Pokhara

Suurimman osan Nepalin-matkaamme pidimme tukikohtaamme Pokharassa, suunnilleen Nepalin keskellä sijaitsevassa maan toiseksi suurimmassa kaupungissa, josta on tullut suosittu turistipaikka. Tunnelma muistuttikin jossain määrin Chiang Maita tai Luang Prabangia. Järven rantaa myötäilevät kadut olivat täynnä repputuristeille ja vuoristoretkeilijöille suunnattuja kauppoja, baareja ja ravintoloita. Maisemat Phewajärvelle ja Annapurnaan huipentuville Himalajan vuorille olivat silmiähivelevän kauniit.

Seurueemme oli enemmän chillailun kuin ekstreemikiipeilyn tarpeessa, joten asuimme mukavasti hotellissa Pokharassa, söimme ravintoloissa ja teimme kaupungista käsin päiväretkiä ympäröiville vuorille ja kukkuloille. Phewajärven yli ja järven saarella sijaitsevalle temppelille pääsi veneellä - tosin kovien tuulten sattuessa olimme välillä jumissa järven toisella puolen. Järven toiselta puolelta nousivat retkipolut ylös vuoren huipuilla sijaitseville temppeleille ja Maailmanrauhan pagodille.

Rinteiden viidakko oli myös linnustollisesti mielenkiintoista. Endeemisen nepalintimalinkin olisi siellä voinut nähdä, mutta pysytteli tällä kertaa piilossa. Sen sijaan viherharakka, isokäpinkäinen, peräsindrongo ja monet muut metsälinnut ilahduttivat reitillä, polulla hyppeli vähän väliä sinijokirastaita ja vuorten yläpuolella kaartelivat pikkukorppikotkat, arokotkat ja himalajankorppikotkat. Nisäkäskantaa edustivat runsaina esiintyvät makakit sekä kultarintanäätä.

Pokharan lähellä sijaitseva Sarangkotin vuoristokylä on paikka, johon turistit pakkautuvat pikkutunneilla seuraamaan henkeäsalpaavaa auringonnousua yli Himalajan vuorten. Myös Sarangkotissa saattoi nähdä kotkia ja korppikotkia.

Katmandu

Delhistä siirryin Nepalin pääkaupunkiin Katmanduun, jossa myös matkaseurueeni kokoonpano vaihtui. Veljeni oli palannut Suomeen, Corbettissa tapaamani brittiläinen lintuharrastaja lähtenyt Rishikeshiin. Katmandussa minun oli määrä odotella samana iltapäivänä saapuvia kolmea matkakumppaniani, joista kaksi saapui Qatarista ja kolmas Dubaista; kaksi heistä oli syyrialaisia ja kolmas amerikkalainen, mutta kaikki pysyvästi töiden puolesta Persianlahdella.

Nepalin-matkani alkupäiviä varjosti sairastuminen, joka hellitti vaiheittain. Onneksi Katmandussa joka katua täplittivät pienet apteekit. Ongelmallisempaa oli saada selvitettyä, mitä lääkkeitä minun tulisi ottaa. Bronkiittiseen yskääni sain yskänlääkettä, jota otettuani havahduin vasta tuntikausien jälkeen illalla tokkurasta, kun syyrialaiset ja amerikkalainen jo kolkuttelivat ovella. Olimme majoittuneina turistien suosimalle Thamelin alueelle. Katmandussa viivyimme kahteen otteeseen - Nepalin-matkamme alussa ja lopussa.

Katmandu on parin miljoonan asukkaan kaoottinen kaupunki, mutta yllättävän helppo ja rauhallinen operoida. Delhiin verrattuna sitä voi pitää suoranaisesti idyllisenä. Se sijaitsee alhaalla Katmandun laaksossa, mutta hyvällä säällä Himalajan vuorille näkee kaupungista. Suurin osa asukkaista on hinduja, toiseksi suurimpana uskontokuntana buddhalaiset sekä pieniä määriä muslimeja ja kristittyjä. Katmandun pääkieliä ovat nepali ja newari.

Nepal on onnistunut maolaiskapinan väkivaltaisten vuosien jälkeen palauttamaan itsensä turistimaaksi, jossa länsimaalaisten repputuristien ja hippien lisäksi käy erittäin paljon väkeä Persianlahdelta ja Israelista, ehkäpä hyvin lentojen vuoksi. Myös itäeurooppalaiset näyttävät suuntaavan Nepaliin; vuoristoturismin perinne on länsieurooppalaista rantalomailua vahvempi ja Nepalin halvat hinnat houkuttavat.

Kun ryhmämme oli koossa, seuraavana aamuna suuntasimme Katmandun kuuluisalle apinatemppelille, jonne sairaudestani huolimatta kiipesin muiden muassa. Paluumme puolella kävimme myös historiallisessa Bhaktapurissa, Katmandun sisarkaupungissa, josta tuli satamäärin valokuvia. Palatessamme viikon jälkeen Pokharasta Katmanduun havaitsin naamakirjasta, että muuan Dubaissa asuvista libanonilaisista ystävistäni oli ollut kanssamme samaan aikaan Pokharassa ja oli sillä hetkellä Katmandussa, joten kävimme baarissa.

Corbett

Vuonna 2000 Uttar Pradeshin osavaltion luoteiset vuoristoiset osat irrotettiin uudeksi osavaltioksi, jonka nimenä oli aluksi Uttaranchal, mutta se muuttui myöhemmin muotoon Uttarakhand. Uttarakhandin pääkaupunki on Dehradun ja siellä sijaitsevat myös hindujen ja hippien pyhät paikat Rishikesh ja Haridwar.

Sekä hindujen pyhä joki Ganges että Delhin ja Agran halki virtaava Yamuna saavat alkunsa Uttarakhandin vuoristosta. Maantieteellisesti osavaltio on ikään kuin läntistä jatketta Nepalille. Yli 60 prosenttia Uttarakhandin pinta-alasta on metsäistä, mikä tekee siitä luontoharrastajan paratiisin.

Kohteeni Uttarakhandissa oli Corbettin kansallispuisto, joka on Intian vanhin ja tiikereistään kuulu. Kansallispuisto on nimetty brittiläisen siirtomaa-ajan suurriistanmetsästäjän ja sittemmin luonnonsuojelun pioneerin eversti James Corbettin mukaan. Kansallispuiston vastaanottokeskus sijaitsee Ramnagarin pikkukaupungissa, johon ensin hankkiuduin, ja jossa jouduin odottelemaan ensimmäisen illan ja seuraavan aamun, ennen kuin onnistuin saamaan itselleni pääsyn kansallispuistoon. Hindujen holi-juhla sotki kaiken: väki oli kännissä kuin käet, sotkivat väreillä ja kukaan ei tullut töihin, tai jos tuli, työt eivät sujuneet.

Onneksi Ramnagarin alueelta kansallispuiston ulkolaidoilta löytyi mielenkiintoisia paikkoja, joissa käydä. Majataloni Ramnagarissa oli mangolehtojen ympäröimä ja jonkin verran mielenkiintoisia lintuja, kuten parvittain luumupääkaijoja, löytyi jo hedelmäpuutarhoista. Ramnagarin halki virtaa vuolas vuoristovirta, jonka rannoilla käyskenteli jonkin verran silkkihaikaroita, ruostesorsia, pitkäjalkoja ja jaavanmerimetsoja. Padon yli jatkuva tie vie kumipuuplantaasien kautta Sitawanin mielenkiintoisiin viidakoihin, joissa voi nähdä samoja eläimiä ja lintuja kuin kansallispuiston sisälläkin.

Kaikista matkallani käymistäni kansallispuistoista ja suojelualueista Corbett oli vaikuttavin, ja myös metsälintujen kirjo oli siellä omaa luokkaansa. Corbettiin lähtijän kannattaa kuitenkin jotain kautta tehdä itselleen varaus etukäteen, sillä jonottaminen ja odottelu Ramnagarissa ahneiden oppaiden ja jeeppikuskien armoilla on turhauttavaa. Kansallispuiston vastaanottokeskuksesta varataan myös majoitus kansallispuiston sisään. Itse menin vaatimattomaan dormitoriomajoitukseen Dikhalaan syvälle puiston keskiosiin. Paikka oli erinomainen ja majoituskin täysin kelvollinen, kunhan muistaa ottaa hyttyssavua mukaan.

Minulla oli Corbettissa lopulta erinomainen onni myötä. Ensin onnistuin saamaan loistavan oppaan nimeltä Kalim, joka tunsi alueen nisäkkäät ja linnut kuin taskunsa, oli parhaita tapaamiani ornitologeja mitä lajintunnistukseen ja piilottelevien metsälintujen esiin houkuttelemiseen tulee, ja lisäksi muslimi, mikä oli hyvä asia holin keskellä, koska hän ei kännännyt eikä kadonnut omille teilleen. Niin teki sen sijaan Delhistä hankkimani autokuski Davinder, joka katosi ensimmäisenä iltana ja ilmaantui esiin krapulaisena ja maaleihin sotkettuna vasta kaksi päivää myöhemmin, jouduttuani hoitamaan itse itseni sisään puistoon ja hankittuani jeepin.

Jo ensimmäisen päivän aikana näin toista sataa lintulajia, lukuisat niistä minulle uusia, ja lisäksi runsaasti nisäkkäitä, kuten sambarhirviä, aksishirviä, rytökauriita ja muntjakkeja, villisikoja, makakeja ja langureja, sekä lopulta myös villinorsuja ja illan hämärtyessä metsästysretkilleen lähteneen bengalintiikerin, joka löytyi hirvieläinten varoitushuutoja, erityisesti muntjakkien törähdyksiä, seuraamalla. Olin mitä onnekkain saadessani tiikerin myös valokuvattua. Lisäksemme vain yksi muista sinä iltana Dikhalaan kokoontuneista ryhmistä oli onnistunut näkemään tiikerin.

Majoituin Dikhalassa dormitorioon, jonka lopulta jaoin vain yhden muun matkailijan kanssa, koska intialaisturistit olivat varanneet kaikki yksityishuoneet. Kumppanini osoittautui brittiläiseksi lintuharrastajaksi, mikä oli hyödyllistä, sillä saatoimme vertailla lukuisia löytöjämme ja yhdistää voimamme Kalimin kanssa seuraavana päivänä, mikä tuottikin vaikuttavan lajilistan toisen päivän päätteeksi. Yöllä Dikhalassa pitivät ääntä pitkäpyrstö- ja savannikehrääjät sekä järven rannalta huuteleva kalahuuhkaja, jonka seuraavana päivänä yhytimme lepopuultaan. Dormitoriossa ryskäsi yöllä jokin eläin, jonka lopulta päättelimme olevan mungo. No, parempi se kuin kobra.

Corbettissa pääsee näkemään useita mielenkiintoisia kotkia. Jalokotka ja harjakotka ovat yleisiä, mahtijalokotka ja rosvokotka vähälukuisempia, mutta silti ne nähtiin. Järven ja joen rannoilla pesii sekä aromerikotkia että pikkukalakotkia. Useita korppikotkalajeja esiintyy kansallispuiston alueella; kalmokorppikotkia näki varsin paljon. Kotkien vastapainoksi Corbettista löytyi myös seudun pienin petolintu, pikkuruinen himalajanhaukkanen. Dikhalaa ympäröiviä ruohostomaita kansoittavat mustafrankoliinit, viiriäiset, aasiankiurut ja riisikirviset, talvehtivina myös isokirviset ja ylänkökiurut.

Corbettin lajirikkain anti löytyy kuitenkin trooppisista metsistä, jotka tulvivat monenlaisia lintuja, usein troopilliseen tapaan suurissa sekaparvissa, ns. lintuaalloissa, liikkuen. Metsänpohjalla käyskentelivät punaviidakkokanat ja teräsfasaanit sekä tietysti kaikkialla yleiset riikinkukot. Arka bengalinpitta löytyi kahteen otteeseen, sitäkin vaikeammin nähtävä nepalintöpötimali kerran. Timaleja ja bulbuleja oli monia lajeja, papukaijojakin viittä lajia, joista yleisimpänä luumupääkaija, yleisinä myös kauluskaija, isokauluskaija ja punarintakaija, ja harvinaisimpana himalajankaija, joka viihtyy yleensä vielä Corbettia korkeammalla. Sarvinokkia oli kahta lajia, seppiä peräti neljä. Siihen asti matkan tikkalajisto oli jäänyt yhteen, useassa paikassa nähtyyn intiantulitöyhtöön, mutta Corbettissa onnistuin kahden päivän aikana näkemään kymmenen eri tikkalajia.

Lintuaaltojen mukana kulki useita värikkäitä tiaislajeja ja useampia nakkeleita, himalajansieppokerttuja ja monenlaisia uunilintuja. Värikkäät lehvit, minivetit ja kuhankeittäjät liikuskelivat rehevästä puusta toiseen yksin, kaksin tai pikkuparvissa. Drongot, mehiläissyöjät ja käpinkäiset väijyivät suuria hyönteisiä. Monarkkeja, sieppoja ja rastaita tuli vastaan useita lajeja. Harmaasiipikottaraiset olivat yleisiä ja liikkuivat parvissa.

Corbettin kansallispuisto on todella valtavan hieno alue, jossa voisi helposti viettää vaikka viikkoja, ja löytää jatkuvasti jotain uutta. Erityyppiset metsät, ruohostomaat, joki ja järvi tuottavat laajan skaalan erilaisia habitaatteja, taaten korkean monimuotoisuuden. Alue on myös laaja, 521 neliökilometriä, mikä riittää elättämään suuret määrät myös suurnisäkkäitä ja sellaisia laajareviirisiä petoja kuin tiikeri. Totisesti tämä kansallispuisto on suositeltava Intiassa vieraileville luonnonystäville, etenkin kun se on myös varsin helposti autolla saavutettavissa Delhistä käsin.

Delhi

Delhi - pandaemonium, mukaillen Fast Shown vanhan sedän seikkaperäistä lausuntoa Kairosta. Se ainakin tulee ensimmäisenä mieleen tästä megalopolista, josta Intian liittovaltiota hallitaan, ja josta aiemmin hallittiin Delhin sulttaanikuntaa, Mogulivaltakuntaa ja Brittiläistä Intian-imperiumia eli Radžia. Yli kuusitoista miljoonaa asukasta pelkästään Delhissä - ja tähän päälle metropolin satelliiteiksi muuttuneiden ja siihen sulautuneiden ympäryskaupunkien kuten Haryanan puolella sijaitsevan Gurgaonin ja Uttar Pradeshin puolella sijaitsevan Noidan miljoonat asukkaat.

Vaikka Delhi ja sitä edeltäneet samoilla seuduin sijainneet kaupungit toimivat imperiumien keskuksena jo sulttaanikuntaa ja moguleita edeltäneiden hindudynastioiden aikana, nykyisen Delhin arkkitehtuurista suurin osa edustaa joko islaminuskoisten mogulien aikaista (vanhakaupunki eli Shahjahanabad) tai brittivallan aikaista (New Delhi). Delhin laitamilla on kuitenkin esimerkiksi sulttaanikunnan aikainen Tughluqabad, jonka sulttaani Muhammad Tughluq rakennutti, mutta joka myöhemmin veden loputtua hylättiin, kuten kävi sittemmin myös keisari Akbarin rakennuttamalle Fatehpur Sikrille.

Mogulivaltakunnan pompöösiä arkkitehtuuria edustavat keisari Shah Jahanin aikana rakennetut vanhankaupungin ykkösnähtävyydet, kuten Punainen linnoitus ja Jama'a-moskeija. Brittiläisen Intian arkkitehtuuria voi katsella esimerkiksi nykyisin Delhin keskeisenä bisnesalueena toimivalla Connaught Placellä Uuden-Delhin puolella.

Useimmat reppumatkailijat ja budjettituristit päätyvät majoittumaan Uuden-Delhin puolella sijaitsevalle Paharganjin alueelle, josta on tullut suuri edullisten hotellien ja turistifasiliteettien keskittymä. Alue on varsin kätevä, sillä se sijaitsee päärautatieaseman lähellä ja sieltä on lyhyt matka sekä uuden että vanhan kaupungin nähtävyyskeskittymiin.

Matkallani viivyin Delhissä kolmeen otteeseen, ensin palatessamme veljeni kanssa Rajasthanista - aiemmin puheeksi tulleella yöjunalla Bikanerista - sekä myöhemmin palatessani ensin Uttarakhandista ja myöhemmin Nepalista. Näiden paripäiväisten vierailujen aikana kävelin varsin ekstensiivisesti läpi koko vanhankaupungin ja suurimman osan uutta. Basaarikatujen härdelli ja liikenneruuhkat olivat käsittämätöntä mittaluokkaa, joihin verrattuna Kabul ja Katmandu tuntuivat siisteiltä ja hyvin toimivilta.

Ottaen huomioon, kuinka Intia on korkealle kehittynyt monissa asioissa, herättää suuresti ihmetystä, kuinka maailman suurin demokratia pääkaupunkeineen viitsii elää päivästä toiseen niin käsittämättömässä saastassa. Delhin likaisuus ja kärpäsiä sikiävät jätevuoret tekevät Intian pääkaupungista yleisesti ottaen saastaisemman ja kurjemman tuntuisen kuin moni afrikkalainen kaupunki. Esimerkiksi Nairobi on Delhiin verrattuna hyvin siisti. Ilmeisesti hinduilla on kulttuurisia estoja hoitaa jätehuoltoa, koska kastijärjestelmässä ainostaan saastaisimmat kastittomat voivat olla tekemisissä lian ja jätteiden kanssa - ja siten kuka tahansa siisteys- tai jätealalla toimiva leimautuu alimpaan mahdolliseen sosiaaliseen luokkaan.

Parasta Delhissä on sen valtava monimuotoisuus: samoja basaarikatuja tallaavat Bollywoodista vaikutteensa ottavat modernit koulutetut nuoret, hihhuloivat hindulaiset pyhät miehet, salafilaiset konservatiivimuslimit kaavuissaan ja parroissaan, sikhit turbaaneissaan ja tietysti henkistymistä etsivät länsimaiset hippituristit kuka missäkin asussa. Delhissä todennäköisesti puhutaan useimpia Intian sadoista kielistä ja etnisten ryhmien kirjavuus näkyy siellä. Eri uskontokuntien temppelit, moskeijat ja kirkot saarnaavat vieri vieressä, eivät tosin aina silkkaa toleranssia toisiaan kohtaan, mutta käytännössä kuitenkin tottuneina elämään yhdessä. Elintasoerot ovat jyrkkiä: on poššeja yläluokan alueita huviloineen ja viheriöivine puutarhoineen ja sitten on köyhälistön slummeja jätevuorineen ja kärpäsparvineen.

Veljeni lähti toisena Delhin-päivänä takaisin Suomeen, minä puolestani katselin vähän aikaa intialaisten ryhtymistä holi-juhlaansa, mutta meno kävi niin villiksi, että evakuoiduin Himalajan alarinteille Uttarakhandin osavaltioon ja tulin sieltä takaisin Delhiin vasta holin ollessa lopuillaan. Holi on yksi hindujen tärkeimmistä juhlista, ja sitä markkinoidaan nykyään turisteille iloisena värien juhlana. Ihmiset sotkevat maaleilla itsensä ja vastaantulijat. Juhlan makaaberimpi alkuperä paljastuu kuitenkin siinä, että kuolemanjumalten patsaat saavat päälleen ikään kuin veriryöpyn. Ilmeisesti holissa on joskus muinoin ollut kyse ihmisuhreista, mutta veriorgiat on sivistyneempinä aikoina korvattu maaleilla ja väreillä. Tässä suhteessa juhlan evoluutiota voisi verrata kristittyjen pääsiäiseen ja muslimien uhrijuhlaan adhaan.

Toinen piirre holin juhlinnassa oli, että jo juhlan aattona merkittävä osa hindumiehistä hankkiutui perskänniin ja häiriköi pitkin katuja. Humalahakuinen juominen sekä kaikenlaisten huumeiden nauttiminen rehottivatkin juhlapäivien ajan, ja minulle kerrottiin holin olevan myös erityisen vaarallista aikaa yksin liikkuville naisille, jotka taajaan tulivat raiskatuiksi.

Paluumatkallani Nepalista oli käytävä myöskin ostoksilla, joten suuntasin Connaught Placeltä löytyvään Palika-basaariin. Etsiessäni linssinsuojuksia (jotka myös löysin), päädyin vakoilukauppaan, josta juuttui mukaani muutama mielenkiintoinen elektroninen lelu. Samalla tulin saaneeksi pikaluennon aasialaisen bisneksenteon pekuliariteeteista, joihin teollisuusvakoilu ja salakuuntelu olennaisesti kuuluvat. Pienillä apuvälineillä ihmisten harmittoman näköiset kännykät muuttuvat sangen petollisiksi laitteiksi.

Kävin myös mattokaupassa ja ostin kaksi kashmirilaista silkkimattoa. Edellisen kerran kun sain edullisesti iraninazerilaiselta kauppiaalta persialaisia mattoja, ne päätyivät hää- ja ristiäislahjoiksi Suomeen.

Tal Chappar

Rajasthanin osavaltion Shekhawatin alueen Churun piirikunnassa sijaitsee Tal Chapparin suojelualue, joka on pinta-alaltaan varsin pieni, mutta luontoarvoltaan epäilemättä korvaamaton. Tal Chapparissa voi saada käsityksen siitä, miltä näytti intialainen savanniluonto ennen kuin suurin osa savanneista raivattiin pelloiksi.

Vaikka Tal Chappar sijaitsee kuivan aroalueen reunamilla, suojelualueen maisema on pääsääntöisesti heinäsavannia, jota täplittävät komeat punaista kukkaa puskevat piikkipensaat sekä suurnisäkkäiden juomapaikkoina toimivien, ilmeisesti lähteistä vetensä saavien lampien ympärille muodostuneet varjoisat metsiköt. Maisema on siis sangen afrikkalaisen näköistä.

Vaikutelmaa afrikkalaisesta savannista ei vähennä se, että Tal Chapparin heinäarolla laiduntaa suurina laumoina gaselleja ja besoaariantilooppeja. Besoaariantilooppi, jota Intiassa kutsutaan mustapukiksi, lieneekin Tal Chapparin tärkein suojeltava, sillä suojelualueella oleva populaatio on Intian ja samalla koko maailman suurin luonnonvarainen kanta tätä näyttävää antilooppilajia.

Antilooppien lisäksi Tal Chappar on tärkeä alue linnuille, erityisesti päiväpetolinnuille, joita siellä tavataan erittäin suurta diversiteettiä. Sultanpurin ja Keoladeon oppaamme ylistivätkin Tal Chapparia paikaksi, jossa voi nähdä "minkä tahansa Pohjois-Intiassa tavattavan petolintulajin". Erityisen helppo siellä oli nähdä paikallisia savannikotkia ja talvehtivia arokotkia, mutta myös käärmekotka ja valkosilmähaukka sattuivat kiikareihin, samoin kuin berberihaukka ja arovarpushaukka. Talvella heinäarolla talvehtii satoja neitokurkia, mutta nyt niitä ei näkynyt, joten ne lienevät jo muuttaneet kesälaitumilleen Kazakstaniin. Myöskään valtavaa intiantrappia ei näkynyt - niiden suhteen viedään viimeisiä; laji on taantunut sukupuuton partaalle.

Kukkivat piikkipensaat pullistelivat ruusukottaraisista ja tarhavarpusista, heinien kärjissä lauloi heinäherttuja ja sepeltaskuja, mutta muuten savanni oli jo ehtinyt kuivua niin, että lintujen määrät vaikuttivat ikävän pieniltä saamaamme ylistykseen verrattuina. Juomapaikkoja ympäröivistä metsiköistä sen sijaan löytyi runsain mitoin pikkulintuja ja vähän isompiakin. Erityisesti talvehtivia pikkusieppoja, uunilintuja ja muita kerttuja oli runsaasti. Valkean värimuodon paratiisimonarkkiurokset lehahtelivat lehvästöstä toiseen ja lepinkäiset päivystivät pensaiden latvoissa.

Tal Chappar on hieno paikka syrjässä kolutuimmilta reiteiltä, ja siten erittäin suositeltava kohde luontomatkailijalle. Sisään pääsee omalla autolla, kunhan hankkii liput portin luona olevasta toimistosta. Turisteja ei näkynyt. Sen sijaan vesipaikalla luoksemme ilmaantui jälleen kokonainen koululuokka opettajineen kättelemään, ottamaan ja otattamaan valokuvia sekä harjoittelemaan englannin puhumista. Mikäs siinä. Luonnonsuojelun ilosanoma etenee tälläkin tavoin.

Paluumatkalla Bikaneriin saimme vielä yhden iloisen yllätyksen: taivaalla näkyi korppikotkia. Tarvoimme dyynin yli ja sieltä löytyikin kamelinraato, jolle oli kerääntynyt neljää lajia korppikotkia: hanhi-, munkki-, intian- ja pikkukorppikotkia, ja lisäksi sekä aro- että savannikotka. Ennen niin yleisiä suurkorppikotkia pääsee Intiassa nykyään näkemään enää aniharvoin, ja silloinkin syrjäseuduilla, koska karjan lääkinnässä käytetty diklofenaakki tappoi kahden vuosikymmenen aikana korppikotkat sukupuuton partaalle: yli 99 % kannoista tuhoutui, ja samalla menetettiin jotain sykähdyttävää Etelä-Aasian luonnosta ja kulttuurimaisemasta, luultavasti ikuisiksi ajoiksi. Mikä pahinta, sama on nyt toistumassa Afrikassa siitä huolimatta, että korppikotkien tuhon syy jo tiedetään. Tuhoisia lääkkeitä ei ole kielletty, vaan päinvastoin markkinoidaan edelleen lehmien pumppaamiseksi antibioottipaketeiksi, joiden ei luulisi olevan myöskään ihmisravintona ongelmattomia.

Gajner

Bikanerista vähän päälle kolmenkymmenen kilometrin päässä Jaisalmerin suunnassa sijaitsee Gajnerin palatsi kauniin järven rannalla sekä sitä ympäröivä aromaista maastoa kattava suojelualue. Nykyisin eksklusiivisena hotellina toimiva Gajnerin palatsi toimi aikoinaan Bikanerin maharadžan maaseutulinnana ja nykyinen suojelualue ruhtinaallisena metsästysmaana.

Palatsi on varsin näyttävä ja sen terassilta voi varsin mukavasti kiikaroida ja putkeilla järvellä talvehtivia tuhansia sorsia samalla kun perinneasuiset miespalvelijat kantavat eteen gintoniceja tai maitoteetä. Lintuharrastusta valkoisen koloniaaliherran tapaan. Välillä hiekkamyrsky ajoi meidät terassilta palatsin sisätiloihin päivälliselle.

Kevät oli Gajnerissa käydessämme edennyt jo niin pitkälle, että valtaosa vesilinnustosta oli lähtenyt järveltä pohjoiseen. Jäljellä oli siis melko pieniä lukumääriä lintuja, mutta kiitettävällä diversiteetillä. Näimme Gajnerissa joitain palearktisia lajeja, joita ei nähty millään muista matkan paikoista, kuten tukkasotkia, sinisorsia ja tavallisia kurkia.

Suojelualueen aromaastossa käyskenteli paljon tšinkaroita eli intiangaselleja, pienempiä määriä besoaariantilooppeja ja nilgaita. Myös šakaaleja ja jäniksiä nähtiin useampia. Suojelualueella ei ollut luvallista liikkua omin päin, vaan opas ja riista-ajelu olivat pakollisia. Siitä huolimatta alueelta löytyi delhiläisissä kilvissä oleva länkkäri omalla autollaan, mistä metsänvartija-oppaamme teki kantelun.

Bikaner

Bikaner on Rajasthanin kuivissa länsiosissa sijaitseva kaupunki, entisen Bikanerin ruhtinaskunnan pääpaikka, jossa kerran hallitsi maharadža. Bikanerin maharadžalla oli kaupungin keskellä sijaitseva vaikuttava Junagarhin linna, joka on nykyisin museona ja turistien päästävissä. Toinen, kaupungin laidalla sijaitseva Lalgarhin palatsi, on nykyisin loistohotellina, mutta palatsin ulkopuolella vaatimattomammassa huvilassa asuu edelleen maharadžan jälkeläisiä, ja suku ilmeisesti omistaa ainakin osan hotellista.

Tapanani ei ole ollut mainostaa blogissani majoituspaikkojani, mutta tässä tapauksessa teen poikkeuksen, sillä aivan linnanmuurin kulman takana yksityisbussien asemalta, johon saavuimme, sijaitsee Bhairon Vilas -niminen butiikkihotelli, joka oli koko Intian-matkamme paras majoituspaikka hintalaatusuhteessa. Kyseessä on aiemmin maharadžan suvulle kuulunut haveli, joka on täynnä historiallista nostalgiaa, ja jota ympäröi rehevä ja lintuja tulviva puutarha. Bikanerista epäilemättä löytyy halvempiakin paikkoja, mutta Bhairon ei todellakaan ollut hinnalla pilattu, ja sillä hinnalla sai asua ruhtinasajan huvilassa, jossa huoneen ikkunasta avautui satumainen näkymä suoraan Junagarhin linnalle. Hotellin sisäpihan ravintola Tamarindissa saattoi pöydästään käsin seurata puissa liikehtiviä purppuramedestäjiä, harakkataskuja ja variskäkiä.

Bhaironin auttavainen manageri kertoi nykyisen omistajan olevan viimeisen maharadžan ja entisen osavaltion pääministerin jälkeläinen suorassa polvessa. Hotellin väki oli avulias järjestämään meille päiväretket sekä Tharin autiomaassa kohti Pakistanin rajaa sijaitsevaan Gajneriin, jossa maharadžan metsästyslinna sekä nykyisin suojelualueena toimivat metsästysmaat, että Sujangarhin suunnalla sijaitsevalle Tal Chapparin suojelualueelle. Mutta noista paikoista enemmän seuraavissa kirjoituksissa.

Useita mainittuja näyttäviä palatseja lukuun ottamatta Bikaner on varsin hiljainen kauppakaupunki, johon tulvii paljon vähemmän turisteja kuin kauempana lounaassa sijaitsevaan Jaisalmeriin, joka on toinen Rajasthanin läntisellä aavikolla sijaitseva entinen itsenäinen ruhtinaskunta. Meille Bikaner oli maantieteellisistä syistä helpommin saavutettava ja lisäksi mainitut luonnonsuojelualueet, jotka olivat kohdelistallamme, olivat lähempänä. Turistien suhteellinen vähäisyys teki Bikanerista myös rentouttavamman paikan, sillä sieltä puuttui Delhin, Agran ja Jaipurin hermoja hiertävä häsläys.

Tosin Junagarhin linnassa jouduimme toistuvasti koululaislaumojen piirittämiksi ja he kaikki halusivat ottaa meistä kuvia, kätellä ja ottaa kuvia meidän kanssamme. Tämä on Intiassa nuorison tapana yleisemminkin. Niinpä epäilen, että päädyimme matkan aikana satojen intialaisnuorten naamakirjoihin ja nettialbumeihin todistamaan heidän kansainvälisyyttään ja cooliuttaan. Muuta syytä sille, miksi kukaan haluaisi ottaa kuvia länsimaisista turisteista ja heidän kanssaan, en keksi. Kännykät räpsivät meistä kuvia kaikkialla, mihin menimme, ja muutamat räpsijöistä halusivat aina lisäksi myös harjoitella hieman englantiaan.

Bikanerista 30 kilometrin päässä sijaitsevassa Deshnokissa on erikoinen nähtävyys, Karni Matan rottatemppeli, jossa palvotaan ja hyysätään tuhansia rottia, uskomuksen mukaan rotiksi reinkarnoituneita sieluja. Tällä kertaa käynti siellä ei kuitenkaan sopinut aikatauluihimme.