maanantai 26. helmikuuta 2018

Kirkkaat taivaat

Helmikuu lähenee loppuaan ja valon määrä on silminnähtävästi lisääntynyt. Valitettavasti muita merkkejä ei ole siitä, että tämä holarktinen jääkausi päättyisi ja kevät joskus koittaisi. Kirkkaat taivaat ovat tuoneet muassaan tulipalopakkaset, joille ei ainakaan vielä näy loppua.

Viimeksi Kaakkois-Aasiasta palatessani oli seuraavana päivänä julkisen liikenteen lakko. Metrot seisoivat eikä bussejakaan kulkenut. Yritin selvittää, miten pääsisin nykyisestä asuinpaikastani keskustaan ja töihin. Kun yksityisautossanikaan ei tällä hetkellä ole Suomen säädökset täyttäviä talvirenkaita, jäljelle jäi ainoastaan tarpoa pakkasessa, lumimyrskyssä ja hyisissä hangissa viisi ja puoli kilometriä Malmin rautatieasemalle. Tein sinä päivänä etätöitä.

Lakkopäivän jälkeen metro ei ole päivääkään toiminut niin kuin pitäisi. Milloin häiriöt johtuvat henkilöstövajeesta, milloin muunlaisista teknisistä vioista. Muutenkin paukkupakkaset muistuttavat, miten haavoittuva nyky-Suomen liian hienosääteinen infrastruktuuri on vaikkapa Ilkka Remeksen viimeisimpien kirjojen täysin uskottaville skenaarioille.

Siperia kuitenkin myös opettaa. Teinitkään eivät enää kulje metrossa ja ostarilla nilkat paljaina eivätkä farkuissa, joiden polvet ovat kokonaan reikää. Kotikaukaasini suostui omaksumaan pitkien sukkien, pipon ja hanskojen käytön.

*   *   *

Nuoriso ei kaipaa nuoruuttaan. Heillä on siinä riittävästi kestämistä hetkessä eläessään. Nuoruutta alkaa kaivata vasta kun se on mennyt. Nuoriso kohtaa samankaltaisen tunteen lähinnä kaivatessaan mennyttä kesää tai aiempaa vuosikurssia, joka hajosi maailmalle luokkapakkopaidan riisumisen jälkeen. Eikä varmaan nykyään noitakaan, koska some säilyttää kaikki kontaktit eikä vuodenaikojen vaihtelulla ole entisenlaista merkitystä, kun elämä on kumminkin kesät-talvet kännykässä.

Suomeen palaaminen on vanhentanut minua henkisesti, joten olen tullut ajatelleeksi myös kadotettua nuoruuttani. Paras lääke vanhenemiseen on elää kuin olisi yhä nuori, ja hankkia myös nuoria ystäviä. Suomessa se on kuitenkin vaikeaa. Täällä jo parikymppiset elävät kuin keski-ikäiset. Mitä muutakaan he voivat. Täällä on kylmää ja kallista eivätkä ihmiset ole erityisen seurallisia. Ei ihme, että hyvä elämä on keski-ikäistä ja pikkuporvarillista elämää. Mukavuuksilla ja hyggellä peitetään jossain sisällä aukeavaa ankeaa autiutta, jossa humisee ikävä, nostaen maasta kristallisoituneita lumikiteitä valkeana pölynä.

Tarkemmin ajatellen en kaipaa omaa nuoruuttani, vaan tiettyjä asioita siitä. Niin kai kaikki. Emme todellakaan halua takaisin traumoja, epäkypsää ja heittelehtivää mieltä, riippuvuutta vanhempien asettamista puitteista tai sairaalloista yliherkkyyttä siihen, mitä kaverit ajattelevat. Emme halua takaisin köyhyyttä (tai sitä, että rahat ovat jonkun muun rahoja), emme puuttuvia kansalaisoikeuksia tai aikuisten pitkiä katseita - paheksuvia, holhoavia sen enempää kuin hyvää tarkoittavia.

Haluaisimme oikestaan palata nuoruuden kehoomme, mutta pitää kaiken sen, mitä olemme tässä välillä saavuttaneet, sekä älyllis-kokemuksellisesti että taloudellis-yhteiskunnallisesti. Kaipaamme toki muitakin asioita. Ikävöimme ehkä ystäväpiiriämme ja siinä vallinnutta toveruutta - joskin saatamme kullata niitä muistoja, sivuuttaen sujuvasti kaikki ne aikanaan isoiksi eskaloituneet kaksinaamaisuudet ja mustasukkaisuusdraamat. Kaipailemme mahdollisesti suhteellista vapautta monenlaisista sitoumuksista, unohtaen, että nuorina olimme sidottuja oppilaitoksiin velvoitteineen, vanhempien taloudelliseen tukeen (joilla sellaista oli) tai opintolainoihin.

Oikeastaan biologinen nuoruus on ainoa osa nuoruutta, jota ei voi halutessaan palauttaa. Mikään ei estä aikuista opiskelemasta. Aikuisella on taloudelliset ja tiedolliset edellytykset viettää haluamansalaista nuorta elämää, jos niin haluaa. Ystäväpiirinsä voi nykyään palauttaa helpommin kuin koskaan, kiitos viestintäteknologian. Voi myös hankkia uuden ystäväpiirin, jos entiset eivät enää innosta. Internet on kaatanut suuren määrän aiemmin hyvin tiukkoja ikäraja-aitoja. On helppo hankkia itseään paljon vanhempia tai nuorempia ystäviä, jos on näiden kanssa yhteisiä intressejä.

Kaikesta tästä huolimatta suurin osa nuoruuttaan haikailevista keski-ikäisistä päätyy vain märehtimään haavekuviaan hetken, sysää ne sitten syrjään epärealismina ja jatkaa vähitellen ankeutuvaa arkeaan. He luopuvat vähitellen kiinnostuksesta muuhun kuin päivittäisen arkensa ydinasioihin, ja niinpä heillä ei enää oikein ole yhteisiä intressejä, joiden ympäriltä löytää ystäviä. Ne, jotka kokevat itsellään olevan parisuhteensa ja perheensä ulkopuolisia sosiaalisia suhteita, etsivät seuraa kapakoista ja seuranhakusovelluksista, mutta siellä ihmiset eivät ole kiinnostuneita kuin tasan yhdestä asiasta.

Nuorena kaikella oli liikaakin väliä. Pienet asiat vaikuttivat voimakkaasti, vaikkei sitä ehkä saanut näyttää ulospäin. Keski-ikä taas kyynistää. Asiat menettävät merkityksensä. Niille ei ole aikaa. Aika ylipäätään katoaa johonkin, kuin itsestään - siitä huolimatta, että ihmisten ikävystymisen taso antaisi ymmärtää muuta. Ihmiset sulkevat yhä enemmän pois elämästään. Sitten kun he toteavat voivansa pahoin, etsivät he ratkaisuja päihteistä, penkkiurheilusta, remontoinnista, ruoasta, joogasta, enkeliterapiasta tai kivisäteilyhoidoista. Nämä ovat parempia kuin ei-mikään, varsinkin jos kiinnostus on aitoa eikä vain veruke. Eskapismi on suotta huonossa huudossa.

*   *   *

Ihmisten tulisi lukea enemmän kirjoja. Vielä jokin aika sitten he lukivat, sitten silloisten nuorten, nykyisten aikuisten lukeminen romahti elämän siirtyessä nettiin. Netti on hieno asia, ja parastahan siinä on interaktio. Kirjallisuus ruokkii kuitenkin mielikuvitusta; mahdollistaa maailmojen luomisen mielessä; ajoittaisen eskapismin myös interaktiosta. Se kehittää omaa mieltä. Onneksi nykynuoret - tai osa heistä - tuntuu olevan palaamassa painettuun kirjaan, ja vieläpä pitkiin tarinoihin, joita jo välillä julistettiin kuolleiksi. Fantasiaa ja skifiä julkaistaan enemmän kuin koskaan.

Hymähdän niille diletanteille, joiden mielestä fantasia ja skifi ovat huonoja kirjallisuudenlajeja; joiden mielestä niin kirjojen kuin elokuvienkin pitäisi edustaa vain realismia, ja kuvata arkea joko sellaisena kuin se on tai mieluummin vielä vähän ankeampana. Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet fiktion eskapistisen tarkoituksen täysin väärin. Eivät ihmiset mene elokuviin nähdäkseen sitä, minkä he näkevät jokapäiväisessä arjessaan. He menevät elokuviin päästäkseen hetkeksi toiseen maailmaan ja voidakseen samaistua sankariin.

Kirjailija Neil Gaimanin puolustuspuheessa kirjojen lukemiselle, kirjastoille ja uneksimiselle hän toteaa osuvasti eskapismista:
"Kun tämä tuli puheeksi, haluaisin sanoa muutaman sanan eskapismista. Kuulen usein termiä käytettäväin kuin se olisi jotenkin huono asia. Aivan kuin 'eskapistinen' fiktio olisi sekavien, typerien ja harhaisten käyttämää halpaa opiaattia, ja kuin ainoa kelvollinen fiktio niin aikuisille kuin lapsillekin olisi mimeettinen fiktio, joka peilaa lukijan jo asuttaman maailman huonoimpia puolia.
Jos olet jäänyt jumiin vaikeaan tilanteeseen epämiellyttävässä paikassa, jossa ihmiset tahtovat sinulle pahaa, ja joku tarjoaa tilapäistä pakoa, mikset ottaisi sitä vastaan? Sitähän eskapistinen fiktio juuri on: fiktiota, joka avaa oven, näyttää auringonvalon ulkona, antaa sinulle paikan, jossa valta on sinulla ja olet sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa haluat olla (älkääkä luulkokaan, etteivät kirjat olisi todellisia paikkoja); ja mikä tärkeämpää, pakosi aikana kirjat myös antavat sinulle tietoa maailmasta ja ongelmistasi, antavat aseita ja haarniskan: todellisia asioita, joita voit tuoda mukanasi vankilaan. Taitoja ja tietoja ja välineitä, joilla voit tehdä paosta todellisen.
Kuten J. R. R. Tolkien meitä muistutti, ainoat ihmiset, jotka vihaavat pakoa, ovat vanginvartijat."

Gaiman esittää samalla luennolla muutakin merkittävää mielikuvituksen käytön eduista. Ei ole sattumaa, että mielikuvituksellisten narratiivisen taiteen lajien, kuten fantasian, skifin ja roolipelien ystävät ovat todella yliedustettuina keksijöiden, tiedemiesten ja nörttien joukossa. Siis niiden ihmisten, jotka paraikaa muokkaavat tulevaisuuttamme toisenlaiseksi kuin se on (vanginvartijoiden yrittäessä normittaa sitä pysymään karsinoissaan).
"Olin Kiinassa vuonna 2007, Kiinan historian ensimmäisessä puolueen hyväksymässä skifi- ja fantasiatapahtumassa. Otin yhdessä vaiheessa asian esiin korkea-arvoisen virkailijan kanssa, ja kysyin häneltä 'miksi' - skifi ja fantasiahan ovat olleet niin pitkään epäsuosiossa. Mikä oli muuttunut?
'Asia on yksinkertainen', hän kertoi minulle. Kiinalaiset olivat loistavia tekemään asioita, jos joku muu toi heille suunnitelmat. Mutta he eivät innovoineet eivätkä keksineet uutta. He eivät käyttäneet mielikuvitusta. Niinpä he lähettivät valtuuskunnan Yhdysvaltoihin - Applelle, Microsoftille, Googlelle - ja kyselivät siellä ihmisistä, jotka keksivät tulevaisuutta. Ja he saivat selville, että kaikki mainitut ihmiset olivat poikina tai tyttöinä lukeneet skifiä.
Fiktio voi näyttää erilaisen maailman. Se voi viedä sinut paikkoihin, joissa et ole koskaan ollut. Vierailtuasi toisissa maailmoissa - vähän kuin ne, jotka ovat syöneet keijukaishedelmää - et voi enää olla täysin tyytyväinen maailmaan, jossa kasvoit. Tyytymättömyys on hyvä asia: tyytymättömät kykenevät muokkaamaan ja parantamaan maailmojaan, jättämään ne parempina ja erilaisina kuin saivat."

Kiinalaiset olivat kerran maailman johtavia innovaattoreita. Suuri määrä keksintöjä kulkeutui sieltä intialaisten, persialaisten, arabien ja silkkitien kautta Eurooppaan. Sitten Kiina sulkeutui pitkäksi aikaa. Nyt se on avautumassa uudelleen, hamuamassa maailmanvaltaan Lännen hegemonian hiipuessa itseaiheutetusti, Venäjän keskittyessä vihaan ja tuhoon, ja islamin maiden eläessä omaa keskiajan kriisiään.

Kiina kylläkin on poliittisesti yhä ahdasmielinen takapajula, mutta jos vallanpitäjät antavat siimaa tieteelle, teknologialle, taloudelle ja lopulta tavallisten ihmisten kulttuurille, saattaa Aasia kavuta ansaitsemalleen ihmiskunnan innovaattorin paikalle. Japani ja Korea siellä jo ovat.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Suomen ja Viron henkisistä eroista

Juha Keskinen julkaisi Iltalehdessä hyvän kirjoituksen siitä, mitä Suomi voisi oppia Virosta. Siinä kirjoitettiin myös mentaalieroista seuraavaa:
"Ratkaisevin ero on mentaalinen lähestymistapa, joka sitten näkyy yleisessä ilmapiirissä. Parhaimmin asian kiteytti eräs virolainen yrittäjä, joka sanoi menestykseen tarvittavan luottamusta ja nälkää. Täytyy pystyä luottamaan valtioon (julkiseen valtaan), että se toimii oikeudenmukaisesti kansalaisen ja yrittäjän eduksi, ja sitten tarvitaan nälkää yrittämiseen ja työn tekemiseen. On etsittävä aina vain parempaa työpaikkaa ja hankittava valmiuksia sen saamiseen. Hyvät ideat on uskallettava valjastaa yrityksen vetureiksi. Tällaisella ajattelulla syntyy tulosta, työpaikkoja ja taloudellista hyvää.
Suomessa yleisessä mielipiteessä dominoi edelleen liikaa ajattelu, jossa 'koneisto' tuottaa kaiken hyvän. Valtion on luotava työpaikat ja vietävä ne sinne, missä työttömät niitä odottavat. Hyvätkin ideat mankeloidaan sellaisen byrokratian läpi, että harva uskaltaa ryhtyä yrittäjäksi. Innokas nuori yrittäjä miettii, mitä tästä kaikesta seuraa kun verottaja ja muut viranomaiset ovat ottaneet omansa ja esittäneet vaatimuksensa."

Suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta juuri siksi eroihin on hedelmällistä kiinnittää huomiota.

Viro on vielä pienempi kuin Suomi, mikä lyö leimansa sekä hyvässä että pahassa. Piirit ovat pieniä: se lisää keskinäisluottamusta mutta myös saman asian varjopuolta, sisäänpäinlämpiävyyttä.

Suomessa eletään perittyjen statusten ja hierarkioiden järjestelmässä, Virossa taas valtaa pitää sen itse hankkinut sukupolvi.

Molemmissa maissa arvostetaan työntekoa ja arvotetaan sitä - silti Suomi käytännön tasolla kannustaa ennemmin toimettomuuteen. Suomessa tärkeää on puurtaminen - Virossa taas tulokset.

Suomalaista arvostetaan sen mukaan, tekeekö hän kovaa töitä, ja uhrauksiensa mukaan. Virolaista arvostetaan ennemminkin sen mukaan, mitä hän on työllään saavuttanut. Suomessa kulttuuri menee niin pitkälle, että lahjakkuudella tai neuvokkuudella ei oikeastaan saisi ansaita mitään etua. Viro on tässä suhteessa paljon lähempänä normaali-ihmisyyttä.

Molemmissa maissa ollaan jossain määrin herkkähipiäisiä, ei kovin hyvin siedetä kritiikkiä ja sellaisen esittäjiä pidetään oman pesän likaajina.

Politiikan puolella Viro hyötyy merkittävästi siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmistä arvoista vallitsee kansallinen yksituumaisuus - ja sen vastustajat ovat selkeitä vastustajia, joita ei yritetä väkisin yksituumaisuuteen integroida. Suomessa perinteenä on sen sijaan pakotettu ja siten keinotekoinen konsensus. Tosiasiallista yksituumaisuutta ei ole, mutta illuusio sellaisesta luodaan hiljentämällä eri mieltä olevia sekä pelkistämällä tärkeimmät arvot niin yleiselle ja banaalille tasolle, että lopputulos on kiistaton ja epäinformatiivinen.

Virossa luottamus johtuukin pienen heimon yhteisestä asiasta, Suomessa ennemminkin siitä, että omaa tahtoa ei tuoda julki eikä ketään toista siten uhata. Suomalainen luottamus on sitä, että kukaan ei nosta esille huoneessa olevaa virtahepoa, vaikka kaikki sen olemassaolon aistivat.

Viro elää nyt vaihetta, jossa se on kolmekymppinen nuori aikuinen: yhä tuore ja eteenpäin pyrkivä, mutta jo mukavuuden- ja vakaudenkaipuinen. Suomi on keski-iän jälkipuoliskolle ennättänyt täti tai setä, joka katsoo tietävänsä kaiken paremmin kuin nuoremmat, uskoo ennen olleen paremmin, ei halua muuttaa mitään, ja pitää kiinni saavutetuista eduista.

Suomalainen on opetettu siihen, että vasta hyvin korkealla hierarkiassa on oikein ilmaista omaa tahtoa. Oma eteneminen riippuu ennen kaikkea kyvystä kätkeä oma tahto (ja siis mielipiteet) - tarvittaessa naamioimalla ne kollektiiviseksi tahdoksi. Virossa oma tahto on välttämättömyys jo aikaisin, jotta pääsisi yhtään mihinkään.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kärpästen herra

Ehdin olla Indonesiasta palattuani Suomessa runsaan viikon, kun taas istuin koneessa kohti troopillista Kaakkois-Aasiaa. Tällä kertaa suoralla Finnairin lennolla Singaporeen, jossa asetuin saaren itärannikolle, kauas keskustasta, viidakon kupeessa lepäilevään konferenssikeskukseen. Oltiin sadekauden sydämessä ja rankkasateet huuhtelivat maisemaa joka iltapäivä ennen hämärän lankeamista.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja minulle vapaa, joten kävelin ensin joitain kilometrejä rannikon lankkupolkua ja otin sitten terminaalista yhteysaluksen Ubinin saarelle. Saaresta suuri osa on suojeltua ja tiesin sen hyväksi lintupaikaksi. Muitakin villieläimiä, kuten villisikoja, makakeja ja varaaneja, näkee siellä runsaasti. Yhteysalus saapuu kylään, josta voi kävellen tai pyöräillen edetä luontopolkuja myöten saaren muihin osiin.

Viidakko-osissa esimerkiksi punaviidakkokana, tulipääbulbuli ja huiluharakkarastas ovat yleisiä. Ubinin itäpäässä on mangroveräme, josta löytyy korkea lintutorni, pikkukuovien kansoittamia kahlaajalietteitä ja hiekkasärkkiä. Sunnuntai sujui rattoisasti virkistäen tuleviin työpäiviin Singaporen keskustassa ja Kuala Lumpurissa.

*   *   *

Kirjoista on todettava, että palatessani Indonesiasta lukaisin sieltä ostamani paikallisen kirjailijan romaanin - Eka Kurniawanin kirjoittaman maagis-realistisen tarinan, jonka pekuliaarinen nimi oli Vengeance is Mine, Others Pay Cash. Se oli ilahduttavan hauska, keskittyen muutamien kovapintaisten miesten - ja naisten - kompleksiseen suhteeseen omaan miehisyyteensä, naisisuuteensa, kunniaan, itsetuntoon ja paljoon muuhun. Ehdottomasti suositeltavaa tutustua.

Singaporen ja Kuala Lumpurin reissullani taas lukaisin läpi kokoelman Oscar Wilden novelleja, lähinnä sen inspiroimana, että vähän aiemmin olin lukenut virolaisen Eduard Vilden novellikokoelman, ja heidän patsaansahan sentään istuvat penkillä vierivieressä erään entisen kotikaupunkini samannimisen pubin edustalla. Tuplavee-Wilden novelleista erityisen kiehtova oli tavallaan kirjallisuustieteellisen teorian ja fiktion rajamailla liikkunut Portrait of Mr. W. H., aliarvostettu paljon kuuluisampaan Dorian Grayn muotokuvaan verrattuna. Sanaleikkien etsiminen Shakespearen soneteista ja niiden nivominen juoneen tulkintoineen olivat mitä mainiointa verbaaliakrobatiaa.

*   *   *

Suomeen palattuani olen sitten jälleen tarponut hangissa helmikuisessa pakkasessa. Vaikka helmikuu on meillä yleensä hyytävän kylmä, siinä on sentään etunsa lokakuulta tammikuulle levinneeseen martaaseen verrattuna - ainakin valo lisääntyy ja valkeat hanget tekevät maisemasta kauniin, silloin kun sitä pääsee päivänvalossa näkemään. Usein on yhä pimeää lähtiessäni kotoani keskustaa kohti ja töistä palatessani on poikkeuksetta jo ehtinyt jälleen tulla pimeä.

Eilen aamulla kohtasi minua Senaatintorilla näky, joka tuossa aamuvarhaisessa horteessa sai minut hetkeksi hieraisemaan silmiäni ja epäilemään, olinko yhä painajaisessani. Olivatko Senaatintorille vyöryneet panssarivaunut ja miehistönkuljetusvaunut omia vai naapurin? Nytkö se oli alkanut? Onneksi dieselinkatkusta erottui pian sinivalkoisia lippuja ja isänmaamme puolustajain univormuja eikä tunnuksettomia punaisen aamunkoiton vieraita.

Retket talvisiin Itä-Helsingin lähiöihin ovat taas, kuten niin usein, panneet miettimään, missä todellisuudessa ihmiset elävät. Koko ajan kuulee puhuttavan pahaa maahanmuuttajista ja nuorisosta, mutta kumpikaan näistä ryhmistä ei oikein koskaan häiritse minua. Päinvastoin, nuoret ja mamut käyttäytyvät yleensä ihmislajin oletusarvojen mukaisesti. Hyvässä ja pahassa, mutta yleensä kuitenkin ollen kunnolla.

Samaa ei voi sanoa keski-ikäisistä kantaväestön edustajista. Heitä havainnoidessani tuntuu usein kuin he kuuluisivat eri lajiin - johonkin muinaiseen, joka eli alueen luolissa ennen jääkautta, ja on nyt kaivautunut esiin purkamaan pahaa oloaan nuorisoon, maahanmuuttajiin ja ajoittain jopa kaltaiseeni keski-ikäistyneeseen valkoihoiseen lihaa syövään protestanttiin.

Toisin kuin nuorista ja mamuista, näistä ei yhtään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nuorista ja maahanmuuttajista yleensä näkee sanattomasta viestinnästään, mitä he meinaavat. Keski-ikäinen kantaväestö taas tuijottaa tylsämielisesti kuin juuri kellarista noussut zombi, joka ei näe eikä kuule mitään ympärillään, mutta seuraavassa hetkessä huutaa ja sadattalee jotain täysin käsittämätöntä ventovieraille ihmisille, joiden ainoa rikos on olla olemassa.

Muutama päivä sitten olin postissa asioimassa ja kotigruusini oli mukana kantoapuna. Hän seisoi takanani jonossa täysin viattomasti, kun ventovieras kantasuomalainen keski-ikäinen nainen hänen vieressään alkoi sähistä hänelle: Stay away from me! Stay away from me!

Toissapäivänä taas räyhäsi metrossa päihtynyt epäsiisti mieshenkilö, joka huusi kuin hinaaja olevansa kanta-asukas ja tekevänsä rehellistä työtä täällä. Aksentistaan olisi tosin voinut päätellä jotain muuta ensimmäisestä väitteestä (hän oli tullut kymmenisen vuotta sitten eräästä naapurimaastamme) ja habituksesta taas jotain jälkimmäisestä. Mies kävi paikalla olleiden siististi pukeutuneiden ja hyvin käyttäytyneiden irakilaisten kimppuun haukkuen näitä neekereiksi, loisiksi ja terroristeiksi. Räyhääminen jatkui eikä suomalaiskansalliseen tapaan kukaan tietenkään tehnyt miehelle mitään. Joku sentään uhkasi poliisille soittamisella, mutta tokkopa poliisikaan olisi hänen vuokseen vaivautunut.

Vaikka päihde- ja mielenterveyshaasteiset ovat päivittäin todistamassani häiriökäyttäytymisessä pääosassa, harjoittavat häiriköintiä myös selvin päin esiintyvät kantasuomalaiset, joilla ei tunnu olevan ainakaan diagnosoituja mielenhäiriöitä. Erityisryhmänä ovat taloyhtiökyttääjät ja valittajatädit (tai -sedät), jotka voisivat jättää harjoittamatta sosiaalisuuttaan kokonaan ja pitäytyä suomalaiskansalliseen umpimielisyyteensä, jos kerran ainoa tapa lähestyä kanssaihmisiä on yrittää kehittää heille ongelmia.

*   *   *

Loppusuoralla oleva romaanini on työllistänyt vapaita hetkiäni. Sitä varten päätin myös lukea uudelleen William Goldingin klassikon, Kärpästen herran, jonka olen lukemattomien muiden koululaisten tavoin lukenut joskus lapsena tai varhaisnuorena.

Silloin en tietenkään kiinnostunut siitä lainkaan samalla tavoin kuin nyt. Eihän lapsia kiinnosta, että aikuiset analysoivat heidän raadollisuuttaan. Lapset saavat sitä analyysiä osakseen ihan tarpeeksi arjessaan. Sen sijaan nyt aikuisena Goldingin nerous kolahti aivan erilailla.

Juuri aikuisilla tuo kirja pitäisikin luettaa, tai korkeintaan nuorilla aikuisilla. Sillä eihän Kärpästen herra oikeastaan erityisesti lapsista kerro, vaikka henkilöt ovatkin 12-vuotiaita ja siitä alle. Ihmisyydestähän se kertoo. Ihmisten motiiveista, taipumuksista ja suhteista toisiinsa.

Tavallaan olen kuitenkin iloinen, että tein tämän uudelleenlukemisen vasta nyt, enkä silloin, kun kirjoitin romaanini saarelle sijoittuvaa osaa - jolloin olin Kärpästen herran osalta vain hatarien muistojen varassa. Eihän niitä viittauksia silti voinut välttää. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Kärpästen herra olisi ollut liian tuoreena muistissa.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Floresilla

Pienet Sundasaaret ovat oma maailmansa Isoihin verrattuina. Luonnonmaantieteellisessä mielessä ne muodostavat ketjuna Wallace-linjalta aina Lydekker-linjalle asti ulottuvan vaihettumisvyöhykkeen, jossa orientaalinen eliömaantiede vaihtuu asteittain oseanialaiseksi.

Niinpä Pienten Sundasaarten ketjun länsipäässä sijaitseva Bali on eliömaantieteellisesti vielä aivan jaavalainen, vaikkakin siellä esiintyy jo ensimmäinen mesikkolaji, indonesianmesikko (balinmesikko). Saariketjun itäpäässä Timorilla ollaan sen sijaan jo hyvinkin australaasialaisissa tunnelmissa, varsinkin mitä lintumaailmaan tulee.

Pienten Sundasaarten keskivaiheilla sijaitsevalla Floresilla ollaan vaihettumisen puolivälissä: runsas puolet lajistosta on vielä aasialaista, mutta monet yleisimmistä aasialaisista linturyhmistä, kuten bulbulit ja timalit, puuttuvat. Tilalle on tullut leimallisen oseanialaisia linturyhmiä, kuten mesikoita ja viheltäjiä.

Floresin nisäkäslajisto on kokenut mullistuksen joskus samoihin aikoihin, kun Homo sapiens sinne veneillä rantautui. Siellä elänyt pienikasvuinen floresinihminen (Homo floresiensis), liikanimeltään hobitti, eli vielä pitkään rinnakkain nykyihmisen kanssa, kunnes hävisi, todennäköisesti esi-isiemme sukupuuttoon tappamana. Samalla hävisi myös muu alkuperäinen megafauna: kääpiöstegodontit, jättiläismarabut ja jättiläisrotat. Viimeiset kaksi jättiläisrottaa ja ulkosaarille vetäytynyt jättiläisvaraani ovat yhä elävien kirjoissa, mutta Floresin pääsaaren ovat vallanneet sinne samoihin aikoihin ihmisen kanssa saapuneet jaavanhirvet, käsnäsiat, pitkähäntämakakit, vesipuhvelit ja sivettikissat.

*   *   *

Kulttuurimaantieteellisesti Pienet Sundasaaret ovat niin ikään kiehtova alue. Indonesia on muslimienemmistöinen jättiläismaa, mutta suurin osa sen muslimiväestöstä asuu Isoilla Sundasaarilla, varsinkin Jaavalla ja Sumatralla. Balilla väestön enemmistö on hinduja, joiden lisäksi on vähemmistöinä muslimeja, katolisia kristittyjä, protestanttisia kristittyjä ja buddhalaisia. Seuraava saari, Lombok, on muslimienemmistöinen, mutta siellä on merkittävä hinduvähemmistö. Sitä seuraava isompi saari, Sumbawa, on konservatiivinen muslimisaari, kun taas muista eristyksiin etelään jäävä Sumba tunnustaa yhä suurelta osin luonnonuskontoja.

Flores ja Timor ovat vahvasti kristillisiä. Floresilla yli 80 % väestöstä on katolisia kristittyjä, jollaisiksi floresilaiset kääntyivät ensimmäisen eurooppalaisen siirtomaavalloittajansa Portugalin vaikutuksesta. Kun Hollanti myöhemmin valtasi Floresin portugalilaisilta, he eivät jostain syystä vaivautuneet käännyttämään väestöä protestanteiksi, ja floresilaisten kieliinkin jäi paljon latinalaisia vaikutteita. Timorilla kävi toisin. Portugali ja Hollanti kiistelivät saaresta kiivaasti ja jakoivat sen lopulta kahtia. Portugalin hallintaan jäänyt Itä-Timor pysyi katolisena, kun taas Länsi-Timor kääntyi hollantilaisten vaikutuksesta protestanttiseksi. Saarenpuoliskojen vihanpito, jonka eurooppalaiset olivat istuttaneet, jatkui Indonesian itsenäistyttyä ja maailmanpolitiikan suurvaltojen tukiessa eri puoliskojen sissiliikkeitä, kunnes lopulta vuonna 2002 Indonesia lopulta myöntyi Itä-Timorin itsenäisyyteen.

Katolisuudestaan huolimatta Flores ei koskaan sanottavammin kapinoinut itsenäistymisen puolesta. Koska se oli liitetty Hollannin siirtomaavaltaan, se muiden Hollannin alueiden tavoin itsenäistyi osana Indonesiaa toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin Floresilla kannatettiin vahvasti Indonesian itsenäisyysliikettä. Se, ettei kristitty saari ole tavoitellut itsenäisyyttä Indonesiasta, voi liittyä siihen, että Timorin tavoin myös Flores on sisäisesti jakautunut: Floresilla puhutaan vähintään viittä eri alkuperäiskieltä (ja lisäksi muualta Indonesiasta tulleiden muuttajien kieliä), ja saaren väestö jakautuu ainakin seitsemään etniseen ryhmään. Itse ehdin tällä kertaa matkustaa vain saaren läntisimmän kansan, manggaraiden, alueella, joka jakautuu kolmeen piirikuntaan: Länsi-, Keski- ja Itä-Manggaraihin (pääkaupungit Labuan Bajo, Ruteng ja Mborong).

*   *   *

Manggarait tuntuivat olevan itsetietoista ja ylpeää väkeä, mutta sellaisina myös helppoja tutustua. He korostivat mielellään kristillisyyttään ja sitä, etteivät ole muslimeja kuten jaavalaiset, mutta muuten heidän suhtautumisensa Indonesian dominoivaan saareen ei ollut mitenkään vihamielinen. Pikemminkin Flores tuntui toivottavan tervetulleeksi Jaavan ja Balin kautta saarelleen tulevan kaupan, turismin ja taloudellisen kehityksen.

Sille, joka etsii luonnonkauneutta ja rauhaa, Flores on ihanteellinen matkakohde. Matkailuala on riittävän kehittynyt, että matkailija löytää saarelta hyvän ja kattavan majoitus- ja liikenneverkoston. Matkailuelinkeinojen parissa työskentelevät ihmiset ovat kielitaitoisia. Muuten Floresilla ei sitten juuri osatakaan englantia eikä usein edes Indonesian kansallista lingua francaa, bahasaa. Kuunnellessani manggaraita korvaani soi usein kielen omituisen italialainen aksentti, jota sinne tänne ripotellut portugalilaiset lainasanat korostivat.

Samoin kuin Pohjois-Borneolla, Floresilla matkailusta teki miellyttävän kohtalaisen alhainen väentiheys - saarella on 1,8 miljoonaa asukasta, mikä Indonesiassa (ja yleensä Kaakkois-Aasiassa) on vähän. Saaren päästä päähän vievä Trans-Flores -maantie on hyvässä kunnossa, muu tieverkosto useimmiten luonnehdittavissa lähinnä kärrypoluiksi, joilla on varsinkin sadekaudella hyvä olla neliveto. Alkuperäismetsä peittää vielä huomattavaa osaa Floresista, vaikkakin metsästyspaine näytti olevan korkea, etenkin isompia ja näkyvämpiä lajeja kohtaan.

*   *   *

Länsi-Manggarain pääkaupunki Labuan Bajo on saaren tärkein turistisolmukohta. Sinne saapuu suurin osa Jaavalta ja Balilta tulevista lennoista, ja sieltä lähtevät veneet Floresinsalmessa sijaitseville Komodon ja Rincan saarille, jotka ovat osa Komodon kansallispuistoa.

Labuan Bajo (eli Bajo) on mitä idyllisin pieni satamakaupunki, joka reunustaa sinisenä välkehtivän lahden pohjukkaa. Maisema avautuu eteen heti ylängöllä sijaitsevalta lentokentältä mutkittelevaa tietä alas kaupunkiin ajaessa: kimalteleva vesi, lahdella kelluvat monenlaiset kalastaja-, huvi- ja matkustaja-alukset, taustalla kohoavat vuoristoiset pikkusaaret. Pikkukaupungin rantakatu on täynnä kauppakojuja, ravintoloita ja hipsterikahviloita, hieman ylempänä, eri puolilla, sijaitsevat kalatori ja kansallispuiston päämaja.

Bajosta pääsee monenlaisilla venekyydeillä Komodolle - samoin kuin toiselle saarelle Rincalle, joka on metsättömämpi ja jolla elelee muun muassa laumoittain villihevosia. Suurin osa matkailijoista menee Komodolle Bajon lukuisten matkatoimistojen tarjoamilla pakettimatkoilla, ottavat muutaman kuvan lohikäärmeiksi (ora) nimitetyistä jättiläisvaraaneista ja jatkavat sitten rannoille tai riutoille. Oman erityisintressini vuoksi vuokrasin itselleni kokonaisen veneen päiväksi, jotta en olisi sidottu minkään ryhmän mukana kulkemiseen.

Merellä Floresin ja Komodon välissä tarjoutui mahdollisuus monenlaisten merilintujen näkemiseen, joskin vuodenaika ilmeisesti oli väärä fregattilinnuille ja tyrskyliitäjille. Töyhtötiiroja pyyhki paljon, ruskosuulia vähemmän. Avoimella merellä oli suurina lauttoina talvehtivia vesipääskyjä. Lisäksi veneestä käsin näki Komodoa pienempien pikkusaarten rannikoilla mm. valkokeisarikyyhkyjä, korallihaikaroita, valkomerikotkia ja bramiinihaukkoja.

Komodolla ei ollut lainkaan vaikeaa löytää jättiläisvaraaneja. Useita yksilöitä hengaili pysyvästi metsänvartijain päämajan ympäristössä. Varaanit ovat itse asiassa vaarallisia, minkä vuoksi kansallispuiston alueella on pakko ottaa mukaan metsänvartija - maksullista muttei liian kallista. Heillä on kaksihaarainen keppi suojaksi varaanien hyökkäyksiltä. Koska varaanit triggeröityvät verenhajusta, varoitetaan sinne saapuvia, että haavoittuneiden tahi kuukautisilla olevien naisten ei kannata lainkaan lähteä maastoon.

Koska Komodo on suojelualuetta, lintumaailma on rikas. Saaren kuuluisin lintulaji on sulawesinkakadu, jolle Komodo on yksi harvoista jäljellä olevista luonnonpopulaatioista. Aasiassa rehottava häkkilintukauppa on hävittänyt lajin suurimmasta osasta alun perin koko itäisen Sundasaariston kattanutta levinneisyyttään. Komodolla kakaduja vielä elää kohtalaisina parvina, mutta metsänvartijat joutuvat suojelemaan niitä asein salapyytäjiltä. Korruptio voisi helposti hävittää koko kannan vuodessa, kuten monessa muussa paikassa (mm. kaikilla Floresin pääsaaren pesimäpaikoilla) on jo tapahtunut.

Myös viherkeisarikyyhky, indonesianseeprakyyhky, floresindrongo ja isokaljumesikko ovat saarella hyvin yleisiä ja helposti nähtäviä. Metsissä kaivelevat australianisojalat suuria pesäkumpujaan. Siellä elää myös yhdyskunta paksunokkavariksia, jotka on taikauskon vuoksi hävitetty suurimmasta osasta pääsaarta. Nisäkkäätkin ovat Komodolla runsaita, erityisesti kaikkialla käyskentelevä jaavanhirvi, joka on jättiläisvaraanin tärkein saaliseläin.

*   *   *

Matka Bajosta Rutengiin kulkee mutkittelevia teitä halki metsäisten kukkuloiden ja vuorten sekä riisipeltojen ja hedelmätarhojen täyttämien laaksojen. Puarlolon metsät ovat hämmästyttävän lintuisia ja niissä pääsee helposti näkemään endeemisen floresinmonarkin. Alueen metsät kuuluvat osana Mbelilingvuoren suojelualueeseen. Puolimatkassa kohti Rutengia, maatalousvaltaisessa laaksossa, sijaitsee Lemborin pikkukaupunki, joka tarjoaa hyvin pysähdyspaikan lounaalle.

Sisämaan ylängöllä sijaitseva Ruteng on Manggaraimaan keskus ja suurin kaupunki katedraaleineen ja lukuisine kirkkoineen. Netistä hakemani majatalon omistaja oli lähtenyt liiketoimiin muualle ja paikkaa hallinnoi kaksi hilpeää paikallisen turismiyläasteen oppilasta. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään valittamista, sillä he paitsi osasivat englantia, myös halusivat ehdottomasti sitä käyttää, valistaen auliisti kaikesta hyödyllisestä maan ja taivaan välillä.

Ruteng on ihanteellinen tukikohta lukuisiin hyviin lintupaikkoihin muutaman kymmenen kilometrin säteellä kaupungista. Vuoristometsät ovat paras paikka Floresin endeemisten lajien löytämiseen, eikä moni niistä jäänytkään minulta löytämättä. Maatalousmaisemista löytää enemmän yleissundalaista lajistoa. Myös luola, josta floresinhobitti aikoinaan löydettiin, samoin kuin paikan yhteydessä oleva pieni museo, ovat Rutengista lyhyen matkan päässä sijaitsevassa kylässä. Tie sinne tosin on siinä kunnossa, että suosittelen maasturia.

Kunnon matkaan kuuluu aina myös ihmisen henkistä matkaa symboloiva kiipeäminen vuorelle. Floresilla hyvä paikka tällaiselle kohottautumiselle on Ranakavuori, joka ei ole kaukana Rutengista. Vuoren juurella on kylä, josta kiipeämisen voi aloittaa, ja sen rinteitä peittävät naavaiset sademetsät. Puolimatkassa huipulle on mystinen pieni järvi kiljahtelevine apinoineen. Siitä eteenpäin Via Dolorosaa kuvaavilla, jo kauan sitten luonnon valtaamilla kristillisillä monumenteillä reunustettu polku, joka lopulta palkitsee sitkeän kiipeäjän henkäsalpaavilla näkymillä metsäisiin laaksoihin, sumuisille vuorenhuipuille ja niiden takana siintävälle merelle.

Aivan huipulla sijaitseva kappeli on omassa opettavaisuudessaan jonkinlainen antikliimaksi. Se on ilmeisesti rakennettu joskus pari vuosikymmentä sitten kristilliseksi yöpymismajaksi pyhiinvaeltajille ja päästetty sen jälkeen rapistumaan monsuunien runtelemaksi kummitustaloksi täynnä siellä vierailleiden teinien seurankaipuisia graffiteja. Yhdessä huoneessa kohtasin kuitenkin Valkean Naisen. Kaaoksen keskellä yksi pieni alttari oli pidetty siistinä ja sitä vartioi lapsen kokoinen Neitsyt Marian patsas, jonka luo kävijät olivat tuoneet kirjeitä, rukouksia ja runoja. Joku oli tuonut islamilaisenkin rukouksen, ehkä kävijä joltain toiselta saarelta.

Floresin vuorimetsäin lintujen joukossa monenlaiset rillit ovat yleisimpiä. Tavanomaisen näköisten Zosteropsien lisäksi saarella on useita lajeja jännännäköisiä Heleia-suvun rillejä: floresin-, viirupää-, töyhtö- ja valkokulmarillejä. Yleisten talvehtijoiden kuten lapin- ja kamtšatkanuunilintujen joukossa puissa puikkelehtii punasieppokerttuja ja floresinuunilintuja. Endeemisiä tai melkein endeemisiä käpinkäisiä on kaksi ja minivettejä yksi laji. Mesikoita on ainakin kolmea lajia. Floresinviuhka on yleinen.

*   *   *

Rutengista jälleen etelää kohti Mborongiin (tai Borongiin) matkustettaessa on pian Rutengin jälkeen kaunis kraatterijärvi Rana Mese ympäröivine suojeltuine metsäalueineen; erinomainen lintupaikka, jossa esimerkiksi viherviidakkokanan runsaus kertoo siitä, että metsästys on kontrollissa.

Itä-Manggaraissa oli meneillään vaalit. Kylissä oli äänekkäitä kyläkokouksia ja ehdokkaiden kannattaja-autokunnat kruisailivat vuoristoteitä pitkin karnevaalitunnelmissa.

Kisolin alue on hyvä tukikohta tutustua Mborongista itään sijaitsevien rannikkoalueiden linnustoon, joka eroaa Rutengin linnustosta siinä, että kyse on alankometsistä. Lajisto oli paljolti samanlaista kuin Komodolla, erilaista kuin Rutengissa. Kisolissa ja Ndekivuoren alarinteillä on kuitenkin erinomainen mahdollisuus nähdä endeemistä floresinvarista samoin kuin kaunopittaa. Kylien hedelmäistutukset ovat helpoin paikka löytää papukaijoja, kuten floresinriippukaijaa ja viherluria. Kakadu on täältä valitettavasti jo hävinnyt.

Tiet olivat usein niin huonossa kunnossa, ettei autokuskini suostunut lähtemään niitä ajamaan pomonsa maasturilla. Mutta eipä siinä mitään, kävelin hilpeästi rallatellen tropiikin suopeassa kuumuudessa, jota silloin tällöin rankkasade viilensi. Tapasin kulkiessani ihmeissään hymyileviä ja tervehtiviä maanviljelijöitä ja koululaisia, sain kutsuja kahville ja kirkkoihin ja suuren kansansuosion ylittäessäni joen rahvaan tavoin kahlaten - jättäen maasturinsa mutaantumista hermoilleen Rayban-päisen kuskini hienohelmana odottamaan joen tuollepuolen.

*   *   *

Palattuani erinomaisen onnistuneen Floresin matkan päätteeksi Labuan Bajoon, minulle jäi vielä aamupäivän verran aikaa ja lähdin kansallispuiston päämajasta saamineni epämääräisine ohjeineni etsimään Dolatin soita, tavoitteenani nähdä saarilistaltani vielä suureksi osaksi puuttuneita haikaroita, rantakanoja ja kahlaajia.

Tämäkin paikka osoittautui kunnon kävelyreissuksi halki mutaisten polkujen ja riisipellonlaitojen, paikallisten ihmetellessä valkoista vierastaan. Varoiteltuja krokotiilejä ei näkynyt - vesipuhveleita senkin edestä. Riisipelloilla oli paljon sekaparvia manikkeja ja vaikka itse suoalue näyttikin joutuneen suurimmaksi osaksi viljelysten valtaan, oli siellä yhä paljon kosteikkolintuja: suomuviheltäjäsorsia, sulttaanikanoja, ojasuokanoja, kanelipikkuhaikaroita, jaavanriisihaikaroita ja pikkukukaaleja.

Kaatosade yllätti minut Dolatissakin, mutta koko matkan aikana vain yksi iilimato ehti sääreeni saakka. Retki oli oikein hyvä päätös Floresin-matkalleni, joka venyi alkuperäistä suunnitelmaani pidemmäksi, kun löysin avuliaita kontakteja ja paikkoja, joiden olemassaolosta en ilman heitä olisi tiennyt. Niinpä toinen kohdesaari, Timor, jäi seuraavaan kertaan.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Itä-Jaavalla

Ylitin salmen Balilta Jaavalle lautalla, jollaiset liikennöivät taajaan Gilimanukin ja Banyuwangin väliä. Ilma oli seesteinen ja istuin kannelle nähdäkseni matkalla joitain merilintuja. Kuten Aasiassa on tapana, teinit halusivat tehdä tuttavuutta, vaikkeivät osaisikaan englantia - mutta ei se mitään, koska tiedän heidän haluavan lähinnä selfieitä länkkärin kanssa.

Tärkein kohteeni Itä-Jaavalla oli Baluranin kansallispuisto, joka sijaitsee Jaavan koillisnurkassa. Baluranin maisemat ovat muistutus ajasta, jolloin savanni oli sademetsän ohella toinen hallitseva maisematyyppi Kaakkois-Aasiassa. Metsien katoamisesta puhutaan nykyään paljon, mutta savanneja sama kohtalo kohtasi itse asiassa jo paljon aiemmin, sillä sivilisaatiot asettuivat ensimmäiseksi juuri savannia kasvaville tasangoille ja raivasivat ne viljelysmaiksi, kyliksi ja kaupungeiksi. Savanneja asuttaneet suurnisäkkäiden laumat korvautuivat kesytetyillä naudoilla, vesipuhveleilla ja muilla kotieläimillä.

Baluranissa jaavanhirvien, villien vesipuhvelien ja bantengien laumat yhä käyskentelevät perin afrikkalaisessa maisemassa. Jaavanhirvi (eli timorinhirvi) on Sundasaarten vastine intialaiselle sambarhirvelle ja yleisin suurnisäkäs. Lisäksi kansallispuiston alueella on tiheitä metsiä ja rannikolla mangroverämeitä.

Linnuston osalta Baluran on niin ikään paratiisi. Savannin näyttävin lintu on epäilemättä viherriikinkukko, Intian niemimaalla elävän tavallisen riikinkukon kaakkoisaasialainen vastine, joka on tavallista riikinkukkoa isompi ja nimensä mukaisesti väriltään vihreä eikä sininen. Baluran on viimeisiä paikkoja, joissa viherriikinkukko on vielä yleinen. Kyseessä on myös maailman suurin fasaanilaji.

Baluranista löytyvät myös molemmat paikalliset villikanalajit. Kesykanan alkumuoto, punaviidakkokana, esiintyy metsissä, viherviidakkokana puolestaan suosii savannimaastoa, ja olin jo ehtinyt nähdä lajia Balin puolella Länsi-Balin kansallispuistossa. Molemmissa kansallispuistoissa on myös viimeisiä kantoja erittäin uhanalaista jaavankottaraista.

Baluran on erinomainen paikka nähdä sarvinokkia. Jaavan kaikki kolme sarvinokkalajia esiintyvät Baluranissa, ja itse näin niistä kaksi, intian- ja uurresarvinokan.

Tarkoitukseni oli siirtyä seuraavaksi Floresille, joten otin junan Banyuwangista Itä-Jaavan suurkaupunkiin Surabayaan. Kaakkois-Aasiassa olen havainnut parhaaksi ottaa junissa ja linja-autoissa aina kakkosluokan paikka (ellei kyse ole yöjunasta, jossa on tarkoitus nukkua), koska ykkösluokka on lähes poikkeuksetta liian hyvin ilmastoitu. Trooppisessa Aasiassa ajatellaan, että kylmyys on luksusta, jonka vuoksi julkisissa kulkuneuvoissa ja ostoskeskuksissa vilustuu helposti ilmastointilaitteiden hyytävästä viimasta, kun ulkona on neljäkymmentä astetta.

Kakkosluokan vaunussa olikin mukavaa, ilmastointi pelasi kohtuullisuudella ja ihmiset käyttäytyivät sivistyneesti. Junassa ei kuljetettu mukana lampaita eikä kanoja eikä kukaan tullut kerjäämään, kuten Etelä-Aasiassa. Ikkunan ohi soljuivat loputtomat riisipellot ja välillä kylät ja kaupungit. Sen verran pitkä matka kuitenkin oli, että ehdin lukaista kannesta kanteen Outi Pakkasen dekkarin Musta aurinko, joka kertoi suomalaisten ekspättien perheahdistuksesta Abu Dhabissa suomalais-filippiiniläisen lastenhoitajan näkökulmasta.

Surabayassa ehdin katsella kaupunkia vain jonkin aikaa, kun jo löysin sopivat lennot kännykästä (joka ei vielä ollut hajonnut lopullisesti, vaikka oireilikin). Menin lentokentälle, lensin takaisin Balille ja sieltä seuraavana päivänä Floresille, josta kertoo seuraava kirjoitus.