Keväisiä vuori- ja järviretkiä

Islamabadin maaliskuu on miellyttävää aikaa. Ilmasto vastaa suunnilleen Suomen kesää; ei ole vielä liian kuuma.

Olen jatkanut retkeilyä Rawaljärven ja Margallakukkuloiden maisemissa, vaikka välillä kiireet töissä sen estäneet. Onneksi on viikonloppuja ja perjantairukousten iltapäivä, jolloin pakistanilaiset toimistot hiljenevät.

Kevään edetessä kovaa vauhtia Rawaljärven vesilintujen, kahlaajain, lokkien ja merimetsojen parvissa tapahtui lajien suhdelukujen muutoksia ja lopulta parvet ovat yleisesti ottaen harvenneet. Talvehtijat alkavat kadota maisemista, läpimuuttajia menee yhä, ja kesälinnut sen sijaan ilmaantuvat ottamaan reviirejä haltuun.

Korangin jokisuusta löytyi yhä toisten jo helmikuun puolella löytämä suohyyppä. Vastaavasti minun löytämääni mustapikkuhaikaraa kävi katsomassa moni paikallisista lintumiehistä ja valokuvaajista. Viime blogipäivityksestäni unohtui yksi pääskylaji, aasiantörmäpääsky, joka sekin ilmaantui yleisempien pikkutörmäpääskyjen seuraksi jokisuun ylle. Vikloja ja taivaanvuohia oli yhä parvittain. Aiemmin runsaat lapinsirrit ja pikkutyllit olivat vähentyneet yksittäisiin.

Maaliskuun ensimmäisenä viikonloppuna kävimme Talharin harjulla, laaksossa ja kylässä Islamabadin ja Khyber-Pakhtunkhwan rajalla. Lintuja oli paljon ja mielenkiintoisia: harjun maastossa mekasti kaksi täplävatsatikkasta sekä pesää rakentava aasianpikkutikka. Myös yleisemmät liekkiniskatikka ja suomuvatsatikka nähtiin. Rastaiden muutto oli vahvaa: kymmenpäisiä parvia mustakaularastaita ja lisäksi useita harmaahuppurastaita. Purppuramedestäjät ja nokitaskut olivat ilmaantuneet myös Margallakukkuloille.

Harjun puiden latvoissa oli parvina liekkiminivettejä ja luumupääkaijoja. Aluskasvillisuudessa puikki talvehtivia mustakurkku- ja louhikkorautiaisia. Liikkeellä oli paljon kivikkoleppälintuja, viiru- ja savupriinioita sekä punavarpusia samoin kuin molempia vakituisia nauruleita: kirjo- ja pikkunauruleita. Lähteen luota löytyi lähelle päästävä, maata myöten huomaamattomasti puikkiva pensassilkkikerttunen. Tietysti koko alueella oli liikkeellä parvina töyhtö- ja mustabulbuleita, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, tamariskipyrstötiaisia, harmaatalitiaisia ja muita Margallan vakiolajeja.

Harjulta löytyi myös valkosilmähaukka. Vähän myöhemmin Talharin virranvarresta kisaillen toisiaan takaa-ajava pari intiankiljukotkia, joka on seudulla vähän raportoitu harvinaisuus - tosin todellisuudessa luultavasti säännöllinen vakiolaji. Intiankiljukotka on erotettu omaksi lajikseen pikkukiljukotkasta, jota nyt pidetään käytännössä täysin eurooppalaisena pesimälajina. Intiankiljukotka on pikkukiljukotkaakin pienempi. Seuraavalla viikolla Talharin yli meni myös idänmehiläishaukkoja.

Maaliskuun toisena viikonloppuna minun piti mennä Nathiagaliin ja Abbottabadiin erään paikallisen kontaktin kanssa, mutta tämä sairastui edellisiltana. Koska itselläni ei ole vielä autoa käytössä, tyydyin Margallakukkuloiden luontopolkuihin, enkä joutunut katumaan. 

Polku numero viideltä löytyi pikkukotka, harmaahuppurastas ja runsaasti mustakaularastaita, yksitoista harmaavatsaviuhkoa ja lukuisia naamio- ja huppuviidakkoharakoita. Seuraani lyöttäytynyt opiskelija oppi nopeasti tunnistamaan viuhkon ja sinijokirastaan äänet. Löysin lopulta pitkään kaipaamani paikallisen erikoisuuden, kashmirinsieppokertun. Kuuntelimme myös kymmeniä turkoosiseppiä ja muutamia kuningasseppiä ja näimme illansuussa muutamia teräsfasaaneja. Muntjakki eli täkäläisittäin haukkupeura karjahteli pöpelikössä.

Polku numero neljällä seuraani lyöttäytyi pari softainsinööriä, joista toinen oli asunut jonkin aikaa Saudi-Arabiassa, turhautunut siihen ja palannut Pakistaniin. Toisella oli oma firma, mutta haaveili silti jatko-opinnoista Suomessa. Löysimme lintujen ja apinoiden juomapaikkoja ja lukuisien yleisempien lajien lisäksi kaksi harvinaisempaa: sinipikkusiepon ja aasiankirjotikan.

Maataloustutkimuskeskus NARC:in avomailta ei enää löytynyt siellä talvella viihtyneitä satapäisiä parvia kiuruja ja mustavariksia. Sen sijaan maisemiin olivat ilmaantuneet talvella poissa olleet parvet pikkumehiläissyöjiä ja pikkutörmäpääskyjä. Ruso- ja savupriinioita sirkutti ja heinäherttuja tiksutteli kaikkialla. Talvehtineet petolinnut olivat kadonneet, paikalliset liitohaukat yhä paikalla. Aron halki vievä puukuja oli vielä täpötäynnä talvehtivia uunilintuja - etenkin kashmirinuunilintuja ja tiltaltteja. Intiansininärhet päivystivät langoilla. Kolme harmaafrankoliinia ylitti polun. Huolimatta siitä, että oli päiväsaika, löysimme kaksi paria brahmanpöllöjä.

Puutarhalinnustossani erityisesti pitkäpyrstöräätälit ja komea tikkalaji, intiantulitöyhtö, ovat ryhtyneet hyvin aktiivisiksi ja äänekkäiksi. Useimpina aamuina kuulen joko turkoosi- tai kilkkusepän monotonisen laulun, usein molemmat. Kauluskaijat alkoivat viimein käydä lintulaudallani, mutta sitten pelästyivät työmiesten vietettyä muutaman iltapäivän varjokatoksen asentamisessa terassilleni, jotta siellä voisi oleilla myös auringon käydessä yhä armottomammaksi.

Öisin olen valottanut terassilla yöperhosia ja muita hyönteisiä, joista kehkeytyy uusi tieteellinen aineisto pakastimessa olevaan jäätelöpurkkiin, sekä pelannut šakkia tunisialaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa. Siinä sivussa paahtanut suomalaista ruisleipää pakistanilaisella juustolla.

Keväisiä järviretkiä

Kuten Suomesta palatessani saatoin todeta, kevät tuli helmikuun toiseksi viimeisellä viikolla Islamabadiin. Lämpötilat muuttuivat hetkessä. Aurinko paahtaa jo taivaalta niin kirkkaana, että hattua on pakko pitää ulkona jalan liikkuessa. Yölämmitykset ja nukkumavälly saivat mennä.

Näinä viikkoina lintumaailmassa on ollut päällä kiihkeä muuttovimma. Erityisesti Rawaljärvi on nyt ollut hyvin mielenkiintoinen vierailukohde, jossa linnusto vaihtuu päivittäin, sillä niin suuri osa on muutolla olevia levähtäjiä, jotka jo kohta jatkavat kohti pohjoista - Khyber-Pakhtunkhwaa, Himalajaa ja Keski-Aasiaa. Siperialaiset viettänevät täällä vielä jonkin aikaa, koska niiden pesimäseudut eivät vapaudu lumesta ja jäästä vielä vähään aikaan.

*   *   *

Pienen täkäläisen lintuharrastajaryhmämme kanssa teimme ekskursion myös Punjabin puolelle, Kalar Kaharin pyhäköstä tunnetulle kosteikkojärvelle sekä sitä ympäröiville kuivaa arokasvillisuutta kasvaville kukkuloille.

Matkalla Lahoren valtatietä pitkin Kalar Kaharia kohti näimme Punjabin peltoaukeilla valtavia sepelkyyhkyjen muutto- tai talviparvia. Kukaan ei tiedä, missä täällä talvehtivat satapäiset sepelkyyhkyparvet kesäisin pesivät - onko niillä pesimäpopulaatio jossain Pakistanin vuoristoisilla alueilla vai tulevatko ne tänne Keski-Aasiasta tai Siperiasta saakka.

Kalar Kahar on tunnettu siitä, että siellä pesii yksi Pakistanin jäljellä olevista villeistä riikinkukkopopulaatioista. Riikinkukot tulevat varhain aamurukousten aikaan pyhäkköä ympäröiviin puutarhoihin, joissa niitä epäilemättä ruokitaan - sen verran säännöllistä niiden vierailu siellä on.

Heti tullessamme Kalar Kaharin kuuluisan järven rantaan, näimme, millainen lintuparatiisi paikka on. Vesilintuja velloi satapäisinä parvina aivan lähellä rantoja - vallitsevina lajeina lapasorsa, punasotka ja nokikana, määrissä niiden kintereillä tavi ja harmaasorsa. Sinisorsia ja ruskosotkia maltillisempia määriä. Pikku-uikkuja ja liejukanoja oli kaikkialla ja niiden äänet taustoittivat aamu-usvaista kosteikkomaisemaa kulkiessamme kapeaa kannasta pitkin halki ruovikoiden.

Paikan kaksi kuuluisaa ja näyttävää kosteikkolajia ovat sulttaanikana ja ruskohaikara, joita molempia näkyi helposti ja paljon. Sulttaanikana - lajin splittauksen jälkeen idänsulttaanikana - oli järven tyyppilajeja. Niitä kuljeksi kannaksellakin meistä piittaamatta. Kalar Kahar on suojeltu, joten lintuja ei liiaksi häiritä - tosin järvikylän asukkailla on kuulemma lupa yhden sulttaanikanan tappamiseen vuosittain. Miten tällaista valvotaan, ei käynyt ilmi, mutta sulttaanikanojen määristä päätellen niitä ei ainakaan suoranaisesti vainota.

Islamabadilaisille sulttaanikana ja ruskohaikara ovat hyviä lajeja. Kaksikymmentä vuotta sitten molemmat olivat vielä säännöllisiä Rawaljärven kosteikoissa, mutta ne ovat vaativina kosteikkolajeina kadonneet sieltä, kun Rawaljärven rannat on kaikilta puolilta rakennettu. Kalar Kaharin kyläasutus ympäröi kylläkin sielläkin järveä kaikilta puolilta, mutta ei ole näyttänyt häiritsevän monimuotoista ja runsasta kosteikkolinnustoa.

Ruovikon pikkulinnustokin on Kalar Kaharissa monimuotoinen: siellä on havaittu kunnioitettava määrä lajeja, joskin monet niistä pahamaineisen vaikeasti nähtäviä. Rawaljärven ruovikoiden tapaan keltapriinia näytti täälläkin olevan yleisin ruovikon pikkulintu. Myös ruso- ja sinipriinioita oli paljon. Siellä täällä raakkuivat papyruskerttuset ja rätisivät hempeämpää lauluaan osmankäämikerttuset. Isokaislakerttusiakin pitäisi järvellä pesiä, muttemme niitä nähneet. Sen sijaan kohtasimme yhtenään viirupensastimalien ja kultasilmätimalien parvia.

Neljästä paikallisesta pikkuhaikaralajista tällä kertaa tuli vastaan se sama, joka esiintyy Euroopassakin. Pakistanissa se on neljästä lajista harvimmin havaittava - kiinan-, kaneli- ja mustapikkuhaikara ovat yleisempiä. Silkki-, jalo-, pikkujalo-, harmaa- ja intianriisihaikaroita oli kaikkialla.

Järven toisella puolella on muuan järvelle työntyvä kannas, jota ympäröivät liejureunaiset kaislikot. Tämä paikka on legendaarinen rantakanojen havaitsemiseen. Täällä aiemmin käyneet ryhmämme jäsenet olivat havainneet kannakselta edelliskerralla mm. luhtakanan. Liejukanoja, nokikanoja ja sulttaanikanoja tulikin heti näkyviin, samoin aasiankukaali, smyrnankalastaja ja useita kirjokalastajia. Päätin hieman avustaa rantakanojen tiirailua Xeno-Canton avulla ja soitin kännykästäni ensin luhtakanaa. Lintu vastasikin mylvähdellen miltei heti. Se ei kuitenkaan tullut alkuun näkyville, joten päätin kokeilla muitakin järvellä havaittuja rantakanoja. Ruskosuokana vastasi kutsuun ja näyttäytyi. Sitten löytyi kätköstään myös kaksi kultakurppoa.

Kääpiöhuittia soitettaessa vastausta ei kuulunut, mutta sen sijaan ruovikon laidassa näyttäytyi lyhyesti outo pieni rantakana - punertavanruskea, punajalkainen ja mustanokkainen. Kirjaa pläräten löysimme sille määrityksen: kiinanhuitti! Tätä lajia emme olleet odottaneet, mutta kun nyt tiesimme, mitä ruovikossa piili, soitimme kiinanhuitin ääntä ja lintu ryntäsi miltei heti raamit kaulassa vastaan katsomaan ja huuteli omaa reviiritietoista ääntään. Lopulta tulivat myös luhtakanat näytille, yksi jahdaten toista ankarasti kaislojen väliin jäävässä mudassa kipittäen. Ja Pakistanissa yleinen ojasuokana liittyi vielä havaittujen rantakanojen jatkoksi lähempänä rantaa.

*   *   *

Kalar Kaharin ympärillä kohoaa kuivia kukkuloita, joilla vallitsee aroa tai puusavannia kasvava maasto. Näiltä alueilta löytyy tyystin toisenlainen linnusto. Alkuun näimme pikkuparvia idänhopeanokkia, vuorisirkkuja ja mustakurkkusirkkuja. Sitten tuli vastaan piiskuttavia pikkuminivettejä. Piikkipensaasta löytyi talvehtiva hernekerttu. Toisen latvassa lauloi aropriinia. Kalliokirvinen näytti olevan yleinen tyyppilaji.

Kukkuloiden lintumaailmaa hallitsee kuitenkin paljon pikkulintuja majesteetillisempi osasto: kaikkialla minne katsoi, kaarteli arokotkia, etupäässä nuoria ja esiaikuisia. Joukosta löytyi yksi kiljukotka sekä useita himalajankorppikotkia. Parhaissa paikoissa kotkat olivat niin lähellä, että niitä olisi voinut melkein koskettaa - tosin rotkoon putoamisen uhalla. Myös korppi kuului tämän alueen kaartelevaan lajistoon.

Rotkon pohjalla olevan wadin pieneltä patojärveltä löytyi kaksi mustahaikaraa sekä parvittain harmaa- ja silkkihaikaroita, jaavanmerimetsoja ja merimetsoja.

*   *   *

Kalar Kaharin ympäristössä havaitsimme kevääntulon siitä, että kaksi yleistä lajia, jotka puuttuvat talvikuukausina Islamabadista, olivat jo tulleet Punjabiin: nokitasku ja purppuramedestäjä. Molempia näimme päivän aikana useita. Viikkoa myöhemmin niitä alkoi näkyä myös eri puolilla Islamabadia. Tätä kirjoittaessani ensimmäinen purppuramedestäjä ennätti jo omaankin puutarhaani. Samoin viime päivinä on pikkumehiläissyöjiä alkanut ilmaantua taivaalle.

Koko talven ajan Islamabadissa on näkynyt jonkin verran pääskyjä: suuri määrä haarapääskyjä talvehti Rawaljärvellä, kun taas kalliopääskyjä tuli vastaan Margallakukkuloilla ja silloin tällöin kaupungilla. Kevään tultua saapuivat kuitenkin suuret pääskyparvet. Islamabadissa niitä on kuutta yleistä lajia, runsausjärjestyksessä suunnilleen haarapääsky, pikkutörmäpääsky, intianpääsky, ruostepääsky, kalliopääsky ja jouhipääsky. Muualta Pakistanista löytyy lisäksi neljä muutakin pääskylajia, joista kaksi (aavikkopääsky ja aasiankalliopääsky) kuivilta mailta ja kaksi (aasianräystäspääsky ja räystäspääsky) vuoristoista.

Näinä viikkoina olemme käyneet Rawaljärven ympärillä taajaan, hyödyntäen viikonloppujen kaiken valoisan ajan ja lisäksi käyneet helpoiten saavutettavissa paikoissa myös työpäivien jälkeen. Tulokset ovatkin olleet Islamabadin lintuhavaintoja rikastuttavia: Järvellä talvehtineiden harmaa- ja sinisorsien, punasotkien ja tavien lisäksi alkoi ilmaantua suuria lauttoja lapasorsia ja nokikanoja. Paljon myös jouhisorsia, pieniä määriä silkkiuikkuja ja tukkasotkia. 

Järvellä talvehtineiden lokkien ja merimetsojen parvet näyttävät alkaneen harventua, mutta niitä on yhä läsnä runsaasti. Kahlaajien määrä sen sijaan on pienten talviparvien jälkeen räjähtänyt käsiin, kun suuret muuttoparvet levähtävät järven rannoilla. Lähes kaikki viklot ovat yleisiä, sirreistä sen sijaan vain lapinsirri, joka yhdessä pikkutyllin kanssa on ollut viime viikkojen valtalaji. Pitkäjalkoja on alkanut saapua, töyhtöhyypät sen sijaan ovat lähteneet johonkin pohjoiseen.

Västäräkkejä ja kirvisiä on yhä suurina parvina. Haikaramuuton kohokohtia ovat olleet mm. yli 70 yksilön parvet pikkujalohaikaroita - mihin lienevätkään matkalla, koska Pakistan on tämän pääosin trooppisen lajin levinneisyyden rajaseutua. Ruostesorsia meni eräänä iltana suurina parvina korkealla yli pohjoista kohti ja pian tämän jälkeen Rawaljärven itäpohjukkaan ilmaantui yksinäinen merihanhi, joka on viihtynyt siellä pari viime päivää.

Kinara Parkin itäpäässä järven eteläpuolella on suufilainen pyhäkkö, Durbar, jonka luona on erinomainen kahlaajalaguuni. Sieltä löysin kevään ensimmäisen suokukon - täällä jonkinlainen pikkurari. Vähän myönemmin niitä löytyi Korangin jokisuusta viisi lisää. 

Lake View Parkin läntiseltä joenpenkalta löytyi mustapikkuhaikara ja myöhemmin toinen yksilö toiselta puolelta. Viime viikkoina puistossa on viihtynyt idänpikkusieppo ja eräänä iltana näin siellä kaksi käenpiikaa. Iltakäynnit ovat olleet tunnelmallisia. Ihmisten harventuessa mungot alkavat koluta kaislikoiden reunoja, kukaalit huhuilla duettoa ja kaikkialta ilmaantuu esiin liejukanoja ja ojasuokanoja, jotka kuljeskelevat avoimesti esillä. Pimeän tieltä kannattaa kuitenkin poistua puiston reuna-alueilta, sillä sinne ilmaantui verenhimoinen ja susimaisesti ulvova lauma villikoiria.

Heilahdus Hellaaseen

Piipahdin pikavisiitillä Kreikassa. Puolisollani on lista paikoista, joissa hän haluaa käydä kanssani. Kahden viime vuoden aikana olemme matkustaneet yhdessä jo parissakymmenessä Euroopan ja yhdessä Pohjois-Afrikan maassa.

Tällä kertaa meillä oli viikonlopusta ja kolmesta lomapäivästä muodostuva viiden vuorokauden aikaikkuna, joten katsoimme netistä, mihin pääsisimme tuoksi ajaksi Helsingistä käsin niin, että lähtö olisi mahdollisimman varhain lauantaina ja paluu mahdollisimman myöhään keskiviikkona. Matkakohteen pitäisi myös edustaa ilmastollisesti Helsinkiä selvästi suotuisempia oloja, joten esimerkiksi Tallinna, Tromssa ja Kiiruna pudotettiin pois. Málagaan olisimme päässeet selvästi alle satasella ja Kanarialle vähän yli satasella - noissa hintaluokissa Kanarialta olisi varmimmin löytänyt kesäisen ilmaston. Mutta kun viime vuonna jo kiersimme Iberian niemimaan ja puolisoni halusi uuden maan listoilleen, valikoitui lentokohteeksi Ateena. 

Ateenasta pääsisi lisäksi puolisoni listalla olleelle Mykonokselle. Varoitin kyllä, etteivät Kreikan saaret ole talvikohde eikä siellä ole talvella kovin lämmintä. Olin myös hieman skeptinen sen suhteen, kannattiko niin monta tuntia lyhyestä matkastamme käyttää lautalla saarelle ja sieltä takaisin - tai vaihtoehtoisesti lauttoihin nähden tuplahintaisiin lentoihin, jotka edellyttäisivät matkustamista lentokentälle ja lentokentältä pois molemmissa päissä - koska olisihan Ateenassa yksistäänkin, saati ympäröivässä eteläisessä manner-Kreikassa, riittänyt nähtävää paljon pidemmäksi ajaksi kuin meillä käytössä ollut. Mutta jos kerran oli säädetty, että menisimme Mykonokselle, niin Mykonokselle mentiin, ja mikäs siinä; se oli minulle uusi saari.

*   *   *

Ateena oli vielä hiljattain ennen matkaamme kärsinyt lumimyrskystä ja se oli yhä matkamme aikana nähtävissä Attikan korkeammissa osissa sekä Boiotiassa, joissa oli kinoksittain lunta. Tullessamme Ateenaan sinne kuitenkin oitis siunaantui terassikeli. Hyödynsimme. Ruoka ja viini Plakassa olivat hyviä ja Ateenan hintataso suuri helpotus Suomessa vietetyn viikon jälkeen. Kaikki oli edullista. Syntagmalla oli enemmän poliiseja kuin mielenosoittajia, vaikka jokin lakko oli taas meneillään. Graffitit julistivat: "Jos haluat sanoa 'rakastan sinua', sano mieluummin 'vittuun poliisit'." 

Puolisoni oli valinnut asuinsijaksemme pyhän tulen, kotilieden ja perhe-elämän jumalattaren, ikineitsyt Hestian (roomalaisten Vestan) mukaan nimetyn paikan vastapäätä sodanjumala Areioksen (roomalaisten Marsin) mukaan nimettyä puistoa.

*   *   *

Seuraavana päivänä lähdimme edulliseen hintaan vuokratulla Nissanilla ajamaan Attikan ja Boiotian halki Delfoihin. Olihan siellä käytävä, sillä siellä vaikutti aikoinaan maailmanhistorian kenties tunnetuin ja vaikutusvaltaisin näkijätär, Pythia, joka parhaiten tunnetaan Delfoin oraakkelina. Oraakkelista tuli ja hänen ympärilleen syntyi kokonainen instituutio, jolta tulivat sittemmin kuulemaan mystisiä neuvoja valtiomiehet, kruunupäät ja sotapäälliköt kaukaisistakin maista. Pythian uskottiin pystyvän kanavoimaan itse jumala Apolloa, joka jo varhaisteininä oli ensi sankartekonaan surmannut lohikäärme Pythonin.

Oraakkelien neuvot ovat kuitenkin henkilökohtaisia ja monin arvoituksin verhottuja, joten mikäli puolisoni tai minä itse sellaisia Delfoista saimme, sitä ei sovi blogissa kaikelle maailmalle kertoa. Sitä paitsi on syytä muistaa se kaikista taruista tuntemamme monomyyttinen juonisäie, jossa ennustuksiin sisään rakennetut ansat toimivat joko harhaan johdattavina virvatulina tahi harhaiseen itsevarmuuteen tuudittavina hybriksinä niille, joiden sydän ei ole oikeamielinen eikä valmis viestejä kuulemaan. Muistakaamme Akilleen kantapäätä tai Macbethin kolmelta noidalta saamaa vakuutusta Dunsinanen kukkulalle kävelevästä Birnamin metsästä ja naisen synnyttämästä miehestä. Taruperinnetietoinen Tolkien tietysti seurasi varioiden kaavaa - metsä käveli Rautapihaan eikä Angmarin noitakuninkaan surmaaja ollut mies laisinkaan.

Profetioiden - myös pyhissä kirjoissa esiintyvien - luonteeseen kuuluu, että ne kätkevät sisäänsä monitulkintaisia säikeitä, jotka voivat olla viisaita oikeissa käsissä, mutta lietsovat helposti väärämielisiä harhaan. Ja vaikka olisi sekä oikeamielinen että seuraisi oikeaa lankaa, voi päätyä silkan unohduksen vuoksi ei-toivottuihin lopputulemiin. Eleusiin ja Ateenan sankari Theseus surmasi Minotauroksen, löysi suopean Ariadnen lankaa seuraamalla ulos labyrintistä ja päätti Kreetan kuningas Minoksen tyrannian. Vaan kun hän purjehti voittajana Knossoksesta takaisin kohti minolaisesta tyranniasta vapautunutta Ateenaa, hän unohti vaihtaa purjeet punaisista valkoisiin ja siten lietsoi kuningas Aigeioksen syöksymään kuolemaansa sittemmin nimellään tunnetun meren aaltoihin. 

Myytit teroittavat mieliimme, että vaikka sankaruus on kaikin puolin kannatettavaa, sillä se miellyttää jumalia, viime kädessä kohtalo kuitenkin tapahtuu siten kuin on päidemme yli säädetty. Ylinen pätee myös alisessa ja alinen ylisessä.

Tähän väliin sopii siteerata niinkin autoritatiivista lähdettä kuin Wikipediaa: 

Muinoin Delfoin ajateltiin olevan maailman keskus. Tarinan mukaan Zeus laski lentoon kaksi kotkaa, yhden kummaltakin maailman laidalta, toisen idästä ja toisen lännestä. Paikkaan, jossa kotkat kohtasivat, heitti Zeus pyhän kivipaaden, omfaloksen, osoittamaan maailmannapaa.

Myyttien mukaan Delfoissa harjoitettiin alun perin maan jumalattaren Gaian sekä maanjäristysten aikaansaajan Poseidonin palvontaa. Tarun mukaan Gaian pyhäkköä vartioi valtava käärme, Python, joka oli Gaian lapsi. Apollon kuitenkin surmasi käärmeen ja asetti pyhäkköön oman papittarensa. Samalla Apollonin kultti korvasi paikan vanhemmat kultit. Napakivi omfalos oli ilmeisesti eräs muistuma maan jumalattaren kultista. Mytologiassa paikan uusi nimi Delfoi tuli Apollonin delfiineihin viittaavasta lisänimestä Delfinios. Se saattaa kuitenkin tulla myös (maan) "kohtua" tarkoittavasta muinaiskreikan sanasta delfys.

Apollon jakoi Delfoin veljensä Dionysoksen kanssa. Joka talvi, kun Apollon lähti kolmeksi kuukaudeksi hyperborealaisten maahan, Delfoi jäi Dionysoksen ja tämän seuralaisten mainadien haltuun. Kulttiin liittyi orgiastisia ulottuvuuksia ja se muodosti voimakkaan vastakohdan tyynelle Apollonin kultille.

Teemaa sivuten, kävimme tietysti myös Eleusiissa, jossa Theseus tuli tehneeksi vähän varioiden saman kuin Apollo Delfoissa. Eleusis oli eleusisen riitin, Eleusiin mysteerien, alkukoti. Elysion saisi sen sijaan odottaa säädettyä päivää. 

Thebassa meitä kohtasi lumeen hautautunut kaupunki, vaikkakin lämmin kahvila. 

Delfoissa sen sijaan oli lumetonta ja kaunista, tuhannet linnut lauloivat ja parveilivat pyhän lähteen ja puutarhojen ikivanhoissa puissa - kallionakkeli huuteli jyrkänteiltä. Parnassoksen huippu hohti lumettuna. Katselimme auringonlaskua rotkon rinteellä olevan ravintola Astran terassilta.

Eleusiin mysteereistä siteeratkaamme taas Wikipediaa: 

Eleusiissa mysteerit kestivät kolme kokonaista päivää, boedromion-kuun päivät 20-22. Niiden ohjelmaa ei kuitenkaan enää tiedetä varmuudella päivän tarkkuudella. Alussa osallistujat puhdistautuivat ja rukoilivat. Myös paasto päättyi. Juhliin on liittynyt todennäköisesti musiikkia, tanssimista ja tanssien seuraamista, syömistä ja juomista sekä mahdollisesti myös orgiastisia piirteitä. Ainakin naiset nauttivat puolanminttua sisältänyttä kykeon-juomaa. Sen on esitetty olleen jonkinlainen enteogeeninen päihde, sillä joidenkin tutkijoiden mukaan siinä on mahdollisesti käytetty torajyvää.

Mysteerien päätapahtuma (epopteia) sijoittui todennäköisesti boedromion-kuun 20. ja 21. päivien väliseen yöhön. Se järjestettiin pimeässä soihtujen valossa, mikä lisäsi mysteerijuhlan tehoa. Vihittävät astuivat Eleusiin Demeterin temppeliin nimeltä Telesterion, joka oli kulttipaikan keskus. Se oli suuri neliönmuotoinen katettu rakennus, joka ei muistuttanut tyypillistä kreikkalaista temppeliä, vaan oli tarkoitettu suuren ihmisjoukon kokoontumispaikaksi. Sen keskus oli erillinen Anaktoron-niminen pyhäkkö, joka oli temppelin kaikkein pyhin. Sisäänkäynnillä oli hierofantin eli ylipapin istuin. Vain hän sai astua sisälle Anaktoroniin, jossa säilytettiin mysteerien salaisia esineitä.

Klemens Aleksandrialainen paljasti kirjoituksissaan tunnuslauseen (synthema), jota vaadittiin ilmeisesti sisäänpääsyyn joko Telesterioniin tai koko pyhäkköalueelle sen propylaioista eli porttirakennuksista. Tunnuslauseen tehtävänä oli ilmaista, että henkilö oli suorittanut alustavat riitit ja näin kelvollinen ja valmis osallistumaan mysteerien loppuvaiheeseen. Alustavista riiteistä tunnuslause sisältää jo mainitut paaston ja kykeonin juomisen. Lisäksi tunnuslause viittaa salaisiin esineisiin, joiden luonne ei käy tarkemmin ilmi.

"Enēsteusa, epion ton kykeōna, elabon ek kistēs, ergasamenos apethemēn eis kalathon kai ek kalathū eis kistēn." (Paastosin, join kykeonin, otin kirstusta, ja tehtyäni mitä oli tehtävä, laitoin takaisin koriin ja korista kirstuun.)

(...)

Sisällä Telesterionissa vihittävät saivat katsella ja kuunnella jotakin, mahdollisesti Demeterin ja Persefonen myyttiin liittyviä esityksiä, rituaalisten kaavojen luentaa tai laulamista. Eräs keskeinen kohta saattoi olla Persefonen paluu manalasta eli ilmestyminen Anaktoronin ovesta. Hierofantti myös ilmoitti ilouutisena, että Brimolle oli syntynyt Brimos-niminen poika. On kuitenkin epäselvää, mihin nimet viittasivat. Brimo saattoi olla sekä Demeterin että Persefonen nimi. Usein on ajateltu, että Persefone olisi synnyttänyt Iakkhoksen. Poika saattoi kuitenkin olla myös Demeterin poika Plutos. On ehdotettu myös, että mysteereihin olisi kuulunut jonkinlainen seremoniallinen pyhä avioliitto (hieros gamos) hierofantin ja papittaren välillä. Lisäksi tiedetään, että yksi mysteereihin vihittävistä lapsista valittiin joka vuosi Hestian tulen lapseksi, mikä oli suuri kunnianosoitus. Tämä oli mahdollisesti muistuma siitä, että Demeter oli pitänyt Demofonia tulessa tehdäkseen tästä kuolemattoman.

Hierofantti myös näytti vihittäville yksi kerrallaan lisää pyhiä esineitä, joista ei ole sen enempää tietoa. Niihin kuului mahdollisesti ainakin viljantähkä, Demeterin lahja ihmiskunnalle, sillä ateenalaiset uhrasivat aina osan vuosittaisesta viljasadostaan Demeterin kunniaksi. Erään todistuksen mukaan viljantähkä olisi leikattu hiljaisuuden vallitessa.

Myös Telesterionin arkkitehtuurista voidaan päätellä, että se oli suunniteltu niin, että kaikki paikallaolijat saattoivat seurata jotakin, mikä tapahtui salin keskellä. Aiemmin vihityt eli epoptai pystyivät näkemään sellaista, mitä ensimmäistä kertaa vihittävät eivät vielä nähneet - tämä oli toteutettu mahdollisesti niin, että ensimmäistä kertaa vihittävien tuli peittää itsensä jossakin vaiheessa.

Mysteerien seitsemäntenä ja kahdeksantena päivänä eli boedromion-kuun 21. ja 22. päivinä juhlittiin jälleen ilmeisesti uhraamalla härkä sekä syömällä, juomalla ja tanssimalla. Mysteerien yhdeksäntenä päivänä eli boedromion-kuun 23. päivänä vietettiin plemokhoai-rituaali, jossa annettiin juomauhri plemokhoe-astioista, toinen länteen ja toinen itään. Samalla ihmiset katsoivat vuoroin taivaaseen huutaen "hye!" (sada!) ja vuoroin maahan huutaen "kye!" (hedelmöity!). Lopuksi palattiin kulkueessa Ateenaan.

Koska suomenkielinen Wikipedia ei ole aivan ilmaisuvoimaisinta proosaa, lisään tähän vielä suomalaisesta selostuksesta puuttuvan merkittävän seikan, siteeraten englanninkielistä: 

Laajasti oletetaan, että riitin Telesterionissa tapahtunut osa koostui kolmesta elementistä:

Dromena - se, mikä tehtiin: Demeterin ja Persefonen myytin jonkinlainen dramaattinen ennallistaminen.

Deiknumena - se, mikä näytettiin: pyhien esineiden paljastaminen, missä hierofantti näytteli keskeistä osaa.

Legomena - se, mikä sanottiin: edellä mainittuun näyttämiseen liittyvät sanat ja selitykset.

Nämä kolme elementtiä yhdessä tunnettiin nimellä Aporrheta (se, mitä ei voi toistaa). Rangaistus niiden paljastamisesta oli kuolema.

*   *   *

Seuraavana aamuna ennen kuin meidän piti palauttaa auto Ateenaan, kävimme kaupungin itäpuolella kohoavalla Hymettosvuorella, jossa on luostari ja mäntymetsiä. Siellä liikehti tiaisparvia, myös pyrstötiaisia. Sitten laskeuduimme Pireuksen satamaan ja lähdimme matkalle halki Aigeianmeren sangen voimakkaina käyvien aaltojen kohti Kykladeja ja eritoten Mykonosta. Rannikolla näkyi etelänharmaa- ja naurulokkeja, ulapalla pari idänpikkuliitäjää.

Mykonoksen satamassa kontakti oli meitä vastassa. Puolisoni oli valinnut Ikuisuus-nimisen majapaikan. Saaren pääkaupungin kaikki talot olivat valkeita - ja niin olivat myös kaikki muut Mykonoksen kylät.

Olen jo nuorena käynyt Thassoksen ja Samoksen saarilla samoin kuin kahdesti Rhodoksella, jonne myös matkustin kerran häihin Syyriasta käsin maateitse Turkin kautta ja sitten lautalla Marmariksesta. Myöhempinä aikoina olen käynyt vain Kreikan mannerosissa - Ateenassa, kahdesti Thessalonikissa, Kreikan Makedoniassa ja Traakiassa, Rhodopivuorilla ja Evroksen suistossa.

Vaikka Mykonos on ilmeisesti saavuttanut jonkinlaisen kulttimaineen nuorison, julkkisten, miljonäärien, muusikoiden ja uuden ajan mystikoiden keskuudessa, oma vaikutelmani saaresta oli lähinnä se, että se on aiemmin käymiäni Kreikan saaria pienempi. Vain yksi pikkukaupunki ja muutamia kyliä pitkin saarta. Sievä kylläkin. Ja näin talviaikaan hyvin hiljainen. Kesäaikaan saari olisi ollut tupaten täynnä turisteja, mutta talvella saimme koko saaren käytännössä täysin itsellemme.

Onneksi saari ei hiljaisuudestaan huolimatta ollut kiinni, vaan pysyväisasukkaiden ja harvojen vierailijoiden ansiosta jokunen ravintola, kahvila, baari ja leipomo oli aina auki - sekä Mykonoksen kaupungissa että joissain pienemmistäkin kylistä. Ensimmäisenä iltana söimme suussasulavan juhla-aterian vanhan sataman Rayassa ja saimme samalla ravintolanpitäjältä esitelmän Kreikan parhaista viineistä. Lampaanpotkan kanssa tyhjentämämme Papaioannou-pullo oli parhaita, joita kumpikaan meistä oli pitkään aikaan juonut. (Oli niin hyvää, että ansaitsee linkityksen.)

Jatkoille menimme pikkukujalta löytyneeseen Notorious-baariin, joka baarimiestään ja tämän huumorintajua myöten toi elävästi mieleen Beirutin Evergreenin ja Amigon. Tarjolla oli mykonolaista olutta, joka on pantu Välimeren ympärillä riesaksi levinneen opuntiakaktuksen (amerikkalainen vieraslaji) hedelmistä.

Seuraavan päivän vietimme vielä Ateenaakin edullisempaan hintaan vuokratulla autolla käyden läpi saaren useimmat asutut kolkat ja osan asumattomista. Rannat olivat yllätyksettä tyhjinä, kolea tuuli piti huolen siitä, että saaren metsättömillä rinteillä ja rannoilla tunsi itäisen Välimeren talvien ailahtelevuuden. Tarujen mukaan saarella käytiin jumalten ja jättiläisten välinen ratkaisutaistelu, jossa Herakles lopulta surmasi voittamattomina pidetyt jättiläiset. Näiden kivettyneitä ruumiita kohoaa pitkin saaren kallioista maisemaa.

Parhaisiin löytöihimme kuului ihmeen hyvä leipomo-kahvila Artisti Prozymi kaupungista ylös ja kohti saaren sisäosaa lähtevän tien varrella. Kirkoissa kävimme Mykonoksen kaupungissa ja Ano Meran kylässä saaren keskellä.

Viimeisenä aamuna koitti lähdön hetki, mutta majapaikassamme ei ollut ketään jalkeilla. Jouduimme jättämään avaimet ovelle. Myöskään satamassa ei autonvuokraamon edustaja tullut paikalle, joten jouduimme jättämään auton avaimet lipunmyynnin rouville, jotka onneksi sanoivat tuntevansa tyypin. Tietysti. Kaikkihan saarella varmaan tuntevat toisensa. Vasta ollessamme jo etäällä Aigeianmeren aalloilla heräsivät Ikuisuus ja autovuokraamo unistaan ja joviaalisti ilahtuivat, että olimme löytäneet oma-aloitteisesti ratkaisut avainten ongelmiin.

*   *   *

Tällä kertaa emme saapuneet Pireukseen vaan eri lauttayhtiön kautta Rafinan satamaan Ateenan itäpuolella. Siellä oli paljon puluja, huivipäisiä mummoja ja muutama kahvia ja ouzoa siemaileva ukko. Aterioimme yhden ukon ravintolassa, joka antoi auliisti meille luvan juoda omia eväitämme - eli loput Ano Meran marketista peräisin olevasta viinistä (hyvää, muttei Papaiannoun veroista). 

Saimme tietää, että Lufthansa oli perunut lentomme Frankfurtin kautta Suomeen. Heidän asiakaspalvelunsa botit eivät tietenkään vastanneet mihinkään, katkaisivat vain aina yhteyden odottelun jälkeen. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi siis mennä lentokentälle haahuilemaan ja vaatimaan palvelua. Naistaksikuski vei sinne halvalla ja tarjosi matkalla keksejä.

Lufthansa ei ollut löytävinään korvaavia lentoja ainakaan kahteen päivään, mutta kun itse osoitimme heille, että KLM:n lennoilla oli vielä kaksi paikkaa vapaana, pääsimme Amsterdamin kautta koukaten keskiyöksi kotiin Suomeen.

*   *   *

Suomessa oli edessä vielä kaksi työpäivää ja vapaa lauantai, sisäfileitä, entrekoottia, kreikkalaisia ja espanjalaisia punaviinejä, Plomarin ouzoa ja guatemalalaista rommia. Ensin oli harmaata ja satoi, sitten seuraavana päivänä tuli viisi pakkasastetta ja koko Helsinki hautautui lumivaippaan.

Sitten lensin Istanbuliin ja sieltä maanantaiaamuksi Islamabadiin. Täällä oli edellisviikolla tullut kevät - päivälämpötila jo 25 astetta eikä yöllä tarvitse enää lämmitystä. Šakaalit ulvovat yhä yössä.

Rajaseutujen ankarasta elosta

Helmikuun ensimmäisen viikon päätteeksi matkustin taas vaihteeksi aamuyöstä lentokentälle ja sieltä edelleen Istanbuliin. Koneessa oli paljon köhiviä ja niisteleviä ihmisiä - asia, joka yhdessä sardiinitölkkimukavuuden kanssa on aina tehnyt lentomatkailusta epämiellyttävää. Lisää köhiviä ja niiskuttavia ihmisiä oli edessä Mariankadulla pidetyissä seminaareissa, joissa vietin alku- ja keskiviikon. Ei siis ollut yllättävää, että alle viikko Suomea sai aikaan flunssan ja jouduin tekemään torstain ja perjantain osuudet etätöinä ja ilman fyysilliseen läsnäoloon perustuvaa verkostoitumista.

Samalla kun ulkona raivosi fyysisen maailman talvimyrsky, kosmisessa eetterissä raivosi läheiseni maailmankuvan kautta ymmärrettynä täysikuusta ja tähtimerkkien asennoista juontunut energioiden myrsky, joka aiheutti yhtä ja toista, Turkin ja Syyrian tuhoisista maanjäristyksistä vilustumiseeni. Tullessani Helsingissä oli tuskin yhtään lunta, kun taas nyt sitä taas on maat valkeina. Ilahduttavasti tänään näen myös auringon vilkuilevan taivaalta. Minäkin olen tänään toipuva ennalleni, jotta olen huomenna valmis seuraavaan matkaan.

Töiden lisäksi olen ehtinyt viikonlopusta alkaen grillata kassleria ja juoda punaviiniä jo kahdesti. Ensimmäisenä iltana pöydässä oli Dueron vuosikerta-Protosta ja Istanbulista käteen jäänyt pullo turkkilaista malbecia. Toisella kerralla oli bulgarialaista Villa Yambolin pönttö-merlot'ta, jonka laatu on vuosien varrella ilahduttavasti parantunut.

*   *   *

Kävin puolisoni kanssa katsomassa suomalaisen menestyselokuvan Sisun, jota englanniksi markkinoidaan Kuolemattomana. Se oli ihan kunnon alkufinniläistä muikeilua, otsanrypistelyä ja natsien lahtaamista poikki ja pinoon. Vaikka sijoittuukin Lapin sotaan eikä talvisotaan, hyvä asennepläjäys tähän maailmantilanteeseen. Vuorosanoja ei liikaa ollut vaivana, ainakaan päähenkilöllä, jonka nimikin, Aatami Korpi, viesti ihmisyyden alkulähteitä ja erämaan ankaraa eloa. Olisihan hän tosin juonen kannalta voinut yhtä hyvin olla myös nimetön suomenhenki. Hän etenee tarvittaessa otsaa rypyttämällä ja kaivautuu lopussa suosta, johon pommikone on syöksynyt.

Sitä vain en ymmärtänyt, miksi natsien pitää puhua elokuvassa englantia. Eikö sen verran olisi voinut panostaa, että olisi kirjoitettu saksalaiset vuorosanat saksalaisille? Kun ei koko leffassa kovin paljon ylipäätään puhuta. Paitsi aseet. Ja suomalaiset henkilöt kuitenkin puhuvat toisilleen suomea niissä parissa kohdassa, jossa ylipäätään mitään sanovat.

*   *   *

Kirjallisuuden parissa olen lukenut David Vannin Kylmää saarta (alkuteos Caribou Island), jonka pikkuveljeni toi minulle Brysseliin siellä käydessään. Vaikka se onkin amerikkalainen romaani ja sijoittuu Alaskaan, Skilakjärven ympäristöön Anchoragen eteläpuolella, edustaa se monessa suhteessa samaa pohjoisen rajaseudun mielenmaisemaa kuin Sisu ja suomalaisuus ylipäätäänkin. Myös Kylmässä saaressa rypistellään ankarasti otsaa ja pusketaan päin harmaata kiveä ja honkia.

Kirja seuraa kahdeksaa henkilöä, joista keskiössä ovat itsepäinen ja keskinäisessä syyllistämisessä rypevä aviopari Gary ja Irene. Garyllä on pakkomielle rakentaa mahdoton mökki mahdottomaan paikkaan, arktisessa jäätikönlaidan järvessä sijaitsevaan saareen, jossa ei ole mitään elämää helpottavaa - kaikkea päinvastaista senkin edestä, ankarista sääoloista karhuihin ja hyttysiin. Irene taas kärsii kärsimistään ja toivoisi, että Gary huomaisi ja uskoisi hänen kärsimyksensä. Pariskunnan tyttärellä Rhodalla ja pojalla Markilla on kummallakin omalaatuiset avoparisuhteensa. Mark on elämäntapakalastaja, joka vaikuttaa tyytyväiseltä epämääräiseen elämäänsä kahvibussia pyörittävän ja ruohoa pössyttelevän avovaimonsa Karenin kanssa. Eläinlääkärin apulainen Rhoda taas kaipaa elämäänsä rahaa ja luksusta miesystävältään, hammaslääkäri Jimiltä, joka on huoripukki eikä haluaisi sitoutua avioliittoon, vaikka onkin ottanut Rhodan taloonsa. Viimeiset kaksi henkilöä ovat nuori turistipariskunta Monique ja Carl, jotka jo kirjan alussa ovat käytännössä ajautuneet erilleen. Monique viettelee Jimistä itselleen maksumiehen, josta ei muuten välitä tuon taivaallista, kuten ei poikaystävästäänkään. Carl on pehmeä etelän poika, jonka ei alun perinkään olisi varmaan pitänyt koettaa onneaan rajaseudun ankarissa oloissa.

Parasta kirjassa on Vannin hämmentävän objektiivinen ja silti skalpellintarkka psykologinen henkilökuvaus. Hänen henkilökaartinsa koostuu hyvin erilaisista ihmisistä, joilla silti on myös melko paljon yhteistä, vaikkei sitä heti huomaakaan. On miehiä ja naisia, on eri ikäisiä, eri yhteiskunnallisessa asemassa olevia ja eri koulutustasoja. On kompleksisia ja yksinkertaisia - tosin voittopuolisesti kompleksisia. On harvinaista, että kirjailija kykenee menemään niin tyystin erilaisten ihmisten päihin ja silti käsittelemään heitä yhtä aikaa hyvinkin raadollisesti ja ei-mairittelevasti mutta kumminkin samalla jollain tavoin armollisesti. Hän ei juuri hetkahda mistään eikä vajoa moralisoimaan - ellei sitten joku henkilöistään sitä tee.

Huonona ratkaisuna pidän sen sijaan sitä, että Vann ei näytä suostuvan käyttämään lainausmerkkejä. Niinpä kertojaääni ja henkilöiden sanat menevät suotta sekaisin. Kyllä ne kontekstistä erottaa toisistaan, mutta kun ei ole oikein mitään syytä, mikseivät vuorosanat voisi olla vuorosanoiksi merkittyjä, joko lainausmerkeillä tai ajatusviivoilla.

Suomentaja on kiitettävästi perehtynyt pohjoisamerikkalaisen kasvilajiston suomenkielisiin nimiin - siitä kiitos. Sitä kuitenkin ihmettelen, miksei hänellä ole ollut aikaa tehdä samaa eläimistön suhteen. On hieman kiusallista, että Yhdysvaltain kansallislintu valkopäämerikotka (engl. Bald Eagle) on kirjassa muodossa "kalju kotka" ja myös mustakarhu ja harmaakarhu esitetään harhaanjohtavin ilmauksin. Kirjassa puhutaan "ruskeista karhuista", vaikka englanniksi nimellä Brown Bear tunnettu karhu on euraasialainen, Suomessakin elävä tavallinen karhu, ja tuon saman lajin pohjoisamerikkalaisia muotoja ovat harmaakarhu ja kodiakinkarhu.

Rauhaisa keidas levottomilla vuorilla

Tummat pilvet ovat viime aikoina kasautuneet Pakistanin ylle. Maa on talouskriisissä ja poliittinen kenttä on syvään tulehtunut ja polarisoitunut. Kaiken tämän lisäksi uhkaa uusi sotilaallinen kriisi, sillä Taliban kiihdyttää iskujaan ja laajentaa toimintaansa, mikä oli tietysti täysin odotettavissa, kun Taliban sai hallintaansa koko Afganistanin. Miksi ihmeessä se pysähtyisi, kun uskoo olevansa voitolla? Afganistan käsittää vasta puolet pataanien maista - Pakistanissa pataaneja on numeerisesti enemmän kuin Afganistanissa vaikka he ovat prosentuaalisesti vähemmistö, Punjab ja Sind kun ovat paljon väkirikkaampia.

Tanskalaissyntyinen äärioikeistoaktiivi poltti Koraanin Tukholmassa Turkin suurlähetystön edessä, saaden aikaan odottamansa maailmanlaajuisen reagoinnin. Vähän aiemmin kurdien äärivasemmistolaisen taisteluliikkeen ruotsalainen faniklubi hirtti Erdoǧania esittävän nuken ylösalaisin julkiselle paikalle. Kullakin provokaattorilla on tietysti omia motiivejaan - äärioikeistoa motivoi islamofobia, kun taas PKK-mielisiä halu pilata Ruotsin ja Suomen suhteet Turkkiin. Islamistit haluavat käyttää hyödykseen tilaisuuden provosoitua koraaninpolttajaisista, julistaen maailmalle Ruotsin vihaavan muslimeja. Erdoǧan taas saa tilaisuuden osoittaa valtaansa ja tärkeyttään ennen vaaleja näpäyttämällä Ruotsia ja Suomea milloin mistäkin ja jatkamalla Nato-jäsenyyden ratifioimatta jättämistä. Tämä on tietysti hyvä uutinen myös Unkarin Orbánille, jolla ei yksin olisi rahkeita halvaannuttaa koko Natoa, mutta yhdessä Naton toiseksi vahvimman sotilasmahdin Turkin kanssa aivan toinen painoarvo.

Kaikkien edellä mainittujen provokaatiot satavat samaan laariin - Venäjän. Mitä kauemmin Ruotsi ja Suomi roikkuvat löysässä hirressä Ukrainan sodan jatkuessa, sitä parempi Venäjälle. Mitä pahemmin Naton saa hajalle, sitä parempi Venäjälle. Mitä enemmän PKK saa monopolisoitua kurdien asian ajamisen ja julkisuuden Pohjoismaissa, sitä parempi Venäjälle. Mitä tulehtuneemmat Turkin suhteet Eurooppaan, sitä parempi Venäjälle. Mitä enemmän islamistien kiihko kohdistuu harmittomia pohjoiseurooppalaisia maita vastaan, sitä parempi Venäjälle.

On vain ajan kysymys, koska joku polttaa Koraanin Suomessa ja videoi sen maailmalle. PKK:lla on aktiivinen faniklubinsa myös Suomessa. Vaikka kurdiväestöä onkin paljon vähemmän kuin Ruotsissa eikä suurin osa heistä ole PKK:n kannattajia, PKK jatkaa kurdiasian monopolisoimista myös Suomen mediassa, etnisesti suomalaisen, yleensä vasemmalle kallellaan olevan faniklubin myötävaikutuksella. Tulevien provokaatioiden jälkeen riippuu lähinnä mediasta ja sen tavasta puhua tai olla puhumatta asiasta, mikä vaikutus sillä on Suomen ja suomalaisten kansainväliselle asemalle. Vaalit ovat tulossa Suomessakin eikä Venäjäkään jääne toimettomaksi.  

Nykyinen tilanne Turkin ja Unkarin kanssa on hyvin valitettava erityisesti Suomelle, koska kummassakin maassa Suomi ja suomalaiset ovat perinteisesti olleet suosittuja, sukukansaksi uskottuja ja hyvämaineisia. Suomalaisten tulisikin pitää mielessään, että ongelmia aiheuttavat kaksi populistista autoritääristä johtajaa, Erdoǧan ja Orbán - eivät turkkilaiset ja unkarilaiset kansakuntina. Kansa molemmissa maissa pitää yhä Suomesta.

*   *   *

Kun maailmalla kuohuu ja Pakistanissa elämä on alati epävakaata, oli hyvä tilaisuus viikonloppuna käydä Khyber-Pakhtunkhwan puolella Neelan Bhoton pyhäköllä. Paikka on maagisen kaunis: värikäs suufilainen pyhäkkö rotkomaisemassa, jota hallitsevat ikivanhat möhkörunkoiset tammet ja oliivipuut. Pyhäkön takana on pyhä lähde ja virta, jonka partaalla paikan perustaneen suufilaisen pyhimyksen Shah Abdullatif Kazmin (tunnetaan myös nimellä Bari Imam) kerrotaan rukoilleen kaksikymmentä vuotta putkeen. Lähteessä ja virrassa velloo parvina pyhiä kaloja, joita ihmiset eivät kalasta, joten ne kasvavat sangen kookkaiksi. Ne kuuluvat aasialaiseen karppikalaryhmään, joita kutsutaan mahseereiksi (suku Tor).

Tunsin Neelan Bhotossa suurta mielenrauhaa ja olisin voinut jäädä sinne vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Vanhojen aarnipuiden energia tuntui koko rotkonpohjalla. Paikan viehättävyyden kannalta ei suinkaan ollut vähäinen tekijä se, että siellä oli runsaasti mielenkiintoisia lintuja, jotka lisäksi käyttäytyivät silmiinpistävän kesysti verrattuina normimaiseman lintuihin. Kivikkoleppälinnut, tiibetinuunilinnut, pikkunaurulit ja viirupriiniat päästivät aivan viereen. Arokotka lipui rotkon yli.

Purolla kalasteli kauan odottamani uusi laji, aasiankeisarikalastaja - seudun kuningaskalastajain kruunaamaton kuningas, ainakin kooltaan ja yleiseltä ylevyydeltään. Kyseinen närhen kokoinen kuningaskalastajalaji on mieltynyt Himalajan vuoripuroihin ja virtoihin.

Ollessani hieman etäämmällä seurueen muista jäsenistä, ikivanhan kivimuurin kupeessa, ohitti minut polkua pitkin merkillinen kulkue: maireasti hymyileviä ja oudon lyhyitä vanhuksia yhdessä kirmaavien lasten ja parin aasin kanssa. Heillä oli ikään kuin menneen aikakauden vaatteet. Minut nähdessään he hymyilivät ja nostivat molemmat kätensä ilmaan tervehdykseksi, kun taas minä esitin vain tavanomaisen paikallisen tervehdyksen, käden viemisen sydämen kohdalle. Kulkue näytti olevan matkalla johonkin. Ehkä he olivat pyhiinvaeltajia - elleivät sitten džinnejä, sillä toverini eivät nähneet heidän kulkevan ohitse. Jälkimmäiseen oli toki luonnollinenkin selitys - kulkue meni ohi hetkellä, jolla minä olin muurin luona yksin ja toverini yhä ylittämässä kristallinkirkasta puroa, jonka yli olin jo tullut.

Lähetin Neelan Bhotosta ottamiani kuvia kolumbialaiselle ystävälleni, joka tietysti oitis näki kuvista paikan olevan merkittävän henkimaailman tyyssija. Hän näki henkien lisäksi myös paikkaa suojelevia menninkäisten tai keijujen kaltaisia olentoja (duendes), jotka voivat ottaa fyysisen muodon. Islamilainen perinnetieto kutsuu moisia olentoja džinneiksi, ja niiden katsotaan toisinaan ottavan ihmisen tai eläimen muodon halutessaan kommunikoida ihmisille. Pohjoismaisessa mytologiassa vastaavaa roolia ovat näytelleet erilaiset haltiat ja tontut, usein nekin jonkin tietyn paikan vartijoiden roolissa.

*   *   *

Jo matkan varrella Neelan Bhotoon näimme monilla pysähdyksillämme paljon mielenkiintoisia lintuja. Pikkunauruleita oli liikkeellä suorastaan parvittain. Kuningasseppiä nähtiin useaan otteeseen marjovissa puissa. Nähtiin useita yksilöitä liekkiniska- ja suomuvatsatikkoja. Vuoristoista laskeutuneina lyhyen matkan muuttajina nähtiin useita pienryhmiä himalajanpunavarpusia ja louhikkorautiaisia. Sangadan eli Sangra Galin kylässä oli yli 20 himalajannärhen parvi.

Sekä meno- että tulomatkalla pysähdyimme Khariyanin pyhään lehtoon. Menomatkalla sieltä löytyi harmaahuppurastas, uusi elämänpinna minulle. Paluumatkalla lehdossa oli liikkeellä useampia lintuaaltoja, joissa oli tamariskipyrstötiaisia, tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja, huppuviidakko-, naamioviidakko- ja himalajanloistoharakoita, raitapyrstökiipijöitä ja erityisen ilahduttavana lajina täplävatsatikkanen, sekin minulle uusi laji. Lehdon pyhä tammi oli vaikuttava ilmestys. Lehdon puut olivat kuin enttejä, jotka todennäköisesti öisin heräävät eloon ja marssivat kohti Rautapihaa. Piknikpaikassamme Dhund Haron sivujoen sillan kupeessa näimme myös niittyjen lajeja, kuten kenttähyyppiä ja aasiankukaalin.

*   *   *

Kävin tapani mukaan myös ulkoiluttamassa kaukoputkeani Rawaljärven rannoilla. Järvellä talvehtineet sorsat näyttävät kadonneen - enteillen ehkä kevään tuloa. Lokkeja, haikaroita ja merimetsoja oli särkillä kuitenkin yhä satapäin, samoja lajeja kuin aiemmillakin kerroilla. Uutta oli tapahtunut kahlaajien keskuudessa: valkoviklot dominoivat yhä, mutta lietteillä kipitteli nyt yhdeksän töyhtöhyyppää. Ne ovat yleisiä talvehtijoita pohjoisimmassa Pakistanissa, mutta Islamabadiin saakka niitä valuu vain vähän.

Ollessani putken kanssa järvellä saan yleensä osakseni paljon huomiota paikalliselta nuorisolta, joka haluaa kanssani selfieitä ja puhua englantia. Annan yleensä katsoa kaukoputkeni ja kiikareideni läpi, koska ihmisten perspektiiviä muuttaa kummasti se, kun he näkevät tavallisesti vain mustina pisteinä kaukana näyttäytyvät linnut koko loistossaan hyvän optiikan läpi. Ihmiset kiinnostuvat siitä, minkä näkevät omin silmin - vain se on tärkeää. Niinpä lintujen näyttäminen "läheltä" on ympäristötietoisuuden kannalta suotuisa teko, herättäen ainakin hetkellistä kiinnostusta ympäröivään luontoon. Aina joku voi kiinnostua pysyvämminkin.

Paikalliset nuoret menevät puistoihin ja luontopoluille näyttäytymään: Ulkoileminen tuntuu usein olevan tekosyy käyttää länsimaisia merkkivaatteita ja tavata ikätovereita. Pojat ja tytötkin voivat vahingossa nähdä toisiaan ja vaihtaa muutaman sanan tai ainakin katseen ilman vanhempia sukulaisia päällystakkeina. Hyvässä lykyssä ehtivät vaihtaa lennossa Whatsapp-numeroitaan. Kaikki tuo on enemmän kuin ymmärrettävää. Pakistan on konservatiivinen ja sukukeskeinen kulttuuri - ei niin ahdasmielinen, etteikö nuorilla olisi erilaisia tapoja paeta vanhempiensa kontrollia, muttei toisaalta niin vapaamielinenkään, etteikö aina pitäisi olla jokin näennäinen veruke sille, miksi jotain sosiaalista jossain tehdään. Useimpien konservatiivisten yhteiskuntien tavoin Pakistan pyörii juoruilla. Oman liikkumavaransa varmistamiseksi paikallisten nuorten, varsinkin tyttöjen, kannattaa verhota kanssakäymisensä vastakkaista sukupuolta edustavien nuorten kanssa viattomalta näyttäviin puuhiin, ja aina silloin tällöin postata someensa jokin uskonnollis-moralistinen aforismi.

Sitä en sen sijaan vieläkään tiedä, mitä kaikki nämä nuoret tekevät satunnaisen ja itselleen tuntemattoman länsimaalaisen kanssa ottamillaan selfieillä. Esittelevätkö he niitä kavereilleen uskotellakseen, että heillä on länsimaisia kavereita? Jakavatko somessa? Tekeekö länsimaalaisen tapaaminen ihmisestä coolimman - vai tekeekö se vain puistossa tai luontopolulla vietetystä päivästä paremman? Ehkä se on heidän näkökulmastaan jotain mielenkiintoisempaa kuin juoda teetä ja kuunnella setien, tätien ja isovanhempien vatvovan loputtomia juoruja tai viimeisimpiä poliittisia salaliittoteorioita. Mene ja tiedä.

Simlin patojärvellä

Edellisen postauksen päätin näihin sanoihin: 

Termoskahvi arolla keisarikotkan lipuessa yli, valtavien kiuruparvien tirskahdellessa taustalla, on kunnollista elämää.

Tänä viikonloppuna mainitunlainen elämystila saavutettiin termoskahvilla pensaikkoisessa rinteessä arokotkan lipuessa yli ja bulbulien pulistessa taustalla. Kunnollisessa elämässä on hyvä olla hyväksi havaittujen teemojen variaatioita, sillä varioitaessa kunnioitetaan samanaikaisesti sitä, mikä oli ja mikä oli hyvää, ja sitä, mikä on uutta ja yhä löydettävä. Kuten apostoli Paavalikin totesi kirjeessään thessalonikilaisille, on koeteltava kaikki - pidettävä se, mikä on hyvää, ja kartettava kaikenlaista pahaa.

Mutta myös, ettei henkeä pidä sammuttaman. Siksi etsijä ei jämähdä paikalleen löydettyään jonkin, mitä saattaa hetkellisesti pitää lopullisena vastauksena - uudelleen saavuttamattomana hyvänä. On tarkoitettu, että sittenkin etsimme lakkaamatta. Voimme löytää kerran kokemamme hyvän yhä uudelleen, mutta varioiden, yhä uusista maisemista ja tilanteista.

Kun patojärven tienoon pensaikoissa saimme kuuluviimme kultasinipyrstön ja se vieläpä vastasi nauhoitukseen ja tuli sen myötä aivan lähelle, kuitenkaan näyttäytymättä, ranskalainen toverini turhautui eikä halunnut ottaa sitä listoilleen, sillä hänelle laji oli uusi, ja hän olisi halunnut myös nähdä sen kunnolla, eikä siksi voinut hyväksyä epätäydellisenä pitämäänsä havaintoa kauan kaipaamansa lajin ottamiseksi listoilleen. Totesin kuitenkin hänelle, että ehkä oli tarkoitettu, ettei hän näkisi kultasinipyrstöä, vaan kuulisi vain sen luonteenomaisen tiksutuksen, jotta hän joutuisi jatkamaan etsimistä, ja etsiessään löytäisi etsijän tieltä kaikenlaista muutakin.

Muut meistä hyväksyimme toki kultasinipyrstön listoillemme tyhjentävästä äänitunnistuksesta, mutta eipä se ollutkaan kokonaan uusi laji muille meistä. Kyseessä on notoriöösin hankalasti näyttäytyvä Himalajan rinteiden tiheiköiden pieni laululintu, punarintojen ja satakielten sukulainen. Nimi on hieman harhaanjohtava, sillä tällä lajilla ei ole sinistä pyrstöä, mutta se on suomeksi niin nimetty siitä syystä, että kuuluu samaan Tarsiger-sukuun sinipyrstön kanssa. Sinipyrstö on siis tiettävästi sen lähin sukulainen. Se voisi olla nimeltään myös kultapunarinta, mutta kun ei sillä ole punaista rintaakaan. Kullansävyä sen sijaan on kosolti: koko alapuoli ja lisäksi väläyteltävä pyrstö. Linnun englanninkielinen nimi on Golden Bush-robin.

Palatakseni lopusta takaisin matkan alkuun, lähdimme tavan mukaan liikkeelle aamuseitsemältä. Simlin patojärvi sijaitsee Islamabadin liittovaltiopiirikunnan äärimmäisellä laidalla, Punjabin osavaltion rajalla, ja suurin osa järvestä kuuluukin Punjabiin. Tie sinne kulkee Malotin, Pind Begwalin ja Moharan kylien kautta. Malotissa oli sitruunavästäräkkejä ja himalajankirvisiä märällä laitumella ja naaraspuolinen variskäki pihapuussa. Melkein kaikki käkilajit ovat Islamabadissakin vain kesävieraita, mutta variskäkiä talvehtii pieni määrä. Keväällä niiden äänekkäitä kuueu-huutoja ei enää voi olla kuulematta. Variskäen isäntälaji on kaikkialla läsnä oleva intianvaris, muttu toisin kuin pikkulintujen pesissä loisiva suomalainen käki, variskäki ei tuhoa isäntäperheensä pesuetta vaan sen poikanen matkii varista ulkonäöllään ja kasvaa variksenpoikasten joukossa lentokykyiseksi saakka.

Joenvarressa olevan Allahwalin moskeijan luona näimme joenpenkan muuria kiipeilemässä kalliokiipijän. Tämä ikoninen rotkojen ja kanjonien asukki laskeutuu talvisin laaksoihin, jolloin sen voi nähdä usein kiipeilemässä muureja ja raunioita pitkin, mutta pesimäkaudeksi se vetäytyy vuoristojen kaikkein jylhimmille jyrkänteille, yleensä puurajan yläpuolelle. Kalliokiipijä on yksikseen omassa heimossaan, nakkelien etäinen sukulainen - mutta tuo yksi laji on hämmästyttävän laajalle levinnyt Euraasian korkeimmissa vuoristoissa Pyreneiltä kauas Kiinan ja Mongolian vuoristoihin. Onpa se kerran harhautunut Suomeenkin, kiipeillen lennonjohtotornin seiniä pitkin. Havainto kuitenkin hylättiin ja linnun uskoteltiin matkustaneen Suomeen vahingossa rahtikoneella, koska suomalaiset kuvittelevat sen olevan pesimäseuduillaan paikkalintu. Sitä se ei tietenkään ole, niin kuin ei mikään korkeimpien vuoristojen alpiinisten vyöhykkeiden laji, sillä jos ne olisivat tiukkoja paikkalintuja, vuoriston sääolosuhteet tappaisivat ne pahimpina vuosina sukupuuttoon. Jotain pitäisi päätellä siitä, että tämä laji - kuten myös esimerkiksi alppinaakka ja alppivaris - elää lajiutumatta ja edes alalajiutumatta tuhansien kilometrien päässä toisistaan olevissa vuoristoissa pitkin Euraasiaa.

Kalliokiipijän puron ympäristön appelsiinipuutarhoissa ja viljelyksillä oli kaikenlaista muutakin kivaa: näimme pikkuminivettien ja idänhopeanokkien parvia, musta- ja naamiovästäräkkejä, kenttähyyppiä, metsävikloja, tavanomaisia timaleita ja bulbuleita, tien yli viilettävän šikran ja tietysti tuhansia mainoja. Nisäkkäitäkin näkyi: kultašakaali ja mungo näyttäytyivät päivänvalossa.

Jonkin matkaa edemmäs sijaitseva pieni lampi osoittautui oikeaksi lintukeitaaksi. Silkkihaikaran, metsäviklon ja smyrnankalastajan lisäksi lammelta löytyi pariskunta kultakurppoja. Ympäröivissä puissa oli aasianrillejä, kashmirinuunilintuja, turkoosiseppä... Kultakurppo on merkillinen kahlaajalaji, läheisempää sukua jassanoille kuin varsinaisille kurpille, vaikka jälkimmäisiä ulkonäöltään muistuttaakin. Tällä lajilla on nimittäin käänteiset sukupuoliroolit: naaraat ovat uroksia suurempia ja koreampia ja parisuhteessa dominoivassa asemassa. Ensimmäisen kultakurpponi näin joskus nuorena Niilillä Egyptissä, jossa se lähimpänä Eurooppaa elää. Sittemmin olen niitä harvakseltaan poiminut Etelä- ja Kaakkois-Aasiasta, mutta nämä olivat ensimmäiset pakistaninpinnani lajista.

Viimeinen osuus Simlin patojärvelle johtavasta tiestä on linnustollisesti parasta, koska se yhdistyy Punjabin suolaharjanteiden kautta Himalajan alarinteisiin ja niinpä sieltä löytää samanlaisen rikkaan linnuston kuin Margallakukkuloilta, mutta hieman eri kokoonpanolla, sillä ollaan maantieteellisesti idempänä. Aloimmekin heti nähdä ja kuulla ympärillämme lintuaaltoja, joissa oli satojen töyhtöbulbulien ja aasianrillien lisäksi kaikenlaista muuta: tulirintatimaleita, punakylkitimaleita, uunilintuja ja sieppokerttuja. Raitavarpuspöllö tuli näkyville istumaan, bulbulien hälyttäessä kaikkialla ympärillä. Kahdeksan kuningasseppää oli kokoontunut hedelmöivään puuhun. Kuivemmilla pensaikkoisilla rinteillä oli paljon vuorisirkkuja, harmaataskuja, pihataskuja ja intiantaskuja.

Itse patojärvellä ei näkynyt vesilintuja eikä kahlaajia - yhtä silkkihaikaraa lukuun ottamatta - mutta tämä on kuulemma tässä paikassa normitilanne. Simlin patojärvi ei ilmeisesti ole olosuhteiltaan yhtä suotuisa kuin paljon talvehtijoita keräävä Rawaljärvi, vaikka olisi paljon rauhallisempi linnuille. Kalaa siellä on, koska rannassa oli ryhmä kalastajia nuotion äärellä. Kaksi tunnistamatonta kotkaa - luultavasti arokotkia - lipui kaukana Punjabin puolella harjun yllä ja ohi suhahti varpushaukka.

Simlin kohokohdat löytyivät tiheiköistä järven ympäriltä, niistä tärkeimpänä epäilemättä alussa mainittu kultasinipyrstö. Mutta löytyi sieltä muutakin - esimerkiksi himalajanpunavarpunen ja lisää aiemmin mainittuja lajeja. Piknikille menimme toiselle puolen harjua kuivalle pensaikkoiselle rinteelle, jossa alussa mainittu arokotka lipui ylitsemme. Löysimme sieltä toisenkin raitavarpuspöllön.

Se oli hyvä päivä.

Rannoilla, puroilla ja aroilla

Aloitin lauantaiaamun seitsemältä Rawaljärven itäpuolen rannoilta, jonne pääsee muutamasta paikasta Bani Galan kylän puolelta. Parhaat lintupaikat ovat alueella, jossa Korangjoki laskee Rawaljärveen. Siellä järveen muodostuu särkkiä, joilla talvehtivat lokki- ja kahlaajamassat tykkäävät kökkiä. Kun jokisuun edustaa lähestyy Bani Galan puolelta, näkee jostain syystä yleensä erilaisia lintuja kuin Lake View Parkista kaupungin puolelta katsellessa. 

Puiston puolelta putkella näkyvät sorsat ovat lähinnä harmaasorsia ja haapanoita, kahlaajat puolestaan lähinnä valkovikloja. Bani Galan puolelta rantaan tullessa on sen sijaan matalampia liejulaguuneja, joilla viihtyy liroja, metsävikloja ja lapinsirrejä. Sieltä näkyvät sorsat olivat suurimmaksi osaksi sinisorsia, taveja ja punasotkia. Korangin jokisuun lokkimassasta valtaosa oli naurulokkeja, kuten puiston puolelta katsellessakin, ja toiseksi runsaimpana oli määriltään kymmenissä esiintynyt mustapäälokki. Joukossa oli lauantaiaamuna jonkin verran aroharmaalokkeja, mutta tällä kertaa tiibetinlokkeja ei näkynyt ainuttakaan.

Varhain aamulla maa oli vielä kuurassa, mutta heti kun aurinko vähänkin lämmitti, alkoivat sadat haarapääskyt heräillä särkkien pensaista ja parveilla viistäen järven pintaa. Runsaina esiintyvien kiekuvien kenttähyyppien joukosta löytyi töyhtöhyyppä, joka on yleinen talvilintu pohjoisimmassa Pakistanissa, mutta Islamabadin tasalla jo epäsäännöllinen ja harvinainen.

Västäräkkejä ja kirvisiä kipitteli rannoilla satamäärin. Ensin mainituista yleisin puiston puolella vieraillessani oli joka kerran keltavästäräkki, etenkin alalaji beema. Oli niitä myös itäpuolella, mutta siellä runsaammaksi nousi sitruunavästäräkki, joka on aina mukavan kirkas ilmestys, talvipuvuissaankin. Tavallista västäräkkiä oli kahta alalajia - siperialaista dukhunensista, joka on varsin samannäköinen kuin suomalainen västäräkki, ja eksoottisemman näköistä naamiovästäräkkiä eli keskiaasialaista personataa. Näiden kolmen lisäksi rantalietteillä liikkui siellä täällä kookkaampaa paikallista pesimälajia, mustavästäräkkiä. Kirvisistä runsain oli tällä kertaa himalajankirvinen, joka talvipuvussaan on voimakkaan viiruinen. Pienempinä määrinä oli nummi-, vuori- ja riisikirvisiä.

*   *   *

Margallakukkuloiden luontopoluilla tuli vastaan suurmaanomistaja ja entinen senaattori, joka hänkin on lintuharrastaja ja intohimoinen valokuvaaja. Vietimme sitten tunteja maastoutuneina erään otollisen puron varteen. Avoimempi ja sammaleisempi paikka kuin aiemmissa blogikirjoituksissani mainittu kylpeväin sinipyrstöjen puro. Täälläkin juomapaikalle tuli himalajansinipyrstö, mutta valtalajeina olivat suuret lintuaallot töyhtöbulbuleita ja aasianrillejä. Nuo kaksi lajia muodostavat Margallan lintuaaltojen selkärangan, ja niiden parvikäyttäytyminen säätelee paljolti myös muiden lajien liikkumista ja juomapaikoille tuloa. Kun bulbulit uskaltautuvat, tulevat myös muut keskikokoiset varpuslinnut. Kun taas rillit uskaltautuvat, silloin tulevat myös muut saman kokoluokan lajit, kuten uunilinnut ja sieppokertut.

Tällä purolla emme tällä kertaa saaneet kameroiden tähtäimiin harvinaisuuksia, mutta sen sijaan yleisiä lajeja näyttäytyi suurina määrinä ja hienosti: bulbulien ja rillien lisäksi tulirintatimaleita, harmaavatsaviuhkoja, kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, himalajansieppokerttuja, pakistanintimaleita, harmaatalitiaisia, punanokkabulbuleita, turkoosiseppiä ja liekkiniskatikkoja.

*   *   *

Sunnuntaina olin hollannittaren, ranskalaisen ja pakistanittaren kanssa lintuja tiirailemassa NARC:in eli kansallisen maataloustutkimuskeskuksen laajoilla koeviljelmäalueilla, joilla viljelmien väleihin jää runsaasti arokasvillisuusvyöhykkeitä - ja koska alueelle pääsy on luvanvaraista, siellä ei lintuihin kohdistu metsästyspainetta. Niinpä kyseinen alue on Islamabadin seudun parhaita paikkoja nähdä keskiaasialaisten arolajien valtavia talviparvia.

Monet kyseisistä euraasialaisista arolinnuista ovat eurooppalaisittain varsin tuttuja: kiuruja, kottaraisia, mustavariksia, turkinkyyhkyjä... Tyypillisinä arolajeina ne eivät ole puhtaita muuttolintuja mutteivät myöskään paikkalintuja, vaan ne tyypillisesti matkustavat tarvittaessa pitkiäkin matkoja olosuhteiltaan sopivia aroalueita löytääkseen ja kerääntyvät sitten niille valtaviksi talviparviksi. Myös töyhtöhyyppä ja isokuovi ovat tällaisia arolintuja, vaikka toki selväpiirteisemmin muuttolintuja. Arojen vaihtuviin ja toisinaan äärimmäisiin luonnonolosuhteisiin sopeutuminen on tehnyt arolajeista sopivia myös eurooppalaisten maatalousmaisemien linnustoon ja siksi ne ovatkin useimmille ihmisille tutumpia sellaisina.

Toinen hyvä syy vierailla NARC:in aukeilla on se, että kyseessä on yksi Islamabadin lähiseudun parhaista petolintualueista. Jyrsijöitä riittää, joten myös niiden metsästäjät ovat tykästyneitä näihin avomaihin. Satojen haarahaukkojen lisäksi näimme useita arohiirihaukkoja ja liitohaukkoja sekä kohokohtana vanhan keisarikotkan. Erästä poikkeuksellisen tummaa arohiirihaukkaa jäljitimme pitkään potentiaalisena himalajanhiirihaukkana ennen kuin lopulta päädyimme määrittämään senkin arohiirihaukaksi. Liitohaukat toimivat parina ja pyydystivät ainakin kaksi hiirtä sinä aikana, jona niitä katselimme. Intianvarikset yrittivät kovasti ryöstää niiltä saaliitaan.

Myös molemmat paikalliset aromaiden kanalinnut, mustafrankoliini ja harmaafrankoliini, näyttivät olevan alueella yleisiä. Kanalinnut tapaavatkin yleensä ensimmäisinä lajeina kadota kaikkialta, missä niitä saa vapaasti metsästää, mutta nopeina lisääntyjinä niiden kannat palautuvat kyllä ennalleen siellä, missä metsästys on kielletty tai muulla tavoin estynyt.

Aro- ja pensaikkomailta löytyi myös paljon mielenkiintoisia paikallislajeja - esimerkiksi pensas- ja kultasilmätimaleita, ruso- ja savupriinioita, heinäherttuja, sepeltaskuja, riisikirvisiä ja intiansininärhiä. Talvehtivissa pikkulinnuissa oli tavanomaisia kashmirinuunilintuja ja idäntiltaltteja, mutta löysimme myös naaraspuolisen pikkusiepon. Se on yleensä Pakistanissa ennen kaikkea läpimuuttaja, mutta pieninä määrinä niitä myös talvehtii täällä.

Myös pääskyjä oli runsaasti ilmeisellä muutolla: pikkutörmäpääskyjen ja haarapääskyjen lisäksi joukossa meni yllättävän paljon ruostepääskyjä - jonka pitäisi olla täällä kesälaji. Lisäksi taivaalla meni pikkukiitäjiä, joka on Islamabadissa ympärivuotinen.

Termoskahvi arolla keisarikotkan lipuessa yli, valtavien kiuruparvien tirskahdellessa taustalla, on kunnollista elämää.