Eid-aamun varpunen ja muita vierailijoita

Kaikista joululauluista koskettavin on minulle aina ollut sisällöltään erikoisen esoteerinen ja epäkristillinen Varpunen jouluaamuna, joka jostain selittämättömästä syystä liikuttaa minua vuosi toisensa jälkeen. Ilmankin sanoja, pelkällä sävelmällä, eikä varmaan vain siksi, että siinä esiintyy lintu. Epäkristillinen tuo laulu on siksi, että esiintyyhän siinä ajatus, että varpunen olisikin ollut tytön kuolleen veljen sielun ilmentymä. Toki siemenen antaminen sille vastaa Jeesuksen opetusta siitä, että antamalla köyhälle lähimmäisellemme annamme Herralle eli teemme hyvää ja oikein. 

Laulun sanat kirjoittanut Sakari Topelius oli kristillisen vakaumuksen mies, mutta ilmeisesti myös aikansa hengessä hyvin kiinnostunut esoteerisistä salatieteistä, mikä näkyy runsaassa symbolien ja arkkityyppien käytössä - ja oikeastaan koko topeliaanisessa eetoksessa, vaikka perinteinen kristillisyys sen kantavana voimana onkin. Jouluaamun varpusen sävellys on Otto Kotilaisen, joka oli 1930-luvulla kuollut heinävetinen säveltäjä. Hän näyttää säveltäneen myös Laulun ihmisyydelle.

Muslimien paastokuukauden päättävän pyhän, eid al-fitrin, toisen päivän aamuna, istuessani kotona etätöissä kotikoneen ääressä, avoimen terassinoven päästäessä luokseni raitista ilmaa ja lintujen laulua, lensi tuosta samaisesta terassinovesta sisälle olohuoneeseeni varpusnaaras, jääden sitten pällistelemään vierasta ympäristöä ja tuijottamaan minua syyllistävästi paikasta, jossa vain hetkeä aiemmin olin teilannut herhiläisen.

Yleensä päästän huoneistoon eksyvät hyönteiset ja hämähäkit vahingoittumattomina ulos, mutta herhiläisten kohdalla teen poikkeuksen ja tapan ne, sillä ne ovat näitä valtavia, aasialaisia mandariininaamarisia lentäviä tankkeja, jotka lahtaavat hetkessä pesällisen hunajamehiläisiä ja ovat ihmiselle vaarallisia, sen verran tuimaa myrkkyä niiden pistimessä on. En siis voi ottaa riskiä, että ne hengailisivat yhtenään matoilla, joilla kävelen paljain jaloin, tai sohvissa, joihin istun. Pihapiirin gekot ja linnutkaan eivät noihin herhiläisiin juuri koske, hyvästä syystä. Tarvittaisiin lepinkäisiä tai mehiläissyöjiä, mutta ne ovat olleet tänä vuonna vähissä.

Varpusnaaras ei osannut itse takaisin ulos samasta terassinovesta, josta oli tullut, koska se pettyi yritettyään pari kertaa ulos ikkunoiden läpi, onneksi ei kuitenkaan niin suurella vauhdilla, että olisi pökertynyt. Niinpä peitin verhoilla kaikki ikkunat jättäen vain terassinoven avoimeksi, ja jätin varpusen lepäilemään ilmastointilaitteen päälle, josta se myöhemmin siirtyi verhotangolle ihmettelemään. Se saattoi olla nuori ja tyhmä, koska siltä kesti vielä pitkä tovi, ennen kuin se näki valon ja uskoi, ettei terassinovessa ollut ikkunaa.

*   *   *

Minua muistivat eidin edellä myös monet yritykset ja yhdistykset lähettelemällä perinteisiä eid-koreja, joissa on makeisia, suolaisia ja jokin uusi kangas, johon verhoutua. Minulla vain ei ole omaa ompelijatarta, joka voisi noista kankaista tehdä jotain mielekästä, joten päätynen niin ikään perinteen hengessä lahjoittamaan ne edelleen. Vieläpä muisti minua paikallinen suufilainen veljeskuntakin, joka lähetti minulle kolme mystis-hengellistä kirjaa täynnä 1600-luvulla eläneen mestarinsa Sultan Bahun ajatuksia. 

Kirjat ovat nimiltään (suomennettuina) Ayn al-Faqr - hengellisen erinomaisuuden silmä, Elävä perintö sekä Sydän valtamerta syvempi. Ovat kääntäneet Ayn al-Faqrin nimenomaan silmäksi, mikä on toki aivan oikein, mutta arabian sana ayn on monimerkityksinen, sillä silmän lisäksi se merkitsee ainakin lähdettä, tietynlaista kylää (varmaankin kaivonpaikkaa) ja vakoojaa. Faqr-sanan taas monet muistavat brittisiirtomaaherrojen Intiassa tapaamista fakiireista, jotka olivat askeesissa ja köyhyydessä eläneitä mystikkoja. Arabiankielisen sanan alkumerkitys on köyhyys, yksinkertaisuus, mutta se, että kirjan toimittajat ovat päätyneet kääntämään sen "hengelliseksi erinomaisuudeksi" kertoo sanan saamasta kokonaan uudesta merkityksestä Intian niemimaan suufien parissa.

Faqrin käsitteelle omistautunut suufilainen sivusto kertoo: 

"Vaikka kirjaimellisesti sana faqr tarkoittaa köyhyyttä, islamissa faqr on tapa, joka poistaa kaikki verhot Jumalan ja Hänen palvelijansa väliltä. Siten se antaa ihmiselle jumalallisen näkemyksen (deedar-e elahi) ja yhteyden (visal) sekä kokemuksen esoteerisesta ylösnousemuksesta Jumalan tykö. Faqr on todellakin islamin sielu, joka annettiin profeetta Muhammedille taivasmatkansa iltana (miraj).

Nykyaikaiset oppineet ja länsimaalaiset, joille suurten suufilaisten pyhimystemme tie on vieras, ovat ohjanneet ihmiset eksoteeriseen islamiin. Kaikki pyhimykset ovat kuitenkin yksimielisiä, että faqr on islamin sielu. Siksi [eksoteerisen islamin harjoittajat] ovat unohtaneet suhteensa Herraan. Lisäksi he sotkeutuivat vain rituaaleihin ja rukouksiin. Valitettavasti tämän päivän muslimit ovat siis faqrista yhtä vieraantuneita kuin ei-muslimit."

*   *   *

Tälle blogille ominaisen matkamiesmäisen aasinsiltamenetelmän hengessä siirrymme varpusesta ja faqrin silmästä seuraavaan esoteeriseen teemaan eli Heikki Kännöön.

Minun on jo usean vuoden ajan pitänyt lukea Kännön koko tuotanto, sillä ei ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi eräs kulttuurimuistin kannalta merkittävimmistä tämän hetken suomalaisista kirjailijoista. Olen hankkinut hänen kirjojaan yksi kerrallaan siitä alkaen, kun muuan ystäväni vertasi Titaanien aika -trilogiaa Kännöön ja oletti minun itsestäänselvästi tietävän hänet ja lukeneen häntä. Häpeäkseni en silloin vielä tiennyt Kännöstä oikein mitään. Mutta pian tiesin. Olin hankkinut Mehiläistien, Ihmishämärän ja Sömnön ja epäilemättä tulen vielä hankkimaan häneltä muutakin. Ystäväni, joka hänestä minulle puhui, lienee ajatellut lähinnä Ihmishämärää ja tiettyä yhteistä teemaa siinä ja Titaanien ajassa.

Havaitsin nopeasti, ettei ihmishämärän teema ollut ainoa yhdistävä asia välillämme, kuten ei punainen partakaan. Luettuani vähän hänen tekstejään tunsin aavemaista tuttuuden tunnetta. Samoin kävi katsoessani hänen kuvaansa. Näytin kirjailijakuvan näkyjä näkevälle ystävälleni, joka valokuvista näkee ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden - kun sille päälle sattuu - ja hän sanoi Kännöstä, että kyseessä on entinen synnintekijä, joka on kuitenkin löytänyt tien, joka voi viedä hänet vielä pidemmälle kuin missä on nyt. Hän totesi myös: 

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Vaikka keskustelumme Kännöstä käytiin jo pari vuotta sitten, nuo sanat palasivat mieleeni nyt, kun viimein pääsin aloittamaan luku-urakan. Tässä kohdin on ehkä hyvä lisätä, että koska en itse tunne kirjailijaa, en tiedä, osuivatko ystäväni intuitiot lainkaan oikeaan. Se ei ole tällä kertaa olennaista, vaan vain se, millaisen alavireen ne antoivat lukiessani Kännön paikoin hyvinkin lyyristä, paikoin kieliposkikulturellia ja viittaussakeaa tekstiä.

Suurin syy, miksi vasta tänä eidinä aloitin Kännön lukemisen kunnolla ja systemaattisesti, oli hänen tiiliskiviensä fyysinen koko. Elämäntapani ovat siinä mielessä ristiriitaisia, että vaikka pidän pitkistä tarinoista ja arvostan sitä, että kirja on pitkä, tapani lukea on sellainen, että kirjan pitäisi kulkea aika lailla mihin tahansa mukana. Se ei onnistu, jos kirja on sitä kokoluokkaa kuin Waltari, Tolkien, Kännö tai oma trilogiani. Täytyy panna tämä viisaus muistiin jos vielä kirjoitan romaaneja - lyhyydellä on ehkä sittenkin arvonsa.

Nyt se, että olen muutaman päivän etätöissä paikallisen pyhän vuoksi, on kuitenkin mahdollistanut Kännön tiiliskivien lukemisen, enkä ole toistaiseksi katunut. Kaikissa Kännön teoksissa näytään käsiteltävän esoteeristä tematiikkaa samoin kuin tuon tematiikan ympärillä pyörineitä liikkeitä ja kulttuurihahmoja - ja mikä parasta, käsittelytapa on terveen itseironinen. Siinä on sisältä nähdyn vire, jota kirjailijan on vaikea väärentää. Ironia puolestaan vakuuttaa lukijan siitä, että kertoja kykenee suhteuttamaan näkemänsä ja kuulemansa myös kriittiseen, tieteellisestä maailmankuvasta lähtevään kehykseen. Hänen huomionsa henkilöhahmoistaan voisivat olla ilkeitä, mutta eivät ole - ne ovat päinvastoin sympaattisia silloinkin kun kuvaavat moraalisesti kyseenalaisia motiiveja. Tämä on merkki vahvasta ja kypsästä ajattelija-kirjoittajasta, jolla on sopiva yhdistelmä humanistista ja ihmiskriittistä näkemystä maailmanmenosta ennen ja nyt.

Shogranissa ja Shahdarassa

Pääsiäisenä olin Shogranissa, Kaghanin piirikunnassa Khyber-Pakhtunkhwassa. Kaghanin vuoriharjanteet ja niiden väliin jäävät laaksot sijaitsevat Murreevuoristosta pohjoiseen ja rajoittuvat idässä Azad Kashmiriin siten, että heti lähimpien lumihuippujen takana on Kashmir. Niinpä Shogranista löytyykin paljon leimallisesti kashmirilaista faunaa. Laajemmassa katsannossa nämä vuoret kuuluvat kiinteästi Länsi-Himalajaan.

Pitkänperjantain jälkeen lauantaina alkoi takatalvi, myrsky ja mekkala. Puiden ja katulamppujen kaatuilu valtateille katkaisi Abbottabadin moottoritienkin niin, että jouduimme ajamaan pohjoiseen pienempiä teitä pitkin. Tässä oli pari pientä onnea onnettomuudessa, sillä huoltoaseman luona olleesta vehreästä rotkosta Ferozabadissa löysimme sulokkaasti ilmassa kisailevia paratiisimonarkkeja pitkine valkeine pyrstöjouhineen ja kevään ensimmäiset tuhkadrongot. Shahkheil Garhissa oli pikkunauruleita, virtaväiski ja naisia pyykillä. Balakotin rotkossa vastaan tuli parvittain kaartelevia himalajankorppikotkia, mutta pian Balakotin jälkeen sää muuttui sateiseksi.

Kiwain jälkeen kiivetessämme serpentiinitietä kohti Shogranin kukkula-asemaa, saimme havaita Himalajan luonnonvoimain armottoman mahdin, kun olosuhteet muuttuivat suorastaan suomalaisiksi: tuli vuoroin vettä, lunta ja räntää, väliin vaakatasossa. Tie sortuili paikka paikoin ja alkoi epäilyttää, olisiko se siinä enää maanantaina, kun meidän oli määrä palata vuorilta laaksoon. Räntäsateessa kukkula-aseman ympäristöstä löytyi silti jonkin verran lintuja, kuten runsaina esiintyneet kanelivarpuset ja paksunokkavarikset sekä metsän puolella jonkin verran tiaisia.

Sunnuntaiaamuna kaikki oli jo sään osalta toisin. Hyytävä kylmyys oli väistynyt, aurinko nousi ja paistoi siitä alkaen täydeltä terältä seuraavat päivät. Lumimyrskystä oli ollut meille se hyöty, että se oli piiskannut vuoristolajeja etsimään suojaa ja ravintoa suojaisemmilta rinteiltä kukkula-aseman molemmin puolin. Se oli myös pudottanut maastoon runsaasti muuttolintuja. Niinpä löysimme varsinkin sunnuntain ajan toinen toistaan yllättävämpiä lintuesiintymiä: Parvittain peippoja ja järripeippoja, jotka kummatkin ovat Pakistanissa harvinaisia talvivieraita. Satojen esiintymän mustakaularastaita, joukossa runsaasti harmaahuppurastaita ja muutama kulorastas. Pikkuvuoripeippojen satapäiset parvet olivat laskeutuneet yleensä alpiinisilta elinalueiltaan sänkipelloille ruokailemaan.

Edellisen iltapäivän pudotuskeli oli todennäköisesti vastuussa myös siitä, että sunnuntaiaamuna näimme joidenkin isojen lajien lentävän matalalla yli: kaksi neitokurkea, kaksi pikkukotkaa ja kasapäin haarahaukkoja olivat ehkä joutuneet edellispäivänä sään pakottamina jonnekin alueen laaksoihin ja kipusivat nyt ilmavirtauksissa hitaasti kohti säällisiä muuttokorkeuksiaan.

Tärkeimpiä kohdelajejamme olivat tällä matkalla kuitenkin ne Himalajan lajit, joille Margallakukkulat ja Murreevuoret ovat liian matalia, ja joita siksi pitää lähteä etsimään Shogranin ja Naranin kaltaisista paikoista. Shogranin tähtilajeja ovat eräät näyttävät Himalajan peippolinnut, erityisesti okratulkku ja mäntynokkavarpunen, jotka molemmat osoittautuivat yleisiksi. Niiden lisäksi näkyi oikein mukavasti mm. kirjonauruleita, harmaahuppurastaita ja himalajansinipyrstöjä.

Metsälinnustolle luonteenomaiseen tapaan Shogranissa monet lajit liikkuivat lintuaalloissa, suurissa sekaparvissa, joihin liittyy erilaisia lajeja. Kun Margallakukkuloiden subtrooppisissa lehtimetsissä tärkeimpiä parvenmuodostajia ovat töyhtöbulbuli, metsätimali ja aasianrilli, Shogranin alpiinisissa havumetsissä - joiden valtapuita ovat mänty ja deodar (himalajanseetri) - tärkeimpiä parvenmuodostajalajeja ovat tiaiset. 

Tiaisparvien valtalaji oli pakistanintiainen (Parus melanolophus), joka muodosti useimpien tiaisparvien rungon. Parviin oli sitten liittynyt pienempiä määriä vihertalitiaista, mustatöyhtötiaista (katajatiaista) sekä suureksi iloksemme kaikkia kolmea lajia Pakistanissa esiintyviä Aegithalos-suvun pyrstötiaisia, nimittäin harlekiini-, tamariski- ja himalajanpyrstötiaista. Näistä tamariskipyrstötiainen on yleensä alimpana ja lehtimetsissä viihtyvä laji, joka on Margallakukkuloillakin yleinen, mutta Shogranissa se oli vähälukuisin kolmesta pyrstötintistä. Runsain oli veikeä harlekiinipyrstötiainen. Meitä ilahdutti kuitenkin kaikkein eniten valkokurkkuisen himalajanpyrstötiaisen esiintyminen, sillä se on Pakistanissa kolmesta lajista harvinaisin ja hankalin löytää - kashmirilainen endeemi.

Tiaisparviin liittyi - kuten eurooppalaisissakin metsissä - myös muita vakiolajeja, kuten raitapyrstökiipijöitä, mustalakkinakkeleita, kashmirinnakkeleita, kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä hippiäisiä. Myös viitasiepot ja merkillinen vuorivireo näyttivät viihtyvän tiaisten matkassa. Vuorivireo oli okratulkun ja himalajanpyrstötiaisen lisäksi kolmas uusi elämänpinnani tältä reissulta. Aiemmin Pteruthius-suvun lintuja kutsuttiin lepinkäistimaleiksi ja pidettiin timaleina, mutta myöhempi tutkimus on linkittänyt ne (samoin kuin yhden aiemmin juhinana pidetyn Erpornis-lajin) Uuden maailman vireoiden yhteyteen, aasianvireoiksi.

Yöllä rinteessä huuteli vuoripöllönen. Maanantain retkeilymme tuotti kolme rinteissä rääkkyvää töyhtöfasaania, joka on nykyisin Pakistanissa liikametsästyksen vuoksi vaikea löytää mistään lähempää ihmisasutusta. Himalajankäpytikat olivat hyvin yleisiä. Niiden lisäksi löytyi jonkin verran liekkiniska- ja suomuvatsatikkoja. Suomuvatsatikan kiljahtelu sekoittui kauempaa kailottaviin kuningasseppiin.

Paluumatkan varrelta Balakotista on mainittava se, että kyseinen pikkukaupunki on yksi Pakistanin muutamista tunnetuista naakan pesimäpaikoista ja siellä tuntuikin olevan iloinen ja hyvinvoiva populaatio, vähän kuin Algerian Constantinessa. Joten tämän Euroopasta tutun varislinnun pääsi Balakotissa pysähtyessä helposti lisäämään Pakistanin maapinnoihin. 

*   *   *

Pääsiäistä seuranneena eli viime viikonloppuna kävin pariinkin otteeseen Margallan viitospolulla, löysin uudelleen siellä huutelevat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen samoin kuin yössä tuksuttavan pitkäpyrstökehrääjän. Taisinpa myös tulla lopulta kuulleeksi leopardin, sillä tämänkertainen karjahtelija ei ollut muntjakki. Viitospolun kuivassa puronuomassa oli käynnissä kivikkouunilintujen massaesiintyminen muutollaan - ja sunnuntai-iltapäivällä sieltä löytyi myös harvinainen läpimuuttaja, kaukasianuunilintu, joka pesii Kaukasuksella mutta talvehtii Intiassa. Läpimuuttajia lienevät olleet myös pikkuparvet punavarpusia ja itselleen epätyypillisessä habitaatissa hengailleita vuori- ja mustakurkkusirkkuja, jotka kumpikin yleensä viihtyvät enemmän ylemmillä piikkipensaisilla rinteillä.

Kävin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa myös Shahdarassa. Tienvarren välipysäkillä Bajranin maitotilojen maastossa mainittavaa olivat pikkusieppo (lyhyen aikaa keväisin runsas läpimuuttaja) ja kolme kaartelevaa idänmehiläishaukkaa melko matalalla. Shahdarasta itsestään löytyi lähinnä tavanomaisia lajeja, tosin myös kevään ensimmäinen intiankuhankeittäjä. Tänä vuonna lepinkäiset ja mehiläissyöjät ovat sen sijaan olleet todella vähissä.

Shahdaran viehättävissä joenvarsiravintoloissa ei voitu tällä kertaa syödä, koska yhä eletään ramadania ja kaikki paikat ovat kiinni auringonlaskuun saakka. Huomenna tai ylihuomenna - kuun näköhavainnosta riippuen - pitäisi alkaa ramadanin päättävä eid al-fitr, islamilaisen vuoden suurin juhla, joten ensi viikolla tämä paastokoettelemus on ohi ja elämä Pakistanissa palautuu takaisin kaoottisille raiteilleen.