perjantai 22. toukokuuta 2020

Peilien takana

Kävin tänään työasioissa keskustassa. Olin ainoa ihminen metrossa, metroasemilla, kaduilla tai toimistolla, joka käytti kasvomaskia. Asiasta tekee nurinkurisemman se, että koronaviruksen sairastaneena ja siitä toipuneena minun pitäisi olla niitä ihmisiä, jotka eivät maskia tarvitse. Käytän sitä julkisilla paikoilla liikkuessa vain kohteliaisuudesta muita kohtaan. Suomessa kuitenkin ymmärretään kohteliaisuus, kuten kaikki muukin, nurinkurisesti. Ihmiset mulkoilivat minua vihamielisesti kuin lepratautista tai ainakin yrittäen ynseällä naamanväännöllään ilmaista 'kuka tuokin luulee olevansa'.

Metrossa lukemisenani oli Juri Nummelinin toimittama suomalainen vampyyriantologia Verenhimo, jonka toistaiseksi paras novelli oli Johanna Sinisalon Peili, viiltävän realistinen kuvaus naisvaltaisen työpaikan nälvimis- ja panettelukulttuurista. Vampyyreihin tarina liittyi vain peiliin katsomisen vertauskuvan kautta, mutta sitäkin paremmin tarina kuvasi suomalaiskansallista ilkeyttä. Tunnistin henkilöhahmot elävästi, kun itsekin olen jo pitkälle toistakymmentä vuotta työskennellyt naisvaltaisella alalla, jossa johtaminen tuntuu usein perustuvan huhuihin, vihjailuun, arki-ilkeyteen ja paskan puhumiseen toisista takanapäin. Usein juuri siellä naisten vessassa, jossa Sinisalon tarinan peilikohtaus tapahtui.

Omaa elämääni tuollainen paskanpuhuminen on vahingoittanut kenties enemmän kuin mikään muu yksittäinen asia, ja olenkin jo pitkään harjoittanut yksityiselämässäni tiukkaa politiikkaa ympärilläni sietämieni ystävien ja tuttavien seulonnassa. Verkostoissa ei ole pulaa ihmisistä, joten valikointiin on varaa. Työelämä muodostaa kuitenkin ikävän poikkeuksen juuri siksi, että siellä en pääsääntöisesti pysty valitsemaan ympärillä olevia ihmisiä. Rahan ansainnan nimissä on pakko sietää paskanpuhujia siinä kuin mukavia ihmisiä ja teeskennellä kuin he olisivat samanarvoisia kollegoina.

Yleensäkin tasa-arvo on suuri paradoksi. Ajatus siitä, että kaikki olisivat lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, on kaunis, kun kyse on puhtaasta teoriasta. Käytännössä se on kuitenkin yhtä aikaa petosta ja epäoikeudenmukaista. Petosta siksi, etteivät ihmiset työ- eivätkä muissakaan yhteisöissä tosiasiallisesti ole tasa-arvoisia. Yhdet ovat esimiesasemissa toisiin nähden ja kolmannet esimiesten suosikkeja, neljännet inhokkeja. Valta ja tasa-arvo eivät voi elää rinta rinnan - jos on yhtä, toinen katoaa.

Mutta tasa-arvo on myös epäoikeudenmukaista. Ihmiset kun eivät ansaitse samaa kohtelua. Hyvä ansaitsee hyvää, paha pahaa. Jos neljän hengen tiimistä kaksi tekee kaiken työn ja kaksi muuta vetelehtii kahvihuoneessa puhumassa muista pahaa, kunnia ja palkka tehdystä työstä ei kuulu tasaveroisesti kaikille neljälle.

Ennalta ei voi aina tietää saati määrätä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Oikeudenmukaisuus ei toimi kuin sokea vaaka. Se vaatii paljon tietoa tuekseen - oikeaa tietoa, ei huhuja - ja tiedon lisäksi vielä arvostelukykyä, joka nykyisin on poikkeuksellinen ominaisuus kokeneillakin tahoilla.

Kokemus on kummallinen asia. Toisinaan sitä kaivataan, ja ainakin itse sitä usein kaipaisi, kun pystymetsästä joutuu ponnistamaan milloin mitäkin puun takaa tulevaa asiaa. Jos sitä kuitenkin on, se muodostuu yleensä rasitteeksi, koska muut joko pelkäävät sen uhkaavan omaa asemaansa tai juuri omaksumaansa mielipidettä, tai sitten lokeroivat kokemusoletetun johonkin oletettuja kokemuksiaan vastaavaan lokeroon, joka harvoin on kokeneen kannalta edullinen, ainakaan jos joku muu kuin hän itse saa lokerosta päättää.

Lokerot korvaavat tarpeen hankkia tietoa, joka antaisi pohjaa arvostelukyvyn kehittymiselle. Onhan paljon helpompaa, jos kaiken voi vain lokeroida. Lokerot avautuvat avainsanoilla ja triggereillä. Yksi sana yleensä riittää lokerointiin, olipa mistä asiayhteydestä tahansa. Siksi ihmiset ovat alkaneet kauheasti pelätä sanoja. Eikä sanojen välttelykään riitä, koska pelkkä sävy, jolla viaton sana on sanottu (tai koettu sanottavan), voi kääntää sen ihmismielissä joksikin aivan toiseksi sanaksi ja johtaa lokerointiin.

*   *   *

Arosuden lukeminen loppuun viivästyi viikoilla, mutta eilen lukaisin sen lopulta kertalukemisella loppuun. Havaitsin pettymyksen tunteita useaan asiaan. Ensinnäkin omaan muistiini: kuinka heikosti enää muistin, mitä tässä kirjassa oli ollut. Toiseksi, Arosudenhan piti olla Hessen mestariteos, josta hän sai kirjallisuusnobelin, mutta mielestäni se ei oikeastaan yltänyt Morgenlandfahrtin eikä Demianin tasolle.

Huonointa Arosudessa olivat alku ja loppu. Alku siksi, että se on tylsä. Loppu siksi, että maagisessa teatterissa upotaan liian kauas harhojen ja vertauskuvien peilimaailmaan eikä Haller lopulta sittenkään osu oikeaan. Onneksi näiden väliin jää se pitkä jakso, joka pelastaa koko kirjan - nimittäin kaikki se, missä Hermione on mukana.

Hessen kirjoissa päähenkilö vaikuttaa usein kirjailijan omakuvalta. Morgenlandfahrtissa hän vaikuttaa nuorehkolta mieheltä ja myös Demian operoi koko matkan pojan ja nuoren miehen näkökulmissa. Arosudessa päähenkilö on kuitenkin jo viisikymppinen mies, vaikka monessa yhä nuorempien inkarnaatioidensa kaltainen. Kussakin Hessen kirjoista päähenkilön elämään astuu hahmo, joka toimii päähenkilön opastajana ja mestarina, yleensä myönteisenä ja hyväntahtoisena. Morgenlandfahrtissa mestarin roolissa on nuori Leo, Demianissa kirjan nimihahmo Max Demian, Arosudessa sen sijaan nuori nainen nimeltä Hermione, joka opettaa elämänhalunsa kadottaneen keski-ikäisen miehen uudelleen elämään. Kirjoissa on myös sivumestareita kuten kanttori Pistorius ja saksofonisti Pablo, joilta päähenkilö saa lisäopetuksia, vaikka suhtautuukin näihin valikoivemmin ja toisinaan torjuvammin kuin päämestareihin.

Joka tapauksessa Hermionen ilmaantuminen muutti Arosuden oitis mielenkiintoiseksi luettavaksi. Hallerin ravintolakeskustelut Hermionen kanssa ovat kirjan parasta antia, ja Hermione kannattelee mielenkiintoa päähenkilön vatvovan raskauden yli aina tanssiaisiin saakka, joissa Hermione esiintyy mieheksi pukeutuneena. Hessen kirjoissa henkilöissä on aina monta puolta, monta sielua, ja toisaalta ei ole aina selvää, ovatko eri henkilöt todellisuudessa toisistaan erillisiä, vai oikeastaan tulkittavissa saman persoonan eri puoliksi.

*   *   *

Iloisimmat asiat omassa elämässäni vuosiin ovat olleet erilaisia pakopaikkoja, mutta pandemian aikoina pakopaikat ovat vähissä. Suomalainen luonto on käytännössä ainoa, johon pääsee, ja onneksi on yksityisauto ja huolto-asemilta saa vielä bensaa. Suomihan olisi kaunis matkailumaa monessa suhteessa, jos täällä ei olisi niin vaikeaa ja kallista majoittua.

Joka tapauksessa, kun omassa elämässäni ilonaiheita ei juuri ole, olen yrittänyt ammentaa iloa lahjakkaista ystävistä pitkin maailmaa. Ikävä kyllä monet heistä ovat vajonneet masennustiloihin. Eräs kolumbialainen ystäväni riitaantui pikkuasioista kirjallisuusseuraansa hallitsevien keski-ikäisten tanttojen kanssa eikä suostunut julkisesti muuttamaan mieltään, oikeassa kun oli. Tärkeyteensä pakahtuvat tantat päättivät sitten keskenään erottaa hallituksensa ainoan nuoren (ja ainoan miespuolisen), mikä syöksi lahjakkaan nuorukaisen ahdistuksen tilaan. Hetkessä hymyilevästä Apollosta oli tullut kahvintuotannosta elävän kotikaupunkinsa katuja apeana taivaltava murheellisen hahmon ritari, mikä minua suuresti suretti.

Auttaakseni häntä päätin perustaa hänen kanssaan uuden kirjallisuusklubin, jossa hän voisi olla puheenjohtaja, ja joka olisi lisäksi maailmanlaajuinen, monikielinen, eikä vain sisäänpäin lämpiävän pikkukaupungin puuhastelua. Ehdimmekin saada viidettäkymmenettä jäsentä viideltä mantereelta, ennen kuin ystäväni, edelleen silti masentuneena, tuhosi oman sometilinsä. Nyt minulla on sitten käsissäni kirjallisuusklubi täynnä lahjakkaita nuoria, mutten tiedä mitä sillä tekisin, kun en katso olevani ikäni enkä asemani vuoksi pätevä korvaamaan alakuloonsa kätkeytynyttä apollonista mestaria. Ja minä kun luulin jo aikaa sitten vetäytyneeni moisesta neuvoa antaviin tehtäviin.

Takatalvet ovat sentään väistyneet (lienee koputettava puuta) ja eteläsuomalaisessa luonnossa vallitsee nyt vihdoin se heleä vihreys, jonka aina assosioin toukokuun loppuun ja kesäkuun alkuun, omasta mielestäni vuoden ylivoimaisesti parhaaseen aikaan. Tätä varjostaa kuitenkin ahdistava vankeuden tuntu, kun en pysty lähtemään silloin ja sinne kuin tahtoisin, enkä tapaamaan ihmisiä, joita haluaisin tavata. Koko kevät ja kesä tuntuvat osaltani menevän hukkaan.

Jos edes yksi monista elämänalueista edistyisi johonkin suuntaan, voisin ammentaa siitä iloa elääkseni kaikkien muiden, stagnaattisessa tai regressiivisessä tilassa olevien elämänalueiden kanssa. Mutta ei. Vuosikausiin edistystä ei ole ollut ainoassakaan asiassa. Onko sitten ihme, että masennuksesta on tullut krooninen kumppanini. Vaikeatkin vuodet menneisyydessä alkavat tuntua kadonneilta kulta-ajoilta, ja tätä pahentaa vielä tieto siitä, että jatkossa, vaellettuani yhä kauemmas edessäpäin avautuvaan mustuuteen, alan kaivata myös näitä nykyisiä tyhjyyden ja alakulon päiviä. Maailmalla on tulevaisuus, mutta minulla ei.

lauantai 16. toukokuuta 2020

Toistamiseen Öröllä

Viime päivinä tarpoessa halki hankien ja nietosten Itä-Helsingin ankarissa luonnonoloissa, on voinut vain kaiholla muistella kevättä, joka hetkisen kävi kaukaisessa maassamme, kadotakseen taas takatalvien tieltä kuin virvatuli suohautoihinsa.

Viikko sitten Öröllä asiat olivat paremmin. Se oli toinen matkani saarelle tänä vuonna ja oli mielenkiintoista nähdä muutokset saaren luonnossa ja linnustossa verrattuna huhtikuiseen vierailuun.

Urpiaisten määrä oli selvästi vähentynyt, kun taas vihervarpusten määrä, joka jo huhtikuussa oli suuri, oli paisunut ennennäkemättömäksi. Huhtikuussa saari oli tupaten täynnä punarintoja ja laulurastaita. Näistä oli nyt jäljellä vain rippeet - ilmeisesti saaren oma pesivä kanta - kun taas saari oli täyttynyt ääriään myöten leppälinnuista, hernekertuista, pajulinnuista ja kirjosiepoista, tyypillisistä toukokuun saapujista. Haarapääskytkin olivat jo läsnä joka paikassa.

Vaikka oltiin vasta toukokuun toisessa viikossa, oli saarella jo helppo havaita sellaisiakin lajeja, jotka tavallisesti saapuvat manner-Suomeen vasta toukokuun lopulla: pensastaskuja, satakieliä, sinirintoja, räystäspääskyjä, harmaasieppoja, mustapää-, lehto- ja pensaskerttuja. Eteläkärjen kuustuumasen kallioilla ja pensaikoissa oli sakeanaan hysyjä, enimmäkseen pajulintuja ja hernekerttuja, mutta joukossa kaikkea edellä lueteltua. Ahtisaaren saunan luona, jossa olen jonain vuonna tuonut nauhoitteella esiin kirjokertun, oli tällä kertaa otollisissa vadelma- ja muissa pensaissa neljää lajia sylviakerttuja (muttei viimeisenä saapuvaa kirjokerttua).

Merellä oli runsain mitoin sekä kala- että lapintiiraa. Myöhäisemmät kahlaajat kuten lirot, rantasipit, suosirrit ja lapinsirrit olivat putoilleet parvittain Storvikenin lietteille, jossa hengaili kerrallaan myös viisi ristisorsaa, kaksi heinätavia ja neljä lapasorsaa.

Ainoastaan kaikkein myöhäisimmän saapujasegmentin lajit enää puuttuivat: tervapääskyt, kultarinnat, kerttuset, sirkkalinnut, pikkusiepot, punavarpuset, kirjokertut ja pikkulepinkäiset. Näistä mitään ei vielä näkynyt.

Isojenkin lintujen muuttoa meni saaren yli kiitettävästi: parvittain meri-, metsä- ja valkoposkihanhia, pieniä ryhmiä kurkia. Storvikenillä oli myös harmaahaikara, jota viimeksi ei näkynyt. Merikotkia näkyi tällä kertaa kolme - yksi nuori ja kaksi kisailevaa aikuista.

Söimme saaressa entrekoottia ja joimme portugalilaista ja eteläafrikkalaista viiniä. Saunakin testattiin ja puolatar kävi uimassa hyisessä Itämeressä.

Käärmeitä oli liikkeellä runsaasti, varsinkin kyitä - tällä kertaa enemmistö niistä harmaita, kun olen tottunut näkemään Öröllä lähinnä mustia kyitä ja myyttisiä örökondia. Tällä kertaa näin myös nuoren rantakäärmeen.

Tällä viikolla, juuri ennen takatalvea, kävin myös Keski-Suomessa, Jämsän takamaiden Säyrylässä, jossa oli järvellä kaksi kaulushaikaraa puhaltelemassa sumutorviaan sekä vihainen laulujoutsen reviiriään vartioimassa. Pajusirkkuja oli ilahduttavasti. Liroja, rantasipejä ja haarapääskyjä pyöri jo täälläkin, samoin pajulintua, kirjosieppoa ja hernekerttua.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Silmät arolla ja korvat Öröllä

Kun molempain kirkkokuntain pääsiäiset oli vietetty ja ramadan alkanut, lähdin ensimmäiselle retkelle kuukausikausiin pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaan ulkopuolelle. Naapurini biologit aloittivat sesonkinsa Öröllä ja lähdin samaan matkaan.

Säännöllinen yhteysalus ei vielä kulkenut, joten siirsimme sijaintimme ensin erääseen kämppään Kasnäsiin. Jo Kemiönsaaressa tehtiin joitain lintuhavaintoja: pelloilla oli kiuruja samoin kuin pari kurkea ja runsain mitoin töyhtöhyyppiä. Kasnäsissä huuteli palokärki. Salmissa oli isokoskeloita, telkkiä ja haahkoja.

Aamulla toinen Örön vakituisista asukkaista nouti meidät veneellä saareen. Haahkat olivat jo kansoittaneet sisäsaariston, johon ne ovat alkaneet palata ulkosaaristosta samaa tahtia kuin merikotka on yleistynyt. Tämä vaikuttaa haahkoihin kahdella tavalla: niiden elo on käynyt vaarallisemmaksi ulkosaariston paljailla luodoilla, mutta samanaikaisesti merikotkan vaikutus minkkeihin ja supikoiriin on puolestaan tehnyt sisäsaaristosta taas paremman paikan haahkoille elää ja saalistaa pääravintoaan, sinisimpukkaa.

Vietimme Öröllä viikonlopun ja maanantain. Maanantaina onnistuin vieläpä tekemään etätöitäni saaresta käsin, niin hyvin yhteydet toimivat eikä etäpalaverointia häirinnyt edes se, että mökin ikkunan editse kaarsi yhdessä vaiheessa ristisorsa, sillä työpäivän päätyttyä ehdin vielä hyvin sännätä sille saaren lahdelle, jossa ristisorsat viihtyvät, ja löytää sieltä niitä peräti nelin kappalein.

Örön luonto on suomalaisittain poikkeuksellista sen vuoksi, että saaren armeijatausta samoin kuin karjan laidunnus ovat ylläpitäneet muualta Suomesta - ojitetun mäntytaimikon monokulttuurista - kadonneita pleistoseeniarojen habitaatteja, kuten ketoja ja muita paahdeympäristöjä. Vaikkei saari suuren suuri olekaan, siellä voi ajoittain hetkellisesti kuvitella käyskentelevänsä alkuhärkäin, arovisenttien, villasarvikuonojen ja mammuttien muokkaamassa maisemassa, jollaista suurin osa pohjoista Euraasiaa oli ennen ihmisen mukanaan tuomaa suureläinten täystuhoa.

Arojen serengetimäisiä nisäkäslaumoja ei enää ole, mutta aroilla viihtyneet linnut, hyönteiset ja kasvit voivat Örön kaltaisissa paikoissa paremmin kuin talousmetsien ja happamien maaperien manner-Suomessa. Lintujen osalta Örön aromaisuus tulee kunnolla esille vasta toukokuun lopulta alkaen, kun kaukaa saapuvat hyönteissyöjät ovat kunnolla kansoittaneet kedot ja lehdot. Hyönteisten ja kasvien maailmassa pleistoseeniä pukkaa kuitenkin jo alkukeväällä. Ja lulluttelihan Örön arojen yllä äänimaailmaansa ilmoille sentään kangaskiuru, ainakin kaksin eri reviirein.

Tänä vuonna Öröllä ei ollut koko talvena lainkaan lunta, minkä huomasi saarella esimerkiksi siitä, että hippiäisillä ja puukiipijöillä meni erittäin hyvin. Nämä pienet, ympäri vuoden hyönteisiä syövät lajit kärsivät usein kovat tappiot kylminä ja lumisina talvina. Toisaalta Öröllä oli nyt huhtikuussa myös tavattoman suuria parvia urpiaisia ja vihervarpusia koko saaren täydeltä.

Kaikkia edellä mainittuja runsaampina oli saareen saapunut punarintoja ja laulurastaita, joita kumpiakin näkyi olevan tuhansittain. Ne ovat jo saapuneet hyvin, mutta mieltyneet toistaiseksi viipyilemään hyönteisrikkaalla Öröllä, kun mantereella takatalvet ovat raivonneet. Toisaalta, kesäisemmät hyönteissyöjät - kuten kertut, siepot, lepinkäiset ja pääskyt - eivät vielä ole kansoittaneet saarta, joten varhaisemmilla saapujilla on vielä paljon ravintoa ja vähän kilpailua. Kesäisemmistä tulijoista vasta ensimmäiset tiltaltti ja pajulintu olivat tulleet.

Kahlaajiakin oli saapunut jo ihan hyvin ristisorsain lahden lietteille. Oli kymmenittäin töyhtöhyyppiä, metsä-, valko- ja punajalkavikloja, kymmenisen taivaanvuohta. Länsirannikon tuulisille luodoille olivat tulleet runsaina kiljuvat meriharakat sekä ensimmäiset tyllit ja kalatiirat. Rannoilla näkyi jälkiä talven eloonjäämiskamppailuista: kahden harmaahylkeen raadot saaren eri puolilla samoin kuin kahden merikotkien talvella surmaaman ja syömän kyhmyjoutsenen maalliset jäänteet.

Tikat ovat ahkeroineet saaren lahopuiden kimpussa koko talven. Erityisen paljon oli valkoselkätikan porautuvia jälkiä - kuitenkin saaressa ilmeisesti elää vain yksi yksinäinen naaraspuolinen valkoselkätikka. Kolmantena päivänä löysin sen lyöttäytyneenä käpytikkakoiraan seuraan ja se pysyi suosiollisena valokuvattavaksikin. Myös pikkutikkoja kuului saaressa. Haavikoista yritettiin etsiä harmaapäätikkaa, mutta sitä ei tällä kertaa ollut.

Saaren eteläkärjen metsiköstä pöllähti liikkeelle sarvipöllö, joka oli ilmeisesti jäänyt lepäämään ensimmäiseen vastaan tulleeseen metsikköön pöllön saavuttua yöllä meren yli. Päiväpetolintuja edustivat varpushaukka, sinisuohaukka ja tuulihaukka. Parin sepelkyyhkyn tuoreet jäänteet viittasivat myös kanahaukan läsnäoloon saarella. Sepelkyyhkyjen lisäksi saaressa huhuili uuttukyyhkyjä.

Ihmisiä oli saarella tähän aikaan vähän. Saaren vakituisen pariskunnan lisäksi paikalla oli jo matkailijainfraa hallinnoivan yrityksen edustajia, samoin taiteilijain talolle koronaa pakoon asettuneet kaksi elokuva-alan tyttöä ja amerikkalainen poika, joka haluaa kirjoittaa romaanin. Viimeksi mainittu oli tullut saareen ilman talvitakkia ja varustuksenaan vain pizzalaatikko. Romaani liittyy jotenkin mielisairaalaan ja liftaukseen, mutta hän ei ole kyennyt vielä aloittamaan. Hän totesikin minulle vaikeinta romaanin kirjoittamisessa olevan aloittamisen ja sitten loppuun saattamisen. Rohkenin olla tästä eri mieltä; minusta paljon vaikeampaa on kustannetuksi tuleminen. Örön taiteilijoille se ei kai ollut ongelma - jokuhan heidän oleskelunsa siellä maksaa, joten jokin apuraha lienee olemassa.

Saarella oli viikonloppuna myös kolme venekuntaa varsinaisia turisteja. Unessani näin kolme isoa mustaa kyytä, joista yhden päälle vahingossa astuin, mutta se ei silti onnistunut minua puremaan. Otin niistä unessa kuvan ja postasin instaan. Aamulla en sieltä sellaista löytänyt, joten käärmeet olivat olleet uniolentoja, toisin kuin bunkkerissa roikkunut lepakko. Oikeassa elämässäkin Örö tosin on mustien kyiden saari. Niitä on siellä aurinkoisemmilla kesäsäillä paljon, mistä on saanut alkunsa myös myyttisen örökondan legenda.

Paluumatkalla näimme veneestä eräällä autiolla luodolla yksinäisen kolmijalkaisen kauriin. Se lienee hakeutunut sinne haavoittumisensa myötä, suurpedoilta suojaisempaan paikkaan. Syrjässä on joskus hyvä olla.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Kontujen kätköistä

Posti oli tuonut paketin ja sen johdosta jouduin panemaan päälleni hengityssuojaimen, pipon, pitkän harmaan afgaanivillapalttoon ja kaulaliinankin, ja tekemään etätyöpäiväni ruokatunnilla ekskursion levottomaan Kontulaan, pääkaupunkiseutumme pahamaineiseen villi-itään.

Edellisviikon lumimyrskyt olivat jo hellittäneet, aurinko pilkahteli taivaalla kulkutaudeista onnellisen piittaamattomana taivaankappaleena ja metsissä heläjivät punarintain ja mustarastasten keväiset luritukset.

Kontulan ostarilla tunnelma muistutti jo puoleltapäivin zombiapokalypsiä, mutta se ei johtunut koronaviruksesta vaan sellaiseltahan Kontulassa aina tahtoo näyttää. Tummanpuhuvat uudisasukkaat kyräilevät pelonsekaisina sinne tänne hortoilevia seisovasilmäisiä alkuasukkaita, joista osalla naama veressä, osa kaatuillen kilisevine kasseineen ja osa tatuoituina ja kaljupäisinä pysähdellen räyhäämään itse teosta, notkuvasta oleilusta tapaamilleen normivärityksestä poikkeaville kanssaihmisille. Olin nähdäkseni ainoa, joka käytti kasvomaskia.

Postin tuoma paketti osoittautui Ruotsista tulleeksi ja piti sisällään tuoreen kirjan, Lena Breitnerin ja Gunnar Ekbergin kirjoittaman teoksen Det hemliga Malmö. Kirja kattaa entisen parivuotisen kotiseutuni Skoonen - tai tarkemmin sanoen sen pääkaupungin Malmön - vakoilu- ja tiedusteluhistoriaa aina 1600-luvulta nykypäiviin. Kirja alkaakin lupaavasti jo esipuheessa:
"I denna bok har vi flera överlevande agenter. Karl XII:s spion Stefan Löfving var sannerligen en sådan. Likt Frans G. Bengtssons Röde Orm for han fram i dagens Finland. Han blev tillfångatagen många gånger och klarade sig alltid. Han frös, seglade, kapade fartyg, fäktades och hade ihjäl en mängd ryssar. Men han var också smart, kunde många språk och förhandlade sig fram. Ena dagen hälsade han på hos Sveriges ärkefiende Danmark. Andra dagen hade han förtroliga samtal med Karl XII strax utanför Malmö."

Mutta ruotsalaiskontaktini ei suinkaan lähettänyt kirjasuositustaan minulle 1600-luvun seikkailijoita ajatellen, vaan kirjan viimeisen luvun vuoksi, jossa käsitellään 1990- ja 2000-lukujen tapahtumia, tarkemmin sanoen Ruotsin onnistuneita tiedusteluoperaatioita vasta jälkineuvostolaistuneella Venäjänmaalla. Sieltä hankittiin niihin aikoihin konteittain salaista aineistoa ja teknologiaa, joka merkittävästi ja nykypäiviin saakka paransi Pohjolan puolustuskykyä.

Suomessa oltiin noihin aikoihin kovin huolissaan siitä, kuinka saataisiin Venäjä auttamaan pyrkimyksissä estää suomalaistutkijoita ja tutkivia journalisteja saamasta haltuunsa kaikkea sitä, mitä neuvostotiedustelu oli arkistoihinsa kasannut suomalaisista poliitikoista, virkamiehistä, sotilaista, professoreista, päätoimittajista ja elinkeinoelämän vaikuttajista. Oli kyllin kiusallista, että saksalaiset ja amerikkalaiset lähettelivät Suomeen kasapäin ei-tervetulleita aineistoja edesmenneen Itä-Saksan savuavilta arkistoraunioilta.

Minulta ei kestänyt kauan arvata, kuka luvussa ilman nimeä esiintyvistä hahmoista oli tuo kontaktini itse. Muistinkin sitten, että hän oli entisessä elämässään ollut tiedustelumies, ennen päätymistään nykyiselle, ei välttämättä yhtään vähemmän levottomalle uralleen.

Samalla Kontulan-retkellä ostin banaaneja, omenoita sekä erinomaisen tuoreen leivän, jonka sisään oli leivottu karpaloa.

*   *   *

Koronakaranteenin aikana olen editoinut englanninkielistä versiota romaanitrilogiastani Wattpadiin ja pari päivää sitten koitti viimein se merkkihetki, jolloin vastaanotin hengentuotoksiini tuolla alustalla ihka-aitoja kommentteja - sellaisia, jotka eivät olleet peräisin keneltäkään ystävältäni tai tutultani vaan ventovieraalta lukijalta, joka oli omin avuin ja riippumatta löytänyt tarinani ja ryhtynyt sitä lukemaan. Kaikista maailmankolkista näyttää kommentaattorini olevan kotoisin Haitilta. Hänestä voi olla jonain päivänä apua zombeja koskevan woodootiedon tullessa tarpeeseen.

Harkovalaisilta kaduilta vuokra-asuntoon pelastamani tunisialainen oli jälleen edistynyt asioissaan. Hän oli tosin joutunut poliisien pidättämäksi herätettyään huomiota liikkumalla ulkona ilman selvää syytä ja shortseissa, mutta lopulta poliisitkin olivat havainneet hänet kunnon nuorukaiseksi ja pahoitelleet kovasti hänen kovaa kohtaloaan.

Kun sain yksityispostia hänen vuokraisännältään (minähän olin kämpän virallinen varaaja), pelkäsin jo saavani valituksia tai rahallisia vaatimuksia, mutta kelpo mies sen sijaan halusikin vain ylistää tunisialaista vierastaan. Niin kunnollinen. Pojalta itseltään kuulin vuokraisännän auttaneen häntä monissa asioissa, etsien jopa lääketieteellistä apua, kun pojalla oli oireita parin päivän ajan - luultavasti joko tavanomainen flunssa, tai sitten hän kävi nopeasti läpi koronan oireettoman version.

Voi olla, että sekä vuokraisäntää että poliiseja herkisti lopulta se, että poikkeusolot johtivat tunisialaisnuorukaisen kosimaan vasta muutamaa viikkoa aiemmin löytämäänsä harkovalaista tyttöystävää, joka olikin jonkin aikaa emmittyään suostunut kosintaan. Seuraavana päivänä nuoripari jo filmasi itseään notaarin luona neuvoja hankkimassa. Ehkä kaikki ei sittenkään ole vielä menetettyä tässä maailmassa. Rakkaus voittaa kuoleman, ja jotain sellaista.

Ja piha-arollanikin kasvaa taajaan sinisiä kellokukkia, etupihan puolella muutama keltainen krookus. Lokit jo huutelevat taivaalta yli lentäessään.

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Paastosta päästöön

En olisi vuoden alkaessa - hortoillessani valkenevassa aamussa meksikolaisen kaverini kanssa läpi tuolloin hetkeksi autioituneen Meksikonkaupungin, kohti sitä aluetta, jossa majapaikkani sijaitsi - että vuodesta 2020 tulisi niin ankea.

Afrikassa raivosivat valtakuntain kokoiset heinäsirkkaparvet. Syyriassa, Irakissa ja Ukrainassa valheen valtakunta vasalleineen kylvi tuhoa sotakoneillaan. Sitten tuli kulkutauti. Itselläni on kulunut nyt kuukausi siitä, kun koronaviruksen aiheuttaman sairauden oireet ilmaantuivat. Kolmas sairausviikko oli jo helpompi ja palasin tekemään etätöitä kotoa käsin. Neljännellä viikolla minua ovat vaivanneet lähinnä jälkitaudit: korvatulehdus, päänsärky, keuhkojen heikkous, sydämen rytmihäiriöt sekä fyysisen taudin aiheuttaman alennustilan myötäjäisenä kulkeva masennus.

Pääsiäisenä purkautui myös pahamaineinen Krakatau, tulivuorisaari Sundansalmessa Jaavan ja Sumatran välillä. Sen aiemmat purkaukset aiheuttivat maailmaan ydintalvea muistuttavat olosuhteet tuhkapilvillään ja vuorenkappaleita sinkoutui avaruuteen saakka, pudoten sieltä Borneolle. Samaan aikaan raivosi myös rutto, minkä vuoksi silloiset ihmiset näkivät lopun ajan merkkien täyttyvän ja syntyi uskonnollisia ja poliittisia levottomuuksia.

Seuraavina päivinä Krakataun pääsiäispurkauksesta aktivoitui peräti viisitoista tulivuorta niin kutsutun Tyynenmeren tulirenkaan kaikilla puolilla: Indonesiassa, Filippiineillä, Japanissa, Kamtšatkalla, Meksikossa, Guatemalassa, Kaliforniassa ja Etelä-Amerikan rannikolla. Seismisen aktiivisuuden vaarana ovat tulivuorenpurkausten lisäksi merenalaiset maanjäristykset, jotka aiheuttavat pahimmillaan tuhoisia tsunameja rannikoille. Mikäli Tyynenmeren tulirenkaan lisäksi aktivoituvat Islannin ja Atlantin keskiosien laattainväliset tulivuoriketjut, uhkaa tuho myös Länsi-Euroopan alavia rannikkoseutuja.

Jotteivät lopun ajan merkit jäisi tähän, sytyttivät laittomat kulottajat tuleen Tšernobylin suljetun ydintuhoalueen, jonka metsäpaloja ei ole saatu hallintaan. Tuhkapilvet ovat täyttäneet Kiovan, tehden siitä hiekkamyrskyn kaltaisen. Lähiaika näyttää, muuttuuko myös Dneprin vesi verenkarvaiseksi, kuten Ilmestyskirja ennusti. Paikkakunnan nimihän on kuvaava - Tšernobyl kun tarkoittaa ukrainaksi Koiruohoa.

Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenko uhkasi nousevansa haudastaan sinä päivänä, kun Dneprin vesi muuttuisi verenpunaiseksi - tosin hän toivoi sen muuttuvan sellaiseksi moskoviittien hurmeesta eikä metsäpalojen radioaktiivisista tuhkapilvistä.
Kun mä kuolen — leposija Ukrainassa suokaa,
aavan aron keskelle mun hautakumpuin luokaa.
Jotta Dneprin kohistessa nauttisin mä rauhaa,
jotta sinne kuulisin, kun joki vanha pauhaa.
Vihollisen verta alkaa virta viedä milloin,
Ukrainasta — haudastani minä nousen silloin.
Tämän kevään meemi ovat tanssahdellen arkkua kantavat ghanalaiset hautajaisseremoniamestarit. Taitaa muuten olla jo toinen kerta, kun maailman valloittanut meemi tulee - ainakin näennäisesti - mustasta Afrikasta. Muistakaamme sitä kärttyisää animaationokkasiiltä, joka kyseli Tietä ugandalaisella aksentilla. Muutenkin maailma tuntuu tanssahtelevan dance macabreaan iloisen ironisesti irvistelevien luurankojen kera apokalypson tahtiin. Ehkä se on tämä hilpeä 20-luku. Mutta olkoon sitten niin. Itkun ja hammastenkiristyksen aikaa ei tarvitse aikaistaa. Poliittisella taivaallahan ovat 30-luvun tummat pilvet kasautuneet jo pitkään.

Mutta niin - oma pääsiäiseni oli ankea. Joskin pitkänperjantain jälkeen lauantaina oli ensimmäinen kerta yli kolmeen viikkoon, kun kävin itse kaupassa, hengityssuojain naamallani. Ja punarinta oli saapunut tienoolle, helähdytellen lauluaan ne päivät, joina aurinko pilkisteli. Sitten lankesivat taivaalta lumimyrskyt, vesisateet, loska, rakeet ja taas uusi lumikerros. Sisälläkin on niin kylmä, että olen joutunut pitämään pipoa ja karvaviittaa.

Minulla oli keväälle ja alkukesälle suunnitteilla useampi lupaava matka, mutta nyt kaikki on peruuntunut. Hädin tuskin pääsee Uudenmaan lintupaikkoihin, kunhan fyysinen kunto sen sallii, ja kunhan pahimmat lumet ja jääkentät ovat maanteiltä sulaneet, niin että siitä kesärenkailla selviäisi. Yksi toisensa jälkeen lähestulkoon kaikki, minkä parissa olen työskennellyt viimeiset kolme vuotta, on peruutettu, rauennut, lykätty tai hylätty. Vaikea siis ottaa iloa irti edes siitä, että taudista on jotenkuten toipunut. Ei tosin ennalleen, mutta elossa kuitenkin.

Kai tällä elämällä kuitenkin vielä pitäisi jotain tehdä, kun kerran lähtöä ei tullut. Innostus kaiken suhteen on vähissä, sen verran vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Rintamaviestiä karanteenista II

Viikko sitten maanantaina olin lääkärissä. Ajoin keskustaan omalla jeepilläni, jotten tartuttaisi inhaa virusta viattomiin kanssaihmisiin. Radiosta tuli koko ajan karanteeniläppää ja kotimaisia lauluja, joiden sanoista aina jostain kummasta löytyi yhteys vankilaan, lääkkeisiin tai yksinäisyyteen. Saarrettu Uusimaa pääkaupunkeineen oli autiona, ei kuitenkaan ihan vielä kummituskaupunki. Askeleeni kaikuivat tyhjässä luolastossa, jonne kalliilla tuntitaksalla pysäköin. Kampissa vanhempi nainen halusi tietää, mistä olin saanut hengitysmaskini.

Lääkäri ymmärsi heti yskän; tiesi saman minkä minäkin. Koronavirushan se oli. Hänen mielestään testit olisi pitänyt tehdä jo viikkoa aiemmin, heti oireiden alettua, mutta viimeistään nyt. Testauskapasiteetti oli kaikki valmiina, sain jo ohjeet siihenkin, miten mennä testihuoneeseen tartuttamatta käytävillä lohduttomasti yskiviä sairaita, jos joku heistä vielä oli vailla virusta.

Pettymys olikin suuri, kun ylhäältä tuli yhtäkkiä mahtikäsky, ettei testiä saa minulle tehdä. Lääkäri yritti soitella korkeammille tahoille; kuulin, kun hän puhelimessa perusteli tuntemattomalle taholle, että eikö nyt yhden testin voisi tehdä; he ovat jo olleet äärimmäisen pidättyväisiä testaamisessa - viimeisistä 200 hengitystiepotilaasta (koodi koronapotilaille) oli testattu vain kymmenen. Vastaus oli kuitenkin ehdoton ei. En kuulu niin kutsuttuihin riskiryhmiin, enkä ole niin kutsuttu avainhenkilö.

Olin siis matkustanut sairaana keskustaan, vaeltanut autioiden parkkihallien ja ostoskeskusten kautta ja istuskellut odottelemassa sydäntäsärkeviä yskijöitä tungeksivissa käytävissä täysin turhaan. Minulle läiskäistiin käteen diagnoosi "tunnistamaton hengityselinsairaus", vaikka sekä lääkäri että minä aivan hyvin tiesimme, mikä tauti oli kyseessä.

Näin demarien johtama hyvinvointivaltio kohtelee veroja maksavia alamaisiaan. Se ei halua tietää tartuntojen laajuutta. Se ei halua tietää, mikä meillä on. Se haluaa vain, että katoaisimme koteihimme sairastamaan sairautemme pois ilman diagnoosia, jotta valtio ja työnantajani voivat pestä kätensä kaikesta vastuusta. Eipä taida vakuutusyhtiökään lämmetä "tunnistamattomalle hengityselinsairaudelle". Sillä välin THL:n johto jatkaa valehtelua ja harhaanjohtavaa viestintää. Luottamus järjestelmään kohosi taas suorastaan kohisten. Jos paranen, taidanpa laittaa saman tien alulle varallisuuteni siirtämisen ulkomaille.

Lääkäriseikkailuni jälkeen olen kitunut kotona toisen viikon putkeen, virallisesti työkyvyttömänä "tunnistamattomasta sairaudesta". Useimmiten tauti on mennyt pahemmaksi aina jos olen liikkunut liikaa - esimerkiksi tuona päivänä keskustassa käytyäni. Sellaisina päivinä, joina olen nukkunut suurimman osan päivästä, olen tuntenut itseni paremmaksi. Vaikkakin myös pelottavimmat hetket kuten rytmihäiriöt ja rintakivut ovat yleensä tulleet keskellä yötä, yrittäessäni nukkua.

Onneksi on ystäviä. Kun en saa itse mennä kauppaan ja kotiintilauksissa on monen päivän, jopa viikkojen odotusaika, muutamat ystäväni ovat tuoneet ruokakasseja asuntoni oven ulkopuolelle. Olen tervehtinyt heitä vain ikkunalasin läpi. Mutta yhtäkkiä pienet asiat kuten yhä lämmin keitto tai Fazerin suklaalevy lämmittävät kummasti sydäntä, ja ehkä keuhkojakin. Ehkä tämä tästä, jonain päivänä. Taudin aiemmin saaneet ja jo voiton puolelle päässeet tutut eripuolilla maailmaa ovat puhuneet jopa kuukauden itämisajasta ennen ilmeisiä oireita ja sairauden huippua seuraavasta kuukauden kestävästä hitaan toipumisen ajasta.

*   *   *

Olen edennyt Hessen tuotannon lukemisessa pitkälle Arosuteen, jota muistan lukeneeni jo joskus poikasena, mutta se lienee silloin vielä puhutellut minua vähemmän, koska en enää muista juuri muuta kuin maagisen teatterin. Sitäkin koskevat muistot ovat jotenkin sekoittuneet Lynchin teatteri Silencioon. 

Olen ankarasti pelannut šakkia, mutta vaikka voitan 3-4 kertaa niin paljon pelejä kuin häviän, putoavat pisteeni yhä tasaista tahtia alaspäin, niin että olen jo sata elopistettä alempana kuin huipullani helmikuun alussa. Tämä on oikeastaan pelikaverieni syytä. Olen yrittänyt pitää samanaikaisesti meneillään olevien pelien määrän jotenkuten aisoissa, enkä siksi ole enää aloittanut juuri lainkaan pelejä tuntemattomien kanssa, vaan kaikki pelini ovat säännöllisten pelikaverien kanssa, ja näistä monet nykyisin jo hyviä ystäviä, joten en millään surmin vaihda heitä enää tuntemattomiin. On vain käynyt niin, että vaikka useimmat heistä yhä ovat todellisuudessa kanssani enemmän tai vähemmän tasaveroisia pelaajia (jotkut enemmän, jotkut vähemmän), heidän elopisteensä ovat säännöllisesti alempana kuin todellinen osaamisensa. Tai ehkä minun pisteeni pääsivät vahingossa liian korkeiksi, mene ja tiedä.

Naapurissa asuva serkkuni, jolla hänelläkin on virus, on yrittänyt pitää kiinni elämänlaadusta saarrossa ja sairaudessakin, niin että iltana muutamana on grillattu vanhaan hyvään tapaan entrecôtea ja juotu Coto de Imazin vuoden 2015 reservaa ja vuoden 2012 gran reservaa. Se ei ehkä aina ole ollut aivan viisasta, joskin olemme rajoittaneet juomisen yleensä yhteen pulloon, kun ei ole vieraitakaan.

Näin päivät vierivät - nukkuen, lukien, pelaten. Ja toivoin, että olisin pystynyt myös kirjoittamaan, mutta tässä suhteessa olen tuottanut itselleni pettymyksen. Päivät tuntuvat vain valuvan pois. Sentään huvitin itseäni suomentamalla erään vuodelta 2014 löytämäni apokalyptisen runon, jonka olen kirjoittanut Kiovassa. Ja olen koettanut kommentoida irakilaisen ystäväni novelleja ja puolalaisen ystäväni fantasiaromaania, kaikki yhä julkaisemattomia. Suomalaisen ystäväni tietokirja on odottanut omatuntoani soimaten pöydänkulmalla koko ajan, sekaisena printtikasana, jossa on eri versioita (ja se varmaankin syynä siihen, että kommentoimiseen tuntuu koko ajan olevan hankalaa ryhtyä).

*   *   *

Mutta mihin päivät sitten menevät? Niin yllättävältä kuin se tuntuukin, ne menevät lähinnä sosiaaliseen elämään. Viestitulva on jatkuva, koska ihmiset ympäri maailmaa ovat tylsistyneinä kodeissaan. Ja moni, joka tietää minun olevan sairas, koettaa piristää minua jutustelemalla, mitä tietysti kovasti arvostan. Toisin kuin normaaliaikoina ihmisten ollessa kiireisinä omissa askareissaan, näinä poikkeusaikoina jutut jatkuvat ja rönsyilevät ikuisuuksia, ja yhtäkkiä tunteja on vierähtänyt.

Lisäksi sairaana ollessani minulla on ollut mahdollisuus pelastaa ihmisiä pulasta. Ei vain rahapulasta, vaan maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamista tilanteista, joissa tuhannet ja taas tuhannet ovat jääneet jumiin eripuolille maailmaa. Esimerkiksi šakkiharrastukseni aloittanut tunisialainen nuorukainen, joka vasta hiljattain tänä talvena pääsi taloustieteilijöiden opiskelijajärjestön vaihtoon Harkovaan. Kun koronakriisi tuli Ukrainaan, lennot peruuntuivat (hänen paluulentonsa olisi ollut maaliskuun viimeisenä päivänä Rooman kautta), junatkaan eivät enää kulkeneet, ja heti kriisin alettua ulkomaiset opiskelijat heitettiin harkovalaisesta asuntolasta kadulle, käskien jotenkin hoitaa itse itsensä kotimaihinsa.

Tunisian konsulaatti ja suurlähetystö eivät ole auttaneet ystävääni millään tavoin, lentoyhtiö ja opiskelijajärjestö vielä vähemmän. Niinpä minun osakseni tuli taas kerran olla sosiaalinen turvaverkko. Onneksi sain hänelle AirBNB-asunnon, niin hänen ei tarvinnut värjötellä Harkovan hyytävillä kaduilla, jotka nekin ovat autioituneet, kun kaikki paikat ovat sulkeneet ovensa ja ihmiset piileksivät kodeissaan.

Kaverin yritteliäisyydessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, sillä hän on onnistunut löytämään itselleen harkovalaisen tyttöystävän, joka auttaa kieliongelmissa, sekä työpaikan huonekaluverstaasta, joka maksaa hänelle yhdeksän euroa päivässä. Sehän ei ole paljon, mutta ruokarahoihin Ukrainassa se riittää. Ukraina on myös onneksi säätänyt lain, jonka pitäisi taata, etteivät koronaviruksen vuoksi jumiin jääneet ulkomaalaiset joudu maksamaan viisumiensa ylittämisestä lankeavia sakkoja päästessään lopulta lähtemään kotimaihinsa.

Poikkeusolot paljastavat usein nopeasti, keihin ihminen voi luottaa ja keihin ei. Kokemukseni on aina uudelleen sama: ystäviin voi luottaa, valtioon ei. Hyvinvointivaltion pehmeä naamio on jälleen pudonnut paljastaen altaan eliitin kovan itsekkyyden. Vastuuta vältellään vaikka valehdellen, mutta henkseleitä paukutellaan kuitenkin ikään kuin kaikki olisi hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla, koska tärkeäähän on vain, mitä julkisesti näkyy, eikä se, millä tolalla tosiasiat ovat. Pahantahtoisesti sairastuvista ikävistä alamaisista ja syyttä suotta konkurssiin menevistä pienyrityksistä piittaamatta.

lauantai 28. maaliskuuta 2020

Rintamaviestiä karanteenista I

Keuhkoni tuntuvat kärsivän edelleen, vaikka muuten elän, puhun ja kävelen. Silloin tällöin jokin outo, kuten rintakipu tai huulten puutuminen herättää huolta, ettei tämä edelleenkään ole menossa ohi. Valkosipuli, inkivääri ja palestiinalainen harmaamaruna terästävät teetäni ja kahviani ja saavat minut älyllisesti kyllin pirteäksi lukemaan Hesseä ja pelaamaan šakkia täällä eristetyn Uudenmaan tulihelvetissä, toivon tuolla puolen.

Lääkitsin itseäni myös saunalla. Saunani lämpiää ketterästi yli 120 asteeseen ja ne verkostossani, joilla on samat oireet, ovat sanoneet kuumien vesihöyryjen hengittämisen auttavan. Mene ja tiedä. Netissä väitetään kaikenlaista. Miljoonat ovat jakaneet esimerkiksi "ohjeita", joissa väitetään viruksen kuolevan 26 asteessa. Sittenhän kellään ei pitäisi olla hätää, kun normaali ruumiinlämpökin on 37.

Ne meistä, jotka ovat sairaina, käyvät kukin omaa erillistaisteluaan henkensä puolesta, mutta samalla taistelevat he myös koko yhteiskunnan puolesta. Tämä on valinta, jonka hallituksemme ovat tehneet, ja vasta tuleva näyttää, miten meni. Paljon riippuu hypoteettisestä laumaimmuniteetista, jonka me sairauden läpikäyvät oletettavasti tuotamme. Me nyt vain satumme olemaan koekaniinien asemassa, koska kukaan ei todellisuudessa vielä pitkään aikaan tiedä, pitääkö hypoteesi paikkansa.

Ymmärrän hyvin, että terveyspalveluja ei haluta kuormittaa eikä terveysalan ammattilaisten haluta saavan tartuntoja. Siksi on ymmärrettävää, että niin monen kuin mahdollista halutaan sairastavan tauti pois kotona, ja kääntyvän ammattilaisten puoleen vasta jos oireet muuttuvat niin pahoiksi, että tarvitaan sairaalahoitoa. Eiväthän ammattilaiset muutenkaan voisi tehdä paljoa, kun virus on uusi eikä siihen ole vielä varmoja lääkkeitä.

Lieneekin kyse myös siitä, että kotona sairastavat kantavat itse riskin ja vastuun. Mikä tahansa hoito, mitä koronavirukseen voidaan antaa, on nimittäin tässä vaiheessa eksperimentaalista. Virheiden riski on erittäin korkea eikä kukaan halua niitä vastuulleen.

Parempi siis, että sairastamme kotona, emmekä vaivaa järjestelmää - ja tartuta samalla lisää ihmisiä käymällä lääkärien vastaanottohuoneissa, mahdollisesti vielä julkisilla liikennevälineillä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi laajempaa testausta ei ole haluttu tehdä eikä edelleenkään tehdä. Eikö haluta tietää epidemian todellista laajuutta, tai kellä koronavirus on ja kellä ei? Jos kyse olisi testauskaluston puuttumisesta, silloin ei pitäisi samanaikaisesti toistella viestiä siitä, kuinka ollaan täysin varauduttuja kaikkeen.

Näyttää selvältä, että varautuminen petti jo hiihtolomalaisten kotiinpaluun yhteydessä. Siitä lähtien virusta ei enää ole voinut pysäyttää siitä oletuksesta käsin, että se tulee vain ulkomailta. Kun se kerran päästettiin hiihtolomalaisten mukana leviämään Suomeen, on ollut selvää, että se leviää täysin kotimaisesti. Torjuntatoimienkin olisi pitänyt lähteä tästä olettamasta.

Uskottavampi selitys koskee terveysalan henkilökuntaa. Suomessahan on kaikilla aloilla se tilanne, että raha pannaan mieluummin digitalisaatioon ja kehityshankkeisiin, kun taas henkilöstön määrä yritetään supistaa niin pieneksi kuin mahdollista, kuormittaen kohtuuttomasti niitä harvoja, jotka yhä työskentelevät suorittavalla portaalla - eli esimerkiksi sairaanhoitajina ja tavallisina lääkäreinä. Lisäksi näille sälytetään digitalisaation myötä kohtuuton määrä pois potkitun hallinnollisen henkilökunnan töitä.

Kun ammattitaitoinen henkilöstö on muutenkin vähissä, täytyy jäljellä olevia suojella siltä, ettei heistä tulisi koronaviruksen kantajia tai uhreja, kuten esimerkiksi Italiassa on käynyt. Viruksen ollessa niin superleviävä kuin on, mitkään suojavarustukset eivät lopulta takaa, etteikö osa testaamista tai potilaiden vastaanottamista hoitavista ihmisistä saisi tartuntaa. Ja vieläpä itsensä terveeksi luullessaan tartuttaisi eteenpäin.

Samaan aikaan tuntuu kuitenkin olevan myös tavattoman sopivaa, että sairastuneet läpikäyvät tautinsa kotona ilman diagnoosia, koska silloinhan he ovat omalla vastuullaan, eikä kukaan muu joudu vastuuseen. Jos olisi diagnoosi, joku varmaankin joutuisi tekemään jotain asialle - ilman että kuitenkaan pystyy varmuudella tekemään mitään, koska tautihan ei ole hyvin tunnettu.

Asioiden ollessa tällä tolalla, me sairastuneet olemme omillamme. Olemme tämän sodan eturintama. Sairastamme kotona, ja ehkä sitten kohoamme taas siivillemme kuin feenikslinnut mukanamme hypoteettinen laumaimmuniteetti.

Tämän hyväksyn. Mikäpä siinä. Sodin oman sotani, ja tuen siinä sivussa henkisesti muita sairastuneita verkostoissani.

En kuitenkaan ymmärrä, minkä takia meidät yritetään itsepintaisesti saada uskomaan, että sairastamamme tauti on vain "tavallinen flunssa" tai ainakin sellaiseen verrattava. Vaikken voikaan varmuudella tietää, mikä tauti minussa on, sen kuitenkin tiedän, ettei se ole ainakaan tavallinen flunssa. Flunssan oireita ei juurikaan ole - outoja, aiemmin kokemattomia oireita sen sijaan vaikka kuinka paljon.

Ihmisten ja heidän kokemustensa vähätteleminen ei koskaan ole kovin hyvä kriisiviestintämenetelmä. Mikään ei lietso paniikkia niin kuin epävarmuus. Epävarmuutta luo johdonmukaisuuden puute. Kun hallitukset kaikkialla maailmassa sulkevat rajoja, kieltävät kokoontumisia ja säätävät ulkonaliikkumiskieltoja, tuottaen mittaamatonta vahinkoa taloudelle ja arkielämälle, silloin ei kannata samaan aikaan väittää, että ihmisillä on vain tavallinen flunssa.

Jos laumaimmuniteettihypoteesi osoittautuu paikkansa pitäväksi, me taudin läpikäyneet palaudumme ennallemme ja elämä jatkuu. Uusi koronavirus katoaa otsikoista niin kuin lintuinfluenssa ja zikavirus aikoinaan. Mutta jos laumaimmuniteettihypoteesi ei pidäkään paikkansa, silloin laajojen väestömäärien tartuttaminen on ollut kohtalokas virhe, sillä virukselle on muodostunut maailmanlaajuinen ja käytännössä loputon reservi uusille tulemisille. Ja Suomessa, samoin kuin muuallakin maailmassa, tulee kaiken tämän jälkeen olemaan todella paljon vihaisia ihmisiä.

*   *   *

Siinä onkin toinen pelottava asia ajassamme. Jo nyt on nähtävissä, että Suomessa ja lukuisissa muissa maissa äärioikeisto on se, jonka laariin vihaisten ihmisten - varsinkin vanhemman väen - äänet satavat. Vaikka Trumpin hallinto on ryssinyt New Yorkin ja monen muun amerikkalaiskaupungin tilanteen ja niistä on tullut koronaviruksen tällä hetkellä pahimpia pesäkkeitä, on turha kuvitella, että katastrofi sataisi demokraattien laariin. Siitä populismin dynamiikka ja massapropaganda pitävät huolen. Hysteria palvelee aina ääripäitä - ei koskaan maltillisia voimia. Trumpin suosio onkin näissä lopun ajan tunnelmissa kohisten noussut. Lopultahan kaikesta voidaan syyttää mediaa - tai vaikka lääkäreitä.

Italiassa propaganda on lietsonut kansan syvää hylätyksi tulemisen tunnetta ja se on projisoitu EU:hun - aivan kuin EU:lla olisi valtaa tai lääkintäjoukkoja lähetettäviksi epidemian kohdanneisiin jäsenmaihin. Niinpä italialaiset ovat osoittaneet pettymystään hurraamalla neljälletoista kuljetuskoneelliselle Venäjän armeijan ja sotilastiedustelun erikoisjoukkoja, bioasejoukkoja ja vakoilukoneistoa, jotka ovat vyöryneet EU- ja NATO-maan kaupunkeihin. Italian oikeistopopulistien kotimaisten vastustajien kannattaa nyt olla varuillaan niin tautien kuin radioaktiivisten myrkkyjenkin suhteen.

Maailma on todella kummalisella tolalla. Suomessakin armeijaa käytetään sen valvomiseen, etteivät helsinkiläiset saisi eristäytyä taudilta suojaan kesämökeilleen, ainakaan Uudenmaan ulkopuolelle. Vedotaan pikkupaikkakuntien terveydenhuoltokapasiteettiin, vaikka jos ihmiset pystyvät ajamaan autolla mökeilleen, kai he sieltä pystyvät ajamaan Helsinkiin sairaalaan, jos ovat sairastuneet. Tai mihin tahansa, missä heille kerrotaan olevan kapasiteettia. Mökillä olo olisi kuitenkin myös estänyt sairastumisen monien kohdalla, kun taas tiheämmin asutulla pääkaupunkiseudulla nämä samat ihmiset osallistuvat viruksen levitystalkoisiin joutumalla kulkemaan kaupoissa ja liikennevälineissä ainakin ruokaa hakemassa.

No, tehty mikä tehty. Tietysti vasta sitten, kun väki oli jo liikkunut ja vahinko tapahtunut. Mutta sehän on tässä pandemiassa ollut toistuva kuvio Wuhanista alkaen.

*   *   *

Yksityiselämässä näkyy yleinen vilkkaus siinä, kuinka kotonaan ikävystynyt väki yhtäkkiä haluaa yhteyteen kaikkien tuntemiensa kanssa. Lisäksi esiin on kaivautunut tiettyjä inhimillisiä ilmiöitä, jotka alkavat vähitellen hieman väsyttää:

Ensinnäkin, tavattoman monet ihmiset ympäri maailmaa ovat yhtäkkiä omasta mielestään saaneet lääkärin pätevyyden ja latelevat ehdottomia ohjeita siitä, mitä sairastuneiden (ja kaikkien muidenkin) pitäisi tehdä ja mitä ei pitäisi. "Heti nyt tilaat ambulanssin ja menet sairaalaan ja vaadit hoitoa ja tarpeen vaatiessa lahjot, uhkailet, valehtelet, että saat sitä, muuten olet heti kohta kuollut ja ainakin vastuuton typerys, joka haluaa leikkiä marttyyriä." Ei nyt ehkä ihan noin suorasanaista, mutta olen viime viikon aikana väsynyt debatoimaan hyvää tarkoittavien ihmisten kanssa sitä, miksi en ole voinut ottaa testejä tai mennä fyysisesti lääkärin vastaanotolle. (Olen kyllä puhelimessa konsultoinut yhtä virallista lääkäriä ja kahta lääkärinpätevyyden omaavaa kaveria.)

Toiseksi, samanmoinen joukko toista ääripäätä edustavia ihmisiä haluaisi kovasti vakuuttaa minut siitä, ettei minulla mitään ole, ei ainakaan mitään flunssaa kummempaa, tai vaikka olisi koronavirus, niin sehän on vain eräänlainen flunssa sekin. Että olisin nyt vain tosimies, pitäisin turpani kiinni kaikesta ja parantaisin itseni hammasta purren. Mikäs siinä sitten. Mielestäni olen kuitenkin tehnyt juuri noin, eikä minun tarvitse valehdella itselleni sairastavani vain nuhakuumetta ilman nuhaa - onnistun kyllä olemaan mies ja sairastan sairauteni yksin, oli se mikä oli.

Kolmanneksi, kriisin äityessä ehkä kaikkein ärsyttävimmäksi ryhmäksi on muodostunut eräänlainen inkvisitio. Se koostuu niistä ihmisistä, joiden mielestä mikä tahansa kyseenalaistava tai kriittinen asennoituminen viranomaisten ja moninaisten kieltojen ylimaallista viisautta kohtaan on petturuutta. Nämä ihmiset myös aktiivisesti jahtaavat yhä uusia ihmisryhmiä, joiden koetaan jotenkin rikkovan (tai ainakin ehkä haluavan rikkoa) kaikkia näitä uusia ja suorastaan fetisoituja kieltoja, rajoituksia ja kurinpitotoimia.

Ei voi kuin sanoa, että tuollaisessa nostaa päätään peto, jota ei soisi päästettävän valloilleen varsinkaan nyt, kun maailma on täynnä vihaisia ja hysteerisiä ihmisiä. Suuri määrä ihmisistä kaipaa vaikeina aikoina vahvaa johtajaa, joka palkitsisi tottelevaisia ja mielisteleväisiä sekä rankaisisi ankaralla isänkädellä sääntöjen rikkojia ja ylipäätään vastustelijoita. Nämä ihmiset jotenkin aina onnistuvat sokeutumaan sille, että itsekin saattaisivat joutua rangaistavien joukkoon - vaikkapa niinkin vähäpätöisistä asioista kuin mökille menosta tai vessapaperin ostamisesta. Mutta tärkeintähän näille ihmisille ei olekaan se, että itse tulisi hallituksi, vaan se että pitää hallita heidän naapureitaan ja muita kanssaihmisiä. Nämä kun ovat autoritäärisen luonteen mielessä alituinen uhka - kanssaihmiset nimittäin.