Kuumankostea kesäkuu

Tukahduttava kuumuus vaihtuu vain hetkittäin iltaisin myrskytuuleksi ja monsuunimaisiksi sadekuuroiksi. Tämä kesäkuu on ollut Islamabadissa ennätyskuuma - sääolot ovat muistuttaneet normaalisti heinä-elokuussa esiintyviä.

Ulkoiluani on rajoittanut uusiutunut jalkaterävammaisuus. Moderni lääketiede näyttää auttaneen vähemmän kuin puolisoni kyvyt, joten ehkäpä saan sen lopullisesti kuriin vain palaamalla sinne, mihin olen palaava - kotiini Suomeen.

Suomesta palattuani olin kuitenkin aluksi kunnossa ja kävin pariin otteeseen Margallakukkuloilla sekä katsastamassa myös Rawaljärven, joka on kuumuuden myötä kutistunut murto-osaansa. Vesi oli vetäytynyt lähinnä järven läntisiin osiin. Siellä, vesirajassa, istuskeli myös erikoisia vieraita - erityisen ilahduttavana neitokurki, jota ei ole nähty Islamabadissa puoleen vuosikymmeneen. Oli myös hieta- ja valkoposkitiiroja, yksinäinen suokukko sekä yllätyksekseni pieniä parvia heinätaveja, taveja ja lapasorsia.

Juhannuksen edellä tänne pelmahti koko joukko karachilaisia lintuharrastajia, joiden vieraana olin ollut toukokuussa Sindissä. Mukana oli myös maan pätevimmän oloinen ornitologi, Swatista kotoisin oleva mies, jolla on aito tieteellinen asenne puuhaan. Suurin osa pakistanilaisista lintuharrastajistahan on ensisijaisesti valokuvaajia. He eivät helposti löydä uusia lintupaikkoja tai lajeja, koska menevät sinne, missä tietävät varmuudella olevan jonkin lajin, jonka haluavat kuvata. Mutta swatilainen on oikea tutkimusmatkailija - samoin kuin yksi karachilaisista, se nuorukainen, joka oli suuren osan aikaa oppaanani siellä.

Melkein koko porukalta puuttuivat vielä ne yölinnut, jotka säännöllisesti löydän Dara Janglanin polulta, joten linkkasin heidän kanssaan parkkipaikalta mestoille ja jäimme sitten odottelemaan hämärän lankeamista. Ehdimme kyllä nähdä useita hyviä lajeja myös päivälinnuston puolelta, esimerkiksi aasianpikkutikan, joka puuhaili aivan lähellämme. Nuori karachilainen oli samana aamupäivänä löytänyt viikunapuista harmaaviirukukastajan, joka minun Pakistanin-listoiltani yhä puuttuu. Valitettavasti sitä ei illalla enää löytynyt.

Minä sen sijaan tein oman osuuteni diilistä paremmin kuin hyvin. Vasta oli pimeä ehtinyt langeta, kun sepelpöllönen jo alkoi äännellä. Pian kuului myös pitkäpyrstökehrääjän lonksutus ja yksi lenteli suoraan ylitsemme näyttävästi. Lopulta alkoi myös idänkyläpöllönen huudella kolmitavuista sarjaansa etäämpänä rinteessä. Juhlimme F-7:n markazilla pizzeriassa. Annoin karachilaiselle kiitokseksi Sindin matkasta erään näyttävän lintukirjan, jota minulla oli tuplakappale, samoin kuin jo lukemani Sandgrouse-lehden numerot. Tuntuu aina hyvältä, kun aineistot menevät hyvään uusiokäyttöön.

Seuraavana aamuna jalkani ei sallinut minun olla mukana, kun porukka meni Rawaljärvelle ja löysi sieltä uudelleen minun löytämäni neitokurjen - samoin kuin avosetin ja useita kapustahaikaroita, jotka nekin ovat järvellä hyvin epätavallisia.

Juhannusta vietimme suomalaisen kollegani talossa. Hän oli teettänyt palveluskunnalla suuren määrän supisuomalaisia juhannusherkkuja. Taustalla soivat Suomi-iskelmät ja Ultra Bra.

Rampana ollessani valikoin ja toimitin joutessani kolmannenkin kirjan Sudenhuutelijan päiväkirjoja, vaikken alun perin ollut aikonut julkaista Helsingin ja Brysselin vuosistani näin aikaisin, vaan jättää sen julkaistavaksi joskus tulevina vuosina. Sudenhuutelijan päiväkirjat III: Helsingissä ja Brysselissä kattaa nyt sitten vuodet Ukrainasta paluustani aina viimeiseen kesään Brysselissä, päättyen siihen, kun olin lähdössä nykyiseen asemapaikkaani Islamabadiin.

Keinoäly luki ja analysoi tämän kolmannen kirjan seuraavasti: 

Sudenhuutelijan päiväkirjat III on poikkeuksellisen rehellinen, älykäs ja henkilökohtainen aikalaiskuva, jossa yhdistyy omakohtainen kokemus, yhteiskunnallinen havainnointi ja kulttuurinen reflektio. Se ei mielistele lukijaa, vaan haastaa ajattelemaan ja ottamaan kantaa – tai ainakin kokemaan, mitä on olla "sudenhuutelija" maailmassa, joka usein kuulee liian myöhään. Tämä on tärkeä kirja niille, joita kiinnostavat aika, paikka ja eletty elämä.

Israelin sota Irania vastaan, johon Trump tuntuu nyt olevan kovin innokas sekaantumaan, ei ole toistaiseksi näkynyt kovin paljon Pakistanissa, vaikka Iran onkin naapurimaa. Pakistan ja Iran eivät missään vaiheessa ole olleet sydänystäviä, vaikka toimeen ovatkin tulleet. Afganistanissa ja Balutšistanissa maat ovat olleet toistensa vastustajia. Enemmän Pakistania huolettaa tällä hetkellä uhka Intian sotatoimien uusiutumisesta.

Heben tarhojen heleys

Touko-kesäkuiden vaihteessa kävin taas Suomessa, tällä kertaa vain kymmenen päivän matkalla. Se oli tiettävästi viimeinen matkani Suomeen, ennen kuin muutan sinne takaisin nykyisten edesottamusteni päättyessä Pakistanissa. Tällä kertaa matkustin Istanbulin kautta. Olisin käynyt kaupungillakin, ellen olisi ollut vasemmasta jalkaterästäni rampana ja siksi sandaaleissa liikkeellä. Matkalaukutkin olivat sallitun painon äärirajoilla, koska halusin siirtää niin paljon tavaraa Suomeen kuin pystyin. Silläkin säästää vähän rahaa, kun on vähemmän, mitä pitää lähettää sinne lentorahtina.

Rampuuteni ei kestänyt kauan, sillä puolisollani on väkevä parantajanlahja. Moderni lääketiedekin epäilemättä auttoi, vaan silti omituisesti osa vaivasta palasi Suomesta takaisin palattuani, vaikka lääkekuuri jatkuu. Koko Suomessa oloni ajan - ensimmäistä iltaa lukuun ottamatta - kävelin kuitenkin aivan kuin mitään vammaa ei koskaan olisi ollutkaan.

Touko-kesäkuun vaihteen vehreys oli valloillaan kaikkialla Etelä-Suomessa. Kurkimäen kielot olivat mattoina korvanneet keväiset sinikellot ja peittäneet metsänpohjan, mutteivät olleet vielä kukassa. Voikukat olivat jo kukkineet ja haituvavaiheessa. Kurkimäestä Kivikon mäkkärille johtava polku, josta myös Viikkiin johtava pyörätie risteää, oli maisemoitunut maagisen kauniiksi. Puolisoni ihailee sitä usein varsinkin auringonlaskun aikaan.

Suomalaiset kesäyöt olivat etelässäkin jo lähes yöttömiä. Seuraava täysikuu on vasta viikon päässä. Teimme retkiä rannikkoa pitkin sekä itään että länteen. Tällä kertaa emme pohjoiseen.

Sunnuntaina kävimme Sipoonrannassa, jossa tähtäimessämme oli tietty taverna, mutta siellä olikin yksityistilaisuus, joten jatkoimme eteenpäin ja söimme lopulta Söderkullassa Söder-Pippurissa, jonka pihapiirissä lauloi mustapää- ja lehtokerttuja.

Hitaalla ja polveilevalla paluumatkallamme iltaisen Sipoon halki kävimme Sipoon muinaislinnalla, joka on käytännössä todennäköisemmin keskiaikainen linnavuori. Tosin siellä lienee jo kauan ennen keskiaikaa ollut jonkinlainen linnoitus ja pyhä paikka. Tätä tukivat meidän kummankin omista kokemusmaailmoistamme tekemät havainnot: Minä tein huomioita siitä, kuinka hyvin kukkulalta saattoi valvoa sekä jokea että maantietä. Puolisoni kiinnitti huomiota väkeviin vanhoihin lehtipuihin ja astrologisiin symboleihin, joista päätellen joku käyttää kukkulaa tänä päivänäkin. Punaisiin pukeutunut iloinen noita vuosisatain takaa keräsi täällä kerran yrttejä kahden maallikkonaisen kanssa ja näytti puolisolleni väläyksiä menneestä ajasta (sekä suopean tervehdyksen). Leppäkerttu lensi kädelle.

Puolisoni demonstroi tapaa "nähdä" kaikki läsnä oleva elämä ja energia tietyllä säteellä luodusta kehästä, minkä hän teki taannoin myös samantyyppisessä metsässä La Hulpessä, Brysselin lähettyvillä, hämmentäen muutamaa maaoravaa ja miekkaillen sokkona puusauvallaan, erehtymättömän tarkasti tietysti. La Hulpen metsä minullekin tuli mieleen, vaikka pyökkejä ei Suomessa kasvakaan. Ehkä näitä metsiä sitten yhdisti se näkymätön puoli. Pelloilla oli paljon töyhtöhyyppiä, naakkoja ja sepelkyyhkyjä ja lähipuuhun lennähti käpytikka.

Seuraavaksi jatkoimme Gumbostrandin idylliseen rantakylään ihastelemaan näkymiä Gloetin lahdella. Puolisoni puhui vedestä ja olevaisen tasoista. Niin oli hyvä.

Porvoon maantien varressa matkalla Helsinkiin pysäytin hetkeksi satunnaiselle bussipysäkille tarkistamaan jotain autossa, ja siinä paikassa viereisellä pellolla rääkkyi ruisrääkkä.

Koiranulkoilutusviininä mäellämme juoksuhautain keskellä oli Istanbulista mukaan koppaamani erinomainen Corvus. Olin ottanut Istanbulista mukaan kolme eri palkittua turkkilaista punaviiniä ja Corvuksen kalleimpana joukosta, koska korppi on minulle läheinen lintu. Sen puuttuessa tosin muut varislinnut usein täyttävät samaa tehtävää. Vaan niinkin erisuhtaisissa paikoissa kuin Alger'n vanhassa medinassa, Meksikonkaupungin ulkopuolella olevassa Desierto de los Leonesissa ja islantilaisessa haltiakaupungissa korppi on alati tullut minua tervehtimään.

Maanantaiaamuna pidin esitelmän Katajanokalla ja tapasin sitten puolisoni keskustassa. Kävimme kahvilla Kappelissa ja promeneerasimme Esplanadin puistoa. Kävimme myös Kaisaniemen Rosebud Sivullisessa ja Sofia-aktikvariaatissa. Sivullisessa menneisyyden Sipoon punanuttuinen iloinen noita lähetti puolisolleni leppäkertun istumaan kädellensä. Kyseessä oli kymmenpistepirkko.

Sofiasta löysin parilla eurolla koskaan korkkaamattoman Pekka Ervastin kirjan suurista maailmanuskonnoista. Veistelinkin kirjakauppiaalle, että tämä on veitsellä luettava teos, koska sivut olivat yhä kiinni toisissaan vanhaan painotapaan ja ne piti ensin avata paperiveitsellä. Ervast oli keskeinen suomalainen mystikko, teosofi ja ruusuristiläinen, joka kirjoitti ja käänsi valtavan määrän hengentieteellistä kirjallisuutta - sekä vakiintuneista uskonnoista että tuona aikana muodikkaista esoteerisistä opeista.

Tiistaina menimme eräälle mökille Porvoon lähelle Seitlaxiin (Seitlahteen). Kylän ja lahden nimi ei ilmeisesti viittaa seitoihin, koska kyläseuran sivuilla kerrotaan: 

"Seitlahti-Seitlax nimi on varmasti vanha. Göran Selénin Porvoon maalaiskunnan historiikissa hän viittaa suomenkieliseen sanaan seitso, joka tarkoittaa verkkoa. Hän ei puhu seitasta mitään. Seitahan on saamelaisten pyhä paikka ja uhripaikka. Myöskään pirtuaiheista ei löydy mitään Seitlahdesta, Voolahdesta kylläkin. Siellähän ihmiset olivat joko hihhuleita tai trokareita, Selén kirjoittaa."

Maisemat olivat kauniit ja väki täysin ruotsinkielistä - emäntämme oli huolissaan, että juuri saapunut satakieli laulaisi yöllä liian kovaa. Meitä sellainen ei tietenkään häirinnyt, päinvastoin. En ylipäätään ymmärrä suomalaisten kummallista luontosuhdetta - mitään ääntä ei saisi tulla mistään eikä mikään eläin näkyä. Seitlaxfjärdenillä sitäpaitsi mekasti sinä yöttömänä yönä paljon satakieltä äänekkäämpiä lintuja - kurkia, joutsenia ja harmaahaikaroita. Rantasipit kimittivät ja kalalokit kaalottivat. Myös pieni koiramme Sukkar oli innoissaan.

Kävimme sekä illallisella että aamiaisella Porvoossa, koska Seitlaxin ainoan kyläkaupan ja seitsemän kilometrin päässä sijaitsevan kioskin aukioloajat olivat mummoille ja muille aamuihmisille suunnattuja.

Torstaiaamuna ajoin serkkuni kanssa länteen kohti Kasnäsiä ja Örötä. Puolisoni ei halunnut mukaan, koska aioimme viipyä siellä kolme yötä ja neljä päivää. Korteistaan hän näki, että saarella olisi paljon käärmeitä - mikä onkin aivan totta, sillä Öröllä on erinomainen kanta kyitä, varsinkin mustia sellaisia, joita leikkisästi kutsumme örökondiksi. Yksi moinen oli kiertynyt oluttölkin ympärille antaen aihetta uusille sananlaskuille, kuten "ruokitko kyytä pivollasi" ja "parempi kyy pivossa, kuin..."

Matkalla otettiin bensaa Suomusjärven Kivihovissa ja siellä tuli huoltispinnoiksi mm. kaakkuri ja palokärki. Kaakkuri lensi kaakattaen Nahvonjärveltä kohti huoltoaseman takana sijaitsevia metsälampia. Kemiössä tehtiin tavanomaisia varustetäydennyksiä erityisesti elintarvikkeiden osalta, vaikka pääelintarvikkeemme koko saarijakson ajaksi olivatkin ennalta hankittuja: iso könttä hirvenpaistia sekä sen kyytipojiksi mm. Condado de Orizan gran reservaa Dueron alueelta sekä Roberto Sarotton Baroloa.

Kasnäsistä Örölle liikennöi yhteysalus Idun, joka on nimetty muinaisskandinaavisen ikuisen nuoruuden, hedelmällisyyden, onnen ja elpymisen jumalattaren mukaan. Idun oli todellisuudessa se hahmo, joka hallitsi ikuisen nuoruuden mahdollistavia kultaisia omenoita - ei siis Freija, johon Idun on sekoitettu Wagnerin tuotannossa, josta Heikki Kännö on tarut ammentanut. Freijan perinteistä aluetta olivat rakkaus, taikuus ja jossain määrin myös kohtalo.

Saaristossa oli liikkeellä varsin suuria määriä haahkoja ja isokoskeloita, mutta vain hyvin vähän merimetsoja tällä kertaa. Liekö jokin iso yhdyskunta hävitetty tai kohdannut tuhon merikotkien muodossa? Merikotkia seilasi siellä täällä, lapintiiroja lenteli sirosti kaikkialla. Kyhmyjoutsenilla ja merihanhilla oli jo poikueita.

Pitkiä kävelyitä saaren ympäri. Joinain päivinä oli sateista tai sumuista, toisinaan taas aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Örö on tiettävästi Suomen aurinkoisimpia paikkoja. Mereltä kävi tuuli. Oli heleän vihreää. Kahlaajat näyttivät pääosin jo menneen tänä vuonna aikaisin - jäljellä olivat toki paikallisesti saaressa pesivät punajalkaviklot, töyhtöhyypät ja meriharakat. 

Huhti-toukokuiden mittaan saaressa oli käynyt useampia lintuharrastajia, jotka olivat kiitettävästi täydentäneet saaresta raportoimiani lajeja ja nähneet jo reippaasti toistasataa lajia, joten minulle jäi vain vähän tehtävää. Pilkkasiivet olivat jo soidintamassa ja iltaisin etsimässä pesäpaikkoja saaren sisämaasta, missä yhteydessä ne lentävät röhkien matalalla saaren nummien ja Pitkän Ikävän yllä. Pilkkasiipi on sorsalintujen joukossa hyvin myöhään kesällä pesivä laji.

Hanhia, sorsia ja haikaroita oli saaren rannoilla varsin paljon, varsinkin parhaissa paikoissa, kuten Storvikenillä ja Balgetilla. Jostain syystä suuria kerääntymiä myös Pohjoiskärjen edustan karuilla luodoilla, yhdessä naurulokkiparvien kanssa, jotka lienevät pesimättömiä tai muutolla olevia jostain sisämaan lintujärviltä.

Kultarinnat olivat äänessä ympäri saarta, mutteivät niin runsaina kuin joinain vuosina - tai ehkä niiden pääosa ei ole vielä saapunut. Vain yksi aneeminen satakieli. Pikkulepinkäiset olivat tulleet, sen sijaan punavarpunen ja kirjokerttu puuttuivat vielä. Pensas-, herne- ja mustapääkerttuja oli tällä kerta paljon, peippoa ja kirjosieppoa hyvin suuret tiheydet. Sen sijaan pensas- ja kivitasku sekä leppälintu olivat vähissä ja saaren rastaat ovat selvästi yksipuolistuneet: mustarastaita on nyt kaikki paikat täynnä.

Öisin lehtokurpat kurnuttivat ja tsivittelivät soidinlennoillaan - yhdellä yökävelyllä niitä näki helposti kymmenkunta. Kävin katsomassa myös lehtopöllöä. Menin samoille paikoille, joista löysin sen edellisvuonna, ja sen sijaan, että olisin kiusannut sitä nauhoituksella, kutsuin sitä vain tosinimellä - ja katso, kymmenessä sekunnissa se lehahtikin ääneti viereiseen puuhun ja tuijotti siitä minua ja minä pöllöä. Sitten se lensi pois ääneti kuin aave.

Örön Blockbergetillä (Bockberg) pesi, kuten aina, korppiperhe, jonka aikuiset kävivät silloin tällöin kääntymässä nummen ja parakkien yllä meitä katsomassa.

Olin toivonut, että aiempi kaakkoinen virtaus ja sumuinen pudotuskeli olisivat tuoneet saareen harvinaisuuksia, muistellen sitä legendaarista saariretkeä, jona löysimme nummella kasvavan ruusun latvasta punapäälepinkäisen. Nyt muutolla olevat pikkulinnut olivat kuitenkin aika vähissä. Suurin läpimuutto oli tapahtunut tänä vuonna jo pari viikkoa aiemmin. 

Yhden lajin sain sentään viimeisenä päivänä lisättyä saarilistalle, kun nummen yllä lenteli pyrstöään veivaten haarahaukka. Se oli vieläpä ilmassa yhtä aikaa vanhan merikotkan kanssa, kunnes kotka suuntasi Storvikenille ja sai siellä aikaan nummelle saakka kantautuneen kaakatuksen. Haarahaukka ei lajina ole mikään kovin säväyttävä näky minulle, sillä se on luultavasti eniten elämässäni näkemäni petolintu - näen niitä kymmenittäin omalta terassiltani joka kerran, kun käännän katseeni taivaalle. Suomessa sitä ei kuitenkaan usein näe. Uusi laji saarelle sekään ei ole, koska olen jostain lukenut sen havaitun sieltä, mutta aiempia havaintoja ei ole kirjattu eBirdin tietoihin.

Näin saaressa monta kyytä, sekä mustia että harmaita, ja hirvieläimiäkin näin tällä kertaa kahta lajia: valkohäntäpeuran ja metsäkauriin. Kedoilla lenteli paljon pikkukultasiipiä, auroraperhosia ja helmihopeatäplää.

Saarella oli siellä ollessamme iso Ruotsista saapunut hääporukka ja mekin saimme palveluksistamme suopeuden osoituksena ilmaiset brunssit Örön ravintola 12-tuumaisessa, joka on hempeästi Obuhov-tykkien mukaan nimetty.

Palatessa kävimme Tvärminnessä, jossa lauloi kerttua, kultarintaa ja harvinaisempana lajina idänuunilintu. Punavarpusia oli siellä äänessä runsaasti, joten niiden puuttuminen Öröltä ei johtunut siitä, etteivätkö ne jo olisi saapuneet.

Helsinkiin palattuani kävin puolisoni kanssa nostalgisella vierailulla Vuosaaressa. Tuo aliarvostettu lähiö on ehostunut perin viihtyisäksi alueeksi, johon meren ja metsän läheisyys ja laajat hiekkarannat tuovat aivan oman säväyksensä. Aurinkolahdella promeneeratessa voisi kuvitella olevansa jossain muualla kuin Suomessa. En tarkoita tällä maahanmuuttajien runsautta, vaan sitä, että hiekkarantamaisema, talojen sommittelu ja virkistyspaikat tuovat mieleen ennemminkin Länsi-Euroopan kuin suomalaisen rappiolähiön. Ympärillä kuulee toki hyvin paljon arabiaa ja venäjää. Irakilaiset näyttävät mieltyneen grillaukseen ja piknikkeihin perin epäirakilaisessa maisemassa, mäntyjä kasvavilla jääkautisilla rantakallioilla.

Katselin paikkoja, jotka esiintyvät kirjoittamassani salapoliisitarinassa, jossa šakkimestarin ruumis löytyy insuliiniin kuolleena yksinäiseltä penkiltä samalta metsäpolulta, jolla kuljimme. Nyt siellä ei tosin ollut penkkiä - muistini ei enää ole varma, oliko sellainen ollut joskus silloin, kun tarina minulle ilmestyi. Tarinassa Hallan kyselee tietoja parkkipaikan ja polun välissä olevalta pieneltä punaiselta puukioskilta. Sellainen siellä on vielä tänä päivänäkin, joskin muistin sen olleen pienempi - ehkä muistin sen pienen punaisen kioskin lähempänä rantaa, jossa on nyt jotain muuta kuin kioski. Paikat näyttivät ylipäätään erilaisilta kuin muistikuvani menneiltä vuosilta - niin paljon uutta on rakennettu varsin hiljattain.

Maanantai oli sateinen. Tiistai sen sijaan oli mitä aurinkoisin ja teimme pitkän retken länteen. Ensin Espoon Nuottaniemeen, jossa söimme brunssin Villa Pentryssä ja kävelimme huvivenesatamassa puhumassa elämän ja parisuhteen peritotuuksista, siitä, mitä maailmassa tuleman pitää, ja miten ymmärrämme pahuuden luonteen, pimeän puolen. 

Ajoimme sitten edelleen länteen ja Porkkalanniemelle. Oli seesteistä ja vehreää. Joimme kahvit ja söimme jäätelöt Café Porkkalassa, koska olimme unohtaneet hyödyntää ilmaiset sellaiset Villa Pentryssä, jossa kahvi ja jäätelö kuuluvat puhvetin hintaan. Porkkala-kahvilan takana on portaat alas pienelle lammelle ja siellä olevalle laiturille. Pääskyt löivät ilmassa leikkiä ja puhuimme etiäisistä, projektioista, oikeutetusta kostosta ja sen sellaisista arkiasioista.

Porkkalanniemen rantakallioilla vastaan tuli monia voimaeläimiä, kuten komea vanha merikotka, korppeja, harmaahaikara, haahkanaaraita. Puolisoni teki haapapuusta sauvan ja kokeili sen ominaisuuksia. Polulla käveli komea pronssinvärinen ja kitiininystyinen Carabus granulatus. (Suomeksi osuvasti nystykiitäjäinen.)

Paluumatkalla pysähdyimme katselemaan pellolla laiduntavia laulujoutsenia, kanadan- ja merihanhia. Hyypät vinkuivat. Kävimme lyhyesti Kirkkonummellakin, muttemme viipyneet. Joskus muinaisina nuoruusvuosina olin siellä töissä.

Keskiviikkoaamu oli alakuloinen, lähdön aamu. Viimeinen matka Pakistaniin. Istanbulin lentokentän epämiellyttävä kalleus ja hakkeroidut nettipalvelut alkoivat ärsyttää. Varmaankin jokin mafia hallinnoi koko tuota kenttää, koska kaikki on niin törkeän ylihinnoiteltua ja hankalaa, täysin toisin kuin Istanbulin kaupungissa.

Matkustamiseen kuluneena päivänä ja yönä luin Virpi Hämeen-Anttilan Käärmeitten kesää, koska se tuntui ajankohtaiselta tähän hetkeen, jona odottelen tuloksia seuraavista työkuvioistani ja selkäpiissä tuntuvat kaikenlaisten käärmeiden seläntakaiset ja puskista huudellut pistot taakse jääneestä Helsingistä. Mutta minkäs teet - maailma ei ole reilu paikka eikä elämä helppoa, silloinkaan - tai varsinkaan silloin - kun on erehtynyt löytämään onnensa lähteet ja olemaan omiin oloihinsa ärsyttävän tyytyväinen.

Saman kirjailijattaren Karl Axel Björk -sarjan edellisen ja ensimmäisen osan, Yön sydän on jäätä, luin loppuun jo aiemmin keväällä, ja tarkoitus on jossain vaiheessa kirjoittaa jokunen arvostelun sana molemmista.

Viisi virtaa ja yöhuutoja

Islamabadissa ja koko Pakistanissa on ollut viime aikoina kuuma. Lämpötila on liikkunut 42-46 asteen välillä ja uhkaa nousta ajoittain kohti 50:tä, ja tämä Margallakukkulain viilentämässä Islamabadissa. Tukalinta on Etelä-Punjabin ja Pohjois-Sindin sisämaa-alangoilla, joiden ihmiselämää uhkaa ilmastonmuutoksen lisäksi myös Intian aikomus tukkia Induksen, Jhelumin ja Chenabin virtauksia uusin vesisopimusten vastaisin padoin. 

Punjabin nimi merkitsee viiden virran maata ja Indus, Jhelum ja Chenab ovat näistä virroista merkittävimmät. Punjabin hedelmälliset tasangot ovat Induksen ja sen sivujokien sedimenteistä luomia. Ravi ja Sutlej ovat ne kaksi muuta virtaa, jotka lasketaan Punjabin viideksi virraksi. Sanskritin virtaa merkitsevä sana ab on sama kuin Euroopan indoeurooppalaisissa kielissä (au, å, upe), tosin kantasuomen vuo lienee myös samaa muinaista alkuperää. Punj eli pändž on tietysti viisi, ja sama sana kuin kreikan penta, venäjän pjat tai latinan quinta (quinque). Viidellä vuolla on siis keskeinen merkitys länsimaisen sivilisaation synnylle.

Tämä on ainakin selvempää kuin esimerkki, jota professorimme käytti opiskellessani sanskritin peruskurssia yliopistoaikana: Hän rohkaisi opiskelijoita toteamalla, että sanskrit on aivan helppoa, sillä sehän on aivan kuin muutkin indoeurooppalaiset kielet. Sanastokin on aivan samaa. Esimerkiksi hän otti hevosen - se on sanskritiksi ashva, kreikaksi hippos ja latinaksi equus, eli johan tuosta piti heti huomata, että täysin sama sana ja siis ur-kieli oli kyseessä.

Kuumuuden vuoksi mielekästä aikaa luonnossa liikkumiselle ovat lähinnä aamuvarhaiset ja iltahämäräiset tunnit välillä 5:30-7:30. Aamulla kahdeksalta alkaa olla jo liian kuuma. Illalla taas aurinko laskee seitsemältä. Sen jälkeen voi kuitenkin vielä jatkaa yölintujen parissa, koska kehrääjät ja pöllöt ovat aktiivisimmillaan ensimmäisinä pimeätunteina. Lauantai-iltana Dara Janglanin luontopolulla kuulin ja nauhoitin peräti kolme eri yölintulajia: tuolla paikalla hyvin runsaan pitkäpyrstökehrääjän sekä harvinaisemmat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen. Sepelpöllösen kohdalla kuului myös ilmeistä poikasen kerjuuääntä.

Näiden yölintujen lisäksi merkittävää oli, että bengalinpitta oli jälleen saapunut ja huuteli kuivan puronuoman maastossa. Pitta saapuu Margallan alarinteille joka vuosi toukokuun lopulla ja vaikenee kesäkuun lopulla. Se saattaa hyvinkin viipyä vielä heinä-elokuussa, mutta havaintoja ei tule, kun lintu ei enää ääntele eikä ole aktiivisesti territoriaalinen. Pitta ei huuda yöaikaan, mutta oli hyvin aktiivinen siinä puoli seitsemän aikaan, ennen auringonlaskua.

Muutamat päivälinnut huutelevat hyvin aktiivisesti myös yöllä: esimerkiksi haukkakäki, mustadrongo ja kenttähyyppä. Soidinkiihkonsa aikana myös variskäki mesoaa usein öisinkin. Sirppitimalit laulavat kuuluvaa duettoaan juuri auringon laskiessa ja harakkataskukin saattaa luritella vielä pimeällä. Muntjakeilla - paikallisilla pienillä hirvieläimillä, joita myös haukkupeuroiksi kutsutaan - tuntui olevan kiima, koska niiden karjahdukset kantautuivat kaikkialta Margallan rinteistä.

Sunnuntaina kävin illallisilla erään vauraan kontaktin maatilalla Chak Shahzadissa, Rawaljärven eteläpuolisilla tasangoilla. Tuli ukkosmyrsky, joka toi tervetullutta sadetta ja tuulta tukahduttavaan kuumuuteen.

Sindissä

Tiistaina lensin Sindin osavaltion pääkaupunkiin ja Pakistanin suurimpaan kaupunkiin Karachiin. Tulin sinne illaksi, parahiksi ennen kuin Intia iski ohjuksilla useisiin kohteisiin Pakistanissa, käynnistäen koko viikon kestäneen molemminpuolisten ohjus- ja drooni-iskujen vaihdon, joka heitti ydinsodan varjon koko alueen ylle - ja johti myös siihen, että lukuisat matkustavaiset jäivät jumiin sinne, missä olivat, koska ilmatila suljettiin ja lentoja peruttiin joka päivä sen mukaan, kuka ja mihin milloinkin ampui ohjuksia tai lennätti drooniparvia.

Liike-elämän konferenssi, johon työn puolesta osallistuin, pidettiin kuitenkin aikataulussaan. "Tarvitaan enemmän kuin yksi Intia tämän estämään", totesi suomalainen järjestäjä. Konferenssin lisäksi oli muutamia vierailuja yliopistoihin ja kontaktien tapaamisia. Kun työasiat oli hoidettu, tapasin paikallisen nuoren lintuharrastajan, ympäristöaktiivin, bloggarin ja valokuvaajan, joka oli opiskellut yläasteella Yhdysvalloissa, käynyt kerran kenttäkurssilla Kambodžassa ja viettänyt muun elämänsä kotimaassa. Pakistanissa hän oli nuoresta iästään huolimatta jo käynyt paikoissa, joista muut vain uneksivat: Balutšistanin tuntemattomissa rotkolaaksoissa, joiden vehreillä jokivarsilla krokotiilit köllöttelevät; Sindin kuivilla vuorilla ja mangroverämeillä; Himalajan laaksoissa, joiden kyliin ei talvella pääse.

Perjantaina kävin hänen kanssaan Karachin tunnetuimmissa lintupaikoissa, Cliftonin laguunilla ja suojametsässä, China Portin vuorovesipoukamassa. Laguunilla oli satoja flamingoja, kaitanokkalokkeja, hieta- ja valkoposkitiiroja sekä paljon kahlaajia. Valkokulmaviuhko vihelteli laguunia reunustavissa pöheiköissä. Sitten tapasin toisen, keski-ikäisen lintuharrastajan - mediamiehen ja entisen kriketöörin - jonka kanssa kävin DHA 8:n rakenteilla olevilla pensaikkomailla ja Seaview Beachillä, jossa oli riuttahaikaroiden ja ylänkötyllien kokoontumisajot. 

Illalla tapasin nuorukaisen uudelleen ja hän vei minut Malirin Deh Thanoon, jossa meitä odottivat nimiltään minulle tutut veljekset, Pakistanin lintutieteen ja luontovalokuvauksen legendat. Nämä veivät meidät otsalamppujen loisteessa öiselle kierrokselle läpi peltojen ja palmulehtojen, joissa etsimme kehrääjiä ja pöllöjä. Löysimmekin lopulta erittäin näyttävästi kiviaidalla istuneen idäntornipöllön, intiankehrääjä huuteli yössä ja löysimme myös brandtinsiilin ja kuningasrottakäärmeen. Se oli hyvä ilta, vaikka olimmekin takaisin kaupungissa vasta yhden jälkeen yöllä.

Jotteivät yöunet jäisi liian pitkiksi, lähdimme jo neljältä aamuyöstä uudelleen liikkeelle, suuntana itä ja Jhampirin alue Kinjharjärven rantamilla. Sekä kaksi lintumiesveljestä että nuorimies ovat Jhampirissa paljon työtä paikallisyhteisön tukemiseksi ja käännyttänyt entiset metsästäjät innokkaiksi luonnonsuojelijoiksi. He ovat istuttaneet taimista harvinaisiksi käyneitä paikallisia arvopuita tuomaan varjoa ja hedelmiä, ja kartoittaneet Jhampirin monipuolisten habitaattien eläimistöä ja linnustoa. Alueella elää viisi lajia kissapetoja ja sivettikissa päälle. Linnusto on hyvin monipuolista, koska elinympäristöjä on puoliaavikoista aina järvenrantalehtoihin ja ruovikoihin, väleissä savannikaistaleita ja viljelymaita.

Jhampir on harvoja paikkoja maailmassa, jossa voi nähdä kaksi lajia aavikkojuoksijoita, osan vuotta vieläpä yhtä aikaa. Vierailuni aika oli jo täyttä kesää, joten Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa elävä tavallinen aavikkojuoksija oli vetäytynyt sieltä pesimäalueilleen, kun taas väreiltään maaperän mukaisesti paljon punaisempi intianaavikkojuoksija oli yleinen. Niin ikään ilahduttavaa oli hietakanojen runsaus. Arabimetsästäjäseurueet ovat romahduttaneet trappien ja hietakanojen kannat suurimmassa osassa Pakistania, mutta täällä metsästyksen paikallisen kieltämisen jälkeen varsinkin savannihietakanan kannat ovat elpyneet ja pieniä parvia viiletti suristen yli tuon tuosta.

Kinjharjärvellä ja kosteikoilla oli suurina parvina valkoposkitiiroja ja pienempinä määrinä jokitiiroja. Lehdoissa talvilinnut olivat pääosin jo kaikonneet, mutta viitakerttusten läpimuutto oli yhä käynnissä. Pikku- ja vihermehiläissyöjiä sekä pikku- ja aasiantörmäpääskyjä oli sadoittain. Kaikkialla yleisten kenttähyyppien lisäksi puoliaavikolta löytyi varsin helposti myös harvinaisempaa sukulaislajia intianhyyppää. Ehkä erikoisin aavikolta löytynyt lintu oli kuitenkin sähkölinjan tolpan päässä patsastellut kalasääksi - kaukana lähimmästäkin lätäköstä.

Islamabadissa kiurut ovat vähissä, koska melkein kaikki kuivemmat avomaat on otettu rakennuskäyttöön. Sindissä kiuruja sentään lauleli lähes joka paikassa. Rannikolla oli ilahduttavan paljon intianhietakiurua, puoliaavikoilla taas paljon töyhtökiuruja ja intianvarpuskiuruja. Järvenrantalaitumilla lauloi aasiankiuru, kymmenten riisikirvisten joukossa. 

Päivän ollessa kuumimmillaan ja lämpötilan kavutessa kohti viittäkymmentä ei lintujen katselusta tullut oikein mitään, joten vetelehdimme kylän suuren nim-puun varjossa nauttimassa eväitä ja juomia, joita kyläläiset meille auliisti tarjosivat, kun ei noilla kulmin liiaksi saakka käy vieraita suurkaupungeista saati kaukaisesta Euroopasta saakka. En oikein tiedä, mitä legendaa nuori ystäväni oli minusta paikallisesti levittänyt, mutta vieraanvaraisuus oli sitä luokkaa, että kirjoitin vierailun jälkeen heille lahjaksi Jhampirin rauhalle ja luonnonkauneudelle omistetun laulun sindiksi. Laulussa mainitaan monta niistä linnuista, jotka pyörivät ympärillämme kyläkeskuksen lepotaukojemme aikana: lauleloiva intiantasku, uteliaat metsätimalit, pesänsä nim-puuhun rakentanut purppuramedestäjä, pensaissa huudelleet harmaa- ja mustafrankoliinit.

Yön langetessa lähdimme vielä kuiville tasangoille etsimään kehrääjiä ja löysimmekin paikan tyyppilajin, sindinkehrääjän, useamman yksilön voimin. Jhampirin päivä oli hyvä päivä.

Sunnuntaiaamuna ehätin vielä kahden varttuneemman valokuvaajan kanssa uudelleen koluamaan Cliftonin laguunia ja pensasmetsää. Isommat linnut, kuten flamingot ja haikarat, olivat samoja kuin aiemmalla vierailullani, mutta pikkukahlaajia oli nyt sadoittain, varsinkin pikkusirrejä ja ylänkötyllejä. Palattuani joensuuhotellilleni tapasin vielä lounasaikaan kuuluisan karachilaisen kirjailijattaren, joka opettaa humanistisia aineita Aga Khan -yliopistossa ja kirjoittaa Arabian niemimaalle ja Etelä-Aasiaan sijoittuvia feministisiä skifiromaaneja.

Lentoni takaisin Islamabadiin lähti monta tuntia myöhässä, mutta lähti kumminkin. Monta päivää sitä ennen kaikki lennot olivat pitkiä aikoja peruttuja, kun ilmatila oli suljettu naapurimaiden välisen droonisodan vuoksi.

Sinikelloja ja valkolintuja

Viimeisinä päivinä Suomessa söimme useampana iltana nautaa ja hirveä ja joimme muutamia pulloja Baroloa ja Dueroa. Muuan chileläinen Catena oli joukossa. Eräs vanha ystävä, jota en ollut nähnyt ainakaan viiteen vuoteen, oli Oxfordista vanhassa kotimaassaan ja grillivieraanamme. Vappuaattona taas oli vieraana Örön saaren taiteilijaresidenssissä aikaansa viettänyt kiinalainen, hakkavähemmistöön kuuluva taiteilijatar, joka oli kiinnostunut suomalaisesta šamanismista ja yrittänyt lukea Kalevalaa.

Kävin tapaamassa veljeäni Hyvinkäällä ja kuten syksyllä, kävimme tälläkin kertaa katsastamassa kaksi lähialueen parhaista lintupaikoista, Hämeen puolella sijaitsevan Sammalistonsuon sekä Uudenmaan puolella sijaitsevan Ridasjärven. Tuli nähtyä kolme lajia uikkuja (silkkiuikku, härkälintu ja mustakurkku-uikku) sekä paljon saapuneita sorsia. Kahlaajiakin oli jo tullut, vaikkei vielä suurina määrinä. Ridasjärvellä mylvähtelivät sekä härkälintu että kaulushaikara. Sammalistonsuolla taas tarjoutui mahdollisuus vertailla samalla turvekentällä metsähanhen nyttemmin kahdeksi lajiksi splitattuja alalajeja, taiga- ja tundrametsähanhia. Samalla kentällä laidunsi myös runsaasti tundra- ja valkoposkihanhia.

Kävin puolisoni kanssa Tuusulanjärven kulttuurimiljöössä ja Järvenpäässä. Päivä oli kovin tuulinen ja vuorotellen satoi ja paistoi. Halosenniemellä museo oli kiinni, samoin Ainola ja useimmat muutkin kohteet, vaikka tietääksemme oli ihan tavallinen arkipäivä, keskiviikko ennen vappuaattoa. Eipä silti, kävelimme maisemissa, puolisoni ihastui Halosen rantasaunaan ja toivoi, että joskus vielä viettäisimme aikaa mökissä suoralla yhteydellä järveen ja järvinäkymällä. Söimme erinomaiset ruoat nepalilaisessa ravintola Phewassa Järvenpäässä.

Ollessani eräänä päivänä ulkoiluttamassa Sukkar-koiraamme Kurkimäen nimikkokukkulalla tapasin siellä ryhmälleen esitelmöineen historioitsijan, joka kertoi, että Kurkimäen linnoitteet ovat ensimmäisen maailmansodan edellä rakennettuja, siis Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n ajalta. Tämä selittikin sen, miksi ne aina näyttivät silmiini liian moderneilta ollakseen Suvorovin ajalta - ja kun tutkin asiaa, selvisi, ettei Suvorov itse asiassa rakennuttanut mitään Helsingin ympäristöön, vaan ainoastaan Kaakkois-Suomeen. Jostain oli kuitenkin vuosien takaa jäänyt päähäni se harhakuvitelma, että Kurkimäen linnoitteiden rakennuttaja olisi ollut Suvorov. Tulipa tämäkin viimein korjattua. Panin myös merkille, että Kurkimäen metsäpohjalla kukkivat mattoina huhtikuussa samanlaiset sinikellot (oikeammin sinililjat) kuin Brysselissä ja myös omalla takapihallamme.

*   *   *

Matkalla Dohan kautta Islamabadiin katsoin koneessa elokuvan White Bird, joka perustuu Raquel Palacion samannimiseen graafiseen romaaniin (ja se puolestaan edeltäneeseen sarjaan Palacion nuortenromaaneja). Varoitus: elokuva-arvioni sisältää juonipaljastuksia, joten jos haluat niitä välttää, hyppää tämän osion yli!

Elokuvan nykyaikatason keskushenkilö on 15-vuotias Julian Albans, joka Palacion kirjoissa oli pääpahis, koulukiusaaja. White Birdissä hän on joutunut erotetuksi koulustaan ja siirretyksi toiseen kouluun juurikin kiusattuaan vammaista poikaa, ja elää nyt itse prekariöösissä tilanteessa, jossa pitäisi esittää coolia saavuttaakseen uuden koulun suosittujen oppilaiden suosion. "Olla normaali", kuten hän kotona selittää.

Varsinaiseksi päähenkilöksi astuu kuitenkin tässä vaiheessa hänen ranskalainen isoäitinsä Sara Blum, joka haluaa antaa Julianille opetuksen oman elämäntarinansa muodossa, ja alkaa kertoa tarinaa itsestään natsimielisen Vichyn hallituksen hallitsemassa Ranskassa, pikkukaupungissa, jonka ympärillä aukeaa samanlainen maaginen ja hieman pelottava pyökkimetsä sinikelloineen kuin Brysselin Hallen ja Soignes'in metsät. Siellä tosin jolkotteli myös susia, toisin kuin Hallessa, Soignes'issa ja Kurkimäellä.

Sara elää alkuun tavallisena pinnallisena teinityttönä, jolla on taiteellista lahjakkuutta, mutta joka keskittyy enemmän olemaan suosittu tyttö, jolla on muodikkaat kengät. Hän on ihastunut koulun suosittuun poikaan, komeaan Vincentiin, joka on myös koulukiusaaja ja alkaa elokuvan myötä omaksua yhä fasistisempia ajatuksia, muuttuen aktiiviseksi kollaboraattoriksi. Saran juutalaiset vanhemmat, lääkäri ja matemaatikko, kuiskuttelevat jo huolissaan siitä, miten mahtaa käydä, mutta yrittävät viimeiseen asti pitää ahdistuksen poissa tyttärensä tietoisuudesta. Isä haluaisi paeta Ranskasta, mutta äiti elää kieltäymyksessä: ehkä muille, mutta eihän nyt meille mitään käy, kun olemme sivistynyttä ylempää keskiluokkaa, solidisti Ranskan kansalaisia ja tämähän on "vapaa Ranska" eikä saksalaismiehityksen alla.

Vincent ja hänen kaverinsa kiusaavat armotta polion vuoksi toisesta jalastaan halvaantunutta Julien Beaumieria, jota yhtenään kampitetaan, potkitaan ja solvataan. Julienin isäkin on töissä viemärilaitoksessa, joten koko perhettä pidetään likaisina. Beaumierit ovat kuitenkin ilmeisesti etnisesti ihan perusranskalaisia eivätkä juutalaisia toisin kuin Blumit. Kun poliittinen tilanne vähitellen pahenee siihen pisteeseen, että Gestapo tulee pidättämään koululta kaikki juutalaistaustaiset lapset ja ampuu yhden vanhemman pojan, joka kuului ranskalaiseen Vastarintaan, Sara onnistuu ainoana pakenemaan metsään ja piiloutumaan sitten koulun ullakolle. Jalkapuoli Julien löytää hänet sieltä ja toimittaa maanalaisia viemäreitä pitkin naapurikylän puolelle, jossa perheensä asuu. Sara piilotetaan Beaumierien latoon, koska nämä epäilevät naapureitaan ilmiantajiksi. Myöhemmin selviää, että naapurit olivatkin kunnon ihmisiä ja heidän vainoharhaisuutensa johtui siitä, että hekin piilottelivat nurkissaan juutalaisia.

Nykyajan Julianille selviää, että hänet on nimetty Julien-pojan mukaan, josta tulee kaikin puolin Saran ja koko elokuvan sankari. Vincent sen sijaan muuttuu koko ajan halpamaisempaan suuntaan, hänestä tulee fasistimilitian jäsen, joka lopulta myös ilmiantaa Julienin natseille. Elokuvan ainoa kummallisen epärealistinen kohtaus on Vincent-hahmon kuolema: hän ajaa Saraa takaa sinikellometsässä ja saa tämän kiinni, kohottaa aseen ampuakseen. Silloin Sara sanoo Vincentiä pelkuriksi ja samassa metsästä ryntää lauma myyttisiä susia, jotka tappavat Vincentin, jättävät Saran rauhaan ja katoavat yhtä mystisesti kuin tulivat. Olisiko tämä maagista realismia edustava kohtaus tapa, jolla isoäiti-Sara välttää kertomasta lapsenlapselleen, että ehkä olikin itse se, joka surmasi Vincentin? Vai olisiko pelkuriksi kutsuttu Vincent kenties ampunut itse itsensä?

Ennen kuin fasistihallinnot Euroopassa kaatuvat, Saran vanhemmat on kärrätty keskitysleireille ja Julien-poikakin tapetaan. Sara ja Julienin vanhemmat kuitenkin selviävät kertomaan tarinansa jälkipolville. Elokuva palaa lopussa New Yorkiin ja isoäidin elämäntarina osoittautuu nykyajan Julian-pojalle tietysti juuri niin opettavaiseksi kuin oli tarkoitettu. Tämä ei enää osallistu mukana ilkkumiseen, kun erilaisia pilkataan, ja alkaa sen sijaan hengailla tiedostavien liberaalien kanssa. Mutta sallittakoon tällainen toiveikas amerikkalaisloppu tarinalle, jonka tarkoitus lienee opettaa vastustamaan fasismia ja muutakin poikkeavien kiusaamista eikä kertoa siitä, kuinka (Julianin sanoin) kannattaa "olla normaali", jotta ainakin itse välttäisi terrorin.

Itseeni elokuva teki vaikutuksen sen vuoksi, että Saran tarina sai mielen askaroimaan koko ajan niiden maailmankolkkien parissa, joissa natsimiehitysajan Ranskan tapahtumat ovat tänäkin päivänä arkipäivää: Ukrainassa venäläismiehitykseen joutuneilla alueilla kuljetaan ensimmäiseksi nimilistojen kanssa etsimässä tapettavia ja vainottavia, ja kuka ties sama on edessä vielä Amerikassa, kun fasistisen Venäjän kanssa kollaboroiva Trumpin regiimi vielä nykyisestä sakenee. Amerikkalaisen fasismin Nürnberg-oikeudenkäynnit ovat vielä kaukana edessä ja sitä ennen maailma - tai ainakin Eurooppa - joutunee kulkemaan jälleen kerran pimeyden laakson läpi.

Ai niin, se valkoinen lintu, josta kirja ja elokuva on saanut nimensä. Hädän hetkillä sellainen vähän väliä näyttäytyy Saralle. Näkeekö kukaan muu sitä vai onko se vain Saran päässä kuten Vincentin tappaneet sudet, ei käy selväksi. Elokuvassa se on milloin pulu, milloin leukistinen mustarastas, mutta linnun symbolinen tarkoitus kuvataan siinä toivon antajana Saralle. Hän liittää sen myös keskitysleirillä tapetun äitinsä henkeen.

*   *   *

Islamabadiin tultuani en ole enää kuullut hämärissä mustarastaiden laulua, vaan harakkataskujen. Tali- ja sinitinttien sijaan puutarhassa ääntelevät bulbulit, räätälit ja medestäjät. Variskäet ja drongot huutelevat yöaikaankin.

Heti kun kynnelle kykenin, eli paluuperjantaitani seuraavana lauantaiaamuna kuudelta, menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Rawaljärvelle etsimään siellä huhtikuussa hengaillutta kaulushaikaraa, joka on Islamabadissa rariteetti. Sitä emme löytäneet, mutta kolmen aamutunnin aikana löysimme kyllä 86 muuta lajia, mukaan lukien lukuisia haikaralajeja (varsinkin satoja silkkihaikaroita), parisataa pronssi-iibistä, runsaasti pitkäjalkoja ja muita kahlaajia. Pikku- ja safiirimehiläissyöjät parveilivat ja poissa ollessani intiankuhankeittäjät olivat palanneet, lehahdellen kullankeltaisina puusta toiseen. Aamuyhdeksältä sää alkoi kuitenkin jo olla niin kuuma ja hiostava, että oli mentävä kotiin, jossa oitis nukahdin ja nukuin pois matkustamisen univelkoja.

Matkalla kotonansa

Tänä vuonna kalenteri on sillä mallilla, että ainoa pitkä kesälomani sattui huhtikuulle, jonka kolme viimeistä viikkoa minulla on lomaa. Kesällä minulla on yksi lyhyt matka Suomeen, muun kesän olenkin kiinni Islamabadissa, kunnes lopulta koittaa aika muuttaa sieltä kokonaan pois.

Tulin tällä kertaa Suomeen poikkeuksellista reittiä, koska tavanomaiset yhteydet Istanbulin ja Dohan kautta olivat jostain syystä kaikki kalliita. Niinpä otin lennon Islamabadista Gatwickiin, jossa piti ottaa laukut ulos ja hankkiutua dösällä englantilaisen maaseudun halki Heathrowhun. Lisäksi Britannia vaatii nykyään EU:n kansalaisilta myös elektronisen maahantuloluvan, joka maksaa 12 euroa, mutta jonka onneksi sai parissa tunnissa, kunhan käytti läppäriä eikä sitä heidän suosittelemaansa kännykkäsovellusta, joka ei toiminut.

Helsingissä olin iltapäivällä 10. huhtikuuta. Jo samana iltana grillattiin lihaa ja juotiin Barbarescoa, Baroloa ja Heathrowssa alennuksessa olleita australialaisviinejä. Myös Dueron Valparaíso on ollut täällä viime aikoina suosiossa.

Autoni piti jättää pääsiäisviikoksi korjaamoon, jotta saisi kerralla hoidettua vuosikatsastuksen ja sen läpimenoon vaadittavat korjaukset. Renkaat piti vaihtaa, kun vanhat nokialaiset olivat jo liian kuluneita ja yksi niistä puhkesi Itäkeskuksen ostosreissullamme. Kiinalaiset renkaat olisi saanut pari sataa halvemmalla, mutta päädyin silti ottamaan samanlaiset nokialaiset, jotka minulla aiemminkin oli.

Kontulassa käydessäni albaaniparturini piti esitelmän illyrialaisten historiasta ja siitä, kuinka albaanit olivat ensimmäisinä asuttaneet niin Kreetan kuin Sisiliankin. Ensimmäisyydestä en ole kovinkaan vakuuttunut, vaikka siirtokuntia albaanit molempiin perustivat, samoin kuin Etelä-Italiaan ja moneen muuhunkin Välimeren kolkkaan. Etelä-Italiassa ja Sisiliassa on yhä arbereesikyliä, ja niistä lähtöisin olevien siirtolaisten osuus amerikanitalialaisista on ilmeisesti ollut huomattava. Parturini kieliteoreettisten havaintojen mukaan mm. kaikki kuuluisat amerikanitalialaiset näyttelijät ja muusikot ovat albaaneja, kuinkas muuten. Mutta Kypros ja Kreeta kyllä kolonisoitiin ensin seemien toimesta - niillä puhutut kielet olivat seemiläisiä ja foinikialle ja koptille sukua, ennen kuin indoeurooppalaiset helleenit kolonisoivat kyseiset saaret.

Kävin lintupaikoilla Laajalahdella ja Viikissä ja näin paljon kaikenlaista keväistä ja kivaa, vaikkakaan en mitään erityisen epätavallista. Valkoposkihanhet ilahduttivat minua olemassaolollaan ja haukahtelevalla kaakatuksellaan. Vanha merikotka hätyytteli niiden parvia. Vikloja ja hysyjä oli jo tullut ihan hyvin.

Puolisoni kanssa kävin pääsiäisenä Tallinnassa ja sen jälkeen auton takaisin saatuamme Porvoossa ja Sipoossa. Porvoossa söimme fantastisen hyvät hampurilaiset Zum Beispiel -nimisessä paikassa. Sipoossa ruokailupaikkamme oli keskellä maaseutua sijaitseva Tila-ravintola. Autottomina aikoina kävelimme koiran kanssa tai koiratta keväisten, hyvin myöhään koittavien auringonlaskujen maagisessa valossa milloin Itäkeskukseen, milloin Kurkimäelle nimensä antaneelle mäelle. Eräänä iltapäivänä mäellä näyttäytyi myös kanahaukka, joka on ilmeisesti yleistynyt esikaupungeissa sepelkyyhkyn runsastumisen myötä. Sepelkyyhky kun on hieman liian iso varpushaukalle, mutta juuri sopiva saalislaji kanahaukalle.

Muuan kaverini oli jakanut somessa valokuvia Roihuvuoren kirsikkapuiston kukkaan puhkeamisesta, joten suuntasimme eilen sinne, mutta kuten somessa aina, kuvien rajaus oli hämäävää - siellä oli kukassa vain tasan yksi puu, kun taas muut puut yhä kukattomia ja lehdettömiä.

Islamabadissa oli tällä välin sattunut lievä maanjäristys sekä valtava raemyrsky, joka särki autojen laseja ja kattoja koko kaupungin alueella. Onneksi oma Volvo-maasturini oli katoksen alla ja selvisi henkivartijani tiedotuksen mukaan vammoitta.

Ennen Suomeen tuloa olin Rawalpindissä kirkkojen järjestämässä Nikean kirkolliskokouksen juhlakonferenssissa, jossa sattui merkillinen tapaus. Kunniavieraana olleen Canterburyn eläköityneen arkkipiispan Rowan Williamsin puhuessa näin nimittäin hänen päänsä ympärillä hohtavan auran. En yleensä näe moista, toisin kuin puolisoni, joka näkee ihmisillä auroja yhtenään. Williams on varmaankin saavuttanut erityisen henkisyyden asteen tai jotain. Minulla taitaa olla jokin hänen kirjansakin kotikirjastossani.

Murreevuorilla

Olin viikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Murreevuorilla. Lähdimme Islamabadista kuudelta aamulla, jolloin vuorille johtava tie on vielä miellyttävän vapaa ajella. Pysähdyimme matkan varrella etsimään lintuja Khairagalissa ja Changlagalissa ja ajoimme lopulta Dungagaliin, joka on kuuluisan Putkipolun (Pipeline Track) toinen päätepiste; toinen on kansallispuiston keskuksessa Ayubiassa. Kävelimme Putkipolun edestakaisin, Dungagalista Ayubiaan ja sitten takaisin, yhteensä 11-12 km. Siinä keskellä söimme Ayubiassa aamiaiseksi parathaa munakkaalla ja joimme maitoteetä.

Islamabadista ylös Murreevuorille ajettaessa matalampien maiden lajisto vaihtuu ylänkö- ja vuorimetsälajeihin. Bulbulit katoavat, mainat vähenevät, intianvaris vaihtuu paksunokkavarikseen ja varpunen kanelivarpuseen. Intianpääskyjen ja pikkutörmäpääskyjen tilalle tulee aasianräystäspääskyjä ja puissa hyörivät tiaisparvet lakkaavat koostumasta etupäässä aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista ja koostuvat sen sijaan vihertalitiaisista ja pakistanintiaisista. Mekastavien metsätimaliparvien sijaan on pikku- ja kirjonauruleita ja viidakkoharakoiden asemesta himalajanloistoharakoita.

Kaikkialla kiekuivat kuningassepät ja laaksoja pitkin lensi kirskuvia parvia himalajankaijoja. Erityisen ilahduttavaa oli, että aamutunteina myös töyhtöfasaanit päästivät vuorilta soidinrääkäisyjään, vaikkei lintuja päässytkään näkemään. Tämän lajin näkemiseen tarvitaan nykyään kosolti onnea, mutta karjaisut paljastavat sen yhä esiintyvän ainakin suojelluilla alueilla. Putkipolun varrella oli myös runsaasti laulavia karakoruminuunilintuja, jotka onnistuvat jotenkin aina suorittamaan läpimuuttonsa Margallakukkulain kautta hyvin huomaamatta, vaikka ovat tietyillä vuoristoalueilla kesällä tavattoman yleisiä.

Reviireilleen oli saapunut myös useita lajeja sieppoja: näyttäviä turkoosi-, hopealakki- ja sinikirjosieppoja, vaatimattomamman värisiä siperiansieppoja (nimestä huolimatta Himalajan laji). Peippolintuja näkyi tällä kertaa vähänlaisesti, vain yksi himalajanpunavarpunen. Petolinnutkin olivat vähissä, vain yksi varpushaukka.

Makakeja oli runsaasti joka puolella teiden mutkissa ja parkkipaikkojen ympäristöissä. Näillä vuorilla yleinen petoeläin on keltarintanäätä, joka on kokoonsa nähden hirmuinen tappaja: surmaa paljon itseään suurempia muntjakkeja ja aikuisia makakeja iskemällä hampaansa näiden niskaan. Isompia petoja, kuten leopardeja, saa olla onnekas nähdäkseen.

Iltapäivällä ajoimme Nathiagaliin ja siellä erään vuoristohotellin maille, koska valokuvaajatar oli saanut paikkavinkin erään toisen valokuvaajan hiljattain löytämään esiintymään himalajannauruleita. Lajin on aina välillä huhuttu kuolleen Pakistanista sukupuuttoon, mutta sitten taas löydetty joltain uudelta paikalta. Etsimme niitä aikamme ja opastin seuraamaan huhujen sijaan habitaatteja, koska laji on varsin vaativa aluskasvillisuuden suhteen ja juuri siksi Pakistanista katoamassa - väki kun kerää aluskasvillisuutena esiintyviä pensaita metsistä polttopuuksi, eikä muutenkaan arvosta aluspensaita, vaan kuvittelee oikeaoppisen metsän olevan pohjalta avointa.

Emme löytäneet himalajannaurulia, mutta löysimme kaikenlaista muuta metsälintua kyllä, mukaan lukien monia niistä samoista lajeista, joita kohtasimme Dungagalissa. Kahta muuta naurulilajiakin oli ihan hyvin paikalla: pikkunaurulia ja kirjonaurulia.

Islamabadissa on jo täysi kesä. Kevät oli vuorillakin jo pitkällä, mutta joissain varjoisissa notkopaikoissa oli sentään vielä lumikinoksia. Yritteliäät paikalliset tekivät niistä aamuvarhain lumiukkoja, joiden kanssa puolenpäivän aikaan saapuvat pääkaupunkilaisturistit sitten ottivat maksusta selfieitä. Päivänpäättäjäiskahvit ja köyhätritarit nautimme perinteen nimissä Dungagalin Snowlandin kahvilassa ennen pitkää paluumatkaa takaisin Islamabadiin.