torstai 25. huhtikuuta 2019

Helsingistä Coimbraan

Kirjoitan tätä Coimbrassa, Portugalissa. Oli tarkoitus päästä koleaa ja sateista säätä pakoon Suomesta, mutta kehitys on ollut päinvastaista. Saavuttaessamme Duisburgin siellä oli kesäsää, puut täydessä lehdessä ja lämmintä. Vielä Keski-Ranskassa oli kesäistä. Mutta kun saavutimme Bordeaux'n seudulla Atlantin rannikon, alkoi pilviä kasautua uhkaavasti taivaalle. Espanjaan päästyämme on satanut joka päivä, ja milloin ei ole satanut, on ollut koleaa. Portugalissa sama juttu. Niinpä oli aika pitää passiivinen huoltopäivä, hoitaa asioita ja vieläpä kirjoittaa.

Tämänkertaisen automatkan päämäärä on Casablancassa. Kaikki alkoi siitä, että hävisin vedon marokkolaiselle šakkikaverilleni helmikuun lopulla. Olin sitä ennen voittanut kolme edellistä peliämme putkeen, mutta marokkolainen oli joka pelissä yhä vahvempi vastustaja. Neljännessä pelissä hän alkoikin saada yliotetta. Sanoin hänelle, että tällä kertaa hän voittaa. Ystäväni oli epäileväinen asian suhteen, väittäen, että kuitenkin vedän lopulta jonkin tempun hihasta ja voitan. Löimme sitten vedon, että mikäli voitan, hänen on hankittava itsensä Suomeen pelaamaan kanssani vuoden 2021 loppuun mennessä. Mikäli taas hän voittaa, minun on hankkiuduttava Casablancaan ja pelattava hänen kanssaan tämän vuoden loppuun mennessä. Ehdot olivat hieman tiukemmat minulle, koska minun on paljon helpompi päästä Marokkoon kuin ystäväni on päästä Suomeen. Kävi kuten aavistin, marokkolainen voitti. Päätin, etten odota vuoden loppuun, kun syksystä on kuitenkin tulossa kiireinen, ja lentäminen olisi liian helppoa, joten kunnioitan lupaustani tekemällä tämän matkan kunnolla - omalla autollani Helsingistä Casablancaan ja takaisin.

Marokkolainen ystäväni on muutenkin nerokas ja ihailtava ihminen. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo, mutta poikkeuksellisella lahjakkuudellaan ja sisullaan hän pääsi lukion jälkeen huippuyliopistoon Ranskaan. Kaikki kadehtivat häntä. Huomatessaan kuitenkin, että se aiheutti kohtuuttoman taloudellisen taakan hänen leskeksi jääneelle äidilleen, hän palasi jatkamaan opintojaan Marokkoon. Auttaakseen omaa kansaansa ja lapsia, jotka ovat samassa asemassa, jossa hän oli kerran ollut, hän toimii myös vapaaehtoisena opettajana, opettaen vaikeista oloista tuleville lapsille matematiikkaa, kieliä (hän osaa sujuvasti useita) ja šakkia. Hän tuli itse asiassa kiinnostuneeksi šakista yhden oppilaansa kautta ja alkoi sitten hengailla casablancalaisella šakkiklubilla seuraten paikallisten mestarien pelejä ja oppien niistä. Eräänä päivänä hän kulki puiston läpi, jossa vanhat mestarit aina odottivat turhaan haastajia, ja päätti haastaa yhden oppimillaan taktiikoilla. Vanhus saavutti nopeasti yliotteen pelissä, ja oli syönyt ystävältäni useita arvonappuloita. Ystäväni taas keskittyi ainoastaan liikuttamaan solttuja, tunkien niitä yhä edemmäs, ja lopulta - vanhuksen suureksi šokiksi ja yllätykseksi - teki soltulla šakkimatin.

Hänen asenteensa on samanlainen myös toisessa harrastuksessaan, taistelulajeissa. Kerran oli hänellä vastassaan vastustaja, joka oli sekä isompi että vahvempi - ja lisäksi myös nopea. Ystäväni havaitsi kuitenkin hänen hyökkäävän koko ajan samalla kaavalla, ja alkoi itse varioida hyökkäyksiä joka puolelta. Hän laski, että isompi vastustaja tulee väsymään nopeammin kuin hän itse, koska joutuu liikkumaan enemmän ja liikuttamaan isompaa massaa. Näin kävi ja ystäväni voitti ottelun.

Supersankaruudesta huolimatta marokkolainen ystäväni on kuitenkin mitä vaatimattomin ja ystävällisin. Hän sanoo olevansa tietoinen erinomaisuudestaan, mutta että hän vielä lukiolaisena oli koppavampi ja kerskaili, mutta Ranskasta kotimaahan palaaminen oli muuttanut häntä. Hän pitää huolta äidistään, oppilaistaan, kissasta ja koirasta, tekee loppuun ekonomiopintojaan yliopistossa, pelaa ja ottelee ilokseen - ja samasta syystä kuin minäkin, tunteakseen kehittyvänsä. Hän halusi alun perin myös väitellä kanssani kehittääkseen väittelytaitojaan englanniksi ja ranskaksi (espanjaakin hän osaa), mutta vaikka me keskustelemme mitä syvällisimmistä ihmisyyden kysymyksistä, väittelyä niistä ei oikein koskaan tule, koska olemme jotenkin vaistomaisesti samaa mieltä ja jaamme samat arvot. Olemme kokeilleet jopa politiikkaa ja uskontoa, mutta emme saa aikaiseksi taistelua paitsi šakkilaudalla. Ja siellä hän on nykyään minua edellä, voittaen useimmat pelimme, mutta hyväksyn poikkeuksetta kaikki hänen haasteensa, koska parempaa pelikaveria saa hakea.

*   *   *

Otin siis pääsiäisestä alkaen kolme viikkoa lomaa - tämän vuoden pisimmän lomajaksoni - ja lähdin viideltä aamulla pitkänäperjantaina ajamaan Helsingistä kohti Turun satamaa. Mukaan lähti vanhempi suomalainen kaveri, jolla on ensyklopediset tiedot Euroopasta, ja joka on tottunut autoilija, joten saatoimme vaihtaa kuskia aina toisen väsyessä.

Turusta jatkoimme lautalla Maarianhaminan kautta kohti Tukholmaa. Söimme ja nukuimme yhdentoista tunnin laivamatkalla, jotta saatoimme sitten ajaa illalla koko Ruotsin halki ilman muita pysähdyksiä kuin huoltoasemia, joilla tankkasimme bensaa ja kahvia. Perjantain ja lauantain välisenä yönä saavutimme Helsingborgissa lautan Tanskaan ja jatkoimme sitten Själlannin ja Fynin halki ja sillan kautta Jyllantiin. Aamu valkeni Pohjois-Saksassa. Siellä puut olivat vielä lehdettömiä, mutta tiltaltit olivat jo äänessä.

Jatkoimme Duisburgiin, jossa ystäväni Kettu otti meidät vastaan. Kuten aiemmin mainitsin, Duisburgissa oli jo kesä. Puut olivat lehdessä, ulkona tarkeni teepaidassa ja mustapääkertut lauloivat jo. Söimme ja joimme, suomalaiskaverini nukkuessa kävin Ketun kanssa kaupunkia kiertelemässä ja pubeissakin.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, jatkoimme Belgiaan. Ardennien laaksoissa vastaan tulivat ensimmäiset haarapääskyt. Kävimme Luxemburgissa ostoksilla ja täyttämässä tankin ja jatkoimme sitten Ranskaan. Teimme kulttuuripysähdyksen Reimsissä, joka on kuuluisa katedraalistaan. Sitten jatkoimme pikkukylien halki, pysähtyen Bonnevalissa ja Châteaudunissa. Ranskassa haarapääskyt olivat jo runsaita, tervapääskyjä alkoi näkyä ja illalla kuulimme jo ensimmäisen kuhankeittäjän ja käen.

Kohteemme sinä päivänä oli Lhommen kylä, jossa tapasimme erään Syyrian-aikaisen ystäväperheeni. He ovat syyrialaiskristittyjä Homsista, jossa olin monesti heidän vieraanaan Syyriassa asuessani. Sittemmin heidän asuntonsa pommitettiin hajalle, kuten suurin osa Homsista. Perheen vanhin poika oli päässyt lääkäriksi Ranskaan jo ennen kuin tapasin heidät. Nuorempi poika on töissä Qatarissa. Vanhemmat pakenivat ensin Turkkiin, sittemmin Ranskaan vanhimman poikansa luo. Pöytä katettiin kebbellä ja muilla herkuilla puutarhaan. Puhuimme paljon, myös Syyriasta.

Maanantaina aloitimme Toursista ja jatkoimme kulttuuripysähdykselle Poitiersiin. Tervapääskyt kirkuivat taivaalla sankoin parvin. Katselimme kaupunkia, katedraalia, muita pyhiä paikkoja. Taistelukentällä, jossa Kaarle Martel kukisti maurien hyökkäyksen vuonna 732, emme tällä kertaa käyneet. Poitiers'ssa on 600-luvulta peräisin oleva Pyhän Johanneksen kastaamo, katedraali on vasta 1100-luvulta.

Matkamme jatkui Akvitaniaan ja Bordeaux's kohdalla jouduimme ensimmäistä kertaa matkan aikana pariin ruuhkaan. Kävin Arcachonin lahdenpohjukan Teichissä, joka on merkittävä lintupaikka. Siellä olikin sankkoina parvina kahlaajamuuttoa: iso- ja pikkukuoveja, mustapyrstökuireja, pitkäjalkoja, avosettejä, tundrakurmitsoja, suo- ja lapinsirrejä, valko-, musta- ja punajalkavikloja. Oli myös paljon lapasorsia, silkkikerttuset ja etelänsatakielet lauloivat kaikkialla pöpeliköissä, mutta ensimmäiset ruokokerttusetkin olivat jo äänessä. Yksinäinen flamingo oli tällä kertaa ainoa lajiaan. Majoituimme Luën kylän lähellä olleessa maalaismajatalossa, jota piti ystävällinen perhe. Vihertikka ja harjalintu mekastivat illalla ja aamulla.

Tiistaiaamuna aloitimme Orxin kosteikoilta, jossa oli lehmähaikara, mutta muuten lähinnä tavanomaisia peruslintuja. Muutamia taveja ja harmaasorsia, ruskosuohaukka. Saksan, Belgian ja Ranskan halki ajettaessa oli hiirihaukka ollut yleisin petolintu - muutama börringeläinenkin nähtiin - mutta Akvitaniasta alkaen haarahaukasta tuli yleisin. Jokunen isohaarahaukka, pari niittysuohaukkaa.

Ajoimme rajan yli Espanjaan, Baskimaahan, jossa ensimmäinen kulttuuripysähdyksemme oli Donostia eli San Sebastián. Donostiassa oli jo kovasti koleaa ja sateista, kylmä tuuli puhalsi Biskajanlahdelta. Kävimme kahvilla. Sateiden piiskatessa ajoittain tuulilasiamme ja maisemaa, jatkoimme Kastilian puolelle ja Burgosiin, johon ehdimme vielä hyvissä ajoin valoisan aikaan, katselemaan vanhaakaupunkia, katedraalia ja muita nähtävyyksiä. Kävimme ostamassa kinkkua, juustoa ja viinejä sekä paikallisessa bodegassa.

Keskiviikkona ensimmäinen kulttuurikohteemme oli Salamancan kuuluisa yliopistokaupunki Kastilian ylänköisellä sydänmaalla. Salamancassa on hyvin näyttävät vanhakaupunki ja yliopisto ja se onkin espanjan kielen ja kulttuurin kehtoja. Sade latisti hieman vierailuamme ja jouduimme pariin otteeseen suojautumaan ravintoloihin. Kastilian halki ajettaessa sateettomina hetkinä näkyi kuitenkin muutamia hyviä lintuja: katto- ja mustahaikaroita, molempia haarahaukkoja, suohaukkoja, pikkukotka.

Ajoimme Ciudad Rodrigon kautta Portugaliin, jossa piti sääennusteiden mukaan olla aurinkoisempaa, mutta eipä ollut. Sateet jatkuivat vähän väliä. Heti rajan ylitettyämme suuntasimme Vilar Formososta etelään kohti Sabugalia. Tällä Ribacoan alueella on arohabitaatteja, jotka ovat linnustollisesti ja muutenkin luontonsa puolesta tavattoman rikkaita. Alueella kasvaa paljon kahta alkuperäistä tammilajia. Käki ja kuhankeittäjä olivat tulleet tännekin, samoin etelänsatakieli ja runsaasti haarapääskyjä, mutta kevät oli silti vasta aluillaan, monet puut vielä lehdettömiä - kyse on ylämaasta - ja niinpä esimerkiksi sylviakerttuja tai kultarintoja ei vielä näkynyt. Kävimme Focalhosin kylässä sekä vuorenhuipulla Sortelhan kivisessä kylässä, jossa on näyttävä linna. Siellä oli myös kalliopääskyjä, kivikkokiuru ja nokkavarpusia.

Ribacoan alueen jälkeen olisi huvittanut retkeillä hieman Serra de Estrelan vuoristomaastoissa, mutta sää äityi niin surkeaksi, että jouduimme vain ylittämään vuoret serpentiiniteitä pitkin vuoroin räntäsateessa, vuoroin hernerokkasumussa. Ylhäällä oli metsissä vielä lunta. Sää pysyi huonona aina Coimbraan saakka, johon majoituimme.

Ilta oli kuitenkin mielenkiintoinen. Oli neilikkavallankumouksen muistopäivä, joka on Portugalissa pyhä ja koko tämän yliopistokaupungin nuoriso oli lähtenyt baareihin. Päädyimme myös taidegalleriaan, jossa paikallinen vasemmisto juhli vallankumousta ja jakeli edullisesti hyviä viinejä myös paikalle sattuneille ulkomaisille vieraille. Coimbran vanhakaupunki on erittäin kaunis, myös kaukaa katsottuna - valkeat talot kohoavat vuoren huipulla. Jyrkkiä ja kapeita mukulakivikujia riittää. Katedraali ja yliopisto ovat kukkulalla.

Suomalaiskaverini lähti Espanjaan rannalle, minä taas jäin Coimbraan. Joudun odottelemaan jonkin aikaa aiottua enemmän Portugalissa, koska olen kadottanut rekisteriotteeni ja jouduin tilaamaan Suomesta uuden, jotta pääsisin autollani Marokkoon. Tämä on takaisku, mutta hyödynnän sitten odottelupäivät tutustumalla uusiin lintupaikkoihin ja kaupunkeihin Portugalissa, jossa en ole tullut aiemmin matkailleeksi kuin kerran, ja silloinkin kolusin lähinnä eteläisintä osaa maasta.

tiistai 9. huhtikuuta 2019

Kevään neljä hetkeä

En yleensä muista lapsuudestani juuri muuta kuin väläyksiä eivätkä nekään tavallisesti onnellisia. Muistan kuitenkin jostain syystä, kuinka neljäs neljättä tapasi olla vuodesta toiseen se päivä, jolloin alkoi näkyä muuttolintuja. Maaliskuussa oli ehkä nähnyt mahdollisia muuttolintuja, jotka kuitenkin olivat saattaneet talvehtia rannikollamme, mutta huhtikuun neljäntenä olivat jo saapuneet töyhtöhyypät, kiurut ja ensimmäiset peipot. Töölönlahdella talvehtineiden sorsien lisäksi alkoi ilmaantua ensimmäisiä telkkiä ja isokoskeloita sisävesienkin harvoihin sulapaikkoihin.

Nykyisin keväät alkavat hieman aikaisemmin. Ensimmäiset töyhtöhyypät ja kiurut ilmaantuivat maaliskuun lopussa Viikin lumettomille pelloille. Oli jo hemppoparvia ja naurulokkeja meni yli parvissa. Vanhankaupunginlahden jäällä jäkitti parikymmentä harmaahaikaraa asennossa odottamassa jään sulamista. Pelloilla laidunsi jo useita lajeja hanhia. Talvilinnutkin olivat saaneet äänensä kuuluville. Tiaisten lisäksi tikat olivat hyvin aktiivisia: pikkutikat soidinsivat, käpytikat takoivat kaarnaa ja palokärki huusi. Seuraavan viikon aikana peipot ja rastaat jo valtasivat metsät. Laulunsa palasi etelästä iloksemme pitkän ankean talven päätteeksi.

Kevät on hieman herätellyt mieltäni horroksesta. Olen tullut ravituksi kuolleiden sorkkaeläinten punaisesta lihasta ja sitäkin punaisemmasta viinistä, sillä naapurini ja minun kaksoismonarkiassa on ympärivuotinen grillikausi. Aika ajoin käy vieraita. Muuten elämä itäisissä lähiöissä voisi käydä yksitoikkoiseksi.

En ehkä enää koskaan osaa suhtautua mihinkään residenssiini kotina. Kaikki tuntuu aina väliaikaiselta, eikä se välttämättä ole huono asia, koska ajatus lopullisesta asettumisesta viettää kaltevasti kuolemaan päin. Neljä ja neljä, slaavilaisen mytologian kuolemanluku. Odotan aina lähtöä johonkin, mutten lopullista. Sitä ei tarvitse odottaa - se tulee kuitenkin kun aika on.

Oikeastaan ei minulla ole koskaan ollut kotia siinä merkityksessä kuin useimmat sen vaiston varassa mieltävät. Lapsena minulle tehtiin aina selväksi, että paikka, jossa asuin, oli vanhempieni koti, ei minun. Aikuisena ei ollut sellaista paikkaa, johon olisin palannut lomillani tai sukujuhlien yhteydessä - niin, että se olisi jotenkin tuntunut omalta, osalta itseäni.

Koti sijaitsee minulle muualla kuin taloissa. Talot puhuttelevat minua hyvin vähän. Olen niissä vieraana tai käytän niitä vieraiden majoittamiseen, ollen itse yksi noista vieraista. Kokonaiset kaupungit ja maisemat tuntuivat sen sijaan ajoittain kotoisilta, mutta vain ajoittain. Palatessani niihin olen vieras. Tämä ei johdu siitä, että kaupungit olisivat ulkoisesti muuttuneet minulle vieraiksi, vaan siitä, että entiset ystävät kussakin kaupungissa ovat hajaantuneet uusiin paikkoihin. He ovat jossain, mutta eivät siellä, missä kerran tunsimme olevamme kotonamme. Hetken ajan. Hetki saattoi kestää pari vuotta, kolme tai äärimmäisillään neljäkin. Neljä. Sitä pidempään en ole aikuisiälläni asunut yhteen menoon missään.

Lähimmäksi kodin tunnetta pääsen tiettyjen ihmisten seurassa. Enkä välttämättä edes seurassa. Heidän olemassaolonsa riittää. He ovat kuin eläviä hirnyrkkejä (Harry Potter -viittaus), joista kukin kantaa sisällään osaa sielustani. Ilman heidän olemassaoloaan tuntuisi kuin en olisi oikeastaan lainkaan olemassa. Yhteys heihin taas palauttaa esiin tuon kätketyn palan sielustani, tuottaen tunteen, joka muistuttanee sitä, mitä normi-ihmiset kokevat käydessään lomilla kotonaan tai mummolassa. Useimmat (joskaan eivät aivan kaikki) elossa olevista hirnyrkeistäni ovat nykyään itseäni nuorempia. Sekin kertoo tarinaa eräänlaisesta juurettomuudesta. Takerrun tulevaisuuteen, toivoon, niin kuin muut menneisyyteensä, muistoon.

Siellä missä nuo ihmiset tulevat yhteen, kokoontuu useampia hirnyrkkien kätkemiä palasia sielustani, ja sellaisina kodikkuuden hetkinä tuntuu kuin olisin melkein materialisoitumassa kokonaiseksi. Ainakin hetkeksi. Sitten kaikki jotenkin taas haihtuu ja katoaa kuten se aave, joka olen. Se kaikki ei kuitenkaan katoa lopullisesti, vaan jatkaa olemassaoloaan hirnyrkkien kautta, jotka kulkevat kulkujaan, ja sieluni kappaleet heidän kanssaan.

On ihmisiä, jotka ovat luontaisesti niin mustasukkaisia, etteivät halua ystäviensä tapaavan tai edes tuntevan toisiaan. Tällaiset ihmiset aiheuttavat minulle rasitusta, mutta koetan heitä ymmärtää - menettämisen pelko on kova asia. Itse kuulun kuitenkin päinvastaiseen ihmistyyppiin. Vaikka olen introvertti enkä mikään suuri seuramies, tuntuu minulle luontevalta ja mielekkäältä, että verkostoni paitsi laajenee, myös vahvistuu synaptisesti. Sen elävät hermosolut luovat synaptisia yhteyksiä paitsi minuun, myös toisiinsa - ja katso, näin on hyvä. Varsinkin kun se tarkoittaa samalla, että sieluni palasia ajoittain tulee kokoon useampia, jolloin tunnen olevani todellisempi.

Tiedon puuni varjosta katselen suopeudella, kun ystävistäni tulee myös toistensa ystäviä. Lopulta sielunkappaleeni ovat levinneinä niin laajalle ympäri maailman, ettei niitä voi koskaan kokonaan hävittää tai myrkyttää. Olisikin epäilemättä virhe, jos kaikki munat olisivat samassa korissa. Sellainen kori vetää liikaa puoleensa vihollisia ja tuhovoimia. Se, että Gulistanin salainen puutarha on olemassa vain ideana, ehkäisee avohakkuun määräämistä juuri sinne, kuten epäilemättä tapahtuisi, jos jotain niin kaunista olisi yhdessä ja vain yhdessä konkreettisessa paikassa.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Maaliskuu marssii

Olkoon tämä sitten maaliskuun blogikirjoitus. Viesti siitä, että kirjoittaja on yhä elossa, vaikkei juuri kirjoitakaan enää. Muusan katoaminen koskee ikävä kyllä kaikkia kirjoittamisen lajeja: en ole aikoihin saanut aikaan runoutta, proosaa sen enempää kuin blogikirjoituksia tai artikkeleitakaan. Yksi syy tähän on tietysti se, ettei kukaan maksa mistään niistä. Suomessa asuessa on lakkaamatta ajateltava, mistä hankkia lisää uhrattavaksi verottajamoolokin ahnaaseen kitaan. Mutta kun en aiemminkaan ole juuri maksusta laulanut, on taustalla oltava muitakin syitä.

Apatialle pitäisi olla odotettavissa muutosta sikäli, että maaliskuun ennätettyä lopputaipaleelleen alkaa päivänvaloa jo nähdä työmatkoilla aamuisin ja iltaisin. Maanantaiaamuna lensi suuri parvi kalalokkeja lähiöni yli pohjoiseen - ensimmäiset varmat muuttolinnut tänä vuonna, kun tähän asti nähdyt harmaalokit, musta- ja räkättirastaat ovat saattaneet talvehtia täällä. Hankien alta on paljastunut martaanruskeaa sellaisena kuin se sinne talven alle jäi, mutta myös viheriöivää. Jossain on jo löydetty leskenlehtiä.

Vaalit ovat koittamassa, ja vaikka Kokoomus on monessa suhteessa pettänyt äänestäjänsä, jää oikeastaan ainoaksi mahdolliseksi suosituksekseni äänestää puoluetta, joka ei ole yhtä fanaattisesti korottamassa veroja ja sääntelyä kuin muut. Uudellamaalla äänestyssuositukseni on puolueen muutoksentuuli, Elina Lepomäki, joka on hankkinut kannuksensa kansainvälisessä liike-elämässä eikä muiden ihmisten rahojen polttamisessa (jota politiikaksi kutsutaan), ja ehkä juuri siksi tuntuu tajuavan asioista muita enemmän. Tai ehkä hänellä on vain vähemmän tarvetta kumarrella kummisetiä, mikä on aina hyväksi itsenäiselle ajattelukyvylle.

Ehkä muissakin vaalipiireissä on vastaavia henkilöitä. Olen kuullut hyvää useammasta tutustani, jotka ovat ehdolla - useammassa puolueessa. En kuitenkaan suoralta kädeltä osaa nimetä ketään, koska äänestyssuositukseni ei voi mennä kenellekään autoritarismin, fasismin tai rasismin kanssa flirttailevalle tai julkisten menojen paisuttamista kannattavalle, ja nämä jo ulossulkevat reippaasti yli 90 % ehdokkaista.

Rationaalisia äänestysstrategioita on nähdäkseni kolme. Ensimmäinen niistä on äänestää puolueista vähiten huonoa, vaikka päätyisi siten äänestämään pienpuoluetta, joka ei nykyjärjestelmällä tule pääsemään Eduskuntaan ellei tee vaaliliittoa jonkun isomman kanssa. Vaalit voivat silti tuoda sellaiselle julkisuutta ja siten mahdollista nostetta kunnallisella tasolla.

Toinen rationaalinen äänestystapa on yrittää äänestää terveitä voimia jonkin ison tai keskisuuren puolueen sisällä, jotta hyvien ehdokkaiden noste vähitellen muuttaisi koko puolueen linjaa terveempään suuntaan. Tämä on se strategia, johon itse päätynen.

Kolmas kiistattoman rationaalinen ratkaisu on äänestää kaveria. Siinä on se järki, että voi ajatella pystyvänsä vaikuttamaan suoraan henkilöön ja hänen ajatuksiinsa. Tämä äänestysratkaisu on erityisen perusteltu silloin, jos kaveri on kiikun-kaakun mahdollinen läpimenijä. Jos mitään toivoa ei ole, silloin ääni menee puolueelle, joten on hyvä varmistaa, että kaveri on ellei optimaalisessa niin ainakin siedettävässä puolueessa.

Äänestämättä jättäminen ei ole rationaalinen strategia, sillä se vain eliminoi oman vaikutuksen. Mitään kannanottoa sillä ei voi antaa - tai jos huono äänestysprosentti sellaiseksi tulkitaan, se tulkitaan kuitenkin väärin, koska tulkinnasta päättävät ne, jotka hallitsevat julkista tilaa.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Karkauspäivän aattona

Olen kärsinyt apatiasta, pysähtyneisyydestä ja sen myötä masennuksesta toista viikkoa. Vaikka valo alkaa jo lisääntyä ja talitintit ja mustarastaat pitää ääntä itsestään, ei vielä voi oikein sanoa kevään rientäneen rintoihin. Kirjoitan tavallisista asioista, jotta kirjoittaisin edes jotain. Onneksi etnisesti värisevässä Itä-Helsingissä on myös ilonaiheita ihmeteltäviksi. Mainostan niistä tässä kolmea.

Ensinnäkin, on Kontulan Shish Kebab, paikka, jossa voisi luulla olevansa Eufratin laaksossa Irakissa tai Itä-Syyriassa. Ruoka-annosten hintaan kuuluvat linssikeitto, salaatti, naan ja rajattomasti teetä. Viimeksi mainitusta syystä paikassa voi syömisen lisäksi vaikka pelata šakkia tai backgammonia, ellei sitten halua mennä pelejä varten jatkoille johonkin samaisen orientaalisen eläväisen lähiön vesipiiputuspaikoista.

Toiseksi, Itäkeskuksen kupeessa olevan Puhoksen katutasosta löytyvä Kirkuk on vielä edellä mainittua autenttisempi ja nimensä mukaisesti kirkukilainen paikka. Ruoat ovat erinomaisia, samoin palvelu. Täälläkin tee kuuluu kaupan päälle. Lisäetuna on, että loošeissa voi länsimaisten tuolien sijaan istua tai lojua itämaisilla tyynyillä.

Useimmissa Kontulan ja Itäkeskuksen kurdi- ja arabipaikoissa on se pieni puute, että alkoholia niissä ei tarjoilla. Tämä asia korjautuu Myllypuron Efesoksessa, joka on jo pidempään ollut alueen paras ruokaravintola, vaikka sijaitseekin huoltoaseman yhteydessä ja saattaa siksi jäädä monelta huomaamatta. Kannattaa kokeilla vaikka paikan ali nazikia jollain viinivalikoiman viineistä - erinomaista.

Yläkerran ravintola on turkkilainen, mutta omistajanvaihdoksen myötä alakertaan on avattu lisäksi vesipiippubaari, ja tällä kertaa kyseessä tosiaankin on baari, josta saa myös haram-juomia. Paikasta on nopeasti tullut nuorison suosikki ja hämmästyttävää kyllä, se on täynnä väkeä jopa maanantai-iltaisin. Erityismaininnan ansaitsee se, että verrattuna Kontulan ja Itäkeskuksen asiakaskunnaltaan varsin miesvoittoisiin paikkoihin, näyttää Efesoksen shishabaarissa olevan usein selkeä enemmistö nuoria naisia. Jos ihmettelit, missä kaikki nuoret maahanmuuttajanaiset käyvät perjantai-iltaisin, kauempaa ei tarvitse etsiä.

Paikka on huomioinut monikulttuurisen asiakaskuntansa paitsi haram-ystävällisessä tarjoilussa, myös musiikissa, sillä se näyttää soittavan iloisesti sekaisin ja vuorotellen turkkilaista, kurdilaista, arabialaista, venäläistä, englannin- ja espanjankielistä sekä myöskin kantasuomalaista poppia.

*   *   *

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat jossain määrin kärsineet šakinpeluustani. Tapasin saada paljon kirjoja luettua sillä tavoin, että kannoin niitä aina mukanani ja käytin lukemiseen luppohetket pysäkeillä, metrossa, sporassa, lounastauolla ja odotellessani jotakuta kontaktia saapuvaksi. Nykyisin nämä luppohetket menevät šakkisiirtojen miettimiseen ja konversaatioihin pelikaverien kanssa pitkin maailmaa.

Pitkään kirja ja pelit olivat tasoissa, mutta säännöllisiä pelikavereita on koko ajan tullut lisää - sillä seurauksella, että en oikeastaan enää aloita uusia pelejä sattumanvaraisten tuntemattomien kanssa, kun samat vakiovastustajat haastavat uuteen aina saman tien edellisen pelin päätyttyä. Niinpä käynnissä on jatkuvasti useampi tusina pelejä, joissa kumpikin osapuoli tekee siirtoja silloin kun hänellä on siihen tyhjiä hetkiä.

Interaktio on pelien koukuttava ominaisuus. Kuvasin joskus peliä kirjoittamalla, että käynnissä on aina kaksi taistelua samanaikaisesti. Ensimmäinen niistä käydään oman itsen kanssa. Se on ankara mielentaisto, jotta valitsisi oikean, parhaan siirron, tai välttäisi pahimman luokan virheet. Oikean vireen sattuessa vaisto kertoo usein oikeat siirrot paremmin kuin yliajattelu, sillä liian monimutkaisilla laskelmointiketjuilla on taipumus mennä pahemmin pieleen kuin muutaman siirron melko yksinkertaisilla vaihtoehtoketjuilla. Näin ainakin sillä amatööritasolla, jossa minä ja valtaosa vakiovastustajistani vielä olemme. Suurin osa kun on sellaisia, jotka ovat luokituksessaan muutaman sadan pisteen säteellä itsestäni.

Oikea pelivire on yhteydessä oman kognitiivisen kapasiteetin vaihteluun, joka säännönmukaisten pelien kautta on tullut empiirisesti havaittavaksi ja huomattavankin näkyväksi. Se on kuitenkin yhteydessä myös toiseen, samanaikaisesti edellisen kanssa käytävään taisteluun, joka liittyy tietysti siihen, että nappuloiden takana, jossain päin maailmaa, on toinen elävä ja älykäs ihminen, joka tekee omia siirtojaan, ja joka hänkin pyrkii voittoon. Mitä tutummiksi vastustajat käyvät, sitä enemmän heitä lukee paitsi pelaajina, myös ihmisinä.

Niinpä käynnissä on aina vielä kolmaskin taistelu, vaikka se oikeastaan ei ole taistelu vaan näytöstaistelun ystävällinen takanäyttämö, chattiruutu, jossa yleensä pelikaveruuden alkuaikoina puhutaan lähinnä pelistä, mutta viikkojen ja kuukausien kuluttua jo kaikesta muusta. Ja niin käy, että elävän ihmisen lukeminen yleensä voittaa kirjan lukemisen, kun on valittava, katsooko metrossa kirjan sivuja vai kännykän peli- ja chattiruutua.

*   *   *

Kaikki ei koskaan ole sitä, miltä se pinnalta katsoen näyttää. Lähetit eivät alkujaan olleet lähettejä. Eikä kuningatar ollut kuningatar. Eivätkä tornitkaan olleet torneja.

Suomessa lähettinä tunnettu nappula, joka useimmissa germaanisissa kielissä on juoksija ja englannissa piispa, oli alun perin norsu. Kuningaspelin nappulat nimittäin simuloivat varhaiskeskiajan intialaista armeijaa, johon sotanorsut kuuluivat. Norsut olivat norsuja vielä persialaisilla ja arabeilla, joiden kautta šakki kulkeutui Eurooppaan - ja Euroopassa espanjalaiset yhä käyttävät nappulasta arabialaista, norsua tarkoittavaa sanaa. Arabiaksi nappula on nimittäin al-fîl, elefantti. Arabeille sotanorsujen käsite oli vielä tuttu kontakteistaan persialaisiin ja intialaisiin, kun taas Euroopassa sotanorsut muistettiin vain puunilaissodista. Kun maurit toivat pelin Iberian niemimaalle, espanjalaiset ottivat sanan käyttöön sellaisenaan, el alfil. Tietääkseni tämä sana ei espanjassa tarkoita mitään muuta kuin kyseistä šakkinappulaa. Myös venäjäksi nappula on yhä norsu (slon).

Miten norsuista sitten tuli lähettejä tai piispoja? Netissä on esitetty asiaan erilaisia teorioita, mm. tyyliteltyjen norsun korvien ja syöksyhampaiden virheellistä tulkitsemista piispanhatuksi. Minusta uskottavin selitys on kuitenkin kielellinen: Kun šakki kulkeutui Espanjasta seuraavaan eurooppalaiseen šakkimaahan, Italiaan, tulkitsivat italialaiset alfilin tarkoittavan alfierea, joka on italian kielen lähettiä, sanansaattajaa tarkoittava sana. Italialaiset alkoivat myös kuvata nappulan tyylitellyn norsun sijaan miehenä, jolla on hiippamainen hattu. Tämä "lähetin" hattu puolestaan lienee johtanut siihen, että englannin kielessä kyseisestä nappulasta tuli piispa (bishop). Juoksijaksi nappula muuttui sen myötä, että sen liikkuminen sai nykyiset ratansa - alkuperäisessä intialaisessa versiossa ne nimittäin liikkuivat enemmän ratsujen tapaan, lyhyempiä matkoja, mutta pystyen hyppäämään toisten nappuloiden yli.

Vielä omituisempaa on se, että tornit liikkuvat nopeasti pitkiä suoria. Useimmissa eurooppalaisissa kielissä kyseinen nappula on nimeltään torni (esim. espanjan torre), linnoitus tai linna. Poikkeuksen tähän tekee kuitenkin jälleen englanti, jossa kielessä kyseinen nappula on nimeltään rook. Merkillinen sana, sillä sehän merkitsee mustavarista tai aloittelijaa. Oletinkin alkujaan, että nimi tulisi espanjan käsitteestä enroque, joka suomeksi on tornitus ja englanniksi castling. Hiljattain minulle kuitenkin selvisi, että rook taitaa tulla suoraan arabiaa edeltäneestä šakkikielestä, persiasta, mikä myös paljastaa syyn siihen, että tornit liikkuvat pitkiä suoria matkoja. Persian termi kyseiselle nappulalle nimittäin on rukh, ja tarkoittaa sotavaunua. Se onkin looginen sivusta-ase, jos ajatellaan pelinappuloita keskiaikaisena intialaisena armeijana. Ja se myös liikkuu nopeasti suoraa viivaa.

Upseeriston muut osat ovat siis johdonmukaisia: reunoilla ovat sotavaunut, sitten ratsumiehet ja sisimpänä sotanorsut. Kuninkaan tärkein nappula on kuitenkin epälooginen: miksi kuningatar olisi jokin superase? Kyse ei ollutkaan alun perin kuningattaresta, vaan suurvisiiristä, joka sota-aikoina toimi kuninkaan sodanjohtajana. Intialaiset, persialaiset ja arabit kutsuvatkin yhä kyseistä nappulaa visiiriksi, samoin venäläiset kutsuvat sitä persialaisella nimellä (ferz) ja jopa puolalaiset hetmanniksi. Vasta läntisessä Euroopassa nappulasta tuli kuningatar - ehkä siksi, että pelin ajateltiin simuloivan sotatantereen sijaan enemmän hovijuonitteluja.

*   *   *

Mitä keski-ikäisemmäksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt inspiraatiota ja toivoa nuorisosta. Tarkemmin sanottua tieteitä ja taiteita, kaunokirjallista kirjoittamista ja šakkia harrastavista nuorista, jotka tulivat alun perin elämääni parin nettifoorumin kautta, mutta kun jo ajattelin heidän kaikkien aikuistuneen, seurasivat yksiä toiset - maailmasta on tullut paikka, jossa kaikki tapahtuu sosiaalisten verkostojen kautta - ja niinpä näyttää, ettei virta lopu. Ja hyvä niin. Enpähän pääse menettämään kosketustani uusiin sukupolviin ja siihen, mitä heidän päidensä sisällä on.

Ajoittain olen ollut niin vaikuttunut, että mieleeni on tullut mielettömiä ja epäilemättä epärealistisia ajatuksia vaihtaa vielä vanhoilla päivillä kokonaan uraani, lukea itselleni pedagogin paperit ja lähteä opettajaksi. Siinä ammatissa kun luultavasti voi vaikuttaa ihmisten tietoisuuteen enemmän kuin missään muussa (paitsi ehkä toimittajan ammatissa).

Toisaalta sen perusteella, mitä kuulen opettajiksi valmistuneilta kavereilta, tilanne ei vaikuta kovin lupaavalta. Maailman parhaaksi kutsuttua opetusjärjestelmää ollaan kovaa vauhtia muokkaamassa joksikin omituisten ihmiskokeiden itsepalvelukulttuuriksi, jossa nuorison kai oletetaan itseoppivan ilmiöitä googlettamalla, jotta opettajatkin voitaisiin korvata digisovelluksilla.

Lisäksi luulen, että se nuoriso, jonka kanssa olen ollut vuosia tekemisissä, ei edusta oman tai minkään ikäryhmän keskiarvoa. Niinpä opettajaksi ryhtyminen voisikin olla varmin tapa tuhota ne kauniit illuusiot, joita minulle on syntynyt fiksusta nuorisosta.

*   *   *

Nuorison myötävaikutuksella ja myös konkreettisilla kontribuutioilla kirjoittamalleni romaanikäsikirjoitukselle, joka paisui Tolkienin Sormusten herran pituuteen ja valmistui toukokuussa, ei kuulu kovinkaan hyvää. En usko, että yksikään kustantajista, jolle sitä tarjosin, lopulta edes vaivautui lukemaan sitä. Ainakaan mikään ei viittaa siihen suuntaan. Tämä on ikävää, koska tarkoittaa myös, etten saanut eväitä tehdä käsikirjoitukselle mitään, millä sitä voisi kehittää tai parantaa.

Yksi asia kuitenkin tuli selväksi. Mitään pitkää ei julkaista. Sellaisesta ei pidä enää kukaan (paitsi kirjoja ostava yleisö, joka ahmii Game of Thronesia ja Harry Potteria). Niinpä päätinkin periaatetasolla jakaa sen trilogiaksi. Se onnistuu melko johdonmukaisesti, ja vieläpä siten, että jokainen kirja kuitenkin toimii myös itsenäisenä, vaikkakin keskeisten kokonaisuuksien ymmärtäminen vaatii kaikki kolme osaa (tai vähintään ensimmäisen ja viimeisen).

Käsikirjoitus oli pitkään pölyä keräämässä, kun menetin vähitellen mielenkiintoni siihen. Hiljattain sain kuitenkin pelikaverien joukosta uuden lukijan, uruguaylaisen lukiolais-šakkimestarin, joka vieläpä edusti käsikirjoituksen nimenomaista kohderyhmää olemalla nuori ironinen nero. Se, että hän piti käsikirjoituksesta niin paljon, sai minut tarttumaan siihen uudelleen. Tosin saatan jatkossa keskittyä lähinnä englanninkieliseen versioon, Suomi kun vaikuttaa toivottoman suljetulta markkinalta.

Myös nettijulkaisemista on muutama kaveri suositellut, mutta olen sen suhteen vähän skeptinen. Nettijulkaiseminen johtaisi lähinnä siihen, että sitä ei voisi enää julkaista kaupallisten kustantajien kautta - mutta sen sijaan joku sen julkaisisi Intiassa omissa nimissään. Sitä paitsi jos tuttuni ja kaverini haluavat sen lukea, minun on joka tapauksessa helpompi lähettää se heille PDF-versiona, joka on helposti luettavissa kännykällä, lukulaitteella tai läppärillä.

torstai 7. helmikuuta 2019

Kolumbiassa

Tapanani on ollut tehdä kullakin talvikaudella matka johonkin maailman lämpimistä vyöhykkeistä, kun taas Euroopan kesän aikaan pyrin yksityisautoilemaan kotimantereella. Viime talven pimeimmän ja kylmimmän kauden matkani suuntautuivat Borneolle, Jaavalle, Balille ja Floresille. Olin harkinnut jatkavani Indonesian saarten läpikäymistä tänäkin talvena, mutta lomani osuivat Sundasaariston pahimman sadekauden aikaan. Muuan ystävä Kolumbiasta sen sijaan mainosti kotimaassaan vallitsevan tammikuussa mitä mainioimman sään.

Tämän vuoden talvikohteeksi valikoitui siten Kolumbia, johon minulla oli useita valideja syitä matkustaa. Ensinnäkin, maassa on maailman kaikista maista suurin määrä eri lintulajeja, kiitos trooppisen sijainnin ja muiden maantieteellisten seikkojen: Kolumbian läpi kulkee kolme pitkää Andien vuoriketjua, joiden lisäksi ovat vielä eristyneet Santa Martan ja Baudóvuorten endemismivyöhykkeet. Kolumbialla on niin ikään sekä Karibian rannikkoa pohjoisessa että Tyynenmeren rannikkoa lännessä. Maan itäosissa sinne ulottuvat Amazonin ja Orinocon vesistöt, joiden lisäksi Kolumbiaa halkovat Magdalenan ja Caucan jokilaaksot.

Toiseksi, olen viime vuosien aikana hankkinut runouden, šakin ja ornitologian kautta useita mielenkiintoisia ystäviä Kolumbiasta. Espanjan kielitaitoni parannuttua kielimuuria oli yhä vähemmän. Pari ystävistäni jäi tosin matkalla tapaamatta uudenvuoden jälkeisen ajankohdan ja maantieteen vuoksi, kun toinen caleñoista ja bogotálainen yliopisto-opiskelija olivat lähteneet sukuloimaan yksi Putumayoon ja toinen Casanareen. Jos minulla olisi ollut käytössäni viikko lisää, olisin ehtinyt käydä tapaamassa heidätkin. Nyt he jäivät hyviksi syiksi palata maahan myöhemmin.

Kolmanneksi, takavuosina huonossa ja turvattomassa maineessa ollut Kolumbia on saanut asiansa kiitettävällä tavalla järjestykseen. Sisällissotaa ei enää käydä, vaikka jokunen ääriryhmä vielä operoikin syrjäisemmillä alueilla. Tavanomainen katurikollisuus on vähentynyt tuntuvasti. Talous on kasvanut ja kasvaa yhä. Aiemmin sissisodasta kärsineen köyhän Kolumbian kansalaiset pakenivat naapurissa olevaan rikkaaseen öljyvaltioon Venezuelaan, mutta nyt osat ovat vaihtuneet. Chávezin ja Maduron korruptoitunut autoritarismi on syössyt Venezuelan kaaokseen ja jo miljoonat venezuelalaiset ovat paenneet vuorostaan Kolumbiaan.

Kaiken kaikkiaan matka oli tähänastisistani rengasmatkoistani oikeastaan parhaita, sekä lintulajeissa että uusissa sosiaalisissa kontakteissa mitattuna. Minulla oli kaksi erinomaista kontaktia lintupuolella, joiden paikka- ja lajituntemus moninkertaisti sen, mitä olisin omin avuin onnistunut löytämään. Lisäksi tapasin kaksi šakin ja runouden kautta tullutta ystävää, joiden kummankin kohdalla oli kyse ensi kerrasta livenä, vuosien nettikontaktin jälkeen. Kolumbialaiset ovat mukavaa ja miellyttävää väkeä, järki päässä ja jalat maassa, riittävän omanarvontuntoisia mutta vailla eräiden toisten Etelä-Amerikan maiden identiteetteihin liittyviä suhteettomia egoilmentymiä.

*   *   *

Saavuin joulukuun lopulla Amsterdamista suoralla lennolla Bogotáan. Se on yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista pääkaupungeista, La Pazin ja Quiton jälkeen. Addis Abeba ja Thimpu näyttävät jäävän alle sata metriä jälkeen Bogotásta, mutta laskutavoissa näkyy myös olevan eroja, joilla saadaan hieman erilainen järjestys mainittujen kolmen osalle. Joka tapauksessa Bogotá on troopillisesta sijainnistaan huolimatta niin korkealla ylängöllä, että siellä ei ole koskaan kuuma - ja usein suorastaan viileää.

Ehdin viettää Bogotássa pari päivää matkan alkuun, lähinnä Candelariassa ja keskustassa. Hyvät ruoat ja viinit olivat edullisia. Onnistuin pienellä etsimisellä löytämään marketeista kolumbialaisiakin viinejä, vaikka tarjontaa hallitsi Chilen ja Argentiinan tuotanto. Sitten lensin edullisella maan sisäisellä lennolla Kolumbian kakkoskaupunkiin Medellíniin tapaamaan biologikontakteja. Vaikka vietimme suurimman osan ajasta maastossa lintuhimojemme parissa, en malttanut olla perehtymättä myös Medellínin ravintola-, viini- ja olutskeneen.

Medellín on tullut pitkän matkan takavuosien maineestaan huumekartellikaupunkina. Se on nykyisin Kolumbian vaurain suurkaupunki, kahvinviljelyn maailmankeskuksen Antióquian läänin keskus, johon on muodostunut useita hipsterien ja turistien suosimia alueita. Medellínin sijainti alemmalla ylängöllä kuin Bogotá takaa sinne ympärivuotisen ihanneilmaston. Antióquian alueen asukkaita kutsutaan paisoiksi - regionalismi on Kolumbiassa vahvaa.

Lintuja kävimme etsimässä Amalitan pieneltä kosteikolta Rio Negron läheltä. Siellä oli satapäin eteläamerikanhyyppiä, kymmenittäin ruskoviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, siniliejukanoja ja amerikanliejukanoja. Siellä täällä kuljeskeli lumpeiden päällä helttajassanoita pitkine varpaineen. Yksittäisiä amerikansipejä ja isokeltajalkavikloja käyskenteli rannoilla. Ruohikoissa ruokaili parvittain puna- ja huppusirkkusia, siellä täällä kultakurkku- ja samettisirkkusia. Sirkkusten joukkoon olivat lyöttäytyneet myös sekä ulkoisesti että elintavoiltaan samanlaiset intianmanikit - tässä on kuitenkin kyse vieraslajista, joka on levinnyt Kolumbiaan ilmeisesti häkkikarkulaisista.

Amalitan lammilla kalasteli myös kalasääksi, joten tuttujakin lajeja voi löytää näin kaukaa. Myöhemmin matkalla sääksi tuli vastaan vieläkin eksoottisemmassa ympäristössä San Ciprianon viidakkojoella. Myös terhotikkojen yhdyskunnan löytyminen Amalitan laitamilta tuntui alkuun oudolta, mutta tämän tikkalajin esiintymisen eteläreuna onkin Kolumbiassa. Vaikka kolumbialaisilla terhotikoilla ei ole todellisista luonnonoloista seuraavaa tarvetta kätkeä tammenterhoja kelopuihin tehtyihin ruokavarastoihin, toteuttavat linnut silti täälläkin tätä luonteenomaista käyttäytymistä.

Péricon metsäisillä harjuilla pääsimme tekemisiin Medellíniä ympäröivien vuoristoharjanteiden metsälinnuston kanssa. Siihen kuuluu mm. runsain mitoin erilaisia tangaroita, kerttuleita ja puhkojia. Tangaroista näyttävin näillä kävelyillä oli viheltäjätangara sinisine siipineen. Iso- ja pikkuorvokkikolibrit säksäyttelivät kaikkialla. Hämärtyvässä illasta musisoinnista vastasi andienrastuli.

*   *   *

Seuraavana aamuna oli vielä pimeää, kun suuntasin kahden medellíniläisen ornitologin, miehen ja naisen, kanssa San Sebastiánin ja La Castellanan kansallispuistoon. Vuoristossa kun oltiin, ajoittain oli sumua ja tihkusadetta, mutta suurimmaksi osaksi ilmojen valtiaat suosivat meitä. Lukuisana parveileva lintuelämä oli niin ikään meille suosiollista. Jo ennen ensivaloa huolto-asemalla, jonne jätimme auton vuoristovaelluksen ajaksi, meitä oli vastassa kaksi komeaa ylänkömomottia, jotka jahtasivat huoltoaseman valojen houkuttamia tuhansia yökkösiä.

Metsässä kohtasimme pian kolibrien ja tangaroiden jälkeen sirppisiipisakun, ensimmäisen kanalinnun. Vähän väliä törmäsimme lintuarmeijoihin - trooppisten metsien suuriin sekaparviin - joiden ympäröidessä meidät oli uusia lajeja kaikkialla, mihin katsoi. Myös piilottelevampia lajeja, kuten tapakuloja ja muuria, päästiin näkemään useita kertoja ja lähietäisyyksiltä. Elettiin vuoden 2018 viimeistä päivää, joten tuo yksi ainoa San Sebastiánin päivä olisi lisännyt yli 50 lajia vuodarilistalle, jos sellaista pitäisin.

Seuraavana päivänä matkustin Medellínistä etelään, Caucanlaakson pohjalla sijaitsevaan kuumaan Calíin, joka sekin on jäänyt ulkomaalaisten mieliin lähinnä takavuosien huumeväkivallasta, mutta on nykyisin miellyttävä ja eläväinen kaupunki. Majataloni - kukkatarhoineen ja yöllä metelöivine puusammakoineen - oli historiallisessa San Antonion kaupunginosassa, vieressään laaja puisto ja puistokukkulalla sijaitseva suosittu kirkko.

Minulla oli vuosien ajalta kaksi ystävää Calíssa. Heistä vanhempi oli koko matkani ajan kaukana eteläsä Putumayossa, johon aika ei taipunut. Nuorempi sen sijaan oli paitsi tavattavissa, myös yli-innokas kiertämään kanssani koko Kolumbian, koska ei ollut koskaan käynyt Caucanlaakson ulkopuolisessa maailmassa. Poika on köyhästä perheestä, mutta huomasin hänen piilevät lahjansa jo vuosia aikaisemmin teininä kirjoittamistaan runoista ja siitä, että hän yllätti minut kaikkien aikojen toisessa šakkipelissämme tuhoamalla puolustukseni täydellisen odottamattomalla ja uhkarohkealla hyökkäyksellä tulta päin, voittaen lopulta myös koko pelin. Sittemmin olen yleensä voittanut pelimme, mutta aina silloin tällöin hän yhä onnistuu yllättämään ja voittamaan.

Olin ottanut matkalle mukaan vanhimmat läppärini. Verbaalilahjojen ja šakin lisäksi myös pojan tietotekniset taidot olivat käyneet ilmeisiksi aiempina vuosina, vaikka häneltä yleensä puuttuivatkin kunnon välineet harrastustensa toteuttamiseen, joten olin päättänyt loppusijoittaa kaksi vanhinta läppäriäni hänen haltuunsa. Minulle jäisi vielä useampia. Hän oli tietysti ikionnellinen. Vanhempansa ovat pakottaneet hänet lopettamaan lukion kesken, koska hänen pitää tienata perheelle lisätuloja sekatavarakaupan myyjänä (työ, josta hän kaikesta huolimatta on ylpeä). Matkamme jälkeen sekä minä että medellíniläiset biologit katsoimme hieman vaihtoehtoja ja näyttäisi, että löytyisi tapa, jossa hän voisi jatkaa opiskelua ja ottaa vielä lisäksi englannin kielikursseja, ilman että hänen täytyy luopua kaupassa töissä olemisesta, joka raha on perheelleen liian tärkeä menetettäväksi.

Diilimme oli sellainen, että kaveri veisi minut itseään kiinnostaviin kohteisiin kaupungissa, kun taas minä veisin hänet luontokohteisiin ja Caucanlaakson ulkopuolelle. Niinpä hän vei minut Calín eläintarhaan - joka oli yllättävän hyvä - samoin kuin muutamaan ostoskekukseen, pizzeriaan ja kahviloihin. Hän oli vähällä voittaa yhden pelin ahdistamalla kuningastani kahdella tornilla - mistä Tolkienia fanittavat biologit saivat jo aiheen nimittää peliä Kahdeksi torniksi, kunnes sain asiat laudalla taas järjestykseen ja nimeksi tuli sittenkin Kuninkaan paluu.

*   *   *

Calílaisen kaverin suurin toive oli päästä Cartagenaan ja Karibian rannikon turistihenkisempiin kohteisiin. Se ei ollut kuulunut omiin suunnitelmiini, koska kyse oli pitkästä maantieteellisestä heitosta pohjoiseen, joka oli ajanpuutteen vuoksi pakko tehdä lentämällä. Olin itse ajatellut, että tekisimme Calísta käsin päivämatkoja ajoetäisyydelle. Ymmärsin kuitenkin, että Caucanlaakson ihmeet eivät olisi olleet yhtä kiinnostavia sellaiselle, joka ei koskaan elämässään ole käynyt laakson ulkopuolella.

Asiassa oli vain muuan ongelma. Aiemmin kysyessäni kaveri oli vakuuttanut, ettei hänen vanhemmillaan ollut ongelmaa hänen matkailustaan vieraan ulkomaalaisen kanssa maan toisiin ääriin ja kauppa-apulaisen työstäkin oli lomaa helmikuuhun saakka. Cartagenan lennot ja majoitus olivat jo varattuina, kun kävi ilmi, ettei hän itse asiassa ollutkaan kertonut vanhemmillensa aikovansa lähteä pois koko laaksosta, ja että Kolumbian laki ei anna matkanjärjestäjien ja majoitusliikkeiden ottaa asiakkaikseen alaikäistä ilman vanhempien kirjallista, notaarilla leimattua lupaa. Kaveri täyttää 18 vasta keväällä. Vanhempansa eivät olleet ilahtuneita siitä, että kuulivat matkasuunnitelmistaan vasta samana päivänä, kun hän oli lähdössä - äiti olisi vielä paperin laatinutkin, mutta notaaria ei enää viikonloppuna mistään saatu.

Jottei lippu menisi hukkaan, menin sitten Cartagenaan yksikseni, ja tapaisin sekä calílaisen että medellíniläiset uudelleen pari päivää myöhemmin Calíssa. Karibianmeren rannalla sijaitseva Cartagena de Indias on todennäköisesti Kolumbian turistoitunein paikka - mutta sitä ei käy kiistäminen, etteikö se olisi fantastisen kaunis espanjalaisen siirtomaa-ajan kaupunki. Vaikka hintataso oli muuta Kolumbiaa korkeampi, oli se silti yhä chillailuun täysin kilpailukykyinen.

Kun ei ollut sosiaalista velvoitetta, käytin myös tilaisuutta hyväkseni käydäkseni alueen luontokohteissa ja laajentaakseni Kolumbian listani kattamaan Karibian rannikon lajistoa. Ensimmäinen tällainen kohde olivat La Boquillan mangroverämeet, joilla näin melkoisen määrän haikaralintuja, kahlaajia, lokkeja, tiiroja, fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja muuta sellaista.

Toisen päivän kohde oli Barúsaari ja sinne johtavan sillan ympärillä levittäytyvä kosteikkoalue. Varsinkin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintukeitaaksi, jossa näki mm. valtavan suuria kolumbianromiskoja, kotilokurkia, sadoittain punaviheltäjäsorsia, sinisiipitaveja, monenlaisia haikaralintuja, rantakanoja ja kahlaajia. Barúsaaren sisäosissa puolestaan levittäytyi laajoja savanneja, joissa oli oma lajistonsa - kaklattajia, puuhalaiskureita, karakaroja, banaaninärhiä jne.

Iltaisin istuskelin Cartagenan terasseilla, karibialaisen merituulen puhaltaessa vilvoittavasti trooppisen kuumankosteaan kaupunkiin, ja testasin BBC:n (Bogotá Beer Company) erikoisoluiden koko repertuaarin.

*   *   *

Palattuani Calíin oli vanhempien kirjallinen lupa notaarin leimoineen saatu järjestymään, joten calílainen saattoi liittyä minun ja medellíniläisten matkaan läntisille Andeille sekä myöhemmin Los Nevados del Ruízin kansallispuistoon ja Bogotáan (sielläkään hän ei ollut koskaan päässyt käymään).

Aloitimme Dieciochosta, jonka vuoristokylän nimi tarkoittaa yksinkertaisesti kahdeksaatoista, koska sen kilometrimäärän päässä se Calísta sijaitsee. Vastassa oli saman tien momotteja ja tangaroiden sekaparvia. Kolumbiankaklattajat metelöivät laaksossa ja silmälasiviiriäinenkin huuteli. Koko päivä oli yhä uusien lintulajien tykitystä - paitsi silloin, kun jouduimme jonkin aikaa pitämään sadetta perinneruokia tarjoilevassa ravintolassa.

Kolumbiassakin harrastetaan lintulautoja. Luonnonystävien ja valokuvaajien tarpeita erityisen hyvin palvelevat kolibrikahvilat ovat reunustaneet terassejaan mesiautomaateilla, joissa hyöri kymmeniä eri kolibrilajeja, samoin kuin banaaneja, meloneja ja muita hedelmiä tangaroille, rastaille, sepille, tukaaneille ja muille hedelmänsyöjille tarjoilevia lavoja. Kamerat lauloivat akkujen loppumiseen saakka.

*   *   *

Seuraava kohde oli Ylä-Anchicayán maastossa, vanhan Buenaventuraan johtaneen tien varressa, jossa muuan Doña Dora pitää lintuihin ja luontoon erikoistunutta majataloaan. Kaulurisepillä oli pesä aivan lähellä ja muitakin näyttäviä lajeja olivat lähimetsät väärällään.

Majatalon pitäjätär oli itsessään melkoinen instituutio. Alue oli pitkään sissitoiminnan riivaamaa ja hyvin vaarallista, mutta Doña Dora pysyi itsepintaisesti majataloineen paikalla läpi koko sisällissodan. Tarinat olivat moninaisia. Nykyisin seudulla on rauhansopimuksen ansiosta rauhallista ja matkailu elpyy kovaa vauhtia.

Anchicayán alajuoksulla meillä oli huonompi tuuri sään suhteen, sillä sinä iltapäivänä alkoi sataa kaatamalla. Emme kuitenkaan olleet sokerista tehtyjä, ja kirjasimme sieltä täältä lisää lintuhavaintoja sateessakin. Paljon hyviä paikkoja jäi kuitenkin koluamatta tuon päivän sääolojen vuoksi. Ei ihme sinänsä, kun kyse on yhdestä maailman sateisimmista vuorenrinteistä. Sademetsiä ei suotta kutsuta sademetsiksi.

Buenaventuran kaupunki on Kolumbian tärkein Tyynenmeren-satama. Samoin kuin Karibian rannikolla, myös Tyynenmeren rannikolla suuri osa väestöstä on mustia, kun taas ylängöillä ja vuorilla lähes kaikki väestö on valkoista - etelässä ja Amazonasissa myös intiaaneja ja mestitsejä. Buenaventura on kaupunkina hieman huonossa maineessa - rikollisuutta ja sen sellaista kuulemma paljon. Kävimmekin siellä vain noutamassa paikallisen kontaktin, joka sitten näytti meille parhaat lintupaikat Buenaventuran ympäristössä.

Jatkoimme kuumankosteisiin alankometsiin Córdoban suureellisesti nimettyyn pikkukaupunkiin, josta lähtee mitä omituisin kulkuväline San Ciprianon kylään ja samannimiseen kansallispuistoon. Kyse on kiskoilla kulkevista moottoripyörävetoisista katetuista lavoista, joilla pääsee matkustamaan paikkakuntien väliä muuten tiettömällä taipaleella, jossa viidakkojoet risteilevät. Tunnelma oli usein suorastaan afrikkalainen.

San Ciprianon alue oli mitä lintujentäyteisintä: papukaijoja, tukaaneja, muuria, laiskureita ja mitä vain kuvitella saattaa. Lajien kirjo oli häkellyttävä, eikä rajoittunut lintuihin vaan koski koko luontoa. Täälläkin meillä oli paikallinen opas näyttämässä paikkoja - kylän oma itseoppinut lintumies, musta veikko nimeltä Never.

Olisi jo pitänyt lähteä palaamaan, kun löysimme sattumoisin metsäpolulta matkan ehkä harvinaisimman linnun - nimittäin chocónkehrääjän tai kolumbiankehrääjän, joka elää kapealla vyöhykkeellä Kolumbian Tyynenmeren-rannikolla. Se oli kaiken lisäksi tehnyt polun viereen pesän - joka itse asiassa oli vain paljaille lehdille munittu muna.

*   *   *

Palatessamme San Ciprianon metsien ja jokien labyrintista jälleen hulvatonta kiskorataa pitkin Córdobaan, olimme aikataulustamme aika paljon myöhässä, vaikkakin se oli ollut sen arvoista. Ylitimme jälleen Andit ja laskeuduimme Caucanlaaksoon. Kävi kuitenkin pian ilmeiseksi, ettemme voisi saavuttaa Bogotáa sinä iltana säälliseen aikaan, joten ajoimme sen sijaan Manizalesiin, jossa oli käynnissä paikalliset karnevaalit, joskin rankkasateen jonkin verran latistamina.

Emme sinä iltana lähteneet sateen piiskaamille kaduille ja terasseille, vaan söin calílaisen kanssa pizzaa ja pelasin kanssaan šakkia puoleenyöhön. Manizalesissa hän lopulta onnistui toistamaan kahden tornin temppunsa ja voitti pelin. Ja hyvä niin, ainakin motivaation puolesta.

Seuraavan päivän kohteemme oli maisemallisesti mahtava Los Nevados del Ruíz ylätasankojen páramoineen, lumihuippuisine vuorineen, kristallinkirkkaine järvineen ja páramoilla kasvavine espeletia-kasveineen, jotka toivat mieleen Sokotran tai jonkin eksoplaneetan fantasiamaiseman.

Pelkomme sateiden jatkumisesta ei onneksi toteutunut, vaan noilla vuorilla vietetty päivä oli mitä kaunein. Kameratkin lauloivat sen mukaisesti. Kartutimme listojamme páramon ja muiden vuoristoympäristöjen endeemisillä lajeilla. Vuoristojärvessä kellui andientaveja ja andienkuparisorsia. Yleensä kovin piilotteleva páramoluura tuli huutelemaan avoimelle ja saman teki meitä varten moni muukin mukava vuoristolaji: lampiorneero, andiensirkkuset, sierransirkku, viirukanastero, andienpiikkipyrstö, useita lajeja pitahoita ja tangaroita sekä espeletiaan erikoistuneita kolibreja.

Täälläkin kävimme valokuvaamassa päivän aikana nähdyt lajit lähietäisyydeltä kolibri- ja tangarakahvilan ruokintalaudoilla, söimme perinneateriat alpiinisessa kahvilassa ja lähdimme sitten lopulta pitkälle, vuoriketjuja ylös, laaksoja alas käsittävälle ajomatkalle Bogotáan, ylittäen matkalla myös Magdalenajoen.

*   *   *

Viimeisenä päivänäni Kolumbiassa medellíniläiset olivat jo lähteneet takaisin kotikaupunkiinsa, mutta calílainen pääsi vielä kanssani ihmettelemään kotimaansa pääkaupunkia ensi kertaa eläissään. Jätin sinä päivänä linnut vähemmälle ja kävimme sen sijaan pällistelemässä moderneja ja historiallisia kaupunginosia, nousimme funikulaarilla ylös Monserraten vuorelle, joka kohoaa Bogotán yläpuolella. Siellä söimme ja joimme ja pelasimme viimeisen yhteisen šakkipelimme korkealla vuoren huipulla. Sain revanssin Manizalesissa kärsimästäni tappiosta ja voitin, mutta olkoon sekin hyvän kilpailuhengen nostatusta nuorelle lupaukselle.

Kaverilla oli vielä muuan toive. Hän halusi huvipuistoon. Mikäs siinä sitten. En muistakaan, koska olen viimeksi ollut vuoristoradassa, ajellut kilpaa mikroautoilla ja ampunut hajalle ilmapalloja. Olimme puuhassa varsin hyviä, koska kaveri sai kotiin viemisiksi kassillisen palkintoja. Lapsen ilo on kaunis asia, eikä mikään herätä samanlaista hymyä kuin voittamisen tunne.

Illalla kaveri lähti bussilla Calíin ja minä puolestani lentokentälle. Edessä oli tosin vielä yksi seikkailu lisää, sillä lento myöhästyi, menetin jatkolennon, jäin jumiin kaikista maailmankolkista Pariisiin, jossa lentoyhtiö maksoi hotellit, entrecôtet (muttei viinejä), ja suoranaiseksi yllätyksekseni maksoi vieläpä tililleni kohtuullisen kompensaation siitä, että saavuin päivän myöhässä Suomeen. Se tulikin tarpeeseen, koska verottaja oli puolestaan muistanut minua yli kuuden tonnin ylimääräisillä pääomaveroilla (sijoitusten tuottamista voitoista, joidenkin laskujen mukaan).

Kalliisti saa maksaa siitä, että pitää kotimaanaan tätä kylmää, pimeää ja kallista maailmankolkkaa. Vaikka ovathan nuo Helsingin sekaisin saaneet hanget toisaalta sieviä, ja ehkä valo lähikuukausina alkaisi jo pilkahdella hieman pidempään, ettei aina olisi pimeää sekä aamulla töihin tarpoessa että illalla sieltä kotiin palatessa.

lauantai 29. joulukuuta 2018

Saksanmaalla

Joulupyhien osuminen sopivasti niin, että ne yhdessä viikonlopun kanssa muodostivat viiden vapaapäivän jakson, mahdollisti sen, että vietin jouluni Saksassa. Tähän oli syynä aiemmin tässä blogissa tapaamamme ystäväni, joka on asunut viime aikoina Duisburgissa, mutta täyttänee lähiaikoina tarvittavat kriteerit, jotta pystyy aloittamaan opintonsa Aachenissa.

Ystäväni Kettu on poikkeuksellisen älykäs nuorimies, mutta hän on ollut Saksassa aika yksin; vain hän ja tietokoneensa kylmenevässä, tihkusateisessa läntisen Keski-Euroopan talvessa, jossa sielläkin illat pimenevät jo heti neljän jälkeen. Oli oikeus ja kohtuus, että viettäisin joulun tällä kertaa hänen seuranaan. Eikö joulu ole se juhla, jolloin meidän on erityisesti ajateltava läheisiämme ja hiljennyttävä viettämään rauhallista ja henkevää aikaa heidän kanssaan?

Vaikka ystäväni onkin perusluonteeltaan introvertti, hänellä on korkean rationaalisen älyn vastapainona myös poikkeuksellisen hyvä intuitio ihmisten suhteen, antaen välillä vaikutelman ajatustenluvusta, ja ehkä siksi ja osittain samanlaisten ominaisuuksiemme vuoksi hän on yksi minua parhaiten ymmärtävistä ihmisistä tässä maailmassa. Hän on myös aina tukenut minua kaikessa, minkä tietää minulle tärkeäksi.

Pieniä ongelmia koitui joulun junaliikenteestä Saksassa. Olin jo varannut viidenkympin halpalennot Berliiniin, ajatellen meneväni sieltä suoralla pikajunalla Duisburgiin, kuten tein jo kerran aiemmin. Joulun junaliikenne oli kuitenkin täynnä ja jäljellä olevat junamatkat olivat lentolippujani kalliimpia. Enää ei voinut vaihtaa lentojakaan lähemmäs, esimerkiksi Düsseldorfiin. Lopulta päädyin siihen, että vuokrasin Tegelin kentältä Volkswagen Golfin ja ajoin sillä koko yli 600 kilometrin matkan autobaanaa pitkin Hannoverin kautta Duisburgiin.

Auton vuokraaminen osoittautui loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi, koska Duisburgista alkaen meitä oli matkassa kaksi, joille kummallekin olisi pitänyt ostaa aina erilliset junaliput. Nyt olimme sitäpaitsi täysin aikatauluvapaita, mikä sopi paremmin joulun ajan henkeen kuin kiirehtiminen etukäteen varattujen aikataulujen perässä.

Siitä lähtien, kun Kettu muutti Saksaan, meillä on ollut tietoinen ohjelma hänen kouluttamisekseen eurooppalaiseksi. Hän on käynyt Jordaniassa amerikkalaistyyppisen lukiokoulutuksen ja opiskellut itse itselleen sujuvan saksan. Hän on liittynyt omaksi huvikseen ja kiinnostuksekseen useille saksalaisille keskustelufoorumeille, joissa jo sujuvasti debatoi politiikasta ja kulttuurista - saksaksi - aivan samoin kuin yläastelaisena meni täydestä milloin missäkin amerikkalaisessa roolissa aidoille amerikkalaisille punaniskoille tai sosiaalioikeustaistelijoille, joiden kanssa debatoimalla huvitti itseään. Mutta eurooppalaisuus on muutakin kuin kielitaitoa, väittelytaitoja ja nokkeluutta.

Minä olen aina uskonut, että matkailu avartaa. Oikein toteutettuna se voi avartaa vielä enemmän kuin kirjojen lukeminen, vaikka kirjatkin ovat eräänlaisia matkoja. Joka tapauksessa Kettu ahmii eurooppalaista kulttuuria ja on kaikesta kiinnostunut, mutta ei yksin ollessaan tule koskaan käyneeksi missään. Niinpä olen ottanut asiakseni, että joka vierailullani käymme muutamassa uudessa kaupungissa tai muussa paikassa, kuten kesällä kävimme Aachenissa, Koblenzissa, Reinillä ja pyökkimetsässä.

Katselemme kaupunkeja, ihmisiä, metsiä ja jokia avoimin ja uteliain mielin, tietoisina tarkkailijoina, ja käymme samalla loppumattomia keskustelujamme. Joskus vain istumme kahviloissa ratkomassa šakkiongelmia (hän on siinä puolestaan mestarini). Lähes aina käymme myös kirkossa, koska vaikka Kettu vieraantui jo lapsena uskonnosta, on hänellä suuri mielenkiinto eurooppalaisten hengellistä perintöä kohtaan. Jos käynnissä on jumalanpalvelus, hän haluaa istua sen loppuun asti ja vain katsella ja kuunnella. Etelänmaalaiseksi Kettu on suomalaiselle harvinaisen sopivaa seuraa siksikin, että hänen seuransa on usein hiljaista, yhtä aikaa henkisesti rentouttavaa ja läsnäolevaa.

Päästessäni Duisburgiin oli Kettu vastassa marketista löytämänsä kahden euron Nero d'Avolan kanssa. Söimme pihvejä, joimme viiniä ja Kettu oli otettu Suomesta tuomistani jouluherkuista ja puisesta šakkilaudasta. Hänen äitinsä särki hänen alkuperäisen lautansa ja uusi lauta jäi Ammaniin, kuten suurin osa muistakin vähistä asioista, joita hän omisti ennen Saksaan lähtöään.

Duisburgista suuntasimme seuraavana aamuna ensin Kölniin, koska se oli lähin suurkaupunki, jossa Kettu ei koskaan ollut käynyt. Valitettavasti Kölnissä viettämiämme päiviä varjosti sateinen ja kolea sää. Tuomiokirkko oli täynnä turisteja mutta suuri osa muista kaduista jo aavemaisen tyhjillään - tai sitten kaikki kulkijat olivat maahanmuuttajia tai turisteja. Saksalaiset olivat joulunvietossa kodeissaan tai kirkoissa.

Söimme argentiinalaisia pihvejä ja seuraavana aamuna olimme aamiaisella eräällä vanhankaupungin lämmitetyllä terassilla, jossa meitä palveli arabiaa puhunut keski-ikäinen Irakin kurdi. Kun naapuripöytään tuli syyrialainen pariskunta, joka vaivihkaa kyseli tarjoilijalta, mistä meidän pöytämme oli kotoisin, kurdi sanoi muitta mutkitta heille, että olemme ukrainalaisia. Outoa. Näkikö hän jotain ukrainalaista vaatteissamme, kuuliko sen mainittavan puheessamme, vai tekikö hän vain sellaisen johtopäätöksen siitä, että toinen meistä oli pohjoismaisen ja toinen seemin näköinen?

Seuraava kaupunkikohde oli vanha yliopistokaupunki Heidelberg. Matkalla sinne sade lakkasi ja väistyi auringonpaisteen tieltä, ja Heidelbergissä meitä tervehtikin paljon seesteisempi ilmanala. Ehdimme vanhaankaupunkiin hyvissä ajoin valoisan aikaan, mutta linnan näköalatasanteille vasta auringon juuri laskiessa. Funikulaarilla ylös, kävellen alas. Jouluaaton jumalanpalvelukseen osallistuimme evankelis-luterilaisessa kirkossa, joulupäivän aamuna olimme puolestaan anglikaanien vieraina Heidelbergin englantilaisessa kirkossa. Kettu oli erityisen kiinnostunut siitä, mitä kaikkia tavallisia ja päivänkohtaisia asioita papit ottivat saarnoissaan esille.

Asuimme Heidelbergissä ollessamme historiallisessa talossa, jossa oli baijerilainen majatalo. Vastaavanlaisia eri alueiden mukaan nimettyjä oli kaupungissa useita - liekö niillä yhteyksiä osakuntaperinteeseen tai muuhun, kun Heidelberg on vetänyt (ja edelleen vetää) opiskelijoita kaikkialta Saksasta ja maailmalta.

Neljänneksi tämänkertaisen kierroksemme kaupungiksi valikoitui Trier, jota Saksassa yleisesti pidetään Saksan vanhimpana kaupunkina, vaikka sillä ilmeisesti on useita varteenotettavia kilpailijoita tuolle tittelille. Kölnissä ja Heidelbergissä olen käynyt 2000-luvullakin, mutta Trierissä olin viimeksi vieraillut ollessani lukiolaisena vaihto-oppilaana Saksassa. Nostalgiaa. Olisi ehkä pitänyt käydä silloisessa lukiokaupungissanikin, mutta sille ei enää jäänyt aikaa.

Matkalla Heidelbergistä Trieriin ylitimme korkeammalla olevia kukkuloita ja niiden väliin jääviä notkoja, joissa olivat metsät kuuran peitossa, hopeahiluisen valkeina. Sumu tulvi laaksosta teille. Kettu oli tästä kiinnostunut, koska ei ollut aiemmassa elämässään nähnyt moista ilmiötä. Trierissä oli kylmä, ja samana iltana Duisburgissakin suorastaan hyytävää.

Suurin osa toisesta joulupäivästä kului osaltani pitkään ajomatkaan Duisburgista takaisin Berliiniin. Tegelistä lensin takaisin Helsinkiin ja suoraan kassler- ja viini-illalliselle naapuriin.

torstai 27. joulukuuta 2018

Kanarialla

Matkailussani on ollut Makaronesian mentävä aukko, sillä en ollut ennen tätä joulukuuta käynyt Kanariansaarilla sen enempää kuin Madeiralla, Azoreilla tai Kap Verdellä. Korjasin asian joulukuun alussa, johon sain pitkän lomattoman syksyn jälkeen itsenäisyyspäiväviikon molemminpuolisine viikonloppuineen vapaiksi. Samalla pääsin harjoittamaan viime aikoina edistynyttä espanjan kielitaitoani, joka on kehittynyt paljolti latinalaisamerikkalaisten (englantia osaamattomien) pelikaverien myötä.

Sain halvalla lennot Gran Canarialle ja vielä halvemmalla vuokra-autot kullekin kolmelle saarelle, jotka olin päättänyt kunnianhimoisesti kiertää yhdeksän päivän aikana. Saaret oli valittu ornitologisen optimoinnin menetelmällä: kuiva ja karu Fuerteventura, jossa elää edustavin avifauna aro- ja puoliaavikkolajeja, metsäinen ja korkealle kohoava Teneriffa, jossa elää suurin määrä Kanarian endeemisiä metsälajeja, sekä viimeiseksi Gran Canaria, jossa on jostain syystä vähemmän kanarialaisia endeemejä, mutta josta paluulentoni lähti.

On sanottava, että kokemukseni Kanariansaarista oli hyvin myönteinen. Se luultavasti johtuu siitä, että pysyttelin visusti poissa rantalomakohteista, joiden baareja ja krääsäkauppoja humaltuneet britit, saksalaiset ja suomalaiset, nyttemmin myös venäläiset kansoittavat. Kävin kyllä rannikoilla - karuilla niemenkärjillä ja matalilla laguuneilla, missä sellaisia oli - etsimässä rannikkolinnustoa ja katselemassa merelle. Suurimman osan aikaa vietin kuitenkin kunkin saaren sisäosissa - aroilla, metsissä, tulivuoren rinteillä, piikkipensaikoissa. Yövyin useimmiten pienillä paikkakunnilla, joissa ei ollut resortteja eikä ryhmämatkalaisia. Söin kyläravintoloissa tai ostin eväitä marketeista; join paikallisia viinejä tai manner-Espanjasta tuotuja Dueroa tai Riojaa. (Tietysti vain iltaisin; autoa ajaessa juon vettä ja kahvia.)

Siirryin Suur-Koirasaarelta jonkinlaisen voimankoitoksen mukaan nimetylle Fuerteventuralle jo samana saapumispäivänä. Minulla oli Fuerteventuralla kolme tavoitelajia. Ensimmäinen niistä oli todella helppo: kaikilla saarilla esiintyvä kanariankirvinen, joka osoittautui todennäköisesti Fuerteventuran yleisimmäksi lintulajiksi. Sen kanssa miltei yhtä yleisenä Fuerteventuran avomailla esiintyi yleensä pikkukiuru, joka oli tällä saarella runsas, mutta Teneriffalla ja Gran Canarialla harvinainen tai hyvin harvinainen.

Toinen tavoitelaji oli hieman haasteellisempi, nimittäin kanariantasku, joka koko maailmassa elää ainoastaan Fuerteventuran saarella. Sen löysin Tefían lähellä sijaitsevan padotun Los Molinosin barrancon ympäristöstä, jossa se oli sangen yleinen. Patojärvellä oli myös kymmenittäin ruostesorsia, joka on vakiintunut Kanariansaarille vasta melko hiljattain. Järven erikoisuus, ujo marmorisorsa, näyttäytyi sekin. Taivaalla leijaili korppeja, tuulihaukkoja ja kanarianhiirihaukkoja. Los Molinosissa on yleensä läsnä jonkin verran kahlaajia - siellä oli nytkin pitkäjalkoja, yksi valkoviklo, pari rantasipiä ja pikkutylliä. Yleensä ottaen kahlaajat ja muut palearktiset muuttolinnut olivat kuitenkin hyvin vähissä.

Kolmas tavoitelajini oli oikeastaan suurin intohimoni, nimittäin kaulustrappi. Kanarialla se elää kahdella saarella, Fuerteventuralla ja Lanzarotella, mutta lajin päälevinneisyys on Pohjois-Afrikassa, itäinen vastinlaji elää puolestaan Lähi-idässä ja Arabiassa. Ongelmana on se, että kaulustrappi (hubâra) on arabien suosituin metsästyslaji, ja se on metsästetty lähes sukupuuttoon suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Siksi mainitut kaksi Kanarian saarta ovatkin nykyään varmin paikka päästä tämä laji näkemään.

Helppoa kaulustrapin näkeminen ei kuitenkaan ole. Ei luulisi, että niin suuri lintu on niin vaikea löytää tasaisilta suojattomilta puoliaavikoilta, mutta sillä on hämmästyttävä kyky suojautua maahan. Se liikkuu kävellen - lentäen vain harvoin. Parhaat ajat sen näkemiseen ovat aamunkoiton ensitunnit sekä viimeiset hetket ennen auringonlaskua, joina aikoina trapit alkavat liikkua. Saatoinkin onnitella itseäni, kun löysin ja sain vielä valokuvattuakin peräti kaksi kaulustrappia, auringon ollessa jo painumassa mailleen La Olivan maatalouspikkukaupungin luoteispuolisilla karuilla tasangoilla.

Varhain seuraavana aamuna etsin trappeja uudelleen El Cotillon eteläpuolisilta tasangoilta, jolla alueella minua ei kuitenkaan niiden suhteen onnistanut. Sen sijaan löysin kaksi berberihaukkaa ja kalliopyitä. Fuerteventuralla on myös paljon aavikkojuoksijoita ja hietakanoja, jotka esiintyvät samoissa ympäristöissä kaulustrapin kanssa.

Majakalla käydessäni löysin pieniä määriä kaukaa pohjoisesta saapuneita kahlaajia. Merilintuja ei sen sijaan näkynyt koko matkan aikana: vuodenaika ilmeisesti oli väärä. Rannikkolinnutkin rajoittuivat etelänharmaalokkeihin ja riuttatiiroihin.

Las Peñitas on luonnonkaunis wadi (ts. barranco), jonka pohjalla sijaitsee erakkoluostari. Paikka löytyy hieman historiallisen ja sievän Betancurian pikkukaupungin jälkeen, Vega de Rio Palmasin kylän liepeiltä. Vesi oli kuitenkin kuivunut tästä paikasta kokonaan siellä käydessäni, joten linnut olivat lukumääräisesti varsin vähissä, poislukien pensasvarpuset ja turkinkyyhkyt, joita parveili kaikkialla. Afrikansinitiaista oli täällä myös tamariskipöheiköissä. Rotkon pohjalla pesi pariskunta ruostesorsia ja korpit kronkkuivat taivaalla, tullen tervehtimään.

Tuinejen eteläpuolelta kävin etsimässä Catalina Garcían laguuneja, jotka olivat kuitenkin kokonaan kuivillaan. Majoitukseni oli sinä iltana Antiguan vanhassa pikkukaupungissa, tai oikeammin vähän sen ulkopuolella rinteillä, joilla paksujalka huuteli hämärässä.

Viimeinen päiväni Fuerteventuralla oli omistettu saaren eteläkärjen pitkänomaiselle ja erittäin karulle Jandían niemimaalle, joka sormen tavoin osoittaa merelle ja kohti Gran Canarian saarta. Suurin osa niemimaan sisämaasta on lohduttoman kuivaa aavikkoa, jossa ainoat lintulajit olivat usein kanariankirvinen sisämaassa ja etelänharmaalokki rannoilla. Niemenkärjestä löytyi kuitenkin myös muutama atlantinselkälokki ja kaksi eksyneen oloista kapustahaikaraa, jotka lienevät harhautuneet sinne muutolla.

Jandían niemimaan tyven laajat hiekkatasangot ovat kuitenkin erinomainen paikka nähdä aavikkolintuja, sillä hietakana, aavikkojuoksija ja pikkukiuru ovat siellä yleisiä. Piikkipensaiden latvoissa päivysti etelänisolepinkäisiä, joka niin ikään on yleinen Kanariansaarten karuissa osissa. Ehdin sinä iltana vielä katselemaan kaupunkia ja illastamaan hyvin Puerto del Rosariossa, joka on Fuerteventuran pääkaupunki. Ei mikään metropoli sekään.

Näin Fuerteventuralla myös kolmea nisäkäslajia: Marokonmaaorava oli paikoin hyvin yleinen, varsinkin vuoristoteiden levähdyspaikoilla, joissa se usein kerjäsi ruokaa pysähtyviltä ihmisiltä. Tavallisen kaniinin näin muutaman kerran, ja lisäksi näin algeriansiilin, viimeksi mainitun valitettavasti yliajettuna.

*   *   *

Seuraavana aamuna siirryin Teneriffalle, jossa suuntasin ensi töikseni Anagan niemimaalle, mänty- ja laakeripuumetsiin, joissa kanarialaiset endeemit tungeksivat. Ei aikaakaan, kun aloin löytää niitä taukopaikoilta ja metsäpoluilta: Atlantin saarten endeemisiä alalajeja tai lajeja - taksonomiasta riippuen - peiposta, mustarastaasta, punarinnasta, hippiäisestä, sinitiaisesta ja tiltaltista. Kanariantiltaltti ja atlantinpeippo ovat Kanarian metsien yleisimmät lajit, mutta muut mainitut löytyvät Teneriffalla lähes kaikkialta, missä habitaatit ovat sopivia.

Kanariansaarten ehkä kuuluisin endeeminen lintulaji, kanarianhemppo - maailman suosituimman häkkilinnun, kanarialinnun, kantamuoto - on yleinen Teneriffalla ja Gran Canarialla, ja sen voi löytää useimmista habitaateista näillä saarilla, mutta se on yleensä yleisimmillään avoimilla maatalousmailla.

Anagan niemimaalla näin ensimmäiset kanariankyyhkyni - yksi sellainen tuli melkein viereen istumaan puuhun, antaen valokuvata itseään kaikessa rauhassa. Yleinen legenda sanoo, että molemmat endeemiset kyyhkyt ovat vaikeita nähdä, ja että niitä yleensä näkee vain lennossa laakerimetsien yllä. Paikka, jossa näin ainakin kolme kanariankyyhkyä lähietäisyydeltä puissa, oli La Mercedesin lähellä oleva Alto de los Viejos.

Myös pieniä parvia kanariankiitäjiä viisti ylitseni sekä Anagan niemimaalla että myöhemmin Chanajigan metsäisillä vuorenrinteillä. Kanarilla pesii myös vaaleakiitäjä, mutta sen koko kanta muuttaa talveksi pois. Niin myös suurin osa kanariankiitäjistä, mutta niitä jää saarille koko talven ajaksi.

Olin majoittuneena vuorenrinteen majataloon Los Realejosin yläpuolella, jotta olisin varhain mestoilla El Lancen ja Chanajigan laakerimetsiä katselemassa. Tässä vaiheessa minulta puuttui Teneriffan tavoitelajeistani enää kaksi: laakerimetsissä elävä laakerikyyhky sekä korkealla Teyden huippuosan mäntymetsissä elävä sinipeippo.

Molempien endeemisten kyyhkyjen kannalta parhaat saaret ovat Gomera ja Palma, mutta kummatkin löytyvät myös Teneriffalta. Laakerikyyhky on niistä harvinaisempi. En onnistunutkaan löytämään sitä ensimmäisistä käymistäni tiedetyistä esiintymispaikoista vaan löysin sen vasta viimeisenä Teneriffan päivänäni.

Mitä taas sinipeippoon tulee, se on Teyden ylärinteiden mäntymetsissä yleinen - ellei yleisin - lintulaji. On vain noustava tarpeeksi korkealle. Ensimmäiset sinipeipponi pomppivat kuin varpuset leivänmuruja kerjäämässä El Portillon kahvilan terassilla korkealla tulivuoren huippuosassa. Sinipeippo on sittemmin jaettu kahtia, kun on havaittu että Teneriffan ja Gran Canarian sinipeipot ovatkin kaksi eri lajia.

Teydevuoren kraatterin kuunmaisemat ovat vaikuttavia, mutta lintuja tässä maastossa on vain vähän: jokunen kanariankirvinen, pikkupensaskerttu ja korppi löytyvät pensaikkoisemmista paikoista. Mäntymetsistä löytyy sinipeippojen lisäksi mm. kanariankäpytikkaa ja varpushaukkaa. Kanarianhippiäinen, punarinta, kanariansinitiainen jne. viihtyvät paremmin lehtimetsissä.

Viimeisenä päivänä Teneriffalla onnistuin lopulta näkemään laakerikyyhkyn lennossa Erjosin lähellä olevan Monte del Aguan metsärinteillä, Lisäksi päivän antiin kuuluivat esimerkiksi berberihaukka Punta de Tenon rantajyrkänteillä ja kalliopyy samalla alueella.

*   *   *

Palattuani Gran Canarialle matkani lopuksi, suuntasin ensi töikseni saaren eteläkärkeen, Maspalomasiin, jonka rannikolla sijaitsee riveittäin rantaresortteja. Omat kiinnostuksen kohteeni olivat kuitenkin kahdessa vuoriin uurtuneessa jokilaaksossa Maspalomasista pohjoiseen. Ajomatka Ayagauresin kylään ja sieltä vuorenharjanteen toista puolta pitkin Palmitosin lintupuistoon. Hempot, keltahempot ja kanarianhempot ovat yleisiä, samoin pikkupensaskertut, samettipääkertut ja mustapääkertut. Kanariantiltaltti viihtyy myös kuivilla pensaikkomailla.

Näistä laaksoista löytyy pari lajia, joita ei ole Kanariansaarilla muualla: nimittäin varpunen, joka Kanarialla on rajoittunut vain Gran Canarialle (muualla sen tilalla on pensasvarpunen, joka on yleinen myös Gran Canarialla) sekä vahanokka, pieni loistopeippo. Kummatkin ovat ihmisen Kanarialle tuomia, joten eivät ehkä sikäli niin mielenkiintoisia kuin alkuperäislajisto.

Saaren länsirannikolla sijaitseva La Aldea (tunnetaan myös nimellä San Nicolás) on kaunis kaksoiskaupunki - rannalla oleva alakaupunki ja vuorenrinteellä oleva yläkaupunki. Aldean satamaosan rantalaguunit ovat tamariskimetsikön peitossa ja hyvä paikka löytää muuttolintuja, silloin kun eivät ole liian kuivina. Nyt kuivuus vallitsi ja paikalla oli lähinnä kanarialaista paikkalinnustoa.

Vuoristotie Aldeasta muutaman tekojärven kautta Acusaan ja Artenaraan on varsinainen näköalareitti. Näiden serpentiiniteiden ajamista voi suositella esteettisistä syistä, muttei hermoheikoille tai sellaisille, joilla ei ole kokemusta vuoristossa ajamisesta. Useiden vuoristokylien ympäriltä löytyy täällä kalliovarpusia, samoin monia yleisempiä lajeja.

Artenarasta luoteeseen sijaitsevat Tamadaban mäntymetsät. Tamadaba tuntuu jo nimenä vahvistavan Georgiassa vallitsevan iberokaukasialaisen teorian, jonka mukaan Iberian esilatinalaiset kansat (baskit ja sittemmin kadonneiden kielten puhujat) olivat kaukasialaisten sukukansoja ja alkuperäisiä eurooppalaisia ennen indoeurooppalaisten vyöryä. Tiedä sitten mistä paikka on oikeasti saanut nimensä. Paikallinen käpytikka löytyi Tamadabastakin mutta sinipeippoa ei.

Sinipeippoa varten jouduin ajamaan vielä yhden serpentiinireitin Pajonalesin suojelualueelle, päälystämättömiä metsäteitä pitkin. Lopulta päästessäni perille ja auringon alkaessa jo painua oli sinipeipon grancanarialainen versio miltei ainoana lintulajina paikalla.

Nähtyäni näin ollen kaikki Kanariansaarten endeemiset maalinnut kahdeksassa vuorokaudessa saatoin hyvillä mielin palata Suomen hyiseen talveen. Onneksi vähän tämän jälkeen maisema valkeni lumentulon myötä. Joulun tosin vietin eräässä toisessa paikassa, mutta siitä enemmän seuraavassa blogitekstissä.