lauantai 9. kesäkuuta 2018

Örö, uponnut talo ja viimeinen toive

Kesä näytti tänä vuonna osuvan toukokuulle. Vaikka uskomattoman hienot toukokuun kelit näyttäisivätkin vaihtuneen koleammaksi ja sateisemmaksi kesäkuuksi, kannattaa sitä muistella hyvällä, että tänä vuonna kesää oli useampi viikko. Harmi vain, ettei siitä mikään ollut lomaa. Olin tosin varannut lomaksi kesäkuun ensimmäisen viikon, mutta sekin piti perua äkillisten työrupeamien vuoksi.

On sentään viikonloput. Pian Toscanasta, Korsikalta ja Sardiniasta palattuani vietin sellaisen Öröllä, jossa elettiin miellyttävän subtrooppisessa ilmanalassa. Se tosin tarkoitti myös, että saari oli kokenut ennennäkemättömän hyttysten sikiämisen - lämmin sää yhdessä tyyneyden kanssa, mikä on mahdollistanut niille lisääntymisen myös merenrannikon kaislikoissa, puhumattakaan saaren keskellä olevasta suosta. Saaren ainoassa kaupassa hyttysmyrkkypurkin hinnaksi tuli 15 euroa.

Öröllä elettiin jo toukokuussa syvää pesimäkautta. Rastaiden poikaset olivat ehtineet maastoon saakka. Kultarinta tuntui olevan saaren yleisin lintu - lehtojen lisäksi melkein missä tahansa habitaatissa, jossa vain jotain lehtipuuta oli. Sylviakerttujakin oli kuin Välimerellä ikään, viisi lajia, mukaan lukien harvinainen kirjokerttu. Edellinen Öröstä kertova kirjoitukseni löytyy täältä.

Örön matka ei olisi omiaan ilman lihaörötiikkaa. Lihat olivatkin valmiina, mutta jouduimme perjantaina töiden jälkeen kiirehtimään Kasnäsin satamaan niin kiireessä, ettemme saaneet mukaan asianmukaisia juomia. Olutta saaren kaupasta sentään sai (ylihintaan, mutta kumminkin), kun sen sijaan Örön ainoa ravintola ei suostunut myymään punaviinipulloa ulos, joten jouduimme syömään lihamme silkan oluen kanssa.

Toisin on onneksi kotilähiössä, jossa grilli on kuumana harva se ilta. Hyvä kassler ja entrekootti tuovat tarpeellista käyttöä viinivarastolle, joka romaanin valmistuttua ei enää ole huvennut ilman hyvää ruokaa. Nyt alkavat jo maltalaiset, korsikalaiset ja sardinialaiset pullot olla vähissä; seuraavaksi viedään toscanalaisia. Onneksi tuli työmatka Tallinnaan, jossa yhteydessä kävin läpi myös uutta virolaista kirjallisuutta sekä täydensin viinivarastoja.

*   *   *

Kuluneina viikkoina olen lukenut nuorten ystävieni pitkin maailmaa lähettämiä lukusuosituksia, joista tässä yhteydessä mainitsen kaksi.

Ensimmäinen niistä on irakilaisen lukiolaisen minulle suosittama, amerikkalaisen Josh Malermanin lyhytromaani A House at the Bottom of a Lake, jota arvostelijat ovat näyttäneet yrittäneen sijoittaa kauhukirjallisuuden genreen. Itse en sitä sinne sijoittaisi, vaikka eräänlainen yliluonnollinen elementti kirjassa kai edustaakin kauhua. Ei tosin kovin kauheaa.

Kirja kertoo kahdesta seitsentoistavuotiaasta, Ameliasta ja Jamesistä, jotka kokevat ensirakkauden ja lähtevät retkelle kolmelle luonnonkauniille järvelle. Se, että järviä on nimenomaan kolme, näyttää merkitykselliseltä: Ensimmäinen niistä on yleisessä käytössä oleva, ikään kuin julkinen järvi, jossa he kohtaavat turboveneellä hurjastelevia nuoria. Toinen järvi on salainen, yksityinen. Siellä nuoret kohtaavat kotkan - joka kuin vahingossa näyttää heille portin kolmannelle, vielä salaisemmalle järvelle. Sinne pääsee vain pitkin tunnelia, joka on täynnä rivoja, rumia graffiteja.

Kolmannella järvellä leijuu outo vanhan ja ummehtuneen tuoksu, mutta se silti kiehtoo nuorta paria, kuten mikä tahansa outo, kielletty ja salattu. Se ei ole yhtä kaunis kuin edelliset järvet, mutta sen pohjasta löytyy talo - kokonainen talo. Lopun osan kirjasta James ja Amelia tutkivat sukeltamalla kyseistä taloa, joka vetää heitä kohtalonomaisesti puoleensa, mutta jossa tuntuu olevan läsnä myös jotain pelottavaa, vähitellen yhä yliluonnollisempaa.

Kirja on hyvin symbolistinen. Sen tasot on rakennettu limittäin kuten kolme järveä. Alussa James kuvitteleekin mielessään, että ensimmäisellä järvellä Amelia nauraisi, toisella he suutelisivat, ja sitten... Kolmannesta järvestä hän ei tuolloin edes tiennyt, mutta niinhän tietysti käy, että kolmannella järvellä, vieläpä vedenalaisessa talossa, he kokevat myös ensiyhdyntänsä.

Kirjan analysoimiseksi on avattava kolme mysteeriä. Mitä kolme järveä edustavat? Mikä järven pohjassa oleva talo oikein on? Ja keitä Amelia ja James ovat? Kolmas kysymys vaikutti helpoimmalta, sillä aivan kirjan alussa on kuva kirjoittajasta, jossa kirjailija seisoo selin kuvan ottajaan ja siten lukijaan, tuijottaen suljettua esirippua. Kuvan on ottanut Allison Laakko. Viereisellä sivulla on omistuskirjoitus Allisonille. Vaikutti siis mielestäni selvältä, että James ja Amelia ovat itse asiassa Josh ja Allison.

Kolme järveä tuntuvat edustavan suhteen muodostumisen tasoja. Ensimmäinen järvi on kepeä ja nätti, siellä deittaillaan, koetetaan imponeerata partneria. Toinen järvi on syvemmällä yksityisyydessä, se jossa rakastutaan ja jaetaan asioita, joita muut eivät näe. Se on järvistä kaunein. Mutta on vielä kolmaskin järvi. Sinne päädytään epänormaalia, hankalaa ja hieman rumaakin reittiä, mutta se silti kiehtoo juuri siksi, että se vaikuttaa salaiselta ja kielletyltä. Ja sen pohjassa on talo.

Taloa pidetään universaalina minuuden symbolina, ja fiktiivisten talojen kuvauksiin liittyy aina elementtejä, jotka sijoitetaan talon eri osiin, mukaan lukien ullakolle ja kellariin. Malermanin kirjassa kaikki muu edustaa normaalia maailmaa, mutta järvenpohjassa oleva talo on luonteeltaan yliluonnollinen ja kun James ja Amelia ryhtyvät tutkimaan sitä, tuntuu myös talo tuijottavan takaisin ja alkavan ojentaa vetisiä käsiään nuoria kohti.

Taloon ja siellä läsnä olevaan olentoon liitetään toistuvasti samoja määreitä: se on vanha, tuoksuu vanhoilta ajoilta, on ummehtunut ja siellä ajelehtii kuolleita kaloja. Talo nauraa Jamesin epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteille. Talossa tuntuu olevan osittain kyse niistä paniikin ja hirviöiden vapauttamisen tunteista, joita ensimmäiset seksuaaliset kokemukset saattavat herättää, mutta tämä selitys ei yksin riitä.

Toinen mieleen tullut selitys talolle olisi, että se edustaa tavallaan kaikkea sitä, mikä voisi pilata syvenevän suhteen. Tunkeutuminen toinen toisensa 'taloon', yksityisyyteen. 'Tämäkö on tulevaisuutemme' on ajatus, joka edeltää niin talon löytymistä kuin sen katoamista ja suhteen kriisikohtaa. Mysteeriä ei ole kuitenkaan kirjassa tarkoitettu ratkaistavaksi - ja kirja vieläpä alleviivaa toistuvalla teemalla sitä, kuinka yritykset ymmärtää ja 'ratkaista' mysteeri tavallaan pilaavat sen, laukaisten hallitsemattomia voimia.

*   *   *

Toinen lukutehtävä oli täysin erityyppinen, norjalaisen, nyttemmin aikuistuneen ystäväni (samoin kuin samaisen edellä mainitun irakilaisteinin) suosittelema Andrzej Sapkowski, puolalainen fantasiakirjailija, jonka Witcher-sarjasta on tullut televisiosarjan ja suositun pelin poikinut konsepti. Luin häneltä kirjan nimeltä The Last Wish (alkuteos Ostatnie życzenie), joka toimii eräänlaisena johdatuksena päähenkilöönsä ja maailmaansa. Tässä on suomentajan hyvä katsaus kirjailijaan ja hänen tuotantoonsa.

Tavallaan Sapkowski sijoittaa tarinansa keskelle tolkienilaisen fantasiagenren kliseitä - keskiaikaa jäljittelevään maailmaan, jossa heilutellaan miekkoja, ammutaan nuolia ja välillä taiotaan. Kirjoissa on ihmisiä, haltioita ja kääpiöitä - sekä runsain mitoin hirviöitä ja taruolentoja, joista monet on ammennettu erityisesti slaavilaisesta ja itäeurooppalaisesta mytologiasta.

Sapkowskin suosio nykynuorison parissa perustunee ainakin osittain siihen, että hän on läpeensä ironinen. Tarinat ovat täynnä skenehuumoria, jossa hyväntahtoisesti irvaillaan lajityypin konventioille, usein kääntäen niitä hieman ylösalaisin. Ylivertaisista haltioista onkin tullut jaloja villejä, joiden maailmaa ja maailmankuvaa ihmiskunnan jatkuva ekspansio uhkaa. Rumat ja hirveät eivät ole automaattisesti pahoja eivätkä kauniit ja eteeriset automaattisesti hyviä. Sapkowski viljelee myös mielellään viittauksia klassisiin satuihin ja kansantaruihin. Grimmin ja Andersenin sadutkin saavat aivan uusia merkityksiä.

Viimeinen toivomus on kokoelma seikkailuja, joiden välillä ei ole suoraa juonellista yhteyttä, vaikkakin päähenkilön elämän kautta sellainen rakentuu. Kukin seikkailu on omalla tavallaan opettavainen kertomus, hieman kuin satu, paitsi ilman ennalta-arvattavaa kaavaa. Niiden väliin sijoittuu lyhyitä, filosofisempia toipumisjaksoja temppelissä papitarten ja neitosten hoivissa.

tiistai 5. kesäkuuta 2018

Sardiniassa

Saavuin Santa Teresaan pienessä tihkusateessa, jollaista oli useimpina päivinä toukokuisella matkallani Toscanassa, Korsikalla ja Sardiniassa. Vasta Sardinian viimeisinä päivinä oli kokonaan kuumaa ja aurinkoista - samanlainen sää, jonka yllätyksekseni löysin Suomesta palattuani. Kun olin lähtenyt jotakuinkin räntäsateesta, palasin Helsinkiin siten, että lämpöasteita oli 28 ja Etelä-Suomi oli Euroopan lämpimin paikka.

Heti Santa Teresan satamasta löysin pienen kirjakaupan, josta sain ilokseni Sardinian tiekartaston. Seurailin pohjoisrannikon macchiapensaikkoisia rinteitä, viljelysmaita ja väliin mäntymetsiä, ja lajilista karttui nopeasti. Korsikan tavoin myös Sardiniassa laguunit ja järvet olivat kuitenkin oudon linnuttomia. Vain joitain nokikanoja ja silkkiuikkuja, sinisorsia ja siellä täällä jokin haikara ja ruskosuohaukka. Kahlaajia hyvin nihkeästi. Sen sijaan macchian linnustoa ja tavanomaista maaseutulajistoa löytyi runsaasti.

Luoteiskärjen Stintinossa rannikkolaguuneilla oli vain muutama ristisorsa ja yksittäinen pitkäjalka. Kärjen kalliot olivat saaneet niin paljon huviloita päälleen, että siellä joskus pesinyt muuttohaukka tuskin enää paikalla elelee.

Jo iltapäivällä ehätin Palmadulan ja Lago di Baratzin välisellä alueella, macchiaisilla kukkuloilla sijaitsevaan majapaikkaani, jossa ei ollut muita taloja parin kilometrin säteellä. Isäntä osoittautui taidetta keräileväksi ja jonkin verran eksentriseksi lääkäriksi, jolla oli korvarengas, ja jonka luona asui lisäksi puhelias livornolainen apupoika, joka joi ja tarjoili isännän kotiviinejä. Olin valinnut paikan kahdella perusteella. Ensinnäkin, se oli käveltävissä olevan matkan päässä Baratzinjärvestä samoin kuin pienimmästä ja pohjoisimmasta hanhikorppikotkayhdyskunnasta Sardinian länsirannikolla. Toiseksi, paikan nimi oli Elysionin kentät, mikä antoi minulle suoran mielleyhtymän käsillä olleeseen romaanikäsikirjoitukseeni.

Mikään ei tosin viitannut siihen, että olisin ollut kuollut. Päinvastoin. Elysionin kenttien pensaikkomaasto oli linnustollisesti rikasta, ja sieltä löytyivät nopeasti kuusi lajia sylviakerttuja samoin kuin 499. euroopanpinnani, nimittäin kalliopyy, pohjoisafrikkalainen kanalintu, joka Euroopassa elää vain Sardiniassa ja Gibraltarilla. Yksikin kalliopyy juoksi polkua pitkin seuraavana aamuna edelläni, mutta kamerani ollessa valmiina räpsähti viimein lentoon.

Kävelin koko Baratzjärven ympäri ja siellä oli hiljaista, vaikkakin kaikenlaisia vesilintuja järvellä toki oli, mm. pariskunta punapäänarskuja. Niittyjen yllä lenteli mehiläissyöjiä, pikkutuulihaukkoja ja niittysuohaukka. Paksujalka huuteli illassa, kun palasin kukkuloiden yli majapaikalle. Yöllä kyläpöllöset huutelivat Elysionin kenttäin puutarhoissa.

Tuolta seudulta jatkoin seuraavina päivinä Algheroon ja Bosaan, erinomaisen kaunista rannikkojyrkänteitä myötäilevää serpentiinitietä. Algheron keskiaikaisessa kaupungissa, joka on aikoinaan ollut katalonialainen siirtokunta Sardiniassa, kohtasin koko matkani ensimmäiset suomalaiset - jäätelöstä ja parkkipaikoista keskustelevan lapsiperheen. Bosan lähistöllä rannikon jyrkänteillä on Sardinian suurin jäljellä oleva hanhikorppikotkien yhdyskunta, joka lienee myös helpoimmin nähtävissä. Jos yhtään korppikotkaa ei satu olemaan lennossa, niiden pesimäjyrkänteet tunnistaa valkoisista ulostejäämistä.

Oristanon alueella ja Cabrasissa samosin jälleen läpi hienonnäköisiä mutta yllättävän vähälintuisia kosteikkoja, rantaniittyjä ja laguunien laitoja. Kyllähän siellä tuli ruskohaikaraa, mustatiiraa ja muuta mukavaa vastaan, mutta määrät olivat hyvin pieniä. Sulttaanikanaa etsiskelin turhaan rehevistä kanavista, joissa sen pitäisi olla kohtalaisen yleinen.

Oli aika kivuta myös Sardiniassa ylös vuoristoon, Gennargentun kansallispuiston jylhiin maisemiin. Sade tosin yllätti ensimmäisenä iltapäivänä saapuessani vuoristokylään ja mukavan perheen omistamaan majataloon, jonka jaoin kolmen maltalaisen ja yhden saksalaisen motoristin kanssa. Ulkoisesta habituksestaan huolimatta he eivät olleet liivijengiläisiä vaan lakimies, liikemies, arkkitehti ja tietoturvaekspertti, jotka olivat keskellä keski-ikäänsä ottaneet eskapistisen loman sekä urasta että vaimoista ja lähteneet miesporukalla ajelemaan pitkin Välimeren serpentiiniteitä.

Seuraavana päivänä, jolloin nousin korkealle vuoristoon, sää puolestaan suosi. Kansallispuiston eri osissa oli hyvin vähän liikennettä. Useimmissa paikoissa kohtasin vain yhden tai kaksi ihmisolentoa per polku, joissain en ketään. Lammaslaumat vaeltelivat vuorilla omin päin, valkoisten ja ärhäkästi haukkuvien lammaskoirien paimentamina. Korsikanhempot olivat yleisiä - mutta kun Korsikalla ne olivat keskittyneet mäntymetsiin, Sardiniassa ne tuntuivat suosivan vuoristomacchiaa. Vuoristotaivalten väleihin jäi idyllisiä laaksoja, joista yhdessä tapasin suuren parven muutolla olevia punajalkahaukkoja.

Viimeisenä Sardinian-päivänäni ajoin pääkaupunkiin Cagliariin ja sen laguunien kautta Pulaan. Viimeinkin näin parvittain flamingoja - ja Pulassa löysin myös varsin vaivatta sikäläisen kohdelajini välimerenlokin, vaikka se olikin vaihtanut yhdyskuntansa paikkaa erään lahden yli toiselle puolelle (tietoni olivat pari vuotta vanhentuneita), eli meribiologisesta puistosta arkeologisen puiston puolelle.

Illaksi lensin Müncheniin, mutta tämänkertainen käynti jäi vain yhdeksi yöksi, joten en vaivautunut lentokentän lähellä sijaitsevaa pikkukylää kauemmaksi. Sielläkin sai baijerilaisolutta. Suomeen palatessani kesä oli tullut, ja siinä seikassa ei totisesti ollut valittamista.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Korsikalla

Blogin kirjoittaminen on viivästynyt siitä syystä, että viime viikkoina sain lopulta pitkän eskapistisen romaanini kirjoitettua valmiiksi molemmilla kieliversioilla. Kun syksyllä 2015 aloitin sen kirjoittamisen, tarkoitus oli hieman kieli poskella kirjoittaa keveähkö skififantasiaseikkailu nuorisolle, mutta homma eskaloitui jossain määrin ja tuloksena olikin Tolkienin ja Waltarin pituusluokkaan kuuluva eepos, jota ei tematiikaltaankaan oikein voi keveäksi sanoa.

Pari lukua valmistui siinä firenzeläisen ystäväni minulle lainaamassa talossa, jonka mainitsin viime kirjoituksessa. Fiesolen ulkopuolella kukkulaisella maaseudulla - mitä kauneimmassa ja rauhallisimmassa ympäristössä - syntyi eräitä kirjan rauhattomimmista ja ahdistavimmista luvuista. Loput syntyi nopeasti Suomeen palattuani, kun olin selvittänyt vaikeimmat osuudet. Toscanassa ehdin kuitenkin käydä myös Massaciuccolin luonnonkauniilla järvellä ja sitten ajoin illaksi Livornoon.

Lauttamatka Livornosta Bastiaan, Korsikalle, oli seesteinen ja merellä pyyhki runsain määrin molempia paikallisia liitäjälajeja, välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää. Lähtö- ja saapumisrannikoilla näkyi myös karimetsoja.

Korsikalla jatkoin Bastiasta ajamista ensin saaren itärannikkoa myöten etelään, sitten sisämaahan Corten vuoristokaupunkiin, jonka läheltä, jylhästä Restonican rotkosta, olin varannut majoitukseni. Jo seuraavien kahden päivän aikana samoillessani Restonican alueen vuoristometsissä, näin molemmat endeemiset tavoitelajini Korsikalla, nimittäin korsikanhempon ja korsikannakkelin. Kolmantena päivänä myös kolmannen uuden lajin, sekä rannikon että vuoriston macchialla elävän sardiniankertun.

Korsikan ja Sardinian endeemeistä muut (ml. korsikanhemppo ja sardiniankerttu) ovat sellaisia, että niitä on molemmilla saarilla, mutta korsikannakkeli elää ainoastaan Korsikalla. Tämän pienen nakkelin lähimmät sukulaiset ovat Turkissa, Georgiassa ja Lesboksella endeemisenä elävä punarintanakkeli sekä Kabylian vuoristolaaksoissa Algeriassa elävä algeriannakkeli. Kaikki kolme suosivat ikivanhoja mäntyjä.

Valitettavasti Restonican rotkon ylin ja alpiinisin osa oli suljettu kävijöiltä liian vaarallisena - ilmeisesti pitkälle toukokuuhun - ja siksi pari Korsikan alpiinisimmista lajeista, mm. partakorppikotka, alppinaakka ja lumivarpunen, jäivät tällä kertaa näkemättä. Vuoristometsien lajeista sen sijaan ehdin seuraavien päivien aikana nähdä melkein kaiken, mitä nähdä saattoi, näiden joukossa esimerkiksi hyvin yleisenä esiintynyt puukiipijä (joka Korsikalla on yllättäen pohjoinen familiaris), pikkukäpylinnun endeeminen alalaji sekä pyrstötiainen, jonka korsikalainen populaatio on täysin erinäköinen kuin Italiassa elävä, ja kuuluukin iberialaiseen irbii-ryhmään.

Jatkoin seuraavina päivinä retkiäni Col de Sorbaan ja muihin vuoristolaaksoihin, asuen metsien keskellä vuoristomajataloissa. Mietin matkan varrella usein sitä, kuinka avoimesti saarella liputetaan korsikalaisnationalistisin ja separatistisin tunnuksin. Eräässä vuoristoravintolassa, jumalaisen ruoan ja viinin äärellä, sainkin havainnollisen esityksen siitä, miksi Ranska on sivistysvaltio.

Koko illallisen ajan sekä vastaanottona että tarjoilijana toiminut nuorimies soitti vieraille korsikalaisnationalistisia lauluja, joista jokaisen aiheena oli libertà, ja useimmiten myös resistenza. Sanat eivät juuri jätä epäilyksen sijaa, kuten tässä Nuorison taistelussa. Paikan parkkipaikalla pysäköityjen autojen rekisterinumeroista tiesin kuitenkin, että useimmat muista vieraista olivat manner-Ranskasta. Tästä huolimatta kukaan illallisella ei triggeröitynyt, ei tehnyt numeroa, ei soittanut salaiselle poliisille. Kaikki tuntuivat pitävän lauluja vain kiinnostavan eksoottisina paikallispatriotismin ilmentyminä.

Jos joskus tähän päästäisiin Euroopan itäosissakin, olisi mantereemme jo hyvin toisenlainen paikka. Valitettavasti yleissuuntaus Euroopassa tuntuu olevan tällä hetkellä päinvastainen. Vakiintuneissa ja vauraissa länsimaissa ajaudutaan yhä syvemmälle vihankylläiseen balkanilais-venäläiseen kansalliskiihkoon, joka ei voi johtaa mihinkään muuhun kuin myös kieli- ja kulttuurivähemmistöjen ajamiseen takajaloilleen.

Vuorilta laskeuduin viinitarhojen ja maatalousalueiden kautta rannikolle Alériaan, jossa kohteinani oli sarja rannikon laguuneja. Oli kuitenkin ollut niin sateista ja vesi niin korkealla, että melkein kaikki laguuneista olivat hyvin vähälintuisia. Kosteikkolajien sijaan näinkin sen sijaan runsain mitoin tyypillisen välimerellisiä macchian ja viljelymaaston lajeja. Ja tietysti söin ja join erittäin hyvin joka ilta - päivisin kun autolla ajamiseni esti syvemmän perehtymisen korsikalaisviineihin ja niitä kertyi pulloittain ja ajoittain laatikoittain takakonttiin.

Alérian seudulla rannikolla esiintyy myös joskus sata vuotta sitten Korsikalle tuotu vieraslaji, kalifornianviiriäinen, josta olisin saanut itselleni euroopanpinnan numero 499. Se on kuitenkin ilmeisesti käynyt vähiin ja on lisäksi kovin piilotteleva, sillä en siihen missään törmännyt - joskaan en myöskään paljon panostanut kyseiseen lajiin, se kun ei ole Euroopan alkuperäisfaunaa.

Sen sijaan havaitsin, että Korsikalla viiniviljelmien kiurulajina oli yllättäen kangaskiuru, joka tavallisesti on avoimien mäntykankaiden ja vuoristoniittyjen laji. Töyhtökiuru kuitenkin puuttuu Korsikalta ja Sardiniasta ja tavallinen kiurukin on harvinainen, joten kangaskiuru näyttää ottaneen niiden paikan.

Mustakottaraiset laulelivat majataloni pihapuissa päivisin, matkien jos mitä, ja öisin huuteli kyläpöllönen. Santa Giuliassa ja Balistrassa löysin macchiamaastoista runsaasti sylviakerttuja, ja jälkimmäisiltä kukkuloilta myös punapyyn, joka lienee Korsikalla alkuperäinen kanalintulaji.

Viimeinen kohteeni Korsikalla oli mainio keskiaikainen linnoituskaupunki Bonifacio, jossa tosin asuin kaupungin ulkopuolella huvila-alueella. Michelin-tähditetyssä ravintolassa illallistaessani kuulin väkisinkin, kuinka naapuripöydässä istuvat romanialaisten prolejen näköiset nahkatakkisedät keskustelivat osin korsiksi, osin italiaksi Donbasin liikemahdollisuuksista - tai siis yksi esitelmöi kolmelle muulle. Naamat olisivat sopineet mihin tahansa stereotyyppiseen kummisetäelokuvaan. Täälläkin huuteli kyläpöllönen.

Bonifaciossa asioin minulle suositellussa musiikkikaupassa, josta löytyivätkin yhtä lukuun ottamatta kaikki aiemmin mainitun vuoristomajatalon auttavaisen paikallispatriootin suosittelemat yhtyeet. Nyt voin kuunnella korsikalaisia vallankumouslauluja myös Suomen teitä ajellessa.

Yleisesti ottaenkin olin yllättynyt, kuinka helppo korsia oli ymmärtää - se tuntui olevan selvästi lähempänä italiaa kuin sardi. Korsikalla pärjäsi mainiosti kummalla tahansa latinalaisella, ja yllättävän moni turistialalla osasi englantiakin.

Bonifaciosta suuntasin varhaisella aamulautalla kohti Santa Teresaa ja seuraavaa suurta saarta, Sardiniaa. Merellä meni taas taajaan välimerenliitäjää ja idänpikkuliitäjää pikkuparvina.

perjantai 4. toukokuuta 2018

Toscanan kukkuloilla

Kun vapunpäivä ja helatorstai osuivat sen verran lähelle toisiaan, että voisin ottaa täydet kaksi viikkoa vapaata kuluttaen vain kahdeksan lomapäivää, päätin, etten ottaisi riskiä räntäsateisesta vappupiknikistä vaan hilasin itseni taas hieman eteläisemmille leveysasteille. Tiedä sitten, millainen vappu Suomessa oli tänä vuonna, mutta Toscanassa, jonne lopulta saavuin, on ollut nämä päivät varsin pilvistä ja sateista, vähän kuin Suomessa kesällä.

Ensiksi jouduin siirtämään lähtöä parilla päivällä osallistuakseni kummin ominaisuudessa uusimman kummityttäreni kastajaisiin, jotka pidettiin ortodoksisen rituaalin mukaan, pahoja henkiä karkottaen ja kastemaljaa kolmesti koko joukolla kiertäen. Sitten lensin päiväksi Frankfurtiin, jossa oli jo kohtalaisen keväistä, vaikkakaan ei sielläkään aivan siten kuin tähän vuodenaikaan pitäisi. Palatessani iltapäivän päätteeksi lentokentälle sain tietää, että Firenzen lennot oli peruttu täällä vallitsevan myrskyn vuoksi - josta firenzeläiset eivät tosin olleet kuulleetkaan. Lufthansa lähetti minut sen sijaan Bolognaan, josta olisin voinut ottaa junan tai bussin Firenzeen, ellei lentoyhtiö olisi hukannut laukkuani tässä hötäkässä.

Kun toivo laukun saapumisesta oli mennyt, hankkiuduin Apenniinit ylittävällä iltabussilla Firenzeen, mutta koska puhelinyhteyteni vastaanottavaan ystävääni ei toiminut eikä käytössä ollut wifiä, päädyin lopulta hotelliin - siihen vasta kuudenteen kysymääni, josta löytyi tilaa. Seuraavana aamuna kaikki sentään järjestyi ongelmitta, paitsi että laukkuani jouduin vielä kaksi päivää kyselemään kissojen ja koirien kanssa, ennen kuin se tuli Bolognan kautta Firenzeen ja sitten Firenzen ulkopuolisilla kukkuloilla Fiesolessa asuvan ystäväni osoitteeseen.

Tämä herätematka lähti oikeastaan liikkeelle siitä, että Polynesiasta hiljattain perheineen palannut ystäväni, biologi, ekologisti ja kirjailija, kertoi minulle omistavansa Fiesolen ulkopuolella maaseudulla toscanalaisen talon, jossa voisin asua ilmaiseksi ja kirjoittaa romaanini valmiiksi. Talo olikin mitä viehättävin ja ihanteellinen kirjoitustyölle - varsinkin kun sieltä puuttuivat tarpeettomat yhteydet ulkomaailmaan.

Talo oli myös täynnä muistoja niiltä vuosilta, joina me kummatkin asuimme Syyriassa. Vaikka Syyria on tuottanut meille vuotavia sydänhaavoja kaiken tuhon, väestön joukkotuhonnan ja murhattujen henkilökohtaisten ystävien muodossa, jättivät vuodet Lähi-idässä meidän kummankin elämäämme myös lähtemättömiä myönteisiä jälkiä, jotka ovat seuranneet meitä Aasiaan, Afrikkaan, Tyynellemerelle ja takaisin Eurooppaan.

Kävimme pitkillä kävelyillä Montefannan vuorenrinteiden pensaikoissa ja metsissä, jossa ystäväni tiesi rätinärusokertun pesivän. Niitä olikin jo reviireillään, vaikka pilvinen sää oli tehnyt ne passiivisiksi ja tarvittiin pieni ääninäyte kännykästä, kun jo ainakin neljä koirasta heti aktivoitui ympärillämme. Rätinärusokerttu oli tänä vuonna ensimmäinen Euroopasta saamani uusi lintulaji. Nimittäin hiljattain on havaittu rusorintakertun koostuvan kolmesta eri lajista, jotka Lintuoppaan uudessa suomalaisessa painoksessa on nimetty idänrusokertuksi (Sylvia cantillans), lännenrusokertuksi (Sylvia inornata) ja rätinärusokertuksi (Sylvia subalpina). Nyt kun olen nähnyt kaikki kolme, olikin aika splitata laji myös omissa rekordeissani, jolloin Euroopan pinnalukuni nytkähti 495:een eli vain viiden lajin päähän viidestäsadasta.

Iltaisin olemme syöneet hyvin ja juoneet viiniä. Tietysti, kun kerran Italiassa ollaan. Ja totta tosiaan, sainkin valmiiksi uuden luvun käsikirjoitukseeni, jossa jäljellä pitäisi olla enää yksi pitkä, kaksi lyhyttä lukua ja ammanilaisen ystäväni kirjoitettavaksi jäävä epilogi.

Eilen kävin Fucecchion kosteikoilla, jossa vierähti koko päivä, koska alue on laaja ja käsittää monenlaisia polkuja ja kannaksia, joita myöten rämeille pääsee. Varsinkin haikaralintujen suhteen päivä oli mitä tuottoisin, sillä silkki-, lehmä-, jalo-, yö- ja harmaahaikara olivat runsaita, rääkkä- ja ruskohaikaroita siellä täällä, yhden pikkuhaikaran näin läheltä, ja lisäksi pieniä parvia kapustahaikaroita, pronssi-iibiksiä ja pyhäiibiksiä sekä muutolla olevia kattohaikaroita.

Valokuvauksen kannalta Fucecchion kosteikkoalue ei osoittautunut kovin tuottoisaksi, sillä alueella metsästetään säännöllisesti ja niinpä linnut ovat säikkyjä eivätkä hevin päästä hyvälle kuvausetäisyydelle.

Fucecchion kosteikkoalueelle pääsee joko pohjoiselta Firenzen ja Pisan väliseltä valtatieltä tai sitten etelän suunnasta, jossa on Fucecchion pikkukaupunki. Nimestä huolimatta kosteikot eivät ole oikeastaan Fucecchiossa vaan ne löytää parhaiten etsiytymällä Castelmartinin pikkukylään, jossa on samoin nimetyt linna ja hotelli.

Firenzen tuomiokirkon katoilla pesivän muuttohaukan suhteen emme olleet yhtä onnekkaita, sillä jostain syystä se ei näyttäytynyt silloin, kun olimme Firenzen keskustassa. Ei vaikka istuimme pitkiä toveja kattoterassilla kahvia juoden ja olueeseenkin turvautuen. Myös keltapäähaukan suhteen meitä kohtasivat huonot uutiset: soittaessamme suojelualueelle, jossa Italian pohjoisin pari on pitkään pesinyt, saimme kuulla, ettei se ole ilmaantunut reviirilleen enää kahteen vuoteen. Surullista.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Alkuasukkaiden aika

Tänään kannoin kaksi kassillista tyhjiä pulloja ja tölkkejä lähikaupan pullonpalautukseen. Kauhistelijoille mainittakoon, että vaikka asun itäisessä lähiössä, yli puolet niistä oli sisältänyt alkoholittomia juomia. Alkoholilliset kuten viinini hankin nimittäin pääsääntöisesti ulkomailta eikä niistä siksi yleensä saa panttirahoja. Silti pyrin nekin viemään tyhjinä lasin- ja tölkinkeräyksiin, lähinnä siksi, että maailma aivan tarpeettomasti hukkuu muutenkin roskaan.

Tarpeettomasti siksi, että rahanarvoisia materiaalejahan roskakin suurimmaksi osaksi on. Kyse on vain keräämisestä ja lajittelusta. Ihmiset voi saada siihen osallistumaan, jos heillä on asiaan jokin omasta edusta lähtevä kannuste, kuten palautuspantti. On turha kuvitella, että ihmiset näkisivät ympäristönsä puolesta vaivaa, jos siinä vain menettää itse - aikaa, vaivaa tai rahaa.

Palatessani lähikaupasta kaksi kassiani täynnä kauppatavaraa ja hyvästellessäni kassan venäläisen myyjättären, oli pihalla neljän-viiden joukko kymmen-yksitoistavuotiaita pikkupoikia, joiden rotupiirteet ja vaaleanruskea iho viittasivat siihen, että kaikkien tai ainakin suurimman osan vanhemmista toinen oli Afrikan sarven alueelta peräisin olevaa alkuperää, toinen taas europidi, luultavimmin suomalainen tahi itä- tai etelänaapuristamme, joiden osuus asuinalueellamme niin ikään on sangen suuri.

Lasten rotutaustaa koskeva huomio on kuitenkin vain pohjustus siihen, että tullessani täysien kassien kanssa kaupan ovista, riehuivat he paraikaa ovien edessä, tukkien tien. Tällöin huudahti yksi heistä puhtaalla suomen kielellä: "Hei varokaa tota alkuasukasta."

Käytän joskus itse alkuasukas-termiä ironisella tavalla, mutta tämä lienee ensi kerta, kun kuulen sitä käytettävän itsestäni, vieläpä äänensävyn kuulostaessa täysin epäironiselta. Tarkoitus oli varmaankin ihan viaton; hän varoitteli tovereitaan, jotka leikkimisellään tukkivat kaupan asiakkaiden ulospääsyä. Ja lapset siirtyivätkin juosten pyörätelineiden luo jatkamaan nyrkkihippasiaan.

Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Tulisikö triggeröityä ja kokea kohdanneeni viime aikoina kuuluisaksi tullutta "käänteisrasismia", joka kuulemma kohdistuu valkoisiin lihaa syöviin heteromiehiin? Pitäisikö mennä Suomen Sisun terapiakokoontumiseen, jossa sorretut valkoiset miehet väkevästi todistavat heihin kohdistetusta epäoikeudenmukaisuudesta pahojen suvakkien ja kulttuurinrikastajien taholta, joiden perimmäisenä tarkoituksena kuuluu olevan vaihtaa Suomen väestö ja perustaa Suomeen heidät itsensä kieltävä shariavyöhyke?

Vai pitäisikö alkaa huolestua, että vanhetessani näytän ulkoisesti yhä enemmän lähiöiden perusasukkaalta enkä ironisesti itseäni ilmaisevalta urbaanilta hipsteriltä?

*   *   *

Kävin ostoskasseineni syömässä valkosipuliperunakebabin ja juomassa kokiksen seudun ainoassa ruokaa tarjoilevassa paikassa, jota tietenkin pitävät kurdit. Paikalla oli kokoontuneina useita alkuasukkaita rahapelien ja oluttuoppien ääreen. Yksi nurkkapöytä keskusteli ikävästä kohtelusta terveyspalvelujen piirissä. Jukeboksin virkaa toimittavasta läppäristä tuli Led Zeppeliniä ja Uriah Heepiä.

En ehtinyt viimeistellä ateriaani, kahvin tilaamisesta puhumattakaan, kun vastapäätä istuutui elämää nähnyt setä, jolla oli jo kolme tyhjää tuoppia pöydällä ja neljäs, täysi, noudettuna. Setä pyysi minua lainaamaan lukemaani Mikael Karvajalkaa ja sanoi olevansa kaukaista sukua Waltarille. Hän sanoi haluavansa lukea kirjasta kaksi ensimmäistä lausetta. Hän luki ne, nyökytteli päätään, ja ojensi kirjan sitten takaisin minulle, kertoen löytäneensä itsensä jo kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Kirjan kaksi ensimmäistä virkettä kuuluvat näin:
"Olen syntynyt ja kasvanut kaukaisessa pohjoisessa maassa, jonka kosmografit tuntevat nimellä Finlandia. Tämä laaja ja kaunis maa on sivistyneelle yleisölle tuntematon, ja jos siitä kerrotaan tarinoita, niin ne sekoitetaan pohjoisempana sijaitsevaan lappalaisten asumaan maahan, jossa aurinko kesäisin ei koskaan laske, ja jossa talvisin eletään ikuisen pimeyden vallassa käyttäen ajojuhtana haarasarvista peuraa eli poroa."
*   *   *

Kevät on lopultakin koittanut tähän pohjoisen routaiseen maahan. Viikko ja kaksi päivää sitten, perjantaina, oli se suuri ryntäys, kun maamme yhtäkkiä täyttyi saapuvista muuttolinnuista. Lehdettömät metsät täyttyivät rastaista, peipoista ja punarinnoista, västäräkit ilmaantuivat pihoille ja rannoille, kurjet ja töyhtöhyypät pelloille, koskelot, telkät ja sorsat alkoivat näyttäytyä jäätyneiden sisävesien ensimmäisillä jäättömillä sulilla.

Viikko sitten viikonloppuna kävin eräillä suosikkilintupaikoillani pääkaupunkiseudulla ja totisesti olivatkin lukuisat muuttolinnut jo saapuneet, vaikkei vielä yksikään leskenlehti ollut puskenut maasta eivätkä koivut saaneet hiirenkorvia. Punarinnat, punakylkirastaat, laulurastaat ja rautiaiset lauloivat jo metsissä. Musta- ja räkättirastaita on täällä talvellakin, mutta nyt niiden määrät ovat moninkertaistuneet etelämpää tulleista täydennyksistä. Hanhet ylittivät maisemaa kaakattaen, kyhmyjoutsenet mykkinä siivet viuhuen. Sulaville mutarannoille oli ilmaantunut tyllejä, pikkutyllejä ja metsävikloja, kymmenittäin naurulokkeja ja töyhtöhyyppiä.

Tänä viikonloppuna kävin puolestani Lopella, jossa osallistuin erään suvun vanhimman ja nuorimman jäsenen merkkipäiviin. Vanhin täytti 75 vuotta ja nuorin sai nimensä. Minäkin sain yhden kummityttären lisää. Toivon eläväni niin kauan, että minusta kummisetänä on jotain hyötyä vielä niillekin, jotka nyt ovat vasta sylivauvoja.

Telkkiä ja isokoskeloita oli saapunut niihin kohtiin järviä, jotka saavat lähteistä elinvoimansa ja ovat ensimmäisiksi sulia. Rastaat ja peipot kansoittivat jo metsiä Hämeessäkin. Mannerheim ei metsästysmajallaan Punelianjärvellä enää omistanut aikaansa toiselle suurista intohimoistaan, metsästykselle, vaan se oli hänelle enemmänkin lepopaikka, kuten oli ollut asianlaita myös majan alkuperäisellä sijaintipaikalla, miehityksen alle jääneellä Lieksajärvellä.

torstai 12. huhtikuuta 2018

Pääsiäinen Tunisiassa ja Maltalla

Tiistaina kävellessäni metrolle kuulin peipon laulavan lehdettömässä koivikossa. Tänä aamuna kuulin taivaalta kiurun - mikä yllätti minua, sillä seutu ei niin böndeä tai niin avomaata ole. Vanhan kansan viisauksien mukaan näistä pitäisi päätellä kesän olevan joko puolen kuun tai kuun päässä.

Pitkänäperjantaina pakkaset ja lumimyrskyt jo hieman hellittivät ja näin matkalla lentokentälle töyhtöhyyppiä pellon pälvellä. Olen silti iloinen, että pakenin pakkastalvea pääsiäisten väliviikoksi Pohjois-Afrikkaan, jossa kevät oli jo kääntynyt alkukesäksi, vuoden vihreimmäksi ajaksi. Tänä vuonna läntisten kirkkojen pääsiäinen oli viikkoa ennen itäisten kirkkojen pääsiäistä. Käytin ensin viikon rengasmatkaan pitkin Tunisiaa ja palatessani piipahdin kahdeksi päiväksi Maltalle. Malta oli viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt.

Tunisiassa sen sijaan olin käynyt pidemmällä kierroksella jo kahdesti aiemmin, ensin 90-luvun lopulla ja viimeksi kuusi vuotta sitten, silloinkin huhtikuussa, vuonna 2012. Jälkimmäisestä matkasta kirjoitin arabikevään jälkitunnelmissa peräti viisi blogikirjoitusta, jotka löytyvät täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

*   *   *

Kuusi vuotta sitten matkustin Tunisiaan syyrialaisen ystävän kanssa, joka teki matkalta arabikevään jälkeisen ajan seurantaan liittyvää dokumenttiaineistoa. Tällä kertaa matkakumppanini olivat pidempään netistä tuntemiani tunisialaisia, jotka nyt tapasin ensimmäistä kertaa kasvotusten. He olivat mitä mainiointa väkeä, parikymppisiä ja sen alle olevia opiskelijoita, jotka monin tavoin taas palauttivat uskoani nykynuorisoon. Heidän kanssaan oli hienoa ja hauskaa matkustaa. Suurin huoleni oli se, etteivät toverini olisi sallineet minun maksavan mitään omista kuluistani - tämä oli minulle ongelma siksi, että tiesin hyvin heidän olevan vähävaraisia opiskelijoita, kun taas minulla sentään on vakaat tulot.

Olen yhä liikuttunut siitä, kuinka paljon vierailuni merkitsi nuorille ystävilleni. Jos ajattelen omaa nuoruuttani, niin ensimmäinen ajatukseni hauskanpidosta ei olisi ollut lähteä autolla aavikoille ja rannikoille vasta ensimmäistä kertaa tapaamani keski-ikäisen ulkomaalaisen miehen kanssa. Toisaalta, samanikäisenä minäkin hankin ensimmäisiä yhteisistä kiinnostuksista syntyneitä ystävyyksiä paljon itseäni enemmän maailmaa nähneiden ja kokeneiden aikuisten kanssa, ja matkustelin ainakin yhden sellaisen kanssa myös pitkin Itä-Eurooppaa. Ehkä nämä tunisialaiset nuoret näkevät minut vähän samalla tapaa kuin itse näin aikanaan eräitä käveleviä ensyklopedioita, jotka opettivat minulle paljon Itä-Euroopasta ja Lähi-idästä.

Toinen tekijä on se, että minä tarjosin heille tekosyyn, jolla päästä pois tavanomaisesta tylsästä arjesta. Isästä, joka lakkaamatta nalkutti huonoista tenttituloksista, rehellisiin töihin menemisestä ja seuraavaksi epäilemättä naimisiin menosta. Samoissa kahviloissa istumisesta samojen kavereiden, jalkapallon ja vesipiipun ääressä. Samojen pelien pelaamisesta aika ajoin jumittavalla nettiyhteydellä. Vaikka Tunis on monin tavoin vapaamielinen kaupunki (ainakin verrattuna muuhun Tunisiaan), heille ei tulisi kuuloonkaan tulla tavatuiksi oluen tai viinipullon äärestä kotikulmillaan, jossa kuka tahansa voisi kannella vanhemmille. Pois päästäessä sellaiset estot karisivat heistä nopeasti.

*   *   *

Tunisin kaupungilla hengailtuamme ensimmäinen ulkopaikkakunta oli tuttu ja lähellä sijaitseva Sidi Bou Said, jossa paikalliset käyvät muutenkin lähimatkailemassa. Sen jälkeen uskaltauduimme jo ajelemaan maan halki eteläiseen Sfaxiin. Tuossa eteläisessä suurkaupungissa meidät majoitti tunisialaista ystävääni Instagramissa fanittava tyttö - jonka hän oli tavannut vain kerran aiemmin. Tämäkin tyttö asui yhä vanhempiensa luona, mutta nämä auliisti majoittivat meidät sohvilleen ja päästivät tyttärensä pizzeriaan kanssamme.

Lähdimme yliystävällisten majoittajiemme luota aamuvarhain Sfaxin eteläpuolella sijaitseville Thynan suola-altaille, jotka ovat merkittävä lintupaikka. Ystävilleni jo ensimmäinen minervanpöllö, joka katseli kiikariin keltaisine silmineen, oli hämmästyttävä luonnonilmiö, puhumattakaan suola-altaiden tuhansista flamingoista, kapustahaikaroista ja kaitanokkalokeista.

Jatkoimme sieltä maaseudun halki Bou-Hedman kansallispuistoon, joka levittäytyy afrikkalaistyyppisinä, akaasiaa ja silkkisarvea kasvavina savanneina jylhänkarujen vuorimassiivien ympärille. Kansallispuistossa elää äärimmäisen uhanalaista berberilammasta samoin kuin gaselleja ja keihäsantilooppeja, joskin kaikki nämä lajit lienevät uudelleenistutuskantoja, samoin kuin kansallispuiston strutsit ja helmikanat. Vuorenjyrkänteillä elää harvinaisina maakotka, keltapäähaukka ja aavikkohuuhkaja. Vaikka olin luvannut löytää ystävilleni skorpionin, tämä tavoite epäonnistui - sen sijaan he olivat tohkeissaan, kun esittelin heille muurahaisleijonan kuopan ja saalistustekniikan.

Koska Bou-Hedman savannimaasto oli tähän vuodenaikaan rehevimmillään, halusivat koskaan aiemmin aavikolla käymättömät ystäväni nähdä oikeaa aavikkoa, joten suuntasimme sellaisten halki Kébilin keidaskaupunkiin. Ensin pitkin valokuvauksellisia kanjoneita, sitten suuren suola-aavikon valkean autiuden yli. Suola-aavikko oli yhä heti pinnan alta kostea, joten siellä lienee tänä talvena ollut kartoissa näkyvä ajoittainen järvi.

*   *   *

Kébilissä syötyämme suuntasimme suoraa tietä kohti Gabèsia, Sfaxia ja lopulta takaisin Tunisiin, sillä seurueemme nuorimmalla, pääystäväni 17-vuotiaalla pikkuveljellä, oli seuraavana aamuna tentti. Saimme hänet siihen ja hän läpäisi tenttinsä kunnialla. Koko matkan ajan poika haastoi minut pelaamaan kanssaan šakkia, sitkeästi kuin paarma, vaikka hävisi ottelunsa päivästä toiseen. Vitsailin hänelle, että tyylikkäintä olisi voittaa aivan viimeinen peli ennen kuin lentäisin Maltalle. Eikös hän sitten lopulta onnistunut voittamaan - ei aivan viimeistä mutta toiseksi viimeisen pelin. Hän vaati siitä julkisen dokumentaation someen sekä muistutti, että voisin nyt Maltan matkaosuudella koko ajan miettiä hänen voittoaan. Viimeisistä viimeinen peli pelattiin kuitenkin vielä lentokentällä ja siinä sain moisesta hävyttömyydestä revanssin.

Ajomatkoilla kuunneltiin runsaasti tunisialaista räppiä, joka on sangen hauskaa kuunneltavaa, sillä se on pääosin tunisianarabiaa, joukossa paljon ranskaa lainasanoina ja fraaseina, mutta tietyt sanat, kuten nigga, bitch, fuck, homies jne. ovat englanniksi. Tässä mitä mainioin esimerkki. Shakkia pelaava poikakin väsäilee paraikaa omaa ensimmäistä räppivideotaan. Humoristisesti tunisialaiset kutsuvat myös toisiaan niggoiksi, vaikka ovat suurimmalta osalta yhtä valkoisia kuin meren toisella puolella olevan Sisilian asukkaat. Ehkä kyseessä on négritude fanonilaisessa merkityksessä.

On aina myönteistä kun ihmisillä on harrastuksia. Pääkutsujani on kirjoitellut fantasiaa ja säännöllisesti lukenut ja kommentoinut omaa käsikirjoitustani. Hänellä oli kuolemanläheinen kokemus (sukellusonnettomuus) ja sen jälkeen syvä masennus, joka johti ylivirittyneeseen kiinnostukseen pimeyttä kohtaan, mutta hän veti itsensä sieltä ylös, kiinnostui kristinuskosta ja nyttemmin on moraalisesti harvinaisen autonominen ja vahva yksilö. Kuten ne usein ovat, jotka tuntevat pimeyden mutta ovat päättäneet tuoda valoa muille. Hän on myös kiinnostunut kodittomien koirien adoptoinnista ja suojelemisesta. Kuten monilla aidosti hyvillä ihmisillä, hänellä on luontaisesti hyvä vaikutus eläimiin. Ilmeisesti koirat näkevät hänessä sen, mikä on ihmisiltä salattu. Hänen šakkia pelaava ja räppiä laulava pikkuveljensä puolestaan on kiinnostunut taloustieteistä ja sijoittamisesta. Hyvin voimakastahtoinen ja päämäärätietoinen yksilö, jolle ennustan pitkälle pääsyä.

*   *   *

Ehätin kuitenkin šakin kautta asioiden edelle. Nimittäin vietimme vielä pari päivää Cap Bonin (Ras at-Tibin) niemimaan kauniilla välimerellisillä rannikoilla, Qorbusin uinuvassa kylässä, joka on syntynyt kuumien lähteiden ympärille, sekä niemen äärimmäisessä kärjessä Hawariyassa. Ensimmäinen päivämme Cap Bonilla oli sopivasti pilvinen ja tuulinen, mikä tarkoitti sitä, että rannikolta käsin näki paljon välimeren- ja idänpikkuliitäjiä samoin kuin talven jäljiltä viivytteleviä suulia ja joitain pesiviä karimetsoja. Qorbusia ympäröivät metsät ja macchia olivat täynnä lintuja, esimerkiksi samettipääkerttuja, töyhtökiuruja, sinirastaita, sepelleppälintuja sekä kaikkia kolmea paikallista tiaislajia. Pitkät kävelyt pensaikkomaiden halki kätkettyihin poukamiin, jossa kukaan ei vielä ollut kansoittanut rantoja (paikallisille liian kylmää vielä) olivat mieltä vilvoittavia kuin yli käynyt mieto tuuli.

Pikkukylistä ei yleensä saa haraameja juomia, joten ajoimme viimeiseksi vielä Hammametin suosittuun rantakaupunkiin Cap Bonin eteläpuolella, jotta toverini saivat kylmät tuoppinsa. Itsehän olin ratissa, joten matka oli pääosin kuiva. Illaksi taas Tunisiin, ja sieltä lentokentälle palauttamaan vuokra-autoa ennen toimistonsa sulkeutumista. Kaksi veljestä valvoi vielä kanssani puoleenyöhön, sillä Maltan-kone lähti vasta pikkutunneilla.

*   *   *

Maltalle saavuin neljän jälkeen aamulla, nukuin, ja lähdin sitten tutustumaan viimeiseen itseltäni puuttuneeseen Euroopan maahan, aloittaen pääkaupungista Vallettasta. Malta on jännä sekoitus arabialaista (muistuttaen eniten tunisialaista), italialaista ja brittiläistä menoa, kuten maltan kielikin, joka on kuin tunisianarabiaa, johon on sekoitettu runsaasti italiaa ja vähäsen englantia. Myös kulttuurisesti saari on jotain sellaista, mitä Tunisia luultavasti olisi, jos olisi kristitty.

Toisena Maltan-päivänäni matkustin bussilla saaren pohjoispäähän Bugibbaan ja kävin sieltä käsin Melliehan pohjoispuolisessa, suojellussa Ghadiran kosteikossa. Siellä näin suurimman osan Maltalla kaiken kaikkiaan näkemistäni 25 lintulajista, joista yleisinä esiintyneet pensasvarpunen, heinäherttu ja silkkikerttunen lienevät olleet suomalaisittain eksoottisimmat. Tosin lampareessa kahlaili myös nuori flamingo.

Olin matkustanut Tunisiin Pariisin kautta, mutta palasin Finnairin suoralla lennolla Maltalta Helsinki-Vantaalle. Lentokentän portilla oli jotenkin omituista olla yhtäkkiä suomalaisten ympäröimä. Suorassa lennossa on kuitenkin puolensa, sillä sain koko lastin maltalaisia viinejä mukaan, ja Deus vult -tunnelmissa päästiinkin jo samana iltana korkkaamaan pullo Medinaa grillatun siankasslerin kera.

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Sarastuksen orastus

Tappotalvi jatkuu lohduttomana jääkautena Suomesta Balkanille saakka. Varmaankin on jo koko Golfvirta kääntynyt ilmastonmuutoksen myötä, mikä on muuttanut Euroopan ja Pohjois-Amerikan hyiseksi hornaksi. Eikä kärsimysten tielle näy loppua, vaikka Helsinkiin kasataan ristisaattoa pääsiäisemme merkiksi. Vertauskuvamaisesti se kulkee Suomen Pankilta Suurkirkkoon. Ainoita merkkejä orastavasta keväästä ovat valon lisääntyminen sekä talvesta toistaiseksi selvinneiden mustarastaiden ja talitiaisten aamuiset lauluviritelmät.

Julkinen liikenne on luhistunut Vihreiden ryssittyä metron niin perinpohjaisesti, ettei ainoakaan metromatka enää suju ilman kohtuuttomia häiriöitä tavallisille matkustajille. Jos Helsingissä olisi parkkipaikkoja, olisin jo siirtynyt yksityisautoiluun, mutta loputtomassa halussaan kiusata kunnon ihmisiä on vihreä tyrannia riistänyt meiltä myös mahdollisuudet itsenäiseltä kaupunkimatkustamiselta - paitsi niiltä, jotka haluavat varhain tuhota aivonsa pyöräilemällä jääkautisessa viimassa pitkin kristallinliukkaita peilijääkenttiä.

Ilmeisesti jotkut ihmiset saavat sairasta nautintoa siitä, että litkiessään jostain kaukaisesta sosialistimaasta suurella hiilijalanjäljellä tuotettua luomulattea kantakaupunkilaisissa urbaanitiloissaan keksivät he alati uusia kaksoiskärpäsellisiä kuoliniskuja - miten pistää palamaan mahdollisimman paljon veronmaksajilta riistettyä rahaa ja samalla tuottaa mahdollisimman paljon vaivaa, kiusaa ja ajanhukkaa tavallisille työssäkäyville suomalaisille. Ennustan, että seuraavaksi metroista ja raitiovaunuista poistetaan kaikki penkit ihmisten pakottamiseksi sillipurkkimaiseen yhteisöllisyyteen - poislukien mahdollisimman harvinaisille erityisryhmille varatut tilat, joiden käyttäminen on heidän poissaollessaankin kielletty.

Polkupyöräilykin on tämän mielipideilmaston yhdistyessä suomalaisten kansallisiin kulttuuripiirteisiin riistäytynyt täysin hallinnasta. Pyöräilijät katsovat olevansa niin etuoikeutettua eliittiä sekä jalankulkijoihin että autoilijoihin nähden, ettei heidän tarvitse väistää ketään eikä vähentää vauhtia saati pysähtyä sellaisten seikkojen kuin suojateiden, liikennevalojen tai katua ylittävien lasten vuoksi. Heille on järjestettävä muiden verorahoilla kaikki eikä muille saa jäädä mitään.

*   *   *

Tulisi jo se kevät, jotta pääsisi edes topatuista piinapuvuista terasseille ennen kuin verisuonet katkeavat päässä, sillä tämän kaiken on totisesti oltava sielunvihollisesta ja jokin kauhea rangaistus helsinkiläisten menneistä ja olevaisista synneistä. Jos ei työ minua tänne tällä hetkellä sitoisi, lähtisin saman tien johonkin, missä rahalla saa ja kulkuneuvoilla pääsee, missä on lämpimämpää, valoisampaa ja halvempaa, missä ihmiset eivät hyökkäile ja kaatuile toisiaan päin tahi lakkaamatta nalkuta ja mulkoile, vaikka joku kehtaisi olla näyttämättä ahdistuksensa päällepäin ja vaikka lukisi kirjaa.

Viime aikoina jatkanut lapsuudenlukujen uusintakierrosta Mika Waltarin parissa, aloittaen Mikael Karvajalasta, koska se jatko-osineen on keskeisin käsillä olevan romaanini päähenkilön nimen kolmesta alluusiosta. Olen viimein ehättänyt romaanin kirjoittamisessa sinne, missä sarastus jo näkyy. Laskujeni mukaan jäljellä pitäisi olla enää neljä lukua ja nuoren ystäväni Ketun kirjoittama epilogi.

Mitä pidemmälle on käsikirjoitus edennyt, sitä raskaammaksi kirjoittaminen kuitenkin käy, sillä luomisen keveys ja seikkailujen rajaton vapaus ovat jääneet kauas taakse. Jo pidemmän aikaa kaikki on pitänyt sitoa yhteen, lukemattomat rönsyt yhdistää kantavaksi punokseksi, ratkaisemattomat dilemmat ratkaista, ja kaikki tämä vieläpä tehdä ilman, että tarina venyy enää yhtään pidemmäksi kuin on pakko, sillä Luoja tietää se totisesti on jo kyllin venynyt. Helpottuneena huoahtaa sieluni kun viimeinen rivi on kirjoitettu, vaikka edessä olisikin sitten tuskallinen toimitustyö, puhumattakaan kustantajan etsimisestä ja kaikesta muusta.

*   *   *

Lopputaisteluun valmistautuessani mieleeni juolahti, että miksiköhän suomalaiset sananlaskut suhtautuvat sellaisella pelolla pahan paljastamiseen - saati siihen, että pahalle pitäisi paljastumisen myötä tehdä jotain. Ajatellaanpa esimerkiksi kahta sanontaa: piru merrassa ja kauhistuksen kanahäkki. Nehän tarkoittavat oikeastaan samaa: paholainen (piru, kauhistus, abominaatio) on vangittuna johonkin kalojen tai siipikarjan vangitsemiseen tarkoitettuun häkkyrään. Sen sijaan, että kumpikaan sanonta kuvastaisi helpotuksen tunnetta, kun paha viimeinkin on kiikissä, kuvastavat ne molemmat pelkoa ja kauhua. Nyt on piru merrassa! Voi kauhistuksen kanahäkki!

Johtuuko se siitä, että suomalainen kokee vahingossa vanginneensa suurempia ja kauheampia voimia kuin mistä pystyy selviytymään? Onko pahalla vangittunakin niin paljon voimaa, että se voi kirota vangitsijansa kauheaan kadotukseen? Tuleeko se väistämättä merrasta tai kanahäkistä verkon läpi ja käy sen houkan päälle, joka on ansansa asettanut itselleen liian suurten voimien tielle? Onko suomalaisessa psyykessä ylipäätään olemassa alavire, joka olettaa pahan tielle asettumisen olevan itsessään epäviisasta ja väärin? Siksikö on tämä katajainen kansa niin kauhian arka ja pelkuruinen, vaikka vain sanojen ja sävyjenkin suhteen?

Kyllähän vanha vainoojamme iso on, ja vaarallinen. Vaan onko siihen koskaan auttanut väistäminen ja nöyristely? Eikö vainolainen yleensä potkaise sitä, joka sitä kumartaa, ja kumarra korkeintaan sitä, joka sitä kykenee potkaisemaan? Piilopirtissäkö sitä pitää koko kansankaari viettää, ja vartoa ja varoa, ettei vain mertaansa laske sinne, missä piru käy pyydykseen. Ahdistaa vain viatonta ahventa, vain uneksia kanteleesta, jonka hauen leukaluusta saisi, ja kuinka sillä laulaisi suohon kilpakosijat, kun muuten ei kehtaa. Onko sellaista siimestä, johon ei hallin hammas käy? Karhun nimen mainitseminen manaa karhun metsästä - siksi otso, ohto ja mesikämmen.

Suomi perustuu pelkoon. Harmaata kiveä päin kyllä pusketaan, koska eihän kivi loukkaannu eikä puske vastaan. Suo kyllä kuokitaan. Korkeammalta tähyilevä ilves revitään alas, ja sanotaan: et ole sinä meitä kummempi. Puukkoa pidetään vyöllä. Eihän sitä tiedä, vaikka pitäisi ahven suolestaa, tai särki, kunhan ei pirua kumminkaan. Ollaan vain kuin ei oltaisikaan. Kunhan vaan ei pahasti sanottaisi eikä pitkään katsottaisi.