Şäkin jälkeen ajoin etelään Yevlaxin suuntaan, Acınohurin järveä ympäröiville arotasangoille, jotka järven eteläpuolella muuttuvat kuivaksi, kumpuilevaksi vuoriketjuksi, ulottuen lännessä aina Georgiaan saakka. Näillä koiruohon, ohdakkeiden ja aropensaiden hallitsemilla tasangoilla risteilee maasturin mentäviä polkuja ja yksi huonokuntoinen tie. Siellä täällä näkyi hylätyn oloisia maataloja. Koko seudulla vallitsi jotenkin aavemainen tunnelma, vaikka päivä oli aurinkoinen.
Kirjani lupaili parvittain pikkutrappeja ja arokiuruja. Näin ei ollut. Tulin kuulemaan myöhemmin toisessa paikassa, että pikkutrapit saapuisivat vasta joulukuussa - ja ylipäätään vasta kun Venäjän eteläiset arot olisivat lumen peitossa. Arokiurujakin näkyi vain muutama - yleisiä töyhtökiuruja paljon runsaammin. Sen sijaan mustapäätaskuja oli solkenaan ja pikkutuulihaukkoja parvittain. Sain hyviä kuvia lähelle päästäneestä käärmekotkasta ja myös urospuolinen arosuohaukka pyyhki läheltä editseni. Kyyhkyjen kerääntymisparvia oli runsaasti niissä osissa, joissa luonnonarot vaihettuivat viljelymaihin: kallio-, sepel-, uuttu-, turkin- ja turturikyyhkyjä. Hietakanan ylilento oli puoliaavikkoisempien seutujen kohokohta, tuoden uuden lajin Euroopan-listalleni.
Käväisin Yevlaxissa ja ylitin Kürjoen pariinkin otteeseen. Sen varrelta löysin muutamia kosteikoita, joissa oli runsain mitoin kahlaajia, liejukanoja, mehiläissyöjiä ja haikaroita. Ruskosuohaukkoja lenteli ruovikoiden yllä. Seurailin Kürjokea valtatietä pitkin kohti Şirvania, kunnes pimeys lankesi. Kävin kahvilla Kürdämirin pikkukaupungin ulkopuolella ja päätin mennä sinne yöksi. Ensimmäisenä löytämäni Şah-hotelli oli täynnä italialaisia öljyputki-insinöörejä ja näiden azeripartnereita, jotka ylpeästi kertoivat rakentavansa putkea "teille eurooppalaisille", jotta emme olisi enää venäläisissä energiapihdeissä. Avustuksellaan löysin toisen hotellin, suureelliselta nimeltään Elit. Se ei vastannut nimeään mutta yösija sieltä silti halvalla irtosi.
Varhain seuraavana aamuna lähdin kohti Haciqabulin suolajärveä. Matkalla löysin pari pikkukosteikkoa ja niistä parvittain avosettejä, ruoste- ja ristisorsia. Sen sijaan Haciqabulin järvi oli kokonaan kuivana. Sitä ympäröivillä kedoilla oli sininärhiä ja pikkutuulihaukkoja. Jatkoin Şirvanin kaupunkiin täyttämään elintarviketarpeeni marketista. Sitten kohti varsinaista kohdettani Şirvanin kansallispuistoa, joka kattaa suuren aroalueen, ison kosteikon sekä pitkän kaistaleen Kaspianmeren rannikkoa Bakun ja Länkäranin välisillä tasangoilla.
Ennen saapumistani kansallispuiston portille jouduin kuitenkin poliisin pysäyttämäksi. Hän väitti minun ajaneen 80 km/h viidenkympin rajoitusalueella. Se saattoi olla tottakin, mutta ajoin samaa vauhtia kuin koko letka, ja tämän myös ilmoitin tylsistyneen näköiselle ylipainoiselle poliisille. Keskustelu käytiin venäjäksi. Poliisi valitti myös suomalaisen ajokorttini huonosta tilasta - se on aika paljon kokenut kortti ja kuvakin esittää minua 17-vuotiaana. Poliisi piirsi käteensä 70 $ ja osoitteli sitä sormellaan. Sanoin, että maksaisin mieluiten kortilla ja virallista sakkolappua vastaan. Tällöin hän osoitti kiikareitani ja sanoi, että voisin myydä ne hänelle ja saada käteistä. Tähän tuhahdin, että kiikarit ovat olleet minulla 12 vuotta eivätkä ole myytävinä. Hän alensi hintaa vetämällä viivan yli 70 manatin ja piirtämällä sen alle käteensä 50 $. Kysyin häneltä missä oli virallinen sakkolappu. Hän osoitteli sormella käteensä. Tähän totesin: "kuulkaahan nyt, tuo tuossa on käsi, ei dokumentti". Hän tuijotti minua tylsästi ja sanoi: "menkää".
Şirvanin kansallispuiston portilla portinvartija soitti metsänvartijalle - vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa aronvartija - ja antoi sitten kännykän minulle. Metsänvartija Hikmet puhui englantia ja sanoi tulevansa vartissa, kuten tulikin. Hyvin pienestä rahasta hän vietti suurimman osan päivästä kanssani ja esitteli koko laajan kansallispuiston eri alueet. Hänelle tuotti selvästi mielihyvää saada kertoa alueen eläimistä, kasveista ja maastonmuodoista englanniksi, jota hän puhui oikein hyvin. Ainoa paikka koko kansallispuiston alueella, jossa näin muita vieraita, oli ns. Järvitalon lintutorni, jossa pari azeria kävi lyhyesti katsomassa järvelle kun join kahden metsänvartijan kanssa teetä ja keskustelin paikan kehittämisestä.
Şirvanin kansallispuisto käsittää erilaisia arotyyppejä, laajan kosteikkoalueen useine järvineen sekä Kaspianmeren karua rannikkoa, johon kuuluu myös uponnut kaupunki. Sen jäljiltä on vielä rukoushuoneena toimiva "moskeija" - muodosta päätellen alun perin albaanilainen kirkko (kyse on azerien iraanisina esi-isinä pidetyistä Kaukasian albaaneista, jotka eivät ole sama asia kuin albaaneiksi myöhemmin nimetyt Balkanin skipetaarit, entiset illyyrit). Muinaisen asutuksen jäljiltä rannikolla oli myös muinaisiin puutarhoihin kuuluneita tuulentuivertamia viikunapuita tamariskien ja saksaulien joukossa. Viikunat olivat kypsiä ja maukkaita, kelvaten mainiosti päivän ateriaksi Järvitalolla tarjottujen viinirypäleiden lisäksi.
Kuuluisia pikkutrappien parvia ei ollut vielä täälläkään - tulisivat kuulemma vasta talvella. Sen sijaan aroilla oli muutolla olevien kuovien parvia, jälleen paljon pikkutuulihaukkoja sekä valtavia parvia vihermehiläissyöjiä. Tietysti oli myös tavanomaisia arolintuja kuten kiuruja ja taskuja. Kosteikoilla oli sorsia, kahlaajia, haikaroita, flamingoja ja sulttaanikanoja sekä myös kolme kiharapelikaania.
Şirvanin kansallispuiston nisäkäsmaailma on rikasta. Näin satoja gaselleja - niitä oli laumoittain ja helposti kuvattavissa. Mutta vielä mieleenpainuvammin yllätimme syrjäiseltä polulta kaksi sutta, joista toisesta sain valokuvia. Metsänvartijakin innostui suuresti siitä, että sudet näyttäytyivät päivänvalossa. Lisäksi näin šakaaleja ja rusakoita sekä levantinkyyn. Lopulta palatessamme portille ja vierailijain keskukseen ylitti kaksi mustafrankoliinia tien.
Kosteikot ja hyttyset lisääntyivät ajaessani illan hämärtyessä etelään Länkärania kohti. Pysähdyin muutamilla marskitiirojen kansoittamilla lätäköillä ja olin yötä Masallissa. Olisin mielelläni käynyt myös Talışvuorten metsissä ja Iranin rajaseudulla, mutta päiväni Azerbaidžanissa loppuivat kesken. Viimeisen päivän vietin Qızılağacin suuren suojellun lahden lintupaikoilla, jonne pääsee Limanin pikkukaupungista kannasta pitkin. Laguuneilla oli runsaasti haikaroita ja kahlaajia, pieniä määriä sorsia, uikkuja ja pikkumerimetsoja.
Qızılağacin suojelualueen portilla minun oli jälleen juotava teetä, syötävä rypäleitä ja vaihdettava uutisia. Sieltä pääsee pensaikkoalueiden halki lahden rannan ruovikoille johtaville poluille, joilla näki suuria määriä muutolla olevia hysyjä: pikkusieppoja, kerttuja, leppälintuja, taskuja ja lepinkäisiä. Taivas oli täynnä vihermehiläissyöjiä.
Paluumatka pohjoiseen sujui joutuisasti ja pysähdyin vielä kerran teelle Şirvanin kansallispuistossa, koska olin niin luvannut tehdä palatessani etelästä. Gobustanin karut vuoret tarjosivat toisen lyhyen pysähdyspaikan ennen Bakua. Kaupungissa palautin vuokra-auton ja päädyin vielä kerran illallisille bakulaisen ystävättären kanssa. Seuraavana aamuna oli lentoni takaisin Kiovaan, jossa oli tuolla välin tullut syksyistä.
Kirjani lupaili parvittain pikkutrappeja ja arokiuruja. Näin ei ollut. Tulin kuulemaan myöhemmin toisessa paikassa, että pikkutrapit saapuisivat vasta joulukuussa - ja ylipäätään vasta kun Venäjän eteläiset arot olisivat lumen peitossa. Arokiurujakin näkyi vain muutama - yleisiä töyhtökiuruja paljon runsaammin. Sen sijaan mustapäätaskuja oli solkenaan ja pikkutuulihaukkoja parvittain. Sain hyviä kuvia lähelle päästäneestä käärmekotkasta ja myös urospuolinen arosuohaukka pyyhki läheltä editseni. Kyyhkyjen kerääntymisparvia oli runsaasti niissä osissa, joissa luonnonarot vaihettuivat viljelymaihin: kallio-, sepel-, uuttu-, turkin- ja turturikyyhkyjä. Hietakanan ylilento oli puoliaavikkoisempien seutujen kohokohta, tuoden uuden lajin Euroopan-listalleni.
Käväisin Yevlaxissa ja ylitin Kürjoen pariinkin otteeseen. Sen varrelta löysin muutamia kosteikoita, joissa oli runsain mitoin kahlaajia, liejukanoja, mehiläissyöjiä ja haikaroita. Ruskosuohaukkoja lenteli ruovikoiden yllä. Seurailin Kürjokea valtatietä pitkin kohti Şirvania, kunnes pimeys lankesi. Kävin kahvilla Kürdämirin pikkukaupungin ulkopuolella ja päätin mennä sinne yöksi. Ensimmäisenä löytämäni Şah-hotelli oli täynnä italialaisia öljyputki-insinöörejä ja näiden azeripartnereita, jotka ylpeästi kertoivat rakentavansa putkea "teille eurooppalaisille", jotta emme olisi enää venäläisissä energiapihdeissä. Avustuksellaan löysin toisen hotellin, suureelliselta nimeltään Elit. Se ei vastannut nimeään mutta yösija sieltä silti halvalla irtosi.
Varhain seuraavana aamuna lähdin kohti Haciqabulin suolajärveä. Matkalla löysin pari pikkukosteikkoa ja niistä parvittain avosettejä, ruoste- ja ristisorsia. Sen sijaan Haciqabulin järvi oli kokonaan kuivana. Sitä ympäröivillä kedoilla oli sininärhiä ja pikkutuulihaukkoja. Jatkoin Şirvanin kaupunkiin täyttämään elintarviketarpeeni marketista. Sitten kohti varsinaista kohdettani Şirvanin kansallispuistoa, joka kattaa suuren aroalueen, ison kosteikon sekä pitkän kaistaleen Kaspianmeren rannikkoa Bakun ja Länkäranin välisillä tasangoilla.
Ennen saapumistani kansallispuiston portille jouduin kuitenkin poliisin pysäyttämäksi. Hän väitti minun ajaneen 80 km/h viidenkympin rajoitusalueella. Se saattoi olla tottakin, mutta ajoin samaa vauhtia kuin koko letka, ja tämän myös ilmoitin tylsistyneen näköiselle ylipainoiselle poliisille. Keskustelu käytiin venäjäksi. Poliisi valitti myös suomalaisen ajokorttini huonosta tilasta - se on aika paljon kokenut kortti ja kuvakin esittää minua 17-vuotiaana. Poliisi piirsi käteensä 70 $ ja osoitteli sitä sormellaan. Sanoin, että maksaisin mieluiten kortilla ja virallista sakkolappua vastaan. Tällöin hän osoitti kiikareitani ja sanoi, että voisin myydä ne hänelle ja saada käteistä. Tähän tuhahdin, että kiikarit ovat olleet minulla 12 vuotta eivätkä ole myytävinä. Hän alensi hintaa vetämällä viivan yli 70 manatin ja piirtämällä sen alle käteensä 50 $. Kysyin häneltä missä oli virallinen sakkolappu. Hän osoitteli sormella käteensä. Tähän totesin: "kuulkaahan nyt, tuo tuossa on käsi, ei dokumentti". Hän tuijotti minua tylsästi ja sanoi: "menkää".
Şirvanin kansallispuiston portilla portinvartija soitti metsänvartijalle - vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa aronvartija - ja antoi sitten kännykän minulle. Metsänvartija Hikmet puhui englantia ja sanoi tulevansa vartissa, kuten tulikin. Hyvin pienestä rahasta hän vietti suurimman osan päivästä kanssani ja esitteli koko laajan kansallispuiston eri alueet. Hänelle tuotti selvästi mielihyvää saada kertoa alueen eläimistä, kasveista ja maastonmuodoista englanniksi, jota hän puhui oikein hyvin. Ainoa paikka koko kansallispuiston alueella, jossa näin muita vieraita, oli ns. Järvitalon lintutorni, jossa pari azeria kävi lyhyesti katsomassa järvelle kun join kahden metsänvartijan kanssa teetä ja keskustelin paikan kehittämisestä.
Şirvanin kansallispuisto käsittää erilaisia arotyyppejä, laajan kosteikkoalueen useine järvineen sekä Kaspianmeren karua rannikkoa, johon kuuluu myös uponnut kaupunki. Sen jäljiltä on vielä rukoushuoneena toimiva "moskeija" - muodosta päätellen alun perin albaanilainen kirkko (kyse on azerien iraanisina esi-isinä pidetyistä Kaukasian albaaneista, jotka eivät ole sama asia kuin albaaneiksi myöhemmin nimetyt Balkanin skipetaarit, entiset illyyrit). Muinaisen asutuksen jäljiltä rannikolla oli myös muinaisiin puutarhoihin kuuluneita tuulentuivertamia viikunapuita tamariskien ja saksaulien joukossa. Viikunat olivat kypsiä ja maukkaita, kelvaten mainiosti päivän ateriaksi Järvitalolla tarjottujen viinirypäleiden lisäksi.
Kuuluisia pikkutrappien parvia ei ollut vielä täälläkään - tulisivat kuulemma vasta talvella. Sen sijaan aroilla oli muutolla olevien kuovien parvia, jälleen paljon pikkutuulihaukkoja sekä valtavia parvia vihermehiläissyöjiä. Tietysti oli myös tavanomaisia arolintuja kuten kiuruja ja taskuja. Kosteikoilla oli sorsia, kahlaajia, haikaroita, flamingoja ja sulttaanikanoja sekä myös kolme kiharapelikaania.
Şirvanin kansallispuiston nisäkäsmaailma on rikasta. Näin satoja gaselleja - niitä oli laumoittain ja helposti kuvattavissa. Mutta vielä mieleenpainuvammin yllätimme syrjäiseltä polulta kaksi sutta, joista toisesta sain valokuvia. Metsänvartijakin innostui suuresti siitä, että sudet näyttäytyivät päivänvalossa. Lisäksi näin šakaaleja ja rusakoita sekä levantinkyyn. Lopulta palatessamme portille ja vierailijain keskukseen ylitti kaksi mustafrankoliinia tien.
Kosteikot ja hyttyset lisääntyivät ajaessani illan hämärtyessä etelään Länkärania kohti. Pysähdyin muutamilla marskitiirojen kansoittamilla lätäköillä ja olin yötä Masallissa. Olisin mielelläni käynyt myös Talışvuorten metsissä ja Iranin rajaseudulla, mutta päiväni Azerbaidžanissa loppuivat kesken. Viimeisen päivän vietin Qızılağacin suuren suojellun lahden lintupaikoilla, jonne pääsee Limanin pikkukaupungista kannasta pitkin. Laguuneilla oli runsaasti haikaroita ja kahlaajia, pieniä määriä sorsia, uikkuja ja pikkumerimetsoja.
Qızılağacin suojelualueen portilla minun oli jälleen juotava teetä, syötävä rypäleitä ja vaihdettava uutisia. Sieltä pääsee pensaikkoalueiden halki lahden rannan ruovikoille johtaville poluille, joilla näki suuria määriä muutolla olevia hysyjä: pikkusieppoja, kerttuja, leppälintuja, taskuja ja lepinkäisiä. Taivas oli täynnä vihermehiläissyöjiä.
Paluumatka pohjoiseen sujui joutuisasti ja pysähdyin vielä kerran teelle Şirvanin kansallispuistossa, koska olin niin luvannut tehdä palatessani etelästä. Gobustanin karut vuoret tarjosivat toisen lyhyen pysähdyspaikan ennen Bakua. Kaupungissa palautin vuokra-auton ja päädyin vielä kerran illallisille bakulaisen ystävättären kanssa. Seuraavana aamuna oli lentoni takaisin Kiovaan, jossa oli tuolla välin tullut syksyistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti