Keskiviikkoiltana minä ja svani-kun muutimme takaisin Mikaelinkadun asuntooni, vietettyämme runsaan viikon ensin majatalossa ja sitten virolaisen kollegani luona evakossa. Toimme Megamarketista autolastillisen uusia tyynyjä, peittoja ja lakanoita, pesuaineita ja muita perustarpeita, sekä täytimme jääkaapin kaikenlaisella kivalla, jotta olisi jotain, mikä ilahduttaisi mieltä. Vähitellen elämä alkaa asettua takaisin uomiinsa, kun nettiyhteyskin saatiin tänään palautettua. Mökkijuhannusta muistuttava mutta mielleyhtymiltään epämiellyttävä savusaunan haju alkaa viimein hälvetä.
Toissapäivänä pesula palautti afganistanilaiset, kashmirilaiset ja persialaiset mattoni sekä itämaiset istumatyynyni. Verrattuna siihen alkajais-alakuloon, joka svani-kunin palon jälkeen, turvatalon turvallisuuskuplan puhjettua valtasi, on hän hämmästyttävällä tehokkuudella pessyt koneellisen toisensa jälkeen nokisia ja savunhajuisia vaatteita, pyyhkeitä ja sen sellaista. Kamppailemme kuitenkin yhä aikaa vastaan, sillä Kiovan kauden loppu häämöttää.
Kun peruasiat on täten saatu takaisin raiteille, on kirjoitettava kesäkuun vilkkaasta matkailusta. Se alkoi heti kuun alkajaisiksi Ukrainan Karpaateilta, jatkui Georgiassa Ison-Kaukasuksen vuorilla ja sitten Kahetian aroilla. Georgian matkaa seurasi edelliskirjoituksessa kuvattu palaneen asunnon löytäminen, mutta se ei estänyt minua käymästä vielä viikko sitten etukäteen ohjelmoidulla viikonloppumatkalla Ammanissa.
Jeeppini pohjasta on irronnut suojalevyjä, jotka alkoivat roikkua ajaessani lomani alkajaisiksi kuuden tunnin matkan Kiovasta galitsialaiseen Ivano-Frankivskiin (Stanislau, Franek). Olisin halunnut viedä autoni huoltoon Suomeen tuontia varten, koska olen päätellyt sen käyttöarvon itselleni olevan paljon korkeampi kuin sen myyntiarvon. Ukrainassa ei kukaan halua maksaa niin vanhasta autosta käypää hintaa - minua se sen sijaan palvelisi vielä hyvin ja pitkään. Ikävä kyllä kiivas aikataulu ei jättänyt korjaamolle aikaa ennen kuin ensi viikoksi.
Asia ei kuitenkaan estänyt matkasuunnitelmia. Lauantaina kävin ystävättäreni kanssa Halytšissa, josta koko Galitsia on aikoinaan saanut nimensä. Tutustuimme sekä kulttuuriperintöön että piirikunnan eri osiin jakautuvan luonnonsuojelualueen kohteisiin. Kontaktimme esitteli meille haavoittuneiden ja takavarikoitujen villieläinten rehabilitaatiokeskusta, jossa oli mm. kilju- ja merikotkia, arohiirihaukkoja, lehto-, sarvi- ja viirupöllöjä, katto- ja mustahaikaroita, susi, saksanhirvi ja kasapäin kettuja. Suurin osa linnuista ja eläimistä oli haavoittunut tuliaseista. Käsittämätön ja irrationaalinen pöllöviha elää edelleen pitkin itämaita.
Halytšin suojelualueen kosteikko-osassa kuljimme veneellä halki ruovikoiden, joista lehahtivat ilmaan jalo-, silkki-, harmaa- ja yöhaikaroiden parvet. Silkkiuikuilla, härkälinnuilla ja nokikanoilla oli poikasia, punasotkat polskivat avovedessä. Kumpuilevassa länsiukrainalaisessa aromaastossa kuljimme halki kukkaketojen, katselimme pensastaskuja ja pikkulepinkäisiä hyönteisjahdissa. Sukelsimme lehtimetsiin ja vierailimme metsään kätkeytyvässä harmaahaikarayhdyskunnassa. Illalla kävimme Franekissa pitkällä viini-illallisella ystävättäreni äidin ja veljen kanssa.
Seuraavana päivänä ystävättäreni äiti halusi mukaamme ekskursiolle ja esitti, että eihän Synevyr-järvelle ole kovin pitkä matka. Järvi on luonnonkaunis ja romanttinen paikka vuorilla, Transkarpatian puolella. Ajoimme siis Karpaateille ja päivästä tulikin mitä viehättävin. Järvi oli kiistattomasti kaunis paikka, ja mitä sopivin šamppanjapiknikillemme - joskin kuskina minä jouduin jättämään šamppanjat väliin. Matka Franekista Synevyrille ei kuitenkaan ollut ihan pikkujuttu vaan kuutisen tuntia. Siihen tosin sisältyi matkalla erämaatuvassa nautittu pitkä karpaattilainen ateria, minun osaltani juomavalintana vain ukrainalaiskansallinen ruokajuoma uzvar (kuivahedelmistä tehty ei-makea mehu).
Lisää pysäkkejä pidettiin maisemissa, joissa silmä lepäsi. Näimme jopa karhun. Ystävättäreni äiti kiljaisi yhtäkkiä, että karhu, ja selitti sitten nähneensä aivan varmasti karhun laskeutuvan alas rinnettä tien oikealla puolen metsässä. Minä ja ystävättäreni (joka on tiedenainen, ei mikään vellihousu) ryntäsimme tietysti heti autosta rinteeseen nähdäksemme karhun elävänä. Näimmekin. Tosin se osoittautui yhdeksi mustalaisilta takavarikoituja laittomia sirkuskarhuja rehabilitoivan keskuksen karhuista, ja tien ja rinteen välissä oli aita, joka erotti meitä nyt purossa hilpeästi polskivasta mesikämmenestä.
Lähdimme Synevyr-järveltä vasta, kun aurinko alkoi painua mailleen. Ensin ajoin sieltä pitkän matkan Franekiin, johon pääsimme yhdeltä yöllä, ja sitten Franekista eteenpäin Kiovaan, koska maanantaina puoleltapäivin olisi lento Georgiaan. Aamu valkeni lähestyessäni Kiovaa. Se paistoi aamuviidestä alkaen silmiini, sillä ajoin itää kohti. Kiovassa olin seitsemältä aamulla, nukuin pari tuntia, herätin sitten svanin, pakkasin tavarani ja lähdimme lentokentälle.
Georgian-matkalla oli useampia tarkoituksia. Oli viimeinen mahdollisuus käyttää hyväksi Ukrainan ja Georgian välisiä edullisia lentoyhteyksiä. Svani-kunin oli hyvä käydä Tbilisissä tapaamassa ystäviään ja noutamassa yhden näistä luota omistamiaan asioita, kuten kirjoja ja levyjä, ennen kuin edessä olisi muutto kauas pohjoiseen.
Minulla taas oli Georgiassa kaksi erittäin spesifiä tavoitetta: kaukasianteeri ja kaukasianlumikana. Molemmat ovat periaatteessa nähtävissä missä tahansa osassa Ison-Kaukasuksen alpiinisia vyöhykkeitä. Kaukasianteeri viihtyy rhododendron-niityillä, kun taas lumikana jylhillä paljakkajyrkänteillä. Paras aika nähdä niitä on varhaiskeväällä, kun ne jo soidintavat mutta huipuilla jatkuvan talven vuoksi ovat pakotettuja laskeutumaan hieman alemmille rinteille. Aikaisemmilla seitsemällä Georgian-matkallani olin nähnyt melkein kaikki muut Kaukasuksen erikoisuudet, mutta aina missannut nämä kaksi näyttävää kanalintua.
Matkani osui hieman myöhäiseen ajankohtaan, sillä kesäkuu on Kaukasiassa jo ydinkesää ja linnut vähemmän näkyviä kuin vielä toukokuussa. Niinpä päätin turvautua asiantuntija-apuun, georgialaiseen lintuharrastajaan ja biologian opiskelijaan, joka on 11-vuotiaasta saakka työskennellyt vapaaehtoisena elämäntyökseen muodostuneessa Tbilisin eläintarhassa. Pari vuotta sitten, kun tuhotulva kohtasi kyseistä eläintarhaa, hän oli paikalla eläimiään pelastamassa. Netistä löytyy videoita, joissa virtahepoa talutetaan Tbilisin kaduilta. Mainittu virtahepo selvisikin koettelemuksesta hengissä, toisin kuin ihmisten hädissään ampumat leijonat, sudet ja muut pedot.
Olimme päättäneet, että ensin olisi yksi ilta vapaata Tbilisissä, seuraavana aamupäivänä lähdettäisiin ajamaan ylös Kaukasukselle. Kotonani asuva svani-kun tulisi mukaan, sillä vaikka hän on Georgiasta kotoisin, hän ei ollut vielä koskaan käynyt Kazbegissa. Kolmen vuoristopäivän jälkeen palaisimme laaksoon, jättäisimme svani-kunin Tbilisiin omia asioitaan hoitamaan, ja minä jatkaisin ornitologin kanssa itäisille aroille, Kahetian maakunnan Dedoplistskaron alueelle.
Vuoristomatkamme oli kaikin puolin onnistunut. Šamanistiset voimaeläimeni, kaksi korppia, näyttäytyivät jo heti Gudaurin ja Kazbegin suuntaan käännyttyämme, kun tulimme alarinteiden kalkkikivikukkuloille. Varmaankin samat, jotka vakoilevat kuolevaisia Odinin laskuun - nimiltänsä Hugin ja Munin, ajatus ja muisti.
Pian korppien jälkeen laskeuduimme taianomaiseen maailmaan, joka olisi voinut olla portti aliseen. Kesäkuun alun ihmeellinen vihreys ympäröi meitä Ananurin järvikirkon takaisten kukkuloiden vehreissä lehtimetsissä, joista etsimme pikkusieppoja ja harvinaisempia tikkoja, mutta löysimme sen sijaan eteläisimpiä pesiviä pajulintuja samoin kuin kasapäin tavanomaisia eurooppalaisia lehtimetsälintuja. Pikkusiepot eivät olleet äänessä, käpytikka kylläkin, ja kuusitiaisilla oli paljon poikueita.
Dzvarisolan alpiinisissa maisemissa, joissa olen useaan kertaan löytänyt lumivarpusia, punavarpusia, vuorihemppoja ja tunturikiuruja, oli nyt äänessä etenkin vuorikirvisiä. Siellä, missä vesi on valuttanut rinteeseen merkillisen mineraalimuodostelman, kiipesimme harjanteelle ja näimme sieltä käsin vastakkaisen rinteen yläpuolella leijailevan partakorppikotkan.
Hienoimpien näköalojen ylle rotkon huipulle rakennetun pömpelin lähimaisemissa oli tavalliseen tapaan alppivariksia ja alppinaakkoja. Alppirautiainen pomppi jaloissa kuin varpunen ikään. Ornitologi houkutteli Collinsin mainion lintuoppaan kännykkäsovelluksen ääninäytteillä kaukasiantiltaltin aivan viereen valokuvattavaksi. Sama temppu onnistui myöhemmin lukuisien muidenkin lajien kohdalla. Rinteestä löytyi sen päivän ensimmäinen uusi laji Georgian lajilistalleni, nimittäin pensastasku.
Ehdimme hyvissä ajoin ennen iltaa majapaikkaamme, saksalais-georgialaisen pariskunnan pitämään alppimajaan Stepantsmindan yläpuolisessa rinteessä. Svani-kun ei uskaltautunut vielä tässä vaiheessa kanssamme kylään, joten kävin aterialla ornitologin kanssa ja siinä sivussa kokeilimme menestyksellä Collinsin ääninäytteitä joenvarren laululintuihin, saaden erinomaisia kuvia esimerkiksi kaukasianuunilinnusta. Majataloamme ympäröivillä niityillä raakkuivat ruisrääkät, sepelrastas vihelteli kilpailevat säkeensä kylän mustarastaiden päälle. Aidanseipäillä istuskeli kivitaskuja, hemppoja, punavarpusia ja pikkulepinkäisiä.
Ennen hämärää nousimme Stepantsmindan oikealla puolella, majatalomme takana, kohoaville rinteille, ehtiäksemme ennen kuin sumu laskeutuisi lumihuipuilta valuen kohti laaksoa. Olimme onnekkaita, sillä löysimme kohta rhododendronvyöhykettä kaukoputkilla tähyillen ensimmäisen kaukasianteeren ja pian toisenkin. Valokuvausetäisyydelle emme koskaan päässeet, mutta kaukoputkista pääsimme seuraamaan, kun kaksi koirasta otti vielä yhteen eräänlaisen jälkisoitimen merkeissä, hätyytellen toinen toistaan vielä pitkään putkiemme katseissa. Kaiken kruunasi vielä ensimmäinen äänihavainto huutelevasta lumikanasta. Ensimmäinen vuoristopäivä oli siten varsin hyvin pulkassa ja saatoimme päättää illan pullolliseen saperavia.
* * *
Seuraavana aamuna lähdin auringonnousun aikaan ornitologin kanssa alueen parhaaseen lumikanapaikkaan. Kuten kaukasianteeret, kaukasianlumikanatkaan eivät juuri päästä lähestymään kameraetäisyydelle - siihen tarvittaisiin yö teltassa korkealla, piilokoju ja kosolti onnea. Aamuauringon valaisemalta alppiniityltä meille aukeni kuitenkin hyvä näkymä lumikanojen suosimille luoksepääsemättömille jyrkänteille ja kuulimme aika ajoin etäältä niiden kuovimaisia tai paksujalkamaisia huutoja. Tapasimme noissa maisemissa samalla asialla olevan ryhmän hollantilaisia lintumiehiä.
Lumikanat olivat jo vetäytyneet korkeuksiinsa, mutta aamun aikana saimme putkeen kaksi hyvin näyttäytynyttä koirasta, kummatkin ihmisille saavuttamattomissa olevissa paikoissa, ja varmaankin hyvä niin. Näimme myös kivikkorastaita ja vuorikirvisiä, useita itäkaukasialaisia tureja (vuorivuohia) sekä öisiltä askareiltaan tupasheinärinnettä alas jolkottelevan ketun.
Onnistuneen aamun jälkeen koimme pienen takaiskun, kun löysimme automme rengas tyhjänä. Ajoimme sen kuitenkin varovasti alas majatalolle, jossa ensin herätimme svani-kunin, söimme aamiaisen, ja vasta sitten vaihdoimme tilalle vararenkaan. Alhaalla kylässä renkaan korjaus ja vaihto kestivät parikymmentä minuuttia ja maksoivat naurettavat kymmenen laria. Siinä odotellessa katselimme rinteessä kaartelevia hanhikorppikotkia ja lohkareilla laulavaa kivikkorastasta.
Koska olimme nähneet molemmat viralliset kohdelajini, kaukasianteeren ja kaukasianlumikanan, ja päässeet niitä niin lähelle kuin se tähän aikaan vuodesta oli mahdollista, päätimme ottaa lopun päivän rennosti ja katsella, mitä kaikkea muuta Kazbegin lähitienoolta löytyisi. Olin hyvin vaikuttunut paitsi oppaani taidoista, myös hänen joviaalista ja empaattisesta asenteestaan sekä eläimiin että ihmisiin. Hän oli myös svani-kunin suhteen mitä rennoin ja hyväntahtoisin. Svani-kun oli vuoristossakin oma ajoittain lapsellinen mutta viihdyttävä itsensä, ja opas, joka oli hänen ikätoverinsa samasta kaupungista, antoi hänelle humaaneja ja viisaita elämänneuvoja.
Stepantsmindan yläpuolisista tyrniä kasvavista rinteistä emme enää näin kesäkuussa löytäneet kovinkaan paljon erikoista - tosin kultahemppoja pyöri maisemissa pikkuparvina, tavallisempien lajien jatkoksi. Talvisin nämä tyrnipensastot ovat täynnään korkeuksistaan laskeutuvia rakkapunavarpusia ja vuorileppälintuja. Nyt enemmänkin tavallisia punavarpusia ja mustaleppälintuja. Sen sijaan Stepantsmindan alapuolisista joenrantapensaikoista löytyi monenmoista, laulavina esimerkiksi lehtokerttu ja kirjokerttu, puronvarsilta pesivinä rantasipi ja pikkutylli.
Kävimme Gveletin - suomeksi 'käärmemaan' - vesiputouksilla, jonne kulkevalla polulla näkee takuuvarmuudella paljon hanhikorppikotkia (ja joskus myös muita korppikotkalajeja). Peukaloiset, rautiaiset, mustapääkertut ja kaukasianuunilinnut laulelivat rotkon tiheiköissä. Vesiputoukselta alas virtaava puro on yleensä myös takuuvarma koskikarapaikka.
Kuten vuoristossa usein sattuu, sää muuttui iltaa kohti nopeasti sateiseksi ja sumuiseksi, ja toinen vierailumme lumikanapaikkaan olikin lumikanojen suhteen tulokseton. Monenlaista muuta toki näimme, ennen kuin hämärän myötä alas vyöryvä sumurintama ajoi meidät takaisin majatalollemme. Siellä illasti kovaääninen seurue svaabeja.
Kolmantena vuoristopäivänämme suuntasimme Truson laaksoon, jota aikoinaan en päässyt kulkemaan luostareille saakka, koska Moskovan tukemat ossetialaiset bandiitit olivat tuolloin tehneet laittomasti miehitetyltä vyöhykkeeltä käsin hyökkäyksiä kohti vuoristokyliä. Tällä kertaa oppaamme selvitti paikallisilta tarkalleen, kuinka pitkälle voisimme edetä joutumatta vahingossa pimeälle puolelle, minkä jälkeen saatoimme tutkiskella alueen maisemia hieman huolettomammin. Tuloksena oli paljon hanhikorppikotkia, kaksi maakotkaa sekä rinteellä kirmaileva lauma gemssejä.
Jätimme svani-kunin Saburtaloon ja jatkoimme ornitologin kanssa itään, viineistään ja romanttisesta Sighnaghista tunnettuun Kahetiaan. Kohteinamme eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet kahuriviinit sen enempää kuin punakattoisen Sighnaghin mukulakivikujat, vaan Dedoplistskaron pikkukaupungin takana avautuvat laajat aro- ja kanjonialueet, jotka ulottuvat pitkälle Azerbaidžaniin. Pari vuotta sitten syksyllä kävin katsastamassa näiden arojen Azerbaidžanin puoleisia osia.
Dedoplistskaron nimi merkitsee kuningattarenlähdettä, viitaten 1100-1200-luvulla eläneeseen legendaariseen naishallitsijaan, kuningatar Tamaraan. Meitä odotti kylässä majatalo, jonka emännälle ei riittänyt panna pöytää koreaksi heti saavuttuamme, vaan aina lähtiessämme kentälle hän latasi mukaamme kasseittain georgialaisia ruokia, kanankoivista viininlehtikääryleisiin ja munakoiso-pähkinä-mezzeihin.
Vašlovanin kansallispuisto on saanut nimensä harhakäsityksestä, että aroa siellä täällä täplittävät, varsin paljon oliivipuuta ulkoisesti muistuttavat paikalliset ikivanhat puut olisivat omenapuita. Siellä missä puita kasvoi tiuhemmin, saattoi maisemaa luonnehtia puusavanniksi. Alazanin jokilaakson tasangoilla ja joenvarsilla oli hienoja metsiäkin. Toisissa osissa pensasaro ympäröi jylhiä kalkkikivijyrkänteitä, tai komea kukkaketoinen ruohoaro levittäytyi silmänkantamattomiin.
Kaikkialla lauloivat aron lukuisat laululinnut, ohdakkeiden ja pensaiden latvoissa valokuvauksellisesti istuen. Runsaimpia lajeja olivat harmaa- ja mustapääsirkku, arotasku, töyhtö-, aro- ja lyhytvarvaskiuru, mustaotsa- ja punapäälepinkäinen, pensas- ja kalliovarpunen, ruusukottarainen ja mehiläissyöjä. Varsinkin heinäsirkkajahdissa aroa pyyhkivät valtavat ruusukottaraisten parvet olivat eurooppalaisittain eksoottista nähtävää. Heinäsirkat maistuivat myös runsaina esiintyville sininärhille ja pikkutuulihaukoille. Pienellä arojärvellä oli muutama poikue ruostesorsia ja pitkäjalat kahlailivat sen rannoilla.
Aroalueet ovat yleensä lupaavia petolintujen saalistusapajia, ja näiden arojen jyrsijöitä metsästämässä olikin taajaan idän- ja arohiirihaukkoja, tuulihaukkoja ja käärmekotkia. Majesteetillinen keisarikotka pesii alueella usean parin voimin, ja oppaani vei minut yhdelle sähkötolppaan rakennetulle pesälle, josta poikaset olivat tosin lähteneet, vaikka molemmat aikuiset löytyivätkin putkeen pienen etsinnän jälkeen. Vähän myöhemmin löysimme nuoren keisarikotkan tähystämästä toisesta tolpasta, mustaotsalepinkäisten hätyytellessä sitä hädissään. Myöhemmin päivällä näimme myös nuoren maakotkan sekä illemmalla läheltä yli lentäneen vanhan keisarikotkan.
Arojen alkuperäiset suurnisäkkäät - saigat ja gasellit - ovat valitettavasti kadonneet metsästyksen myötä, samoin kuin niitä metsästänyt leopardi (josta on enää hajahavaintoja useiden vuosien väliajoin) ja - hämmästyttävää kyllä - aron yleisimpiin lintuihin aiemmin kuulunut peltopyy. Nyt Vašlovanissa on meneillään hanke gasellien palauttamiseksi läheisestä kansallispuistosta Azerbaidžanista, josta oli jo saatu alkukanta gaselleja. Valitettavasti itsepintainen salametsästäjä murtautui yöllä gaselliaitaukseen ja vei vielä satelliittilähettimen mukanaan kotiin, josta riistanvartijat tulivat paikantimen osoittamina miestä myöhemmin kyselemään.
Alazanin jokilaakson kosteikkometsässä elää Georgiassa harvinainen mustafrankoliini, josta oppaani on ajatellut omaa tutkimustyötään. Soittelimme frankoliineille Collinsin ääninäytteitä, ja vaikka niiden kevätkriikkuminen olikin jo loppunut, vastaili muutama uros meille silti. Löysimme kaikenlaista muutakin kivaa, kuten kuhankeittäjiä, vaaleakultarintoja, etelänsatakieliä, kuningaskalastajan, osmankäämikerttusen ja idänorfeuskertun.
Toisena aropäivänämme kiipesimme Kotkarotkona tunnettuun paikkaan Dedoplistskaron lähellä. Maisemat olivat hulppeat eikä paikan nimi tuottanut pettymystä. Täällä oli tosiaan nähtävissä hämmästyttävä tiheys petolintuja parin jyrkännerotkon muodostamalla alueella. Vaikeapääsyiset jyrkänteet toimivat turvallisena pesäpaikkana linnuille, jotka hakevat ravintonsa paljon laajemmalta reviiriltä, kohottuaan päivän aikaan jyrkänteiden ylle nousevien ilmavirtausten myötä korkealle taivaalle.
Ensimmäiseksi näyttäytyi vanha pikkukorppikotka, pian sen perään mehiläishaukka, sitten idänhiirihaukka, arohiirihaukka ja pikkukotka. Kolme nuorta muuttohaukkaa kisaili kiljahdellen jyrkänteiden seinämiä viistäen. Pian ympärillä kaarteli useita hanhikorppikotkia ja löysimme ensimmäiset istumasta pesiltään, samoin pesivän pikkukorppikotkan ja lopulta kaksi mustahaikaroiden pesää. Euroopassa mustahaikara pesii yleensä soisilla korpimailla puuhun, mutta Georgiassa, samoin kuin Turkissa, lajin löytää usein kalliojyrkänteiltä.
Palatessamme Tbilisiin asetuin tällä kertaa Avlabariin ajatuksenani seuraavana päivänä helppo ajoreitti lentokentälle jeeppiä palauttamaan samoin kuin lähistön edulliset viinikaupat, joista täytin varastojani halvemmalla kuin keskustan kaupat olisivat maksaneet. Kävin seuraavana päivänä tutustumassa oppaani elämäntyöhön, uudelleenrakennettuun Tbilisin eläintarhaan. Päätimme myös onnistuneiden vuoristo- ja aromatkojemme pohjalta, että tälle seuraisi jatkoa, kenties yhdistäisimme jatkossa voimamme Andeille, Kinabalulle tai Kilimandžarolle. Tämä nuorukainen kun ei ollut vielä koskaan käynyt muualla ulkomailla kuin kerran Armeniassa (kaspianlumikanaa ja kaspianrautiaista näkemässä, tietysti).
Palasin svani-kunin kanssa Ukrainaan ja löysimme asuntoni siitä masentavasta tilasta, jota edellinen kirjoitus käsitteli. Suuri osa työn ulkopuolisesta ajasta sittemmin kuluikin tulipalon seurausten korjaamiseen.
Ehdin kuitenkin käväistä jordanianirakilaisen ystäväni Ketun 18-vuotispäivillä Ammanissa. Siellä vietettiin ramadania, minkä olin unohtanut, mutta se ei estänyt meitä lounastamasta kumpanakin päivänä oluen kera Jabal Ammanin ensimmäisen liikenneympyrän Buffalo Wingsissä. Kävimme myös asekaupassa ja pariin otteeseen hyvyyden sanomaa julistavassa kirjakaupassa. Ystäväni suunnittelee lähtevänsä opiskelemaan Saksaan, minkä ei pitäisi olla mahdotonta ainakaan sen perusteella, että hän sai jotakuinkin kaikista oppiaineista korkeimmat mahdolliset pisteet lukion päästötodistukseensa.
Tilapäisestä masennuksesta kärsineelle ystävälleni vierailuni oli iso asia, mikä on hyvä. Tyhjensimme pullon vapautetun Artemivsken šamppanjaa ennen kuin aamuyön lento toi minut takaisin Kiovaan ja suoraan maanantaiaamuksi töihin.
Toissapäivänä pesula palautti afganistanilaiset, kashmirilaiset ja persialaiset mattoni sekä itämaiset istumatyynyni. Verrattuna siihen alkajais-alakuloon, joka svani-kunin palon jälkeen, turvatalon turvallisuuskuplan puhjettua valtasi, on hän hämmästyttävällä tehokkuudella pessyt koneellisen toisensa jälkeen nokisia ja savunhajuisia vaatteita, pyyhkeitä ja sen sellaista. Kamppailemme kuitenkin yhä aikaa vastaan, sillä Kiovan kauden loppu häämöttää.
Kun peruasiat on täten saatu takaisin raiteille, on kirjoitettava kesäkuun vilkkaasta matkailusta. Se alkoi heti kuun alkajaisiksi Ukrainan Karpaateilta, jatkui Georgiassa Ison-Kaukasuksen vuorilla ja sitten Kahetian aroilla. Georgian matkaa seurasi edelliskirjoituksessa kuvattu palaneen asunnon löytäminen, mutta se ei estänyt minua käymästä vielä viikko sitten etukäteen ohjelmoidulla viikonloppumatkalla Ammanissa.
* * *
Jeeppini pohjasta on irronnut suojalevyjä, jotka alkoivat roikkua ajaessani lomani alkajaisiksi kuuden tunnin matkan Kiovasta galitsialaiseen Ivano-Frankivskiin (Stanislau, Franek). Olisin halunnut viedä autoni huoltoon Suomeen tuontia varten, koska olen päätellyt sen käyttöarvon itselleni olevan paljon korkeampi kuin sen myyntiarvon. Ukrainassa ei kukaan halua maksaa niin vanhasta autosta käypää hintaa - minua se sen sijaan palvelisi vielä hyvin ja pitkään. Ikävä kyllä kiivas aikataulu ei jättänyt korjaamolle aikaa ennen kuin ensi viikoksi.
Asia ei kuitenkaan estänyt matkasuunnitelmia. Lauantaina kävin ystävättäreni kanssa Halytšissa, josta koko Galitsia on aikoinaan saanut nimensä. Tutustuimme sekä kulttuuriperintöön että piirikunnan eri osiin jakautuvan luonnonsuojelualueen kohteisiin. Kontaktimme esitteli meille haavoittuneiden ja takavarikoitujen villieläinten rehabilitaatiokeskusta, jossa oli mm. kilju- ja merikotkia, arohiirihaukkoja, lehto-, sarvi- ja viirupöllöjä, katto- ja mustahaikaroita, susi, saksanhirvi ja kasapäin kettuja. Suurin osa linnuista ja eläimistä oli haavoittunut tuliaseista. Käsittämätön ja irrationaalinen pöllöviha elää edelleen pitkin itämaita.
Halytšin suojelualueen kosteikko-osassa kuljimme veneellä halki ruovikoiden, joista lehahtivat ilmaan jalo-, silkki-, harmaa- ja yöhaikaroiden parvet. Silkkiuikuilla, härkälinnuilla ja nokikanoilla oli poikasia, punasotkat polskivat avovedessä. Kumpuilevassa länsiukrainalaisessa aromaastossa kuljimme halki kukkaketojen, katselimme pensastaskuja ja pikkulepinkäisiä hyönteisjahdissa. Sukelsimme lehtimetsiin ja vierailimme metsään kätkeytyvässä harmaahaikarayhdyskunnassa. Illalla kävimme Franekissa pitkällä viini-illallisella ystävättäreni äidin ja veljen kanssa.
Seuraavana päivänä ystävättäreni äiti halusi mukaamme ekskursiolle ja esitti, että eihän Synevyr-järvelle ole kovin pitkä matka. Järvi on luonnonkaunis ja romanttinen paikka vuorilla, Transkarpatian puolella. Ajoimme siis Karpaateille ja päivästä tulikin mitä viehättävin. Järvi oli kiistattomasti kaunis paikka, ja mitä sopivin šamppanjapiknikillemme - joskin kuskina minä jouduin jättämään šamppanjat väliin. Matka Franekista Synevyrille ei kuitenkaan ollut ihan pikkujuttu vaan kuutisen tuntia. Siihen tosin sisältyi matkalla erämaatuvassa nautittu pitkä karpaattilainen ateria, minun osaltani juomavalintana vain ukrainalaiskansallinen ruokajuoma uzvar (kuivahedelmistä tehty ei-makea mehu).
Lisää pysäkkejä pidettiin maisemissa, joissa silmä lepäsi. Näimme jopa karhun. Ystävättäreni äiti kiljaisi yhtäkkiä, että karhu, ja selitti sitten nähneensä aivan varmasti karhun laskeutuvan alas rinnettä tien oikealla puolen metsässä. Minä ja ystävättäreni (joka on tiedenainen, ei mikään vellihousu) ryntäsimme tietysti heti autosta rinteeseen nähdäksemme karhun elävänä. Näimmekin. Tosin se osoittautui yhdeksi mustalaisilta takavarikoituja laittomia sirkuskarhuja rehabilitoivan keskuksen karhuista, ja tien ja rinteen välissä oli aita, joka erotti meitä nyt purossa hilpeästi polskivasta mesikämmenestä.
Lähdimme Synevyr-järveltä vasta, kun aurinko alkoi painua mailleen. Ensin ajoin sieltä pitkän matkan Franekiin, johon pääsimme yhdeltä yöllä, ja sitten Franekista eteenpäin Kiovaan, koska maanantaina puoleltapäivin olisi lento Georgiaan. Aamu valkeni lähestyessäni Kiovaa. Se paistoi aamuviidestä alkaen silmiini, sillä ajoin itää kohti. Kiovassa olin seitsemältä aamulla, nukuin pari tuntia, herätin sitten svanin, pakkasin tavarani ja lähdimme lentokentälle.
* * *
Georgian-matkalla oli useampia tarkoituksia. Oli viimeinen mahdollisuus käyttää hyväksi Ukrainan ja Georgian välisiä edullisia lentoyhteyksiä. Svani-kunin oli hyvä käydä Tbilisissä tapaamassa ystäviään ja noutamassa yhden näistä luota omistamiaan asioita, kuten kirjoja ja levyjä, ennen kuin edessä olisi muutto kauas pohjoiseen.
Minulla taas oli Georgiassa kaksi erittäin spesifiä tavoitetta: kaukasianteeri ja kaukasianlumikana. Molemmat ovat periaatteessa nähtävissä missä tahansa osassa Ison-Kaukasuksen alpiinisia vyöhykkeitä. Kaukasianteeri viihtyy rhododendron-niityillä, kun taas lumikana jylhillä paljakkajyrkänteillä. Paras aika nähdä niitä on varhaiskeväällä, kun ne jo soidintavat mutta huipuilla jatkuvan talven vuoksi ovat pakotettuja laskeutumaan hieman alemmille rinteille. Aikaisemmilla seitsemällä Georgian-matkallani olin nähnyt melkein kaikki muut Kaukasuksen erikoisuudet, mutta aina missannut nämä kaksi näyttävää kanalintua.
Matkani osui hieman myöhäiseen ajankohtaan, sillä kesäkuu on Kaukasiassa jo ydinkesää ja linnut vähemmän näkyviä kuin vielä toukokuussa. Niinpä päätin turvautua asiantuntija-apuun, georgialaiseen lintuharrastajaan ja biologian opiskelijaan, joka on 11-vuotiaasta saakka työskennellyt vapaaehtoisena elämäntyökseen muodostuneessa Tbilisin eläintarhassa. Pari vuotta sitten, kun tuhotulva kohtasi kyseistä eläintarhaa, hän oli paikalla eläimiään pelastamassa. Netistä löytyy videoita, joissa virtahepoa talutetaan Tbilisin kaduilta. Mainittu virtahepo selvisikin koettelemuksesta hengissä, toisin kuin ihmisten hädissään ampumat leijonat, sudet ja muut pedot.
Olimme päättäneet, että ensin olisi yksi ilta vapaata Tbilisissä, seuraavana aamupäivänä lähdettäisiin ajamaan ylös Kaukasukselle. Kotonani asuva svani-kun tulisi mukaan, sillä vaikka hän on Georgiasta kotoisin, hän ei ollut vielä koskaan käynyt Kazbegissa. Kolmen vuoristopäivän jälkeen palaisimme laaksoon, jättäisimme svani-kunin Tbilisiin omia asioitaan hoitamaan, ja minä jatkaisin ornitologin kanssa itäisille aroille, Kahetian maakunnan Dedoplistskaron alueelle.
* * *
Vuoristomatkamme oli kaikin puolin onnistunut. Šamanistiset voimaeläimeni, kaksi korppia, näyttäytyivät jo heti Gudaurin ja Kazbegin suuntaan käännyttyämme, kun tulimme alarinteiden kalkkikivikukkuloille. Varmaankin samat, jotka vakoilevat kuolevaisia Odinin laskuun - nimiltänsä Hugin ja Munin, ajatus ja muisti.
Pian korppien jälkeen laskeuduimme taianomaiseen maailmaan, joka olisi voinut olla portti aliseen. Kesäkuun alun ihmeellinen vihreys ympäröi meitä Ananurin järvikirkon takaisten kukkuloiden vehreissä lehtimetsissä, joista etsimme pikkusieppoja ja harvinaisempia tikkoja, mutta löysimme sen sijaan eteläisimpiä pesiviä pajulintuja samoin kuin kasapäin tavanomaisia eurooppalaisia lehtimetsälintuja. Pikkusiepot eivät olleet äänessä, käpytikka kylläkin, ja kuusitiaisilla oli paljon poikueita.
Dzvarisolan alpiinisissa maisemissa, joissa olen useaan kertaan löytänyt lumivarpusia, punavarpusia, vuorihemppoja ja tunturikiuruja, oli nyt äänessä etenkin vuorikirvisiä. Siellä, missä vesi on valuttanut rinteeseen merkillisen mineraalimuodostelman, kiipesimme harjanteelle ja näimme sieltä käsin vastakkaisen rinteen yläpuolella leijailevan partakorppikotkan.
Hienoimpien näköalojen ylle rotkon huipulle rakennetun pömpelin lähimaisemissa oli tavalliseen tapaan alppivariksia ja alppinaakkoja. Alppirautiainen pomppi jaloissa kuin varpunen ikään. Ornitologi houkutteli Collinsin mainion lintuoppaan kännykkäsovelluksen ääninäytteillä kaukasiantiltaltin aivan viereen valokuvattavaksi. Sama temppu onnistui myöhemmin lukuisien muidenkin lajien kohdalla. Rinteestä löytyi sen päivän ensimmäinen uusi laji Georgian lajilistalleni, nimittäin pensastasku.
Ehdimme hyvissä ajoin ennen iltaa majapaikkaamme, saksalais-georgialaisen pariskunnan pitämään alppimajaan Stepantsmindan yläpuolisessa rinteessä. Svani-kun ei uskaltautunut vielä tässä vaiheessa kanssamme kylään, joten kävin aterialla ornitologin kanssa ja siinä sivussa kokeilimme menestyksellä Collinsin ääninäytteitä joenvarren laululintuihin, saaden erinomaisia kuvia esimerkiksi kaukasianuunilinnusta. Majataloamme ympäröivillä niityillä raakkuivat ruisrääkät, sepelrastas vihelteli kilpailevat säkeensä kylän mustarastaiden päälle. Aidanseipäillä istuskeli kivitaskuja, hemppoja, punavarpusia ja pikkulepinkäisiä.
Ennen hämärää nousimme Stepantsmindan oikealla puolella, majatalomme takana, kohoaville rinteille, ehtiäksemme ennen kuin sumu laskeutuisi lumihuipuilta valuen kohti laaksoa. Olimme onnekkaita, sillä löysimme kohta rhododendronvyöhykettä kaukoputkilla tähyillen ensimmäisen kaukasianteeren ja pian toisenkin. Valokuvausetäisyydelle emme koskaan päässeet, mutta kaukoputkista pääsimme seuraamaan, kun kaksi koirasta otti vielä yhteen eräänlaisen jälkisoitimen merkeissä, hätyytellen toinen toistaan vielä pitkään putkiemme katseissa. Kaiken kruunasi vielä ensimmäinen äänihavainto huutelevasta lumikanasta. Ensimmäinen vuoristopäivä oli siten varsin hyvin pulkassa ja saatoimme päättää illan pullolliseen saperavia.
* * *
Seuraavana aamuna lähdin auringonnousun aikaan ornitologin kanssa alueen parhaaseen lumikanapaikkaan. Kuten kaukasianteeret, kaukasianlumikanatkaan eivät juuri päästä lähestymään kameraetäisyydelle - siihen tarvittaisiin yö teltassa korkealla, piilokoju ja kosolti onnea. Aamuauringon valaisemalta alppiniityltä meille aukeni kuitenkin hyvä näkymä lumikanojen suosimille luoksepääsemättömille jyrkänteille ja kuulimme aika ajoin etäältä niiden kuovimaisia tai paksujalkamaisia huutoja. Tapasimme noissa maisemissa samalla asialla olevan ryhmän hollantilaisia lintumiehiä.
Lumikanat olivat jo vetäytyneet korkeuksiinsa, mutta aamun aikana saimme putkeen kaksi hyvin näyttäytynyttä koirasta, kummatkin ihmisille saavuttamattomissa olevissa paikoissa, ja varmaankin hyvä niin. Näimme myös kivikkorastaita ja vuorikirvisiä, useita itäkaukasialaisia tureja (vuorivuohia) sekä öisiltä askareiltaan tupasheinärinnettä alas jolkottelevan ketun.
Onnistuneen aamun jälkeen koimme pienen takaiskun, kun löysimme automme rengas tyhjänä. Ajoimme sen kuitenkin varovasti alas majatalolle, jossa ensin herätimme svani-kunin, söimme aamiaisen, ja vasta sitten vaihdoimme tilalle vararenkaan. Alhaalla kylässä renkaan korjaus ja vaihto kestivät parikymmentä minuuttia ja maksoivat naurettavat kymmenen laria. Siinä odotellessa katselimme rinteessä kaartelevia hanhikorppikotkia ja lohkareilla laulavaa kivikkorastasta.
Koska olimme nähneet molemmat viralliset kohdelajini, kaukasianteeren ja kaukasianlumikanan, ja päässeet niitä niin lähelle kuin se tähän aikaan vuodesta oli mahdollista, päätimme ottaa lopun päivän rennosti ja katsella, mitä kaikkea muuta Kazbegin lähitienoolta löytyisi. Olin hyvin vaikuttunut paitsi oppaani taidoista, myös hänen joviaalista ja empaattisesta asenteestaan sekä eläimiin että ihmisiin. Hän oli myös svani-kunin suhteen mitä rennoin ja hyväntahtoisin. Svani-kun oli vuoristossakin oma ajoittain lapsellinen mutta viihdyttävä itsensä, ja opas, joka oli hänen ikätoverinsa samasta kaupungista, antoi hänelle humaaneja ja viisaita elämänneuvoja.
Stepantsmindan yläpuolisista tyrniä kasvavista rinteistä emme enää näin kesäkuussa löytäneet kovinkaan paljon erikoista - tosin kultahemppoja pyöri maisemissa pikkuparvina, tavallisempien lajien jatkoksi. Talvisin nämä tyrnipensastot ovat täynnään korkeuksistaan laskeutuvia rakkapunavarpusia ja vuorileppälintuja. Nyt enemmänkin tavallisia punavarpusia ja mustaleppälintuja. Sen sijaan Stepantsmindan alapuolisista joenrantapensaikoista löytyi monenmoista, laulavina esimerkiksi lehtokerttu ja kirjokerttu, puronvarsilta pesivinä rantasipi ja pikkutylli.
Kävimme Gveletin - suomeksi 'käärmemaan' - vesiputouksilla, jonne kulkevalla polulla näkee takuuvarmuudella paljon hanhikorppikotkia (ja joskus myös muita korppikotkalajeja). Peukaloiset, rautiaiset, mustapääkertut ja kaukasianuunilinnut laulelivat rotkon tiheiköissä. Vesiputoukselta alas virtaava puro on yleensä myös takuuvarma koskikarapaikka.
Kuten vuoristossa usein sattuu, sää muuttui iltaa kohti nopeasti sateiseksi ja sumuiseksi, ja toinen vierailumme lumikanapaikkaan olikin lumikanojen suhteen tulokseton. Monenlaista muuta toki näimme, ennen kuin hämärän myötä alas vyöryvä sumurintama ajoi meidät takaisin majatalollemme. Siellä illasti kovaääninen seurue svaabeja.
Kolmantena vuoristopäivänämme suuntasimme Truson laaksoon, jota aikoinaan en päässyt kulkemaan luostareille saakka, koska Moskovan tukemat ossetialaiset bandiitit olivat tuolloin tehneet laittomasti miehitetyltä vyöhykkeeltä käsin hyökkäyksiä kohti vuoristokyliä. Tällä kertaa oppaamme selvitti paikallisilta tarkalleen, kuinka pitkälle voisimme edetä joutumatta vahingossa pimeälle puolelle, minkä jälkeen saatoimme tutkiskella alueen maisemia hieman huolettomammin. Tuloksena oli paljon hanhikorppikotkia, kaksi maakotkaa sekä rinteellä kirmaileva lauma gemssejä.
* * *
Jätimme svani-kunin Saburtaloon ja jatkoimme ornitologin kanssa itään, viineistään ja romanttisesta Sighnaghista tunnettuun Kahetiaan. Kohteinamme eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet kahuriviinit sen enempää kuin punakattoisen Sighnaghin mukulakivikujat, vaan Dedoplistskaron pikkukaupungin takana avautuvat laajat aro- ja kanjonialueet, jotka ulottuvat pitkälle Azerbaidžaniin. Pari vuotta sitten syksyllä kävin katsastamassa näiden arojen Azerbaidžanin puoleisia osia.
Dedoplistskaron nimi merkitsee kuningattarenlähdettä, viitaten 1100-1200-luvulla eläneeseen legendaariseen naishallitsijaan, kuningatar Tamaraan. Meitä odotti kylässä majatalo, jonka emännälle ei riittänyt panna pöytää koreaksi heti saavuttuamme, vaan aina lähtiessämme kentälle hän latasi mukaamme kasseittain georgialaisia ruokia, kanankoivista viininlehtikääryleisiin ja munakoiso-pähkinä-mezzeihin.
Vašlovanin kansallispuisto on saanut nimensä harhakäsityksestä, että aroa siellä täällä täplittävät, varsin paljon oliivipuuta ulkoisesti muistuttavat paikalliset ikivanhat puut olisivat omenapuita. Siellä missä puita kasvoi tiuhemmin, saattoi maisemaa luonnehtia puusavanniksi. Alazanin jokilaakson tasangoilla ja joenvarsilla oli hienoja metsiäkin. Toisissa osissa pensasaro ympäröi jylhiä kalkkikivijyrkänteitä, tai komea kukkaketoinen ruohoaro levittäytyi silmänkantamattomiin.
Kaikkialla lauloivat aron lukuisat laululinnut, ohdakkeiden ja pensaiden latvoissa valokuvauksellisesti istuen. Runsaimpia lajeja olivat harmaa- ja mustapääsirkku, arotasku, töyhtö-, aro- ja lyhytvarvaskiuru, mustaotsa- ja punapäälepinkäinen, pensas- ja kalliovarpunen, ruusukottarainen ja mehiläissyöjä. Varsinkin heinäsirkkajahdissa aroa pyyhkivät valtavat ruusukottaraisten parvet olivat eurooppalaisittain eksoottista nähtävää. Heinäsirkat maistuivat myös runsaina esiintyville sininärhille ja pikkutuulihaukoille. Pienellä arojärvellä oli muutama poikue ruostesorsia ja pitkäjalat kahlailivat sen rannoilla.
Aroalueet ovat yleensä lupaavia petolintujen saalistusapajia, ja näiden arojen jyrsijöitä metsästämässä olikin taajaan idän- ja arohiirihaukkoja, tuulihaukkoja ja käärmekotkia. Majesteetillinen keisarikotka pesii alueella usean parin voimin, ja oppaani vei minut yhdelle sähkötolppaan rakennetulle pesälle, josta poikaset olivat tosin lähteneet, vaikka molemmat aikuiset löytyivätkin putkeen pienen etsinnän jälkeen. Vähän myöhemmin löysimme nuoren keisarikotkan tähystämästä toisesta tolpasta, mustaotsalepinkäisten hätyytellessä sitä hädissään. Myöhemmin päivällä näimme myös nuoren maakotkan sekä illemmalla läheltä yli lentäneen vanhan keisarikotkan.
Arojen alkuperäiset suurnisäkkäät - saigat ja gasellit - ovat valitettavasti kadonneet metsästyksen myötä, samoin kuin niitä metsästänyt leopardi (josta on enää hajahavaintoja useiden vuosien väliajoin) ja - hämmästyttävää kyllä - aron yleisimpiin lintuihin aiemmin kuulunut peltopyy. Nyt Vašlovanissa on meneillään hanke gasellien palauttamiseksi läheisestä kansallispuistosta Azerbaidžanista, josta oli jo saatu alkukanta gaselleja. Valitettavasti itsepintainen salametsästäjä murtautui yöllä gaselliaitaukseen ja vei vielä satelliittilähettimen mukanaan kotiin, josta riistanvartijat tulivat paikantimen osoittamina miestä myöhemmin kyselemään.
Alazanin jokilaakson kosteikkometsässä elää Georgiassa harvinainen mustafrankoliini, josta oppaani on ajatellut omaa tutkimustyötään. Soittelimme frankoliineille Collinsin ääninäytteitä, ja vaikka niiden kevätkriikkuminen olikin jo loppunut, vastaili muutama uros meille silti. Löysimme kaikenlaista muutakin kivaa, kuten kuhankeittäjiä, vaaleakultarintoja, etelänsatakieliä, kuningaskalastajan, osmankäämikerttusen ja idänorfeuskertun.
Toisena aropäivänämme kiipesimme Kotkarotkona tunnettuun paikkaan Dedoplistskaron lähellä. Maisemat olivat hulppeat eikä paikan nimi tuottanut pettymystä. Täällä oli tosiaan nähtävissä hämmästyttävä tiheys petolintuja parin jyrkännerotkon muodostamalla alueella. Vaikeapääsyiset jyrkänteet toimivat turvallisena pesäpaikkana linnuille, jotka hakevat ravintonsa paljon laajemmalta reviiriltä, kohottuaan päivän aikaan jyrkänteiden ylle nousevien ilmavirtausten myötä korkealle taivaalle.
Ensimmäiseksi näyttäytyi vanha pikkukorppikotka, pian sen perään mehiläishaukka, sitten idänhiirihaukka, arohiirihaukka ja pikkukotka. Kolme nuorta muuttohaukkaa kisaili kiljahdellen jyrkänteiden seinämiä viistäen. Pian ympärillä kaarteli useita hanhikorppikotkia ja löysimme ensimmäiset istumasta pesiltään, samoin pesivän pikkukorppikotkan ja lopulta kaksi mustahaikaroiden pesää. Euroopassa mustahaikara pesii yleensä soisilla korpimailla puuhun, mutta Georgiassa, samoin kuin Turkissa, lajin löytää usein kalliojyrkänteiltä.
* * *
Palatessamme Tbilisiin asetuin tällä kertaa Avlabariin ajatuksenani seuraavana päivänä helppo ajoreitti lentokentälle jeeppiä palauttamaan samoin kuin lähistön edulliset viinikaupat, joista täytin varastojani halvemmalla kuin keskustan kaupat olisivat maksaneet. Kävin seuraavana päivänä tutustumassa oppaani elämäntyöhön, uudelleenrakennettuun Tbilisin eläintarhaan. Päätimme myös onnistuneiden vuoristo- ja aromatkojemme pohjalta, että tälle seuraisi jatkoa, kenties yhdistäisimme jatkossa voimamme Andeille, Kinabalulle tai Kilimandžarolle. Tämä nuorukainen kun ei ollut vielä koskaan käynyt muualla ulkomailla kuin kerran Armeniassa (kaspianlumikanaa ja kaspianrautiaista näkemässä, tietysti).
Palasin svani-kunin kanssa Ukrainaan ja löysimme asuntoni siitä masentavasta tilasta, jota edellinen kirjoitus käsitteli. Suuri osa työn ulkopuolisesta ajasta sittemmin kuluikin tulipalon seurausten korjaamiseen.
Ehdin kuitenkin käväistä jordanianirakilaisen ystäväni Ketun 18-vuotispäivillä Ammanissa. Siellä vietettiin ramadania, minkä olin unohtanut, mutta se ei estänyt meitä lounastamasta kumpanakin päivänä oluen kera Jabal Ammanin ensimmäisen liikenneympyrän Buffalo Wingsissä. Kävimme myös asekaupassa ja pariin otteeseen hyvyyden sanomaa julistavassa kirjakaupassa. Ystäväni suunnittelee lähtevänsä opiskelemaan Saksaan, minkä ei pitäisi olla mahdotonta ainakaan sen perusteella, että hän sai jotakuinkin kaikista oppiaineista korkeimmat mahdolliset pisteet lukion päästötodistukseensa.
Tilapäisestä masennuksesta kärsineelle ystävälleni vierailuni oli iso asia, mikä on hyvä. Tyhjensimme pullon vapautetun Artemivsken šamppanjaa ennen kuin aamuyön lento toi minut takaisin Kiovaan ja suoraan maanantaiaamuksi töihin.
