keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Suomen ja Viron henkisistä eroista

Juha Keskinen julkaisi Iltalehdessä hyvän kirjoituksen siitä, mitä Suomi voisi oppia Virosta. Siinä kirjoitettiin myös mentaalieroista seuraavaa:
"Ratkaisevin ero on mentaalinen lähestymistapa, joka sitten näkyy yleisessä ilmapiirissä. Parhaimmin asian kiteytti eräs virolainen yrittäjä, joka sanoi menestykseen tarvittavan luottamusta ja nälkää. Täytyy pystyä luottamaan valtioon (julkiseen valtaan), että se toimii oikeudenmukaisesti kansalaisen ja yrittäjän eduksi, ja sitten tarvitaan nälkää yrittämiseen ja työn tekemiseen. On etsittävä aina vain parempaa työpaikkaa ja hankittava valmiuksia sen saamiseen. Hyvät ideat on uskallettava valjastaa yrityksen vetureiksi. Tällaisella ajattelulla syntyy tulosta, työpaikkoja ja taloudellista hyvää.
Suomessa yleisessä mielipiteessä dominoi edelleen liikaa ajattelu, jossa 'koneisto' tuottaa kaiken hyvän. Valtion on luotava työpaikat ja vietävä ne sinne, missä työttömät niitä odottavat. Hyvätkin ideat mankeloidaan sellaisen byrokratian läpi, että harva uskaltaa ryhtyä yrittäjäksi. Innokas nuori yrittäjä miettii, mitä tästä kaikesta seuraa kun verottaja ja muut viranomaiset ovat ottaneet omansa ja esittäneet vaatimuksensa."

Suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta juuri siksi eroihin on hedelmällistä kiinnittää huomiota.

Viro on vielä pienempi kuin Suomi, mikä lyö leimansa sekä hyvässä että pahassa. Piirit ovat pieniä: se lisää keskinäisluottamusta mutta myös saman asian varjopuolta, sisäänpäinlämpiävyyttä.

Suomessa eletään perittyjen statusten ja hierarkioiden järjestelmässä, Virossa taas valtaa pitää sen itse hankkinut sukupolvi.

Molemmissa maissa arvostetaan työntekoa ja arvotetaan sitä - silti Suomi käytännön tasolla kannustaa ennemmin toimettomuuteen. Suomessa tärkeää on puurtaminen - Virossa taas tulokset.

Suomalaista arvostetaan sen mukaan, tekeekö hän kovaa töitä, ja uhrauksiensa mukaan. Virolaista arvostetaan ennemminkin sen mukaan, mitä hän on työllään saavuttanut. Suomessa kulttuuri menee niin pitkälle, että lahjakkuudella tai neuvokkuudella ei oikeastaan saisi ansaita mitään etua. Viro on tässä suhteessa paljon lähempänä normaali-ihmisyyttä.

Molemmissa maissa ollaan jossain määrin herkkähipiäisiä, ei kovin hyvin siedetä kritiikkiä ja sellaisen esittäjiä pidetään oman pesän likaajina.

Politiikan puolella Viro hyötyy merkittävästi siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmistä arvoista vallitsee kansallinen yksituumaisuus - ja sen vastustajat ovat selkeitä vastustajia, joita ei yritetä väkisin yksituumaisuuteen integroida. Suomessa perinteenä on sen sijaan pakotettu ja siten keinotekoinen konsensus. Tosiasiallista yksituumaisuutta ei ole, mutta illuusio sellaisesta luodaan hiljentämällä eri mieltä olevia sekä pelkistämällä tärkeimmät arvot niin yleiselle ja banaalille tasolle, että lopputulos on kiistaton ja epäinformatiivinen.

Virossa luottamus johtuukin pienen heimon yhteisestä asiasta, Suomessa ennemminkin siitä, että omaa tahtoa ei tuoda julki eikä ketään toista siten uhata. Suomalainen luottamus on sitä, että kukaan ei nosta esille huoneessa olevaa virtahepoa, vaikka kaikki sen olemassaolon aistivat.

Viro elää nyt vaihetta, jossa se on kolmekymppinen nuori aikuinen: yhä tuore ja eteenpäin pyrkivä, mutta jo mukavuuden- ja vakaudenkaipuinen. Suomi on keski-iän jälkipuoliskolle ennättänyt täti tai setä, joka katsoo tietävänsä kaiken paremmin kuin nuoremmat, uskoo ennen olleen paremmin, ei halua muuttaa mitään, ja pitää kiinni saavutetuista eduista.

Suomalainen on opetettu siihen, että vasta hyvin korkealla hierarkiassa on oikein ilmaista omaa tahtoa. Oma eteneminen riippuu ennen kaikkea kyvystä kätkeä oma tahto (ja siis mielipiteet) - tarvittaessa naamioimalla ne kollektiiviseksi tahdoksi. Virossa oma tahto on välttämättömyys jo aikaisin, jotta pääsisi yhtään mihinkään.

lauantai 10. helmikuuta 2018

Kärpästen herra

Ehdin olla Indonesiasta palattuani Suomessa runsaan viikon, kun taas istuin koneessa kohti troopillista Kaakkois-Aasiaa. Tällä kertaa suoralla Finnairin lennolla Singaporeen, jossa asetuin saaren itärannikolle, kauas keskustasta, viidakon kupeessa lepäilevään konferenssikeskukseen. Oltiin sadekauden sydämessä ja rankkasateet huuhtelivat maisemaa joka iltapäivä ennen hämärän lankeamista.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja minulle vapaa, joten kävelin ensin joitain kilometrejä rannikon lankkupolkua ja otin sitten terminaalista yhteysaluksen Ubinin saarelle. Saaresta suuri osa on suojeltua ja tiesin sen hyväksi lintupaikaksi. Muitakin villieläimiä, kuten villisikoja, makakeja ja varaaneja, näkee siellä runsaasti. Yhteysalus saapuu kylään, josta voi kävellen tai pyöräillen edetä luontopolkuja myöten saaren muihin osiin.

Viidakko-osissa esimerkiksi punaviidakkokana, tulipääbulbuli ja huiluharakkarastas ovat yleisiä. Ubinin itäpäässä on mangroveräme, josta löytyy korkea lintutorni, pikkukuovien kansoittamia kahlaajalietteitä ja hiekkasärkkiä. Sunnuntai sujui rattoisasti virkistäen tuleviin työpäiviin Singaporen keskustassa ja Kuala Lumpurissa.

*   *   *

Kirjoista on todettava, että palatessani Indonesiasta lukaisin sieltä ostamani paikallisen kirjailijan romaanin - Eka Kurniawanin kirjoittaman maagis-realistisen tarinan, jonka pekuliaarinen nimi oli Vengeance is Mine, Others Pay Cash. Se oli ilahduttavan hauska, keskittyen muutamien kovapintaisten miesten - ja naisten - kompleksiseen suhteeseen omaan miehisyyteensä, naisisuuteensa, kunniaan, itsetuntoon ja paljoon muuhun. Ehdottomasti suositeltavaa tutustua.

Singaporen ja Kuala Lumpurin reissullani taas lukaisin läpi kokoelman Oscar Wilden novelleja, lähinnä sen inspiroimana, että vähän aiemmin olin lukenut virolaisen Eduard Vilden novellikokoelman, ja heidän patsaansahan sentään istuvat penkillä vierivieressä erään entisen kotikaupunkini samannimisen pubin edustalla. Tuplavee-Wilden novelleista erityisen kiehtova oli tavallaan kirjallisuustieteellisen teorian ja fiktion rajamailla liikkunut Portrait of Mr. W. H., aliarvostettu paljon kuuluisampaan Dorian Grayn muotokuvaan verrattuna. Sanaleikkien etsiminen Shakespearen soneteista ja niiden nivominen juoneen tulkintoineen olivat mitä mainiointa verbaaliakrobatiaa.

*   *   *

Suomeen palattuani olen sitten jälleen tarponut hangissa helmikuisessa pakkasessa. Vaikka helmikuu on meillä yleensä hyytävän kylmä, siinä on sentään etunsa lokakuulta tammikuulle levinneeseen martaaseen verrattuna - ainakin valo lisääntyy ja valkeat hanget tekevät maisemasta kauniin, silloin kun sitä pääsee päivänvalossa näkemään. Usein on yhä pimeää lähtiessäni kotoani keskustaa kohti ja töistä palatessani on poikkeuksetta jo ehtinyt jälleen tulla pimeä.

Eilen aamulla kohtasi minua Senaatintorilla näky, joka tuossa aamuvarhaisessa horteessa sai minut hetkeksi hieraisemaan silmiäni ja epäilemään, olinko yhä painajaisessani. Olivatko Senaatintorille vyöryneet panssarivaunut ja miehistönkuljetusvaunut omia vai naapurin? Nytkö se oli alkanut? Onneksi dieselinkatkusta erottui pian sinivalkoisia lippuja ja isänmaamme puolustajain univormuja eikä tunnuksettomia punaisen aamunkoiton vieraita.

Retket talvisiin Itä-Helsingin lähiöihin ovat taas, kuten niin usein, panneet miettimään, missä todellisuudessa ihmiset elävät. Koko ajan kuulee puhuttavan pahaa maahanmuuttajista ja nuorisosta, mutta kumpikaan näistä ryhmistä ei oikein koskaan häiritse minua. Päinvastoin, nuoret ja mamut käyttäytyvät yleensä ihmislajin oletusarvojen mukaisesti. Hyvässä ja pahassa, mutta yleensä kuitenkin ollen kunnolla.

Samaa ei voi sanoa keski-ikäisistä kantaväestön edustajista. Heitä havainnoidessani tuntuu usein kuin he kuuluisivat eri lajiin - johonkin muinaiseen, joka eli alueen luolissa ennen jääkautta, ja on nyt kaivautunut esiin purkamaan pahaa oloaan nuorisoon, maahanmuuttajiin ja ajoittain jopa kaltaiseeni keski-ikäistyneeseen valkoihoiseen lihaa syövään protestanttiin.

Toisin kuin nuorista ja mamuista, näistä ei yhtään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nuorista ja maahanmuuttajista yleensä näkee sanattomasta viestinnästään, mitä he meinaavat. Keski-ikäinen kantaväestö taas tuijottaa tylsämielisesti kuin juuri kellarista noussut zombi, joka ei näe eikä kuule mitään ympärillään, mutta seuraavassa hetkessä huutaa ja sadattalee jotain täysin käsittämätöntä ventovieraille ihmisille, joiden ainoa rikos on olla olemassa.

Muutama päivä sitten olin postissa asioimassa ja kotigruusini oli mukana kantoapuna. Hän seisoi takanani jonossa täysin viattomasti, kun ventovieras kantasuomalainen keski-ikäinen nainen hänen vieressään alkoi sähistä hänelle: Stay away from me! Stay away from me!

Toissapäivänä taas räyhäsi metrossa päihtynyt epäsiisti mieshenkilö, joka huusi kuin hinaaja olevansa kanta-asukas ja tekevänsä rehellistä työtä täällä. Aksentistaan olisi tosin voinut päätellä jotain muuta ensimmäisestä väitteestä (hän oli tullut kymmenisen vuotta sitten eräästä naapurimaastamme) ja habituksesta taas jotain jälkimmäisestä. Mies kävi paikalla olleiden siististi pukeutuneiden ja hyvin käyttäytyneiden irakilaisten kimppuun haukkuen näitä neekereiksi, loisiksi ja terroristeiksi. Räyhääminen jatkui eikä suomalaiskansalliseen tapaan kukaan tietenkään tehnyt miehelle mitään. Joku sentään uhkasi poliisille soittamisella, mutta tokkopa poliisikaan olisi hänen vuokseen vaivautunut.

Vaikka päihde- ja mielenterveyshaasteiset ovat päivittäin todistamassani häiriökäyttäytymisessä pääosassa, harjoittavat häiriköintiä myös selvin päin esiintyvät kantasuomalaiset, joilla ei tunnu olevan ainakaan diagnosoituja mielenhäiriöitä. Erityisryhmänä ovat taloyhtiökyttääjät ja valittajatädit (tai -sedät), jotka voisivat jättää harjoittamatta sosiaalisuuttaan kokonaan ja pitäytyä suomalaiskansalliseen umpimielisyyteensä, jos kerran ainoa tapa lähestyä kanssaihmisiä on yrittää kehittää heille ongelmia.

*   *   *

Loppusuoralla oleva romaanini on työllistänyt vapaita hetkiäni. Sitä varten päätin myös lukea uudelleen William Goldingin klassikon, Kärpästen herran, jonka olen lukemattomien muiden koululaisten tavoin lukenut joskus lapsena tai varhaisnuorena.

Silloin en tietenkään kiinnostunut siitä lainkaan samalla tavoin kuin nyt. Eihän lapsia kiinnosta, että aikuiset analysoivat heidän raadollisuuttaan. Lapset saavat sitä analyysiä osakseen ihan tarpeeksi arjessaan. Sen sijaan nyt aikuisena Goldingin nerous kolahti aivan erilailla.

Juuri aikuisilla tuo kirja pitäisikin luettaa, tai korkeintaan nuorilla aikuisilla. Sillä eihän Kärpästen herra oikeastaan erityisesti lapsista kerro, vaikka henkilöt ovatkin 12-vuotiaita ja siitä alle. Ihmisyydestähän se kertoo. Ihmisten motiiveista, taipumuksista ja suhteista toisiinsa.

Tavallaan olen kuitenkin iloinen, että tein tämän uudelleenlukemisen vasta nyt, enkä silloin, kun kirjoitin romaanini saarelle sijoittuvaa osaa - jolloin olin Kärpästen herran osalta vain hatarien muistojen varassa. Eihän niitä viittauksia silti voinut välttää. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Kärpästen herra olisi ollut liian tuoreena muistissa.

perjantai 9. helmikuuta 2018

Floresilla

Pienet Sundasaaret ovat oma maailmansa Isoihin verrattuina. Luonnonmaantieteellisessä mielessä ne muodostavat ketjuna Wallace-linjalta aina Lydekker-linjalle asti ulottuvan vaihettumisvyöhykkeen, jossa orientaalinen eliömaantiede vaihtuu asteittain oseanialaiseksi.

Niinpä Pienten Sundasaarten ketjun länsipäässä sijaitseva Bali on eliömaantieteellisesti vielä aivan jaavalainen, vaikkakin siellä esiintyy jo ensimmäinen mesikkolaji, indonesianmesikko (balinmesikko). Saariketjun itäpäässä Timorilla ollaan sen sijaan jo hyvinkin australaasialaisissa tunnelmissa, varsinkin mitä lintumaailmaan tulee.

Pienten Sundasaarten keskivaiheilla sijaitsevalla Floresilla ollaan vaihettumisen puolivälissä: runsas puolet lajistosta on vielä aasialaista, mutta monet yleisimmistä aasialaisista linturyhmistä, kuten bulbulit ja timalit, puuttuvat. Tilalle on tullut leimallisen oseanialaisia linturyhmiä, kuten mesikoita ja viheltäjiä.

Floresin nisäkäslajisto on kokenut mullistuksen joskus samoihin aikoihin, kun Homo sapiens sinne veneillä rantautui. Siellä elänyt pienikasvuinen floresinihminen (Homo floresiensis), liikanimeltään hobitti, eli vielä pitkään rinnakkain nykyihmisen kanssa, kunnes hävisi, todennäköisesti esi-isiemme sukupuuttoon tappamana. Samalla hävisi myös muu alkuperäinen megafauna: kääpiöstegodontit, jättiläismarabut ja jättiläisrotat. Viimeiset kaksi jättiläisrottaa ja ulkosaarille vetäytynyt jättiläisvaraani ovat yhä elävien kirjoissa, mutta Floresin pääsaaren ovat vallanneet sinne samoihin aikoihin ihmisen kanssa saapuneet jaavanhirvet, käsnäsiat, pitkähäntämakakit, vesipuhvelit ja sivettikissat.

*   *   *

Kulttuurimaantieteellisesti Pienet Sundasaaret ovat niin ikään kiehtova alue. Indonesia on muslimienemmistöinen jättiläismaa, mutta suurin osa sen muslimiväestöstä asuu Isoilla Sundasaarilla, varsinkin Jaavalla ja Sumatralla. Balilla väestön enemmistö on hinduja, joiden lisäksi on vähemmistöinä muslimeja, katolisia kristittyjä, protestanttisia kristittyjä ja buddhalaisia. Seuraava saari, Lombok, on muslimienemmistöinen, mutta siellä on merkittävä hinduvähemmistö. Sitä seuraava isompi saari, Sumbawa, on konservatiivinen muslimisaari, kun taas muista eristyksiin etelään jäävä Sumba tunnustaa yhä suurelta osin luonnonuskontoja.

Flores ja Timor ovat vahvasti kristillisiä. Floresilla yli 80 % väestöstä on katolisia kristittyjä, jollaisiksi floresilaiset kääntyivät ensimmäisen eurooppalaisen siirtomaavalloittajansa Portugalin vaikutuksesta. Kun Hollanti myöhemmin valtasi Floresin portugalilaisilta, he eivät jostain syystä vaivautuneet käännyttämään väestöä protestanteiksi, ja floresilaisten kieliinkin jäi paljon latinalaisia vaikutteita. Timorilla kävi toisin. Portugali ja Hollanti kiistelivät saaresta kiivaasti ja jakoivat sen lopulta kahtia. Portugalin hallintaan jäänyt Itä-Timor pysyi katolisena, kun taas Länsi-Timor kääntyi hollantilaisten vaikutuksesta protestanttiseksi. Saarenpuoliskojen vihanpito, jonka eurooppalaiset olivat istuttaneet, jatkui Indonesian itsenäistyttyä ja maailmanpolitiikan suurvaltojen tukiessa eri puoliskojen sissiliikkeitä, kunnes lopulta vuonna 2002 Indonesia lopulta myöntyi Itä-Timorin itsenäisyyteen.

Katolisuudestaan huolimatta Flores ei koskaan sanottavammin kapinoinut itsenäistymisen puolesta. Koska se oli liitetty Hollannin siirtomaavaltaan, se muiden Hollannin alueiden tavoin itsenäistyi osana Indonesiaa toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin Floresilla kannatettiin vahvasti Indonesian itsenäisyysliikettä. Se, ettei kristitty saari ole tavoitellut itsenäisyyttä Indonesiasta, voi liittyä siihen, että Timorin tavoin myös Flores on sisäisesti jakautunut: Floresilla puhutaan vähintään viittä eri alkuperäiskieltä (ja lisäksi muualta Indonesiasta tulleiden muuttajien kieliä), ja saaren väestö jakautuu ainakin seitsemään etniseen ryhmään. Itse ehdin tällä kertaa matkustaa vain saaren läntisimmän kansan, manggaraiden, alueella, joka jakautuu kolmeen piirikuntaan: Länsi-, Keski- ja Itä-Manggaraihin (pääkaupungit Labuan Bajo, Ruteng ja Mborong).

*   *   *

Manggarait tuntuivat olevan itsetietoista ja ylpeää väkeä, mutta sellaisina myös helppoja tutustua. He korostivat mielellään kristillisyyttään ja sitä, etteivät ole muslimeja kuten jaavalaiset, mutta muuten heidän suhtautumisensa Indonesian dominoivaan saareen ei ollut mitenkään vihamielinen. Pikemminkin Flores tuntui toivottavan tervetulleeksi Jaavan ja Balin kautta saarelleen tulevan kaupan, turismin ja taloudellisen kehityksen.

Sille, joka etsii luonnonkauneutta ja rauhaa, Flores on ihanteellinen matkakohde. Matkailuala on riittävän kehittynyt, että matkailija löytää saarelta hyvän ja kattavan majoitus- ja liikenneverkoston. Matkailuelinkeinojen parissa työskentelevät ihmiset ovat kielitaitoisia. Muuten Floresilla ei sitten juuri osatakaan englantia eikä usein edes Indonesian kansallista lingua francaa, bahasaa. Kuunnellessani manggaraita korvaani soi usein kielen omituisen italialainen aksentti, jota sinne tänne ripotellut portugalilaiset lainasanat korostivat.

Samoin kuin Pohjois-Borneolla, Floresilla matkailusta teki miellyttävän kohtalaisen alhainen väentiheys - saarella on 1,8 miljoonaa asukasta, mikä Indonesiassa (ja yleensä Kaakkois-Aasiassa) on vähän. Saaren päästä päähän vievä Trans-Flores -maantie on hyvässä kunnossa, muu tieverkosto useimmiten luonnehdittavissa lähinnä kärrypoluiksi, joilla on varsinkin sadekaudella hyvä olla neliveto. Alkuperäismetsä peittää vielä huomattavaa osaa Floresista, vaikkakin metsästyspaine näytti olevan korkea, etenkin isompia ja näkyvämpiä lajeja kohtaan.

*   *   *

Länsi-Manggarain pääkaupunki Labuan Bajo on saaren tärkein turistisolmukohta. Sinne saapuu suurin osa Jaavalta ja Balilta tulevista lennoista, ja sieltä lähtevät veneet Floresinsalmessa sijaitseville Komodon ja Rincan saarille, jotka ovat osa Komodon kansallispuistoa.

Labuan Bajo (eli Bajo) on mitä idyllisin pieni satamakaupunki, joka reunustaa sinisenä välkehtivän lahden pohjukkaa. Maisema avautuu eteen heti ylängöllä sijaitsevalta lentokentältä mutkittelevaa tietä alas kaupunkiin ajaessa: kimalteleva vesi, lahdella kelluvat monenlaiset kalastaja-, huvi- ja matkustaja-alukset, taustalla kohoavat vuoristoiset pikkusaaret. Pikkukaupungin rantakatu on täynnä kauppakojuja, ravintoloita ja hipsterikahviloita, hieman ylempänä, eri puolilla, sijaitsevat kalatori ja kansallispuiston päämaja.

Bajosta pääsee monenlaisilla venekyydeillä Komodolle - samoin kuin toiselle saarelle Rincalle, joka on metsättömämpi ja jolla elelee muun muassa laumoittain villihevosia. Suurin osa matkailijoista menee Komodolle Bajon lukuisten matkatoimistojen tarjoamilla pakettimatkoilla, ottavat muutaman kuvan lohikäärmeiksi (ora) nimitetyistä jättiläisvaraaneista ja jatkavat sitten rannoille tai riutoille. Oman erityisintressini vuoksi vuokrasin itselleni kokonaisen veneen päiväksi, jotta en olisi sidottu minkään ryhmän mukana kulkemiseen.

Merellä Floresin ja Komodon välissä tarjoutui mahdollisuus monenlaisten merilintujen näkemiseen, joskin vuodenaika ilmeisesti oli väärä fregattilinnuille ja tyrskyliitäjille. Töyhtötiiroja pyyhki paljon, ruskosuulia vähemmän. Avoimella merellä oli suurina lauttoina talvehtivia vesipääskyjä. Lisäksi veneestä käsin näki Komodoa pienempien pikkusaarten rannikoilla mm. valkokeisarikyyhkyjä, korallihaikaroita, valkomerikotkia ja bramiinihaukkoja.

Komodolla ei ollut lainkaan vaikeaa löytää jättiläisvaraaneja. Useita yksilöitä hengaili pysyvästi metsänvartijain päämajan ympäristössä. Varaanit ovat itse asiassa vaarallisia, minkä vuoksi kansallispuiston alueella on pakko ottaa mukaan metsänvartija - maksullista muttei liian kallista. Heillä on kaksihaarainen keppi suojaksi varaanien hyökkäyksiltä. Koska varaanit triggeröityvät verenhajusta, varoitetaan sinne saapuvia, että haavoittuneiden tahi kuukautisilla olevien naisten ei kannata lainkaan lähteä maastoon.

Koska Komodo on suojelualuetta, lintumaailma on rikas. Saaren kuuluisin lintulaji on sulawesinkakadu, jolle Komodo on yksi harvoista jäljellä olevista luonnonpopulaatioista. Aasiassa rehottava häkkilintukauppa on hävittänyt lajin suurimmasta osasta alun perin koko itäisen Sundasaariston kattanutta levinneisyyttään. Komodolla kakaduja vielä elää kohtalaisina parvina, mutta metsänvartijat joutuvat suojelemaan niitä asein salapyytäjiltä. Korruptio voisi helposti hävittää koko kannan vuodessa, kuten monessa muussa paikassa (mm. kaikilla Floresin pääsaaren pesimäpaikoilla) on jo tapahtunut.

Myös viherkeisarikyyhky, indonesianseeprakyyhky, floresindrongo ja isokaljumesikko ovat saarella hyvin yleisiä ja helposti nähtäviä. Metsissä kaivelevat australianisojalat suuria pesäkumpujaan. Siellä elää myös yhdyskunta paksunokkavariksia, jotka on taikauskon vuoksi hävitetty suurimmasta osasta pääsaarta. Nisäkkäätkin ovat Komodolla runsaita, erityisesti kaikkialla käyskentelevä jaavanhirvi, joka on jättiläisvaraanin tärkein saaliseläin.

*   *   *

Matka Bajosta Rutengiin kulkee mutkittelevia teitä halki metsäisten kukkuloiden ja vuorten sekä riisipeltojen ja hedelmätarhojen täyttämien laaksojen. Puarlolon metsät ovat hämmästyttävän lintuisia ja niissä pääsee helposti näkemään endeemisen floresinmonarkin. Alueen metsät kuuluvat osana Mbelilingvuoren suojelualueeseen. Puolimatkassa kohti Rutengia, maatalousvaltaisessa laaksossa, sijaitsee Lemborin pikkukaupunki, joka tarjoaa hyvin pysähdyspaikan lounaalle.

Sisämaan ylängöllä sijaitseva Ruteng on Manggaraimaan keskus ja suurin kaupunki katedraaleineen ja lukuisine kirkkoineen. Netistä hakemani majatalon omistaja oli lähtenyt liiketoimiin muualle ja paikkaa hallinnoi kaksi hilpeää paikallisen turismiyläasteen oppilasta. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään valittamista, sillä he paitsi osasivat englantia, myös halusivat ehdottomasti sitä käyttää, valistaen auliisti kaikesta hyödyllisestä maan ja taivaan välillä.

Ruteng on ihanteellinen tukikohta lukuisiin hyviin lintupaikkoihin muutaman kymmenen kilometrin säteellä kaupungista. Vuoristometsät ovat paras paikka Floresin endeemisten lajien löytämiseen, eikä moni niistä jäänytkään minulta löytämättä. Maatalousmaisemista löytää enemmän yleissundalaista lajistoa. Myös luola, josta floresinhobitti aikoinaan löydettiin, samoin kuin paikan yhteydessä oleva pieni museo, ovat Rutengista lyhyen matkan päässä sijaitsevassa kylässä. Tie sinne tosin on siinä kunnossa, että suosittelen maasturia.

Kunnon matkaan kuuluu aina myös ihmisen henkistä matkaa symboloiva kiipeäminen vuorelle. Floresilla hyvä paikka tällaiselle kohottautumiselle on Ranakavuori, joka ei ole kaukana Rutengista. Vuoren juurella on kylä, josta kiipeämisen voi aloittaa, ja sen rinteitä peittävät naavaiset sademetsät. Puolimatkassa huipulle on mystinen pieni järvi kiljahtelevine apinoineen. Siitä eteenpäin Via Dolorosaa kuvaavilla, jo kauan sitten luonnon valtaamilla kristillisillä monumenteillä reunustettu polku, joka lopulta palkitsee sitkeän kiipeäjän henkäsalpaavilla näkymillä metsäisiin laaksoihin, sumuisille vuorenhuipuille ja niiden takana siintävälle merelle.

Aivan huipulla sijaitseva kappeli on omassa opettavaisuudessaan jonkinlainen antikliimaksi. Se on ilmeisesti rakennettu joskus pari vuosikymmentä sitten kristilliseksi yöpymismajaksi pyhiinvaeltajille ja päästetty sen jälkeen rapistumaan monsuunien runtelemaksi kummitustaloksi täynnä siellä vierailleiden teinien seurankaipuisia graffiteja. Yhdessä huoneessa kohtasin kuitenkin Valkean Naisen. Kaaoksen keskellä yksi pieni alttari oli pidetty siistinä ja sitä vartioi lapsen kokoinen Neitsyt Marian patsas, jonka luo kävijät olivat tuoneet kirjeitä, rukouksia ja runoja. Joku oli tuonut islamilaisenkin rukouksen, ehkä kävijä joltain toiselta saarelta.

Floresin vuorimetsäin lintujen joukossa monenlaiset rillit ovat yleisimpiä. Tavanomaisen näköisten Zosteropsien lisäksi saarella on useita lajeja jännännäköisiä Heleia-suvun rillejä: floresin-, viirupää-, töyhtö- ja valkokulmarillejä. Yleisten talvehtijoiden kuten lapin- ja kamtšatkanuunilintujen joukossa puissa puikkelehtii punasieppokerttuja ja floresinuunilintuja. Endeemisiä tai melkein endeemisiä käpinkäisiä on kaksi ja minivettejä yksi laji. Mesikoita on ainakin kolmea lajia. Floresinviuhka on yleinen.

*   *   *

Rutengista jälleen etelää kohti Mborongiin (tai Borongiin) matkustettaessa on pian Rutengin jälkeen kaunis kraatterijärvi Rana Mese ympäröivine suojeltuine metsäalueineen; erinomainen lintupaikka, jossa esimerkiksi viherviidakkokanan runsaus kertoo siitä, että metsästys on kontrollissa.

Itä-Manggaraissa oli meneillään vaalit. Kylissä oli äänekkäitä kyläkokouksia ja ehdokkaiden kannattaja-autokunnat kruisailivat vuoristoteitä pitkin karnevaalitunnelmissa.

Kisolin alue on hyvä tukikohta tutustua Mborongista itään sijaitsevien rannikkoalueiden linnustoon, joka eroaa Rutengin linnustosta siinä, että kyse on alankometsistä. Lajisto oli paljolti samanlaista kuin Komodolla, erilaista kuin Rutengissa. Kisolissa ja Ndekivuoren alarinteillä on kuitenkin erinomainen mahdollisuus nähdä endeemistä floresinvarista samoin kuin kaunopittaa. Kylien hedelmäistutukset ovat helpoin paikka löytää papukaijoja, kuten floresinriippukaijaa ja viherluria. Kakadu on täältä valitettavasti jo hävinnyt.

Tiet olivat usein niin huonossa kunnossa, ettei autokuskini suostunut lähtemään niitä ajamaan pomonsa maasturilla. Mutta eipä siinä mitään, kävelin hilpeästi rallatellen tropiikin suopeassa kuumuudessa, jota silloin tällöin rankkasade viilensi. Tapasin kulkiessani ihmeissään hymyileviä ja tervehtiviä maanviljelijöitä ja koululaisia, sain kutsuja kahville ja kirkkoihin ja suuren kansansuosion ylittäessäni joen rahvaan tavoin kahlaten - jättäen maasturinsa mutaantumista hermoilleen Rayban-päisen kuskini hienohelmana odottamaan joen tuollepuolen.

*   *   *

Palattuani erinomaisen onnistuneen Floresin matkan päätteeksi Labuan Bajoon, minulle jäi vielä aamupäivän verran aikaa ja lähdin kansallispuiston päämajasta saamineni epämääräisine ohjeineni etsimään Dolatin soita, tavoitteenani nähdä saarilistaltani vielä suureksi osaksi puuttuneita haikaroita, rantakanoja ja kahlaajia.

Tämäkin paikka osoittautui kunnon kävelyreissuksi halki mutaisten polkujen ja riisipellonlaitojen, paikallisten ihmetellessä valkoista vierastaan. Varoiteltuja krokotiilejä ei näkynyt - vesipuhveleita senkin edestä. Riisipelloilla oli paljon sekaparvia manikkeja ja vaikka itse suoalue näyttikin joutuneen suurimmaksi osaksi viljelysten valtaan, oli siellä yhä paljon kosteikkolintuja: suomuviheltäjäsorsia, sulttaanikanoja, ojasuokanoja, kanelipikkuhaikaroita, jaavanriisihaikaroita ja pikkukukaaleja.

Kaatosade yllätti minut Dolatissakin, mutta koko matkan aikana vain yksi iilimato ehti sääreeni saakka. Retki oli oikein hyvä päätös Floresin-matkalleni, joka venyi alkuperäistä suunnitelmaani pidemmäksi, kun löysin avuliaita kontakteja ja paikkoja, joiden olemassaolosta en ilman heitä olisi tiennyt. Niinpä toinen kohdesaari, Timor, jäi seuraavaan kertaan.

lauantai 3. helmikuuta 2018

Itä-Jaavalla

Ylitin salmen Balilta Jaavalle lautalla, jollaiset liikennöivät taajaan Gilimanukin ja Banyuwangin väliä. Ilma oli seesteinen ja istuin kannelle nähdäkseni matkalla joitain merilintuja. Kuten Aasiassa on tapana, teinit halusivat tehdä tuttavuutta, vaikkeivät osaisikaan englantia - mutta ei se mitään, koska tiedän heidän haluavan lähinnä selfieitä länkkärin kanssa.

Tärkein kohteeni Itä-Jaavalla oli Baluranin kansallispuisto, joka sijaitsee Jaavan koillisnurkassa. Baluranin maisemat ovat muistutus ajasta, jolloin savanni oli sademetsän ohella toinen hallitseva maisematyyppi Kaakkois-Aasiassa. Metsien katoamisesta puhutaan nykyään paljon, mutta savanneja sama kohtalo kohtasi itse asiassa jo paljon aiemmin, sillä sivilisaatiot asettuivat ensimmäiseksi juuri savannia kasvaville tasangoille ja raivasivat ne viljelysmaiksi, kyliksi ja kaupungeiksi. Savanneja asuttaneet suurnisäkkäiden laumat korvautuivat kesytetyillä naudoilla, vesipuhveleilla ja muilla kotieläimillä.

Baluranissa jaavanhirvien, villien vesipuhvelien ja bantengien laumat yhä käyskentelevät perin afrikkalaisessa maisemassa. Jaavanhirvi (eli timorinhirvi) on Sundasaarten vastine intialaiselle sambarhirvelle ja yleisin suurnisäkäs. Lisäksi kansallispuiston alueella on tiheitä metsiä ja rannikolla mangroverämeitä.

Linnuston osalta Baluran on niin ikään paratiisi. Savannin näyttävin lintu on epäilemättä viherriikinkukko, Intian niemimaalla elävän tavallisen riikinkukon kaakkoisaasialainen vastine, joka on tavallista riikinkukkoa isompi ja nimensä mukaisesti väriltään vihreä eikä sininen. Baluran on viimeisiä paikkoja, joissa viherriikinkukko on vielä yleinen. Kyseessä on myös maailman suurin fasaanilaji.

Baluranista löytyvät myös molemmat paikalliset villikanalajit. Kesykanan alkumuoto, punaviidakkokana, esiintyy metsissä, viherviidakkokana puolestaan suosii savannimaastoa, ja olin jo ehtinyt nähdä lajia Balin puolella Länsi-Balin kansallispuistossa. Molemmissa kansallispuistoissa on myös viimeisiä kantoja erittäin uhanalaista jaavankottaraista.

Baluran on erinomainen paikka nähdä sarvinokkia. Jaavan kaikki kolme sarvinokkalajia esiintyvät Baluranissa, ja itse näin niistä kaksi, intian- ja uurresarvinokan.

Tarkoitukseni oli siirtyä seuraavaksi Floresille, joten otin junan Banyuwangista Itä-Jaavan suurkaupunkiin Surabayaan. Kaakkois-Aasiassa olen havainnut parhaaksi ottaa junissa ja linja-autoissa aina kakkosluokan paikka (ellei kyse ole yöjunasta, jossa on tarkoitus nukkua), koska ykkösluokka on lähes poikkeuksetta liian hyvin ilmastoitu. Trooppisessa Aasiassa ajatellaan, että kylmyys on luksusta, jonka vuoksi julkisissa kulkuneuvoissa ja ostoskeskuksissa vilustuu helposti ilmastointilaitteiden hyytävästä viimasta, kun ulkona on neljäkymmentä astetta.

Kakkosluokan vaunussa olikin mukavaa, ilmastointi pelasi kohtuullisuudella ja ihmiset käyttäytyivät sivistyneesti. Junassa ei kuljetettu mukana lampaita eikä kanoja eikä kukaan tullut kerjäämään, kuten Etelä-Aasiassa. Ikkunan ohi soljuivat loputtomat riisipellot ja välillä kylät ja kaupungit. Sen verran pitkä matka kuitenkin oli, että ehdin lukaista kannesta kanteen Outi Pakkasen dekkarin Musta aurinko, joka kertoi suomalaisten ekspättien perheahdistuksesta Abu Dhabissa suomalais-filippiiniläisen lastenhoitajan näkökulmasta.

Surabayassa ehdin katsella kaupunkia vain jonkin aikaa, kun jo löysin sopivat lennot kännykästä (joka ei vielä ollut hajonnut lopullisesti, vaikka oireilikin). Menin lentokentälle, lensin takaisin Balille ja sieltä seuraavana päivänä Floresille, josta kertoo seuraava kirjoitus.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Balilla

Ehdin käväistä joulukuun lopulla Suomessa, jossa kuluivat myös juhlapyhät. Tosin aatonaattoni meni siihen, että pelastin georgialaisen jumista Riian lentokentältä, kun joulumielellä ollut Latvian rajavartiosto olisi käännyttänyt hänet takaisin Georgiaan. Piti selvitellä heille, että kyllä georgialaisilla on oikeus oleskella 90 vuorokautta Schengen-alueella viisumitta, että kyllä hänellä on ylöspito, eikä köyhyys ole mikään rikos.

Eihän hän Suomesta töitä löydä ja opiskelemaan pääsykin edellyttää oleskelulupaa, mutta ainakin hänellä on talvipakkasiksi kolme kuukautta huone, jossa asua. Hän on löytänyt pari georgialaista, joiden kanssa Helsingissä voi hengailla, silloin kuin näillä on aikaa. Haluaisi avoimeen yliopistoon, enkä haluaisi masentaa toteamalla, ettei Suomessa saa oleskelulupaa sillä, että yrittää olla rehellinen, opiskella tai etsiä työtä.

Georgialainen jäi huolehtimaan asunnostani. Itse lähdin ennen vuoden päättymistä takaisin tropiikkiin. Vuoteni vaihtui jo puoli vuorokautta ennen kotimaahan jääneitä Balilla, Keski-Indonesian aikavyöhykkeellä. Jätin uudenvuodenbiletykset kokonaan väliin tänäkin vuonna ja sen sijaan sain ensimmäiset vuoden 2018 vuodarit mukavasti kasvitieteelliseen puutarhaan avautuvalla terassillani aamiaista ja Bintang-olutta nauttien. Viereiseen puuhun istahtaneesta kirjokäestä tuli vuoden ensimmäinen elis.

*   *   *

Vuosi 2018 alkoi kaikin tavoin jotenkin onnellisemmissa merkeissä kuin monenlaisen epäonnen riivaama mennyt vuosi. Myös toinen perättäinen matkani Sundasaaristoon sujui merkittävästi ensimmäistä onnekkaampien tähtien alla. Kaikki tuntui sujuvan kuin rasvattu. Ainoaksi onnettomuudeksi jäi jo aiemmin oireilunsa aloittaneen kännykkäni lopullinen hajoaminen, niin että se suostui toimimaan enää suoraan laturiin kytkettynä.

Mieleeni palasi, kuinka hyvä onkaan matkustaa yksin. Silloin matkustaminen on sitä, mitä sen pitääkin olla: vapautta. Ei tarvitse koko ajan olla sitoutumassa milloin mihinkin tai suunnittelemassa seuraavaa päivää, vaan voi elää siinä hetkessä, johon huomion tulisi keskittyä. Siis nykyhetkessä. Ilman huomion suuntaamista nykyhetkeen matkassa ei oikeastaan ole mieltä. Mielikuvitusmaailmassa voi elää kotonakin.

On olemassa joitain ihmisiä, jotka ovat ihanteellisia matkakumppaneita. He ovat syystä tai toisesta sellaisia, etteivät tarvitse jatkuvaa olemassaolonsa vahvistamista eivätkä riistä pois matkustamisen perusolemusta. Ikävä tosiasia miehen kannalta on, että he harvoin ovat naisia. Tämä johtunee sukupuolten välisistä luontaisista eroista. Mies ja nainen hankkivat eri tavoin mielenrauhansa. Mies pyrkii pitämään mahdollisimman paljon vaihtoehtoja avoimina edessään. Nainen taas pyrkii sitomaan mahdollisimman paljon. Miehellä on tie, naisella staattinen tukikohta - koti tai parisuhde. Mies tuntee mielenrauhaa ollessaan liikkeessä, edessään runsaasti avoimia valintoja ja mahdollisuuksia - nainen ollessaan tukikohdassa, jossa kaikki yksityiskohdat ovat siten kuin pitäisi.

Matka aina testaa matkakumppaneita, mutta oikeastaan ei ole olennaista, kuinka hyvin tuntee toisen ihmisen ennen matkaa. Matkan kannalta ei ole eduksi tuntea toista liian hyvin tai liian huonosti. Paras matkakumppani voi yhtä hyvin olla se, jonka tuntee niin hyvin, ettei puhuttavaa ole, voi keskittyä matkaan, tai se, jota ei tunne oikeastaan lainkaan eikä ole pakkokaan tuntea. Olen matkustanut ihmisten kanssa, joista ei jää jäljelle edes nimeä, saati Facebook-kaveruutta. He, kuten matkakin, ovat mandaloita.

Vastaus siihen, onko parempi matkustaa yksin vai jonkun kanssa, vaihtelee matkoittain. Tällä kertaa tuntui väkevästi, että oli parempi matkustaa yksin. Sillä tavalla toki myös tapaa uusia ihmisiä, mikäli se on minkäänlaisena osa- tai sivutavoitteena matkoilla.

*   *   *

Tulivuoria posahteli siellä täällä. Balin Agungvuori oli vaihteeksi vähän rauhoittunut, mutta Sumatralta Luzonille ja Papuaan purkautui tulivuorista laavaa ja järistyksiä. Hirmumyrskyt pyyhkivät Filippiinien ja Vietnamin rannikoita. Tsunamivaroituksia annettiin Melanesiaan. Kaiken tämän keskellä ne alueet, joissa itse liikuin, pysyivät seesteisinä ilman liikennehäiriöitä. Mitä nyt matkan lopussa tuli jonkin verran kaatosateita, mutta ne ovat ymmärrettäviä. Sademetsät eivät suotta ole nimeltään sademetsiä, ja olihan sentään sadekausi.

Jätin nopeasti Denpasarin, Kutan ja Ubudin turisteja kuhisevat maisemat taakseni ja suuntasin maanteitse Balin luoteiseen kärkeen, joka ojentuu kohti Jaavan rannikkoa. Gilimanukista tuli tukikohtani Länsi-Balin (Bali Barat) kansallispuistoon. Majatalon isäntä tunsi lintuoppaana freelanceroivan metsänvartijan, joka lähtikin seuraaviksi päiviksi näyttämään minulle, mitä laajan kansallispuistoalueen eri osista löytyy.

Kansallispuistossa asustaa viimeinen luonnossa elävä populaatio Balin ainoaa kokonaan endeemistä lintulajia ja maailman mahdollisesti kauneinta ja himoituinta mainaa, nimittäin balinkottaraista. Nykyisin kansallispuiston alueella elävät pienet balinkottaraisparvet polveutuvat parin vuosikymmenen takaa aloitetusta uudelleenistutusohjelmasta. Mitä lähempänä kansallispuiston päämajaa ollaan, sitä useammalla linnulla on värirenkaat kertomassa siitä, että ne ovat ohjelmassa vapautettuja lintuja. Kauempana rengastettujen määrä vähenee - renkaattomat ovat palautusohjelman lintujen luonnossa syntyneitä jälkeläisiä.

Toinen luonnosta lähes sukupuuttoon kuollut kottaraislaji on jaavankottarainen, jonka senkin viimeisistä populaatioista yksi elää Länsi-Balin kansallispuistossa. Pääsin myöhemmin näkemään saman lajin myös Jaavan puolella Baluranin kansallispuistossa.

Muita hyviä lajeja, jotka ovat Länsi-Balin kansallispuistossa melko helposti löydettävissä, ovat viherviidakkokana, savannikehrääjä, sundanpöllönen ja jaavanpitta. Lähialueiden kahlaajarannoilta ja suola-altailta löytyi lukuisien palearktisten talvehtijoiden lisäksi jaavantyllejä ja jaavansinikalastajia. Hedelmöivät viikunapuut vetivät puoleensa kolmea lajia viherkyyhkyjä, mustaniskakyyhkyjä ja kolmea lajia seppiä.

*   *   *

Bali on tavallaan ensimmäinen Pienistä Sundasaarista, mutta luonnonmaantieteellisesti se on oikeastaan viimeinen Isoista Sundasaarista. Siellä elävä fauna on melkein tyystin jaavalaista - siinä määrin, että joitain ylikansoitetun Jaavan lintulajeista pääsee itse asiassa helpommin näkemään Balilla. Myös nisäkäslajisto - jaavanhirvet, käsnäsiat, pitkähäntämakakit ja vesipuhvelit - on tyypillisen isosundalaista. Eliömaantieteellisiä alueita jakava Wallace-linja kulkeekin Balin ja sen pienen kaakkoisnaapurin Nusa Penidan välistä, jättäen Balin länsipuolelleen Isojen Sundasaarten joukkoon.

Kulttuurisesti Bali on Indonesian saaristossa omaleimainen, sillä siellä on suuri hinduenemmistö - nettitietojen mukaan yli 80 %, kun taas paikallisilta kysyttäessä 70 % luokkaa. Jäljelle jäävät jakautuvat muslimeihin, katolisiin ja protestanttisiin kristittyihin sekä buddhalaisiin. Hindulaisuus näkyy varsinkin arkkitehtuurissa, temppelien ja niitä vartioivien naagojen, demonien ja jumalpatsaiden määrässä.

Myös metsänvartija ja autokuski olivat hinduja, mutta emme juurikaan puhuneet uskonasioista ennen kuin he veivät minut kylään, joka oli ennen ollut hindulainen, mutta käännytetty jokin aika sitten protestanttisiksi kristityiksi. Naapurikylä puolestaan oli kääntynyt katolisiksi. Kummankin kylän suureelliset kirkot oli kuitenkin rakennettu samaan koristeelliseen krumeluurityyliin kuin balilaiset hindutemppelit. Hindujumalten paikalla vain oli protestanttisessa kylässä suuri risti sekä Jeesus, katolisessa kylässä neitsyt Maaria.

Koska Denpasarin lentokenttä toimi matkani logistisena solmukohtana - sinne saapui lentoni Dohasta ja sieltä lopulta lähti paluulentoni Dohan kautta Eurooppaan, ja Balin kautta myös matkustin Itä-Jaavalta Floresille ja sittemmin Floresilta takaisin. Niinpä pääsin useampina iltoina näkemään myös sitä turisti-Balia, johon suurin osa sinne matkaavista tutustuu: katuja täynnä turistimyymälöitä, sisäänheittäjiä, brittipubeja, humalaisia australialaisia, rantavarustuksessa kaupungillakin koikkelehtivia punaiseksi palaneita pohjoismaalaisia, alkoholia, hipstereitä, surffaajia, pilven ja irtoseksin tarjoojia. Ei kuitenkaan tarvitse lähteä Balin pääkaupunkiseudulta tai etelärannikolta kovin kauaksi, kun maailma muuttuu paikallisemmaksi. Turistibisneksen etuna on toki se, että toisin kuin monilla muilla Indonesian saarilla, Balilla lähes jokainen vastaantuleva osaa englantia.

*   *   *

Gilimanukista lähdin lautalla Balinsalmen yli Itä-Jaavalle käydäkseni eräällä tavoitesuojelualueella. Kun palasin myöhemmin lentoteitse Surabayasta Denpasariin, minulle jäi vapaa aamu ennen lentoa Floresille. Käytin sen käymällä Balin eteläkärjessä Uluwatussa, jossa on yksi saaren kuuluisimmista hindutemppeleistä jylhien rantajyrkänteiden huipulla.

Mainituilla rantajyrkänteillä uskotaan pesivän pikkutropiikkilintuja, koskapa tropiikkilinnut lentelevät ympäri vuoden jyrkänteiden ympärillä hyvin nähtävissä. Näitä valkeita valtamerilintuja seuraavat suhteettoman pitkät pyrstöjouhet, joiden merkitystä ei kai kukaan ole oikein selittänyt. Kuitenkin kyse on nykytutkimuksen valossa erittäin vanhasta ja arkaaisesta linturyhmästä, josta on jäljellä enää kolme nykyään elävää tropiikkilintulajia.

Uluwatu sopinee muutenkin valtamerilintujen staijaamiseen, mutta lajit vaihtelevat vuodenajasta toiseen. Temppelialuetta ympäröivät puutarhat tavanomaisine jaavalais-balilaisine tyyppilajeineen sekä tietenkin laumoittain tunkeilevia makakeja, joiden lähestyessä kannattaa pitää omaisuudestaan kiinni.

Floresilta palattuani minulla niin ikään oli aamupäivä vapaata Balilla ennen paluulentoani kohti Eurooppaa. Käytin sen Seranganin saarella, joka on erinomainen alue varsinkin kahlaajien mutta myös monenlaisten muiden lintujen näkemiseen. Pääsin viimein näkemään läheltä ja kunnolla riuttapaksujalkoja - yksi sellainen huuteli yöllä jo Floresilla ollessani. Lahdenpohjukoiden lietteillä oli hyvin edustava kokoelma itäpalearktisia kahlaajalajeja ja tiiroja. Kuivilta pensaikkomailta oli helppo kompata esiin suippopyrstökurppia ja tummapyyjuoksijoita.

Indonesiassa kaikki käyttävät ojekien tai taksien ottamiseen kännykkäsovelluksia, mutta itse huomasin, että jonkin matkan vaatiessa moottoripyörän sijaan autoa tuli perinteinen Bluebird-taksi yleensä halvimmaksi. Hinta on mittariin fiksattu ja tunnin odottelukin maksaa vain 40 000 rupiaa eli noin kaksi euroa. Etukäteen sovittuja hintoja ei juurikaan kannata käyttää, jos on valkoihoinen, ellei ole tilanteessa, jossa normaalihintaisia vaihtoehtoja ei ole käytössä. Denpasarin lentokenttä on sellainen, sillä normaalihintaiset taksit eivät pääse sinne. Sieltä voi kuitenkin kävellä ulos ja ottaa normaalikyydin portin ulkopuolelta.

lauantai 30. joulukuuta 2017

Jaavalla

Kuten edellisestä kirjoituksesta kävi ilmi, Borneon jälkeen olimme hetken jumissa Kuala Lumpurissa, josta jatkoimme aiemmin suunnitellun Sumatran sijaan Jaavalle, jossa sijaitsee Indonesian pääkaupunki Jakarta samoin kuin yli puolet koko Indonesian väestöstä, mikä tekeekin Jaavasta maailman väkirikkaimman saaren. Jakartan metropolissa yksinään on yli 30 miljoonaa asukasta, mutta myös suurin osa muista Indonesian suurimmista kaupungeista sijaitsee Jaavalla.

Väentiheys ja Jakartan pahamaineiset ruuhkat huomioon ottaen hankkiuduimme lentokentältä suoraan Bogoriin. Sen piti olla rauhallisempi. Käytännössä Bogor on kuitenkin jo alkanut kasvaa kiinni Suur-Jakartaan ja on viikonloppuisin tupaten täynnä jakartalaisia. Katselimme kuitenkin Bogorin kuuluisia puutarhoja, kävimme syömässä donitseja, juomassa lattea ja asuimme miellyttävässä pienessä majatalossa.

Liikkumiseen meni Jaavalla pelkän ruuhkaisuuden vuoksi aivan liikaa aikaa. Bogorin molemmin puolin sijaitsevista kansallispuistoista, joissa olimme ajatelleet käydä kummassakin, pääsimme siten käymään vain toisessa, kuuluisammassa. Kyseessä on Gunung Geden ja Pangrangon kaksoistulivuorten ympärillä aukeava, eri korkeusvyöhykkeitä käsittävä kansallispuisto, jossa on tavattu yli puolet kaikista Jaavalla esiintyvistä lintulajeista.

Gunung Geden-Pangrangon kansallispuiston portille voi käytännössä mennä Cibodasin kasvitieteellisten puutarhojen kautta, jotka kukkivine ja hedelmöivine puineen ovat niin ikään erinomainen lintupaikka. Cibodasissa oli suurina parvina Jaavan pienimpänä lintuna tunnettua jaavanpyrstötiaista, jotka muodostivat puita ja pensaita koluavien sekaparvien ytimen. Henkilökohtaisesti epäilen, mahtaako tämä hippiäisen kokoinen pyrstötintti olla pienempi kuin eräät kukastajalajit, jotka nekin todella pieniä. Toinen kiva laji sekaparvissa oli sundannakkeli, väreiltään mustaa, metallinsinistä ja valkeaa. Manikkeja, bulbuleja ja sen sellaisia, joita on vaikeampi nähdä tiheässä metsässä, näkee puutarhojen alueella helposti.

Puutarhojen sisäänkäynnin luota lähtee vasempaan polku, joka johtaa vesiputouksille. Varhain aamuna tämä polku on helppo paikka kahden eri haarapyrstölajin näkemiseen, samoin eräiden pensaita ja bambua suosivien lajien. Ylempänä kukkulalla näyttäytyi rosvokotka sangen näyttävästi, harjakotka syvemmällä metsässä. Endeemistä jaavanjalokotkaa en onnistunut tällä kertaa löytämään, vaikka sen pitäisi Gedellä ja Pangrangolla elellä.

Varsinaisen kansallispuiston alueella luontopolku nousee jyrkästi ylös kosteiden viidakoiden halki, saapuu sitten pienelle Sinijärvelle, jatkuu avoimemman suomaiseman halki pitkospuita, sukeltaa takaisin viidakkoon ja haarautuu lopulta kahtia, toisen haaran johtaessa Cibereumin putouksille ja toisen ylös tulivuoren kraatteria kiertävälle polulle. Lintuja on runsaasti - timaleja, medestäjiä, minivettejä - tosin niiden näkeminen ei aina ole kovin helppoa. Sekaparvia tuli kuitenkin vastaan ihan mukavasti, eikä sekään häirinnyt, että runsaasti jakartalaista nuorisoa kiipesi vuorelle samana päivänä, usein iloisesti tervehtien tai haluten ottaa selfieitä ulkomaalaisten kanssa.

Palasimme Bogoriin ja sieltä Jakartaan, jossa oli aikaa yksi kaupunkipäivä. Suuri ja kaoottinen metropoli, jossa on pieni ja nätti siirtomaa-aikainen vanhakaupunki. Vähän kuin Manila.

Viimeisenä aamunani ennen kuin lentoni Dohaan lähti, lähdin hotellista varhain ja otin taksin Angke Kapukin mangroverämeelle. Sitä piti jonkin aikaa etsiä, mutta lopulta se löytyi sieltä mistä pitikin. Kyseinen paikka on Jakartan ulkopuolella sivussa samasta valtatiestä, jota pitkin pääsee lentokentälle, joten olin ottanut kaikki matkalaukkuni mukaan, valmiina siirtymään sieltä lopulta suoraan kentälle. Suojelualueen keskuksessa vartijat ottivat laukut pientä maksua vastaan huostaansa.

Niin lähellä suurkaupunkia sijaitsevaksi kyseinen kosteikkoalue oli yllättävän ekstensiivinen ja hyvä lintupaikka, joskin osa pitkospuista oli sellaisia, että olisi ollut hyvä olla saappaat. Eipä mitä, auringossa kengät kuivuivat nopeasti eikä iilimatojakaan tuntunut olevan. Haikaroita, rantakanoja, käärmekauloja, merimetsoja ja kahta sorsalajia - intianviheltäjäsorsaa ja suomutavia. Myös puiden ja pensaiden varpuslinnusto oli runsasta.

Paikallinen nuoriso ei näytä tulevan mangroverämeille pelkästään ihastelemaan lintuja. Lintutorneihin mennessä piti kopistella kenkiä, että tulo kuultaisiin ylhäällä, ja siellä oli sitten joku hyvin syyllisen näköinen nuoripari, joka tuskin oli ollut lintuja katsomassa. Tai rämeikön halki kulkevan polun varren penkeillä, joissa kohtasi syyllisen näköisiä poikaryhmiä, jotka juuri olivat polttaneet jotain, minkä kiireesti piilottivat. Sinänsä myönteistä, että nuorisolla näyttää olevan melko vapaamielinen seurustelukulttuuri, vaikka pitääkin pysyä poissa kotiväen nähtäviltä. Kansallispuistoissa ei kukaan tule päristelemään heille partaansa, vaan kiikareiden ja kameroiden kanssa kulkevat oikeat luonnonystävät suhtautuvat heihin suopeasti.

tiistai 26. joulukuuta 2017

Borneolla

Borneo on maailman kolmanneksi suurin saari - Grönlannin ja Uuden-Guinean jälkeen. Tämä trooppinen saari on jakautunut kolmen valtion kesken. Suurinta osaa saaresta - sen eteläisiä osia - hallitsee Indonesia. Indonesian kielellä Borneo on Kalimantan ja Indonesian hallitsemaa Etelä-Borneota kutsutaankin Kalimantaniksi, joka jakautuu Itä-, Länsi-, Pohjois- ja Etelä-Kalimantanin provinsseihin.

Pohjois-Borneo jakautuu kahden Malesiaan kuuluvan osavaltion, Sarawakin ja Sabahin, sekä niiden välissä sijaitsevan itsenäisen Brunein sulttaanikunnan kesken. Aikoinaan Brunein imperiumi hallitsi Borneon rannikoita, ja Borneon ja Brunein nimet ovatkin samaa alkuperää.

Borneolla sijaitseva Itä-Malesia eli Sarawak ja Sabah poikkeavat monin tavoin Malakan niemimaalla sijaitsevasta Länsi-Malesiasta, jossa kaikki muut Malesian osavaltiot sijaitsevat. Borneolla on enemmän tilaa, etäisyydet ovat pidempiä, ihmisiä vähemmän. Sabahissa ja Sarawakissa on myös suhteessa enemmän ei-muslimeja, varsinkin kristittyjä, kuin Malakan niemimaan puolella. Malaijien lisäksi on paljon kiinalaisia, intialaisperäistä väestöä sekä Borneon alkuperäiskansoja kuten dajakkeja ja penaneja.

Borneolla matkustavan kannalta olennaisia asioita ovat pitkät etäisyydet ja kaakkoisaasialaisittain matala väentiheys, mikä teki Borneolla autolla matkustamisen miellyttäväksi verrattuna esimerkiksi väentäyteisiin ja ruuhkaisiin Luzoniin ja Jaavaan. Toisaalta laajat osat saaresta ovat saavuttamattomissa maanteitse, mukaan lukien suurin osa Borneon vuoristoisista sisäosista. Teiden ja ajan rajallisuuden vuoksi oma Borneon halki ajamiseni keskittyi tällä kertaa Pohjois-Borneoon - Sabahista Brunein kautta Sarawakiin - enkä vieraillut Kalimantanin puolella, jonne olisi pitänyt matkustaa lentokoneella ja jokiveneillä. Kuchingista tosin pääsee joihinkin Kalimantanin kaupunkeihin myös maanteitse.

Kuala Lumpurista matkustin paikallislennolla Sabahin pääkaupunkiin Kota Kinabaluun, entiseen brittisiirtomaavallan aikaiseen Jesseltoniin. Löysin sieltä matkakumppanini varaamastani hotellista. Seuraavana aamuna noudimme etukäteen varaamani vuokra-auton, malesialaisen Proton Sagan, jolla seuraavat kymmenen päivää Borneon halki ensin itään ja sitten länteen kulkivat.

Sabahin ja Sarawakin päätiet olivat erinomaisessa kunnossa. Pikkuautolla oli helppo ajaa Kota Kinabalusta aina Kinabatanganille saakka, ja päätie olisi epäilemättä ollut hyvä ja asfaltoitu aina Lahad Datuun saakka. Lisäksi Sabahissa, Bruneissa ja Sarawakissa noudatettiin erinomaisesti liikennenormeja, ja ajokulttuuri olikin lähempänä pohjoismaista kuin Etelä- ja Itä-Euroopan kaoottista ajotapaa.

*   *   *

Ensimmäinen kohde Kota Kinabalun jälkeen oli Borneon korkein vuori, Kinabaluvuori, jonka mukaan nimetty kansallispuisto kattaa lukuisia korkeusvyöhykkeitä. Säiden suhteen onni ei ensin näyttänyt meille suotuisalta Kinabaluvuoren maastossa, sillä joka päivä satoi, usein kaatamalla, ja lisäksi vielä myrskysi ja majatalostakin katkesivat sähköt. Sateettomat tunnit kuitenkin tarjosivat runsaasti lajistoa nähtäville Kinabaluvuoren eri poluilla. Montaanisia lajeja oli helppo nähdä ylhäällä dipterokarppivyöhykkeellä, ennen nummiosuuksia, ja alemmat vyöhykkeet puolestaan kuhisivat endeemisiä metsälajeja.

Sateiden voimistama yletön kosteus teki metsälintujen valokuvaamisesta hankalaa, vaikka lintuarmadoja - trooppisille metsille luonteenomaisia, eri lintulajien muodostamia ja rintamina eteneviä sekaparvia - tulikin vastaan yhtenään. Toisena Kinabalun päivänä selkeni ja vastaan tuli kukkivia ja hedelmöiviä puita. Sellaiset ovat yleensä lintumagneetteja. Naurutimalien parvet tulivat niin lähelle, että valokuvaaminenkin lopulta onnistui. Ne koostuivat kahdesta lajista - borneonpillitimalista ja sundannaurutimalista. Kinabalun kolmas laji, keltapäätimali, jäi tällä matkalla näkemättä.

Dipterokarppivyöhykkeen yläosissa, ennen saapumista usvaisille alpiinisille nummille, näki runsaasti endeemisiä vuoristolajeja, kuten söpön kesyjä borneonmetsäkerttusia ja mustasilmärillejä. Kansallispuiston vierailijakeskuksen ympäristö puolestaan oli hyvä paikka nähdä borneonviidakkoharakoita ja borneonlehvejä. Kinabalulle pitää kuitenkin vielä palata, sillä tällä kertaa näkemättä jäivät esimerkiksi kaikki kolme Calyptomena-sukuista viherharlekiinia, kaksi niistä Borneon endeemejä.

*   *   *

Jo Kinabalulle ajaminen vie halki metsäisten kukkuloiden ja laaksoihin avautuvien lumoavien maisemien. Pilviin ja sumuun verhoutuva Kinabalu herättää matkan varreltakin katseltuna kunnioitusta. Kundasangin ja Ranaun kautta kulkeva tie vie metsäisten vuorten ja öljypalmuplantaaseiksi raivattujen laaksojen halki kohti Sabahin itärannikkoa, jossa se haarautuu pohjoiseen Sepilokin ja Sandakanin suuntaan ja toisaalta etelään Kinabatanganin ja Lahad Datun suuntiin sekä lopulta Tawauhun.

Ranaun kohdalla erkanee pohjoiseen tie, joka vie Poringin kuumille lähteille. Lapsiperheiden riemukylpyläksi viikonloppuisin muuttuvien kuumien lähteiden lisäksi paikasta löytyy Kinabaluvuoren kansallispuiston alueeseen kuuluva luontopolku latvusten läpi kulkevine köysipolkuineen sekä useampia viidakkoon kätkeytyviä vesiputouksia. Poringista palatessa sisämaisen maatalousvaltaisen laakson yllä lensi suuri petolintu ja pysäytin auton odottaen jotain paikallisista kotkalajeista, mutta lintu osoittautuikin kalasääkseksi. Outo habitaatti - muutolla ja talvehtimisalueilla kohtaa tuttuja lintuja usein epätavallisissa paikoissa.

Sepilok on kuuluisa orangeistaan. Kävimme siellä kahdesti, matkalla Kinabatanganiin ja sieltä palatessa. Useimmat turistit menevät katsomaan orankeja näiden rehabilitaatiokeskukseen. Sepilokissa on erikseen rehabilitaatiokeskukset myös malaijikarhuille ja nenäapinoille. Karhujen näkeminen villeinä viidakossa lienee erittäin hankalaa, mutta sekä orankeja että nenäapinoita löytyi Sepilokin ja Kinabatanganin maastoista myös villeinä varsin helposti, varsinkin veneestä käsin usein myös helposti valokuvattavilta etäisyyksiltä.

Sana orang tarkoittaa malaijiksi itse asiassa ihmistä tai väkeä. Alun perin paikalliset heimot kutsuivat itseään 'joen väeksi' (orang sungai), kun taas metsän siimeksessä eläviä, Tähtien sodan wookien näköisiä hyypiöitä kutsuttiin 'metsän väeksi' (orang hutan). Malesiassa ja Indonesiassa näkee yhtenään hisseissä, silloilla ja muissa paikoissa ilmoituksia siitä, kuinka monta orankia ne kantavat.

Orankien lisäksi Borneon viidakoissa näkee lukuisia yleisempiä apinoita: borneongibboneja, kahta lajia langureja, endeemisiä nenäapinoita sekä kahta lajia makakeja. Näistä yleisimpiä ovat viimeksi mainitut makakit, pitkähäntä- ja lyhythäntämakakit, joiden kiljahtelevia ja öyhöttäviä laumoja kohtasi viidakkojokien varsilla ja kansallispuistojen luontopoluilla tuon tuosta. Lehtiä syövät nenäapinat olivat äänenkäytöltään paljon hillitympiä.

Sepilokiin päästessämme sateet olivat tauonneet ja pääsinkin kukonlaulun aikaan maastoon, jossa näin erinomaiset kokoelmat Borneon maaseutulintuja. Sepilokin suojellut sademetsät ovat puolestaan täynnänsä alankometsälajeja, joita ei näe Kinabalulla.

*   *   *

Varsinainen kohteemme oli kuitenkin syvemmällä Itä-Sabahin viidakoissa, Kinabatanganjoen varsilla. Olin varannut tiettömässä viidakossa sijaitsevan loošin siellä samana vuonna käyneen hongkongilaisen lintuharrastajaystäväni suosituksesta, ja paikallisen lintugurun piti toimia oppaana. Guru oli kuitenkin riitaantunut loošin omistajien kanssa ja yritti saada minua vaihtamaan paikkaa, mikä ei enää ollut mahdollista, maksutkin kun oli maksettu etukäteen. Minulle oli hankittu toinen opas, joka onneksi osoittautui aivan riittävän osaavaksi ja englannintaitoiseksi, jotta seuraavien päivien joki- ja viidakkoretkeily tuotti minulle toistasataa lajia alanko- ja joenvarsisademetsien lajeja.

Ensin piti joka tapauksessa löytää Bilitin kylä ja siellä sijaitseva laituri. Olin itsekin hämmästynyt, kuinka helposti se löytyi, vaikka navigaattori olikin tehnyt tenän. Bilitissä oli laituri, kuten minulle oli luvattu, ja laiturin lähellä naapuri, jonka parkkipaikalle auton sai jättää seuraaviksi päiviksi 20 ringgitin maksua vastaan. Bilitistä ei nimittäin päässyt jatkamaan enää maanteitse, vaan venemies nouti meidät laiturista paalumajoissa sijaitsevaan majapaikkaan.

Villiä luontoa pääsi näkemään jo majapaikan pihamailla. Siellä oli käytännössä aina läsnä ainakin pari partasikaa ja lauma erilaisia oravia, minimaalisista kääpiöoravista suuriin jättioraviin. Varaanit löntystelivät alueen laitamilla ja palmusivettikissa kävi öisin kulkemassa terasseilla. Alueella tömisteli yksi jäljellä olevista laumoista borneolaisia kääpiönorsuja, jotka ovat aasiannorsun paikallinen alalaji.

Joenpenkoilla näki sangen usein suuria suistokrokotiileja. Tiedustelinkin oppaaltani, kuinka monta kertaa vuodessa krokotiili söi ihmisen tällä seudulla. Hän sanoi, että hyvin harvoin, vain yksi tai kaksi tapausta vuodessa.

Borneolla tavattavista kahdeksasta sarvinokkalajista näin Kinabatanganilla kuusi. Muita kohokohtia olivat esimerkiksi borneonpiispahaikara, pikkumarabu, borneonhaukkanen, pikkujalokotka, isotöyhtöhaukka, isokalakotka, valkomerikotka, aasiankäärmekaula, lähelle saatu huppupitta ja endeeminen sabahinpyy. Kiersimme pitkin pieniä sivujokia soittamassa borneonmaakäen kutsuääntä tunnetuilla reviireillä, mutta tämä laji ei kertaakaan vastannut - ilmeisesti väärä aika vuodesta.

Yöretket tuottivat hyvät näköhavainnot viitapöllöstä, sundankalahuuhkajasta ja isopöllökehrääjästä sekä selkeän kuulohavainnon aiemmin ruskopöllön alalajina pidetystä borneonpöllöstä.

Sabahinpyy tuli oikeastaan onnena onnettomuudessa. Nimittäin venemieheltä alkoi loppua polttoaine ja kännykässä ei ollut kenttää soittaa leiriin, että joku tulisi vastaan tuomaan sitä lisää. Niinpä rantauduimme joenpoukamaan, ja kiipesimme penkalle kenttää etsimään. Siellä kuulimme pyyn huudot metsästä ja opas alkoi houkutella sitä nauhoituksella tulemaan lähemmäs. Lopulta tämä ääripiilotteleva laji tepastelikin kameraetäisyydellä katsomassa, että mitä väkeä täällä.

Kaiken keskellä leiristä vastaan lähetetyt venemiehet kuitenkin pyyhälsivät ohitsemme jokea alajuoksuun, ja venemies lähti näiden perään viimeisillä bensoillaan. Minä ja opas jäimme jumiin viidakkoon, seurassamme nyt kauempaa huuteleva pyy sekä jokin suuri, joka loiskahti rantapenkereeltä jokeen. Opas, joka oli aiemmin vakuuttanut minulle, että krokotiilihyökkäyksiä tapahtui sangen harvoin, keräsikin äkkiä kamppeensa joentöyräältä ja liittyi seuraani ylemmäs rinteeseen. Luontoa kannattaa kuitenkin mieluummin kunnioittaa kuin katua.

*   *   *

Kinabatangan oli itäinen ääri senkertaisella matkalla, joten Bilitistä ajettiin taas takaisin Sepilokiin, vietettiin ilta ja aamu sademetsässä, jossa näyttäytyi muun muassa endeeminen mustapääpitta ja huuteli sundanhuuhkaja - yllättävää kyllä keskellä päivääkin. Sää suosi yhä.

Vasta kun olimme palanneet Kota Kinabaluun, alkoi sade. Luontopysähdys Kota Kinabalun kosteikkokeskuksen mangrovemetsissä risteilevillä luontopoluilla jäi sateen vuoksi varsin vaisuksi, vaikka jalo-, pikkujalo- ja silkkihaikaroita oli runsaasti.

Sadesäiden vuoksi pimeys tuntui lankeavan jo etukäteen pian kaupungin taakse jätettyämme. Pidimme ruoka- ja huoltotauon Beaufortin ostarilla ja jatkoimme sitten kohti Sarawakin rajaa. Sabahin ja Brunein välille jää kaistale Sarawakia, jonka jälkeen saavutaan kansainvälisen rajanylityksen kautta Brunein itäiseen eksklaaviin. Sieltä olisi pääsy Brunein kuuluisimpaan kansallispuistoon, Ulu Temburongiin, mutta ilmeisesti vain etukäteen varatusti ja veneellä. Matkamme ajankohtana kansallispuiston latvuspolut olivat kuitenkin yleisöltä suljettuja.

Bruneissa on vallalla ankarampi sharia kuin missään toisessa Kaakkois-Aasian maassa. Esimerkiksi alkoholi ja siveettömät julkaisut ovat ehdottomasti kiellettyjä ja huumeiden hallussapidosta rankaistaan kuolemalla. Meillä ei kiellettyjä asioita ollut, joten Brunei vaikutti vain hiljaisemmalta, rikkaammalta ja konservatiivisemmalta versiolta Malesiasta.

Yötä vietimme Limbangissa, Sarawakille kuuluvalla kaistaleella Länsi- ja Itä-Brunein välissä. Seuraavana aamuna matka jatkui Brunein läntisen pääalueen läpi, Bandar Seri Begawania sivuten. Brunein erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi se, että ulkomaiseen (tässä tapauksessa malesialaiseen) autoon ei saa tankata kuin tietyillä huoltoasemilla, ja niissäkin on ensin otettava automaatista Brunein valuuttaa, korttimaksu ei onnistu. Muuten Bruneissa ajelu oli leppoisaa. Tiet olivat priimakunnossa ja liikenne vähäistä.

Teimme pysähdyksen Kuala Belaitissa, Belaitjoen suistoon sijoittuvan pikkukaupungin rannoilla, joissa tienvarsilintujen lisäksi kertyi joitain muita lajeja Brunein listalle. Sitten ylitimme viimeisen valtionrajan Sarawakiin, jossa kävimme Kuala Baramin kosteikkoalueella. Se osoittautui erinomaiseksi paikaksi nähdä satapäisiä parvia itäpalearktisia kahlaajia.

Vielä toisellakin suojelualueella ehdimme käydä Sarawakissa, nimittäin Bukit Lambirin kansallispuistossa, joka sattui Kuchingiin johtavan tien varrelle. Siellä oli kaunista viidakkoa ja vesiputouksia. Sitten koitti pitkä ajotaival halki Sarawakin, kohti osavaltion pääkaupunkia Kuchingia, joka on myös Borneon suurin kaupunki, kissapatsaistaan tunnettu.

Mainitsemani omituisuus Brunein huoltoasemien suhteen sai seurakseen toisen yllätyksen, jota en ollut osannut odottaa. Nimittäin kaikki huoltoasemat sulkivat iltakymmeneltä yön ajaksi ja avasivat vasta kuuden jälkeen seuraavana aamuna. Tämä tarkoitti, että oli mahdollista ajaa illalla vain niin kauas kuin viimeinen tankillinen riitti. Seurauksena oli, että emme ehtineet aamukoneeseemme Kuchingissa ja muutenkin syntyi monenlaista riesaa, johtaen Sumatran-matkaosuuden peruuntumiseen. Toisaalta, pääsimme näkemään Kuchingin kaupunkia ja käymään siellä oluella.

*   *   *

Päästyämme Kuala Lumpuriin, jossa meillä oli pitänyt olla kahden tunnin kuluttua vaihto Sumatran Medaniin, kävi ilmi, että matkatavarat oli haettava ulos ja tsekattava takaisin sisään, ja kun kaikki tähän liittyvät jonotukset oli lopulta tehty, meille ilmoitettiin, ettemme enää pääse Medanin koneeseen ja seuraava mahdollinen oli vasta monen päivän päästä. Jouduimme ottamaan seuraavana päivänä lennon suoraan Jaavalle, viimeiseen kohteeseemme.

Asiaa sadatellessamme osoittautui vielä, että viereisessä penkissä istunut hampaaton vanhus, joka näytti joltain paikalliselta maanviljelijälltä tai kalastajalta, puhui sujuvaa suomea ja oli joskus maailmanaikaan asunut vuosia Suomessa. Hyvä muistutus siitä, ettei suomen kieli sittenkään ole maailman turuilla sellainen salakieli, jona sitä on tottunut pitämään. Setä oli kuitenkin ystävällinen; hänellekin oli sattunut lentojen suhteen epäonni, ja vahvisti, ettei mitään nykyään korvata.