Ennen poislähtöäni Kiovasta vitsailin tuttaville, ettei pienestä depressiosta kannata huolestua, koska alakulo on osa suomalaisena olemista. Kahden viikon Suomessa olon jälkeen asia on kaikkea muuta kuin vitsi. Ja nyt pitäisi sentään vielä olla kesä - valoa riittää yhä iltaisin yli iltayhdeksän ja aurinko herättää aamuisin jos herätyskello ei. Masennus olisi epäilemättä paljon lohduttomampi jos olisin landannut tänne loka-marraskuussa.
Kahden viikon aikana olen nähnyt auringon ainakin neljänä päivänä. Se on luultavasti enemmän kuin suomalaiset näkivät kesä- ja heinäkuiden aikana, joten minun pitäisi vain olla tyytyväinen ja hiljaa. Niillä on erivapaus valittaa, jotka ovat eläneet lottovoitossa koko kesän, eivätkä hilluneet jossain vehreämmän ruohon mailla tahi etelän auringossa. Jossain, missä hedelmät roikkuvat puissa ilmaisina eikä ihmisen tarvitse raataa aamusta iltaan veronsa ja pakolliset velkansa maksaakseen.
Tosiasia nyt vain on, että elämänlaatu on lähes kaikkialla, missä olen asunut, yleisesti ottaen parempaa kuin Suomessa. No, Afganistan oli ehkä poikkeus, ja ehkä Etiopiakin. Sen sijaan Beirut, Kiova ja Tartto - tai mikä tahansa paikka Länsi-Euroopassa - pesevät Helsingin mennen tullen, ainakin jos on palkkatuloilla ja pieninvestoinneilla elävä keskiluokan jäsen. Tämän toteaminen on sikäli epäreilua, että korkeampi elämänlaatu on helppo saavuttaa länsimaiselta työnantajalta palkkansa saavalle ekspätille, muttei niille, joiden paikallinen palkka riittää vaivoin pieneen luukkuun huudeilla ja päivittäiseen metromatkaan töihin ja takaisin.
Siinä ehkä on ongelman ydin. Asia kun on niin, että Suomessa mahdollisuus keskiluokkaiseen elämään on vain yläluokalla ja ylimmällä keskiluokalla. Alempaa keskiluokkaa edustava enemmistö kansasta elää elämää, joka useimmissa länsimaissa identifioituu alaluokkaiseksi: kädestä suuhun, kahdeksan tuntia töissä ja pari tuntia työmatkoilla, sitten televisiota ja itse tehty halpa-ateria kotona. Päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, kunnes lopulta pääsee sairaana eläkkeelle katsomaan televisiota ja syömään itsetehtyjä halpa-aterioita.
Miksi elämä Suomessa on niin kurjaa, vaikka tilastojen mukaan suomalaisten pitäisi olla mitä onnellisinta ja hyvinvoivinta kansaa? Syyt suomalaiseen kurjuuteen eivät ole mikään mysteeri. Niitä on kolme: ilmasto, hintataso ja suomalainen kulttuuri.
Ilmasto on mitä on. Suomalaiset voivat ylpeillä sivilisaation reunalla elämisestä, ja ovat niin ammoin tehneetkin. Silloin kun vielä ymmärsivät olevansa rintamamaa, takanaan Länttä ja Eurooppaa. Edessään pohjoisesta nouseva kenraali talvi ja idän aroilta puhaltava tuuli, jossa voi kuulla Iivana Julman haamun nauravan. Suomalainen osasi vielä elää metsässä ja metsästä, osasi ja sai yrittää, ja rajamaiden elämässä ymmärrettiin epävarmuus normaalitilaksi. Kukaan ei vielä ajatellut, että koko kansa pitäisi kurjistaa alati paisuvien etuisuuksien takaamiseksi - samalla kun koko valtakunnan tulevaisuuden turvatakuut jätettiin itsepintaisesti hankkimatta.
Missään muualla maailmassa kansakunnan ja kansantalouden ydin ei pyöri yhtä kylmissä olosuhteissa. Kanssamme muuten samoilla pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevien valtioiden, kuten Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Kanadan yhteiskunnista ja taloudesta suurin osa sijaitsee paljon Suomea eteläisemmillä tai atlanttisemmilla seuduilla. Suomalaiset voisivat aiempaa enemmänkin sisäistää tämän erityislaatuisuutensa ja yrittää jopa hyötyä siitä - sen sijaan, että yritetään elää kuin keskieurooppalaiset aivan toisenlaisissa luonnonoloissa.
Hintataso on vain osittain seurausta arktisesta ilmastosta. Ilmasto on vaikuttanut asumisen kalleuteen. Veronmaksajien kukkarosta ammennetut tukiaiset leipävehnän viljelyyn Lapin perukoilla saakka samoin kuin puolivaltiolliset tukkurit ja kartellit ovat vaikuttaneet keskeisesti ruoan hintaan. Mutta suurin osa Suomen ylikorkeasta hintatasosta ja siten siitä, että suomalaisilla ihmisillä on yksi Euroopan alimmista ostovoimista, johtuu verotuksesta. Erityisen pahasti elämänlaatuamme tuhoavat palveluja kurjistava arvonlisävero sekä yksityisen työllistämisen ja pienyrittämisen työmarkkinalliset esteet.
On jotenkin huvittavaa, kuinka ihmiset muualla maailmassa olettavat tilastouutisten ja suomalaisen henkselienpaukuttelun harhauttamina, että suomalaisilla nyt ainakin on varmasti varaa asua isoissa ja kauniissa asunnoissa, kuten saksalaiset ja amerikkalaiset, tai syödä joka päivä ravintolassa, kuten espanjalaiset ja kreikkalaiset. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmiset yhtenään olettavat, että Suomessa meillä on tietysti kymmeniä palvelijoita joka kotitaloudessa, koska olemme niin rikkaita - ja koska Lähi-idässä ja Afrikassa jo alemman keskiluokan perheessä on yleensä vähintään yksi palvelija (sen lisäksi, että vaimot ovat kotona palvelijoiden työnjohtajina). Suomalaisena tällaiselle voi lähinnä hymähdellä.
Mutta onhan Suomi sentään niin rikas, että valtio takaa kansalaisilleen kaikki mahdolliset palvelut ihan ilmaiseksi, joten mihin palvelijaa enää tarvitaan? Turha sitten yrittää selittää, ettei ensinnäkään maksuttomuus tee suomalaisesta koulutuksesta tai suomalaisesta terveydenhuollosta ilmaisia - puhumattakaan siitä, etteivät julkiset palvelut Suomessa yleisesti ottaen ole edes maksuttomia, vaan niistä saa maksaa korkeampia asiointimaksuja kuin yksityiset palvelut halvemman hintatason maissa maksavat. Jos tarvitsen hammaslääkäriä, minun kannattaa ottaa lennot Ukrainaan pelkästään hammaslääkärikeikkaa varten. Se maksaa itsensä takaisin.
Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita. Niissä maissa, joissa hintataso on yhtä kallis kuin Suomessa - esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä - ovat palkatkin selvästi suomalaisia parempia, joten kalliimpiin hintoihin on ihmisillä varaa. Näin ei ole Suomessa. Siksi suomalaisella ei ole varaa palkasta käteen jäävillä rippeillä elää samanlaista elämää kuin tavallinen saksalainen, belgialainen ja tanskalainen pystyvät elämään.
Suomalainen kulttuuri on kolmas olennainen syy Suomessa elämisen ankeuteen. Se on osittain reflektiota ilmasto-oloista ja ylikorkeiden hintojen sääntelyjärjestelmästä. Esimerkiksi suomalaisten katujen ja kaupunkiympäristöjen autius on seurausta sopeutumisesta ilmasto-oloihin, joissa suurin osa vuodesta vietetään automaattisesti kotioloissa eikä kukaan vapaaehtoisesti lähde hengailemaan ulkotiloihin.
Sääntely on karsinut suomalaisten elämästä edulliset pienet palvelut. Suomessa aivokirurgikin joutuu käyttämään aikansa itse itsensä palvelemiseen sen sijaan että ostaisi palvelut lukemattomilta pieniltä yrityksiltä ympäröivästä urbaanista tilasta. Nykysuuntaus ajaa suomalaisia yhä enemmän siihen, että se, mitä ei voida tehdä kokonaan itse, ostetaan roboteilta netissä.
Suomalainen kulttuuri on siis osaltaan tulosta niistä ilmasto- ja sääntelyolosuhteista, joissa se joutuu elämään. Toisaalta hinnat ja sääntely heijastelevat suomalaisten kulttuurisia ominaispiirteitä. Keskinkertaisuuden ja eleettömyyden suorastaan nihilististä yliarvostusta yhdistettynä uudempien aikojen psykokulttuuriseen kyvyttömyyteen hallita riskejä ja epävarmuutta.
Suomalaisen arjen ymmärtämisen syväkulttuurisia avaimia ovat olettaminen, odottaminen ja pettymys. Ne yhdistyvät suomalaisten käyttäytymistä hallitsevaan häpeäkulttuuriin.
Suomi on olettamisen ihmemaa. Suomalainen olettaa aina mieluummin kuin kommunikoi. Hän olettaa olettamisensa olevan jonkinlainen keino ohjata todellisuutta odotustensa mukaiseen suuntaan sen sijaan että todellisuus pitäisi kohdata esimerkiksi kysymällä toiselta ihmiseltä. Suomalainen odottaa asioita, eikä kyse ole englannin käsitteestä wait niinkään kuin käsitteestä expect. Se, että suomen kielessä nämä kaksi asiaa ilmaistaan samalla sanalla, kertoo paljon.
Suomalainen odottaa, ja olettaa yhteiskunnan tai yleisen todellisuuden vastaavan odotuksiinsa. Olisi häpeä joutua ilmaisemaan odotuksensa esimerkiksi kommunikaation keinoin, joten olettaminen on aina turvallisempaa. Valitettavasti kausaaliketju johtaa vääjäämättä pettymykseen, joka hallitseekin suomalaisen suhdetta todellisuuteen. Suomalainen olettaa ja odottaa, mutta kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia ja odotuksia, hän tuntee syvää pettymystä.
Yleinen pettymyksen tunne luo alakuloa kaikkialle - sinnekin, missä suomalaisen pitäisi kaikella järjellä ajatellen nähdä ilonaiheita ja hyvää. Mutta ei. Suomalainen avioliitto päättyy yleensä avioeroon. Paras keino ehkäistä tätä on erota jo seurusteluvaiheessa. Tai olla seurustelematta, sillä vain ajatustenlukija voi oikeastaan vastata suomalaisen oletuksiin ja odotuksiin ilman että suomalainen joutuu pettymään ja alentumaan häpeälliseen kommunikaatioon (toki vasta siinä vaiheessa kun asioita on jo vatvottu hiljaisesti ties kuinka kauan).
Ei niin, etteikö suomalaisella ole syytäkin pettymykseensä. Onhan hän todennäköisesti uhrannut kaikki unelmansa, paiskinut ikävää työtä ohi elämänsä, yrittänyt olla mieliksi ympärillään oleville läheisolettajille ja läheisodottajille, eikä ole koskaan saanut - eikä koskaan tule saamaan - tästä kaikesta oikein minkäänlaista palkintoa. Ei elämänlaadun selvänä nousuna. Ei muiden suomalaisten arvostuksena. Suomalaisen on vaikea olla pettymättä omaan elämäänsä kun kaikki ympärillä ovat pettyneitä häneen. Eivät he sitä ehkä sano kuin kännissä, mutta olettavat kumminkin. Suomalainen odotti elämältä enemmän, mutta yhtäkkiä se on vain ohi.
Edes suomalaisen elämänsä aikana Moolokin kitaan mättämät veromiljoonat eivät näy missään. Kaikki kadut ovat yhä remontissa, julkiset terveyspalvelut sitä surkeampia mitä suuremmiksi valtion terveys- ja sosiaalimenot paisuvat, eikä kukaan arvosta suomalaista hänen maksamiensa verojen tähden. Päinvastoin, arvostusta saa todennäköisemmin jos on viettänyt elämänsä saamapuolella. Verorahat ovat menneet valtionvelan ja alati kasvavan julkisen tukitaakan kasvattamiseen, eivät niiden keventämiseen.
Ei ihme, että suomalaisia katuja mittaillessa on tunnelma autio ja ankea. Autius on ehkä hyväkin asia. Suomalainen tarvitsee yksinäisyyttä, sillä eihän toisten suomalaisten iänikuista pettymystä ja valitusta jaksa kantaa päivät pääskytyksen. Siitä saa aivan riittävän annostuksen siellä, missä ihmisiä on pakko oletusarvoisesti kuunnella - työpaikoilla, kapakoissa, tekopirteiden harrasteiden parissa. Sporassa ja dösässä on sentään oikeus olla vaiti ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, mitään kuulematta. Kuin viisas apina. Paitsi että kännykkään se ei päde, ja ihmisten puhuessa kännyköihinsä heidän valituksensa joka tapauksessa huokuu vastaan. Onneksi kimmeltävät sadepisarat kätkevät ikkunan takana olevan harmaan maailman.
Ulkomailla eläessäni en tainnut käydä kertaakaan Flowssa. En enää muista muuta kuin että sitä ennen taisin käydä siellä monena vuonna peräkkäin. Nyt menin lähinnä viedäkseni kasvattilapsen sinne. Flow kun on vain kerran vuodessa. Sen piti piristää.
Piristihän se vähän, vaikkemme olleetkaan festareilla pahimpaan hirmumyrskyaikaan, vaan vasta sunnuntaina. Erityisesti minua ilahdutti se, miten paljon kaikenlaista ironista ihmiset olivat pukeneet päälleen. Vieläpä retroironista. Ei sentään niin retroa, etteikö enemmistö olisi kuitenkin pitäytynyt converseihinsa ja paljaisiin nilkkoihinsa, mutta silti yritystä saavuttaa olemisen ironinen keveys oli nähtävissä.
Minua on myös piristänyt nähdä valkoposkihanhia ja meriharakoita käyskentelemässä Helsingin rannoilla ja nurmilla. Heti nähdessäni ensimmäisen parven valkoposkihanhia Puotilan ja Rastilan välisestä metrosta matkallani Vuosaareen, tunsin iloa ja kaipauksen täyttymystä. Koko neljän vuoden aikana en nähnyt Ukrainassa ainuttakaan valkoposkihanhea. Kuinka kaunis ja hyödyllinen lintu onkaan kyseessä! Niiden parvet muuttavat hyödytöntä ruohon liikakasvua ilmaiseksi - ja ilman koneellista parturointia - ravitsevaksi lihaksi ja arvokkaaksi lannoitteeksi.
Suomalaisille se ei tietenkään kelpaa. Suomalaisten luontosuhde on nykyisen sen kaltainen, että jokainen näkyvä laji pitäisi hävittää. Puut uhkaavat ihmisiä kaatumalla autojen päälle ja valkoposkihanhet häiritsevät koirien, kissojen ja juoppojen paskottamista puistoissa.
Olen uuden asunnon omistaja, mutten pääse muuttamaan sinne. Lopulta, säästääkseni ystäväperhettä, jonka sohvilla asuimme, muutin tavarani ja lapsen uuteen väliaikaiskämppään. Se on masentava läävä, mutta mitään muuta ei löytynyt keskusta-alueelta kohtuuhintaan alle kuukaudeksi. Suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan tapaan mitään palveluja ei tietenkään ole. Kaikki pitää tehdä netitse, eikä mikään luvattu päde. Haussa rastitin yksityisen kylpyhuoneen ja vessan, mutta ne ovat jaetut tuntemattomien kanssa. Pesukone on rikki. Kaikki jaetut tilat olivat siivottomassa kunnossa. Tämä on kai sitä suomalaista laatua, josta maksetaan samoja hintoja kuin hyvässä hotellissa asumisesta muualla.
Muualla Euroopassa - muusta maailmasta puhumattakaan - ei tällaisessa paikassa asuisi kuin narkkareita tai laittomia siirtolaisia. Kuka tietää vaikka naapurini sellaisia olisivatkin, eihän heitä juuri näe - tosin äänistä päätellen luulen heidän olevan lähinnä ulkomaisia turisteja ja pysyvämpää kämppää odottelevia opiskelijoita. Lontoo on ehkä poikkeus, siellähän hyvätuloisetkin asuvat tällaisissa läävissä ylipöhöttyneen hintatason vuoksi. Missään muussa maailman maassa ei tulisi kysymykseenkään, että maksavan asiakkaan odotetaan siivoavan vessoja ja korjaavan itse yhteiskäytössä olevia pesukoneita. Suomessa sen sijaan yhteydenottoihin vastaavat vain kalliit maksulliset pimpelipom-robotit ja viestiä "palaamme asiaanne aivan kohta" seuraa päiväkausien syvä hiljaisuus. Suomalaiset lienevät ainoa kansa maailmassa, jonka mielestä tällainen on jotenkin hienoa, koska se on edistystä: ihmiset on kokonaan korvattu toimimattomilla teknologisilla ratkaisuilla.
Mutta hiljaisuus, se on ehkä sittenkin parasta, mitä Suomella on tarjota, kun satakielet ovat vaienneet eivätkä valkoposkihanhetkaan kaakata lähistöllä.
Kahden viikon aikana olen nähnyt auringon ainakin neljänä päivänä. Se on luultavasti enemmän kuin suomalaiset näkivät kesä- ja heinäkuiden aikana, joten minun pitäisi vain olla tyytyväinen ja hiljaa. Niillä on erivapaus valittaa, jotka ovat eläneet lottovoitossa koko kesän, eivätkä hilluneet jossain vehreämmän ruohon mailla tahi etelän auringossa. Jossain, missä hedelmät roikkuvat puissa ilmaisina eikä ihmisen tarvitse raataa aamusta iltaan veronsa ja pakolliset velkansa maksaakseen.
Tosiasia nyt vain on, että elämänlaatu on lähes kaikkialla, missä olen asunut, yleisesti ottaen parempaa kuin Suomessa. No, Afganistan oli ehkä poikkeus, ja ehkä Etiopiakin. Sen sijaan Beirut, Kiova ja Tartto - tai mikä tahansa paikka Länsi-Euroopassa - pesevät Helsingin mennen tullen, ainakin jos on palkkatuloilla ja pieninvestoinneilla elävä keskiluokan jäsen. Tämän toteaminen on sikäli epäreilua, että korkeampi elämänlaatu on helppo saavuttaa länsimaiselta työnantajalta palkkansa saavalle ekspätille, muttei niille, joiden paikallinen palkka riittää vaivoin pieneen luukkuun huudeilla ja päivittäiseen metromatkaan töihin ja takaisin.
Siinä ehkä on ongelman ydin. Asia kun on niin, että Suomessa mahdollisuus keskiluokkaiseen elämään on vain yläluokalla ja ylimmällä keskiluokalla. Alempaa keskiluokkaa edustava enemmistö kansasta elää elämää, joka useimmissa länsimaissa identifioituu alaluokkaiseksi: kädestä suuhun, kahdeksan tuntia töissä ja pari tuntia työmatkoilla, sitten televisiota ja itse tehty halpa-ateria kotona. Päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, kunnes lopulta pääsee sairaana eläkkeelle katsomaan televisiota ja syömään itsetehtyjä halpa-aterioita.
* * *
Miksi elämä Suomessa on niin kurjaa, vaikka tilastojen mukaan suomalaisten pitäisi olla mitä onnellisinta ja hyvinvoivinta kansaa? Syyt suomalaiseen kurjuuteen eivät ole mikään mysteeri. Niitä on kolme: ilmasto, hintataso ja suomalainen kulttuuri.
Ilmasto on mitä on. Suomalaiset voivat ylpeillä sivilisaation reunalla elämisestä, ja ovat niin ammoin tehneetkin. Silloin kun vielä ymmärsivät olevansa rintamamaa, takanaan Länttä ja Eurooppaa. Edessään pohjoisesta nouseva kenraali talvi ja idän aroilta puhaltava tuuli, jossa voi kuulla Iivana Julman haamun nauravan. Suomalainen osasi vielä elää metsässä ja metsästä, osasi ja sai yrittää, ja rajamaiden elämässä ymmärrettiin epävarmuus normaalitilaksi. Kukaan ei vielä ajatellut, että koko kansa pitäisi kurjistaa alati paisuvien etuisuuksien takaamiseksi - samalla kun koko valtakunnan tulevaisuuden turvatakuut jätettiin itsepintaisesti hankkimatta.
Missään muualla maailmassa kansakunnan ja kansantalouden ydin ei pyöri yhtä kylmissä olosuhteissa. Kanssamme muuten samoilla pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevien valtioiden, kuten Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Kanadan yhteiskunnista ja taloudesta suurin osa sijaitsee paljon Suomea eteläisemmillä tai atlanttisemmilla seuduilla. Suomalaiset voisivat aiempaa enemmänkin sisäistää tämän erityislaatuisuutensa ja yrittää jopa hyötyä siitä - sen sijaan, että yritetään elää kuin keskieurooppalaiset aivan toisenlaisissa luonnonoloissa.
* * *
Hintataso on vain osittain seurausta arktisesta ilmastosta. Ilmasto on vaikuttanut asumisen kalleuteen. Veronmaksajien kukkarosta ammennetut tukiaiset leipävehnän viljelyyn Lapin perukoilla saakka samoin kuin puolivaltiolliset tukkurit ja kartellit ovat vaikuttaneet keskeisesti ruoan hintaan. Mutta suurin osa Suomen ylikorkeasta hintatasosta ja siten siitä, että suomalaisilla ihmisillä on yksi Euroopan alimmista ostovoimista, johtuu verotuksesta. Erityisen pahasti elämänlaatuamme tuhoavat palveluja kurjistava arvonlisävero sekä yksityisen työllistämisen ja pienyrittämisen työmarkkinalliset esteet.
On jotenkin huvittavaa, kuinka ihmiset muualla maailmassa olettavat tilastouutisten ja suomalaisen henkselienpaukuttelun harhauttamina, että suomalaisilla nyt ainakin on varmasti varaa asua isoissa ja kauniissa asunnoissa, kuten saksalaiset ja amerikkalaiset, tai syödä joka päivä ravintolassa, kuten espanjalaiset ja kreikkalaiset. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmiset yhtenään olettavat, että Suomessa meillä on tietysti kymmeniä palvelijoita joka kotitaloudessa, koska olemme niin rikkaita - ja koska Lähi-idässä ja Afrikassa jo alemman keskiluokan perheessä on yleensä vähintään yksi palvelija (sen lisäksi, että vaimot ovat kotona palvelijoiden työnjohtajina). Suomalaisena tällaiselle voi lähinnä hymähdellä.
Mutta onhan Suomi sentään niin rikas, että valtio takaa kansalaisilleen kaikki mahdolliset palvelut ihan ilmaiseksi, joten mihin palvelijaa enää tarvitaan? Turha sitten yrittää selittää, ettei ensinnäkään maksuttomuus tee suomalaisesta koulutuksesta tai suomalaisesta terveydenhuollosta ilmaisia - puhumattakaan siitä, etteivät julkiset palvelut Suomessa yleisesti ottaen ole edes maksuttomia, vaan niistä saa maksaa korkeampia asiointimaksuja kuin yksityiset palvelut halvemman hintatason maissa maksavat. Jos tarvitsen hammaslääkäriä, minun kannattaa ottaa lennot Ukrainaan pelkästään hammaslääkärikeikkaa varten. Se maksaa itsensä takaisin.
Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita. Niissä maissa, joissa hintataso on yhtä kallis kuin Suomessa - esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä - ovat palkatkin selvästi suomalaisia parempia, joten kalliimpiin hintoihin on ihmisillä varaa. Näin ei ole Suomessa. Siksi suomalaisella ei ole varaa palkasta käteen jäävillä rippeillä elää samanlaista elämää kuin tavallinen saksalainen, belgialainen ja tanskalainen pystyvät elämään.
* * *
Suomalainen kulttuuri on kolmas olennainen syy Suomessa elämisen ankeuteen. Se on osittain reflektiota ilmasto-oloista ja ylikorkeiden hintojen sääntelyjärjestelmästä. Esimerkiksi suomalaisten katujen ja kaupunkiympäristöjen autius on seurausta sopeutumisesta ilmasto-oloihin, joissa suurin osa vuodesta vietetään automaattisesti kotioloissa eikä kukaan vapaaehtoisesti lähde hengailemaan ulkotiloihin.
Sääntely on karsinut suomalaisten elämästä edulliset pienet palvelut. Suomessa aivokirurgikin joutuu käyttämään aikansa itse itsensä palvelemiseen sen sijaan että ostaisi palvelut lukemattomilta pieniltä yrityksiltä ympäröivästä urbaanista tilasta. Nykysuuntaus ajaa suomalaisia yhä enemmän siihen, että se, mitä ei voida tehdä kokonaan itse, ostetaan roboteilta netissä.
Suomalainen kulttuuri on siis osaltaan tulosta niistä ilmasto- ja sääntelyolosuhteista, joissa se joutuu elämään. Toisaalta hinnat ja sääntely heijastelevat suomalaisten kulttuurisia ominaispiirteitä. Keskinkertaisuuden ja eleettömyyden suorastaan nihilististä yliarvostusta yhdistettynä uudempien aikojen psykokulttuuriseen kyvyttömyyteen hallita riskejä ja epävarmuutta.
Suomalaisen arjen ymmärtämisen syväkulttuurisia avaimia ovat olettaminen, odottaminen ja pettymys. Ne yhdistyvät suomalaisten käyttäytymistä hallitsevaan häpeäkulttuuriin.
Suomi on olettamisen ihmemaa. Suomalainen olettaa aina mieluummin kuin kommunikoi. Hän olettaa olettamisensa olevan jonkinlainen keino ohjata todellisuutta odotustensa mukaiseen suuntaan sen sijaan että todellisuus pitäisi kohdata esimerkiksi kysymällä toiselta ihmiseltä. Suomalainen odottaa asioita, eikä kyse ole englannin käsitteestä wait niinkään kuin käsitteestä expect. Se, että suomen kielessä nämä kaksi asiaa ilmaistaan samalla sanalla, kertoo paljon.
Suomalainen odottaa, ja olettaa yhteiskunnan tai yleisen todellisuuden vastaavan odotuksiinsa. Olisi häpeä joutua ilmaisemaan odotuksensa esimerkiksi kommunikaation keinoin, joten olettaminen on aina turvallisempaa. Valitettavasti kausaaliketju johtaa vääjäämättä pettymykseen, joka hallitseekin suomalaisen suhdetta todellisuuteen. Suomalainen olettaa ja odottaa, mutta kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia ja odotuksia, hän tuntee syvää pettymystä.
Yleinen pettymyksen tunne luo alakuloa kaikkialle - sinnekin, missä suomalaisen pitäisi kaikella järjellä ajatellen nähdä ilonaiheita ja hyvää. Mutta ei. Suomalainen avioliitto päättyy yleensä avioeroon. Paras keino ehkäistä tätä on erota jo seurusteluvaiheessa. Tai olla seurustelematta, sillä vain ajatustenlukija voi oikeastaan vastata suomalaisen oletuksiin ja odotuksiin ilman että suomalainen joutuu pettymään ja alentumaan häpeälliseen kommunikaatioon (toki vasta siinä vaiheessa kun asioita on jo vatvottu hiljaisesti ties kuinka kauan).
Ei niin, etteikö suomalaisella ole syytäkin pettymykseensä. Onhan hän todennäköisesti uhrannut kaikki unelmansa, paiskinut ikävää työtä ohi elämänsä, yrittänyt olla mieliksi ympärillään oleville läheisolettajille ja läheisodottajille, eikä ole koskaan saanut - eikä koskaan tule saamaan - tästä kaikesta oikein minkäänlaista palkintoa. Ei elämänlaadun selvänä nousuna. Ei muiden suomalaisten arvostuksena. Suomalaisen on vaikea olla pettymättä omaan elämäänsä kun kaikki ympärillä ovat pettyneitä häneen. Eivät he sitä ehkä sano kuin kännissä, mutta olettavat kumminkin. Suomalainen odotti elämältä enemmän, mutta yhtäkkiä se on vain ohi.
Edes suomalaisen elämänsä aikana Moolokin kitaan mättämät veromiljoonat eivät näy missään. Kaikki kadut ovat yhä remontissa, julkiset terveyspalvelut sitä surkeampia mitä suuremmiksi valtion terveys- ja sosiaalimenot paisuvat, eikä kukaan arvosta suomalaista hänen maksamiensa verojen tähden. Päinvastoin, arvostusta saa todennäköisemmin jos on viettänyt elämänsä saamapuolella. Verorahat ovat menneet valtionvelan ja alati kasvavan julkisen tukitaakan kasvattamiseen, eivät niiden keventämiseen.
Ei ihme, että suomalaisia katuja mittaillessa on tunnelma autio ja ankea. Autius on ehkä hyväkin asia. Suomalainen tarvitsee yksinäisyyttä, sillä eihän toisten suomalaisten iänikuista pettymystä ja valitusta jaksa kantaa päivät pääskytyksen. Siitä saa aivan riittävän annostuksen siellä, missä ihmisiä on pakko oletusarvoisesti kuunnella - työpaikoilla, kapakoissa, tekopirteiden harrasteiden parissa. Sporassa ja dösässä on sentään oikeus olla vaiti ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, mitään kuulematta. Kuin viisas apina. Paitsi että kännykkään se ei päde, ja ihmisten puhuessa kännyköihinsä heidän valituksensa joka tapauksessa huokuu vastaan. Onneksi kimmeltävät sadepisarat kätkevät ikkunan takana olevan harmaan maailman.
* * *
Ulkomailla eläessäni en tainnut käydä kertaakaan Flowssa. En enää muista muuta kuin että sitä ennen taisin käydä siellä monena vuonna peräkkäin. Nyt menin lähinnä viedäkseni kasvattilapsen sinne. Flow kun on vain kerran vuodessa. Sen piti piristää.
Piristihän se vähän, vaikkemme olleetkaan festareilla pahimpaan hirmumyrskyaikaan, vaan vasta sunnuntaina. Erityisesti minua ilahdutti se, miten paljon kaikenlaista ironista ihmiset olivat pukeneet päälleen. Vieläpä retroironista. Ei sentään niin retroa, etteikö enemmistö olisi kuitenkin pitäytynyt converseihinsa ja paljaisiin nilkkoihinsa, mutta silti yritystä saavuttaa olemisen ironinen keveys oli nähtävissä.
Minua on myös piristänyt nähdä valkoposkihanhia ja meriharakoita käyskentelemässä Helsingin rannoilla ja nurmilla. Heti nähdessäni ensimmäisen parven valkoposkihanhia Puotilan ja Rastilan välisestä metrosta matkallani Vuosaareen, tunsin iloa ja kaipauksen täyttymystä. Koko neljän vuoden aikana en nähnyt Ukrainassa ainuttakaan valkoposkihanhea. Kuinka kaunis ja hyödyllinen lintu onkaan kyseessä! Niiden parvet muuttavat hyödytöntä ruohon liikakasvua ilmaiseksi - ja ilman koneellista parturointia - ravitsevaksi lihaksi ja arvokkaaksi lannoitteeksi.
Suomalaisille se ei tietenkään kelpaa. Suomalaisten luontosuhde on nykyisen sen kaltainen, että jokainen näkyvä laji pitäisi hävittää. Puut uhkaavat ihmisiä kaatumalla autojen päälle ja valkoposkihanhet häiritsevät koirien, kissojen ja juoppojen paskottamista puistoissa.
* * *
Olen uuden asunnon omistaja, mutten pääse muuttamaan sinne. Lopulta, säästääkseni ystäväperhettä, jonka sohvilla asuimme, muutin tavarani ja lapsen uuteen väliaikaiskämppään. Se on masentava läävä, mutta mitään muuta ei löytynyt keskusta-alueelta kohtuuhintaan alle kuukaudeksi. Suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan tapaan mitään palveluja ei tietenkään ole. Kaikki pitää tehdä netitse, eikä mikään luvattu päde. Haussa rastitin yksityisen kylpyhuoneen ja vessan, mutta ne ovat jaetut tuntemattomien kanssa. Pesukone on rikki. Kaikki jaetut tilat olivat siivottomassa kunnossa. Tämä on kai sitä suomalaista laatua, josta maksetaan samoja hintoja kuin hyvässä hotellissa asumisesta muualla.
Muualla Euroopassa - muusta maailmasta puhumattakaan - ei tällaisessa paikassa asuisi kuin narkkareita tai laittomia siirtolaisia. Kuka tietää vaikka naapurini sellaisia olisivatkin, eihän heitä juuri näe - tosin äänistä päätellen luulen heidän olevan lähinnä ulkomaisia turisteja ja pysyvämpää kämppää odottelevia opiskelijoita. Lontoo on ehkä poikkeus, siellähän hyvätuloisetkin asuvat tällaisissa läävissä ylipöhöttyneen hintatason vuoksi. Missään muussa maailman maassa ei tulisi kysymykseenkään, että maksavan asiakkaan odotetaan siivoavan vessoja ja korjaavan itse yhteiskäytössä olevia pesukoneita. Suomessa sen sijaan yhteydenottoihin vastaavat vain kalliit maksulliset pimpelipom-robotit ja viestiä "palaamme asiaanne aivan kohta" seuraa päiväkausien syvä hiljaisuus. Suomalaiset lienevät ainoa kansa maailmassa, jonka mielestä tällainen on jotenkin hienoa, koska se on edistystä: ihmiset on kokonaan korvattu toimimattomilla teknologisilla ratkaisuilla.
Mutta hiljaisuus, se on ehkä sittenkin parasta, mitä Suomella on tarjota, kun satakielet ovat vaienneet eivätkä valkoposkihanhetkaan kaakata lähistöllä.
5 kommenttia:
Hyviä havaintoja, tosin lohdutuksena voi todeta, että Suomesta onneksi löytyy myös pienet sivistyneet piirinsäkin :)
Toisaalta olen itsekin tehnyt vastaavanlaisia havaintoja ja niitä on jakanut myös ulkomaalaistaustainen tyttöystäväni. Hän on esimerkiksi ihmetellyt, miksen koskaan kovaan äänen mainosta sukulaisilleni tai uusille tuttavuuksille akateemista taustaani tai kielitaitoani, sillä hänen kotimaassaan niitä kunnioitettaisiin suuresti. Hänelle on ollut hyvin vaikea selittää, että täällä "maailman koulutetuimman kansan" keskuudessa moni avoimesti provosoituu, jos joku "on olevinaan jotain", ja myös yliopiston sisällä erilainen vinoilu toisen tiedekunnan tai jopa toisen opintolinjan edustajalle on varsin yleistä.
Olen myös armeijassa ja työelämässä törmännyt hyvin useisiin tapauksiin, joissa jo pelkkä lukiotausta on koettu ympäröivien ihmisten puolesta provosoivaksi ja oikeutukseksi erilaiselle kiusaamiselle tai vinoilulle. Samaan aikaan kouluissa tulee vastaan stressaantuneita teinejä, jotka haluaisivat kauheasti olla jotakin suurta, mutta eivät uskalla kiinnostua mistään pelätessään muiden ajatuksia itsestään. Lopputuloksena on kasvava määrä moniongelmateinejä, joita yritetään valtavin rahallisin panostuksin pakottaa työkkärin kursseille, samalla kun perusopetusta yritetään muuttaa asteittain vähemmän ja vähemmän "stressaavaksi"...
Havaintosi suomalaisen kulttuurin vähemmän mairittelevista puolista herättävät ajatuksia ja tuovat mieleen muistoja omasta paluustani vuosia sitten.
Pari ajatusta teknologian parissa toimivan ja teknologiaan positiivisesti suhtautuvan yrittäjän näkökulmasta.
"Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita."
Palvelut (eivätkä pelkästään palvelut) tuotetaan automaation avulla usein pääasiassa juuri tästä syystä. Ilman automaatiota ne jäisivät monesti kokonaan tuottamatta.
Eivät kustennukset kuitenkaan ole ainoa syy. Verkossa asiointi on helpompaa. Asiakkaiden ei tarvitse ns. kyntää adventtisohjoa, jonottaa päästäkseen kasvokkain epäystävällisen, robottimaisen asiakaspalvelijan kanssa jne. Toki myös häpeäkulttuurilla voi olla tekemistä asian kanssa (vrt. Japani).
Mutta tuotettiinpa palvelut miten tahansa, Suomalainen palvelukulttuuri on surkeassa jamassa. Liian monien palvelutuottajien käsitys palveluista on pinnallinen ja/tai kapea. Yrityksissä oletetaan, että palvelun täytyy olla hyvää jos vain asiakaspalvelija käyttäytyy asiallisesti (ja robotti on tietysti aina asiallinen :) Aivan liian usein tämä tarkoittaa persoonatonta, kasvotonta massapalvelua.
Vain harvat yritykset ottavat lähtökohdakseen sen tosiasian, että kaikki asiakkaat ovat ensisijassa ihmisiä eivätkä asiakasnumeroita. Mielestäni näiden yritysten toiminta perustuu pitkälti kyseenalaistamattomiin myytteihin, kuten:
- asiakkaiden yhdenvertainen kohtelu edellyttää ettei heitä käsitellä yksilöinä vaan massana.
- asiakkaiden yksilöllinen huomiointi on kallista ja tehotonta
Usein "palvelukokemus" on standardoitu. Tämä on periaatteessa hyvä, käytännöllinen ja oikea tapa määritellä palvelutuote. Mutta asiat menevät pahasti pieleen kun standardin noudattamisesta tulee palvelun laadun mittari. Jos ja kun yrityksessä toimitaan näin, niin voi sitä onnetonta asiakapalvelijaa joka poikkeaa standardista ominpäin. Näissä yrityksissä esimiehet "kyttäävät" asiakaspalvelijoiden virheitä koska luulevat, että virheitä kitkemällä palvelu paranee. Käykin päinvastoin; asiakaspalvelijat pitäytyvät tiukasti persoonattomassa protokollassa koska pelkävät pomojansa. Toisinsanoen, etäisen, persoonattoman ja "epäinhimillisen" palvelun syynä on monasti se, että asiakapalvelijat pelkäävät työnsä puolesta. Niinpä he toimivat kuten standardin vaatimusten mukainen robotti.
Kirjoitan vielä toisen kommentin "törkeän korkeista elinkustannuksista".
-Realis-
Jatkoa edelliseen kommenttiini.
Olen samaa mieltä siitä, ettei ilmasto selitä korkea kustannustasoamme kuin pieneltä osin. Pääsyylliseksi epäilemäsi verotus on yksi osa yhtälöä, mutta ongelman juuret ovat minusta syvemmällä. Minusta ongelman juurisyynä ovat periaatteet ja oletukset joiden pohjalta yhteiskunnan ja elinkeinoelämän suhteita määritellään. Toisinsanoen, päättäjien maailmankuvat, oletukset, ideologiat ja heidän hellimänsä myytit - lyhyesti kulttuuri - vaikuttavat siihen millaista lainsäädäntöä valmistellaan ja millaisia byrokraattisia järjestelmiä pystytetään. Ne ovat perimmäinen syy jäykkiin rakenteisiin ja joustamattomiin työmarkkinoihin. Joustamattomat työmarkkinat, jäykät rakenteet ja verotus yhdessä johtavat tilanteeseen jossa minkä tahansa asian tekeminen on joko lähtökohtaisesti kiellettyä tai ainakin erittäin vaikeaa. Siksi ei voi odottaa, että asiat olisivat edullisia. Korkea kustannustaso on sisäänrakennettu päättäjiemme ajatusmaailmaan.
Mielestäni suomalainen järjestelmä perustuu pitkälti epäluottamukseen. Jos ajatellaan työmarkkinoita ja yhteiskunnan suhdetta yrittämiseen, niin tämä on aivan ilmeistä. Epäluottamus aiheuttaa sen, ettei yhteiskunnan määrittelemiä kriteereitä ja tavoitteitä pidetä riittävinä ohjaamaan esim. talouselämän toimintaa. Luottamuksen puutetta on paikattu luomalla byrokratiaan ja korporaatioihin perustuva järjestelmä joka mikromanageroi kaikkea toimintaa yksityiskohtien tasolla. Tämä on päättäjien lähtökohta, perusolettama, joka kertoo mitä on suotavaa tavoitella ja kuinka se tapahtuu. Epäluottamus on tietysti historiallisen kehityksen tulos. Siksi siitä ei voi oikein syyttääkään ketään.
Paineet yhteiskunnan muuttamiseksi yritys- ja ihmisystävällisempään suuntaan ovat kovat, mutta epäluottamuksesta ja valta-asetelmista kumpuava muutosvastarinta on myös vahvaa. Minusta näyttää myös siltä, etteivät päättäjät aina näe vastarinnan ja epäluottamuksen yhteyttä. Siksi asiat näyttävät etenevän tuskaisen hitaasti.
Siksi toisekseen, minusta kukaan meistä ei voi heittäytyä avuttomaksi ja ryhtyä odottamaan, että valtio, poliitikot tai jokin muu taho korjaa asiat meidän puolestamme. Me kaikki voimme ryhtyä kohtelemaan toisiamme ihmisinä. Erityisen tärkeää (ja kannattavaa) tämän ohjeen noudattaminen on kaikille jotka toimivat esimiesasemassa. Luottamus lisää luottamusta.
-Realis-
Miksi otat vertailukohdaksi vain Länsi-Euroopan? Mikset Venäjää? Se on ainakin maantieteellisesti lähempänä Suomea ja kyllä Suomessa ainakin aineellinen hyvinvointi on korkeampi. Henkisestä en osaa sanoa.
Suomalaisen kulttuurin pimeitä puolia on alkukantainen käsityksemme oikeudenmukaisuudesta joka on peräisin ajalta jolloin yhteinen hyvä tarkoitti heimon luolaan raahattua taigalta löytynyttä puolimätää peuranraatoa jonka jakaminen oli oikeasti nollasummapeliä.
Primitiivisissä kulttureissa vallitsee rajallisen hyvän periaate jonka mukaan onnea/epäonnea, viisautta/tyhmyyttä, rikkautta/köyhyyttä, kauneutta/rumuutta jne. on maailmassa vain tietty kiinteä rajallinen määrä ja että olisi olemassa jokin mystinen universaali jakojärjestelmä jonka mukaan plussien ja miinusten pitää mennä jokaisen yksilön kohdalla grammalleen tasan vaikka pakotetusti.
Tämän opin mukaan ihminen voi kasvattaa omaa osaansa vain anastamalla muilta sitä, mikä oikeuden mukaan heille kuuluu. Sitä, joka pyrkii parempaan ja onnistuu saamaan yli "oman osansa", joutuu kulttuurissamme tavalla tai toisella hyvin julman kateuden kohteeksi. Kel' onni on, hän onnen kätkeköön koska jo pelkkä onnen tunne voi riittää onnen pilaamiseen.
Kateuden pelko on hyvin voimakkaasti suomalaisten käyttäytymistä ohjaava muoto, primitiivisissä kulttuureissa kateuden pelko kiteytettiin myyttiin pahasta silmästä, onni voitiin pilata kateellisen katseen, sanan tai pelkän pahansuovan ajatuksen voimalla.
Nykysuomessa samat pimeät voimat jylläävät vertailuköyhyyden eri ilmenemismuodoissa. Vertaillessamme joko tietäen tai tiedostamatta itseämme kokemuspiirissämme oleviin ihmisiin, oma hyvinvointimme ja saavutuksemme tuntuu epämiellyttävästi kutistuvan paremmin menestyneen rinnalla. Tämä taas johtaa jatkuviin vaatimuksiin erojen tasoittamisesta.
On sanottu että koulujärjestelmä juurruttaa meihin sekä lannistavan epäonnistumisen pelon että vihan menestystä kohtaan. Yhden epäonnistuminen on toisille mahdollisuus loistaa; Hassusti opettajan kysymykseen vastanneen oppilaan kustannuksella loistamaan pyrkivien luokkatovereiden käytös opettaa toistuessaan lapset vihaamaan toisiaan ja kammoamaan toisten menestystä.
Mielestäni on ihan aiheellista kysyä kuinka monta hyvää ja näkyvää paitsi tekijäänsä, myös yhteisöä hyödyntävää tekoa jää tekemättä pelon vuoksi? Mehän pelkäämme lamaannuttavasti menestyksestä ja onnistumisesta seuraavaa kateutta ja siitä kumpuavaa vihaa mutta myös epäonnistumista; Koska onnea ja epäonnea on maailmassa vain kiinteä ja rajallinen määrä, maassa makaavan potkiminen nostaa potkijoiden onnellisuustasoa.
Lähetä kommentti