Alkuasukkaiden aika

Tänään kannoin kaksi kassillista tyhjiä pulloja ja tölkkejä lähikaupan pullonpalautukseen. Kauhistelijoille mainittakoon, että vaikka asun itäisessä lähiössä, yli puolet niistä oli sisältänyt alkoholittomia juomia. Alkoholilliset kuten viinini hankin nimittäin pääsääntöisesti ulkomailta eikä niistä siksi yleensä saa panttirahoja. Silti pyrin nekin viemään tyhjinä lasin- ja tölkinkeräyksiin, lähinnä siksi, että maailma aivan tarpeettomasti hukkuu muutenkin roskaan.

Tarpeettomasti siksi, että rahanarvoisia materiaalejahan roskakin suurimmaksi osaksi on. Kyse on vain keräämisestä ja lajittelusta. Ihmiset voi saada siihen osallistumaan, jos heillä on asiaan jokin omasta edusta lähtevä kannuste, kuten palautuspantti. On turha kuvitella, että ihmiset näkisivät ympäristönsä puolesta vaivaa, jos siinä vain menettää itse - aikaa, vaivaa tai rahaa.

Palatessani lähikaupasta kaksi kassiani täynnä kauppatavaraa ja hyvästellessäni kassan venäläisen myyjättären, oli pihalla neljän-viiden joukko kymmen-yksitoistavuotiaita pikkupoikia, joiden rotupiirteet ja vaaleanruskea iho viittasivat siihen, että kaikkien tai ainakin suurimman osan vanhemmista toinen oli Afrikan sarven alueelta peräisin olevaa alkuperää, toinen taas europidi, luultavimmin suomalainen tahi itä- tai etelänaapuristamme, joiden osuus asuinalueellamme niin ikään on sangen suuri.

Lasten rotutaustaa koskeva huomio on kuitenkin vain pohjustus siihen, että tullessani täysien kassien kanssa kaupan ovista, riehuivat he paraikaa ovien edessä, tukkien tien. Tällöin huudahti yksi heistä puhtaalla suomen kielellä: "Hei varokaa tota alkuasukasta."

Käytän joskus itse alkuasukas-termiä ironisella tavalla, mutta tämä lienee ensi kerta, kun kuulen sitä käytettävän itsestäni, vieläpä äänensävyn kuulostaessa täysin epäironiselta. Tarkoitus oli varmaankin ihan viaton; hän varoitteli tovereitaan, jotka leikkimisellään tukkivat kaupan asiakkaiden ulospääsyä. Ja lapset siirtyivätkin juosten pyörätelineiden luo jatkamaan nyrkkihippasiaan.

Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Tulisikö triggeröityä ja kokea kohdanneeni viime aikoina kuuluisaksi tullutta "käänteisrasismia", joka kuulemma kohdistuu valkoisiin lihaa syöviin heteromiehiin? Pitäisikö mennä Suomen Sisun terapiakokoontumiseen, jossa sorretut valkoiset miehet väkevästi todistavat heihin kohdistetusta epäoikeudenmukaisuudesta pahojen suvakkien ja kulttuurinrikastajien taholta, joiden perimmäisenä tarkoituksena kuuluu olevan vaihtaa Suomen väestö ja perustaa Suomeen heidät itsensä kieltävä shariavyöhyke?

Vai pitäisikö alkaa huolestua, että vanhetessani näytän ulkoisesti yhä enemmän lähiöiden perusasukkaalta enkä ironisesti itseäni ilmaisevalta urbaanilta hipsteriltä?

*   *   *

Kävin ostoskasseineni syömässä valkosipuliperunakebabin ja juomassa kokiksen seudun ainoassa ruokaa tarjoilevassa paikassa, jota tietenkin pitävät kurdit. Paikalla oli kokoontuneina useita alkuasukkaita rahapelien ja oluttuoppien ääreen. Yksi nurkkapöytä keskusteli ikävästä kohtelusta terveyspalvelujen piirissä. Jukeboksin virkaa toimittavasta läppäristä tuli Led Zeppeliniä ja Uriah Heepiä.

En ehtinyt viimeistellä ateriaani, kahvin tilaamisesta puhumattakaan, kun vastapäätä istuutui elämää nähnyt setä, jolla oli jo kolme tyhjää tuoppia pöydällä ja neljäs, täysi, noudettuna. Setä pyysi minua lainaamaan lukemaani Mikael Karvajalkaa ja sanoi olevansa kaukaista sukua Waltarille. Hän sanoi haluavansa lukea kirjasta kaksi ensimmäistä lausetta. Hän luki ne, nyökytteli päätään, ja ojensi kirjan sitten takaisin minulle, kertoen löytäneensä itsensä jo kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Kirjan kaksi ensimmäistä virkettä kuuluvat näin:

"Olen syntynyt ja kasvanut kaukaisessa pohjoisessa maassa, jonka kosmografit tuntevat nimellä Finlandia. Tämä laaja ja kaunis maa on sivistyneelle yleisölle tuntematon, ja jos siitä kerrotaan tarinoita, niin ne sekoitetaan pohjoisempana sijaitsevaan lappalaisten asumaan maahan, jossa aurinko kesäisin ei koskaan laske, ja jossa talvisin eletään ikuisen pimeyden vallassa käyttäen ajojuhtana haarasarvista peuraa eli poroa."

*   *   *

Kevät on lopultakin koittanut tähän pohjoisen routaiseen maahan. Viikko ja kaksi päivää sitten, perjantaina, oli se suuri ryntäys, kun maamme yhtäkkiä täyttyi saapuvista muuttolinnuista. Lehdettömät metsät täyttyivät rastaista, peipoista ja punarinnoista, västäräkit ilmaantuivat pihoille ja rannoille, kurjet ja töyhtöhyypät pelloille, koskelot, telkät ja sorsat alkoivat näyttäytyä jäätyneiden sisävesien ensimmäisillä jäättömillä sulilla.

Viikko sitten viikonloppuna kävin eräillä suosikkilintupaikoillani pääkaupunkiseudulla ja totisesti olivatkin lukuisat muuttolinnut jo saapuneet, vaikkei vielä yksikään leskenlehti ollut puskenut maasta eivätkä koivut saaneet hiirenkorvia. Punarinnat, punakylkirastaat, laulurastaat ja rautiaiset lauloivat jo metsissä. Musta- ja räkättirastaita on täällä talvellakin, mutta nyt niiden määrät ovat moninkertaistuneet etelämpää tulleista täydennyksistä. Hanhet ylittivät maisemaa kaakattaen, kyhmyjoutsenet mykkinä siivet viuhuen. Sulaville mutarannoille oli ilmaantunut tyllejä, pikkutyllejä ja metsävikloja, kymmenittäin naurulokkeja ja töyhtöhyyppiä.

Tänä viikonloppuna kävin puolestani Lopella, jossa osallistuin erään suvun vanhimman ja nuorimman jäsenen merkkipäiviin. Vanhin täytti 75 vuotta ja nuorin sai nimensä. Minäkin sain yhden kummityttären lisää. Toivon eläväni niin kauan, että minusta kummisetänä on jotain hyötyä vielä niillekin, jotka nyt ovat vasta sylivauvoja.

Telkkiä ja isokoskeloita oli saapunut niihin kohtiin järviä, jotka saavat lähteistä elinvoimansa ja ovat ensimmäisiksi sulia. Rastaat ja peipot kansoittivat jo metsiä Hämeessäkin. Mannerheim ei metsästysmajallaan Punelianjärvellä enää omistanut aikaansa toiselle suurista intohimoistaan, metsästykselle, vaan se oli hänelle enemmänkin lepopaikka, kuten oli ollut asianlaita myös majan alkuperäisellä sijaintipaikalla, miehityksen alle jääneellä Lieksajärvellä.

Pääsiäinen Tunisiassa ja Maltalla

Tiistaina kävellessäni metrolle kuulin peipon laulavan lehdettömässä koivikossa. Tänä aamuna kuulin taivaalta kiurun - mikä yllätti minua, sillä seutu ei niin böndeä tai niin avomaata ole. Vanhan kansan viisauksien mukaan näistä pitäisi päätellä kesän olevan joko puolen kuun tai kuun päässä.

Pitkänäperjantaina pakkaset ja lumimyrskyt jo hieman hellittivät ja näin matkalla lentokentälle töyhtöhyyppiä pellon pälvellä. Olen silti iloinen, että pakenin pakkastalvea pääsiäisten väliviikoksi Pohjois-Afrikkaan, jossa kevät oli jo kääntynyt alkukesäksi, vuoden vihreimmäksi ajaksi. Tänä vuonna läntisten kirkkojen pääsiäinen oli viikkoa ennen itäisten kirkkojen pääsiäistä. Käytin ensin viikon rengasmatkaan pitkin Tunisiaa ja palatessani piipahdin kahdeksi päiväksi Maltalle. Malta oli viimeinen Euroopan maa, jossa en ollut vielä käynyt.

Tunisiassa sen sijaan olin käynyt pidemmällä kierroksella jo kahdesti aiemmin, ensin 90-luvun lopulla ja viimeksi kuusi vuotta sitten, silloinkin huhtikuussa, vuonna 2012. Jälkimmäisestä matkasta kirjoitin arabikevään jälkitunnelmissa peräti viisi blogikirjoitusta, jotka löytyvät täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

*   *   *

Kuusi vuotta sitten matkustin Tunisiaan syyrialaisen ystävän kanssa, joka teki matkalta arabikevään jälkeisen ajan seurantaan liittyvää dokumenttiaineistoa. Tällä kertaa matkakumppanini olivat pidempään netistä tuntemiani tunisialaisia, jotka nyt tapasin ensimmäistä kertaa kasvotusten. He olivat mitä mainiointa väkeä, parikymppisiä ja sen alle olevia opiskelijoita, jotka monin tavoin taas palauttivat uskoani nykynuorisoon. Heidän kanssaan oli hienoa ja hauskaa matkustaa. Suurin huoleni oli se, etteivät toverini olisi sallineet minun maksavan mitään omista kuluistani - tämä oli minulle ongelma siksi, että tiesin hyvin heidän olevan vähävaraisia opiskelijoita, kun taas minulla sentään on vakaat tulot.

Olen yhä liikuttunut siitä, kuinka paljon vierailuni merkitsi nuorille ystävilleni. Jos ajattelen omaa nuoruuttani, niin ensimmäinen ajatukseni hauskanpidosta ei olisi ollut lähteä autolla aavikoille ja rannikoille vasta ensimmäistä kertaa tapaamani keski-ikäisen ulkomaalaisen miehen kanssa. Toisaalta, samanikäisenä minäkin hankin ensimmäisiä yhteisistä kiinnostuksista syntyneitä ystävyyksiä paljon itseäni enemmän maailmaa nähneiden ja kokeneiden aikuisten kanssa, ja matkustelin ainakin yhden sellaisen kanssa myös pitkin Itä-Eurooppaa. Ehkä nämä tunisialaiset nuoret näkevät minut vähän samalla tapaa kuin itse näin aikanaan eräitä käveleviä ensyklopedioita, jotka opettivat minulle paljon Itä-Euroopasta ja Lähi-idästä.

Toinen tekijä on se, että minä tarjosin heille tekosyyn, jolla päästä pois tavanomaisesta tylsästä arjesta. Isästä, joka lakkaamatta nalkutti huonoista tenttituloksista, rehellisiin töihin menemisestä ja seuraavaksi epäilemättä naimisiin menosta. Samoissa kahviloissa istumisesta samojen kavereiden, jalkapallon ja vesipiipun ääressä. Samojen pelien pelaamisesta aika ajoin jumittavalla nettiyhteydellä. Vaikka Tunis on monin tavoin vapaamielinen kaupunki (ainakin verrattuna muuhun Tunisiaan), heille ei tulisi kuuloonkaan tulla tavatuiksi oluen tai viinipullon äärestä kotikulmillaan, jossa kuka tahansa voisi kannella vanhemmille. Pois päästäessä sellaiset estot karisivat heistä nopeasti.

*   *   *

Tunisin kaupungilla hengailtuamme ensimmäinen ulkopaikkakunta oli tuttu ja lähellä sijaitseva Sidi Bou Said, jossa paikalliset käyvät muutenkin lähimatkailemassa. Sen jälkeen uskaltauduimme jo ajelemaan maan halki eteläiseen Sfaxiin. Tuossa eteläisessä suurkaupungissa meidät majoitti tunisialaista ystävääni Instagramissa fanittava tyttö - jonka hän oli tavannut vain kerran aiemmin. Tämäkin tyttö asui yhä vanhempiensa luona, mutta nämä auliisti majoittivat meidät sohvilleen ja päästivät tyttärensä pizzeriaan kanssamme.

Lähdimme yliystävällisten majoittajiemme luota aamuvarhain Sfaxin eteläpuolella sijaitseville Thynan suola-altaille, jotka ovat merkittävä lintupaikka. Ystävilleni jo ensimmäinen minervanpöllö, joka katseli kiikariin keltaisine silmineen, oli hämmästyttävä luonnonilmiö, puhumattakaan suola-altaiden tuhansista flamingoista, kapustahaikaroista ja kaitanokkalokeista.

Jatkoimme sieltä maaseudun halki Bou-Hedman kansallispuistoon, joka levittäytyy afrikkalaistyyppisinä, akaasiaa ja silkkisarvea kasvavina savanneina jylhänkarujen vuorimassiivien ympärille. Kansallispuistossa elää äärimmäisen uhanalaista berberilammasta samoin kuin gaselleja ja keihäsantilooppeja, joskin kaikki nämä lajit lienevät uudelleenistutuskantoja, samoin kuin kansallispuiston strutsit ja helmikanat. Vuorenjyrkänteillä elää harvinaisina maakotka, keltapäähaukka ja aavikkohuuhkaja. Vaikka olin luvannut löytää ystävilleni skorpionin, tämä tavoite epäonnistui - sen sijaan he olivat tohkeissaan, kun esittelin heille muurahaisleijonan kuopan ja saalistustekniikan.

Koska Bou-Hedman savannimaasto oli tähän vuodenaikaan rehevimmillään, halusivat koskaan aiemmin aavikolla käymättömät ystäväni nähdä oikeaa aavikkoa, joten suuntasimme sellaisten halki Kébilin keidaskaupunkiin. Ensin pitkin valokuvauksellisia kanjoneita, sitten suuren suola-aavikon valkean autiuden yli. Suola-aavikko oli yhä heti pinnan alta kostea, joten siellä lienee tänä talvena ollut kartoissa näkyvä ajoittainen järvi.

*   *   *

Kébilissä syötyämme suuntasimme suoraa tietä kohti Gabèsia, Sfaxia ja lopulta takaisin Tunisiin, sillä seurueemme nuorimmalla, pääystäväni 17-vuotiaalla pikkuveljellä, oli seuraavana aamuna tentti. Saimme hänet siihen ja hän läpäisi tenttinsä kunnialla. Koko matkan ajan poika haastoi minut pelaamaan kanssaan šakkia, sitkeästi kuin paarma, vaikka hävisi ottelunsa päivästä toiseen. Vitsailin hänelle, että tyylikkäintä olisi voittaa aivan viimeinen peli ennen kuin lentäisin Maltalle. Eikös hän sitten lopulta onnistunut voittamaan - ei aivan viimeistä mutta toiseksi viimeisen pelin. Hän vaati siitä julkisen dokumentaation someen sekä muistutti, että voisin nyt Maltan matkaosuudella koko ajan miettiä hänen voittoaan. Viimeisistä viimeinen peli pelattiin kuitenkin vielä lentokentällä ja siinä sain moisesta hävyttömyydestä revanssin.

Ajomatkoilla kuunneltiin runsaasti tunisialaista räppiä, joka on sangen hauskaa kuunneltavaa, sillä se on pääosin tunisianarabiaa, joukossa paljon ranskaa lainasanoina ja fraaseina, mutta tietyt sanat, kuten nigga, bitch, fuck, homies jne. ovat englanniksi. Tässä mitä mainioin esimerkki. Shakkia pelaava poikakin väsäilee paraikaa omaa ensimmäistä räppivideotaan. Humoristisesti tunisialaiset kutsuvat myös toisiaan niggoiksi, vaikka ovat suurimmalta osalta yhtä valkoisia kuin meren toisella puolella olevan Sisilian asukkaat. Ehkä kyseessä on négritude fanonilaisessa merkityksessä.

On aina myönteistä kun ihmisillä on harrastuksia. Pääkutsujani on kirjoitellut fantasiaa ja säännöllisesti lukenut ja kommentoinut omaa käsikirjoitustani. Hänellä oli kuolemanläheinen kokemus (sukellusonnettomuus) ja sen jälkeen syvä masennus, joka johti ylivirittyneeseen kiinnostukseen pimeyttä kohtaan, mutta hän veti itsensä sieltä ylös, kiinnostui kristinuskosta ja nyttemmin on moraalisesti harvinaisen autonominen ja vahva yksilö. Kuten ne usein ovat, jotka tuntevat pimeyden mutta ovat päättäneet tuoda valoa muille. Hän on myös kiinnostunut kodittomien koirien adoptoinnista ja suojelemisesta. Kuten monilla aidosti hyvillä ihmisillä, hänellä on luontaisesti hyvä vaikutus eläimiin. Ilmeisesti koirat näkevät hänessä sen, mikä on ihmisiltä salattu. Hänen šakkia pelaava ja räppiä laulava pikkuveljensä puolestaan on kiinnostunut taloustieteistä ja sijoittamisesta. Hyvin voimakastahtoinen ja päämäärätietoinen yksilö, jolle ennustan pitkälle pääsyä.

*   *   *

Ehätin kuitenkin šakin kautta asioiden edelle. Nimittäin vietimme vielä pari päivää Cap Bonin (Ras at-Tibin) niemimaan kauniilla välimerellisillä rannikoilla, Qorbusin uinuvassa kylässä, joka on syntynyt kuumien lähteiden ympärille, sekä niemen äärimmäisessä kärjessä Hawariyassa. Ensimmäinen päivämme Cap Bonilla oli sopivasti pilvinen ja tuulinen, mikä tarkoitti sitä, että rannikolta käsin näki paljon välimeren- ja idänpikkuliitäjiä samoin kuin talven jäljiltä viivytteleviä suulia ja joitain pesiviä karimetsoja. Qorbusia ympäröivät metsät ja macchia olivat täynnä lintuja, esimerkiksi samettipääkerttuja, töyhtökiuruja, sinirastaita, sepelleppälintuja sekä kaikkia kolmea paikallista tiaislajia. Pitkät kävelyt pensaikkomaiden halki kätkettyihin poukamiin, jossa kukaan ei vielä ollut kansoittanut rantoja (paikallisille liian kylmää vielä) olivat mieltä vilvoittavia kuin yli käynyt mieto tuuli.

Pikkukylistä ei yleensä saa haraameja juomia, joten ajoimme viimeiseksi vielä Hammametin suosittuun rantakaupunkiin Cap Bonin eteläpuolella, jotta toverini saivat kylmät tuoppinsa. Itsehän olin ratissa, joten matka oli pääosin kuiva. Illaksi taas Tunisiin, ja sieltä lentokentälle palauttamaan vuokra-autoa ennen toimistonsa sulkeutumista. Kaksi veljestä valvoi vielä kanssani puoleenyöhön, sillä Maltan-kone lähti vasta pikkutunneilla.

*   *   *

Maltalle saavuin neljän jälkeen aamulla, nukuin, ja lähdin sitten tutustumaan viimeiseen itseltäni puuttuneeseen Euroopan maahan, aloittaen pääkaupungista Vallettasta. Malta on jännä sekoitus arabialaista (muistuttaen eniten tunisialaista), italialaista ja brittiläistä menoa, kuten maltan kielikin, joka on kuin tunisianarabiaa, johon on sekoitettu runsaasti italiaa ja vähäsen englantia. Myös kulttuurisesti saari on jotain sellaista, mitä Tunisia luultavasti olisi, jos olisi kristitty.

Toisena Maltan-päivänäni matkustin bussilla saaren pohjoispäähän Bugibbaan ja kävin sieltä käsin Melliehan pohjoispuolisessa, suojellussa Ghadiran kosteikossa. Siellä näin suurimman osan Maltalla kaiken kaikkiaan näkemistäni 25 lintulajista, joista yleisinä esiintyneet pensasvarpunen, heinäherttu ja silkkikerttunen lienevät olleet suomalaisittain eksoottisimmat. Tosin lampareessa kahlaili myös nuori flamingo.

Olin matkustanut Tunisiin Pariisin kautta, mutta palasin Finnairin suoralla lennolla Maltalta Helsinki-Vantaalle. Lentokentän portilla oli jotenkin omituista olla yhtäkkiä suomalaisten ympäröimä. Suorassa lennossa on kuitenkin puolensa, sillä sain koko lastin maltalaisia viinejä mukaan, ja Deus vult -tunnelmissa päästiinkin jo samana iltana korkkaamaan pullo Medinaa grillatun siankasslerin kera.

Sarastuksen orastus

Tappotalvi jatkuu lohduttomana jääkautena Suomesta Balkanille saakka. Varmaankin on jo koko Golfvirta kääntynyt ilmastonmuutoksen myötä, mikä on muuttanut Euroopan ja Pohjois-Amerikan hyiseksi hornaksi. Eikä kärsimysten tielle näy loppua, vaikka Helsinkiin kasataan ristisaattoa pääsiäisemme merkiksi. Vertauskuvamaisesti se kulkee Suomen Pankilta Suurkirkkoon. Ainoita merkkejä orastavasta keväästä ovat valon lisääntyminen sekä talvesta toistaiseksi selvinneiden mustarastaiden ja talitiaisten aamuiset lauluviritelmät.

Julkinen liikenne on luhistunut Vihreiden ryssittyä metron niin perinpohjaisesti, ettei ainoakaan metromatka enää suju ilman kohtuuttomia häiriöitä tavallisille matkustajille. Jos Helsingissä olisi parkkipaikkoja, olisin jo siirtynyt yksityisautoiluun, mutta loputtomassa halussaan kiusata kunnon ihmisiä on vihreä tyrannia riistänyt meiltä myös mahdollisuudet itsenäiseltä kaupunkimatkustamiselta - paitsi niiltä, jotka haluavat varhain tuhota aivonsa pyöräilemällä jääkautisessa viimassa pitkin kristallinliukkaita peilijääkenttiä.

Ilmeisesti jotkut ihmiset saavat sairasta nautintoa siitä, että litkiessään jostain kaukaisesta sosialistimaasta suurella hiilijalanjäljellä tuotettua luomulattea kantakaupunkilaisissa urbaanitiloissaan keksivät he alati uusia kaksoiskärpäsellisiä kuoliniskuja - miten pistää palamaan mahdollisimman paljon veronmaksajilta riistettyä rahaa ja samalla tuottaa mahdollisimman paljon vaivaa, kiusaa ja ajanhukkaa tavallisille työssäkäyville suomalaisille. Ennustan, että seuraavaksi metroista ja raitiovaunuista poistetaan kaikki penkit ihmisten pakottamiseksi sillipurkkimaiseen yhteisöllisyyteen - poislukien mahdollisimman harvinaisille erityisryhmille varatut tilat, joiden käyttäminen on heidän poissaollessaankin kielletty.

Polkupyöräilykin on tämän mielipideilmaston yhdistyessä suomalaisten kansallisiin kulttuuripiirteisiin riistäytynyt täysin hallinnasta. Pyöräilijät katsovat olevansa niin etuoikeutettua eliittiä sekä jalankulkijoihin että autoilijoihin nähden, ettei heidän tarvitse väistää ketään eikä vähentää vauhtia saati pysähtyä sellaisten seikkojen kuin suojateiden, liikennevalojen tai katua ylittävien lasten vuoksi. Heille on järjestettävä muiden verorahoilla kaikki eikä muille saa jäädä mitään.

*   *   *

Tulisi jo se kevät, jotta pääsisi edes topatuista piinapuvuista terasseille ennen kuin verisuonet katkeavat päässä, sillä tämän kaiken on totisesti oltava sielunvihollisesta ja jokin kauhea rangaistus helsinkiläisten menneistä ja olevaisista synneistä. Jos ei työ minua tänne tällä hetkellä sitoisi, lähtisin saman tien johonkin, missä rahalla saa ja kulkuneuvoilla pääsee, missä on lämpimämpää, valoisampaa ja halvempaa, missä ihmiset eivät hyökkäile ja kaatuile toisiaan päin tahi lakkaamatta nalkuta ja mulkoile, vaikka joku kehtaisi olla näyttämättä ahdistuksensa päällepäin ja vaikka lukisi kirjaa.

Viime aikoina jatkanut lapsuudenlukujen uusintakierrosta Mika Waltarin parissa, aloittaen Mikael Karvajalasta, koska se jatko-osineen on keskeisin käsillä olevan romaanini päähenkilön nimen kolmesta alluusiosta. Olen viimein ehättänyt romaanin kirjoittamisessa sinne, missä sarastus jo näkyy. Laskujeni mukaan jäljellä pitäisi olla enää neljä lukua ja nuoren ystäväni Ketun kirjoittama epilogi.

Mitä pidemmälle on käsikirjoitus edennyt, sitä raskaammaksi kirjoittaminen kuitenkin käy, sillä luomisen keveys ja seikkailujen rajaton vapaus ovat jääneet kauas taakse. Jo pidemmän aikaa kaikki on pitänyt sitoa yhteen, lukemattomat rönsyt yhdistää kantavaksi punokseksi, ratkaisemattomat dilemmat ratkaista, ja kaikki tämä vieläpä tehdä ilman, että tarina venyy enää yhtään pidemmäksi kuin on pakko, sillä Luoja tietää se totisesti on jo kyllin venynyt. Helpottuneena huoahtaa sieluni kun viimeinen rivi on kirjoitettu, vaikka edessä olisikin sitten tuskallinen toimitustyö, puhumattakaan kustantajan etsimisestä ja kaikesta muusta.

*   *   *

Lopputaisteluun valmistautuessani mieleeni juolahti, että miksiköhän suomalaiset sananlaskut suhtautuvat sellaisella pelolla pahan paljastamiseen - saati siihen, että pahalle pitäisi paljastumisen myötä tehdä jotain. Ajatellaanpa esimerkiksi kahta sanontaa: piru merrassa ja kauhistuksen kanahäkki. Nehän tarkoittavat oikeastaan samaa: paholainen (piru, kauhistus, abominaatio) on vangittuna johonkin kalojen tai siipikarjan vangitsemiseen tarkoitettuun häkkyrään. Sen sijaan, että kumpikaan sanonta kuvastaisi helpotuksen tunnetta, kun paha viimeinkin on kiikissä, kuvastavat ne molemmat pelkoa ja kauhua. Nyt on piru merrassa! Voi kauhistuksen kanahäkki!

Johtuuko se siitä, että suomalainen kokee vahingossa vanginneensa suurempia ja kauheampia voimia kuin mistä pystyy selviytymään? Onko pahalla vangittunakin niin paljon voimaa, että se voi kirota vangitsijansa kauheaan kadotukseen? Tuleeko se väistämättä merrasta tai kanahäkistä verkon läpi ja käy sen houkan päälle, joka on ansansa asettanut itselleen liian suurten voimien tielle? Onko suomalaisessa psyykessä ylipäätään olemassa alavire, joka olettaa pahan tielle asettumisen olevan itsessään epäviisasta ja väärin? Siksikö on tämä katajainen kansa niin kauhian arka ja pelkuruinen, vaikka vain sanojen ja sävyjenkin suhteen?

Kyllähän vanha vainoojamme iso on, ja vaarallinen. Vaan onko siihen koskaan auttanut väistäminen ja nöyristely? Eikö vainolainen yleensä potkaise sitä, joka sitä kumartaa, ja kumarra korkeintaan sitä, joka sitä kykenee potkaisemaan? Piilopirtissäkö sitä pitää koko kansankaari viettää, ja vartoa ja varoa, ettei vain mertaansa laske sinne, missä piru käy pyydykseen. Ahdistaa vain viatonta ahventa, vain uneksia kanteleesta, jonka hauen leukaluusta saisi, ja kuinka sillä laulaisi suohon kilpakosijat, kun muuten ei kehtaa. Onko sellaista siimestä, johon ei hallin hammas käy? Karhun nimen mainitseminen manaa karhun metsästä - siksi otso, ohto ja mesikämmen.

Suomi perustuu pelkoon. Harmaata kiveä päin kyllä pusketaan, koska eihän kivi loukkaannu eikä puske vastaan. Suo kyllä kuokitaan. Korkeammalta tähyilevä ilves revitään alas, ja sanotaan: et ole sinä meitä kummempi. Puukkoa pidetään vyöllä. Eihän sitä tiedä, vaikka pitäisi ahven suolestaa, tai särki, kunhan ei pirua kumminkaan. Ollaan vain kuin ei oltaisikaan. Kunhan vaan ei pahasti sanottaisi eikä pitkään katsottaisi.

Kummitus kehossa

Talvi sen kuin jatkuu. Itse käväisin sitä paossa entisessä kotikaupungissani Kiovassa, jossa lumien sulaminen oli juuri käynnistynyt. Lähellä Boryspilin lentokenttää sijaitsevan onnellisen kauppalan Štšaslyven kadut olivat muuttuneet tulvavesistä joiksi. Štšaslyven onnellisuuteen viittaava nimi juontuu siihen, että paikkakunta ei joutunut kohtaamaan toisessa maailmansodassa sotatoimia. Tulevina vuosikymmeninä sekin tullee paisuvan Kiovan nielaisemaksi, sillä enää yksi metsä erottaa sitä Kiovan etäisimmistä esikaupungeista.

Kiovan-matkani johtui itse asiassa ystävättärestä, joka soitti ja toivoi minun tulevan kylään syntymäpäivänään. Varattuani jo lennot hän sitten yhtäkkiä kertoi ilmenneistä ongelmista ja pyysi minua perumaan ne, koska ei ehkä olisi silloin Kiovassa. Hankin lähes aina lentoni halvimman kautta, joten niitä ei voinut enää perua. Tyttö katosi jäljettömiin eikä viikkoihin vastannut viesteihin. Puhelinkin tuntui sijaitsevan Italiassa, sillä 'puhelin, johon yrititte soittaa' -selostus tuli sillä kielellä. Tiesin tytön isoäidin asuvan Bergamossa ja oireilleen viime aikoina huonoon suuntaan, joten vedin johtopäätöksiä ja käytin Kiovan-lentoni tapaamalla siellä kavereita. Niitä, jotka huomasivat ottaa yhteyttä saman päivän varoitusajalla.

Puškinskan taiteilija- ja opiskelijakapakka Kupidon oli ennallaan, samoin moni muu paikka. Lauantain loppuillasta päädyimme myös mitä slaavilaisimpiin kotibileisiin Osokorkyn lähiöön. Sunnuntaina kävin lounaalla ystäväni kanssa, joka on lääkäriksi valmistuttuaan Ukrainan kansalaisuuden saanut Pakistanin pataani. Välillä hän suunnitteli Amerikkaan lähtöä, mutta löysikin lopulta uran ja hyvän elämän Kiovasta. Hän saa varsin riittävät tulot ja pystyy samalla kehittämään oman alansa uusimpia ratkaisuja. Keskustelimme keinoälystä, yksityisyyden tuhoutumisesta sekä kolmesta kuolemattomuuden saavuttamisen mallista, jotka ovat olleet ajankohtaisina mielessäni romaanikäsikirjoitukseni vuoksi.

Yksi tapa on uudelleensyntymä, joka on nykyisin teknisesti täysin mahdollista: geneettisesti sama yksilö voidaan luoda loputtomasti uudelleen. Sellaisenaan se tarkoittaa ikuista sarjaa elämiä, mutta muisti ei kuitenkaan siirry kehosta toiseen.

Toinen tapa on muuttumassa vähitellen todellisuudeksi, kun elimiä voidaan jo valmistaa kantasoluaineksesta ja viime aikoina myös itse itsensä generoiva kudos on tullut mahdolliseksi. Tämä merkitsee loputonta varaosien saantia ihmisruumiin elämän pidentämiseksi. Myös vanhenemisprosesseja säätelevistä geeneistä ja hormoneista aletaan olla paremmin perillä, mikä merkitsee mahdollisuuksia manipuloida ruumiin kokonaisvanhenemista.

Kolmas tapa on ottanut viime aikoina vasta ensiaskelia - nimittäin ihmismielen siirto kummitukseksi koneeseen. Mahdollisesti tietoisuuden vähittäinen pysyvä siirtyminen virtuaaliseen todellisuuteen. Tämänkaltaiseen kuolemattomuuteen liittyy tietysti kuolemanvaara ihmiselle biologisena olentona, sillä keinoälyksi muuttuva ihmistietoisuus tuskin kokee tarvitsevansa biologista ruumista. Koneet tarvitsevat fyysistä infrastruktuuria, mutteivät kummitusta kehossaan.

*   *   *

Lähetin lapsen parinkympin halpalennoilla Berliiniin, joka on ollut hänen unelmansa jo pidempään. Nyt sieltä tulee tasaisena virtana kuvia Brandenburgin portista ja modernista televisiotornista. Sieltä palattuaan onkin sitten aika taas poistua Schengen-alueelta takaisin Georgiaan, koska Suomen maailmankuulu koulutusjärjestelmä tarjoaa vain joko kaikkea ilmaiseksi niille, joilla on muusta syystä oleskelulupa, tai ei mitään mistään hinnasta. Keskiasteen opintoihin ei pääse ilman oleskelulupaa ja oleskelulupaa taas ei saa ilman tutkintoon johtavaa opiskelupaikkaa.

Tässä tiivistyykin jälleen Suomen maahanmuuttopolitiikka, jota ei oikeastaan ole. Meillä on ainoastaan maahantulopolitiikkaa ja pakolaispolitiikkaa. Pakolaispolitiikkaa ei ole meillä ymmärretty poliittisen suojelun tarjoamiseksi toisinajattelijoille, vaan kansainvälisen köyhäinavun muodoksi. Maahantulopolitiikka taas perustuu ihmisten eriarvoisuuteen kansalaisuutensa perusteella, jotta töitä tai opiskelupaikkaa haluavat pysyisivät maastamme poissa. Maahanmuuttopolitiikan puuttuessa kansainvälisen muuttoliikkeen koko paine on Suomen poliittisilla valinnoilla ohjattu turvapaikanhakuväylälle, jossa jaetaan automaateista ilmaista rahaa kaikille, jotka onnistuvat jollain livulla pääsemään maahan, mutta yritetään vastaavasti pitää maasta poissa kaikki, jotka haluaisivat sosiaalitukien sijaan töitä tai opiskelupaikkaa.

*   *   *

Suomi on taas julistettu maailman onnellisimmaksi paikaksi jossain YK:n tutkimuksessa. Sitä on hyytävää harmautta katsellessa vaikea uskoa. Tutkimuksessa oli mitattu mm. eliniänodotetta, sosiaalipalveluja ja korruptioperseptiota. Ihan hyvä, että Suomi sijoittuu niissä hyvin, mutta mittaavatko ne onnellisuutta, ja ovatko suomalaiset onnellisia?

Onnellisuustutkijat ovat yhdistäneet onnellisuuden aivan muihin tekijöihin. Jos tutkimuksessa olisi otettu kriteereiksi perheiden yhteenkuuluvuus, ostovoima, ideaalipaino ja tunne oman elämän merkityksellisyydestä yhteiskunnan rakenteisiin nähden, en ole vakuuttunut, että suomalaiset olisivat enää vaikuttaneet maailman onnellisimmilta. Kuitenkin mainitut asiat ovat tutkitusti olennaisempia ihmisten onnellisuuden kokemukselle kuin eliniänodote, sosiaalipalvelut ja näkemys korruptiosta.

Siitä ei ole epäilystä, etteikö Suomi olsi maailman mittapuilla kohtalaisen vauras hyvinvointivaltio. Onnellisuus on kuitenkin vähän eri asia. Suomalaiset eivät vaikuta kovin onnellisilta. Miksi he muuten tekisivät enemmän itsemurhia ja napsisivat enemmän mielialalääkkeitä kuin muut kansakunnat? On totta, että viime vuosina molempien määrä on alkanut Suomessa laskea, mikä on tietysti hyvä asia. Myös muita myönteisiä trendejä on nähtävissä: tupakointi ja varsinkin nuorten juopottelu ovat selvästi vähentyneet. Paatuneemmissakin ikäluokissa näkyy jo siirtymä humalahakuisesta vodkanjuonnista miedompiin tuotteisiin.

Silti en oikein näe ympärilläni riemusta hihkuvaa kansakuntaa. En myöskään kansakuntaa, jossa kaikki auttavat ja tukevat toisiaan. Näen pikemminkin itsepalveluyhteiskunnan, jossa kehotetaan kääntymään julkisen byrokratian puoleen jos on asiaa. Siellä vastassa on automaatteja, jotka johdattavat monen työlään vaiheen kautta vääjäämättömään automaattiviestiin, joka sanoo: "Valitettavasti emme voineet ratkaista ongelmaanne, koska emme voineet ratkaista ongelmaanne. Tervetuloa takaisin uudelleen. Käytättehän 20 minuuttia ajastanne vastaamalla kyselyymme automaattisen palvelumme sujuvuudesta."

Ehkä suomalainen onnellisuus vain on erilaista kuin muualla. Suomessa ei ylipäätään arvosteta sitä, että joku tai jokin olisi keskiverron yläpuolella - eikä siihen kannusteta. "Kel onni on, se onnen kätketköön." Onnellista pidetään epäilyttävänä ja onnellisuutta epäreiluna. Ihmiset tekevät kaikkensa vaikuttaakseen siltä, etteivät ainakaan he ole olleet onnekkaita.

Mitä suomalaisten tutkimuksiin raportoima onnellisuus sitten on? Ilmeisesti sitä, etteivät he ole kohtuuttoman onnettomia, tai ainakaan eivät tiedä, mistä heidän apeutensa johtuu. He ovat tyytyväisiä tavalliseen. Siihen, että elämä jatkuu samanlaisena. Työ, parisuhde, televisio. Ei mitään erikoista. Kukapa sellaista haluaisi, erikoisuutta. Suomalainen onnellisuus on siis oikeastaan vain tyytymistä olotilaan, joka tuntuu vakaalta.

Itselleni onnellisuuden tärkein tekijä on perspektiivi. Onnellisuutta tuottaa odotus paremmasta. Onnellisimmillaan on silloin kun tietää, että jokin hyvä on aivan nurkan takana - tietää jo saavuttavansa sen, vaikkei vielä ole saavuttanut. Onnettomuutta taas tuottaa se, että asiat tuntuvat menevän huonompaan suuntaan. Varsinkin kun tietää, ettei pysty muuttamaan niiden suuntaa. Suunta on olennaisempaa kuin olotila. Ehkä siksi suomalaisten tyytyväisyys pysähtyneisiin olotiloihin tuntuu minusta vieraalta.

Kirkkaat taivaat

Helmikuu lähenee loppuaan ja valon määrä on silminnähtävästi lisääntynyt. Valitettavasti muita merkkejä ei ole siitä, että tämä holarktinen jääkausi päättyisi ja kevät joskus koittaisi. Kirkkaat taivaat ovat tuoneet muassaan tulipalopakkaset, joille ei ainakaan vielä näy loppua.

Viimeksi Kaakkois-Aasiasta palatessani oli seuraavana päivänä julkisen liikenteen lakko. Metrot seisoivat eikä bussejakaan kulkenut. Yritin selvittää, miten pääsisin nykyisestä asuinpaikastani keskustaan ja töihin. Kun yksityisautossanikaan ei tällä hetkellä ole Suomen säädökset täyttäviä talvirenkaita, jäljelle jäi ainoastaan tarpoa pakkasessa, lumimyrskyssä ja hyisissä hangissa viisi ja puoli kilometriä Malmin rautatieasemalle. Tein sinä päivänä etätöitä.

Lakkopäivän jälkeen metro ei ole päivääkään toiminut niin kuin pitäisi. Milloin häiriöt johtuvat henkilöstövajeesta, milloin muunlaisista teknisistä vioista. Muutenkin paukkupakkaset muistuttavat, miten haavoittuva nyky-Suomen liian hienosääteinen infrastruktuuri on vaikkapa Ilkka Remeksen viimeisimpien kirjojen täysin uskottaville skenaarioille.

Siperia kuitenkin myös opettaa. Teinitkään eivät enää kulje metrossa ja ostarilla nilkat paljaina eivätkä farkuissa, joiden polvet ovat kokonaan reikää. Kotikaukaasini suostui omaksumaan pitkien sukkien, pipon ja hanskojen käytön.

*   *   *

Nuoriso ei kaipaa nuoruuttaan. Heillä on siinä riittävästi kestämistä hetkessä eläessään. Nuoruutta alkaa kaivata vasta kun se on mennyt. Nuoriso kohtaa samankaltaisen tunteen lähinnä kaivatessaan mennyttä kesää tai aiempaa vuosikurssia, joka hajosi maailmalle luokkapakkopaidan riisumisen jälkeen. Eikä varmaan nykyään noitakaan, koska some säilyttää kaikki kontaktit eikä vuodenaikojen vaihtelulla ole entisenlaista merkitystä, kun elämä on kumminkin kesät-talvet kännykässä.

Suomeen palaaminen on vanhentanut minua henkisesti, joten olen tullut ajatelleeksi myös kadotettua nuoruuttani. Paras lääke vanhenemiseen on elää kuin olisi yhä nuori, ja hankkia myös nuoria ystäviä. Suomessa se on kuitenkin vaikeaa. Täällä jo parikymppiset elävät kuin keski-ikäiset. Mitä muutakaan he voivat. Täällä on kylmää ja kallista eivätkä ihmiset ole erityisen seurallisia. Ei ihme, että hyvä elämä on keski-ikäistä ja pikkuporvarillista elämää. Mukavuuksilla ja hyggellä peitetään jossain sisällä aukeavaa ankeaa autiutta, jossa humisee ikävä, nostaen maasta kristallisoituneita lumikiteitä valkeana pölynä.

Tarkemmin ajatellen en kaipaa omaa nuoruuttani, vaan tiettyjä asioita siitä. Niin kai kaikki. Emme todellakaan halua takaisin traumoja, epäkypsää ja heittelehtivää mieltä, riippuvuutta vanhempien asettamista puitteista tai sairaalloista yliherkkyyttä siihen, mitä kaverit ajattelevat. Emme halua takaisin köyhyyttä (tai sitä, että rahat ovat jonkun muun rahoja), emme puuttuvia kansalaisoikeuksia tai aikuisten pitkiä katseita - paheksuvia, holhoavia sen enempää kuin hyvää tarkoittavia.

Haluaisimme oikestaan palata nuoruuden kehoomme, mutta pitää kaiken sen, mitä olemme tässä välillä saavuttaneet, sekä älyllis-kokemuksellisesti että taloudellis-yhteiskunnallisesti. Kaipaamme toki muitakin asioita. Ikävöimme ehkä ystäväpiiriämme ja siinä vallinnutta toveruutta - joskin saatamme kullata niitä muistoja, sivuuttaen sujuvasti kaikki ne aikanaan isoiksi eskaloituneet kaksinaamaisuudet ja mustasukkaisuusdraamat. Kaipailemme mahdollisesti suhteellista vapautta monenlaisista sitoumuksista, unohtaen, että nuorina olimme sidottuja oppilaitoksiin velvoitteineen, vanhempien taloudelliseen tukeen (joilla sellaista oli) tai opintolainoihin.

Oikeastaan biologinen nuoruus on ainoa osa nuoruutta, jota ei voi halutessaan palauttaa. Mikään ei estä aikuista opiskelemasta. Aikuisella on taloudelliset ja tiedolliset edellytykset viettää haluamansalaista nuorta elämää, jos niin haluaa. Ystäväpiirinsä voi nykyään palauttaa helpommin kuin koskaan, kiitos viestintäteknologian. Voi myös hankkia uuden ystäväpiirin, jos entiset eivät enää innosta. Internet on kaatanut suuren määrän aiemmin hyvin tiukkoja ikäraja-aitoja. On helppo hankkia itseään paljon vanhempia tai nuorempia ystäviä, jos on näiden kanssa yhteisiä intressejä.

Kaikesta tästä huolimatta suurin osa nuoruuttaan haikailevista keski-ikäisistä päätyy vain märehtimään haavekuviaan hetken, sysää ne sitten syrjään epärealismina ja jatkaa vähitellen ankeutuvaa arkeaan. He luopuvat vähitellen kiinnostuksesta muuhun kuin päivittäisen arkensa ydinasioihin, ja niinpä heillä ei enää oikein ole yhteisiä intressejä, joiden ympäriltä löytää ystäviä. Ne, jotka kokevat itsellään olevan parisuhteensa ja perheensä ulkopuolisia sosiaalisia suhteita, etsivät seuraa kapakoista ja seuranhakusovelluksista, mutta siellä ihmiset eivät ole kiinnostuneita kuin tasan yhdestä asiasta.

Nuorena kaikella oli liikaakin väliä. Pienet asiat vaikuttivat voimakkaasti, vaikkei sitä ehkä saanut näyttää ulospäin. Keski-ikä taas kyynistää. Asiat menettävät merkityksensä. Niille ei ole aikaa. Aika ylipäätään katoaa johonkin, kuin itsestään - siitä huolimatta, että ihmisten ikävystymisen taso antaisi ymmärtää muuta. Ihmiset sulkevat yhä enemmän pois elämästään. Sitten kun he toteavat voivansa pahoin, etsivät he ratkaisuja päihteistä, penkkiurheilusta, remontoinnista, ruoasta, joogasta, enkeliterapiasta tai kivisäteilyhoidoista. Nämä ovat parempia kuin ei-mikään, varsinkin jos kiinnostus on aitoa eikä vain veruke. Eskapismi on suotta huonossa huudossa.

*   *   *

Ihmisten tulisi lukea enemmän kirjoja. Vielä jokin aika sitten he lukivat, sitten silloisten nuorten, nykyisten aikuisten lukeminen romahti elämän siirtyessä nettiin. Netti on hieno asia, ja parastahan siinä on interaktio. Kirjallisuus ruokkii kuitenkin mielikuvitusta; mahdollistaa maailmojen luomisen mielessä; ajoittaisen eskapismin myös interaktiosta. Se kehittää omaa mieltä. Onneksi nykynuoret - tai osa heistä - tuntuu olevan palaamassa painettuun kirjaan, ja vieläpä pitkiin tarinoihin, joita jo välillä julistettiin kuolleiksi. Fantasiaa ja skifiä julkaistaan enemmän kuin koskaan.

Hymähdän niille diletanteille, joiden mielestä fantasia ja skifi ovat huonoja kirjallisuudenlajeja; joiden mielestä niin kirjojen kuin elokuvienkin pitäisi edustaa vain realismia, ja kuvata arkea joko sellaisena kuin se on tai mieluummin vielä vähän ankeampana. Nämä ihmiset ovat ymmärtäneet fiktion eskapistisen tarkoituksen täysin väärin. Eivät ihmiset mene elokuviin nähdäkseen sitä, minkä he näkevät jokapäiväisessä arjessaan. He menevät elokuviin päästäkseen hetkeksi toiseen maailmaan ja voidakseen samaistua sankariin.

Kirjailija Neil Gaimanin puolustuspuheessa kirjojen lukemiselle, kirjastoille ja uneksimiselle hän toteaa osuvasti eskapismista:

"Kun tämä tuli puheeksi, haluaisin sanoa muutaman sanan eskapismista. Kuulen usein termiä käytettäväin kuin se olisi jotenkin huono asia. Aivan kuin 'eskapistinen' fiktio olisi sekavien, typerien ja harhaisten käyttämää halpaa opiaattia, ja kuin ainoa kelvollinen fiktio niin aikuisille kuin lapsillekin olisi mimeettinen fiktio, joka peilaa lukijan jo asuttaman maailman huonoimpia puolia.

Jos olet jäänyt jumiin vaikeaan tilanteeseen epämiellyttävässä paikassa, jossa ihmiset tahtovat sinulle pahaa, ja joku tarjoaa tilapäistä pakoa, mikset ottaisi sitä vastaan? Sitähän eskapistinen fiktio juuri on: fiktiota, joka avaa oven, näyttää auringonvalon ulkona, antaa sinulle paikan, jossa valta on sinulla ja olet sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa haluat olla (älkääkä luulkokaan, etteivät kirjat olisi todellisia paikkoja); ja mikä tärkeämpää, pakosi aikana kirjat myös antavat sinulle tietoa maailmasta ja ongelmistasi, antavat aseita ja haarniskan: todellisia asioita, joita voit tuoda mukanasi vankilaan. Taitoja ja tietoja ja välineitä, joilla voit tehdä paosta todellisen.

Kuten J. R. R. Tolkien meitä muistutti, ainoat ihmiset, jotka vihaavat pakoa, ovat vanginvartijat."

Gaiman esittää samalla luennolla muutakin merkittävää mielikuvituksen käytön eduista. Ei ole sattumaa, että mielikuvituksellisten narratiivisen taiteen lajien, kuten fantasian, skifin ja roolipelien ystävät ovat todella yliedustettuina keksijöiden, tiedemiesten ja nörttien joukossa. Siis niiden ihmisten, jotka paraikaa muokkaavat tulevaisuuttamme toisenlaiseksi kuin se on (vanginvartijoiden yrittäessä normittaa sitä pysymään karsinoissaan).

"Olin Kiinassa vuonna 2007, Kiinan historian ensimmäisessä puolueen hyväksymässä skifi- ja fantasiatapahtumassa. Otin yhdessä vaiheessa asian esiin korkea-arvoisen virkailijan kanssa, ja kysyin häneltä 'miksi' - skifi ja fantasiahan ovat olleet niin pitkään epäsuosiossa. Mikä oli muuttunut?

'Asia on yksinkertainen', hän kertoi minulle. Kiinalaiset olivat loistavia tekemään asioita, jos joku muu toi heille suunnitelmat. Mutta he eivät innovoineet eivätkä keksineet uutta. He eivät käyttäneet mielikuvitusta. Niinpä he lähettivät valtuuskunnan Yhdysvaltoihin - Applelle, Microsoftille, Googlelle - ja kyselivät siellä ihmisistä, jotka keksivät tulevaisuutta. Ja he saivat selville, että kaikki mainitut ihmiset olivat poikina tai tyttöinä lukeneet skifiä.

Fiktio voi näyttää erilaisen maailman. Se voi viedä sinut paikkoihin, joissa et ole koskaan ollut. Vierailtuasi toisissa maailmoissa - vähän kuin ne, jotka ovat syöneet keijukaishedelmää - et voi enää olla täysin tyytyväinen maailmaan, jossa kasvoit. Tyytymättömyys on hyvä asia: tyytymättömät kykenevät muokkaamaan ja parantamaan maailmojaan, jättämään ne parempina ja erilaisina kuin saivat."

Kiinalaiset olivat kerran maailman johtavia innovaattoreita. Suuri määrä keksintöjä kulkeutui sieltä intialaisten, persialaisten, arabien ja silkkitien kautta Eurooppaan. Sitten Kiina sulkeutui pitkäksi aikaa. Nyt se on avautumassa uudelleen, hamuamassa maailmanvaltaan Lännen hegemonian hiipuessa itseaiheutetusti, Venäjän keskittyessä vihaan ja tuhoon, ja islamin maiden eläessä omaa keskiajan kriisiään.

Kiina kylläkin on poliittisesti yhä ahdasmielinen takapajula, mutta jos vallanpitäjät antavat siimaa tieteelle, teknologialle, taloudelle ja lopulta tavallisten ihmisten kulttuurille, saattaa Aasia kavuta ansaitsemalleen ihmiskunnan innovaattorin paikalle. Japani ja Korea siellä jo ovat.

Suomen ja Viron henkisistä eroista

Juha Keskinen julkaisi Iltalehdessä hyvän kirjoituksen siitä, mitä Suomi voisi oppia Virosta. Siinä kirjoitettiin myös mentaalieroista seuraavaa:

"Ratkaisevin ero on mentaalinen lähestymistapa, joka sitten näkyy yleisessä ilmapiirissä. Parhaimmin asian kiteytti eräs virolainen yrittäjä, joka sanoi menestykseen tarvittavan luottamusta ja nälkää. Täytyy pystyä luottamaan valtioon (julkiseen valtaan), että se toimii oikeudenmukaisesti kansalaisen ja yrittäjän eduksi, ja sitten tarvitaan nälkää yrittämiseen ja työn tekemiseen. On etsittävä aina vain parempaa työpaikkaa ja hankittava valmiuksia sen saamiseen. Hyvät ideat on uskallettava valjastaa yrityksen vetureiksi. Tällaisella ajattelulla syntyy tulosta, työpaikkoja ja taloudellista hyvää.

Suomessa yleisessä mielipiteessä dominoi edelleen liikaa ajattelu, jossa 'koneisto' tuottaa kaiken hyvän. Valtion on luotava työpaikat ja vietävä ne sinne, missä työttömät niitä odottavat. Hyvätkin ideat mankeloidaan sellaisen byrokratian läpi, että harva uskaltaa ryhtyä yrittäjäksi. Innokas nuori yrittäjä miettii, mitä tästä kaikesta seuraa kun verottaja ja muut viranomaiset ovat ottaneet omansa ja esittäneet vaatimuksensa."

Suomalaiset ja virolaiset ovat kulttuurisesti hyvin lähellä toisiaan, mutta juuri siksi eroihin on hedelmällistä kiinnittää huomiota.

Viro on vielä pienempi kuin Suomi, mikä lyö leimansa sekä hyvässä että pahassa. Piirit ovat pieniä: se lisää keskinäisluottamusta mutta myös saman asian varjopuolta, sisäänpäinlämpiävyyttä.

Suomessa eletään perittyjen statusten ja hierarkioiden järjestelmässä, Virossa taas valtaa pitää sen itse hankkinut sukupolvi.

Molemmissa maissa arvostetaan työntekoa ja arvotetaan sitä - silti Suomi käytännön tasolla kannustaa ennemmin toimettomuuteen. Suomessa tärkeää on puurtaminen - Virossa taas tulokset.

Suomalaista arvostetaan sen mukaan, tekeekö hän kovaa töitä, ja uhrauksiensa mukaan. Virolaista arvostetaan ennemminkin sen mukaan, mitä hän on työllään saavuttanut. Suomessa kulttuuri menee niin pitkälle, että lahjakkuudella tai neuvokkuudella ei oikeastaan saisi ansaita mitään etua. Viro on tässä suhteessa paljon lähempänä normaali-ihmisyyttä.

Molemmissa maissa ollaan jossain määrin herkkähipiäisiä, ei kovin hyvin siedetä kritiikkiä ja sellaisen esittäjiä pidetään oman pesän likaajina.

Politiikan puolella Viro hyötyy merkittävästi siitä, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimmistä arvoista vallitsee kansallinen yksituumaisuus - ja sen vastustajat ovat selkeitä vastustajia, joita ei yritetä väkisin yksituumaisuuteen integroida. Suomessa perinteenä on sen sijaan pakotettu ja siten keinotekoinen konsensus. Tosiasiallista yksituumaisuutta ei ole, mutta illuusio sellaisesta luodaan hiljentämällä eri mieltä olevia sekä pelkistämällä tärkeimmät arvot niin yleiselle ja banaalille tasolle, että lopputulos on kiistaton ja epäinformatiivinen.

Virossa luottamus johtuukin pienen heimon yhteisestä asiasta, Suomessa ennemminkin siitä, että omaa tahtoa ei tuoda julki eikä ketään toista siten uhata. Suomalainen luottamus on sitä, että kukaan ei nosta esille huoneessa olevaa virtahepoa, vaikka kaikki sen olemassaolon aistivat.

Viro elää nyt vaihetta, jossa se on kolmekymppinen nuori aikuinen: yhä tuore ja eteenpäin pyrkivä, mutta jo mukavuuden- ja vakaudenkaipuinen. Suomi on keski-iän jälkipuoliskolle ennättänyt täti tai setä, joka katsoo tietävänsä kaiken paremmin kuin nuoremmat, uskoo ennen olleen paremmin, ei halua muuttaa mitään, ja pitää kiinni saavutetuista eduista.

Suomalainen on opetettu siihen, että vasta hyvin korkealla hierarkiassa on oikein ilmaista omaa tahtoa. Oma eteneminen riippuu ennen kaikkea kyvystä kätkeä oma tahto (ja siis mielipiteet) - tarvittaessa naamioimalla ne kollektiiviseksi tahdoksi. Virossa oma tahto on välttämättömyys jo aikaisin, jotta pääsisi yhtään mihinkään.

Kärpästen herra

Ehdin olla Indonesiasta palattuani Suomessa runsaan viikon, kun taas istuin koneessa kohti troopillista Kaakkois-Aasiaa. Tällä kertaa suoralla Finnairin lennolla Singaporeen, jossa asetuin saaren itärannikolle, kauas keskustasta, viidakon kupeessa lepäilevään konferenssikeskukseen. Oltiin sadekauden sydämessä ja rankkasateet huuhtelivat maisemaa joka iltapäivä ennen hämärän lankeamista.

Seuraava päivä oli sunnuntai ja minulle vapaa, joten kävelin ensin joitain kilometrejä rannikon lankkupolkua ja otin sitten terminaalista yhteysaluksen Ubinin saarelle. Saaresta suuri osa on suojeltua ja tiesin sen hyväksi lintupaikaksi. Muitakin villieläimiä, kuten villisikoja, makakeja ja varaaneja, näkee siellä runsaasti. Yhteysalus saapuu kylään, josta voi kävellen tai pyöräillen edetä luontopolkuja myöten saaren muihin osiin.

Viidakko-osissa esimerkiksi punaviidakkokana, tulipääbulbuli ja huiluharakkarastas ovat yleisiä. Ubinin itäpäässä on mangroveräme, josta löytyy korkea lintutorni, pikkukuovien kansoittamia kahlaajalietteitä ja hiekkasärkkiä. Sunnuntai sujui rattoisasti virkistäen tuleviin työpäiviin Singaporen keskustassa ja Kuala Lumpurissa.

*   *   *

Kirjoista on todettava, että palatessani Indonesiasta lukaisin sieltä ostamani paikallisen kirjailijan romaanin - Eka Kurniawanin kirjoittaman maagis-realistisen tarinan, jonka pekuliaarinen nimi oli Vengeance is Mine, Others Pay Cash. Se oli ilahduttavan hauska, keskittyen muutamien kovapintaisten miesten - ja naisten - kompleksiseen suhteeseen omaan miehisyyteensä, naisisuuteensa, kunniaan, itsetuntoon ja paljoon muuhun. Ehdottomasti suositeltavaa tutustua.

Singaporen ja Kuala Lumpurin reissullani taas lukaisin läpi kokoelman Oscar Wilden novelleja, lähinnä sen inspiroimana, että vähän aiemmin olin lukenut virolaisen Eduard Vilden novellikokoelman, ja heidän patsaansahan sentään istuvat penkillä vierivieressä erään entisen kotikaupunkini samannimisen pubin edustalla. Tuplavee-Wilden novelleista erityisen kiehtova oli tavallaan kirjallisuustieteellisen teorian ja fiktion rajamailla liikkunut Portrait of Mr. W. H., aliarvostettu paljon kuuluisampaan Dorian Grayn muotokuvaan verrattuna. Sanaleikkien etsiminen Shakespearen soneteista ja niiden nivominen juoneen tulkintoineen olivat mitä mainiointa verbaaliakrobatiaa.

*   *   *

Suomeen palattuani olen sitten jälleen tarponut hangissa helmikuisessa pakkasessa. Vaikka helmikuu on meillä yleensä hyytävän kylmä, siinä on sentään etunsa lokakuulta tammikuulle levinneeseen martaaseen verrattuna - ainakin valo lisääntyy ja valkeat hanget tekevät maisemasta kauniin, silloin kun sitä pääsee päivänvalossa näkemään. Usein on yhä pimeää lähtiessäni kotoani keskustaa kohti ja töistä palatessani on poikkeuksetta jo ehtinyt jälleen tulla pimeä.

Eilen aamulla kohtasi minua Senaatintorilla näky, joka tuossa aamuvarhaisessa horteessa sai minut hetkeksi hieraisemaan silmiäni ja epäilemään, olinko yhä painajaisessani. Olivatko Senaatintorille vyöryneet panssarivaunut ja miehistönkuljetusvaunut omia vai naapurin? Nytkö se oli alkanut? Onneksi dieselinkatkusta erottui pian sinivalkoisia lippuja ja isänmaamme puolustajain univormuja eikä tunnuksettomia punaisen aamunkoiton vieraita.

Retket talvisiin Itä-Helsingin lähiöihin ovat taas, kuten niin usein, panneet miettimään, missä todellisuudessa ihmiset elävät. Koko ajan kuulee puhuttavan pahaa maahanmuuttajista ja nuorisosta, mutta kumpikaan näistä ryhmistä ei oikein koskaan häiritse minua. Päinvastoin, nuoret ja mamut käyttäytyvät yleensä ihmislajin oletusarvojen mukaisesti. Hyvässä ja pahassa, mutta yleensä kuitenkin ollen kunnolla.

Samaa ei voi sanoa keski-ikäisistä kantaväestön edustajista. Heitä havainnoidessani tuntuu usein kuin he kuuluisivat eri lajiin - johonkin muinaiseen, joka eli alueen luolissa ennen jääkautta, ja on nyt kaivautunut esiin purkamaan pahaa oloaan nuorisoon, maahanmuuttajiin ja ajoittain jopa kaltaiseeni keski-ikäistyneeseen valkoihoiseen lihaa syövään protestanttiin.

Toisin kuin nuorista ja mamuista, näistä ei yhtään tiedä, mitä sieltä seuraavaksi tulee. Nuorista ja maahanmuuttajista yleensä näkee sanattomasta viestinnästään, mitä he meinaavat. Keski-ikäinen kantaväestö taas tuijottaa tylsämielisesti kuin juuri kellarista noussut zombi, joka ei näe eikä kuule mitään ympärillään, mutta seuraavassa hetkessä huutaa ja sadattalee jotain täysin käsittämätöntä ventovieraille ihmisille, joiden ainoa rikos on olla olemassa.

Muutama päivä sitten olin postissa asioimassa ja kotigruusini oli mukana kantoapuna. Hän seisoi takanani jonossa täysin viattomasti, kun ventovieras kantasuomalainen keski-ikäinen nainen hänen vieressään alkoi sähistä hänelle: Stay away from me! Stay away from me!

Toissapäivänä taas räyhäsi metrossa päihtynyt epäsiisti mieshenkilö, joka huusi kuin hinaaja olevansa kanta-asukas ja tekevänsä rehellistä työtä täällä. Aksentistaan olisi tosin voinut päätellä jotain muuta ensimmäisestä väitteestä (hän oli tullut kymmenisen vuotta sitten eräästä naapurimaastamme) ja habituksesta taas jotain jälkimmäisestä. Mies kävi paikalla olleiden siististi pukeutuneiden ja hyvin käyttäytyneiden irakilaisten kimppuun haukkuen näitä neekereiksi, loisiksi ja terroristeiksi. Räyhääminen jatkui eikä suomalaiskansalliseen tapaan kukaan tietenkään tehnyt miehelle mitään. Joku sentään uhkasi poliisille soittamisella, mutta tokkopa poliisikaan olisi hänen vuokseen vaivautunut.

Vaikka päihde- ja mielenterveyshaasteiset ovat päivittäin todistamassani häiriökäyttäytymisessä pääosassa, harjoittavat häiriköintiä myös selvin päin esiintyvät kantasuomalaiset, joilla ei tunnu olevan ainakaan diagnosoituja mielenhäiriöitä. Erityisryhmänä ovat taloyhtiökyttääjät ja valittajatädit (tai -sedät), jotka voisivat jättää harjoittamatta sosiaalisuuttaan kokonaan ja pitäytyä suomalaiskansalliseen umpimielisyyteensä, jos kerran ainoa tapa lähestyä kanssaihmisiä on yrittää kehittää heille ongelmia.

*   *   *

Loppusuoralla oleva romaanini on työllistänyt vapaita hetkiäni. Sitä varten päätin myös lukea uudelleen William Goldingin klassikon, Kärpästen herran, jonka olen lukemattomien muiden koululaisten tavoin lukenut joskus lapsena tai varhaisnuorena.

Silloin en tietenkään kiinnostunut siitä lainkaan samalla tavoin kuin nyt. Eihän lapsia kiinnosta, että aikuiset analysoivat heidän raadollisuuttaan. Lapset saavat sitä analyysiä osakseen ihan tarpeeksi arjessaan. Sen sijaan nyt aikuisena Goldingin nerous kolahti aivan erilailla.

Juuri aikuisilla tuo kirja pitäisikin luettaa, tai korkeintaan nuorilla aikuisilla. Sillä eihän Kärpästen herra oikeastaan erityisesti lapsista kerro, vaikka henkilöt ovatkin 12-vuotiaita ja siitä alle. Ihmisyydestähän se kertoo. Ihmisten motiiveista, taipumuksista ja suhteista toisiinsa.

Tavallaan olen kuitenkin iloinen, että tein tämän uudelleenlukemisen vasta nyt, enkä silloin, kun kirjoitin romaanini saarelle sijoittuvaa osaa - jolloin olin Kärpästen herran osalta vain hatarien muistojen varassa. Eihän niitä viittauksia silti voinut välttää. Mitä siitäkin olisi tullut, jos Kärpästen herra olisi ollut liian tuoreena muistissa.