lauantai 29. joulukuuta 2018

Saksanmaalla

Joulupyhien osuminen sopivasti niin, että ne yhdessä viikonlopun kanssa muodostivat viiden vapaapäivän jakson, mahdollisti sen, että vietin jouluni Saksassa. Tähän oli syynä aiemmin tässä blogissa tapaamamme ystäväni, joka on asunut viime aikoina Duisburgissa, mutta täyttänee lähiaikoina tarvittavat kriteerit, jotta pystyy aloittamaan opintonsa Aachenissa.

Ystäväni Kettu on poikkeuksellisen älykäs nuorimies, mutta hän on ollut Saksassa aika yksin; vain hän ja tietokoneensa kylmenevässä, tihkusateisessa läntisen Keski-Euroopan talvessa, jossa sielläkin illat pimenevät jo heti neljän jälkeen. Oli oikeus ja kohtuus, että viettäisin joulun tällä kertaa hänen seuranaan. Eikö joulu ole se juhla, jolloin meidän on erityisesti ajateltava läheisiämme ja hiljennyttävä viettämään rauhallista ja henkevää aikaa heidän kanssaan?

Vaikka ystäväni onkin perusluonteeltaan introvertti, hänellä on korkean rationaalisen älyn vastapainona myös poikkeuksellisen hyvä intuitio ihmisten suhteen, antaen välillä vaikutelman ajatustenluvusta, ja ehkä siksi ja osittain samanlaisten ominaisuuksiemme vuoksi hän on yksi minua parhaiten ymmärtävistä ihmisistä tässä maailmassa. Hän on myös aina tukenut minua kaikessa, minkä tietää minulle tärkeäksi.

Pieniä ongelmia koitui joulun junaliikenteestä Saksassa. Olin jo varannut viidenkympin halpalennot Berliiniin, ajatellen meneväni sieltä suoralla pikajunalla Duisburgiin, kuten tein jo kerran aiemmin. Joulun junaliikenne oli kuitenkin täynnä ja jäljellä olevat junamatkat olivat lentolippujani kalliimpia. Enää ei voinut vaihtaa lentojakaan lähemmäs, esimerkiksi Düsseldorfiin. Lopulta päädyin siihen, että vuokrasin Tegelin kentältä Volkswagen Golfin ja ajoin sillä koko yli 600 kilometrin matkan autobaanaa pitkin Hannoverin kautta Duisburgiin.

Auton vuokraaminen osoittautui loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi, koska Duisburgista alkaen meitä oli matkassa kaksi, joille kummallekin olisi pitänyt ostaa aina erilliset junaliput. Nyt olimme sitäpaitsi täysin aikatauluvapaita, mikä sopi paremmin joulun ajan henkeen kuin kiirehtiminen etukäteen varattujen aikataulujen perässä.

Siitä lähtien, kun Kettu muutti Saksaan, meillä on ollut tietoinen ohjelma hänen kouluttamisekseen eurooppalaiseksi. Hän on käynyt Jordaniassa amerikkalaistyyppisen lukiokoulutuksen ja opiskellut itse itselleen sujuvan saksan. Hän on liittynyt omaksi huvikseen ja kiinnostuksekseen useille saksalaisille keskustelufoorumeille, joissa jo sujuvasti debatoi politiikasta ja kulttuurista - saksaksi - aivan samoin kuin yläastelaisena meni täydestä milloin missäkin amerikkalaisessa roolissa aidoille amerikkalaisille punaniskoille tai sosiaalioikeustaistelijoille, joiden kanssa debatoimalla huvitti itseään. Mutta eurooppalaisuus on muutakin kuin kielitaitoa, väittelytaitoja ja nokkeluutta.

Minä olen aina uskonut, että matkailu avartaa. Oikein toteutettuna se voi avartaa vielä enemmän kuin kirjojen lukeminen, vaikka kirjatkin ovat eräänlaisia matkoja. Joka tapauksessa Kettu ahmii eurooppalaista kulttuuria ja on kaikesta kiinnostunut, mutta ei yksin ollessaan tule koskaan käyneeksi missään. Niinpä olen ottanut asiakseni, että joka vierailullani käymme muutamassa uudessa kaupungissa tai muussa paikassa, kuten kesällä kävimme Aachenissa, Koblenzissa, Reinillä ja pyökkimetsässä.

Katselemme kaupunkeja, ihmisiä, metsiä ja jokia avoimin ja uteliain mielin, tietoisina tarkkailijoina, ja käymme samalla loppumattomia keskustelujamme. Joskus vain istumme kahviloissa ratkomassa šakkiongelmia (hän on siinä puolestaan mestarini). Lähes aina käymme myös kirkossa, koska vaikka Kettu vieraantui jo lapsena uskonnosta, on hänellä suuri mielenkiinto eurooppalaisten hengellistä perintöä kohtaan. Jos käynnissä on jumalanpalvelus, hän haluaa istua sen loppuun asti ja vain katsella ja kuunnella. Etelänmaalaiseksi Kettu on suomalaiselle harvinaisen sopivaa seuraa siksikin, että hänen seuransa on usein hiljaista, yhtä aikaa henkisesti rentouttavaa ja läsnäolevaa.

Päästessäni Duisburgiin oli Kettu vastassa marketista löytämänsä kahden euron Nero d'Avolan kanssa. Söimme pihvejä, joimme viiniä ja Kettu oli otettu Suomesta tuomistani jouluherkuista ja puisesta šakkilaudasta. Hänen äitinsä särki hänen alkuperäisen lautansa ja uusi lauta jäi Ammaniin, kuten suurin osa muistakin vähistä asioista, joita hän omisti ennen Saksaan lähtöään.

Duisburgista suuntasimme seuraavana aamuna ensin Kölniin, koska se oli lähin suurkaupunki, jossa Kettu ei koskaan ollut käynyt. Valitettavasti Kölnissä viettämiämme päiviä varjosti sateinen ja kolea sää. Tuomiokirkko oli täynnä turisteja mutta suuri osa muista kaduista jo aavemaisen tyhjillään - tai sitten kaikki kulkijat olivat maahanmuuttajia tai turisteja. Saksalaiset olivat joulunvietossa kodeissaan tai kirkoissa.

Söimme argentiinalaisia pihvejä ja seuraavana aamuna olimme aamiaisella eräällä vanhankaupungin lämmitetyllä terassilla, jossa meitä palveli arabiaa puhunut keski-ikäinen Irakin kurdi. Kun naapuripöytään tuli syyrialainen pariskunta, joka vaivihkaa kyseli tarjoilijalta, mistä meidän pöytämme oli kotoisin, kurdi sanoi muitta mutkitta heille, että olemme ukrainalaisia. Outoa. Näkikö hän jotain ukrainalaista vaatteissamme, kuuliko sen mainittavan puheessamme, vai tekikö hän vain sellaisen johtopäätöksen siitä, että toinen meistä oli pohjoismaisen ja toinen seemin näköinen?

Seuraava kaupunkikohde oli vanha yliopistokaupunki Heidelberg. Matkalla sinne sade lakkasi ja väistyi auringonpaisteen tieltä, ja Heidelbergissä meitä tervehtikin paljon seesteisempi ilmanala. Ehdimme vanhaankaupunkiin hyvissä ajoin valoisan aikaan, mutta linnan näköalatasanteille vasta auringon juuri laskiessa. Funikulaarilla ylös, kävellen alas. Jouluaaton jumalanpalvelukseen osallistuimme evankelis-luterilaisessa kirkossa, joulupäivän aamuna olimme puolestaan anglikaanien vieraina Heidelbergin englantilaisessa kirkossa. Kettu oli erityisen kiinnostunut siitä, mitä kaikkia tavallisia ja päivänkohtaisia asioita papit ottivat saarnoissaan esille.

Asuimme Heidelbergissä ollessamme historiallisessa talossa, jossa oli baijerilainen majatalo. Vastaavanlaisia eri alueiden mukaan nimettyjä oli kaupungissa useita - liekö niillä yhteyksiä osakuntaperinteeseen tai muuhun, kun Heidelberg on vetänyt (ja edelleen vetää) opiskelijoita kaikkialta Saksasta ja maailmalta.

Neljänneksi tämänkertaisen kierroksemme kaupungiksi valikoitui Trier, jota Saksassa yleisesti pidetään Saksan vanhimpana kaupunkina, vaikka sillä ilmeisesti on useita varteenotettavia kilpailijoita tuolle tittelille. Kölnissä ja Heidelbergissä olen käynyt 2000-luvullakin, mutta Trierissä olin viimeksi vieraillut ollessani lukiolaisena vaihto-oppilaana Saksassa. Nostalgiaa. Olisi ehkä pitänyt käydä silloisessa lukiokaupungissanikin, mutta sille ei enää jäänyt aikaa.

Matkalla Heidelbergistä Trieriin ylitimme korkeammalla olevia kukkuloita ja niiden väliin jääviä notkoja, joissa olivat metsät kuuran peitossa, hopeahiluisen valkeina. Sumu tulvi laaksosta teille. Kettu oli tästä kiinnostunut, koska ei ollut aiemmassa elämässään nähnyt moista ilmiötä. Trierissä oli kylmä, ja samana iltana Duisburgissakin suorastaan hyytävää.

Suurin osa toisesta joulupäivästä kului osaltani pitkään ajomatkaan Duisburgista takaisin Berliiniin. Tegelistä lensin takaisin Helsinkiin ja suoraan kassler- ja viini-illalliselle naapuriin.

perjantai 28. joulukuuta 2018

Kanarialla

Matkailussani on ollut Makaronesian mentävä aukko, sillä en ollut ennen tätä joulukuuta käynyt Kanariansaarilla sen enempää kuin Madeiralla, Azoreilla tai Kap Verdellä. Korjasin asian joulukuun alussa, johon sain pitkän lomattoman syksyn jälkeen itsenäisyyspäiväviikon molemminpuolisine viikonloppuineen vapaiksi. Samalla pääsin harjoittamaan viime aikoina edistynyttä espanjan kielitaitoani, joka on kehittynyt paljolti latinalaisamerikkalaisten (englantia osaamattomien) pelikaverien myötä.

Sain halvalla lennot Gran Canarialle ja vielä halvemmalla vuokra-autot kullekin kolmelle saarelle, jotka olin päättänyt kunnianhimoisesti kiertää yhdeksän päivän aikana. Saaret oli valittu ornitologisen optimoinnin menetelmällä: kuiva ja karu Fuerteventura, jossa elää edustavin avifauna aro- ja puoliaavikkolajeja, metsäinen ja korkealle kohoava Teneriffa, jossa elää suurin määrä Kanarian endeemisiä metsälajeja, sekä viimeiseksi Gran Canaria, jossa on jostain syystä vähemmän kanarialaisia endeemejä, mutta josta paluulentoni lähti.

On sanottava, että kokemukseni Kanariansaarista oli hyvin myönteinen. Se luultavasti johtuu siitä, että pysyttelin visusti poissa rantalomakohteista, joiden baareja ja krääsäkauppoja humaltuneet britit, saksalaiset ja suomalaiset, nyttemmin myös venäläiset kansoittavat. Kävin kyllä rannikoilla - karuilla niemenkärjillä ja matalilla laguuneilla, missä sellaisia oli - etsimässä rannikkolinnustoa ja katselemassa merelle. Suurimman osan aikaa vietin kuitenkin kunkin saaren sisäosissa - aroilla, metsissä, tulivuoren rinteillä, piikkipensaikoissa. Yövyin useimmiten pienillä paikkakunnilla, joissa ei ollut resortteja eikä ryhmämatkalaisia. Söin kyläravintoloissa tai ostin eväitä marketeista; join paikallisia viinejä tai manner-Espanjasta tuotuja Dueroa tai Riojaa. (Tietysti vain iltaisin; autoa ajaessa juon vettä ja kahvia.)

Siirryin Suur-Koirasaarelta jonkinlaisen voimankoitoksen mukaan nimetylle Fuerteventuralle jo samana saapumispäivänä. Minulla oli Fuerteventuralla kolme tavoitelajia. Ensimmäinen niistä oli todella helppo: kaikilla saarilla esiintyvä kanariankirvinen, joka osoittautui todennäköisesti Fuerteventuran yleisimmäksi lintulajiksi. Sen kanssa miltei yhtä yleisenä Fuerteventuran avomailla esiintyi yleensä pikkukiuru, joka oli tällä saarella runsas, mutta Teneriffalla ja Gran Canarialla harvinainen tai hyvin harvinainen.

Toinen tavoitelaji oli hieman haasteellisempi, nimittäin kanariantasku, joka koko maailmassa elää ainoastaan Fuerteventuran saarella. Sen löysin Tefían lähellä sijaitsevan padotun Los Molinosin barrancon ympäristöstä, jossa se oli sangen yleinen. Patojärvellä oli myös kymmenittäin ruostesorsia, joka on vakiintunut Kanariansaarille vasta melko hiljattain. Järven erikoisuus, ujo marmorisorsa, näyttäytyi sekin. Taivaalla leijaili korppeja, tuulihaukkoja ja kanarianhiirihaukkoja. Los Molinosissa on yleensä läsnä jonkin verran kahlaajia - siellä oli nytkin pitkäjalkoja, yksi valkoviklo, pari rantasipiä ja pikkutylliä. Yleensä ottaen kahlaajat ja muut palearktiset muuttolinnut olivat kuitenkin hyvin vähissä.

Kolmas tavoitelajini oli oikeastaan suurin intohimoni, nimittäin kaulustrappi. Kanarialla se elää kahdella saarella, Fuerteventuralla ja Lanzarotella, mutta lajin päälevinneisyys on Pohjois-Afrikassa, itäinen vastinlaji elää puolestaan Lähi-idässä ja Arabiassa. Ongelmana on se, että kaulustrappi (hubâra) on arabien suosituin metsästyslaji, ja se on metsästetty lähes sukupuuttoon suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Siksi mainitut kaksi Kanarian saarta ovatkin nykyään varmin paikka päästä tämä laji näkemään.

Helppoa kaulustrapin näkeminen ei kuitenkaan ole. Ei luulisi, että niin suuri lintu on niin vaikea löytää tasaisilta suojattomilta puoliaavikoilta, mutta sillä on hämmästyttävä kyky suojautua maahan. Se liikkuu kävellen - lentäen vain harvoin. Parhaat ajat sen näkemiseen ovat aamunkoiton ensitunnit sekä viimeiset hetket ennen auringonlaskua, joina aikoina trapit alkavat liikkua. Saatoinkin onnitella itseäni, kun löysin ja sain vielä valokuvattuakin peräti kaksi kaulustrappia, auringon ollessa jo painumassa mailleen La Olivan maatalouspikkukaupungin luoteispuolisilla karuilla tasangoilla.

Varhain seuraavana aamuna etsin trappeja uudelleen El Cotillon eteläpuolisilta tasangoilta, jolla alueella minua ei kuitenkaan niiden suhteen onnistanut. Sen sijaan löysin kaksi berberihaukkaa ja kalliopyitä. Fuerteventuralla on myös paljon aavikkojuoksijoita ja hietakanoja, jotka esiintyvät samoissa ympäristöissä kaulustrapin kanssa.

Majakalla käydessäni löysin pieniä määriä kaukaa pohjoisesta saapuneita kahlaajia. Merilintuja ei sen sijaan näkynyt koko matkan aikana: vuodenaika ilmeisesti oli väärä. Rannikkolinnutkin rajoittuivat etelänharmaalokkeihin ja riuttatiiroihin.

Las Peñitas on luonnonkaunis wadi (ts. barranco), jonka pohjalla sijaitsee erakkoluostari. Paikka löytyy hieman historiallisen ja sievän Betancurian pikkukaupungin jälkeen, Vega de Rio Palmasin kylän liepeiltä. Vesi oli kuitenkin kuivunut tästä paikasta kokonaan siellä käydessäni, joten linnut olivat lukumääräisesti varsin vähissä, poislukien pensasvarpuset ja turkinkyyhkyt, joita parveili kaikkialla. Afrikansinitiaista oli täällä myös tamariskipöheiköissä. Rotkon pohjalla pesi pariskunta ruostesorsia ja korpit kronkkuivat taivaalla, tullen tervehtimään.

Tuinejen eteläpuolelta kävin etsimässä Catalina Garcían laguuneja, jotka olivat kuitenkin kokonaan kuivillaan. Majoitukseni oli sinä iltana Antiguan vanhassa pikkukaupungissa, tai oikeammin vähän sen ulkopuolella rinteillä, joilla paksujalka huuteli hämärässä.

Viimeinen päiväni Fuerteventuralla oli omistettu saaren eteläkärjen pitkänomaiselle ja erittäin karulle Jandían niemimaalle, joka sormen tavoin osoittaa merelle ja kohti Gran Canarian saarta. Suurin osa niemimaan sisämaasta on lohduttoman kuivaa aavikkoa, jossa ainoat lintulajit olivat usein kanariankirvinen sisämaassa ja etelänharmaalokki rannoilla. Niemenkärjestä löytyi kuitenkin myös muutama atlantinselkälokki ja kaksi eksyneen oloista kapustahaikaraa, jotka lienevät harhautuneet sinne muutolla.

Jandían niemimaan tyven laajat hiekkatasangot ovat kuitenkin erinomainen paikka nähdä aavikkolintuja, sillä hietakana, aavikkojuoksija ja pikkukiuru ovat siellä yleisiä. Piikkipensaiden latvoissa päivysti etelänisolepinkäisiä, joka niin ikään on yleinen Kanariansaarten karuissa osissa. Ehdin sinä iltana vielä katselemaan kaupunkia ja illastamaan hyvin Puerto del Rosariossa, joka on Fuerteventuran pääkaupunki. Ei mikään metropoli sekään.

Näin Fuerteventuralla myös kolmea nisäkäslajia: Marokonmaaorava oli paikoin hyvin yleinen, varsinkin vuoristoteiden levähdyspaikoilla, joissa se usein kerjäsi ruokaa pysähtyviltä ihmisiltä. Tavallisen kaniinin näin muutaman kerran, ja lisäksi näin algeriansiilin, viimeksi mainitun valitettavasti yliajettuna.

*   *   *

Seuraavana aamuna siirryin Teneriffalle, jossa suuntasin ensi töikseni Anagan niemimaalle, mänty- ja laakeripuumetsiin, joissa kanarialaiset endeemit tungeksivat. Ei aikaakaan, kun aloin löytää niitä taukopaikoilta ja metsäpoluilta: Atlantin saarten endeemisiä alalajeja tai lajeja - taksonomiasta riippuen - peiposta, mustarastaasta, punarinnasta, hippiäisestä, sinitiaisesta ja tiltaltista. Kanariantiltaltti ja atlantinpeippo ovat Kanarian metsien yleisimmät lajit, mutta muut mainitut löytyvät Teneriffalla lähes kaikkialta, missä habitaatit ovat sopivia.

Kanariansaarten ehkä kuuluisin endeeminen lintulaji, kanarianhemppo - maailman suosituimman häkkilinnun, kanarialinnun, kantamuoto - on yleinen Teneriffalla ja Gran Canarialla, ja sen voi löytää useimmista habitaateista näillä saarilla, mutta se on yleensä yleisimmillään avoimilla maatalousmailla.

Anagan niemimaalla näin ensimmäiset kanariankyyhkyni - yksi sellainen tuli melkein viereen istumaan puuhun, antaen valokuvata itseään kaikessa rauhassa. Yleinen legenda sanoo, että molemmat endeemiset kyyhkyt ovat vaikeita nähdä, ja että niitä yleensä näkee vain lennossa laakerimetsien yllä. Paikka, jossa näin ainakin kolme kanariankyyhkyä lähietäisyydeltä puissa, oli La Mercedesin lähellä oleva Alto de los Viejos.

Myös pieniä parvia kanariankiitäjiä viisti ylitseni sekä Anagan niemimaalla että myöhemmin Chanajigan metsäisillä vuorenrinteillä. Kanarilla pesii myös vaaleakiitäjä, mutta sen koko kanta muuttaa talveksi pois. Niin myös suurin osa kanariankiitäjistä, mutta niitä jää saarille koko talven ajaksi.

Olin majoittuneena vuorenrinteen majataloon Los Realejosin yläpuolella, jotta olisin varhain mestoilla El Lancen ja Chanajigan laakerimetsiä katselemassa. Tässä vaiheessa minulta puuttui Teneriffan tavoitelajeistani enää kaksi: laakerimetsissä elävä laakerikyyhky sekä korkealla Teyden huippuosan mäntymetsissä elävä sinipeippo.

Molempien endeemisten kyyhkyjen kannalta parhaat saaret ovat Gomera ja Palma, mutta kummatkin löytyvät myös Teneriffalta. Laakerikyyhky on niistä harvinaisempi. En onnistunutkaan löytämään sitä ensimmäisistä käymistäni tiedetyistä esiintymispaikoista vaan löysin sen vasta viimeisenä Teneriffan päivänäni.

Mitä taas sinipeippoon tulee, se on Teyden ylärinteiden mäntymetsissä yleinen - ellei yleisin - lintulaji. On vain noustava tarpeeksi korkealle. Ensimmäiset sinipeipponi pomppivat kuin varpuset leivänmuruja kerjäämässä El Portillon kahvilan terassilla korkealla tulivuoren huippuosassa. Sinipeippo on sittemmin jaettu kahtia, kun on havaittu että Teneriffan ja Gran Canarian sinipeipot ovatkin kaksi eri lajia.

Teydevuoren kraatterin kuunmaisemat ovat vaikuttavia, mutta lintuja tässä maastossa on vain vähän: jokunen kanariankirvinen, pikkupensaskerttu ja korppi löytyvät pensaikkoisemmista paikoista. Mäntymetsistä löytyy sinipeippojen lisäksi mm. kanariankäpytikkaa ja varpushaukkaa. Kanarianhippiäinen, punarinta, kanariansinitiainen jne. viihtyvät paremmin lehtimetsissä.

Viimeisenä päivänä Teneriffalla onnistuin lopulta näkemään laakerikyyhkyn lennossa Erjosin lähellä olevan Monte del Aguan metsärinteillä, Lisäksi päivän antiin kuuluivat esimerkiksi berberihaukka Punta de Tenon rantajyrkänteillä ja kalliopyy samalla alueella.

*   *   *

Palattuani Gran Canarialle matkani lopuksi, suuntasin ensi töikseni saaren eteläkärkeen, Maspalomasiin, jonka rannikolla sijaitsee riveittäin rantaresortteja. Omat kiinnostuksen kohteeni olivat kuitenkin kahdessa vuoriin uurtuneessa jokilaaksossa Maspalomasista pohjoiseen. Ajomatka Ayagauresin kylään ja sieltä vuorenharjanteen toista puolta pitkin Palmitosin lintupuistoon. Hempot, keltahempot ja kanarianhempot ovat yleisiä, samoin pikkupensaskertut, samettipääkertut ja mustapääkertut. Kanariantiltaltti viihtyy myös kuivilla pensaikkomailla.

Näistä laaksoista löytyy pari lajia, joita ei ole Kanariansaarilla muualla: nimittäin varpunen, joka Kanarialla on rajoittunut vain Gran Canarialle (muualla sen tilalla on pensasvarpunen, joka on yleinen myös Gran Canarialla) sekä vahanokka, pieni loistopeippo. Kummatkin ovat ihmisen Kanarialle tuomia, joten eivät ehkä sikäli niin mielenkiintoisia kuin alkuperäislajisto.

Saaren länsirannikolla sijaitseva La Aldea (tunnetaan myös nimellä San Nicolás) on kaunis kaksoiskaupunki - rannalla oleva alakaupunki ja vuorenrinteellä oleva yläkaupunki. Aldean satamaosan rantalaguunit ovat tamariskimetsikön peitossa ja hyvä paikka löytää muuttolintuja, silloin kun eivät ole liian kuivina. Nyt kuivuus vallitsi ja paikalla oli lähinnä kanarialaista paikkalinnustoa.

Vuoristotie Aldeasta muutaman tekojärven kautta Acusaan ja Artenaraan on varsinainen näköalareitti. Näiden serpentiiniteiden ajamista voi suositella esteettisistä syistä, muttei hermoheikoille tai sellaisille, joilla ei ole kokemusta vuoristossa ajamisesta. Useiden vuoristokylien ympäriltä löytyy täällä kalliovarpusia, samoin monia yleisempiä lajeja.

Artenarasta luoteeseen sijaitsevat Tamadaban mäntymetsät. Tamadaba tuntuu jo nimenä vahvistavan Georgiassa vallitsevan iberokaukasialaisen teorian, jonka mukaan Iberian esilatinalaiset kansat (baskit ja sittemmin kadonneiden kielten puhujat) olivat kaukasialaisten sukukansoja ja alkuperäisiä eurooppalaisia ennen indoeurooppalaisten vyöryä. Tiedä sitten mistä paikka on oikeasti saanut nimensä. Paikallinen käpytikka löytyi Tamadabastakin mutta sinipeippoa ei.

Sinipeippoa varten jouduin ajamaan vielä yhden serpentiinireitin Pajonalesin suojelualueelle, päälystämättömiä metsäteitä pitkin. Lopulta päästessäni perille ja auringon alkaessa jo painua oli sinipeipon grancanarialainen versio miltei ainoana lintulajina paikalla.

Nähtyäni näin ollen kaikki Kanariansaarten endeemiset maalinnut kahdeksassa vuorokaudessa saatoin hyvillä mielin palata Suomen hyiseen talveen. Onneksi vähän tämän jälkeen maisema valkeni lumentulon myötä. Joulun tosin vietin eräässä toisessa paikassa, mutta siitä enemmän seuraavassa blogitekstissä.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Hongkongissa, Manilassa, Jakartassa

Lokakuu jäi tällä kertaa kokonaan välistä blogipäivityksissä. Ei ollut aikaa eikä halua. Ensin oli tavattoman kiireisiä ja stressaavia aikoja työrintamalla, sitten pari viikkoa putkeen työmatkoja Aasiassa ja lopulta pari viikkoa putkeen vakavasti sairaana. Elämän suurten kysymysten, kuten kuolevaisuuden ja kaiken katoavaisuuden äärellä.

Aloittakaamme kuitenkin iloisemmista asioista. Vaikka suurin osa ajasta Aasiassa meni töiden merkeissä, joista en täällä kirjoita, mahtui jaksoon myös kaksi viikonloppua, jotka varasin omiin asioihini.

Minulla oli kuuden tunnin välilasku Hongkongissa ja käytin senkin erittäin tehokkaasti, sillä hongkongilainen lintuharrastajatuttuni poimi minut suoraan lentokentältä ja palautti minut sinne, joten meille jäi neljä ja puoli tuntia tehokasta lintubongausaikaa.

Hiljattaisen hirmumyrskyn tuhot olivat kaataneet puita ja suurin osa metsäisten kansallispuistojen poluista oli yhä suljettuina yleisöltä, joten suuntasimme manner-Kiinan rajan tuntuman kosteikoille, joiden takana horisontissa häämöttivät Shenzhenin tornitalojen rivit.

Näimme paljon muutolla olevia kahlaajia, erikoisimpana ehkä vesipääsky. Joitain taveja, pitkään lammikoilla viihtynyt punasotka, joka oli paikallinen rariteetti. Runsaasti haikaroita, kauluskottaraisia ja mainoja, liejukanoja ja jokunen valkoposkitiira. Muutolla olevia idänrastaskerttusia ja lapinuunilintuja näkyi jonkin verran, samoin ruskosieppoja ja pari naamiokuhankeittäjää. Vielä ei näkynyt etsimiämme sirkkuja ja mustakulmakerttusia.

Paikkalinnustoa edustivat esim. kiinan- ja nokipääbulbulit, ruso- ja kiinanpriiniat, kiinannauruli, ruosteperälepinkäinen, sepeltasku ja suomumanikki. Pikkuturturikyyhkyjä oli liikkeellä epätavallisen paljon - muuttoaalto. Ilahduttava havainto oli myös siperiansuohaukka, joka toi vaihtelua tavanomaisiin haarahaukkoihin.

Sain retkikohteista uusia lajeja Hongkongin listalleni ja kävimme hakemassa splittipinnana sinisiipiharakan - nyt kun iberialainen ja aasialainen versio siniharakasta on erotettu kahdeksi lajiksi.

*   *   *

Manilassa vietin lauantain sosiaalisissa merkeissä, tapaamalla kaksi legendaarista ystävää - toisen heistä ensimmäisen kerran livenä. Tunnen molemmat alun perin samalta kaunokirjalliselta foorumilta, mutta he eivät tunteneet entuudestaan toisiaan, joten kun molemmat nyt asuivat Metro-Manilan alueella, esittelin heidät toisilleen. Söimme pitkän kaavan illallisen korealaisessa ravintolassa ja jatkoimme vielä oluilla huvivenesatamassa.

Kolmikantatapaamisemme yhteenlaskettu älykkyysosamäärä todennäköisesti hipoi viittäsataa, tai kuka tietää, kenties meni siitä ylikin, mutta niin pitkälle oma kapasiteettini ei riitä arvioimaan. Ystäväni ovat nyt nuoria aikuisia, 20 ja 21. Kumpikin on toiminut esikuvana jollekin romaanikäsikirjoitukseni henkilöistä, joskin nuo hahmot kuvaavat heitä muutama vuosi taaksepäin, kun toinen edusti nerouden traagista puolta ja toinen uteliasta hyvyyttä.

Se, joka opiskeli aiemmin psykologiaa ja viilsi ranteensa, mutta Luojan kiitos selvisi, on nyt siirtynyt taloustieteisiin ja tekee siinä sivussa musiikkia, joka aina oli yksi intohimoistaan. Minulle tuotti suurta iloa nähdä hänet nyt pahimmista koitoksista itsensä kanssa voittajana selviytyneenä - aktiivisena, sosiaalisena ja miellyttävänä. Hän on harvinaista ihmistyyppiä, jota voisi kuunnella loputtomiin - kävikin niin kuin ensimmäistä kertaa livenä tavatessamme, että tuntikausia oli kadonnut ikään kuin huomaamatta, ja yhä vain istuimme samoilla paikoilla samassa kahvilassa. Muistan kun joskus vertasin häneen netissä tutustumista vastaanotetuksi signaaliksi SETI-ohjelmasta, eikä hän näemmä ole niistä ajoista laadullisesti muuttunut, vaikka onkin saavuttanut silminnähtävästi vahvemman henkisen tasapainon. Kykenee jo kantamaan nerouttaan, ja se lupaa paljon.

Toisen tyypin taas tapasin nyt ensi kertaa elävänä, mutta olen pelannut hänen kanssaan paljon šakkia - yleensä hän on voittanut, mutta minä onnistuin lopulta voittamaan hänet viimeisessä pelissämme ennen matkaa. Niihin aikoihin olin muutenkin pelissä parhaimmillani, koska pelikavereita oli kertynyt niin paljon, että tuntuma oli päällä oikeastaan koko ajan. Ensimmäinen filippiiniläinen pitää šakkia itselleen liian säännönmukaisena ja siten tylsänä, ja suosii sen sijaan go-peliä. Toinen taas on enemmän insinöörityyppiä ja pelannut šakkia koululaisesta alkaen. Nykyisin hän tutkii robotiikkaa. Sinä päivänä, kun hän tiesi minun lähtevän Filippiineiltä, hän lähetti minulle moottoripyörälähetillä hopeanvärisen šakkinappulan, ratsun, muistoksi itsestään.

Sunnuntaina kävin La Mesan ekopuistossa, jossa on mahdollisuus nähdä muutamia piilottelevia metsälajeja. Lintubongausta hieman latisti sade, mutta silloin kun ei satanut, ehdin nähdä kaikenlaista pientä kivaa, suurimpana yllätyksenä puussa päiväsaikaan huutanut savikoipiräikkä. Kyseinen rantakana on yleensä hämärä- ja yöaktiivinen, joskin saattaa päivisin yöpyä puussa, josta laskeutuu pimeällä metsänpohjalle.

*   *   *

Seuraava kohde oli Jakarta. Sielläkin vuorossa oli ensin työ, vasta viikonloppuna hupi. Ikäväkseni sairastuin kuumetautiin jo keskiviikkoiltana - mahdollisesti sisätiloissa ja autoissa harrastetusta liiallisesta ilmastoinnista. Olin kuitenkin sopinut paikallisen lintugurun kanssa lähteväni varhain lauantaiaamuna Jakartanlahdelle ja Muara Angken kosteikoille, ja näin myös tehtiin.

Jakartanlahdella on silmänkantamattomiin bambukeppien ympäröimiä kalanviljelyaltaita, joiden ympärille kerääntyy paljon talvehtivia merilintuja. Riippuu ajankohdasta mitä merilintuja lahdella pääsee näkemään. Nyt esimerkiksi ei ollut oikea aika pikkukeijuille eikä suulille, mutta sen sijaan fregattilintuja oli kaukana lahdella runsain määrin - ja mikä parasta, kaikkia kolmea lajia. Pääkohdelajini täällä oli harvinainen joulusaarenfregattilintu, jonka koko maailmanpopulaatio pesii pienellä Australialle kuuluvalla saarella Indonesian länsipuolella, mutta pesimäajan ulkopuolella ne hengailevat Indonesian vesillä. Joulusaarenfregattilintu onkin kolmesta lajista yleisin Jakartanlahdella. Toiseksi yleisin oli pikkufregattilintu ja vähälukuisin kuningasfregattilintu, joka muutoin on maailmassa yleisempi.

Fregattilintuja suurempia määriä on lahdella tiiroja ja merimetsoja. Merimetsot tuntuivat kaikki edustavan samaa lajia - Australiasta levinneisyytensä tänne ulottanutta mustamerimetsoa - kun taas tiiroja oli monta lajia. Lähimpänä rannikkoa, jossa vesi on vielä murtovetistä, vallitsevina lajeina olivat valkoposki- ja valkosiipitiira. Kauempana merellä, veden muuttuessa suolaiseksi, vallitseviksi lajeiksi tulivat töyhtötiira ja kalatiira - jälkimmäiset tosin melko vieraan näköisiä, itäistä alalajia edustavia, mustanokkaisia. Näimme kuitenkin myös harvinaisempia lajeja: useita mustaniska- ja pikkutöyhtötiiroja sekä iloksemme kaksi aleuttientiiraa, joka oli minulle uusi laji.

Myös Muara Angke tuotti kaikenlaisia mukavia havaintoja. Veneestä käsin näimme yhteensä kolme sundankukaalia, useita sulttaanikanoja, runsain määrin haikaroita ja kahlaajia, joukossa mm. maitohaikara ja jaavantylli. Siellä täällä kohtasimme jaavansinikalastajan, suomutaveja ja aasiankäärmekauloja lensi yhtenään ylitse.

Kosteikon sisäosissa näimme mangroverämeillä tarpovia ojasuokanoja ja yhden kiinanhuitin, talvehtivia mantšuriankottaraisia ja paikallisia jaavanmainoja, valittajakäen, punakaulakyyhkyjä ja jaavanturturikyyhkyjä, sarasirkkalinnun, täpläkirjotikan ja - kahvilassa käydessämme - ruskolakkitikan. Tietysti myös suuria määriä jaavanriisihaikaroita ja kyyryhaikaroita, jotka ovat kosteikkoalueella hyvin yleisiä.

Ikäväksemme tämä pieni paratiisi paisuvan metropolin kupeessa näyttää edelleenkin kutistuvan, kun mangrovemetsiä raivataan kalliiden asuinalueiden tieltä ja kokonaista tekosaarta rakennetaan Dubain tyyliin rikkaiden asuinalueeksi Jakartanlahdelle.

*   *   *

Sunnuntaina olin liian sairas tekemään mitään. Lensin Singaporeen, ja vaikka minulla oli siellä noin kuuden tunnin välilasku illalla, en lähtenyt tapaamaan ketään, vaan riuduin koomassa lentokentällä. Pitkällä lennolla Suomeen pääni räjähti ja sain sydänoireita, ja siitä asti olin enemmän tai vähemmän sairas. Parhaina päivinä menin töihin, koska töitä oli paljon rästissä - huonoimpina päivinä uskoin lopun jo koittavan. Tässä kuitenkin yhä ollaan, ja jos muuta ei olekaan tehtävissä, ainakin olen ryhtynyt siihen, mihin itse pystyn jonkin verran vaikuttamaan, kuten terveelliseen ruokavalioon.

maanantai 1. lokakuuta 2018

Shakkia ja mattea

Syksy on langennut pohjoisen maamme päälle. Sade, harmaus, pois lähtevien rastaiden ja punarintojen kutsuäänet hämärässä. Varisseiden keltaisten ja ruskeiden lehtien kirjo märillä asfalteilla ja pihoilla. Töissä eletään vuoden kiivaimpia kuukausia, kun kaikkea valmistellaan ja kaikki tapahtuu yhtä aikaa.

Romaanini valmistuttua kävi niin kuin pelkäsinkin: menetin yhteyteni sen kuvaamaan maailmaan ja siten myös polttavan tarpeen kirjoittaa tuota tarinaa. Tämä ei tarkoita, että jättäisin kirjoittamisen - sitä tuskin pystyn tekemään niin kauan kuin elän - mutta intoni ei ole riittänyt enää editoimaan tai kirjoittamaan uusiksi samaa tarinaa. Mitään varsinaista kannustinta kun ei ole. Ne ystäväni ovat tarinan lukeneet, jotka sen halusivat lukea. Ehkä sitä ei ollutkaan tarkoitettu muun maailman luettavaksi.

Tilalle löysin jotain uutta, nimittäin šakin. Tunsin toki pelin ja sen säännöt jo lapsena, mutta aikuisiällä en pelannut sitä kuin satunnaisesti tiettyjen ystävien kanssa. Kaikki muuttui kuitenkin keväällä matkustaessani Tunisiassa, jossa ystäväni pikkuveli halusi pelata sitä kanssani lähes tauotta. Jatkoimme matkan jälkeen etänä sovelluksen kautta, mistä olenkin kirjoittanut jo aiemmin. Kävi niin, että harrastuksemme alkoi levitä kummankin kaveripiiriin, ja pian pelasin samanaikaisesti useiden eri tunisialaisten kanssa, sitten myös muiden sellaisten kavereiden, jotka osoittautuivat olevan pelaajina samassa sovelluksessa.

Tilanne eskaloitui. Kunnianhimo kasvoi voittojen myötä - ja revanssihalu tappioiden. Minulla on muutama kaveri, jotka ovat pelanneet lapsesta asti šakkia kilpailijatasolla saakka - kuten esimerkiksi Jordaniasta Saksaan muuttanut ystäväni Kettu. Näiltä mestareilta olen saanut yksityiskohtaista opastusta pelin saloihin, ja yhden heistä onnistuin lopulta jopa voittamaan ensimmäisen kerran.

Peli on avannut uusia näköaloja ihmisiin, sekä ystäviin että tuntemattomiin. Ensin tuntemattomista. Silloin kun avaan sovelluksen - esimerkiksi metromatkalla tai ravintolassa tilausta odotellessa - ja näen, ettei kukaan ystävistäni ole tehnyt seuraavaa siirtoaan, pelaan usein pikapelin, jolloin sovellus arpoo vastustajan jostain päin maailmaa. Suurin osa pelaajista näyttää olevan siellä, missä suurin osa maailman väestöstäkin - Aasiassa. Intialaiset ovat ylivoimaisesti yleisin kansa, mutta heitähän nyt on miljardi. Pelikin on sieltä kotoisin, vaikka me olemme saaneet sen Persian, Turkin ja arabien välityksellä, niin että suurimmassa osassa Eurooppaa šakkisanasto tulee persiasta (esimerkiksi šakkimatti tarkoittaa šaahin kuolemaa) - paitsi Espanjassa, jossa se tulee maureilta.

Intialaisten jälkeen eniten tuntuu olevan indonesialaisia, filippiiniläisiä, vietnamilaisia, pakistanilaisia ja joidenkin muidenkin Aasian suurten maiden kansalaisia, mutta kumma kyllä ei juurikaan kiinalaisia. Jälkimmäinen voi selittyä sillä, että kiinalainen šakki on eri peli kuin intialais-persialais-eurooppalainen, ja voi myös olla, ettei käyttämäni sovellus ole Kiinassa käytettävissä. Aasialaisten lisäksi on erityisen paljon latinalaisamerikkalaisia ja arabeja, myös melko paljon turkkilaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, georgialaisia, unkarilaisia ja romanialaisia, mutta hyvin harvoin länsieurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia.

Suurin osa pelaajista on miespuolisia, mutta silloin kun vastapelaaja on nainen, on hän melkein aina joko itäeurooppalainen tai intialainen. Kertonee jotain harrastuksen kulttuurista eri puolilla maailmaa.

Helpoimpia vastustajia ovat yleensä 20-40-vuotiaat, jotka ovat oletettavasti yliopistossa tai työelämässä ja pelaavat vain huvikseen. Noiden ikäryhmien huippupelaajat eivät hengaile sovelluksessa amatöörien kanssa. Sen sijaan aina kun huomaan vastustajan olevan joko teini tai eläkeläinen, täytyy terästäytyä. He ovat kaikkein vaarallisimpia, koska keskivertoteinit eivät pelaa netissä šakkia vaan Fortnitea, eivätkä keskivertoeläkeläiset ylipäätään hengaile pelisovelluksissa. Molemmilla ikäryhmillä on paljon aikaa - verrattuna työssä käyviin. Teineillä on kova näyttämisen ja voittamisen halu. Eläkeläiset taas tuskin ovat löytäneet šakkia vasta vanhalla iällä, vaan ovat todennäköisesti sellaisia, jotka ovat pelanneet sitä varsin kauan ja paljon.

Mutta mielenkiintoisempaa on oikeastaan pelata ystäviä vastaan. Varsinkin nuorisoa, josta pystyy jo viikkojen sisällä näkemään nopean kehittymisen, innostuksen ja sen, kuinka he odottelevat peliemme jatkumista yli maailman ulottuvien aikavyöhykkeiden.

Kaikki hyvät šakinpelaajat ovat älykkäitä, mutta kaikki älykkäät ihmiset eivät suinkaan ole hyviä šakinpelaajia. Tämä tarkoittaa myös käytännössä sitä, että šakkiottelut paljastavat korkean älykkyyden joistain sellaisistakin ystävistäni, jotka yhteiskunnallisista tai taloudellisista syistä eivät koskaan ole saaneet mahdollisuutta älyllistä kapasiteettiaan vastaavaan koulutukseen ja uraan.

Esimerkiksi kolumbialainen ystäväni työskentelee maalarina, vaikka yrittääkin itsensä ja yksinhuoltajaäitinsä elättämisen ohella myös tehdä opintoja, jotka veisivät hänet eteenpäin. En olisi tarvinnut šakkia nähdäkseni, että hänen potentiaalinsa oikeuttaisi paljon pidemmälle, mutta šakki on tehnyt tämän minulle aivan ilmeiseksi. Olen tosin hyvin iloinen hänen maalarinhommistaan, koska mikään ei vapauta elämässä niin kuin taloudellinen itsenäisyys, jonka voi saada vain omien tulojen kautta.

Ja etelätunisialainen ystäväni taas toimii pickup-kuskina, roudaten tavaraa yli autiomaan, ja suuri osa siitä luultavasti salakuljetuskamaa. Hän kehuu voittavansa lähes kaikki ottelunsa ja unelmoi toki yliopistosta, muttei näe siihen horisontissa taloudellisia mahdollisuuksia. Valitettavasti hänen nettiyhteytensä on useimmiten niin heikko, että bugit ehtivät hävittää ottelumme ennen kuin saisin tietää, päteekö hänen kehunsa myös minuun.

Ylivoimaisesti suurin osa šakkia kanssani huvikseen pelaavista on kuitenkin yliopisto-opiskelijoita tai jo työelämässä, joukossa muutama vielä lukiolainen. Pelaamisen ohessa meillä on aina chattiruutu auki, jossa kommentoimme sekä peliä että kaikkea muuta maailmassa, joten pelit ovat myös sosiaalisia istuntoja. Olen huomannut, että ne toimivat eskapismina siten kuin romaanin kirjoittaminen aiemmin: ne siirtävät mieleni pois työasioista, kotoisista ongelmista ja suomalaisesta syksystä, milloin Pohjois-Afrikkaan, milloin Etelä-Amerikkaan ja milloin Kaakkois-Aasiaan. Peli on yhtä aikaa rauhoittavaa ja jännittävää, riippuen tosin vastapelaajasta ja siitä, kuka on voittanut viimeksi. Samalla karttuvat kuin itsestään monet passiivisina riutuneet kielitaitoni.

Syyskuun aikana on tapahtunut varsin paljon muutakin, ja šakkipeliä on pelattu myös suurvaltapanoksin, mm. useassa Itämeren rantavaltiossa, Suomen saaristoa unohtamatta, mutta siitä ehkä joskus myöhemmin.

lauantai 1. syyskuuta 2018

Kotimaista fantasiaa

Puran taas paria kesällä luetuksi tullutta kirjaa. Tällä kertaa molemmat edustavat omilla tavoillaan kotimaista fantasiaa. Molemmat ovat myös naisten kirjoittamia: Irmelin Sandman-Liliuksen Kaukasialainen matto ja Silja Suden Routamieli.

Irmelin Sandman-Liliuksen teoksen Kaukasialainen matto (ruots. alkuteos Mattan från Kars) olisin lukenut alkukielellä, ellei suomenkielinen versio olisi sattumalta sattunut eteeni erään divarin alennuslaatikossa 50 sentillä. Tartuin siihen kahdesta syystä. Ensinnäkin, vaikken ollut vielä koskaan lukenut mitään Sandman-Liliuksen teosta, olin törmännyt hänen nimeensä pari kertaa aikaisemmin. Häntä verrattiin Tove Janssoniin, joten hän ei voinut olla huono. Toiseksi, kirjan kannessa oli Kaukasuksen vuoria ja ylätasankoja, ja se näytti sijoittuvan Dagestanin maisemiin.

Oli mielestäni erittäin merkittävää, että Suomessa on julkaistu Pohjois-Kaukasiaan sijoittuva kirja vuonna 1989, jolloin Neuvostoliitto, vaikka natisikin, oli vielä olemassa. Muistan hyvin sen vuoden yläasteella, kun me teinit kiivailimme Itä-Euroopan vapauttamisen puolesta, mutta pelonsekaiset opettajamme vakuuttivat Neuvostoliiton pysyvän. Väyrynen julkaisi väitöskirjan, jonka tutkimustuloksena oli, että Neuvostoliitto on ikuinen. Berliinin muurin murtuessa saksan opettajamme itki koko päivän - ei surusta, vaan tunnekuohusta, joka ei uskaltanut ottaa selkeitä suuntia. Me oppilaat yksiselitteisesti riemuitsimme, ja opettajamme reaktio vaikutti jotenkin pelottavalta. Kuinka ihminen, jonka salaiset, tukahdutetut toiveet ovat äkkiä tulleet tosiksi, purskahti niiden voimasta hallitsemattomaan itkuun?

Jo samoina vuosina alkoi itsenäisyysmielinen kuohunta myös Kaukasiassa. Uutisten taa kurkistamalla ja vapautuneesta Virosta ammentamalla saattoi koululainenkin saada tietoa siitä, kuinka luhistuvan Neuvostoliiton turvallisuuspalvelut ja sotilastiedustelu pyrkivät luhistuttamaan muut mukanaan lietsomalla väkivaltaisuuksia armenialaisten ja azerbaidžanilaisten välille Karabahissa ja muualla alueella. Kuinka katedraalin eteen kerääntyneitä georgialaisia mielenosoittajia vastaan avattiin tuli. Kuinka Janajevin juntan määräämät ilmaiskut balttilaisia mielenosoittajia vastaan pysäyttänyt ja Tartosta kotimaahansa palannut Džohar Dudajev julisti Tšetšenian itsenäiseksi.

Kaukasia oli kuitenkin yhä pitkälle 2000-luvulle saakka alue, josta Suomessa ei saanut puhua eikä kirjoittaa vapaasti, vaikka Keski-Euroopasta ja Baltiasta jo sai. Jos Kaukasiasta puhuttiin, siitä puhuteltiin uhkia ja epävakautta korostavassa, hivenen hysteerisessä sävyssä, toistellen venäläisen propagandan luomia myyttejä ja pelotellen musulmaanien vyöryllä jos Venäjän ote yhtään hellittäisi. Nyt Tšetšenia on islamistisempi kuin vuosisataan, Venäjän gangsterivasallin hallinnassa.

Tarkemmin katsoen myös Sandman-Liliuksen kirja on julkaistu alun perin Tukholmassa, Bonnierin toimesta, vuonna 1989. Suomenkielisen version on julkaissut Tammi ja painanut Gummerus vasta vuonna 1991, silti yhä riskialttiiseen aikaan. Ei ihme, ettemme siitä niin paljon ole kuulleet.

*   *   *

Kaukasialainen matto ei ole poliittinen romaani, mutta se ei toisaalta välttele poliittisia aiheita. Ne tulevat mukaan viattoman päähenkilön, suomalaisen Anna-Liinan, havaintoina. Käydään 1800-luvun Kaukasian sotia. Yhä etelämmäs tunkeutuvat venäläismiehittäjät ovat julmia, hävittävät kyliä ja viljelyksiä, tappavat miehet. Vuorotellen miehittäjäänsä vaihtavan Karsin turkkilaisetkaan eivät ole pyhimyksiä, kuten eivät myöskään kaukasialaiset kansat, joiden keskinäinen, usein kylätasolle asti ulottuva riitaisuus toisiaan vastaan raivaa tilaa venäläisten ja näiden vasalleina toimivien sotaherrojen ylivallalle.

On hämmästyttävää, että tähän sotaiseen ja julmaan maailmantilanteeseen Sandman-Lilius maalaa kauniin ja romanttisen maiseman. Jylhät vuoret, avarat ylätasangot, vanhat rauniolinnoitukset ja vuorenrinteiden vartiotornit, jalot hevoset ja koirat, uljaat nuorukaiset ja viisaat vanhukset heräävät kaikki eloon, samoin kukkakedot, vesiputoukset, vanhat tarut ja yliluonnolliset elementit, jotka siirtävät kirjan fantasian genreen.

Fantasiakirjailijoilla on pysyväinen ongelma siinä, kuinka viedä lukija täysin vieraaseen maailmaan, mutta tulkita ja havainnoida sitä kuitenkin lukijalle tutuin käsittein ja vertauskohdin. Helppo tapa ratkaista tämä ongelma on antaa lukijalle opas: päähenkilö tuleekin lukijalle tutusta (tai ainakin tutummasta) maailmasta, josta hän siirtyy jonkin keinon kautta fantasiamaailmaan.

Minä ratkaisin tämän ongelman toukokuussa valmistuneessa käsikirjoituksessani vaivuttamalla päähenkilön koomaan ja herättämällä hänet uuteen maailmaan miljoona vuotta myöhemmin. Narniaan pääsi vaatekaapin läpi, Liisa taas saapui ihmemaahan kaninkolon kautta. Lukijan kotimaailmasta ja -ajasta kotoisin oleva päähenkilö auttaa merkittävästi kirjoittamaan auki ja uskottavasti mielikuvituksen luomaa maailmaa.

Sandman-Liliuksen ratkaisu on mitä klassisin: taikamatto. Anna-Liina ei kuitenkaan lennä sillä Kaukasiaan vaan uneksii itsensä Kaukasiaan, ja samalla ajassa taaksepäin, maton aiemman omistajan, Venäjän armeijassa ja myöhemmin kaukasialaisten puolella taistelleen kapteeni Grunnstedt-vainaan, nuoruudenvuosiin. On mielenkiintoista, miksi Sandman-Lilius on tarvinnut tällaisen mystisen siirtymän kahden tarinakerrostuman välillä, koska ne ovat kohtalaisen lähellä toisiaan: Anna-Liinan varsinainen elämä tapahtuu kuvitteellisessa suomenruotsalaisessa Tulavallin pikkukaupungissa vuonna 1885, kun taas hänen seikkailunsa Kaukasiassa tapahtuu vuonna 1854.

Luulisi, että kirjailija olisi päässyt tavallaan helpommalla jos Anna-Liina olisi yksinkertaisesti matkustanut Suomen suuriruhtinaskunnasta Venäjän imperiumin etelälaitaan Kaukasiaan. Sellainen ei olisi ollut kovinkaan tavatonta 1800-luvulla ja taikamaton sijaan matkaväline olisi voinut olla vaikka isän työtehtävä. Suomalaisia oli tuolloin keisarikunnan palveluksessa Kaukasiassa sekä sotilaina että virkamiehinä. Heitä oli siellä myös yksityisten yritysten palveluksessa, esimerkiksi kohtalainen suomalaisyhteisö Bakussa, Nobel-yhtymän palveluksessa.

Sandman-Lilius ei kuitenkaan ole halunnut menetellä näin, ja siihen täytyy olla syynsä. Ajan kiertäminen jonkinlaiseksi spiraaliksi tuntuu muutenkin olevan kirjan tarinan muotoa ohjaava rakenne. Kahden maailman väliin jää 31 vuotta, minkä täytyy olla jollain tavoin merkityksellistä. Se antaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa kahta tarinaa rinnakkain.

Yhdessä tarinassa esiteini-ikäinen Anna-Liina kamppailee arkielämän ongelmien parissa: isän sairauden, äidin työtaakan, hankalan vuokraemännän, öykkäröivän naapurin - sadan vuoden takaista Suomea on kuvailtu hyvin uskottavasti, ja olen ilahtunut siitä, että myös suomentaja on säilyttänyt vanhahtavan kielen, joka tuo kirjaan kotoisen tunnelman. Käytetään sellaisia sanoja kuin rehtorska, hyyryläinen ja kastrulli.

Toisessa tarinassa Anna-Liina vaeltaa Kaukasuksen vuorilla etsimässä vastauksia arvoituksiin sekä kadonnutta prinssiä, joka myöhemmin osoittautuu kuolleeksi. Janssonin kirjojen tavoin tämä kirja ei sadunomaisuudestaan huolimatta ole lastenkirja: siinä on väkivaltaa ja vääryyttä. Anna-Liina, joka on selkeästi vielä lapsi, ihastuu kirjan mittaan matkakumppaniinsa, mystiseen runonlaulaja Demjuniin, joka on parrakas mies, romanttinen ja jalo yksinäinen kulkija.

Kirjan monitasoisuus paljastaa Irmelin Sandman-Liliuksen suomalaiseksi poikkeuksellisen laajan yleissivistyksen. Hän heittelee sinne tänne miltei huomaamattomia viittauksia persialaiseen runouteen - esimerkiksi mystinen lintu Simorgh esiintyy kirjassa (jossa se asuu Elbrusin huipulla), samoin useampi Georgiassa vastaan tullut kansantaru. Kirjailija ei mitenkään alleviivaa näitä, mikä on vielä parempi: se lukija löytää, jolla on siihen eväät. Muut jatkavat tarinaa kuin se olisi mikä tahansa tarina.

Kaukasialaisen maton luettuani hankin nettidivareista kaikki muut saman kirjailijan kirjat, jotka pystyin saamaan edullisella hinnalla. Nyt niitä on kirjapinossa ainakin kolme lisää; molemmilla kotimaisilla.

*   *   *

Tämän kirjan perään luin aivan toisenlaisen kirjan, turkulaisen tytön tai nuoren naisen Silja Suden kirjoittaman Routamielen, joka edustaa tyypillisempää ja suoraviivaisempaa soturifantasiaa kuin edellinen kirja. Kirjan on julkaissut minulle aiemmin tuntematon Torni-kustantamo - voi olla, että se on kirjailijan oma tai hänen kaverinsa, mutta graafinen jälki on kaunista.

Toimitustyö ei ole ollut aivan yhtä ammattimaista: kirjaan on jäänyt melko paljon pieniä editointivirheitä, ja toisaalta koko tarina olisi kannattanut kirjoittaa vielä kerran tai pari kokonaan uudelleen, sillä nyt vaikuttaa siltä kuin kirjailija olisi ensin kirjoittanut tarinansa keksimällä sitä matkan varrella, ja sitten lisännyt jälkijättöisesti selityksiä, jotka olisi ollut parempi sijoittaa lukijaa valmistaen taipaleen varhaisemmille vaiheille. Joissain kohdin näkyy työnjälki - on kuin joku olisi huomauttanut kysymyksen muodossa käsikirjoituksessa olleesta ristiriidasta tai selittämättä jääneestä asiasta, ja kirjailija on ratkaissut sen lisäämällä lauseen tai pari selitystä.

Kaikesta huolimatta kirja on sympaattinen. Se sijoittuu Pohjolaan, joka on eräänlainen kuvitteellinen muinais-Suomi, paitsi ettei se ole kokonaan suomalainen, vaan henkilöiden ja jumalten nimissä on otettu vaikutteita myös esimerkiksi skandinaavisista ja slaavilaisista kielistä. Paikannimet on keksitty varsin mielikuvituksettomasti: Eteläinen kaupunki, Pohjoinen kaupunki jne. Yleensä fantasiakirjallisuudessa kannattaa panostaa enemmän maailman luomiseen, sillä juuri yksityiskohdat ja asioiden nimeäminen tuottavat sitä todellisuuden tuntua, joka saa lukijan siirtymään lukemaansa maailmaan - tuntemaan sen tutuksi.

Routamielen minämuotoinen kertoja, päähenkilö ja samalla nimikkohahmo on Rassa Kuura alias Routamieli, joka on tarinan alussa pikkupoika, muuttuu hätkähdyttävän huomaamattomasti nuorukaiseksi ja on kirjan lopussa jo jonkin verran kovettunut sotasankari ja hallitsija.

Suuri osa kirjan Pohjolasta tuntuu elävän yhä metsästäjä-keräilijä-kulttuurissa, mutta kaupungit ympäristöineen ovat selvästi siirtyneet maatalouskulttuuriin, jonka ilmentyminä ovat esimerkiksi leipä, olut, tavernat, pysyvät linnoitukset ja varhaiset kaupunkilais- eli porvariammatit. Maata hallitsee kuitenkin soturiklaani, joka on monopolisoinut itselleen muiden klaanien suojelemisen ja hallinnoinnin, ja kerää tästä hyvästä oman elantonsa suojelurahoina.

Kirjan kantava teema on vallan korruptoiva vaikutus, jota Routamieli lähtee ennustuksen ohjaamana oikaisemaan. Lähtökohdat suurelle tarinalle ovat siis varsin suoraviivaiset ja hyvät. Toteutus on hieman hapuilevampi - suoraviivainen kyllä, mutta turhan köykäinen. Problematiikka liittyy enemmän ihmissuhteisiin kuin yhteiskuntaan, ja näitä kuvataankin - kuten kirjallisuudessa kovin usein - menneisyyteen projisoidun modernin ihmissuhdedraaman keinoin.

Lukiessani mietin usein, miksi Susi on tehnyt päähenkilöstään pojan tai miehen. Tämä nimittäin ajattelee ja toimii useammin kuin nainen. Sitä ei voi kiistää, etteikö päähenkilö olisi ristiriitainen, mutta tähän nähden hän kerta toisensa jälkeen tekee lopulta sen, mitä tekee, noin vain ja helposti. Etsii hakuammuntana pohjoisiin metsiin hajaantunutta klaania ja löytää. Päätyy vahingossa jumalten kuulemiseen pyhitetylle mökille. Kokoaa tuosta vain pystymetsästä armeijan, marssii pääkaupunkiin, kukistaa mahtavan soturiklaanin ja ottaa sen paikan. Noin vain. Ja siitä kirja edelleen jatkuu, seuraten lukukaupalla paljon arkisempaa ongelmaa, kuinka järjestää suhde kolmeen eri rakastajattareen.

Useimmat kirjan henkilöistä jäävät melko pinnallisiksi, vaikka heissä olisi ollut aineksia parempaan. Tämä johtuu osittain siitä, että heitä kohdellaan silkkihansikkain. Kirjailija ei ole raaskinut antaa mitään todella pahaa tapahtua kellekään keskeisistä henkilöistä - eikä useimmille sivuhenkilöistäkään. Kaikki kääntyy aina parhain päin. Muutama sana kääntää vihamiesten päät. Routamieli itse muuttelee mieltään tuon tuosta.

Oma suosikkihenkilöni oli tietäjätär Taithin, kulmikas ja hieman nokkava, mutta epäitsekkään uskollinen tosinainen, jota Routamieli koko ajan sorsii mielessään ja sanoissaan, jatkaen haaveilua satuprinsessastaan. Onneksi Taithinille käy lopulta hyvin.

maanantai 27. elokuuta 2018

Matalilla mailla

Kävin viikon ja kahden viikonlopun matkalla Länsi-Euroopassa, jossa oli ilmassa jo selvästi syksyn tuntua. Lensin Amsterdamiin, mutta ajoin sieltä ensiksi suoraan Utrechtin valtatietä Saksaan ja siellä jo tutuksi tulleeseen Duisburgiin noutaakseni itselleni matkakumppanin pariksi päiväksi. Ystäväni Kettu ei ollut vielä käynyt Euroopassa missään Duisburgin ulkopuolella, joten kysyin häneltä, mitä hän haluaisi nähdä yhden viikonlopun aikana. Hän halusi käydä tulevassa opiskelukaupungissaan Aachenissa, minkä lisäksi hän halusi nähdä Reinin, koska ei ole vielä ikinä nähnyt isompaa jokea kuin se vesinoro, joka toisinaan valuu Ammanin läpi.

Tuumasta toimeen. Juotuamme kahvit tapaamiskahvilassamme huristelimme autobaanoja lounaaseen ja olimme tuossa tuokiossa Aachenin nurkilla. Keski-Euroopassa kaikki on niin lähellä, ja ajovaikeudet alkavat vasta suurempien kaupunkien sisään ajettaessa, kun on luovittava yksisuuntaisten katujen ja kääntymiskieltojen keskellä. Auto hotellin parkkiin ja kaupungille.

Aachen (ranskaksi Aix-la-Chapelle ja hollanniksi Aken) on mitä viehättävin keskiaikainen yliopistokaupunki. Aikoinaan se oli Kaarle Suuren pääkaupunkina ja sittemminkin Saksan kuningasten kruunauspaikkana. Kettu viihtyi kaupungissa silminnähtävästi, mikä on iloinen asia, jos siitä tulee vuosiksi hänen kotikaupunkinsa. Ja on myönnettävä, että Aachen on parannus Duisburgiin.

Palattuamme illanvietosta hotellille ostimme vielä marketista pari pulloa nimen mukaan valittua Lemberger-viiniä (Baden-Württembergistä, ei  Galitsiasta) ja pienen olutvalikoiman. Kettu kittasi kuin ugri ja sai seuraavaksi aamuksi lievän krapulan, mutta se ei häntä haitannut, elihän hän nyt eurooppalaista elämää.

Seuraavana aamuna kiersimme kirkot ja sen sellaiset, kävimme kahvilassa ja suuntasimme sitten kohti Reininmaata. Valitsimme paikaksi, jossa Kettu tutustuisi Reiniin, Koblenzin kaupungin. Se seisoo Reinin ja Moselin yhtymäkohdassa, on Aachenia puolet pienempi, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä. Koblenzissa sattui myös tuona päivänä olemaan kesäfestivaali, joka tarjosi hilpeät puitteet joenvarren guljailuumme nahkahousuorkesterien, omintakeishumoristista saksanhauskaa edustavien lastenteatteriesitysten, lapsia syövän valtavan kumihain, lettujen, jäätelöiden ja temppujen tekijöiden muodossa.

Kävimme Reinin risteilyllä katselemassa joen molemmin puolin kukkuloilla kohoavia keskiaikaisia linnoja ja Reinin saaria, joiden rantahiekoilla lepäili niilinhanhia ja kipitti rantasipejä. Söimme vanhankaupungin keskustassa. Koblenzin linnan puutarhassa parveili kukissa etelänpäiväkiitäjiä.

Ajoimme tuona iltana vielä Reininvartta pohjoiseen, Bonnin läpi ja kävimme Reininmaan kansallispuistossa metsässä - koska ystäväni ei ollut vielä koskaan elämässään käynyt myöskään metsässä. Se oli edustavaa pyökkimetsää, jossa kiipesimme riistantarkkailutorniin ja sieltä käsin havaitsimme alapuolisissa pensaissa röhkien etenevän villisian.

*   *   *

Maanantaina jätin ystäväni maailmaa nähneenä kurssinsa pariin ja jatkoin matkantekoa yksin. Olin aikonut mennä samoilemaan Eifelin ja Eupenin metsiin, mutta sinä päivänä satoi niin paljon, että päädyin ajamaan Valloniaan ja lopulta aina lähelle Ranskan rajaa, Bernissartiin ja Harchiesin kosteikoille, joille saavuttuani sade viimein hellitti.

Harchiesin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintupaikaksi. Sorsia ja sotkia kellui järvillä jo valtoimenaan, samoin sadoittain silkkiuikkuja. Suuret määrät merimetsoja ja haikaroita loivat paljon isomman kosteikkoalueen tuntua. Näin siellä pikkuhaikaran ja yöhaikaran, jotka kummatkin ovat muualla Belgiassa epätavallisia. Lisäksi näyttäytyivät todennäköisesti muutolla olevat mehiläishaukka ja kalasääksi. Pikkulinnustosta voi mainita, että silkkikerttunen oli hyvin yleinen.

Päädyin yöksi Péruwelziin kuuluvaan Bonsecoursin kylään, näyttävän katedraalin varjoon ja vain kadunkulman päähän Ranskan rajasta, joka itse asiassa kulkee kylän läpi. Paikallisessa tavernassa söin erinomaisen aterian, mutta kortit eivät kelvanneetkaan, joten pääsin tutustumaan myös Péruwelzin keskustaan, jossa oli lähin pankkiautomaatti.

Seuraavana päivänä jatkoin Ranskan puolelle, Amauryn kosteikoille. Kaukana järvellä näytti kelluvan suuria määriä sorsalintuja ja innostuin niistä kovasti, kunnes kiikareilla havaitsin joukossa haahkoja. Sellaisia ei toki pitänyt täällä olla. Lähempi tutkimus osoittikin, että suurin osa järven sorsalautoista koostui näköisatrapeista, jotka oli maalattu tarkasti tunnistettavien sorsalajien väreihin. Ilmeisesti tarkoitus on houkutella järvelle oikeita sorsaparvia metsästyskauden alkajaisiksi. Löysin sentään järveltä myös eläviä vesilintuja, samoin paljon hysyjä ympäröivistä metsistä, vihertikkoja ja kanahaukan.

Seuraavaksi suuntasin Ranskan Atlantin-rannikolle nähdäkseni joitain Ranskan-listaltani puuttuvia atlanttisia merilintuja. Cap Gris-Nezin ja Cap Blanc-Nezin niemenkärkien maisemat olivatkin majakoineen hienoja. Varsinkin Cap Gris-Nezillä oli myös jonkin verran kaivattuja merilintuja: näin esimerkiksi suulia, pikkukajavia ja karimetsoja. Liitäjiä, myrskylintuja ja ruokkilintuja ei näkynyt. Sen sijaan meressä pulikoi avoimesti nähtävillä harmaahylkeitä ja yksinäinen metsäkauris käyskenteli lampaiden laiduntamilla niityillä.

Suuntasin takaisin kohti pohjoista, käväisin Calais'ssa, vilkaisin Dunkerquea ja ajoin sitten takaisin Belgian puolelle, tällä kertaa Flanderiin. Ilta lankesi jo saapuessani Marian ylösnousun aattona Ypres'in (Ieper) keskiaikaiseen keskustaan, raatihuoneen ja katedraalin kupeeseen. Juhlapäivä oli täyttänyt aukion ja koko vanhankaupungin ihmisillä, eikä laillista parkkipaikkaa löytynyt kohtuuetäisyydeltä. Päädyin lopulta jättämään autoni pitkän kävelymatkan päähän Ypres'in keskusaukiolta, eikä sekään laillinen paikka, ja heräsin kuudelta seuraavana aamuna siirtääkseni autoani ennen kuin lappuliisat heräisivät. Kuulin vasta suklaakauppiaalta, että Marian ylösnousun päivänä auton sai vapaasti paikoittaa mihin vain.

Seuraava päivä oli vaihteeksi koleanpuoleinen ja sateinen. Kävin Blankaartin kosteikoilla, jossa minua eniten ilahdutti kapustahaikara. Sitä paikan kahvilassa ihmetellessäni kuulin, että laji on jo parin vuoden ajan pesinyt kahdessa paikassa Belgiassa, joista toinen oli Blankaart. Aiemmin samalla viikolla siellä oli käväissyt pronssi-iibiskin.

Toinen kohteeni, lähellä Alankomaiden rajaa sijaitseva Heidebos, edusti tyystin toisenlaista habitaattia - hiekkapohjaista kanervanummea ja mäntymetsää, joiden lajistoon kuuluivat kehrääjä ja kangaskiuru. Oli kuitenkin sillä kertaa melkein linnutonta, muuttava mehiläishaukka oli erikoisin siellä näkemäni lintu.

*   *   *

Matkani viimeinen kohdemaa, Alankomaat, alkoi heti rajan takana Seelannissa, jossa ajoin rannikolle Breskensiin. Löysin heti erinomaisen esiintymän valtavia hanhiparvia samoin kuin lepäileviä kapustahaikaroita ja muutolla olevia kahlaajia. Valitettavasti taannoiset tulvat olivat tuottaneet suuren määrän kieltoja, joten useimmat parhaista paikoista eivät enää olleet kävellen saavutettavissa, vaan niitä piti tähystellä kaukaa teiden varsilta. Merihanhia ja valkoposkihanhia oli satapäin, joukossa yksittäisiä muita hanhilajeja, myös istutettua niilinhanhea, joka oli tullut vastaan Reinillä ja Belgiassakin. Ruskosuohaukat lennättivät ajoittain kahlaajia ilmaan.

Yövyin erinomaisessa majatalossa, jossa saapuessani oli enää tunti aikaa buffet-illalliseen, joten antoivat sen minulle 15 eurolla, ajatellen, etten ehtisi koko rahan edestä syödä. Tilasin saman tien kaksi tournedosta ja mätin lautaset täyteen muita herkkuja. Talon viinit kuuluivat hintaan, samoin jälkiruokajäätelö. Jäi hyvä kuva.

Seuraavana aamuna Rammegorsin altailla ja kanavanvarsilla oli jälleen suurten hanhiparvien ja vastaan tulevien muuttolintujen, kuten kahlaajien ja hysyjen aika. Rammegorsin kävelyideni huipentuma oli muuttohaukka, joka näyttäytyi ja hätyytteli vieläpä ruskosuohaukkaa, että menetkös siitä. Joka polderilla oli satakunta valkoposkihanhea, mutta hollantilaisia ne eivät näyttäneet häiritsevän mitenkään.

Moriaanshoofdissa ja Oosterschelden kansallispuistossa näin lähinnä samoja lajeja kuin Rammegorsissa, mutta Filipsdamilta käsin sain odottamatta ja yllättäen 500. euroopanpinnani, nimittäin mustajoutsenen. Kyseessä oli pariskunta poikasineen kaukana lahdella, joten kyse oli selvästi Alankomaihin kotiutuneesta pienestä omavaraisesta populaatiosta. Vaikkei kyse olekaan Euroopan alkuperäislajista, vaan fasaaniin ja kanadanhanheen vertautuvasta vieraslajista, hyväksyn sellaiset lajilistoilleni silloin kun kanta on muuttunut luonnonvaraiseksi eikä ole enää kyse puistolinnuista.

Jatkoin Seelannista Hollantiin ja Friisein saariin luettavalle mutta Hollantiin kuuluvalle Texelin saarelle, joka on legendaarisen lintupaikan maineessa. Maastot olivatkin sellaisia, joista saattoi kuvitella löytävänsä muuttoaikoina mitä vain rareja. Nyt oli lähinnä massoittain kuoveja, kuireja ja meriharakoita, pieniä määriä pienempiä kahlaajia sekä paikallisina pesiviä kapustahaikaroita, merihanhia ja merellä pyyhkiviä tiiroja. Pensaikkomailta löytyi sinirintaa, pensaskerttua, jokunen rytikerttunen ja hernekerttu. Muutama turturikyyhkykin pyyhki yli.

Palasin Texelin lautalla mantereelle siten, että ehdin sopivasti ajaa Schipholin lentokentälle poimimaan mukaan suomalaisen ystäväni, joka tuli samoihin häihin, joihin olin itsekin matkalla matkan päätteeksi. Suuntasimme siis Veluwen metsäisille maille ja Ermeloon, jossa seuraavat päivät kuluivat kurdilais-hollantilaisten häiden merkeissä. Sangen legendaariset olivat nekin pidot.

Hääyönä palasin autopilottini ohjaamana metsäpolkuja pitkin hotellillemme ja kohtasin pilkkopimeällä metsäpolulla itsensä pedon. Villisika se oli, siitä ei ollut epäilystäkään - äänet parin metrin päässä eivät jättäneet epäilyksen sijaa. Reagoin sen äkilliseen kohtaamiseen samalla kapealla polulla huudahtamalla, jolloin eläin suuresti röhkien ja rytisten paineli pusikoihin. Seuraavan aamun silliksillä mietin, olinko minä se, joka Kärpästen herran hengessä oli öisellä metsäpolulla kohdannut pedon, vai oliko villisika se, joka tuona yönä polulla törmäsi petoon.

*   *   *

Olen kärsinyt masennuksesta, jolla ei ole yhtä syytä, vaan monta eri huonoa uutista lyhyen ajan sisällä. Elämäni vaikuttaa tarkoituksettomalta. Omassa elämässäni ei tapahdu mitään edistystä; Suomi on pysähtynyt ja suljettu yhteiskunta, jossa vain saman toistaminen ikuisuuksiin on hyväksyttyä.

Ihmiset, joita olen joskus auttanut, koettavat kertoa minulle, että teoillani on ollut heille merkitystä, mutta siitä huolimatta he yksi toisensa jälkeen vajoavat itsekin masennukseen tai törmäävät yhteiskuntien heille asettamiin läpipääsemättömiin seiniin. Tuntuu, etten voi auttaa edes testamenttaamalla omaisuuteni heille ja kuolemalla pois: siitäkään ei syntyisi heille kuin veroja ja velvoitteita, eivätkä he saisi viisumeja päästäkseen käsiksi perintöönsä. On laiha lohtu tietää, että olen todennäköisesti arvokkaampi heille elävänä.

Koko joukko kustantajia lähetti minulle lopulta kielteisen hylkykirjeen parin päivän sisällä, kuin olisivat koordinoineet toimintansa. Suomessa kilpailijatkin etsivät vastuuta välttääkseen jostain yhteisen linjan, johon nojata. Kustantajien on tietysti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää hylätä saamiaan käsikirjoituksia - hehän joutuvat hylkäämään suurimman osan - mutta olisi ollut todella hyödyllistä, jos yksikin olisi lisännyt pari riviä syistä, joiden vuoksi käsikirjoitus ei sovi heille. Siitä kun olisi suurta hyötyä tehdessäni tulevaa koskevia päätöksiä.

Tapa kätkeytyä kategorisesti suljetun muurin suojiin on yleisempi suomalainen tapa; osa vastuunvälttelyn kulttuuria, jossa oletetaan mieluummin kuin otetaan selvää; edellytetään mieluummin kuin pyydetään; petytään mieluummin kuin vaikutetaan. Kaiken pitäisi tapahtua jotenkin itsestään - itsestäänselvyyksien, automaation, yleisten syiden tai yhteisten linjausten muodossa - eikä kukaan ole koskaan vastuussa.

Tunisialainen ystäväni halusi koulut päätettyään tulla vähäksi aikaa luokseni Suomeen, katsomaan ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässään Eurooppaa, johon hänenlaistensa on yhä hankalampaa päästä muuna kuin turvapaikanhakijana tai laittomana siirtolaisena. Hän halusi hieman rauhaa ja mahdollisuuden järjestää ajatuksiaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Minä olin valmis takaamaan hänen matka-, asumis- ja elämiskulunsa ja sen, että hän palaa määräajassa takaisin kotimaahansa, kuten kaikki vieraani ovat aina tehneet. Suomi asetti hänelle kuitenkin elinikäiseksi stigmaksi epäävän viisumipäätöksen, vihjaillen epämääräisesti laittoman maahanmuuton riskistä ja turvallisuusuhista. Vastedes tällä mielivaltaisella päätöksellä perustellaan kielteinen viisumipäätös - samoin kuin kielteiset päätökset opiskelupaikkoja tai töitä hakiessa. Ihan kuin normaalin turistiviisumin hakeminen Suomeen olisi rikollisuutta, josta hyvästä ihminen saa leiman otsaansa.

Suomi on paskamainen maa. Laittomasta maahantulosta palkitaan mittavilla tuilla ja oikeuksilla, eikä rikosten tehtailu tunnu olevan minkäänlainen este. Sen sijaan ihmisiä, jotka eivät pyydä avustuksia toisten verorahoista, vaan haluavat elää omaa elämäänsä ja käydä joskus ulkomailla, rangaistaan kuin he olisivat rikollisia. Koska Suomi ei jostain syystä mitenkään kykene olemaan heittelemättä veronmaksajien kustannuksella rahaa, asuntoja, autoja ja elektroniikkaa kaikille itsensä tänne hilanneille, jotka niitä tietävät vaatia, kostetaan tämä lainkuuliaisille tavallisille ihmisille tekemällä laillinen matkailu mahdottomaksi.

Syksykin synkkenee, vaikka virallisesti pitäisi olla kesä. Muu kesä oli kyllä ikimuistoisen hyvä, joten ei siinä valittamista. Vuosikausiin ei ole enää ollut kesäistä elokuun lopulla, vaikka omalta elinajaltani sellaisiakin loppukesiä ja alkusyksyjä muistan.

Rahoista ja sijoituksista ei ole juurikaan hyötyä, jos ei niitä ehdi ennen kuolemaansa käyttää, ja oma mielialani on liian matalalla, joten päätin lähettää vierashuoneessani asuvan georgialaisen jälleen pariksi viikoksi unelmiensa teknokaupunkiin Berliiniin. Hän on mielialaltaan ja olemukseltaan paljon iloisempi ja normaalimpi kuin takavuosina, mutta töistä tai opiskelupaikasta ei edelleenkään tietoa.

Päivitin oman kalustoni ylöspäin lintumessuilla Viikissä hankkimalla Swarovskin kiikarin ja uuden Kowan kaukoputken Ukrainassa tulipalon yhteydessä varastetun tilalle. Muutenkin elokuu on ollut kallista aikaa, kun rahaa on palanut vuoden Suomessa asumisen jälkeen uusiutuneisiin isoihin kulueriin - katsastukseen, matkakorttiin, vakuutuksiin, varaturvataloni remonttiin.

maanantai 6. elokuuta 2018

Võtikvere ja kaksi unta

Olin taas viikonloppuna Virossa. Tällä kertaa matka suuntautui Itä-Viroon, Virumaalle. Matkaseurana eräs Tallinnassa oikeustieteistä valmistunut suomalainen. Menimme perjantain ilta-aluksella lahden yli ja ajoin suoraan Tallinnasta Narvan maantietä pitkin itään. Tie oli hiljainen ja hyvä. Majoituimme Viitnan kylässä motelliin, jonka yhteydessä oli kaukasialainen šašlyk-ravintola. Söimme hartšokeitot ja joimme oluet.

Aamulla matka jatkui Rakveren vieritse kohti maaseutumaisemien takana siintävää Peipsijärveä. Viron omaa Laatokkaa emme kuitenkaan päässeet tällä kertaa näkemään, sillä kohteemme oli 92 asukkaan kylä, Võtikvere, jossa muuan sieltä alun perin kotoisin oleva kirjailijatar järjestää säännöllisesti kirjailijapäivän. Olimme aikaisessa. Kustantajat vasta kasailivat kirjoja pöydille ja vironvenäläinen antropologi-trubaduuritar koelauloi ja tarinoi (silloin vielä) tyhjille penkeille.

Osa esiintyjistä oli suomalaisia, tosin sellaisia, joilla on asumisen tai kielenharrastuksen kautta sidos Viroon. Kylässä asuvista perheistäkin yksi oli etnisiä suomalaisia. Vehreässä lehtimetsässä pajulinnut tapailivat säkeitä, pähkinänakkeli ahkeroi puiden kaarnoissa ja jokin tikka naputti, muttei näyttäytynyt.

Naapuritalo oli muuntautunut koko perheen voimin kahvilaksi ja pikaruokalaksi kulttuurivieraille. Suomessa sellainen olisi varmaan kielletty. Kahvilla ollessani taivas tummui ja putosi. Ankara kuuro, joka tuntui enteilevän loppua tämän Euroopan viimeisen viattoman kesän ikimuistoisille helteille, lankesi runoilijoiden, historioitsijoiden ja vanhojen vakoojien niskaan, muttei aikaakaan, kun oli löytynyt päällisiä kastuneille penkeille. Mikään ei keskeytynyt.

Virossa opiskellessani ja asuessani totuin kuulemaan jatkuvasti teesiä, jonka mukaan kulttuuri on kielen kautta sukupolvilta toisille välitettyä muistia. Tämä ajatus, joka ilmeisesti on lähtöisin Tarton kulttuurisemioottisesta koulukunnasta ja erityisesti Juri Lotmanilta (1922-1993), elää erityisen voimakkaasti virolaisessa kulttuuri-ideologiassa, mutta sen tapaa muiltakin pieniltä kansoilta, jotka ovat alati joutuneet elämään oman kulttuurinsa ja olemassaolonsa menettämisen pelossa. Se on ruokkinut rikasta ja toisinaan suorastaan raivokasta tarvetta kirjoittaa ja keskustella nimenomaan kansallisen muistin piiriin kuuluvista asioista.

Suomessa kirjallisuus on vuosikymmenten ajan haluttu pakottaa sodanjälkeiselle kulttuurillemme ominaisten pelkistämisen ja rosoisen realismin pakkopaitoihin. Ainoa kertomisen arvoinen asia on arki, eikä siitäkään pidä turhaan kertoilla mitään, enemmänkin osoitella.

Virossa kirjallista elämää hallitsee voimakkaasti muistelu. Voisin hyvin kuvitella, että Virolla on maailmanennätys siinä, kuinka paljon väkilukuun suhteutettuna kirjoitetaan ja julkaistaan paikallishistorioita, mitään vähänkään merkittävämpää elämänsä aikana tehneiden muistoja ja näistä kehkeytyvää keskustelua. Suomessakin julkaistaan hyvin paljon vastaavanlaisia kirjoja, mutta niihin tuntuu törmäävän vasta divareissa ja poistomyynneissä, joita sormeillessa tulee koko ajan eteen ajatus "oho, tällaistakin on julkaistu, enkä tiennyt". Mitään keskustelua ei tunnu syntyvän, koska keskustelu käydään vuodesta toiseen vain samoista kahden käden sormin laskettavista aiheista - talvi- ja sisällissodista, Mannerheimin yksityiselämästä ja Kekkosen julkisesta elämästä (muttei toisinpäin).

Kirjailijat onneksi kapinoivat pakkopaitoja vastaan, ja onhan olemassa omakustanne. Harmi vain, että se useimmiten takaa näkymättömyyden, mitä kansalliseen keskusteluun tulee. Kulttuurinen muisti kuitenkin elää nykyään omaa elämäänsä somen kautta, ja se, mitä nykynuoret muistavat, on jo melkoisesti irtaantunut isovanhempien sota- ja evakkomuisteloista tai maaseutupaikkakuntien historioista. Kansallinen sekoittuu voimakkaasti kansainväliseen. Niin se tosin aina on tehnyt, mutta se on oikeastaan jo toinen asia.

Paluumatkalla pysähdyimme pihville Rakvereen, joka on sievä pikkukaupunki, jossa on komea 1200-luvulta peräisin oleva kivilinna sekä pronssinen tarvaspatsas. Kävin aikoinani Rakveressa yläastelaisena, samana vuonna kun Viro vapautui neuvostoikeestä.

*   *   *

Kuluneella viikolla näin kahtena yönä peräkkäin voimakkaan todentuntuisia ja visuaalisia unia. Ensimmäinen niistä oli luonteeltaan painajainen, toinen ei.

Painajaisessa olin ostanut vanhan talon Saksasta. Jostain syystä Saksa kuitenkin ulottui unessa Välimereen saakka, koskapa tonttiin kuuluva ranta koostui macchiapensaikkoa kasvavista rinteistä, jotka viettivät turkoosiin mereen eivätkä Bodenjärveen. Päiväsaikaan paikka olikin kaunis ja unen tunnelma unimaisen rauhallinen, joskin siihen liittyi kummallinen rauhattomuus, joka kulminoitui kysymykseen siitä, etten ollut saanut talon myyneeltä naiselta kaikkia asiaankuuluvia dokumentteja. Saatoinko todella luottaa omistukseni laillisuuteen?

Minulle oli annettu talolle turvamies, ja myös naapurilla oli sellainen - kuka naapuri sitten olikaan. Talon mukana oli tullut kaksi palvelijaa, mies ja nainen, ilmeisesti aviopari. He olivat hyvin etäisiä ja korrekteja. Turvamies oli huolissaan siitä, olinko varmistunut palveluskunnan luotettavuudesta. Sanoin hänelle, etten ylipäätään automaattisesti luottanut kehenkään. Yleensä olisin halunnut itse tehdä rekrytoinnit, kuten tein kaikkien operatiivisten työntekijöiden kohdalla (mitä nämä sitten olivatkaan), mutta tiesihän turvamies, että nyt kaikki väki tuli annettuina.

Kävimme sitten pitkän keskustelun siitä, millaiset ihmiset ryhtyvät maanpettureiksi. Minulla oli unessa teoria siitä, että useimmat heistä jakautuivat kahteen tyyppiin: niihin, jotka saavat viholliselta itselleen etua, ja niihin, jotka asettuvat vihollisen palvelukseen ideologisista syistä. Yleensä ensimmäisiä vihollinen värvää, toiset värväävät usein itse itsensä.

Yön tullessa alkoi tapahtua pahoja asioita. Kuului juoksevia askelia ja ovia avautui ja sulkeutui itsestään, joku paiskoi ovia. Sähköt eivät enää toimineet. Onnistuin kuitenkin pimeydessä löytämään turvamiehen ja kävimme sitten voimakkaan taskulampun kanssa läpi taloa ja tonttia. Kas kummaa, löysimme nyt monenlaisia salakäytäviä ja kaappeja, joissa olisi voinut olla luurankoja. Löysimme kellariluukun, jonka portaat tuntuivat johtavan suoraan pimeään kuiluun. Ullakon luukku sen sijaan oli rikottu, ikään kuin joku olisi tunkeutunut sinne - tai jokin tunkeutunut sieltä ulos.

Kun emme kuitenkaan löytäneet vihollisen vihollista, turvamies sanoi lähtevänsä käymään läheisessä kylässä, jossa oli yön auki oleva pikaruokapaikka. Harmikseni huomasin pian, että hän oli ottanut mukaansa myös naapurin turvamiehen, sillä jostain pimeydestä kuului taas askelia ja ovia avautui. Unen haltia näytti minulle videota, jossa kertoja selitti, että oli olemassa kolmaskin maanpetturin tyyppi: se kunnollinen järjestyksen mies, joka oli pettynyt koko järjestelmään ja toisten kahden palveluskuntalaisen korruptioon, ja siksi alkanut vihata järjestelmää itsessään.

Sitten havahduin videon äärestä, ja pimeässä oviaukossa joku - tai jokin - tuijotti minua.

Tähän kohtaan heräsin, ja tuijotin huoneeni ovea. Se oli auki, ja sen takana oli pimeys. Yleensä pidän nukkuessani ovea kiinni, mutta ehkäpä olin sen tuona iltana unohtanut, ja alitajuntani hermostui. Asunnostani ei löytynyt tarkistuskierroksella ylimääräisiä olentoja, eläviä tai kuolleita, ja kotikaukaasi nukkui hiljaa omassa huoneessaan.

Ehkäpä turvamies olikin maanpetturi, mutta se ei unessa paljastunut.

*   *   *

Seuraavan yön unessa olin ilmeisesti vielä kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ajoin autollani halki lumikenttien, jäätyneessä Suomessa, jossa hileinen lumi lensi tuulessa. Ajoin jäätyneen järven sivuitse kohti edessä häämöttäviä rakennuksia, mutta sitten näin tien varrelta nousevan lentoon tunturipöllön, jota seurasin katseellani, kun se kaartoi järven puolelle ja sitten editseni, kuin varoittaen. Puhuin samalla jonkun kanssa käsivapaaseen puhelimeen.

Auto oli joutunut jääliirtoon, ja menetin sen hallinnan. Sain sen kuitenkin ihmeellisesti taas hallintaani ja oikeille urille juuri ennen vastaan tulleita rakennuksia, jotka näyttivät tyhjiltä. Pöllö kaartoi takaisin ja katosi lumiseen etäisyyteen.

Seuraavassa kohtauksessa olin Brasilian rannikolla, futuristisessa suurkaupungissa, jonka läpinäkyvät tornitalot kohosivat trooppisen meren rannalla. Konferenssisalissa joku amerikkalainen selitti minulle jatkuvasti Los Angelesin pahaa tilannetta, joka oli eskaloitunut. Näin mielessäni dystooppisen näkymän enkelten kaupungista, jota oli kohdannut sota ja lankeemus. Tunsin kuitenkin voimakasta halua irtautua tästä kertojasta ja vain tuijottaa ulos, koska halusin nähdä nuo eksoottiset näkymät, joiden tiedostin olevan tulevaisuudenkuvia.

Mereltä kohosi valtava musta lintu, ja kun se tuli lasitornien kohdalle, tunnistin sen olevan fregattilintu. Sanoin lähellä oleville, että senhän täytyi olla jollain tavoin keinotekoinen, sillä mikään olemassaolevista fregattilintulajeista ei ollut noin suuri. Ne olivat suuria merilintuja, mutta eivät sentään lentokoneen kokoisia. Samalla katselin ihmetellen lintua, joka vaikutti elävältä eikä robotilta. Näin selvästi sen mustan sulkapeitteen ja luunvärisen nokan, ja vieläpä silmän, joka tuntui katsovan suoraan minuun.

maanantai 30. heinäkuuta 2018

Matsalunlahdella

Länsi-Virossa sijaitseva Matsalunlahti pohjukassaan sijaitsevine Kasarin luhtineen on Pohjois-Euroopan merkittävimpiä lintualueita. Matsalunlahti kuuluu Väinänmereen, joksi kutsutaan Läänemaan rannikon sekä Viron suurten saarten, Saarenmaan, Hiidenmaan, Muhun ja Vormsin, väliin jäävää saaristoista merialuetta. Lahden pohjoisranta kuuluu Läänemaahan ja eteläranta Pärnumaahan.

Parhaita lintuaikoja Matsalunlahdella ovat tietysti muuttoajat, erityisesti toukokuu ja syyskuu. Varhaisemmin keväällä ja myöhemmin syksyllä alue on tärkeä hanhien kerääntymisalue. Päätin kuitenkin vierailla lahden rannoilla viikonloppuretkellä heinäkuun lopussa, joka on lintumaailmassa yleisesti ottaen varsin hiljaista aikaa. Pesimäkaudet alkavat olla ohi, mutta useimpien lajien syysmuutto ei ole vielä alkanut. Harvat lajit pitävät itsestään ääntä.

Pari näyttävää ilmiötä on kuitenkin tähän aikaan vuodesta jo käynnissä. Yksi niistä on kahlaajien syysmuuton käynnistyminen. Monet arktiset kahlaajat käyvät pohjoisella tundralla ja taigasoilla vain pesimässä - niiden tärkein syy asian hoitamiselle Pohjolassa ovat kaikille tutut kaksisiipismassat, monenlaiset surviaiset, sääsket ja kärpäset. Pohjoisen kesä on lyhyt ja intensiivinen, joten kahlaajat ovat kehittäneet eräänlaisen pikapesintäretken: ne lentävät soiden ja kosteikoiden sulettua paikalle soidintamaan, munat kuoriutuvat samaa tahtia sääskiparvien ilmaantumisen kanssa, poikaset ovat heti kuoriuduttuaan valmiita kävelemään pesästä, ja kasvavat nopeasti proteiinipitoisella hyönteisravinnolla.

Naaraat lähtevät paluumatkalle kohti etelää jo pian munimisen jälkeen, jättäen urokset hautomaan. Urokset lähtevät seuraavina - näihin aikoihin - ja lopulta elo-syyskuussa matkalle lähtevät loput: pesinnässä myöhästyneet tai uusiksi ottaneet, hengailemaan jääneet aikuiset sekä suuri määrä samana kesänä syntyneitä nuoria. Lopun vuotta useimmat arktiset kahlaajat hengailevat pitkin maailman rantalietteitä ja vuorovesirantoja, syöden maan ja veden rajapinnasta löytyviä lukemattomia pieneläimiä. Samoja lajeja, jotka käyvät pesimässä Pohjoismaissa ja Siperiassa, voi talvisin nähdä Afrikan, Lähi-idän, Etelä-Euroopan ja Etelä-Aasian rannoilla - muuttomatkoilla kaikkialla siinä välillä.

Viikonloppuna Matsalunlahdella oli pieniä määriä lähes kaikkia yleisiä kahlaajia, mutta ei suuria määriä mitään niistä. Kahlaajamuuttoa oli siis jo käynnissä, mutta päämuuttoaalto ei ilmeisesti ollut vielä käsillä. Niityillä oli paljon töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja, lietteillä yksittäin ja pienissä ryhmissä useimpia yleisiä vikloja, sirrejä ja tyllejä. Pieniä ryhmiä isokuoveja, mustapyrstökuireja ja tundrakurmitsoja näkyi, samoin paikallista pesimälajistoa edustavia punajalkavikloja ja meriharakoita. Paikan tyyppilintuihin kuuluva avosetti oli jostain syystä kateissa, tai ehkä en vain ollut onnekas. Sen sijaan löysin yleisten taivaanvuohien lisäksi harvinaisen heinäkurpan. Se pesii alueella, joten ei ehkä ollut muutolla.

Toinen lintumaailman ilmiö tähän aikaan vuodesta ovat tiettyjen lajien kerääntymäparvet. Ne ovat jo hoitaneet pesimisensä ja alkavat kokoontua parviksi, vaikkeivät vielä olekaan lähdössä syysmuutolle. Näyttävin tällainen laji on kottarainen, jonka suurparvet murmuroivat sankkoina Matsalunlahden rannoilla ja laitumilla.

Yövyimme mukaan lähteneen latviattaren kanssa Altmõisan majatalossa Tuurussa. Sieltä lähtevän luontopolun päässä ei enää ole lintutornia. Rehevät niityt ja pensaikkomaat ovat tähän aikaan vuodesta varsin hiljaisia, kun laululinnut eivät pidä ääntä itsestään. Pikkulepinkäisiä oli paljon ja muutama hernekerttu säksäytteli pensaissa. Suohaukat leijailivat lähes trooppiselta tuntuvan kuumankostean ahomaiseman yllä - näimme matkan aikana kaksi niittysuohaukkaa, kolme ruskosuohaukkaa ja yhden sinisuohaukan.

Põgari-Sassin rantaniityillä oli edellä mainittuja kahlaajia - paljon lajeja, mutta varsin pieniä määriä. Paikalla tarvitaan kaukoputkea, koska koko ranta on sähköaidoin rajattu naudoille ja lintuja pitää katsoa navetan luota tai maantieltä käsin.

Toisin on Puisen niemennokassa, jossa pääsee kiertämään niemeä jalan. Siellä oli satapäisiä parvia merimetsoja ja merihanhia, lisää kahlaajia, tiiroja samoin kuin parvittain muutolla olevia keltavästäräkkejä ja kirvisiä. Niemeltä palatessamme nousi omituinen myrsky mereltä ja pyyhki mantereelle, ajaen helteessä uimaan menneet ihmiset pakoon luonnonvoimien raivoa. Myrsky oli ohi yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Katselimme jo kartanolla hauen, porsaan ja Orvieton ääressä metsässä eteneviä nuorten kerttujen, uunilintujen ja harmaasieppojen aaltoja.

Kiidevan tornilta näkyi vain vähän lintuja, lukuun ottamatta pääskyjen parvia maalla ja tiirojen parvia lahdella. Kaukana näkyivät merimetsojen jonot matkalla aamukalaan johonkin lahden keskiosiin. Haeskan torni ympäristöineen osoittautui merkittävästi tuottoisammaksi - ja olikin sillä kertaa lintuisin yksittäinen paikka Matsalunlahdella. Merihanhia ja kyhmyjoutsenia oli satamäärin, kahlaajia kivasti. Niityillä jahtasivat sudenkorentoja kolme nuolihaukkaa. Ruovikoiden ja laidunten laidoilla oli satakunta harmaahaikaraa, ja niiden joukossa kolme jalohaikaraa. Komea valkea haikara on alkanut viime aikoina levittäytyä pohjoista kohti. Etelä-Englannissa on jo vakaa populaatio ja ensimmäisiä yksittäisiä pareja on asettunut pesimään Etelä-Viroon harmaahaikarayhdyskuntiin.

Rannajõen aukeilla oli sinisuohaukka ja lähistöltä löytyi kaksi kurkiparia. Penijõella lähinnä muuttavia hysyjä. Kävimme läpi myös Matsalun, Suitsun, Keemun ja Meelvan - hienoja paikkoja, mutta ei suuria lintumassoja näkyvissä. Saastmasta Pitkänenälle näkyi sen sijaan kaikenlaista kivaa: aikuinen urosmetsäkauris tuli polulla vastaan, esiaikuinen merikotka taas poseerasi suurella kivellä lokkien ahdistellessa. Korppeja oli paljon.

Hyvin miellyttävä viikonloppureissu: kesäisiä maisemia, luontoa, lintuja, tunnelmia, hyvää seuraa. Matkan ainoa ikävä koettelemus liittyi paluulaivaan, joka oli tupaten täynnä lomilta palaavia suomalaisia ostoslasteineen. Ihmiset onnistuivat tukkimaan sekä hissit että porraskäytävät hyvissä ajoin jo silloin, kun autoilijoiden olisi pitänyt päästä autokannelle, kun taas jalankulkijoiden olisi pitänyt odotella kaikessa rauhassa laivan muissa tiloissa. Pääsin kantamuksineni autokannelle vasta, kun siellä jo käristiin, etten ollut heti autoani liikuttamassa.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Duisburgissa

Osittain kesälomieni peruuntumisen vuoksi, osittain päästäkseni eroon abominaatioiden huippukokouksesta helteisessä Helsingissä, lähdin viikonlopuksi pikamatkalle Saksaan. Otin halpalennon Berliiniin perjantai-iltana ja lauantaiaamulla pikajunan Berliinistä kauas länteen, Duisburgiin. Suora junayhteys otti vähän päälle neljä tuntia, mutta junassa oli hyvä nettiyhteys ja muutenkin väljää.

Düsseldorfin ja Kölnin kentät olisivat olleet paljon lähempänä Duisburgia, mutta niihin ei ollut Helsingistä suoria lentoja - ja epäsuoratkin maksoivat paljon enemmän kuin yhdistelmä Berliini ja juna. Saksan rautatieverkosto on erinomainen ja kattava. Aikataulut ja liput saa kätevästi netistä, mutta etukäteisvaraukset eivät edes ole tarpeen kuin ruuhka-aikoihin.

Duisburgissa pidin oman huippukokoukseni salaisen järjestelmäherran kanssa, joka on nyt kovalla työllä ja sujuvan saksan oppimalla saanut itsensä preppauskurssille, joka toivottavasti johtaa pysyvään paikkaan eräässä Saksan parhaista teknologisista korkeakouluista.

Meillä oli kaksi päivää yhdessä, lauantai ja sunnuntai. Duisburg - jossa olen käynyt lyhyesti 18-vuotiaana - on melko mitäänsanomaton Ruhrin alueen teollisuuskaupunki Essenin ja Mühlheimin naapurissa. Siellä on uusi keskusta ja niin kutsuttu vanhakaupunki, jossa vanhaa edustavat lähinnä raatihuone ja Salvatorkirkko. Kokonaisuuden läpi kulkee kävely- ja pääostoskatu Königsstrasse, jonka lisäksi Salvatorwegillä, Beekstrassella ja Münzstrassella on mukavia paikkoja, kuten pienpanimomyymälä, pari oluttupaa sekä itämaisia ravintoloita.

Kuten muuallakin Ruhrinmaalla, Duisburgissa on runsaasti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vierastyöläisiksi tulleita turkkilaisia, jugoslaaveja ja albaaneja. Myös myöhemmin saapuneita venäläisiä, arabeja ja kiinalaisia oli sangen paljon. Ystäväni järjestelmäherra on turhautunut siihen, kuinka kaikki hänen ympärillään ovat itsensä tavoin maahanmuuttajia - hän ei tullut Saksaan hengaillakseen muiden arabien tai edes intialaisten ja kiinalaisten teekkarien kanssa, vaan haluaisi käyttää sujuvoitunutta saksaansa kanta-asukkaiden kanssa. Selitin, että hiljaa hyvä tulee, ja varmasti ajan myötä hän löytäisi enemmän aitosaksalaisiakin ystäviä, viimeistään syksyllä, jolloin hänen on määrä muuttaa Duisburgista varsinaiseen yliopistokaupunkiinsa.

Kävimme oluella ja pizzalla, ostimme marketista punaviiniä ja erikoisoluita ja pidimme omaa sessiota. Autoin ystävääni varustamaan ensimmäisen oman opiskelijakämppänsä, vaikka tilapäisen. Kävimme läpi kaupungin kirjakaupat ja radan toisella puolella sarjakuvien erikoisliikkeen. Kirkoissakin kävimme - sekä katolisessa että evankelisessa - vaikka ystäväni on islamista luopunut rationalisti. Hän kuitenkin ymmärtää hengellisyyden sosiaalisen ja psykologisen merkityksen ihmisille, ja päästyään islamistiäitinsä jatkuvasta nalkutuksesta hänellä on varaa suhtautua kuolevaisten uskonnollisuuteen suopeammin.

Hänelle tuntui sopivan, ettei Duisburg ole maailman menevimpiä paikkoja. Se on hänen pehmeä laskunsa Eurooppaan, sianlihaan, punaviiniin ja vaaleisiin tyttöihin. Vaikka hän on koko ikänsä elänyt lukuisina avattarina todellisessa kotimaassaan internetissä, hänen fyysinen olomuotonsa on viettänyt koko lyhyen elämänsä yhdessä ja samassa paikassa, Ammanissa, josta hän on käynyt vain muutaman kerran muualla Jordaniassa ja kerran lapsena äitinsä kotimaassa Algeriassa. Irakissa, jonka kansalainen hän on, ei hän ole koskaan käynyt.

Sunnuntai-iltana otin paikallisjunan rautatiesolmukohtaan Hammiin - ilmeisesti vähän aiemmin mennyt suora pikajuna Berliiniin oli täynnä tai jotain, kun järjestelmä ei sitä tarjonnut - ja Hammista pikajunan Berliiniin. Lensin maanantaiaamuksi Helsinki-Vantaalle, mutta sieltä minut noukki mukaansa pari saattajia tehtävänään viedä minut Satakunnan metsiin muuatta koulutusta pitämään. Täten onnistuin välttämään kokonaan puhelinteni ja läppärieni käytön pääkaupunkiseudulla huippukokouksen aikana, jonka turvallisuuden nimissä suurvallat takuulla saivat kaikki oikeudet yli suomalaisten yksityisyyden (tai jos eivät saaneet, joka tapauksessa ottivat).

Putin ei takuulla lennättänyt vasalliaan Helsinkiin turhan päiten, joten tapaamisessa oli taatusti sisältöä enemmänkin kuin yleisölle esitetyssä teatterissa. Tästä ei liene tarvetta sen kummempaa kirjoittaa. Arvioistani kiinnostunut voi turvautua tähän marraskuussa 2016 kirjoittamaani katsaukseen, johon minulla ei ole juurikaan korjattavaa.

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Putoavat puunlehdet

Vaikka tämä kesä on ollut säiden puolesta legendaarisen hyvä, tunnen outoa tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta. Voin löytää sille useita syitä, joista olen aiemmissa kirjoituksissa käsitellyt mm. paluumuuttajan Suomi-tuskaa ja keski-ikäistymistä.

Eskapistinen romaanini toimi pitkään pakotienä, mutta saatuani sen valmiiksi, alkoi väistämätön irtautuminen kirjan maailmasta, paneutuminen lohduttoman arkisiin askareisiin kuten editointiin ja kustantajan etsimiseen.

Tavallaan suuren tarinan maailma ei sittenkään jättänyt minua. Romaanin kirjoitustyö oli ainutlaatuisella tavalla interaktiivista ja toi minut yhteen monen nuoren kanssa, jotka harrastavat kirjoittamista, runoutta, musiikintekemistä tai esittävää taidetta. Myös muunlaista maailmojen luomista, kuten keinoälyä ja pelimaailmojen kehittelyä. Jaoimme jotain ainutlaatuista tuossa oudossa maailmassa, etenkin sinä aikana, kun moni meistä ei edes tiennyt toisten oikeita nimiä.

Tarinan tie on kuljettu loppuun, mutta sen varrelta löytyneet ystävät säilyneet. Kuvitteellisessa maailmassa kuljetun polun varrelle avautui tähtiportteja, jotka johtivat oikeiden ihmisten oikeisiin maailmoihin. Tie, joka on fiktiivinen - jossa voi itse hallita ympärillään olevaa - teki helpommaksi raottaa ovia toisiin todellisuuksiin. Niihin, joissa kukin eli niin kutsutussa tosielämässään.

Tähtiportit eivät ole kadonneet mihinkään. Se, mitä olen saanut nähdä, ei aina ole ollut helppoa tai huoletonta, mutta se itsessään, että olen saanut nähdä, on jotain hyvin kaunista ja merkittävää. Minun ei pitäisi tuntea merkityksettömyyttä yhden suuren tarinan valmistumisen vuoksi. Kuten tarinan loppu sen päähenkilöille, tämä kirjoitusprojektikin on oikeastaan ollut toisen, todellisuudessa tapahtuvan tarinan alku.

*   *   *

Toinen asia, joka on vaikuttanut minuun selittämättömällä tavalla, on šakkipeli tunisialaisen pojan kanssa - saman, joka huhtikuussa otti tehtäväkseen voittaa minut edes kerran. Suomeen palattuani hän jatkoi haastamistani leppymättömällä tarmolla, ja katso - pöydät alkoivatkin kääntyä. Sain myöhemmin kuulla hänen isoveljeltään, että poika harjoitteli ja opiskeli pelikuvioita päästäkseen yllättämään minut. Niin tapahtuikin, ensin kerran, sitten kahdesti, ja sitten pelimme alkoivat käydä totisesti mielenkiintoisiksi.

Diili on ollut se, että jos hän voittaa, joudun pitämään hänen voitokasta selfietään kännykkäni taustakuvana, kunnes puolestaan voitan, ja jos hän voittaa kaksi ottelua peräkkäin, se dokumentoidaan feseen. Pari viikkoa sitten tapahtui käänne, joka johti siihen, että jouduin useimpina päivinä katselemaan hänen omahyväistä hymyään kännykästäni, ja odotin suorastaan iltaa, että saisin revanssin ja kuvan vaihdetuksi. Ei niin, että hänen kuvansa olisi ollut millään muotoa epämiellyttävä katsella, mutta se muistutti minua lakkaamatta siitä, kuinka hän vasta keväällä oli ollut aika aloittelija, ja kuinka olin voittanut melkein kaikki ottelut.

Vaikka pelien pelaaminen muodostui addiktiiviseksi ja oli aidosti jännittävää - toisin kuin pelatessani jotakuta ylivoimaista tai alivoimaista vastaan - sekin oli asia, joka sai minut miettimään omaa tarkoituksettomuuttani. On ilo nähdä nuoren ihmisen kehittyvän niin nopeasti, ja on myös ilo nähdä, kuinka pelimme vahvistavat hänen itsetuntoaan ja voitontahtoaan, jotka säteilevät jo muuallekin hänen elämäänsä, kuten unelmiensa toteuttamiseen räp-lyriikan ja osakesijoittamisen parissa sekä uskalluksena lähestyä tyttöjä. Mutta entä minä sitten? En niinkään koe olevani huonompi. Ei - ongelmana on se, että nuoret kehittyvät ja voimistuvat, mutta minä taas pysyn samana. Mikään ei muutu, paitsi korkeintaan taantumisen suuntaan.

Lopulta yritin keskittyä peleihin kunnolla ja ottaa ne enemmän tosissani kuin aiemmin, ja tuottihan se tulosta. Sain katkaistua sen viikon jatkuneen tilanteen, jossa hän voitti noin kaksi ottelua minun yhtä voittoani vastaan, ja revansoin siten, että keskiviikkona pieksin hänet kunnolla. Perjantaina olimme tasoissa, lauantaina hän päihitti minut jälleen (koska olin keskellä alkoholipitoista grilli-iltaa), mutta sunnuntaina ja uudelleen tänään voitin kuudesta pelistä neljä. Tosin viimeisessä hän oli niin lähellä voittoa, että minulla on oikeastaan paha mieli vuokseen. Sitä vain, että keski-ikäisen miehen egoni tarvitsi tämän. Katselen hänen naamaansa sitten taas, kun olen liian kiireinen keskittymään peleihini kunnolla.

*   *   *

Tästä tulemme kolmanteen tarkoituksettomuuden pistoksia aiheuttaneeseen asiaan. Sekin tuntuu ehkä pieneltä ja merkityksettömältä, mutta olen pannut sen merkille. Nimittäin tämä blogini. Oli aika, jolloin kirjoitin harva se päivä maailmanpolitiikasta. Tunsin itseni Aisopoksen sutta huutelevaksi paimenpojaksi, mutta ikävä kyllä näyttää siltä, että olin varoituksissani pikemminkin liian varovainen kuin alarmistinen. Sittemmin niistä susista kirjoittaminen on siirtynyt osaksi valtavirtaa.

Ei niin, ettei minulla olisi siihen enää mitään lisättävää. Minä vain väsyin kirjoittamaan samoista asioista ilman minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Olen jo pitkään kirjoittanut niin kuin ruohon kasvua katseleva mies - arkisista asioistani, lähiöissä tekemistäni huomioista, lukemistani kirjoista. Nuo aiheet kiinnostavat ehkä joitain tuttuja ja silloin tällöin satunnaista lukijaa, mutta minulle tulee niistä jälkikäteen tunne syrjäytymisestä yhdentekevään tarkoituksettomuuteen. Elän vain elämääni. Mikään ei muutu. Sillä välin maailma kulkee kohti synkkiä aikoja. Ihmiset joko hyppäävät mustaan kelkkaan tai vääntelevät käsiään.

Olen muutaman kerran tarttunut näppäimistöön aikomuksenani kirjoittaa siitä, mistä Helsingin huippukokouksessa on kyse, mutta joka kerran minut valtaa tarkoituksettomuuden tunne - olenhan kirjoittanut sen kaiken jo monta kertaa, eikä sillä ollut silloinkaan merkitystä. Päinvastoin, nekin, jotka olivat kanssani samaa mieltä jo silloin, naureskelivat selän takana, kun eihän asioista tietenkään sovi kirjoittaa siten kuin ne ovat, vaan pitäisi kirjoittaa siten kuin niiden haluttaisiin olevan.

Ollaan tilanteessa, jossa omaisuutta kannattaisi oikeastaan realisoida ja sijoittaa turvataloihin jossain mahdollisimman kaukana. Ehkä myös asekätköihin. Ikävä vain, etten toimi niin kuin opetan, vaan asun ostovoiman suhteen epäedullisimmassa mahdollisessa maassa, ja se syö hiljalleen mutta vääjäämättä varallisuuttani. Pitäisi löytää sopiva kuvio, jonka puitteissa lähteä. Ei vain kuvitteellisiin maailmoihin vaan fyysisesti johonkin, missä tulevaisuus näyttää vähemmän lohduttomalta; missä voisi uudelleen löytää hiipuvan elämän kipinän. Tarkoituksen.

*   *   *

Suurin osa elämäni hyvistä asioista on luonteeltaan enemmän pakopaikkoja kuin tarkoituksia. Niitä minulla on kiitettävästi - pakopaikkoja. Kasvoin sen verran vankilamaisissa oloissa, että myöhäisteini-iästä lähtien pakopaikkojen - fyysisten ja henkisten - ylläpito ja varmistaninen on ollut elämäni kantavia voimia. Kun olen niiden suhteen itseopitusti pätevöitynyt, olen saattanut tarjota pakopaikkojani myös muiden käyttöön.

Kanssaihmisten auttaminen on ehkä lähimpänä elämäni tarkoitusta - sen ajatuksen vähitellen kuoltua pois, että voisin jotenkin vaikuttaa yhteiskuntaan. Olen kai ajatellut jotenkin siihen tapaan, että yhteiskunta muodostuu ihmisistä, joten ehkä voin vaikuttaa suotuisasti edes joidenkin kanssaihmisten elämään. Onko se sitten tarkoituksellista, jos nuo elämät kuitenkin tuhotaan jauhamalla tyrannian ja terrorin rattaisiin? Miksi sanoa kellekään 'pää pystyyn', jos pään pystyyn nostaminen vain altistaa kirkkaan otsan tarkk'ampujan luodille?

Kaikkialla ympärilläni näen todisteet siitä, etteivät kanssaihmiset ole syyttömiä siihen, mitä osakseen saavat. On suuri houkutus heittää hanskat tiskiin ja antaa heidän saada, mitä haluavat. Sitten kun on itkunsa ja hammasten kiristyksensä aika, olen tuskin enää kuulemassa.

Kuitenkin jokin - tai joku - aina muistuttaa siitä, mikä ihmisissä on arvokasta. Olen aina ollut taipuvainen sympatisoimaan altavastaajia ja ajattelemaan, että ihmiset ansaitsevat parempaa kuin hallitsijansa. Se parempi nostaa silloin tällöin päätään. Silloin tällöin auringonnousu muuttaa pimeyden laaksot valoisiksi kedoiksi ja vehreiksi metsiksi. Ihmiset ovat kuitenkin sellaisia, että perittyään tuollaisen maiseman he ryhtyvät heti tärväämään sitä, juonitellen toistensa alistamiseksi tai eliminoimiseksi. Eikä sille koskaan näy loppua.

Tiedän - tiedän, että olen opettanut: loppu ei ole meidän huolemme, vaan pitää liekkiä yllä, niin ettei pimeys koskaan peri koko maata. Vaan kuka opettaisi opettajaa? Paraskaan kirurgi ei pysty leikkaamaan omaa kasvaintaan, kuten muuan itsemurhaa yrittänyt nerokas ystäväni sanoi. (Nykyisin hän on elossa ja voi paremmin; on palannut yliopistoonkin.)

Aatamin ja Eevan tultua karkotetuiksi Eedenin puutarhasta on Tiedon puu pudotellut hedelmänsä lähelle ja kauas, mutta ilman levittäjiä hedelmät mätänevät versomatta maahan. Puutarhassa henkäilevät vain luotunsa hyljänneen Jumalan huokaukset, kellastuvia lehtiä varisuttaen.

perjantai 29. kesäkuuta 2018

Rottia, džinnejä ja tikkoja

Asunnossani on rottia. Onneksi ne ovat häkissä. Latviatar lähti kotimaahansa ja kantoi kesyt rottansa huollettavikseni siksi aikaa, kun on täältä poissa. Kävimme myös Kivikossa pizzalla ja luimme ääneen satuja Mika Waltarin huikeasta fantasiateoksesta Dshinnistanin prinssi. Tuohon aikaan, 20-luvulla, džinnit kirjoitettiin suomeksi saksalaisvaikutteisella dsh-yhdistelmällä.

Dshinnistanin prinssissä häkellyttävintä on se, että monet tarinoista ja niiden yksityiskohdista muistuttavat niin aavemaisesti esimerkiksi Astrid Lindgrenin Mio poikani Mioa tai J. R. R. Tolkienin Tarun sormusten herrasta sitä kohtaa, jossa vältellään järvessä piilevää veden väijyjää ja haetaan tunnussanaa kääpiöiden valtakunnan porttiin. Sitä vain, että Waltari julkaisi satunsa vuonna 1929. Tolkien kirjoitti Sormusten herraa vuosien 1937-49 välillä ja Lindgren puolestaan julkaisi Mion vuonna 1954. Ovatko he saaneet jotain salaista tietä vaikutteita Waltarilta vai onko kyse sittenkin siitä Joseph Campbellin teoretisoimasta havainnosta, että kaikki maailman tarut ja tarinat ovat oikeastaan yhtä, osa suurta ihmiskunnan monomyyttiä?

Juhannusviikonloppuna kävin Vallisaaressa. Päivän kohokohtia olivat havainnot saaressa pesivästä valkoselkätikasta. Tätä Suomen harvinaisinta tikkaa näin Vallisaaressa yhteensä kaksi yksilöä ja kuulin kolmannen. Saaressa pesii vain yksi pari. Siihen nähden olin erityisen onnekas, sillä onnistuin saamaan linnusta hyviä kuviakin. Se vieläpä lehahti viereeni kurkistelemaan, mikä mies metsässä räpsi.

Useimmat laululinnut olivat melko hiljaisina, vaikka kultarinta tapaili hieman säkeitään, samoin viitakerttunen ja punavarpunen. Pääosassa olivat kuitenkin rastaiden, tiaisten ja peippojen lentopoikaset, joita oli kaikkialla. Saaren kalliorannoilla oli runsaasti harmaahaikaroita. Haahkat kelluivat kauempana lauttoina. Muutama merimetso kalasteli rantavesissä.

Vallisaaressa on yhä hienoja lehtoja. Harvinaisille kasveille ja hyönteisille tärkeät kukkakedot oli kuitenkin suurimmalta osaltaan niitetty ja siten tuhottu - jo kolmantena vuotena peräjälkeen, vaikka alueen pitäisi olla suojeltu. Sotilassaarten siirtyminen siviilikäyttöön onkin lähes kaikissa tapauksissa johtanut luonnon monimuotoisuuden nopeaan hävitykseen. Esimerkiksi Isosaaressa siviilihallinto avohakkasi heti saaren saatuaan korvaamattoman arvokkaan ikimetsän ja hävitti siten saaressa pesineet erämaalinnut, kuten metson. Saattoivat olla Helsingin viimeiset metsot.

Suomalaisten luontosuhdetta määrittää vimmainen tarve 'hoitaa' kaikkea. Senpä vuoksi oikeat metsät ovat Suomessa ani harvinaisia, eikä jäljellä olevissa ole juurikaan vanhoja puita saati kuolleita runkoja, jotka olisivat tikoille ja lukemattomille muille olennoille elintärkeitä. Yksipuolista ja hyttysviljelmiksi ojitettua mäntyjen taimitarhaa Suomen pinta-alasta sen sijaan on melkoinen osa. Haavan ja muidenkin lehtipuiden suoranainen vaino on tehnyt lukuisista sellaisista lajeista Suomessa uhanalaisia, jotka yhä esiintyvät Baltiassa ja muilla paremmin metsänsä säilyttäneillä alueilla melko yleisinä.

Helsingin kunnallislinnuksi sopisi parhaiten valkoposkihanhi, joka on helppo tunnistaa, erityisen miellyttävän näköinen ja sympaattinen hyötylintu. Suomen valkoposkihanhet ovat luonnonvaraisia - eivät mikään vieraslaji, kuten kanadanhanhi, vaikka tällaista disinformaatiota jatkuvasti levitetään osana valkoposkihanhien vastaista taukoamatonta mediakampanjaa. Myös kalalokki ja meriharakka olisivat hyviä ehdokkaita - ne kun tulevat kaupunkilaisille tutuiksi, turistitkin kiinnittävät niihin huomiota ja ikuistavat albumeihinsa. Kaikki kolme lajia myös kuvastaisivat Helsingin saaristolaista, itämerellistä henkeä - valkoposkihanhi ja kalalokki myös arktisuutta.

Keski-Euroopan kulttuurimaisemiin, esimerkiksi Reinin varsille ja Genevejärvelle, on valkoposkihanhea istutettu varta vasten, koska se on kaunis ja pitää vihreitä nurmikoita lyhyinä ja lannoitettuina. Kulttuurikansoilla näyttää olevan ongelmattomampi suhtautuminen luonnoneläviin keskellään kuin moukkamaisilla suomalaisilla, joiden mielestä minkä tahansa lajin näkyminen ja kuuluminen ympäristössä tarkoittaa, että se pitäisi hävittää. Vuosia jatkunut vihanlietsonta valkoposkihanhia vastaan on synnyttänyt someen rikollisia viharyhmiä, joissa raportoidaan esimerkiksi tahallisesta pyörällä valkoposkihanhien päälle ajamisesta ja muusta kiusanteosta. Toivottavasti ympäristörikokset tulevat tutkituiksi ja sakot rapsahtavat oikeisiin osoitteisiin.