perjantai 4. lokakuuta 2019

Gunung Gedellä

Ollaan vasta lokakuun alussa ja tänään tuli lunta taivaalta. Täällä se tosin suli saman tien maahan osuessaan eikä peittänyt maata valkovaippaansa, kuten Pohjois- ja Itä-Suomessa näköjään tapahtui.

Syyskuun lopulla kävin Indonesiassa. Se oli työmatka, mutta menin etuajassa voidakseni käyttää sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamupäivän maastossa lintuja etsimässä. Valitettavasti indonesialainen lintuharrastajakontaktini teki oharit - somepäivityksistä päätellen oli vaeltamassa jollain vuorella koiralauman kanssa eikä ollut viestien tavoitettavissa matkaani edeltävinä päivinä. Improvisoin siis asiat itse ja kun käytössä kuitenkin oli niin lyhyt aika, päädyin valitsemaan Gunung Geden kansallispuiston ja sen vieressä sijaitsevat Cibodasin kasvitieteelliset puutarhat, joissa olen käynyt vuonna 2017.

Viikonloppuisin puoli Jakartaa haluaa lähteä niihin harvoihin luonnonkauniisiin paikkoihin, jotka ovat ajoetäisyydellä metropolista. Niinpä perjantaista sunnuntai-iltapäivään kaikki tiet ruuhkautuvat, hotellit ja majatalot ovat täynnä, ja kansallispuistojen polut ruuhkautuvat opiskelijoista ja muista patikoijista. Sunnuntai-illaksi jengin on kuitenkin palattava Suur-Jakartaan, joten oletin pääseväni samoilemaan Gunung Geden maisemissa sangen rauhassa. Minä ja linnut.

Kontaktini kadottua vuorille jouduin turvautumaan taksikyytiin päästäkseni Cipanasiin, josta hankin majatalon 20 minuutin kävelyn päästä Cibodasin portilta. Taksikuski vaati tästä matkasta kuuttasataa rupiaa, joka suomalaisittain ei tietenkään ollut juuri mitään. Yllätys odotti kuitenkin Bogorin tuolla puolen, Puncakin solan alussa, kun kävi ilmi, että koko valtatie oli suljettu Jakartasta vuorille päin suuntautuvalta liikenteeltä - jotta kaikki kaistat olisivat käytössä paluuruuhkalle vuorilta takaisin Jakartaan.

Tätä seikkaa en ollut ottanut huomioon kuvitellessani, että pääsisimme mukavasti Cipanasiin kun koko muu väestö ajaisi päinvastaiseen suuntaan. Kysyin taksikuskilta, että tapahtuuko tätä useinkin, ja hän lipsautti tyhmyyttään, että sama käytäntö joka viikonloppu, olisihan valkoisen herran pitänyt tämä tietää. Taksikuski siis tiesi, ettemme pääsisi valtatietä Cipanasiin, muttei kuitenkaan vaivautunut kertomaan tätä minulle Jakartassa - ja nyt hän oli myös paljastanut tienneensä, joten oli turha kuvitella minun maksavan sovittua hintaa siitä, että hän dumppasi minut valtatien varteen.

Hetken riideltyämme ja taksikuskin nillitettyä köyhää osaansa, polttoaineiden hintoja ja huonoa kielitaitoaan maksoin hänelle puolet luvatusta - olihan hän kuitenkin tuonut minut yli puoliväliin linnuntiematkaa - ja maksoin puolestaan loput taksikuskille luvatuista rahoista kahdelle ojekille eli moottoripyöräkuskille. Toiselle itseni viemisestä ja toisille laukuistani. Moottoripyörillä pujottelimme sitten pikkukylien läpi - ensin väärään paikkaan ja sitten oikeaan. Annoin heille vaivannäöstä pienen bonuksen, koska olin sittenkin saapunut kohdealueelle vielä ennen Cibodasin portin sulkeutumista.

Ikävä kyllä majatalossa kului aikaa huoneen säätämiseen, kun apupoika oli ensin ottanut väärät avaimet mukaan ja oikeiden löytämisessä kesti. Kun lopulta miellyttävän suomenkesäisen viileässä vuoristoilmassa patikoin kylien läpi Cibodasin portille - torjuen yksityisihmisten ja vieläpä madrasankin teetarjoukset - olivat metsänvartijat jo sulkemassa. He ymmärsivät kuitenkin minua ja päästivät sisään suojelualueelle - vieläpä maksutta (olivat jo sulkeneet kassan).

Niinpä saatoin avata matkapinnasaldoni jo sunnuntain puolella ja katsella vesiputouspolun ja bambupöheikköjen ihmistyhjissä maisemissa lintujen ilta-aktiivisuutta aina pimeän tuloon saakka. Pimeän tultua kohtasin polulla yhden metsänvartijoista, joka varoitti villisioista. Saman tien näimmekin yhden, ja heti perään makakeja ja tupain (puupäästäisen, tuon kädellisten varhaisen esi-isän). Se oli hyvä päivä. Mopokuski olisi mielellään vienyt majatalolleni, mutta päätin kävellä, tunsinhan jo tien.

Cibodasin porttien ulkopuolella olikin nyt hämärän langettua paikallisten teinien kokoontumisajot. Pojilla oli pimeästä huolimatta aurinkolasit, tytöt kikattivat huiveissaan ja tuhmemmat tytöt huiveitta ja yhtä reikäisissä farkuissa kuin pojat. Hämärä suojelee partojaan päristeleviltä aikuisilta ja nuoriso saa rauhassa päristellä mopojaan ja energiajuomiaan.

Seuraavana aamuna lähdin liikkeelle varhain, toivoen, että jälleen voisin neuvotella metsänvartijoiden kanssa pääsyn suojelualueelle jo ennen kuin virallisesti avaisivat porttinsa. Lintujen sekaparvilla tropiikissa on nimittäin taipumus olla aktiivisimmillaan hyvin varhain aamuisin ja uudelleen hämärän alkaessa langeta. Elättelin toiveita, että ehtisin vielä Gunung Geden rinteillekin ennen porttien avaamista ja patikoijien tuloa - minulta kun puuttuu yhä endeeminen jaavankurppa, lehtokurpan trooppinen versio, jonka oharit tehnyt kontaktini olisi voinut löytää.

No, porteilla hengailleet epäviralliset vartijat päästivät minut kyllä sisään - virallinen vartija lipunmyyntivarustuksineen ei ollut tietenkään saapunut. Kurppaa ei löytynyt, kaikenlaista muuta mukavaa kyllä. Tunteja myöhemmin, kun olin jo Cibodasin ylemmissä osissa, virallinen metsänvartija tuli moottoripyörällä perään ja myymään minulle jälkikäteisesti lippuni. Minua ei ollut vaikea löytää, koska tuona varhaisena maanantaiaamuna olin lähes ainoa vieras - ja luultavasti ainoa ulkomaalainen. Kontrasti oli suuri viikonloppuun, jolloin paikka on tupaten täynnä jakartalaisia.

Sekä Cibodasissa että Gunung Geden vuorelle kiipeävällä polulla näin paljon samoja lajeja, joita olin täällä ensi kerran nähnyt vuonna 2017. Ajankohta oli kuitenkin hieman aiempi - sadekausi ei ollut vielä syyskuussa alkanut. Ero kuului enemmän kuin näkyi - äänimaailma oli erilainen. Kaksi lajia endeemisiä seppiä - yleisempänä kultasepelseppä, harvinaisempana ruskopääseppä - olivat äänessä kaikkialla. Mutta niin oli paljon muutakin. Myös itäpalearktisten muuttolintujen esiintymisessä ajankohtaero näkyi: nyt maisemissa oli monta lajia minulle uusia sieppoja, kun taas uunilintuja ei näkynyt lainkaan.

Vähän ennen ylempiä vesiputouksia, pysähdyttyäni katselemaan läheltä näyttäytyneitä jaavanviheltäjärastaita, kohtasin nuoria opettajia Cipanasista. Yksi heistä oli Dresdenissä asuva ja opiskeleva yhtenäisen Euroopan aatetta kannattava britti - hänen ruiskumaalari-isänsä oli aikoinaan muuttanut töihin Saksaan ja jäänyt sille tielle, joten hän oli brittiläisistä vanhemmistaan huolimatta syntynyt ja kasvanut lähes koko elämänsä Dresdenissä, kunnes oli lähtenyt vapaaehtoisena opettajana kiertämään Aasiaa, päätyen Japanista ja Koreasta Kiinan kautta Vietnamiin ja lopulta Jaavalle. Toinen puolestaan oli hänen paikallinen kollegansa, edellispäivänä kihloihin mennyt Prabowon kannattaja, jonka jutuissa nationalismi ja islamismi menivät merkillisesti sekaisin.

Opin paljon uutta. Lisäksi he olivat mielenkiintoisia ja avomielisiä ihmisiä, keskinäisestä erilaisuudestaan huolimatta. Joimme kahvia ja noissa luonnonkauniissa maisemissa tunnit vierähtivät kuin huomaamatta keskustellessamme populismista, valeuutisista, keinoälystä, kuolemattomuudesta, kvanttifysiikasta, ilmastonmuutokseen vaikuttavista tekijöistä, vieraiden planeettojen asuttamisesta ja biodiversiteetistä. Laskeuduimme vuorelta yhdessä, näimme läheltä indigosieppoja, luumuselkäsieppoja, jaavanviheltäjärastaita, jaavantiaistimaleja ja maaviidakkotimaleja - sekä vuoren juurella Länsi-Jaavan endeemisiä mustia langureita.

Kun kansallispuisto sinä iltana viideltä sulki, kävelin Cibodasin ja kylien halki takaisin majatalolleni, otin taksin Jakartaan. Saapuessani hotellilleni viidakkovarustuksessa oli minulla juuri sopivasti aikaa käydä suihkussa ja muuntautua kravattikaulaiseksi farangiksi työkokouksiin. Vuorelle kiipeämiseen käytetty aika on yleensä hyvin käytettyä aikaa.

lauantai 31. elokuuta 2019

Kesän loppuessa

Kävin Söderskärillä, jossa on majakka ja lintuasema, kumpikin omalla luodollaan ja niiden välissä riippusilta. Pörtön alukset liikennöivät Söderskärille Vuosaaren Aurinkolahdelta käsin, jossa kesän kohu-uutisten mukaan ovat lähiöt tulessa, monikulttuuriset nuorisojengit terrorisoivat väestöä ja mummot pyörtyilevät hamppuhuurujen sakeuteen. Mitään sellaista ei tosin seudulla näkynyt, kuulunut eikä haissut, ei aamulla eikä myöhemmin saarelta palatessamme.

Matkalla jäkitti valkeiksi paskottujen luotojen täydeltä merimetsoja, jotka ovat saariston luotojen ekologialle mitä hyödyllisimpiä olentoja, pyytäessään merestä roskakalaa ja jalostaessaan fosfaatit luodoille ketokasvillisuuden lannoitteiksi.

Tiirat olivat jo kadonneet. Sen sijaan koskeloita näkyi useaan otteeseen, Söderskärin yli lensi kalasääksi ja saarella oli paikallisina ainakin neljä luotokirvistä. Haarapääskyjä oli luodoilla sadoittain - mutta niitä on näkynyt yhä myös Helsingin keskustassa. Yllättävämpää oli, että myös räystäspääskyjä oli sankoin joukoin luodoilla kironomideja saalistamassa.

Asuntoni lähiseudulla on näkynyt muutolla olevia pajulintuja, leppälintuja ja punarintoja. Vähitellen maailma käy hiljaisemmaksi. Vielä kuitenkin on auringon ja lämmön puolesta kesäistä. Laajalahdella oli Suomeen pelmahtaneita punajalkahaukkoja arotuulten tuomina.

Espanjasta saapui neljä laatikollista Dueron viinejä - kaksitoista pulloa kussakin. Näiden tarkoituksena on auttaa pleistoseeniarojen kaksoismonarkiaa ankarassa taistelussa alkusyksyn luonnonvoimia vastaan, kun rajaseudut vääjäämättä kohtaavat pimenevät illat ja vetistyvät taivaat.

Majakanvartijan ammatti voisi sopia minulle, jos sellaisia yhä olisi. Ikävä kyllä majakat ovat nykyisin miehittämättömiä. Sääli, kun nettikin nykyään toimii saaristossa ja ruokaahan voisi toimittaa vaikka drooneilla, jos kalaonni ei ole myötä. Nyt on tyydyttävä virtuaaliseen majakkaan, mutta kun sen vartioinnista ei kukaan maksa, kuitenkin hankittava leipä pöydälle muualta.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Imeväisistä ja kyykäärmeen koloista

Kävin lopulta jossain etelärannikkoamme kauempana, nimittäin Liminganlahden rannalla Aurannokassa. Siellä grillattiin lihaa, juotiin ja saunottiin. Perämeren maisemat olivat esteettisesti järvimäisiä huolimatta saaristoluonnosta; murtovesikin kovin makeaa.

Lintujen syysmuutto oli jo hyvin käynnissä. Niemen yli meni hiiri- ja varpushaukkoja, yksi naaras sinisuohaukka. Rannoilta lähti taivaanvuohia ja punajalkavikloja. Ruovikossa oli vielä hiljaisina ja lähtöä tehden ruokokerttusia. Haarapääskyjä oli yhä liikenteessä pikkuparvina etelää kohti. Muuan käki viihtyi niemellä, lentäen välillä merta kohti mutta palaten aina takaisin niemen koivuihin tai vieläpä istumaan rantakivelle, yrittäen kerätä rohkeutta lähteä Hailuotoa ja Ruotsia kohti, ties mistä syystä, kun olisi voinut vain seurata Pohjanmaan rannikkoa etelää kohti.

Koska meitä oli Helsingistä kolme osallistujaa, menimme autollani - heti perjantaina töistä päästyäni keula kohti Oulua. Olimme Aurannokassa puolenyön jälkeen. Takaisin kotiin sunnuntai-illaksi. Pitkät ajomatkat antavat tilaa ajatuksille varsinkin jos ihmiset eivät koko ajan puhu.

*   *   *

Yleensä olen masentuneimmillani pimeänä kautena loppusyksystä keskitalveen, mutta tänä vuonna se on jatkunut pitkin kesää. Suomi heittää niskaani koko ajan lisää käsittämättömiä kuluja, kuten viimeksi keskustassa omistamassani asunnossa tapahtunut vesivahinko, josta uhkaa tulla kymmenien tuhansien kustannukset. Taloyhtiö ja vakuutusyhtiöt tietysti sanoutuvat irti vastuusta eikä vuokralaisenikaan ole syyllinen muuhun kuin että on sattunut asumaan siellä. Ei hänellä tietysti olisi tällaisia rahojakaan. Ennakkotapausten valossa kävi myös ilmi, että Helsinki on ilmeisesti täynnä vanhoja taloja, joissa kaikki kylpyhuoneet on aikoinaan rakennettu osakkaiden tai asukkaiden omalla vastuulla, mistä omistajien vaihtuessa uudet osakkaat ja asukkaat eivät tietenkään ole olleet tietoisia. Tyypillistä Suomea - täällä paukutellaan alituiseen henkseleitä kaikenlaisista turvaverkoista, mutta kun todellinen tilanne tulee, ne koskevat vain miljonäärejä ja tuilla eläjiä, eivät koskaan tavallista keskiluokkaa.

Suomi ei kuitenkaan ole ankea maa vain taloudenpidon suhteen. Ihmisten luonne on ankea. Ei tietenkään kaikkien - onhan minulla runsaasti hyviä ystäviä täällä. Kummallisen monet ovat kuitenkin mieleltään jotenkin sairaita, enkä tässä viittaa oikeasti mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Ihmiset, joita tunnen vain pintapuolisesti jos ollenkaan, käyttävät aikaansa siihen, että miettivät pienissä mielissään minun yksityiselämääni, josta eivät tiedä eivätkä voi tietää mitään, koska eivät minua tunne. Lisäksi asialla on tietysti muutama aidosti pahantahtoinen yksilö, joista ainakin yhden diagnosoisin narsistiseksi psykopaatiksi ja patologiseksi valehtelijaksi. Hän on jatkanut tätä nyt jo kahdentoista vuoden ajan - ja sattumoisin iljettävät valheet tuntuvat joka vuosi tulevan pintaan samaan aikaan, jolloin niin kutsuttu käärmenäyttely on koolla Helsingissä.

Minulla on ollut elämäni varrella joitain haavoittuvassa asemassa olleita ihmisiä suojeltavana, mutta nyt kun tätä rajoitetta ei ole, voin panna enemmän aikaa itseeni kohdistuvien törkeiden kunnianloukkausten kirjaamiseen. Oikeuslaitos on näiden suhteen ääriflegmaattinen tekemään mitään, ellei ole dokumentoitavissa olevaa kärsimystä (esim. työpaikan tai kauppojen menettäminen), jolle saisi hintalapun korvausvaatimuksia varten. Silloinkin elektroninen ja muu todistusaineisto pitää itse tai yksityisammattilaisten toimesta kasata ja vääntää rautalangasta valmiiksi. Mutta kuka onkaan sanonut, että oikeuslaitos olisi oikea taho toimittamaan oikeutettua kostoa? Onhan niitä tapoja, vain mielikuvitus rajana, ja sekin hyvä puoli, että oman käden oikeudessa rikoksilla ei ole vanhenemisaikoja.

Juoruista on voinut päätellä, että jotkut levittäjistä seuraavat tätä blogia etsiäkseen täältä yksityiskohtia, joista juoruta, joten tämän luettuanne hyviä yöunia juorutädeille ja -sedille fantasioidenne parissa.

*   *   *

Siltä varalta, että jollain olisi yhä mielessään mainitunlaisia fantasioita eikä kykyä itse erottaa panettelua ja valheita reaalitodellisuudesta, todettakoon, etten ole vielä ikinä elämässäni sekaantunut prostituutioon, ihmiskauppaan tai (minkään monista nykyisin tunnetuista sukupuolista) hyväksikäyttöön. Paitsi mikäli sekaantumisella tarkoitetaan sitä, että olen ainakin kerran elämässäni suojellut tällaisen rikoksen uhria ja todennäköisesti pelastanut hänen henkensä.

Ottaen huomioon, että syntymärajoitteeni vuoksi olen todennäköisesti maailmankaikkeuden mielenkiinnottomimpia ihmisiä kaikenlaisen sukupuolisen ja parisuhde-elämän suhteen, on suorastaan häkellyttävää, mihin pahantahtoisten ihmisten mielikuvitus pystyy. Se ei lakkaa ihmetyttämästä pientä kulkijaa. Toisaalta, samoista syistä olen myös aina ollut eräällä tavoin sokea, kun mieleni ei ole luontaisesti millään tavoin kiinnostunut toisten ihmisten sukupuoli- ja parisuhde-elämästä, joten minulta jää ehkä tunnetasolla ymmärtämättä, mikä näitä ihmisiä oikein riivaa.

Edellä mainittu ei tarkoita, ettenkö olisi lainkaan kiinnostunut ihmisten tunne- ja parisuhde-elämästä - mutta lähinnä empaattisessa merkityksessä, sen koskettaessa aidosti minua, tai kun kyse on ihmisten ymmärtämisestä. On helppo väittää, etten ymmärrä ihmisiä, mutta toisinaan ulkopuolinen näkökulma (joka minun kohdallani on aina ollut perusasetus muuhun ihmiskuntaan nähden) auttaa näkemään sellaista, mitä ihmiset eivät kykene itse itsessään näkemään. Eivät näe ikään kuin metsää puilta, koska luontainen itsekeskeisyys (joka koskee minua aivan kuten kaikkia muitakin) estää näkemästä ja ymmärtämästä itseä siitä näkökulmasta, josta muut meidät näkevät, ja päinvastoin peilaa muihin omaa itseä ja ominaisuuksiaan.

Minua ei kiinnosta, kuka on kenenkin kanssa, onko joku kiinnostunut vastakkaisesta vai omasta sukupuolesta (tai molemmista tai ei kummastakaan), onko jollakulla 20 vuotta itseään nuorempi tai vanhempi puoliso, tai vieläpä ulkomaalainen. Minulle ihmiset ovat ihmisiä, eivät parisuhdemarkkinoiden objekteja eivätkä kilpailijoita. Tämä ei tarkoita, että ihmiset olisivat minulle samanarvoisia. Tarkoittaa vain, että heidän arvonsa minulle ei riipu heidän iästään, sukupuolestaan, suuntautumisestaan tai kansallisuudestaan. Ikävä juttu niille, jotka tuntevat itsensä kovin etuoikeutetuiksi arvokkaampaan statukseen silmissäni sillä perusteella, että ovat sitä-tai-tätä.

Olen elänyt lapsuuden, joka opetti äärimmäiseen epäluottamukseen vanhempia ihmisiä ja ylipäätään auktoriteetteja kohtaan, ja etsimään itse ja rekrytoimaan harvat liittolaiseni. No, niistä ajoista on kauan. Olen kasvanut, oppinut pois pahimmasta epäluottamuksesta maailmaa kohtaan, ja liittolaisten löytämisen ja rekrytoimisen kyky on aivan toista kuin lapsena. Niinpä myös verkosto, johon hirnyrkkini (ja muut sijoitukseni) sijoitan, on nykyisin maailmanlaajuinen ja diversi. Kaiken, mitä olen elämässäni saanut aikaan, olen saanut aikaan itse ja näiden ihmisten tuella, konkreettisella tai henkisellä. He ovat ansainneet kunnioitukseni, kuka mitenkin. Miksi siis tuhlaisin kunnioitustani sellaisiin, jotka eivät ole sitä ansainneet?

Minulta on turha vaatia kunnioitusta sukulaisuuteen, ikään, sukupuoleen tai auktoriteettiin vetoamalla. Lahjonta ja uhkailu harvoin toimivat, kiristys vielä huonommin. Näillä keinoilla saa minulta kyllä osakseen halveksuntaa, jos sitä hakee - vaikka se jäisikin sillä hetkellä piiloon kuoren alle. Olen työ- ja tutkimuselämäni varrella keskustellut tappokäskyn antajien, kiduttajien, raiskaajien ja fanaatikkojen kanssa ilman että ilmeeni on värähtänyt, joten kyllä se aina muutaman juorukellon ja fantasistinkin kestää. Älkööt kuitenkaan kuvitelko, että unohtaisin. Tai antaisin anteeksi. Anteeksianto, kuten tässä blogissa joskus taannoin puheena ollut Hannah Arendt on todennut, olisi kyllä suositeltavaa, muttei ole mahdollista ilman sen tahon katumusta, jolle pitäisi anteeksi antaa. Ei katumusta - ei anteeksiantoa. Tämä nyt vain menee näin.

*   *   *

Aidosti pahat ihmiset ovat melko harvinaisia. Sen sijaan maailmassa vipeltää valtoimenaan kaikenlaisia pikkunilkkejä, jotka saattavat olla omissa pienissä mielissään syvästi ahdistuneita, pettyneitä kunnianhimonsa toteutumattomuuteen ja kateuden riivaamia sellaisiakin ihmisiä kohtaan, joiden elämässä ei pitäisi olla mitään kadehdittavaa. Näitä ihmisiä on yleensä ilmaantunut paikalle sen jälkeen, kun olen ensin käynyt myrskyn tai sotatantereen läpi ja savu on jo hälvennyt, ja he haluaisivat kovasti saada itselleen työni hedelmät mutteivät riskejä, verta, hikeä ja kyyneleitä. Onhan tämä tavallaan ymmärrettävää. Jos ei sitten kuitenkaan saa sitä, minkä olisi kauheasti halunnut, pitäisi itsestä löytää sen verran miestä tai naista, että keskittyy rakentamaan omaa menestystään eikä vahingoittamaan toisen mainetta. Muuten voi käydä jonain päivänä huonosti.

Hyvä uutinen on, että elämässä voi aina oppia, varsinkin jos kulkee vähemmän kuljettuja ja hankalia polkuja pitkin. Huono uutinen on, että niistä oppii myös asioita, jotka tekevät kyynisemmäksi, raskasmielisemmäksi ja ajoittain myös väsyneemmäksi sellaisen suhteen, mitä aikoinaan olisi voinut vielä sietää. Itsensä kehittäminen on kuitenkin elinikäinen tehtävä. Tehtävä vain muuttaa muotoaan riippuen siitä, mihin kohtaan elinkaarta haluaa itsensä kulloinkin kiinnittää. Paremmaksi ihmiseksi tuleminen ei ole koskaan huono päämäärä, ja herättää, vaikka viiveelläkin, niiden kunnioituksen, joiden kunnioituksella on väliä. Se myös palkitsee itsensä - yleensä vielä paremmin kuin yksittäisten hyvien tekojen tekeminen, sillä saavutukset pysyvät matkassa mukana tien seuraaviin mutkiin.

Geneerinen kehotukseni onkin: kehittäkää itseänne. Maisia saavutuksia tarvitaan leivän tuomiseksi pöytään ja itsetunnon pönkitykseksi, mutta se, millä on todellista väliä, on mitä ihmisestä itsestään tulee, koska se vaikuttaa hänen kaikkiin tuleviin valintoihinsa ja tekoihinsa. Kertautuupa se vielä vaikuttamalla myös muihin ihmisiin - parhaimmillaan sen kautta, että on jossain vaiheessa vanhemman, opettajan, neuvonantajan tai sensein roolissa jollekulle toiselle. Kenties monillekin.

Totean loppukaneetiksi vielä asian, jonka olen oppinut sankaruudesta: Vaikka se helposti ilmeneekin tekojen kautta, on sen ydin kuitenkin itsensä kehittämisessä. Sankari on nimittäin se, joka paitsi tekee itsestään alati paremman, myös vaikuttaa ympärillään oleviin ihmisiin niin, että nämä tuntevat tulevansa paremmiksi ihmisiksi siksi, että sankari on olemassa ja heidän joukossaan. Vaeltaessamme pimeyden laaksojen halki meidän on hyvä etsiä sankarin soihdun lepattavaa valoa. Joskus se on toinen ihminen, mutta toisinaan käy niin, että on itse sytytettävä tuo soihtu, varsinkin jos ei sitä kukaan muu tehnyt. Ja katso - niin läpitunkevinkin pimeys väistyy heikoimmankin valonsäteen tieltä.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Valkoisten poskien saaret

Kesä on ollut lämmin. Heinäkuussa rikkoontui Suomen kaikkien aikojen lämpöennätys. Sääli sinänsä, sillä minulle kesä on ollut ikävystyttävä. Lomia ei ole ollut enkä ole käynyt missään kuukausiin, paitsi toistamiseen Öröllä. Örötä, Kasnäsiä ja Perniötä lukuun ottamatta en ole poistunut Helsingin kaupungin alueelta aikoihin, paitsi pari kertaa Otaniemen puolelle.

Öröllä oli hienot ilmat, mutta heinäkuulle ominaiseen tapaan lintumaailmassa hiljaista ja huomaamatonta. Nuolihaukka näyttäytyi tälläkin kertaa ja uutena saaripinnana yli lensi muutama törmäpääsky – varmaankin jo syysmuutolla kohti etelää. Lantiatar löysi saarella laiduntavien lehmien rannalle jättämistä jätöksistä huippu-uhanalaisia särkkälantiaisia – ja kymmenen muuta lantiaislajia.

Itähelsinkiläisen lähiöni elämään ovat kuuluneet kuolleiden sorkkaeläinten lihan grillaaminen ja Dueron punaviinien nauttiminen kaksoismonarkian rajaseudun eetoksessa, kotimaisin ja kansainvälisin vierain. Pesänsä jättäneet mustarastaiden poikaset ovat pomppineet pihoilla, lehtokurppa vedellyt öisin yli heinäkuulle saakka ja silloin tällöin on parvekkeelta voinut nähdä valkoposkihanhien kaakattavien rivien lentävän kohti Vuosaaren suunnan rannikoita.

Parvekkeella olen lukenut kirjoja – mm. kaksi uutta Akuninia viroksi – ja pelannut šakkia. Sieltä ulos katsoessa näkyy pihlajissa kypsyviä marjoja, jotka eivät vielä hetkeen näe rastas- ja tilhiparvia, mutta ehkä syksyn saadessa. Näkymä luo myös illuusion siitä, että olisi metsien ympäröimä, vaikka kaupungissahan tässä ollaan, eivätkä taivaanrannan peittävät puut oikeastaan ole metsiä vaan pari metsikköä ja valtatietä reunustavien matalien meluvallien puurivejä.

Kesäkuun lopulla ja heinäkuun alussa aivoni toimivat ilmeisesti tehokkaammin kuin ennen tai jälkeen, sillä nykäisin silloin šakkitulokseni yli sata elopistettä ylöspäin, vain menettääkseni siitä yli puolet heinäkuun lopun tappiollisempana jaksona. Minulla ei ole pelin suhteen kilpailullisia tai rahantekemisen ambitioita, kuten joillain energisistä nuorista vastustajistani, jotka kilpailevat ja valmentavat muita opiskelurahojensa eteen. Pisteet ovat kuitenkin mittari oman edistymiseni empiiriseen seurantaan ja siksi mielenkiintoisia.

Kuten šakissa, myös tosielämässä parhaat siirrot ovat niitä, jotka toteuttavat useampaa kuin yhtä tehtävää kerralla. Pelissä hyvä siirto voi esimerkiksi samaan aikaan suojata omaa nappulaa, uhata vastustajan nappulaa ja edistää pidemmän tähtäimen suunnitelmaa saavuttamalla paremman aseman.

Pelaamiseni on itsessään tällainen monta tarkoitusta täyttävä siirto. Ilmeisimpänä tarkoituksena ovat pelin tarjoamat hupi ja älyllinen stimulaatio - molemmat asioita, joita Suomessa ei ole liikaa tarjolla, ainakaan ilmaiseksi. Samalla se toimii erinomaisena filtterinä yhä uusien älykkäiden ja mielenkiintoisten ihmiskontaktien hankkimiseen eri puolilta maailmaa. Moni näistä muodostuu investoinniksi ja lisää suuresti niiden kaupunkien, provinssien ja maiden määrää maailmassa, joissa minulla on assetti. Ja kolmanneksi pelien kuluessa tapahtuva interaktio kehittää aktiivisia kielitaitojani useammassa kielessä, joita olen pitkään osannut jonkin verran, mutta joissa taitoni ovat kuin itsestään parantuneet merkittävästi.

*   *   *

Heinäkuu, jolloin suomalaisia on mahdotonta tavoittaa paitsi sosiaalisen median lomakuvista, on aikaa, jolloin helsinkiläiset ovat taas tapansa mukaan kiivaasti vouhottamassa valkoposkihanhista. Heidän vimmansa tuntuu absurdilta. Valkoposkihanhi on ihmeellinen siunaus Helsingin seudulle ja sopisi vieläpä kaupungin maskotiksi – kuten tosin myös kalalokki tai meriharakka. Valkeine klovninnaamareineen, elegantteine mustan, valkean ja harmaan kirjavine väreineen on valkoposkihanhi epäilemättä maailman kaunein hanhi heti Siperiassa pesivän ja Bulgariassa talvehtivan punakaulahanhen jälkeen.

Suomessa kuulee yhtenään väitettä, että valkoposkihanhi olisi vieraslaji. Tämä perustuu paitsi valheelliseen propagandaan, myös ilmeisesti siihen, että ihmiset sekoittavat valkoposkihanhen paljon suurempaan kanadanhanheen, joka tosiaankin on Amerikasta riistalinnuksi istutettu vieraslaji. Valkoposkihanhi sen sijaan on aitoa arktista faunaa, joka on kaukaisina aikoina syöty Itämereltä loppuun mutta palannut tänne pesimään kun pahin vaino on laantunut. Lisäksi ihmiset ovat houkutelleet hanhet kaupunkiympäristöön pakkomielteellään viljellä joka paikkaan keinokasteltuja ja lyhyiksi leikattuja nurmikoita, jotka hanhien näkökulmasta vastaavat mehevää tuoretta tundraa.

Helsingin pitäisi olla ylpeä siitä, että täällä näkee niin helposti kyseistä epätavallista lintulajia, joka on mitä miellyttävin niin ulkonäöltään, ääniltään kuin elintavoiltaankin. On totta, että se paskoo, mutta käytännössähän kyse on siitä, että hanhet leikkaavat nurmea ilmaiseksi ja tuottavat tulokseksi ensiluokkaista lannoiteainetta, joka jonkun pitäisi vain korjata talteen voittoa tuottavalla tavalla. Valkoposkihanhen kannat kestäisivät kyllä hillittyä metsästystäkin, mutta suomalaisten fanaattisen kansanluonnon ja verenhimon tuntien sitä olisi vaikea pitää aisoissa. Suomalaisilla kun on asiassa kuin asiassa vain kaksi vaihdetta: se, mikä ei ole pakko, on kielletty.

*   *   *

Toinen eläinryhmä, joka tuntuu saavan helsinkiläiset kauhun valtaan, ovat lokit. Helsinki on poikkeuksellinen kaupunki siinäkin suhteessa, että täällä näkee helposti viisi eri lajia lokkeja (hyvällä onnella ja muuttoaikaan näiden päälle vielä pari lisää). Täällä ovat nimittäin yleisiä pesimälajeja niin kalalokki, harmaalokki, selkälokki, merilokki kuin naurulokkikin. Kauppatorilla ja vastaavissa paikoissa ne vihastuttavat helsinkiläisiä ja ihastuttavat ulkomaisia turisteja läsnäolollaan.

Lokkien määrä on kuitenkin nyt rankasti vähenemässä, mikä johtuu siitä, että Suomessa on päästy lähes kokonaan eroon avokaatopaikoista. Tämä taas johtuu siitä, että suurin osa aiemmin avokaatopaikoille dumpatusta jätteestä poltetaan nykyään energiaksi. Kuten järkevää onkin. Varsinkin harmaalokki hyötyi kaatopaikoista aikanaan niin paljon, että sen kannan voimakas kasvu alkoi uhata monia muita lintulajeja – harmaalokki kun on paitsi kaikkiruokainen opportunisti myös tehokas peto, kuten merilokkikin. Nyt sen taantumisen voisi odottaa välillisesti lisäävän saariston sorsalintujen ja kahlaajien pesimämenestystä.

*   *   *

Valkoposkihanhen ja kyhmyjoutsenen tavoin myös merimetso on Itämerellä paluumuuttaja. Yhdyskuntalintuna se on ollut helppo hävittää aikoinaan ihmisten toimesta yksinkertaisesti siten, että kaikki munat on kerätty pesimäluodolta kerralla. Aikoinaan merimetso on pesinyt yleisenä paitsi Itämerellä myös sisävesistöissä, kuten voidaan havaita keskiaikaisista kronikoista, joissa kerrotaan Suomen järvillä pesivistä mustista pelikaaneista. Voidaan siis odottaa merimetson palaavan aikanaan myös sisävesistöihimme, harmaahaikaran jatkoksi.

Merimetso syö niin kutsuttua roskakalaa ja sen yhdyskunnat siirtävät suuren määrän fosfaatteja lannoitteeksi muuten erämaaksi muuttuville luodoille. Ne lähtevät aikanaan pois ja muuttavat toiselle luodolle, minkä jälkeen niiden entisestä pesimäpaikasta tulee ennennäkemätön kukkaketo. Suomessa tätä ei tietenkään ymmärretä. Mutta eipä ymmärretä juuri muutakaan – siksipä Suomi satsaa miljoonittain veronmaksajien rahaa vuosittain siihen, että täysin järjenvastaisesti niitetään kukkakasvit monta kertaa kesässä, jottei mihinkään pääsisi syntymään uhanalaisia keto- ja ahoympäristöjä.

Suurin osa suomesta pidetään ihmisvoimin luonnoltaan köyhänä happamena mäntytaimitarhana, jossa risteilevät miljoonat veronmaksajien tukiaisin kustantamat ojat tuottamassa miljardeja hyttysiä ja pilaamassa lietteillään kaikki maan järvet ja lammet. Jos johonkin pääsee kasvamaan puu, se kaadetaan – varsinkin Helsingissä. Suomessa rakastetaan rumuutta ja vihataan sitä, että joku asia saisi olla.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Örööttisiä elämyksiä

Olin viikko sitten jälleen kolme päivää Öröllä. Yhteysalus Kasnäsistä ja majoitus tällä kertaa vajan sijaan oikeassa talossa, jossa oli vuoteet, keittiö ja kaikki. Mukana olivat serkkuni ja turvatalossani asuva tyttö, biologeja molemmat. Yksi tutkii saarella yöperhosia, toinen lantakuoriaisia. Minä taas vain hengailin, chillailin luonnonkauniissa maisemissa, katselin lintuja ja luin Akuninin kirjaa Ei jätä hyvästi, joka sijoittuu Venäjän sisällissodan vuosiin 1918-1919.

Säät suosivat. Vain yhtenä yönä oli rajua sadetta, mutta se oli lakannut aamuun mennessä. Saari oli vehreimmillään ja kukkeimmillaan. Lintumaailmassa oltiin tosin jo syvällä pesinnässä, joten lintuja näki vähemmän kuin aiemmin. Hyönteissyöjien määrät ovat myös ylipäätään romahtaneet Suomessa usean peräkkäisen paskan kesän vuoksi, eikä viime vuoden hyvä kesä ole vielä korjannut asiaa. Esimerkiksi saarella aiemmin runsaita pikkulepinkäisiä näki nyt paljon vähemmän, vaikka olivat ne kyllä asemissaan.

Sen sijaan yksi saaren lehtovehreyteen mieltyneistä tyyppilajeista, kultarinta, oli jälleen läsnä runsaana, virtuoosimaisia laulunäytteitään vedellen. Ilahduttavaa oli myös isokäpylintujen mukava määrä - niitä tuntui kutsuäänistä päätellen olevan enemmän kuin pikkukäpylintuja. Minulle tuli saaripinnaksi myös idänuunilintu, joita oli ainakin kolme laulavaa yksilöä. Myös yleisemmät uunilinnut - pajulintu, tiltaltti ja sirittäjä - olivat kaikki edustettuina.

Kahlaajia ei tällä kertaa juuri näkynyt - lukuun ottamatta paikallisesti pesiviä lajeja (meriharakkaa, rantasipiä, tylliä, töyhtöhyyppää ja punajalkavikloa). Korpitkin olivat vähissä - ja ehkä sen vuoksi varikset puolestaan runsaampia kuin ennen. Peippolintuja, jotka eivät ole kärsineet hyönteiskadosta siinä määrin kuin hysyt, oli varsin runsaasti ja monia yleisiä lajeja. Erikoisin oli urpiainen, jota en odottanut löytäväni saarelta kesäkuussa. Petolinnut jäivät tällä kertaa nuolihaukkaan.

Huolimatta saaristoluonnon ankarista olosuhteista soimme itsellemme laatuateriat grillaamalla saaressa entrekoottia ja juomalla sen kanssa mitä mainiointa Bordeaux'ta.

Helsinkiäkin ilmat ovat hellineet. Grillikautemme on jatkunut kesäisissä merkeissä. Olin viikon verran lomalla ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en lähtenyt lomalla mihinkään (mainittua saarta edemmäs) vaan pysyin kotona. Syyt lähinnä taloudelliset - Suomi on rokottanut ankarasti talouttani ja uuden hallituksen myötä odotettavissa on vain vaikeampia aikoja.

Alussa mainitussa Akuninin kirjassa on mieskirjailijalta poikkeuksellisen kauniisti kirjoitettu naishahmo, jonka mielenmaiseman kautta asioita tarkastellaan tarinan edetessä Ukrainan suurten jokien maisemiin ja valkokenraali Denikinin hallitsemaan Harkovaan. Tämä naisen silmin miehisen sotatantereen tarkastelu inspiroi minua ottamaan taas esiin pitkään laiminlyötynä lojuneen romaanitrilogiani - miettiessäni miltä tarina näyttäisi naishahmon kautta kirjoitettuna.

torstai 30. toukokuuta 2019

Casablancasta Helsinkiin

Matka vuoren vanhuksen luo (joka ei ollut kovinkaan vanha) oli tullut siihen pisteeseensä, että etsijän oli aika jättää viisaan luola ja laskeutua vuorelta. Palata takaisin entiseen olemiseensa, mutta mukanaan kaikki se, mitä matka viisaan luo oli jo tuonut mukanaan. Ilman pitkää paluumatkaa ei matka ole kunnon matka, sillä paluumatkan olemukseen kuuluu se, mitä menomatkalla ei vielä ollut: vuoren viisaalta saatu opetus. Pitkät automatkat ovat kävelyjen ohella parhaita aikoja ajatteluun.

Kotka, joka oli laskeutunut, nousikin uudelleen siivilleen suoraan Tiedon puun oksilta. Oli nimittäin niin, että koska marokkolainen ystäväni - ekonomisti, šakkimestari ja nuorisotyön vapaaehtoinen - asui yhä leskeksi jääneen äitinsä kanssa, majoituin minä puolestani hänen ystävänsä, psykologin, omistamassa turvatalossa, jota hän käyttää Airbnb-toimintaan. Kyseisen psykologin käyttämä avatar viittaa suoraan Alamutiin. Lukija osannee yhdistää pisteet, koska alkuperäisen tarun vuoren vanhus asui Alamutin linnassa.

Alamutin ruhtinaan vierashuoneessa avasin silmäni aamunkoittoon, jätin isännälle kiitoksiksi jäljelle jääneet ranskalaiset ja portugalilaiset viinit sekä loppuun saattamani Krajewskin, ja karistaen Casablancan tomut suuntasin ulos kaupungista ennen kuin ruuhkat alkaisivat. Casablanca muistutti siinä suhteessa hieman Helsinkiä, että kaupungissa katu kuin katu oli remontissa - tosin sillä erotuksella, että Casablanca on päättänyt tehdä ison kasan remontteja nyt ollakseen eheä ennen arabimaailman kulttuuripääkaupungin asemaansa, kun taas Helsinki on remontissa jok'ikinen kesä eikä mikään koskaan valmistu.

Erehtynyt on se, joka kuvitteli minun ajavan suoraan Tangerin satamaan. Ei suinkaan. Ajoin sen sijaan Rabat'n eteläpuolella aukeaville Zaërin metsäsavanneille, jossa kasvaa runsain mitoin alkuperäisiä korkkitammea ja sandarakkia (ja paikoin jonkin verran ei-alkuperäistä eukalyptusta). Tämä biologisesti tavattoman rikas loivasti kumpuileva tasankomaasto sijoittuu suurin piirtein Sidi Yahyan, Ben Slimanen ja Merchouchin pikkukaupunkien väliin jäävään kolmioon, jonka eteläosassa sijaitsee Sidi Bettache. Sidi Bettachen metsät puolestaan ovat Marokon paras paikka nähdä länsipalearktisella alueella ainoastaan Marokossa tavattava afrikkalainen relikti, kannusfrankoliini.

Frankoliini on perin piilotteleva kanalintu, joten sen löytäminen Zaërin ja Sidi Bettachen savannimaisista tammimetsistä ei ollut aivan helppoa. Se vaati tuntikausia vuorotellen ajelua ja oikeannäköisten habitaattien löytyessä yhtä paljon kävelyä pienillä hiekkaisilla teillä ja poluilla. Löysin kyllä runsain mitoin mielenkiintoisia lintuja. Löysin pienen järvenkin, jonne oli pakkautunut kasoittain ruostesorsia, punapäänarskuja, sinisorsia, sulttaanikanoja ja muuta. Kaikenlaista kivaa kuten kalliovarpusia, marokonharakoita, atlasnärhiä ja pensaslepinkäisiä tuli vastaan. Myös eksoottisempia otuksia - nimittäin kuninkaallisten metsästysmaiden alkaessa minut yllätti ärhentelevä strutsi, ja vähän myöhemmin löysin tienposkesta täysin villinä liikkuvan parven helmikanoja. Molemmat lajit ovat aiemmin kuuluneet Marokon luonnonvaraisiin lintulajeihin mutta ehtivät kadota sukupuuttoon 1900-luvun puolella, joten nykyiset edustavat kuninkaallisille metsästysalueille tehtyjä siirtoistutuksia.

Lopulta eräällä metsäpolulla, jossa päätin saattaa haudan lepoon puhki kävellyt kenkäni, päristytin lopulta edestäni lentoon kannusfrankoliinin, jonka näin vain muutaman metrin päästä. Oltiin jo reilusti iltapäivässä. Tavoitteeni saavuttaneena saatoin lähteä viimein kohti Eurooppaa. Oli yhä valoisaa kun saavutin Tangerin sataman, mutta jouduin odottelemaan pimeään saakka seuraavaa laivaa. Rajamuodollisuudet olivat yllättävän leppoisia - vain Marokon puolella läpivalaistiin auto, mutta tuntui, että kiinnostuneita oltiin lähinnä salamatkustajista, ei autosta eikä lastista. Espanjassa sitä tuskin vilkaistiin. Oli jo myöhä, joten ajoin Algecirasiin yöpymään.

Seuraavana aamuna suuntasin Algecirasin pohjoisten lähiöiden Carrefouriin lastaamaan ensimmäisen suuremman erän viinilaatikoita, lihaa, juustoa ja muuta, millä on tarkoitus selvitä jonkin aikaa Suomessa. Toistin kuvion vielä pariin kertaan sekä Espanjassa että Ranskassa, jotta oli mitä tuoda. Pitkän Euroopan halki Marokkoon ja takaisin ajamisen korkein hinta nimittäin muodostuu bensiinistä. Majoituksista - silloin kun niistä ylipäätään maksoin - maksoin alimmillaan 25 euroa ja korkeimmillaan 49 euroa. Muut kulut rajoittuivat lähinnä kahviin ja ruokaan. EU:n ansiosta tuontirajat olisivat sallineet vielä paljon enemmän kuin mitä jeeppiini mukavasti mahtui, mutta onpahan nyt taas sitten, ettei tarvitse Alkon hinnoilla grillata.

Andalusiasta ajoin seuraavaan iltaan mennessä vasta Kataloniaan, koska pysähdyin niin monissa mielenkiintoisissa paikoissa. Seuraavana päivänä ajoin aina Lyoniin saakka ja yövyin siellä. Burgundissa tein sen virheen, että yritin vältellä Ranskan kalliita maksullisia moottoriteitä ja ajaa pienempiä teitä pitkin. Ne ovatkin paljon mielenkiintoisempia ja kulkevat läpi kauniiden ja historiallisten pikkukaupunkien, mutta aikaa tuhrautui liikaa, joten seuraavana yönä ehdin vasta Baijerin Altdorfiin saakka Saksassa, Nürnbergin lähellä. Sitten edelleen itää kohti ja Puolaan, Puolan halki, ja yöpymään Marijampolėen. Tänäkin vuonna satuin Suwałkin käytävään kun siellä oli saksanturilaiden parveilu.

Viimeisenä matkapäivänä ajoin Liettuasta ostoksille Latviaan ja sitten Viroon. Pärnun saavutettuani havaitsin, että iltapäivälautoissa ei enää ollut tilaa autoille - niin moni Suomessa asuva virolainen palasi sunnuntaina Suomeen - joten jouduin palaamaan vasta yölaivalla. Hengailin sitten ylimääräistä aikaa Pärnussa ja Tallinnassa. Löysin uuden Akuninin vironnoksen - Mustassa kaupungissa lopussa päähän ammuttu Fandorin ei olekaan kuollut, vaan herää koomasta neuvostojen maan absurdiin epätodellisuuteen.

Saavutin asuntoni yhden jälkeen yöllä, ja täällä olikin omituisen siistiä. Silloin muistin, että olin vähän ennen lähtöäni päästänyt erään tytön tänne kesäasukkaaksi. Hän on oikein mukava, biologi - on jo muuttanut olohuoneeni jonkinlaiseksi laboratorioksi mikroskooppeineen ja hyönteisineen. Minulla on nykyisin hyvin tilaa, kun kotikaukaasi pääsi viimein viranomaisten suojelun piiriin eräässä länsimaassa ja minun vastuuni tuli siten päätökseensä (loppu hyvin kaikki hyvin, toivon niin).

Helsingissä on ollut enimmäkseen kesäistä, joskin välillä oli sateisia ja koleita päiviä. Oli eurovaalit ja Suomen leijonat hakkasivat lätkässä Ruotsin, Venäjän ja Kanadan, voittaen maailmanmestaruuden. Se toi taas väen toreille, miehet suihkulähteisiin ja loputtomat mörkömeemit someen. Helatorstai oli vapaa, joten kävin Laajalahdella ja Finnoolla - mielenkiintoisimmat lajit olivat jänkäsirriäinen, pari vesipääskyä ja räyskä.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Coimbrasta Casablancaan

Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, tuli automatkalleni kohti Casablancaa viivytys Portugalissa, jonne päädyin odottelemaan uuden rekisteriotteeni saapumista pikapostilla Suomesta. En kuitenkaan jäänyt aloilleni vaan käytin nuo muutamat viivytyspäivät hyödyllisesti tutustumalla useisiin hyviin lintupaikkoihin ja muutamiin uusiin kaupunkeihin Keski-Portugalissa, Tejon suistossa ja Alentejossa sekä Espanjan puolella Extremadurassa. Minulla oli tässä tehtävässä erinomaisena opastuksena Colm Mooren, Gonçalo Eliaksen ja Helder Costan kirja A Birdwatcher's Guide to Portugal.

Läksin aluksi Coimbrasta pohjoiseen, Ria de Aveiron alueen laguuneille ja kosteikoille. Aveiron kaupungista kaikkiin suuntiin sijaitsikin lukuisia hyviä pysähdyskohteita, joista löysi vesilintuja, kahlaajia samoin kuin maatalousympäristöjen lukuisia lajeja. Varelan sillan molemmin puolin on hyviä maastoja ja putkella nähtäviä laguuneja flamingoineen ja kapustahaikaroineen. Niemellä, joka päättyy São Jacinton pikkukaupunkiin losseineen, on myös hiekkapohjaista mäntymetsää sekä pensaikkoisia ja heinäisiä dyynejä käsittävä luonnonsuojelualue, jolla tapaa pohjoisempaa tuttuja metsälajeja, kuten töyhtötiaisia ja peukaloisia.

Sinä iltapäivänä palasin takaisin Coimbran tasolle, Mondegon alajuoksun kosteikoille Arzilassa, Taipalissa ja Madrizissa. Näiltä paikoilta löytyi hyvin mm. ruskohaikaroita ja luhtakanoja, samoin kosteikkojen pikkulintuja, kuten silkki-, ryti- ja rastaskerttusia ja ruokosirkkalintuja. Illaksi palasin Coimbraan, yliopiston läheiseen hyvään hotelliin, jolla oli muurein suojattu parkkipaikka. Bongasin muutaman lajin lisää Coimbran kasvitieteellisistä puutarhoista, illastin läheisessä kahvilassa ja kävin oluella opiskelijapaikassa.

Penichen niemenkärjessä, Cabo Carvoeirolla, oli majakan molemmin puolin oikein hyviä merilintujen staijipaikkoja, joista saattoi seurata, kun satoja atlantinliitäjiä ja baleaarienliitäjiä pyyhki rannikkoa edestakaisin, kääntyillen jäykkine siipineen aaltojen yllä. Merestä nousevilla kallioilla pesi jonkin verran karimetsoja.

Paul de Boquilobo on järven ympärille levittäytyvä vaihteleva lehto-, kosteikko- ja maatalousympäristöjen mosaiikki, jossa on rikas linnusto. Pelloille vievät tiet tosin olivat mutaisia ja autoni likaantui pahoin. Tämä kompensoitui enemmän kuin hyvin lintujen määrässä. Haikaralintujen, rantakanojen ja kerttusten lisäksi löytyi esimerkiksi pikkutikkaa, viiriäisiä, turturikyyhkyjä ja nokkavarpusia. Yövyin Torres Novasin pikkukaupungissa.

Lissabonin kupeessa sijaitsee eräs Portugalin tärkeimmistä kosteikkoalueista, nimittäin Tejon suisto, tai oikeammin joensuulahti ympäröivine kosteikkoineen. Kesä oli nyt jo ehättänyt kuumaksi, joten talvehtivat vesilinnut olivat pääosin kaikonneet. Paikallista pesimälajistoa ja kahlaajamuuttoa kuitenkin näki runsaasti, samoin avoimien viljelysmaiden yllä saalistavia petolintuja. Tejon suiston erikoisuuksiin kuuluvat useampi sinne villiintynyt eksoottinen lintulaji, joista ainakin vahanokkaa ja kultapiispaa on yhä varsin helppo nähdä suurinakin määrinä.

Tärkeimmät avomaat tuntuivat olevan alueen pohjoisosassa, johon pääsee kolmea portein suljettua tietä pitkin Vilafranca de Xiran ja Porto Alton väliseltä päätieltä. Portit saattavat kuulemma joskus olla suljettuina tai sulkeutua, jolloin on vaarana, että sisään ajanut jää lukkojen taa, mutta vierailuni aikana ne olivat ja pysyivät onneksi kaikki auki, ja uskalsin siihen uskoa, koskapa lahdelle oli kertynyt autoineen myös paikallisia kalamiehiä.

Alueen itä- ja kaakkoispuolella oli paljon hyviä korkkitammimetsiä välimerellisine lajistoineen. Eteläpuolella Corroiosin vuorovesimyllyllä ja Ponta dos Corvosilla näki suuria määriä ristisorsia, pienempiä määriä muita sekä paljon mm. pitkäjalkoja ja avosettejä. Kävin myös Paul da Barrocassa, jossa on pieni kosteikko maatilojen keskellä ja jonkin verran ruovikkoa kanavien varsilla. Vahanokka oli yleinen ja punatiikeripeippoakin näki. Pronssi-iibiksiä ja kapustahaikaroita oli paljon liikkeellä. Illan hämärtyessä näin myös pari liitohaukkaa ja minervanpöllö oli tullut jo valoisan aikaan esille kätköstään.

Olin yötä Setúbalin rannikkokaupungissa ja käytin seuraavan aamuni tutustumalla toiseen joensuulahdistoon, nimittäin Sadon suistoon. Kävin siellä läpi aika monta niemeä, lahdenpohjukkaa ja pikkukosteikkoa ja olihan siellä runsaasti mm. kahlaajia, nokikanoja ja tiiroja, muttei juurikaan lajeja, joita en olisi nähnyt jo Tejon suistossa. Tapasin myös muutaman paikallisen lintumiehen ja ryhmän hollantilaisia, jotka ehtivätkin aina joka paikkaan.

Ilonaiheena voi todeta sen, että Portugalissa, kuten koko Euroopassa, eräät lajit, varsinkin moni haikaralintu, ovat yleistyneet ja levittäytyneet takaisin entisille levinneisyysalueilleen pohjoista kohti, kun niiden aktiivinen vainoaminen on loppunut. Niinpä esimerkiksi jalohaikara, silkkihaikara, lehmähaikara, kapustahaikara ja pronssi-iibis ovat yhä tavanomaisempia lajeja ja esiintyvät jo säännöllisesti Länsi-Euroopan pohjoisemmissakin osissa. Sama on tapahtunut mm. merimetson kohdalla - kertovathan keskiaikaiset kronikat "mustista pelikaaneista" Suomen järvialueella, mutta vasta viime aikoina on merimetso alkanut palailla vanhoille esiintymisalueilleen.

Sadon suiston jälkeen suuntasin aivan toisentyyppisiin maastoihin sisämaahan ja kohti Espanjan rajaa - nimittäin Evoran historiallisen kaupungin lähiseudulle sekä Mourãon ja Alquevan aromaille. Näillä alueilla voi vielä löytää hietakanoja, pikkutrappeja ja sininärhiä. Mehiläissyöjät ja ruostepääskyt ovat yleisiä, samoin tammea kasvavilla mailla punapäälepinkäinen, etelänisolepinkäinen, harjalintu ja monet muut. Tekojärven rannikoilla on hietatiiroja, pronssi-iibiksiä ja merimetsoja. Muuan parhaista paikoista on Portugalin ja Espanjan rajalla sijaitseva São Leonardon pohjoispuolinen pieni järvi, joka sijaitsee jonkinlaista suojelua nauttivien laajojen kumpuilevien arojen ympäröimänä. Täältä löysin useita hietakanoja ja illansuussa myös pikkutrapin. Seuraavana päivänä kaarteli saman alueen yllä hanhikorppikotkia ja mustahaikaroita.

Jatkoin Espanjan puolelle Villanueva de Fresnoon, sillä minun oli huolehdittava toisesta itseäni kohdanneesta vastaiskusta: joku oli joskus alkuvuodesta varastanut joko kopiointilaitteella tai hakkeroimalla luottokorttitietoni ja käyttänyt niitä ostelemalla yhdellä kortilla kamaa Japanin Amazonista ja pelaamalla toisella. Summat eivät olleet suuria, enkä joudu niitä maksamaan, mutta pankki jäädytti korttini, mistä seurasi kaikenlaista harmia loppumatkan ajaksi, sillä jouduin olemaan käteisen varassa - ja nykyään se on yllättävän hankalaa, kun juuri mitään varauksiakaan ei enää voi tehdä tunnistautumatta nimenomaan luottokorttitiedoilla. Juuri tämä seikka tietysti altistaa sille, että ennemmin tai myöhemmin ne aina varastetaan jonkin tietoturva-aukon vuoksi.

Varustettuani itseni käteisellä ja selviteltyäni asioita pitkällisesti pankin kanssa saatoin jatkaa iltaan saakka perehtymistä aroalueeseen Extremaduran puolella, ja päädyin lopuksi yöpymään Reguengosin kylään Portugalin puolelle, koska vaikka bensa on halvempaa Espanjassa, ovat majoitukset selvästi edullisempia Portugalissa.

Seuraavana päivänä kaupunkikohteeni oli Badajozin kaupunki Espanjan puolella, kun taas pääasiallinen luontokohteeni oli Elvasin aro- ja tasankoalue Portugalin puolella, johon minun oli joka tapauksessa palattava, sillä lähetykseni oli saapumassa Coimbraan ja minun pitäisi illaksi vielä kerran palata tuohon viehättävään kaupunkiin. Elvasin laajoilla tasangoilla näin jälleen mm. hanhikorppikotkia ja pikkutrappeja samoin kuin paksujalkoja ja paljon muuta kivaa. Guadianan ylittävä vanha kivisilta ympäristöineen on hieno piknik- ja lintupaikka. Alfarófian patojärvi ei sen sijaan tuottanut mitään kovin sävähdyttävää, lähinnä liejukanoja ja tavanomaisia haikaroita. Parhaat alueet ovat pitkien tietaipaleiden niitä alueita, joissa maatalouskäyttöön otettu maa vielä mahdollisimman paljon muistuttaa aroja - missä viiriäiset plyplyttävät pelloissa ja sieltä täältä löytää hyvällä onnella pikkutrapin.

Illan pimetessä palasin Coimbraan ja varoituksestani oli majatalon isäntä ottanut talteen minulle saapuneen lähetyksen. Kävin viimeisen kerran illastamassa tuossa persoonallisessa kaupungissa. Seuraavana aamuna olikin edessä pitkä ajomatka halki Portugalin ja Andalusian, jonka aikana tein kylläkin monia pysähdyksiä, mutta yritin pitää ne lyhyinä, jotta tavoittaisin iltalautan Marokkoon. Matkan varrelta jäivät Andalusian puolelta mieleen hanhikorppikotka, pikkukotka, useampiakin liitohaukkoja ja siniharakoita, samoin muuttohaukka, joka oli uusi laji Espanjan-listalleni. Saavuin Tarifan satamaan hyvissä ajoin ja näin vielä Gibraltarinsalmea ylittäessä paitsi liitäjiä, myös vesipääskyjä. Ne olivat selvästi lähempänä Espanjaa kuin Marokkoa, joten niistä tuli uusi maapinna Espanjan-listalle, mutta jos olisivat olleet Marokon vesillä, olisi laji ollut uusi koko Afrikan-listalleni.

Marokkoon saavuin auringonlaskun aikaan, suuremmitta kommelluksitta. Espanjalaiset sen enempää kuin marokkolaisetkaan eivät olleet kovin kiinnostuneita minusta ja autostani. Pian patsastelin jo Tangerin Cornichella auringonlaskua ihailemassa ja saatoin viestittää marokkolaiselle šakkikaverilleni saavuttaneeni Afrikan mantereen. Koska ilta pimeni ja Casablancaan olisi vielä kuuden tunnin ajo Tangerista, majoituin Tangeriin ja lähdin vasta aamulla kohti Casablancaa.

Matkalla Tangerista Rabat'n suuntaan ja sitten Casablancaan on useita erinomaisia luontokohteita, esimerkiksi Wadi Tahadartin ja Asilan suojelualueet, joilla elää yhä isotrappia, sekä Larachen laajat kosteikot suurine flamingo- ja kapustahaikarayhteisöineen. Moulay Bousselhamin lähellä sijaitsee Merja Zergan laguuni kosteikoineen, josta olen kirjoittanut blogissani aiemmin. Saavutin joka tapauksessa Casablancan pian puolenpäivän jälkeen, kirjoittauduin hotelliini, ja lähdin kaupungille. Tapasin marokkolaisen ystäväni ja vietin sitten hänen ja kaveriensa kanssa hyvin pitkän illan Casablancan runsaassa tarjonnassa.

Mainittu ystäväni oli matka itsessään. Hän ei tosiaan ollut lainkaan vähemmän vaikuttava kuin mitä olin aavistellut. Samoin hänen susilaumakseen kuvaamansa ystäväpiiri, kaikki nuoria aikuisia, jotka ovat omalla aloitteellisuudellaan saavuttaneet itsenäisen ja taloudellisesti kestävän elämän. Kaverini opiskelee taloustieteitä, mutta tekee siinä sivussa töitä sijoitusfirmalle (käyttäen uskomattomia aivojaan innovatiivisten sijoitusmuotojen eksperimentointiin) ja vapaaehtoistyötä vaikeammista oloista tulevien nuorten hyväksi. Hänen parhaista kavereistaan yksi oli psykologi, joka on tehnyt asuntojen Airbnb-vuokrauksesta itselleen sivutoimen, ja lääketieteen opiskelija, joka oli vielä kaverianikin suurempi šakkiguru - sekä suomalaisen metallimusiikin ystävä.

Jokaisena Casablancassa viettämistäni päivistä tulin entistä vaikuttuneemmaksi tämän joukon älyllisistä kyvyistä ja siitä, kuinka he olivat tukeneet toisiaan nostaakseen itsensä uudelle tasolle - ja yhä aikuisina kilvoittelivat itsensä kanssa ja keskenään asiassa kuin asiassa, mutta aina suopeasti ja auttaen liittolaisiaan. Tällaisia ystäviä ei löydä joka päivä. Jostain syystä minä kuitenkin onnistun aina löytämään parhaat ihmiset, missä hyvänsä olenkin. En voi sanoa olevani tyytymätön.

Ystäväni vei minut Casablancassa myös šakkiklubille, jossa vanhat mestarit päivät pääksytykseen pelaavat toistensa kanssa. Kaverini oli jo herättänyt siellä varsin paljon huomiota ja kiinnostusta. Kuten edellisessä kirjoituksessa kerroin, hän on puolessa vuodessa saavuttanut pelaajana huipputason, ja tietysti voitti myös meidän vetomme sulkevan pelin tuossa kahvilan takaloošissa. Mutta tunnen itseni paljon paremmaksi tämän suhteen tietäessäni, että kaverini myöskin haastoi marokkolaisen kansallisen mestarin ja voitti heidän molemmat ottelunsa - mikä aiheuttikin sen, että vanhat mestarit nyt olivat noteeranneet hänet aivan uudenlaisella kunnioituksella. Tiedän, että tuskin enää pystyn saavuttamaan hänen tasoaan - se vaatisi ponnistuksia, joihin minulla ei ole aikaa eikä mahdollisuutta - mutta toisaalta saatan ihmetellä itseäni, että vielä joitain kuukausia sitten pystyin voittamaan hänet useaan kertaan peräkkäin, ja tämä herättää ajatuksia myös itseni, liian vanhana aloittaneen, piilevästä potentiaalista.

Viimeinen päiväni Casablancassa oli sellainen, että ystäväni oli varattu aina iltaan saakka, joten sinä päivänä otin autoni ja ajoin Jadidan viehättävän rannikkokaupungin sekä Safin väliin sijoittuvalle ketjulle laguuneja katselemaan lintuja ja maisemia. Löytyihän niitä, molempia. Illaksi palasin viimeisen kerran Casablancaan, sillä ystäväni olivat järjestäneet pienimuotoiset grillikutsut jäähyväisikseni. Hankittiin halal-lihaa ja kaivoin laukuistani useamman Ranskasta ja Portugalista mukaan tulleen viinipullon. Heillä oli myös suomalaista metallimusiikkia.

Seuraavana aamuna alkoi pitkä paluumatkani kohti Suomea, mutta se olkoon seuraavan blogikirjoituksen aiheena.