sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Laskimo länteen

Suomi on merkillinen maa, erityisesti näinä martaisen kolkkouden kuukausina, jotka levittäytyvät marraskuulta molempiin suuntiin kuin Dagorladin kuolleet suot. Kronos muuttuu topokseksi tässä pysähtyneisyyden tilassa, jossa tila on ajaton ja aika tilaton. Maaton enemmän kuin maallinen.

Vaellan pimeyden laaksossa, jossa alati sataa tihkua ja on pimeää kuin kotona iltahämärissä, missä koti sitten onkaan. Tämä konkretisoitui viime yönä palatessani kävellen kahden ja puolen kilometrin matkan yhdestä itähelsinkiläisestä lähiöstä toiseen, pitkin märkinä kiilteleviä kävelyteitä, joita kukaan ei kulkenut. Ympärilläni olisi voinut olla metsiä, ei niitä olisi puilta nähnyt, mutta tiesin, että kyseessä olivat vain kerrostalorykelmiä, teollisia komplekseja ja autottomia valtaväyliä reunustavat varjometsät.

Näin matkalla kokonaista viisi elävää sielua. Kaksi niistä oli jäniksiä. Ei edes tavanomaisia urbaaneja rusakoita (Lepus europaeus) vaan oikeita metsäjäniksiä (Lepus timidus), yhä ruskeita. Ne ilahduttivat. Loput kolme kätkeytyivät kaikki huppujensa alle, mistä lievät olleet tihkussa palaamassa. Yksi yksinään, tiemme ristesivät ja saman tien erkanivat. Katseita ei vaihdettu. Toiset kaksi polttivat kannabistuotteita tihkulta suojassa, graffitoidun alikulun alla, johon en kääntynyt.

Herätin illan emännän pahennusta lukemalla vieraiden läsnä ollessa Samarkandin kultaista taloa, vaikka minun olisi kaiketi pitänyt aktiivisesti seurustella. Nyt kun yritän löytää oman kopioni, en löydä. Olisin juuri tänään halunnut vertailla, mitkä muut kuin pari huomaamaani yksityiskohtaa siinä poikkesivat hiljattain näkemästäni italialaisesta animaatioversiosta. Viikossa on oltava edes yksi päivä, jolloin en kohtaa ketään muuta kuin itseni, niin kuin Corto dervissien koulussa Adanassa vai oliko se vasta Vanissa.

Aiemmin tuona iltapäivänä istuin tornitalon kattobaarissa, josta avautuu näkymä yli sataman. Tapasimme vierailulla olevaa länsimaista toimittajaa. Sinne kävellessäni, Jätkäsaaren kävelyreittejä turhaan blokkaavia työmaa-aitoja väistellessäni, muistin varhaisimman muistoni Ruoholahdesta. Silloin kävelin halki kylmän viiman ja hyytävien kanavanrantojen päästäkseni kalliisti maksamaani kielikokeeseen. Minun piti saada sertifikaatti, joka vaadittiin, koska minun vielä sillä hetkellä piti lähteä opiskelemaan Australiaan. Lopulta aikarajat eivät menneetkään niin kuin niiden olisi pitänyt ja päädyin jonnekin ihan muualle. Turhaa sekin sertifikaatti. Ironista kyllä, sellaista ei vaadittu kielestä, jota vielä silloin puhuin huomattavasti englantia huonommin.

Elämäni näyttäisi varmaan kovasti toisenlaiselta, jos olisin silloin nuorena lähtenyt Australiaan enkä jäänyt kiertelemään Itämerta ja Itä-Eurooppaa. Ainakin se olisi muodostunut poliittisesti viattomammaksi. Pelkään, että jos olisin varttunut ja viettänyt elämäni tosilännessä enkä rajamailla, olisin kasvanut ottamaan lännen itsestäänselvyytenä.

*   *   *

Aurinko nousee idästä, mutta toisaalta sieltä nousevat myös pedot ja valoa kantavat pettäjät. Pohjoisessa ovat pimeä ja kylmä, mutta myös avaruus ja sitä halkovat revontulet. Etelä on idästä nousseen auringon pysyvä koti, lintukoto. Peto ei ole sieltä kotoisin, mutta siellä se lakkaamatta riehuu, vaihtaen paikkaa sitä mukaa kun se jostain torjutaan.

Ilmansuunnista länsi on kuitenkin aina vapauden suunta. Aurinko aina lopulta laskee sinne. Länsi on reunan takana, valtameren rannikko ja merentakainen maa. Tuo maa kutsuu, ei uhkaa. Sen yli ei tullut koskaan Eurooppaan valloittajia, vain vastentahtoisia vapauttajia, ja hekin omia lapsiamme, jo varttuneina. Jos länteen katsotaan Aasian itärannikoilta, siellä ovat Keski-Aasian mittaamattomat arot ja autiomaat, omansalainen villi länsi, kuin Arizona ja Uusi-Meksiko.

Lauantaina avautui länsimetro, tuo oranssi elämänsuoni, ja kansa lähti sankoin joukoin safariksi kutsutulle pyhiinvaellukselle, katsomaan, miltä länsi näytti. Minäkin olin aikonut tehdä niin, mutta lauantaihin latautui liian monta tapahtumaa, että olisin ehtinyt - ja niiden välillä kulkiessani huomasin, ettei olisi kannattanutkaan. En ole koskaan nähnyt Helsingin metroa niin tupaten täynnä.

Toisaalta tuossa ihmispaljoudessa ja sen mukanaan tuomassa karnevaalitunnelmassa oli jotain lohdullista. Suuri osa ihmisistä vaatii liikkeelle lähteäkseen, että muutkin lähtevät. Niinpä länsimetron avajaispäivästä tuli heille ylimääräinen taiteiden yö: lupa lähteä ulos ja kerrankin kokea kaupunkimme olevan yhteisö. Minusta näytti siltä kuin poikkeuksellisen moni kaupunkilainen olisi myös kommunikoinut tuntemattomien kanssa.

Nuoriso, joka normaalisti tuijottaa kännyköidensä ruutuihin, kulki nyt joukoissa asemalta toiselle ja ihmetteli, kuin olisivat olleet ulkomailla, sitä kaupunkimaisemaa, joka oli aina ollut heidän ulottuvillaan. Jostain Töölöstä tai Kulosaaresta lähteneet keski-ikäiset tädit, höyhenenkevyessä valkoviinimaistissa, tuijottivat ja ihmettelivät puolestaan ympärillään näkemäänsä kansaa. Lauantaina maailmat kohtasivat. Sitä soisi tapahtuvan pimeyden laaksossa useamminkin, eikä välttämättä aina vain kesäaikaan kalenteriin merkityissä päihteisissä puisto-orgioissa.

Omalta osaltani länsimetron tutkimusmatkailu jää tulevaan, ja luultavasti nopeasti pudonneisiin kansankerääntymiin. Ilahduttavaa on kuitenkin se, että nyt Laajalahden Maarin tornillekin pääsee kätevästi vaikka suoraan työpäivän jälkeen.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kukin mies on saari

Vuosi vierii kohti loppuaan, enkä ole taas aikoihin kirjoittanut. On tultu marraskuun synkkyyteen. Ulkona on märkää ja aina pimeää, paitsi hetken ajan keskipäivällä, silloin kun lähes poikkeuksetta olen kiinni jossain sisätiloissa.

Elämääni hallitsevat suomalainen apatia ja ilmeetön synkeys. Lähiöihmisenä olen elämästä erillään. Kynnys ottaa metro keskustaan tai mikä vain kulkuväline yhtään mihinkään tuntuu kohonneen. Mitä siellä nyt oikeastaan olisikaan? Kaikki tuntuu turhuudelta. Tutkimusten mukaan 1990- ja 2000-luvuilla syntyneistä yli puolet haluaisi demokratian sijaan elää sosialismissa tai fasismissa. Jos nuoret ovat huonompia kuin oma sukupolveni, mitä järkeä on oikeastaan elää?

Muutenkin maailmasta kuuluu lähinnä huonoja uutisia. Trump perseilee pitkin maailmaa. Saudi-Arabia ja Iran kehittävät alueellista maailmansotaansa uudelle asteelle Venäjän vallattua Syyrian ja länsimaiden jatkaessa lamaannuksessaan. Suomi suomettuu. Presidentinvaalikamppailu on neuvostoliittolaista nukketeatteria langoista vetelijöineen ennen kuin kampanjat ovat kunnolla edes alkaneet.

*   *   *

Lokakuun puolella - sen jakson aikana, jolloin tilapäisesti oli hanki maassa ja maisema tunnelmallisen valkeana - kävin sentään mökkibileissä Päijät-Hämeen rajaseudulla Sysmässä. Siellä oli joskus muinoin sivistyksen etuvartio, jonka takana velloivat villit savolaisheimot.

Sysmässä meitä oli kuusi miestä sulkeutuneina viikonlopuksi mökille, mukanamme käsittämätön kasa lihaa ja väkijuomia. Kuuma sauna ja jääkylmä Joutsjärvi. Olimme eri aloilta: liikemies, biologi, juristi, toimittaja, yhteiskuntatieteilijä ja kauppatieteilijä. Ikähaitari kahdestakymmenestäkuudesta yli viidenkymmenen. Tuli käsiteltyä kaikki maailman ja Suomen historiasta ja politiikasta antropologian ja evoluution kautta teologiaan, populaarikulttuuriin, viininviljelyyn, musiikkiin ja elokuvaan.

Se oli hyvä viikonloppu.

*   *   *

Olen lukenut Eduard Vildeä, Boris Akuninia, Amin Maaloufia. Uusimpina kasassa odottamassa J. P. Koskinen, Outi Pakkanen ja Tiit Aleksejev. Kirjoittanut omaa romaaniani, mutta aivan liian hitaasti, tai siis harvoin. Kirjoittaisin luvun päivässä, mutta kun useimpina päivinä en kirjoita.

Ne, jotka ovat kaivanneet blogini palaavan maailmanpolitiikan kysymyksiin, joutuvat toistaiseksi pettymään. En tunnu oikein löytävän siihen motivaatiota enkä energiaa. Useimmista niistä asioista, jotka nyt ovat tekeillä, olen kirjoittanut blogissani jo vuosia. Lukijoilleni niiden ei olisi pitänyt tulla yllätyksinä.

Suomalainen keskustelu vaikuttaa kuitenkin parantumattomalta - sellaiselta, ettei minulla ole siihen oikeastaan enää mitään sanottavaa. Mieluummin sulkeutuisin johonkin kauas odottamaan, että ihmiset ovat käyneet läpi kaipaamansa vihan, tuhon ja katharsiksen, ja pääsisivät taas vaihteeksi 'entä nyt' ja 'ei koskaan enää' -vaihteille.

Tätä ajatellen olen ottanut asiakseni opetella uuden trooppisen saaren per viikko. Luen niistä: luonnosta, maantieteestä, väestöstä, historiasta. Viime viikkoina olen opiskellut Floresin ja Timorin saaria.

maanantai 23. lokakuuta 2017

Hämärän vaeltajia

Sunnuntaiaamuna heräsin katastrofielokuvan juonta seuraavasta unesta. Olin Kiovassa, mutten kotonani vaan hotellissa, jonka yläkerran huoneesta avautui näkymä vilkkaalle väylälle. Äkkiä taivaan tummensi matalalla talojen kattoja hipova matkustajakone. Kauhistuin ja sanoin tuntemattomalle läsnäolijalle: aikooko tuo kone laskeutua valtaväylälle? Ei aikonut. Kone törmäsi taloihin ja valtaväylä muuttui tulimereksi. Suojauduimme ikkunoiden äärestä ennen kuin räjähdyksen lieskat saavuttivat ikkunan.

Pian toinenkin laskeutumassa ollut matkustajakone putosi keskelle Kiovan asuttuja alueita, ja alkoi selvitä, että kyse oli elektronisesta sodankäynnistä. Kaikki tiesivät, että sen takana oli Venäjä, mutta suomalaistoimittajat eivät suostuneet puhumaan muista vaihtoehdoista kuin onnettomuudesta tai terroristeista, oletettavasti islaminuskoisista.

Jostain syystä tiesin kuitenkin itse, että matkustajakoneet harhauttanut laite löytyi vanhanaikaiselta kasetilta eräästä yökerhosta, jonne lähdin paniikin valtaamaa katua pitkin katsomaan, löytäisinkö sen vielä. Se oli kadonnut. Kohta kuitenkin rynnivät yökerhoon sisäisen turvallisuuden joukot, joille sanoin, että kasetti on jo salaperäisesti kadonnut. Samalla näin, kun jälleen yksi matkustajakone kaartoi kohti kaupungin keskustaa.

Heräsin asunnossani Itä-Helsingissä ja taivaalla pörräsi pienkone, joka sitten kierteli asuinalueen yllä koko aamupäivän. Sen ääni oli epäilemättä tunkeutunut uneeni ja vaikuttanut sen sisältöön. Lähdin naapurini kanssa etsimään kasslerlihaa grillattavaksi.

*   *   *

En ole päivittänyt blogiani kuukauteen. Elämä jatkuu sellaisena, mitä se syksyisessä Suomessa on: kylmää, märkää, pimeää ja kallista. Asiaa korostaa se, että myös asunnostani suurin osa on pimeänä ja vailla kalusteita. Valot on vain keittiössä, kylppärissä ja yhdessä huoneessa. Huonekalut rajoittuvat tuoliin ja pöytään. Mutta enpä minä asunnossa teekään kuin kahta asiaa: nukun ja kirjoitan romaaniani, sikäli kuin kirjoitan.

Lähtiessäni aamuisin töihin on vielä hämärää, ja palatessani illalla kotiin on jo pimeää. Ilmeisesti sitten kun tilini alkavat jälleen näyttää siltä, että uusia investointeja voi tehdä, on aloitettava valaisimista. Ilman valoa millään muulla ei ole merkitystä.

Olen toivonut, että askeettinen elämäntapa edesauttaisi romaanin saamista loppuun, mutta nyt on kulunut kaksi viikkoa ilman edistystä. Syynä se, että koko ajan on ollut muuta. Sääli, koska luvussa 69 sankarit pääsevät lopulta kaupunkiin, johon ovat tehneet matkaa pitkällisesti, ja kirjan loppu alkaisi häämöttää. Sitä suuremmalla syyllä tarvitsisin riittävästi aikaa pelkästään käsikirjoitukselle, ja sitä ei tunnu olevan tarjolla. Niin tärkeät osat ovat kyseessä, etten voi kirjoittaa niitä kieli poskella tunnin tai parin luppoaikoina.

*   *   *

Ukrainassa työskentelevä suomalainen ystävätär oli täällä viikon verran vieraana. Kävimme ekskursiolla eksoottisen Kontulan nepalilaisessa. Ja toissa viikonloppuna vanhassa kotikaupungissani Tartossa. Virossakin satoi ensin, mutta sunnuntai oli seesteinen. Tartto kylpi oransseissa, punaisissa ja keltaisissa lehdissä, joita Toomemäki ja Emajoen varren bulevardit olivat varisuttaneet koko kaupunkiin.

Mainittu ystävä harrastaa geokätköilyä. Autenttisempi versio pokemonien metsästyksestä. Ihmiset kätkevät ympäri maailmaa maastoon filmipurkkeja ja pakasterasioita, joiden sisällä on lista kävijöistä. Kätköjä vastaavat koordinaatit ovat netissä. Tavallaan touhu muistuttaa lintubongausta, sillä se antaa jotakin luontaisille metsästäjä-keräilijän vaistoille ja samalla tekosyyn käydä kauniissa ja mielenkiintoisissa paikoissa.

Virossa oli liikkeellä suurin määrin hanhia - metsä-, tundra- ja merihanhia, muttei valkoposkihanhia. Syy selvisi pian uutisista: valkoposkihanhen maailmankannasta kolmannes oli sillä hetkellä Suomessa, vieläpä yhdellä Elimäen pellolla.

Jos suomalaisten vaino- ja hävittämisvimma pääsisi valloilleen, valkoposkihanhelle kävisi epäilemättä nopeasti kuin muuttokyyhkylle ja karoliinanaratille, aikoinaan Pohjois-Amerikan preerioiden runsaimmille lintulajeille. Se, että niin suuri osa maailmankannasta on kerralla yhdessä paikassa, altistaa lajin suurelle vaaralle, etenkin nykyisin hanhia vastaan lietsotussa vihamielisessä hysteriassa.

*   *   *

Viime lauantaina näin Balderin salissa Pekka Virkin kirjoittaman ja Jukka Mallisen ohjaaman tuoreen poliittis-satiirisen näytelmän Maunun ja Tiituksen kantaesityksen. Hieno suoritus tekijöiltään - lustraation hengessä toteutettu ilkeän inhorealistinen introspektio suomettumisen ajan päätöksentekoon ja vallankäyttöön. Vain kaksi näyttelijää - mutta muut olivat läsnä puheissa. Erityisesti Mefiston paikan ottanut vanha vihtahousu, mestari Vihtori, jolle Maunu ja Tiitus kävivät vuorotellen ripittäytymässä.

Tänään ostin eläkkeelle jääneen Moskovan-suurlähettilään Hannu Himasen kirjan Länttä vai itää. Näyttää siltä, että joku tasavallassa on avannut silmänsä, ja pystyy eläkeasemasta raottamaan myös sanaista arkkuaan. Toinen päivän kirjaostos oli Minna Maijalan Kultakauden maanalainen vastarinta. Näillä teemoilla mennään.

Luin C. J. Sansomin historiallisen romaanin Itsevaltias, joka sijoittuu Henrik VIII:n ajan Englantiin, kuninkaankierrokselle Yorkshireen ja sitä seuraaviin tapahtumiin Lontoossa. Päähenkilö, asianajaja Shardlake, vetosi minuun jotenkin sen vuoksi, että kärsii synnynnäisestä epämuodostumasta (kyttyräselästä) ja on luonteeltaan kulmikas ja oikeamielinen. Teki tosin mieleni useampaan kertaan huutaa hänelle, että lakkaisi kielimästä tietonsa esivaltaa edustaville ilmiselville roistoille. Eihän siitä hyvää seurannutkaan.

*   *   *

Eräänä iltana näin metroaseman hississä islamistin. Tai itse asiassa kuulin. Kolmikymppinen mies, vähän yli tai alle, tuli kanssani samaan hissiin, keskittyneenä kuuntelemaan musiikkia kuulokkeista. Se kuului kuitenkin niistä läpi, ja tunnistin heti kyseessä olevan tunnetun jihadistisen kappaleen. Kasvot suomalaisilla peruslukemilla katsoin miestä ja mietin, olisiko minun pitänyt jollain tekosyyllä tervehtiä ja hankkia tietooni hänen nimensä.

Mutta hän katseli takaisin autuaan viattomasti eikä lainkaan terroristisella mulkoilulla - enemmänkin sellaisella suomalaiskansallisella 'mitähän tuo minusta ajattelee' -asenteella. Joten vasta päästyäni ärsyyntymästä Shardlaken hyväuskoisuudesta (kirja oli silläkin hetkellä kädessäni) kiitin tyyppiä oven avaamisesta ja päätin, ettei hänen musiikkimakunsa minulle kuulu. Onhan minulla myös ukrainalainen (kristitty) ystävä, joka kuunteli jihadmusiikkia pelkästään piruuttaan, puhumattakaan kaikista niistä, jotka pitävät agit-propista tai nationalistisesta marssimusiikista.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Idän arkea

Tutustuttuani ympäristöön Myllypuron seudulla, uskaltauduin käymään Kontulassa. Tuo aikamme pahamaineinen lähiö on kävelymatkan päässä sieltä, missä asun. Oli minulla sinne konkreettista asiaakin, postilähetykset pitää nimittäin nykyään noutaa sieltä. Osoittautui, että saapunut lähetys oli seinälle tilaamani Suomen kartta - sellainen, jossa näkyvät nykyisen valtioalueen lisäksi miehitetyt alueet sekä myös Aunus, Viena ja Taka-Karjalan myyttisiä maita Äänisjoelle ja Arkangeliin saakka.

Uuden turvatalon huoneisiin tulee teemat, sillä jokaiseen paikkaan on nyt oma seinäkartta, joista kukin esittää jotakin maailman maantieteellisistä alueista. Tilapäis- ja pysyväisvieraat voivat vastedes valita, mitä saaristoja, vuoristoja tai viidakkoja tuijottelevat.

Kontulassa oli runsas tarjonta lähiökapakoita sekä useampia etnisiä ravintoloita. Erään ystäväni suosittelemaan kebabpaikkaan astuessani tuntui kuin olisin astunut Irakiin. Tai ehkä Itä-Syyriaan. Paikkaa pitivät irakilaiset, suurin osa asiakkaista oli niin ikään irakilaisia, ja he polttelivat iloisesti vesipiippua sisällä. Ruoka oli tosiaan aitoa itseään, musiikkikin. Törmäsin hämmästyksekseni paikan ainoaan valkoiseen asiakkaaseen, joka osoittautui tuttavakseni, Suomenlinnassa asuvaksi terrorismintutkijaksi. Hän oli tutkimusmatkalla eksoottisessa Itä-Helsingissä.

Oliko nyt toissapäivänä, kun kuulin leipäjonosta suomea. Aiemmin esittämäni epäilys siis piti paikkansa, joukossa on venäläisten lisäksi myös kantaväestöä, joskin hiljaisempina osakkaina.

Syksy on tullut. Asuinympäristöni vihreys - täällä on jopa pieni metsikkö - on muuttunut hiljalleen keltaiseksi. Lähes joka päivä sataa, eilen oli kunnon myrskykin. Ehdin heinäkuun lopun saapumiseni jälkeen nähdä yhteensä alle viikon verran seesteisiä päiviä. Taloni lähistöllä on runsaasti marjaa kantavia pihlajoja, mutten ole vielä nähnyt niitä tyhjentämässä rastas- tai tilhiparvia. Kontulan retkelläni näin sen sijaan satoja hanhia, jotka kaakattaen lensivät auroissa etelää kohti.

Byrokratian rattaat jauhoivat minulle lopulta verovapauden autooni. Kolmannen tai neljännen lisäselvityspyynnön jälkeen ehdin jo epäillä, mutta onneksi kaikesta vaaditusta löytyi jotain mustaa valkoisella jostain. Se ei tietenkään tarkoita vapautusta lukuisista muista auton maahantuontiin liittyvistä kustannuksista, joita maksan vielä tämän jälkeenkin.

Uusi pesukoneeni toimii ja ensimmäiset kolme koneellista roikkuvat Itäkeskukseen tekemäni varustetäydennyksen mukanaan tuomilla pyykkitelineillä. Tosin edellisten asukkaiden hiukset pursuivat ensikoneellisen myötä ylös kylpyhuoneen lattiakaivosta. Kyse ei sentään ollut japanilaisen kauhuelokuvan tapahtumista, vaan sain tilanteen jotenkuten hallintaan muskelimisterillä ja isoilla pihdeillä.

*   *   *

Burmassa tehdään kansanmurhaa rohingjoja - eli Arakanin bengaleja - vastaan. Tämän myötäily ei tiedä hyvää uskonnollisten yhteisöjen väliselle sovulle uskonnollisesti monimuotoisessa Kaakkois-Aasiassa, jossa kulkee useita jakolinjoja buddhalaisten, muslimien ja kristittyjen välillä, unohtamatta hindulaisia ja kungfutselais-taolaisia yhteisöjä. Venäjän masinoima propaganda on kiihottanut väestösuhteita kaikessa hiljasuudessa myös Aasiassa, jossa fasismi on noussut valtavirtaan hieman viiveellä Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan nähden.

Yleensä hälytyskellojen tulisi poikkeuksetta soida siinä vaiheessa, kun jossain levitetään argumenttia, että jotakin kansaa ei ole olemassa. Tästä propagandasta - jota Burman hallinto ja sitä tukevat tahot nyt lietsovat - on yleensä historiallisesti aina seurannut, että kun totuus ei muokkaudu itsestään propagandan mukaiseksi, kyseistä kansaa lähdetään poistamaan voimakeinoin. Siitä on Arakanissa (eli nykyisessä Rakhinen osavaltiossa) nyt kyse.

Kuten Iranissa, myös Pohjois-Koreassa Venäjä on häärinyt ydinasehankkeen ja sotilaallisten provokaatioiden taustalla. On kätevää, että Yhdysvaltain turvallisuuspoliittinen huomio on suunnattu Korean niemimaalle ja Mariaaneille sillä välin kun Zapad massoittaa satatuhatta venäläissotilasta Euroopan itärajoille.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Elämää nähneet

Sähköt tulivat lopulta useiden pankkitunnistautumisten ja puhelujen jälkeen tiistaiaamuna. Tosin se tarkoitti, että jouduin jäämään tavanomaista myöhempään kotiin odottelemaan, että Helen palvelisi, koska paloturvallisuussyistä ei sähköjä voitu kytkeä päälle, ellen ollut todistettavasti asunnossani ottamassa täyden vastuun siitä, mikäli talo vaikka palaisi poroksi sähköjen kytkennän seurauksena. Kiovan-asuntoni kesäisen kokemuksen jälkeen suhtauduin ymmärryksellä tähän huoleen.

Sähköntoimittajan odottelun vuoksi pääsin näkemään säännöllistä etnografista näytelmää näillä seuduin, nimittäin Myllypuron metron tienoolla kauas Kehä I:lle jatkuvaa leipäjonoa. Naapurini oli minua ilmiöstä jo valistanut, minkä vuoksi se ei tullut yllätyksenä.

Millaiset ihmiset Suomessa joutuvat turvautumaan leipäjonoihin? Siellä odottaisi näkevänsä deekuja, jotka ovat juoneet rahansa. Kotiväkivallan tai muun syyn vuoksi kadulle lähteneitä opiskeluikäisiä, joilla ei ole pääsyä aikuisten nauttimien sosiaalietuuksien äärelle. Paperittomia ja vastaanottokeskuksista ennen karkotusta kadonneita turvapaikanhakijoita. Niitä maahan päässeitä ja jättäytyneitä ulkomaalaisia, jotka eivät alun perinkään ole hakeneet turvapaikkamenettelyn lihapatojen ääreen.

Mutta ei. Mainituista ihmisryhmistä oikeastaan ainoastaan päihdeongelmaisia oli Myllypuron leipäjonossa, ja heitäkin selvä vähemmistö. Joukon keski-ikä oli reippaasti yli keski-iän - siis ihmisiä, joista monien olettaisi saavan automaattisesti joko eläkettä tai ainakin kohtalaista työttömyyskorvausta. Töissä he tuskin ovat, koska pystyvät jonottamaan leipäjonossa tuntikausia heti työpäivän aluksi - elleivät sitten ole yö-, vuoro- tai keikkatöissä. Viimeksi mainittu seikka saattaakin tarjota avaimen ruoka-avun tarvitsijoiden sosiologiseen koostumukseen.

Nimittäin koko satojen ihmisten jonossa oli korkeintaan yksi ei-valkoinen yksilö. Lähes kaikki olivat valkoihoisia. Eivät kuitenkaan suomalaisia. Ainoa - ja korostan, ainoa - kieli, jota jonosta kuului koko sen pituudelta ja leveydeltä, oli venäjä.

Oli jonossa varmaan suomalaisiakin, mutta kansallisominaiseen tapaansa he pitivät suunsa supussa. Suomalainen ei hevillä huutele siitä, että seisoo leipäjonossa odottamassa ilmaisia armopaloja. Suomalainen kokee sen nöyryyttävänä, epäoikeudenmukaisena ja katkerana. Ikäpolvesta päätellen Neuvostoliitossa nuoruutensa viettäneille venäläisille tuntikausien jonottaminen tuntuu sen sijaan varmaan hyvinkin luontevalta, ja he rupattelivat toisilleen jonossa niitä näitä. Useimmille jonottajille kyseessä on varmaan mitä arkisin rutiini.

Suomalainen seisoo leipäjonossa siksi, että hän joutuu. Hänellä ei ole rahaa, tai hän on hukannut rahansa velkoihin, päihteisiin tai siihen, että ei kykene selviytymään elämänhallinnastaan yksin tässä yhteiskunnassa, jossa jokainen joutuu selviämään yksin. Venäläinen seisoo leipäjonossa aivan eri syystä: hän seisoo siellä siksi, että tuolta saa ilmaista ruokaa. Totta kai silloin seistään. Heille menetetyt tunnit eivät merkitse mitään - paitsi ehkä tervetullutta tilaisuutta rupatella muiden jonottavien venäläisten kanssa. En ihmettelisi, vaikka leipäjonoihin tultaisiin kaukaakin, jos vain sana on levinnyt (ja leviäähän se), että täällä jaellaan ilmaista ruokaa.

Somaleja, arabeja tai afgaaneja ei leipäjonossa näy. Se ei tarkoita, että heillä olisi kaikilla asiat niin mainiosti, vaan lienee enemmän kulttuurikysymys. Heille ruoan jonottaminen käsi ojossa tuntuu paitsi nöyryyttävältä myös absurdilta. Eteläisemmissä kulttuureissa tällaiset asiat hoidetaan sosiaalisten verkostojen kautta, eikä kenenkään oleteta joutuvan hakemaan ruokaa ventovierailta. Jos rahat ovat loppu, lainataan. Jos ruoka on loppu, syödään kaverin tai naapurin luona.

Keikkatyöt ovat Suomessa nykyään täysin itäeurooppalaisten miehittämiä, koska suomalaisten ei ole taloudellisesti kannattavaa niitä tehdä. Tuet katkeavat ja karenssit iskevät päälle, jos ottaa vastaan tilapäisiä töitä. Jos niitä taas ottaa vastaan sivutyönä, veroprosentti huitelee yli seitsemänkympin.

Mitä keikkatyöläiset tekevät töiden välillä, kun tuet ovat katkolla? Virolaiset menevät takaisin Viroon, koska he eivät tarvitse viisumeja eivätkä oleskelulupia. Venäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset taas tekisivät niin sillä riskillä, että seuraavan viisumin tai työluvan eteen pitää taas käydä läpi työläs nöyryytysharjoitus ja jännittää, saako sitä lainkaan. Varsinkin jos töihin on alun perinkin tullut turistiviisumilla tai ilman viisumia.

*   *   *

Ulkona viuhuu jo syksyinen viima. Minä juon suuttumukseeni Lagavulinia muovilasista. Suuttumukseni ei kuitenkaan johdu leipäjonoista eikä Pohjois-Korean ydinasekokeista, vaan omasta mielestään elämää nähneistä, jotka taas tänään ylittivät vitutustermostaatin sietorajan. Lähiöön muuttamisen ohella tämä vitutus lienee huolestuttava oire keski-ikäistymisestä, joka muutenkin uhkaa tehdä minusta kaikkea sitä, mitä koko tähänastisen elämäni olen - mestari Taon sanoin - karttanut kuin vihaista tiikeriä.

Sain viimein hiukseni leikkautettua, mikä ei toki suututa, vaan päinvastoin. Kiitos kolmen irakilaisen nuorenmiehen Puotilassa pitämän reippaan parturinliikkeen, en enää huudeille kävellessäni näyttänyt Vuotoksen metsäkahakoiden veteraanilta vaan ennemminkin Himmlerin heimolaiselta, pitkässä villaisessa päällystakissa, tummansinisessä samettitakissa sekä mustan ja hopean kirjavassa kaulahuivissa. Tämä johti vastaan vaappuneen, elämää nähneen sedän kommentoimaan, että "pistäisit vielä lippalakin päähän".

Aion toki panna tweed-lakin päähäni heti kun muuttokuormani tuo syys- ja talvivaatteeni, mutta se ei nyt ollut asian ydin.

Se, mikä vituttaa, ovat nämä pilkallisesti avautuvat "elämää nähneet". Heitä on kahta pääasiallista lajia: keski-ikäiset naiset sekä oman elämänsä proletaarit. Heidän pointtinsa - sikäli kuin sellaista on - on se, että minunkaltaisellani ihmisellä (mitä se sitten tarkoittaakaan) ei ole oikeutta olla olemassa, tai ainakaan oikeutta luulla olevansa mitään, koska en ole nähnyt elämää, kuten he. Heillä on erivapaus valittaa. He saavat tuhlata aikaani vaikka loputtomiin, mutta minä en saa odottaa heiltä mitään, en esimerkiksi normaalia hyvää käytöstä tai sitä, että kunnioittaisivat minun oikeuttani omaan aikaan ja yksityiselämään.

Keski-ikäiset naiset ovat yleensä naisia. Joskus tähän arkkityyppiin kuuluu myös miehiä, mutta heitä on melko vähän, ja he usein liukuvat nopeasti toiseen ihmistyyppiin, mielensäpahoittaja-setiin. He eivät avaudu minulle, vaan tuhahtavat nähdessään, ja kirjoittavat kommenttinsa yleisönosastolle tai hyvävelikirjeeseen johonkin selkäni taa.

Keski-ikäiset naiset sen sijaan omaavat häkellyttävän määrän katteetonta itseluottamusta, jolla he rohkenevat arvioida, normittaa ja arvostella toisten ihmisten asioita. Perustelunaan moiseen on se, että he ovat "nähneet elämää", toisin kuin ilmeisesti ne, joita arvostelevat. He ovat synnyttäneet lapsia ja usein jo sysänneet heitä maailmalle. He siis tietävät kaiken kaikesta. Muut ihmiset, varsinkin nuoremmat, ovat heidän mielestään aina vähän naurettavia. Varsinkin jos ovat eri mieltä heidän latteuksistaan.

Oman elämänsä proletaarit, sekä miehet että naiset, puolestaan katselevat maailmaa eräänlaisen katteettoman ylimielen suojista. He katsovat olevansa parempia ihmisiä, koska ovat rappiolla tai omasta mielestään niin kansanomaisia, että oikeastaan ovat kansa itse. (Heitä edustavat puolueet tyypillisesti puhuvat itsestään sanalla "kansa".) He ovat siis "nähneet elämää". Muut eivät ole. Muut ovat naurettavia - herraskaisia, pikkuporvarillisia, teeskentelijöitä tai muuten vain tolkuttoman hullunkurisia.

Niin hullunkurisia, että vihaksi pistää. Sillä proletaarisen pilkallisuuden pintasilauksen alla piilee lähes poikkeuksetta heikosta itsetunnosta kumpuava silmitön aggressio. Sen kaltainen aggressio, että se tuo mieleen pienoiskokoisen Venäjän, se kun kunnioittaa vain voimaa, eli samaistaa käytännössä kunnioituksen ja pelon. Ei ihme, että proletaarisissa kaveripiireissä liikkuneet hipsterit hankkivat usein itselleen moottoripyöräjengiläiseen, natsiin tai noitatohtoriin vivahtavan habituksen.

Keski-ikäisten naisten ja oman elämänsä proletaarien "elämää nähneessä" ylimielessä on se rakenteellinen valuvika, että he eivät ole yleensä nähneet elämää yhtään omaa napaansa pidemmälle.

"Elämää nähneiden" arvomaailmaan tuntuukin kuuluvan eräänlainen lähtökohtainen kieltäymys, että heidän omaan napaan tuijottamisensa ulkopuolella voisi ylipäätään olla elämää. "Oman elämän" kova koulu tuntuu ohjaavan valaistumiseen ennen kaikkea sen suhteen, että lyhytnäköinen samea tuijotus oman navan suuntaan, lisättynä oletuksilla, odotuksilla ja pettymyksillä, on elämä itsessään. Muuta ei ole. Niinpä kaikki ne, joiden elämässä näyttäisi olevan jotain muuta - vaikkapa pianotunteja, kirjan lukemista metrossa tahi oman välittömän lähipiirin ulkopuolinen ihmissuhde - vaikuttavat "elämää nähneen" mielestä naurettavilta.

*   *   *

Kaiketi kaikilla näillä ihmisillä on merkittävää kerrottavaa minulle. On kai se sitten uskottava, etten ole nähnyt elämää, koska en ole synnyttänyt, en tehnyt päihteistä keskipistettä tai ylipäätään ongelmaa elämääni, en oikein kehittänyt muitakaan elämääni haittaavia addiktioita (ellei kahvia lasketa, mutta se ei haittaa elämääni). Henkeni ei haise eikä ääneni kuulosta tupakansavulta. Olen selvinnyt arjestani tekemättä vakavampia rikoksia kuin liikenne- ja pysäköintirikkeet. Jotka nekin jollain tasolla edustavat hankaluuksia sopeutua takaisin Suomeen toisenlaisten liikennekulttuurien jäljiltä.

Ainoa kerta, kun olen käynyt sossun luukulla, oli ensimmäinen ja viimeinen. Menin vain kun kaverit kehottivat. Olin juuri paluumuuttanut nuorena miehenä Suomeen ja vielä hukassa Kafkan linnan porteilla. Opintotuet eivät tulleet ja olin elänyt kaksi viikkoa ilmaisomenoilla, mutta silti maksanut ajallaan joka vuokran elämää nähneelle vuokraemännälleni. En saanut sossusta muuta kuin luennon siitä, kuinka en ole mitenkään voinut elää niin vähällä kuin olin elänyt. Itse asiassa jo pidempään. Olisi kai pitänyt olla syrjäytyneempi.

En ole kokenut oikeanlaista onnetonta lapsuutta. Toki minua hakattiin niin kotona kuin koulussa, mutta sitä ei lasketa, koska arvosanani olivat aina hyviä. Jos eivät olisi olleet, olisi hakattu enemmän. Koulukiusaamisesta vapautumisen kannalta kaksi kohtalokasta havaintoani olivat kaikkea muuta elämän näkemistä ratkaisevampia: Ensimmäinen niistä oli se, että sanalla voi todella sivaltaa. Tarvittaessa pistää myös lamauttavasti niin kuin tikaripistiäinen hämähäkkiä. Toinen havainto oli se, että ase on oikein käytettynä ja kunnialla kannettuna oivallinen työkalu.

Onnellisia ne - kuten muutama kohtalotovereistani - joiden fyysiset luonnonlahjat mahdollistivat aseen kehittämisen "tyhjästä kädestä" (japaniksi karate). Minä tapani mukaan elämää näkemättömänä huijasin, ottamalla tavaksi kanniskella aina mukanani kätevää, metallipiikkikärkistä sateenvarjoa, joka oli suunnilleen itseni pituinen. Tuollainen tarve-esine palveli astalona erityisen hyvin, koska kukaan ei koskaan voinut todistaa minun kanniskelevan sitä ensisijaisesti itsepuolustustarkoituksessa. Olihan se mukanani satoi tai paistoi - ja koulujen aikaan Suomessa useammin satoi kuin paistoi.

Myöhemmässäkään elämässä en juurikaan ole päässyt näkemään todellista elämää. Olenhan nähnyt liiaksi epätodellisia asioita, kuten muutamia sotia, murhia ja tappoja, ystävieni kidutuksia ja kidnappauksia. Synnytystuskien ja päihdeongelmien rinnalla kalpenee se, mitä olen tehnyt itsetuhoisten nuorten lahjakkuuksien eteen tai ottaessani kodittoman orvon kotiini, jotta hän oppisi ja uskaltaisi kulkea maailman turkuja omilla jaloillaan.

Kuinka olisin voinut nähdä oikeaa elämää, kun olen vain napostellut suomalaista ruisleipää ja naukkaillut singlemalttia jossain tropiikin auringossa, jossa tuoreet taatelit putoilevat suoraan palmun alla vetelehtivän käteen eikä tarvitse tehdä työtä elääkseen.

On minua onneksi rangaistu luvattoman elämää näkemättömästä elämästäni. On annettu ikuinen kodittomuus ja tunne, että aina olen väärässä paikassa väärään aikaan - siellä, missä en voi auttaa niitä, jotka nimeäni öisin huutavat. Ainainen syyllisyys siitä, että olen saanut elää, ja niinkin hyvän elämän. Jotkut, joille olisin suonut paikkani tällä planeetalla, eivät saaneet.

Jos elämää nähneet kuitenkin ovat mielestään eläneet minua arvokkaamman ja elämäntäyteisemmän elämän, niin ihmettelen vain sitä, miksi he eivät ole tyytyväisiä. Miksi he sättivät minua siitä, mitä minulta puuttuu, sen sijaan, että iloitsisivat siitä, mitä heillä on?

*   *   *

Japanilainen ratkaisuni nukkua kovalla makuualustalla tuotti muutaman yön jälkeen siinä määrin selälle hyviä selkäkipuja, että menin Partioaittaan mielessäni kokoon taitettava kenttävuode mallia Mannerheim. Tuomisinani oli sen sijaan luksusleveä ilmapatja.

Liekö sitten ilmapatjan vai sähköjen kytkemisen ansiota, mutta ensimmäisenä ilmapatjayönä näin poikkeuksellisen villejä ja visuaalisesti näyttäviä selkounia. En aina näe selkounia, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti kyllä. Ne eroavat usein tavanomaisista unistani siten, että selkounet lähtevät liikkeelle tutuista tiloista ja eskaloituvat sitten muihin, sekä siten, että tapaan niissä hyvin todentuntuisia ihmisiä, joita en kuitenkaan tunne tosielämässäni, kun taas konventionaalisissa unissani esiintyy usein sekä todellisessa elämässä tuntemiani että fiktiivisiä ihmisiä.

Selkounien ominaispiirre on tietoisuus siitä, että näen unta, joka tietoisuus antaa tietyssä määrin kykyä ohjata unen tapahtumia (ei kuitenkaan kokonaan) sekä vapauden pelosta ja kauhusta, koska tiedän aina selviäväni lopulta taikatempuillani.

*   *   *

Tämä uni alkoi tutusta: Sain viestin eräältä ystävältäni, joka tiedusteli, kuka oikein on tämä-ja-tämä - kutsukaamme häntä vaikka nimellä Kevin - joka on lähettänyt hänelle kaveripyynnön ja näyttää olevan minun piireissäni. Asuin unessa sellaisella vartioidulla asuinalueella, jollaisia näkee Amerikoissa, Aasiassa ja Arabiassa. Kevin oli epäilemättä englanninkielinen, mutta hänessä oli ulkonäöstä päätellen jotain 20-30 % aasialaista.

Selitin suomalaiselle ystävälleni, että Kevin on ollut minuunkin yhteydessä - että ilmeisesti ihan legitiimi kaveri ja ehdottomasti olemassa oleva ihminen, koska olen tavannut hänet asuinalueen pihalla pari kertaa. Tavatessani Kevinin selitin joka kerran, että asun täällä vain tilapäisesti ja olen kohta matkustamassa. Mihin - se ei selvinnyt.

Epäluuloisesta ystävästäni tuntui, että Kevin stalkkasi häntä. Minä kevensin hänen mieltään sanomalla, että Kevin on itse asiassa vain nuori poika, lippalakkipäinen, mutta tuntuu toimivan aktiivisesti asukasyhdistyksessä, ja siksi varmaan lähestyy kaikkia. Totesin lopuksi, että on myönteistä, että noin nuori tyyppi on aktiivinen yhdistyshommissa.

Pian tämän jälkeen lähdin hortoilemaan pihalle. Oli kesä, keinokastellut nurmet viheriöivät, mutta pihoilla ei näkynyt ihmisiä. Ei ennen kuin törmäsin juurikin samaiseen Keviniin. Hänellä oli musta lippalakki, partiolaisunivormu ja huivi. Hän kysyi, mihin oikein olen menossa. Ja muutenkin kyseli liikaa. Mieleeni palasivat ystäväni epäilykset. Kävelin pois hänen luotaan ja asuinalueen rajojen yli, jossa tuntui olevan vain metsää.

Kun yritin lähteä metsäpolulle - siksi että voin - Kevin tunki taas seuraani ja esteli. Sanoi, että matka on aivan liian pitkä, ja nyt ei ollut oikea aika lähteä mihinkään. Kun koetin kierrellä ja kaarrella, hän lopulta tarrasi minuun kiinni ja lähti työntämään takaisinpäin. Harasin vastaan, mutta en saanut kenkiini tarpeeksi pitoa alla olevasta sorasta ja niinpä hän työnsi ja työnsi, kunnes olimme takaisin asuntoni oven edessä. Siellä en enää vaivautunut vastustelemaan, vaan menin asuntooni, tietäen, että hän oikeastaan tarkoitti vain hyvää.

Ovella hän kysyi: "No, miltä sinusta tuntuu nyt? Onko sinulle okei, että toin sinut takaisin kotiisi?" Hän vaikutti olevan jotenkin hieman pahoillaan. Ja minä sanoin: "Kaikki on hyvin. Tiedän, ettet halua minulle mitään pahaa." Hän lähti, lukitsematta ovea, ja minä menin sisään, jossa otin oitis yhteyttä aiemmin mainittuun toiseen suomalaiseen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt hyväksyä "Kevinin" kaveripyynnön.

Mikä unen paikka oikein oli? Vanhainkoti, viiden tähden avovankileiri, salainen instituutti vai muistinsa menettäneiden sairaala? Ehkä olisin sen unessa tiennyt, mutten kysynyt itseltäni.

*   *   *

Vähän myöhemmin olin kuitenkin öisellä autolautalla, joka hiljaa lipui harvojen kelmeiden lamppujen valaisemaan satamaan. Ilmassa oli hiljattain vapautuneen Itä-Euroopan tuntu - sellainen kuin Swinemündessä, Rostockissa ja Piritassa yhdeksänkymmenlukulaisessa arkiyössä.

Ja tuosta satamasta matkustin edelleen, pitkän pimeän automatkan Euroopan halki johonkin maahan, joka alkuun vaikutti olevan Keski-Euroopassa mutta myöhemmin Lähi-idässä ja lopulta Kaukoidässä, ja siinä maassa turvataloon, jonka tilavasta, kahdelta puolen ikkunoiden ympäröimästä tornitalohuoneesta sittemmin heräsin joka kerran, kun heräsin selkounilleni ominaisen valeheräämisen.

Valeheräämisellä tarkoitan sitä, että herään unessa, mutta olen itse asiassa yhä unessa, enkä herää todellisuuteen vaan toiselle unitasolle, jossa tuo hotellihuone - tai opiskelijakämppä - oli todellisuus. Selkouneni valeheräämiset olivat outoja. Kerran heräsin siihen, että ikkunat olivat auki ja yrittäessäni sulkea niitä ne irtosivat karmeistaan. Alas kadulle oli pitkä pudotus - jos ikkunat olisivat pudonneet, olisi joku siellä voinut kuolla. Onneksi totesin pian, että oli yhä yö, eikä alhaalla kadulla ketään.

Kerran taas heräsin taas tuon saman kuvitteellisen turvatalon sängyltä ja löysin ympäriltäni hujan hajan tuhoutuneita tieteellisiä näytteitä viidakoihin suuntautuneelta ekspeditiolta. Oli kuin minä itse olisin hajottanut paikat unissani, taistellessani pahoja henkiä tai rosvoja vastaan. Kahdesti heräsin siihen, että huoneessa oli joku, mutta tuo joku haihtui pian varjona pois.

Usein etsin vettä juodakseni, tietoisena siitä, että täällä ei sopinut kajota raanaveteen. Yhä uudelleen olin kuitenkin tietoinen siitä, että tämäkin uusi heräämisen jälkeinen taso oli unta. Tämä ei ollut oikea huoneeni, olin siis yhä unessa. Ja minua häiritsi joka kerran tunne, että minun pitäisi olla jossain muualla. Ja että olin tuhlannut aikaani - vuosikausia, kenties vuosituhansia - ja yhä vain olin takaisin samassa vanhassa itäeurooppalaisessa opiskelijakämpässä.

*   *   *

Kevin oli pieni vastus verrattuna niihin olentoihin, jotka alituiseen kävivät kimppuuni tuossa uudessa maassa. Minun oli yhtenään käytettävä taikoja, plasmapalloja ja maagisia kykyjäni zombien, noitien ja demonien torjumiseen. Aivan yksin en kuitenkaan ollut - hain ja sain apua liittolaisilta.

En ole koskaan ollut innokas pelaaja, mutta selkouneni saavat usein pelimäisiä piirteitä, kun taas konventionaaliset uneni seuraavat useammin elokuvamaista kaavaa. Selkounien pelimäisyyttä oikeastaan vain korostaa niiden interaktiivisuus todentuntuisten liittolaishahmojen kanssa. Tuossa tämänkertaisessa unirupeamassa sellaisia oli erityisesti kaksi: toistuva liittolainen "Mathieu" sekä kertaluontoinen, yhden sankaritehtävän tehnyt "turkkilainen tyttö".

Mutta kaikki, joita lähestyin liittolaisen tai tilapäisen avun saamiseksi, eivät olleet hyviä. Eräässä vaiheessa kuljin pitkin kuparinväristä tunnelia, jonka päässä loisti kirkastuva valo. Käytävä muuttui yhä monotonisemmaksi ja kirkas valo kirkkaammaksi, kunnes ajattelin, hieman halvaannusta jo tuntien, että tämä olisi loppu - kuolema. Silloin valonlähteessä loisti suuri silmä.

Lähestyessäni silmää, avautui äkkiä silmän peitoksi suuri viuhka, joka oli tehty riikinkukon sulista. Ja silloin näin, että kirkkaudessa - joka nyt oli himmennyt viuhkan vuoksi - oli silmän edessä valtaistuin ja valtaistuimella egyptiläisen faaraon näköinen androgyyni hahmo. Lähestyessäni yhä hahmoa vaadin pariin kertaan häntä kertomaan nimensä. Lopulta huudahdin itse: "Sinähän olet Lucifer. Siinä tapauksessa en ole valmis, en tule. Tämä on umpikuja." Paitsi että koska unessa puhuttiin pääosin englantia, sanoin "this is a dead alley", vaikka umpikuja englanniksi on blind alley (sokea kuja), ei dead alley (kuollut kuja), joka puolestaan kuulostaa samalta kuin kuollut liittolainen (dead ally). Unessa sanaleikki kuitenkin toimi maagisesti, sillä Lucifer väistyi ja Jumalan voimat vetivät minut kuparitunnelista takaisin edeltäneeseen maailmaan.

Toisessa kohtauksessa olin itämaisen ravintolan juhlatilassa, jossa kaikki arvovaltaiset vieraat istuivat lattialla istuintyynyillä. Musiikki soi. Useimmat vieraista olivat itäaasialaisia. Yksi heistä, paksu mies, mulkoili minua syyttävästi, kun tulin, ja valitti: "Viime kerralla täällä oli muuan amerikkalainen, joka pilasi kaiken." Ja toinen hahmo kysyi häneltä "Onko se amerikkalainen täällä tänään." Ja mies osoitti minua sormellaan: "Tuo se oli. Hän keskeytti minut. Hän..."

Ja silloin harkitusti keskeytin hänet ja nousin pystyyn. "En ole edes amerikkalainen, enkä tiedä mistä viime kerrasta puhutte - varmaan koska en tiedä, kuka te olette." Ilmaisin sitten olevan varmaankin parasta lähteä, jos kerran olin väärässä paikassa enkä tervetullut. Nousin lähteäkseni, ja joku tuli hädissään selventämään minulle, että ethän sinä voi lähteä, kun tuo mies on toimitusjohtaja eräässä suuryrityksessä, jonka nimen unessa kuulin, mutta jota en tähän toista.

Vastasin sitten lipposlaisesti, että "olkoon vaikka Kiinan keisari, mutta minä lähden nyt." Korkea aika olikin, sillä assassiineja hyökki jo ovista ja ikkunoista, ja turkkilainen tyttö tarjosi minulle kunniallisen pakotien.

"Mathieu" vaikutti tietoiselta hahmolta - tietoiselta siitä, että tämä oli minun untani. Hän auttoi useaan kertaan, ei kertaakaan torjunut pyyntöä tehdä jotain puolestani, mutta vaikutti usein surumieliseltä niiden koettelemusten tähden, joita jouduin käymään läpi, samoin kun siitä, että itse saattoi kulloinkin auttaa minua vain rajallisesti, ei milloinkaan ihmepelastaa. Se kuitenkin riitti. Hän oli vaa'ankieli, jonka ansiosta omat käsistäni sinkoilemani taikavoimat riittivät kerta toisensa jälkeen torjumaan pelottavimmatkin viholliset.

Lopulta jouduin omilla aseillani ja taioillani suojelemaan Mathieuta, jonka oli pitänyt suojata minua. Unen henki oli ylipäätään se, että vaikka saisin apua koitoksissani, oli minun viime kädessä aina kyettävä selviytymään kaikesta itse.

No, visuaalisesti ja metaforallisesti rikkaat unet ovat aina oleva aarreaitta, josta ammennan henkilöitä, tapahtumia ja visioita kaunokirjallisiin harrastuksiini. Nämäkin saavat ehkä vielä elämän uneni ulkopuolelta.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Huudeilla

Uudessa turvatalossani ei ole vielä sähköä, mutta tietokoneen ja kännykän lataaminen sekä vedenkeitto onnistuvat naapurin lainaamalla sähköllä. Muu onkin erätekniikkaa. Nukun askeettisesti lattialla, kovalla makuualustalla. Illan tullen käytän ledilamppua.

Kaapeista ei ole löytynyt luurankoja. Ilmeisesti mahdolliset kiinalaisilta jälkeen jääneet talonhenget ovat suhtautuneet muuttooni suopeasti. En ole nähnyt painajaisia. Tai sitten grönlantilainen toteemi tekee hyvää työtä henkimaailman ilmatilan valvomisessa.

Kiireisten aikojen jäljiltä näytän hipiltä, joten halusin löytää parturin. Ei löytynyt. Ehkä mikään ei ole täällä auki viikonloppuisin. Tulin kuitenkin promeneeranneeksi pitkälti Myllypuron huudeilla. Ensin ostarille, sitten loputonta pitkää suoraa Orpaanporrasta, joka toi mieleen Örön Pitkän Ikävän tai Isosaaren Bulevardin, paitsi että luonnonmetsien ja nummien sijaan Orpaanporrasta ympäröivät kerrostalojen rivit ja siellä täällä suomen- ja venäjänkieliset 'yksityisalue, läpikulku kielletty' -kyltit.

Lähiömaisemissa on jotain ristiriitaista. Toisaalta tilat ovat ulkoisesti siistimpiä ja askeettisempia kuin Helsingin keskustan juoppojen ryvettämät kadut ja porttikongit. Asuinalueilla ei usein näe ristin sielua missään. Ihmiset ovat sisällä kotonaan eikä rakennetussa tilassa ole lainkaan neljän seinän ulkopuolista elämää kannustavia palveluja, kuten kauppoja, kioskeja tai edes kulmakapakoita.

Ostareilla tilanne oli päinvastainen, sillä sinne kerääntyy kaikki neljän seinän ulkopuolinen elämä. Joka toinen vastaantuleva alkuasukas oli päihdeongelmainen, avohoitopotilas tai muuten vain syrjäytynyt. Jos jossain oli penkkiryhmiä, juopot olivat hyvissä ajon miehittäneet ne möliseville istunnoilleen. Vastaan vaappui mielenterveyshaasteisia joko aggressiivinen tai ahdistunut kiilto silmissään.

Siellä täällä tanakka kantasuomalainen perheenäiti talutteli rattaissa mulattilapsiaan pois puistoparlamenttien örisevistä avautumisista. Jos kanta-asujaimisto tunnisti metrosta lähikaupan kautta koteihinsa kiirehtivien joukossa keskustassa työssä käyviä pikkuporvarillisia piirteitä, hallitsi asennoitumista proletaarinen pilkallisuus.

Maahanmuuttajia oli heitäkin paljon - afroja, arabeja, venäläisiä ja kiinalaisia. Kantiksiin verrattuina mamut olivat kuitenkin paljon vähemmän pelottavia. He ovat selvästi useammin selvin päin kuin alkuasukkaat - ja aina paremmin pukeutuneita. Jotkut heistä tekevät jopa työtä elääkseen. Lähinnä turkkilaiset ja kurdit. Heidän ansiostaan lähiöissä saa pizzaa ja kebabia. Muuten ruokatarjonta rajoittuisi hampurilaisiin. Kauppojen kassoilla on virolaisia.

Pizzeriassa soi suomiräppi. Tupla-arkkienkeliksi nimetty motoristijengin suojattipoikako se siinä lauleli tappamisesta ja huudien työttömästä ankeudesta, vai joku niistä toisista? Jollain on kuitenkin unelmia, sillä pizzerian pöytiin oli asiakkaille jätetty lukemiseksi Aisopoksen satu jäniksestä ja kilpikonnasta sekä Tieteen kuvalehti. Jälkimmäinen näytti kuluneelta. Sitä ilmeisesti luetaan.

Saduista ja popularisoidusta tähtitieteestä tuli mieleeni edellispäivänä 21 vuotta täyttänyt kotikaukaasi-kun, siellä jossain. Ainakaan vielä hän ei ollut päässyt lukioonsa. Sentään kuulen hänestä lähes päivittäin, joskus ikäväänsä itkien. Olen sanonut, että jos asiat menevät mönkään ja tulee taas hätä, täällä on kyllä turvallinen huone hänelle.

Toinen ihmisryhmä mamujen lisäksi, jotka eivät vaikuttaneet zombileffojen eläviltä kuolleilta, olivat ostarin illemmalla vallanneet teinit. He tekivät temppuja polkupyörillä ja skeittilaudoilla, vaikuttivat vesiselviltä, valkoiset, mustat ja ruskeat lapset sekaisin, eivätkä edes tapelleet. Sitä toivoisi, että kun he kasvavat, heille löytyisi yhteiskunnastamme mielekkäämpääkin tekemistä kuin vaappua valittamassa vastaantulijoille moniongelmiaan tai miehittää spurguille varattuja agoratiloja.

Mene ja tiedä. Pieniä vihreitä miehiä kuuluu jo Zapadin myötä tunkeutuneen Suomen itärajan tälle puolen. Josko se jonkun jo herättäisi. Epäilen.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Syysmuuttoa

Syksy on virallisesti alkanut - tosielämässä sen merkit ovat olleet ilmassa koko viime kuun, jos nyt kesää Suomessa tänä kesänä olikaan. Tuulessa lentää kuolleita lehtiä, muuttolinnut muuttavat täyttä päätä.

Minulle jäi Rovaniemellä aikaa ennen yöjunaa etelään. Kävin elokuvissa, koska teatterin eteen sattuessani siellä oli alkamassa Musta torni. Ihan nimen vuoksi katsoin. Jonkin verran ideaa konseptissa, mutta onnettoman suora juoni. Ostin kirjan, ranskalaisen Romain Sardoun esikoisen Kolmastoista kylä. Hyvin lupaava. Luin sitä yöjunassa, kunnes olin riittävästi inspiroitunut, että kirjoitin samalta matkustamalta loppuun tarinani kuudennenkymmenennenneljännen luvun.

Löysin autoni onneksi ehjänä ja sakottomana jehovantodistajain valtakunnansalin edestä. Sijoitus oli oikein ajateltu. Muuan ystäväni auttoi muuttamisessa ja olimme molemmat vasta tulleet töistä, joten näytti kuin kaksi mormonia olisi käynyt hakemassa ukrainalaisen auton jehovien temppelin edestä.

Niin, pääsin siis viimein muuttamaan uuteen asuntooni Itä-Helsinkiin. Siellä on nyt tyhjää ja sähkötkin toistaiseksi poikki, mutta ehdin naapurini ja muuttoavustajani kanssa tyhjentää tuliaisiksi kassillisen latvialaisia oluita sekä epähienosti muovisista shamppanjalaseista nautitut naukut kuusitoistavuotiasta Lagavulinia.

Robottien kanssa itsepalvellessa kaikki kestää, ja aina jokin yksityiskohta estää etenemisen prosesseissa. Postilta ja maistraatilta eivät ole uudet osoitetiedot menneet poliisin ja Trafin tietokantoihin, joten en voi tilata uutta ajokorttia enkä uutta henkilökorttia. Sähkösopimus upposi johonkin eetteriin ja joutunen odottelemaan sähköjen päälle tuloa "ei yli 16 vuorokautta". O tempora o mores. Autoverotoimistosta, jonka kiire oli niin hirmuinen, että uhkaili monin ukaasein, ei ole sittemmin kuulunut mitään. Muuan tuttava on odottanut kolme kuukautta autonsa veropäätöstä.

Sataa, sataa ja sataa. Pitäisiköhän viikonloppuna lähteä syysmuuttoa katselemaan, kun ei kämpässä kerran ole sähköä.

tiistai 29. elokuuta 2017

Suomen raiteilla

Sain tilaisuuden nähdä hieman Suomea, joskin käynnit Tampereella, Oulussa ja Rovaniemellä olivat juuri sellaisia työmatkoille tyypillisiä, joilla nähdään vain asemia, hotelleja ja konferenssikeskuksia.

Tampereella ei satanut, ainakaan kovin paljon. Rautatieaseman lähelle oli kohonnut konferenssikeskuksen viereen korkea tornihotelli. Söin tacon. Ostin tanskalaistoimittaja Lone Theilsin esikoisdekkarin Kohtalokas merimatka, jota luin junassa Tampereelta Ouluun ja Oulusta Rovaniemelle. Kirja tuntuu etupäässä paranevan edetessään, mutta kirjailija tai suomentaja käyttävät ärsyttäviä toistoilmaisuja. Kuulin sellaisia tosin Tampereella muutenkin, mutta osa niistä lie totta. Kuten se, että suomalaiset ovat hyviä insinöörejä mutta huonoja myyjiä.

Oli sellainen vaihe, jolloin ei satanut, ja lepuutin silmiäni Pohjanmaan lakeuksilla Seinäjoen molemmin puolin. Lintuja kerääntyi pelloille jo syysparviksi.

Oulun asemalle päästyäni vierailin erään ystäväni luona, jonka tunnen jo kouluajoista. Hän on muuttanut lähelle asemaa. Vietimme pitkän illan, mutta sen aikana alkoi sataa. Puhuimme paljonkin tulevaisuudesta, emme juuri menneisyydestä.

Hotellini aamiaisella oli Koneen, Otiksen tai Schindlerin miehiä - kukaties ehkä heitä kaikkia - jotka kävivät läpi kaameimpia hissionnettomuuksia ennen ja nyt, kotimaassa ja ulkomailla.

Oulun komealla kaupungintalolla törmäsin yllätyksekseni tuttuihin yliopiston ja nuorisopolitiikan ajoilta. Oman puolueen mies oli nyt valtuustossa. Toisen puolueen miehellä oli eduskuntaryhmän retriitti. Opin paljon uutta Oulusta, jolle Nokian luova tuho oli oikeastaan ollutkin hyvä asia: nyt siellä kukkivat lukemattomat tieto- ja teknologia-startupit. Yllätyin myös, että Oulu on Euroopan nuorimpia kaupunkeja - ikärakenteeltaan siis. Siellä tuntui muutenkin olevan tekemisen meininkiä.

Kaupungintalolta lähtiessäni satoi kaatamalla. Pelastauduin Amarilloon syömään teksasinpihviä ja juomaan Brooklynin apaa. Junani lähtiessä satoi taas.

Junassa Oulusta Rovaniemelle häiriköi öyhöttäjä. Kulki vaunuissa karjumassa ja ovia paukuttelemassa. Uhkaili matkustajia, luvaten puuristejä uskovaisille sekä repiä pään irti minulta (joka olin hänen mukaansa juutalainen). Edempänä nuori nainen valitti öyhöstä konduktöörille, joka ei tehnyt mitään. No, Suomessahan saa riehua kirveellä metrossakin eikä se ole näköjään ongelma kellekään, kunhan riehuja ei ole muslimi. Jos on, koko maa sekoaa hysteriassaan.

Monte Rosasta kuului sotanorsujen töräytyksiä, joten vetäydyin aikeistani yömyssyyn. Ulkona satoi kaatamalla. Aamulla odottaa sentään joulupukki.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Kokemuksia koleudesta ja uusista aluista

Lapsonen lähti tänään kohti Kaukasiaa ja minä istun kotona huolissani. Viimeisin viesti tuli surumielen sävyttämänä Riian lentokentältä. Tbilisiin hänen pitäisi laskeutua joskus aamuyöllä.

Kotikaukaasilla olisi ollut vielä kaksi kuukautta käyttämätöntä Schengen-aikaa olla Suomessa ilman oleskelulupaa. Toivottomuus valtasi kuitenkin alaa, kun jokainen toivonkipinä opiskelemaan pääsystä tässä koulutuksen ihmemaaksi kuvitellussa pohjoisen ankealassa vähitellen hiipui. Kaikkialla tuli vastaan mahdottomuutta.

Suomessa on tarjolla vain kaikkea ilmaiseksi tai ei mitään mistään hinnasta. Kaikkea ilmaiseksi on tarjolla niille, jotka pääsevät johonkin etuoikeutettuun kategoriaan - käytännössä omille kansalaisille, pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. Sen sijaan rehellisesti opiskelemaan haluava ulkomaalainen, jonka opinnoista maksettaisiin, ei Suomessa käy.

Lukioon ja ammattikouluun päästäkseen pitäisi olla pysyvä oleskelulupa, ja pysyvän oleskeluluvan saadakseen pitäisi ensin päästä opiskelemaan ylemmän asteen tutkintoa. Tai olla turvapaikanhakija. Mutta eihän poikaparka voi olla turvapaikanhakija, kun hänen ongelmansa liittyivät kotiväkivaltaan ja perheasioihin, siis tavallisten oikeiden ihmisten ongelmiin, eivätkä mihinkään eksoottiseen terrorismiin.

Onneksi muuan hänen ystävänsä Georgiassa aikoo nyt mennä lukioon ja he yrittävät päästä sinne yhdessä, jolloin saisivat kurotuksi umpeen nuo menetetyt kolmisen vuotta. Se, mikä yksin on tuntunut mahdottomalta, tuntuu yhtäkkiä mahdolliselta, kun on kaveri, jonka kanssa mennä yhdessä. Olen iloinen, että poika onnistui tekemään päätöksensä ihan itse - halusi itse lähteä takaisin, ettei koulujen alkaminen taas hukkaisi häneltä kokonaista kouluvuotta. Nyt tästä ei jää sellaista ikävää makua, että minä tai Suomi olisimme savustaneet hänet pois.

Hän itkeskeli viime päivinä ja kuunteli No Clear Mindia ja Cigarettes after Sexiä, sekä sitä Musen Exogenesiksen sinfoniapätkää, jossa lauletaan:
Let's start over again
Why can't we start it over again
Just let us start it over again
And we'll be good
This time we'll get it, get it right
It's our last chance to forgive ourselves...
Mutta niinhän sanotaan, että itku puhdistaa. Ja jokainen uusi alku on itsessään sekä surullinen että toivoa herättävä. Jokainen päätös avaa joitain ovia mutta sulkee samalla toisia. On ymmärrettävästi ahdistavaa, kun ei koskaan voi olla varma, tekeekö oikean päätöksen vai menettääkö sen vuoksi jotain parempaa. Sellaista päätösten tekeminen kuitenkin on. Periaatteeni on, etten tee päätöksiä lapseni puolesta, koska ainoa tapa, jolla hän oppii päätöksiä tekemään on tehdä niitä.

*   *   *

Suomessa vietetty kuukausi ja siihen liittyneet ekskursiot Tallinnaan ja Tukholmaan eivät ehkä menneet hukkaan. Arjen eläminen täällä antoi aivan eri lailla realismia kuin aiemmat lyhyet turistivierailut. Auttoi ehkä hälventämään illuusioita siitä, kuinka kaikki elämässä muuttuisi heti hyväksi kun vain pääsisi rikkaaseen länsimaahan.

Suomalaisen arjen koruttomuus ja kulttuurinen koleus, korkeat hinnat ja päivien yksinäisyys pitää kokea ennen kuin ne uskoo todeksi. Täällä ei eletä missään keijukaiskuningattaren hovissa, eivätkä minun palkkani tai sosiaalinen statukseni ole täällä yhtään mitään. Kuljen joka aamu aikaisin koleita, kuselle haisevia katuja töihin, ja palaan iltaisin väsyneenä, juoppojen örinöitä väistellen, niin kuin kaikki muutkin.

Länsimaalaisen palkkatyöläisen elämä ei ole mitään glamööriä. Ei täällä ole varaa Kiovan tai Tbilisin arjen lauantai-iltapäiväisiin shamppanjabrunsseihin eikä joka festivaalille osallistumiseen. Eikä Suomessa saa uusia ystäviä sillä, että on olemassa. Ja vaikka saisikin, ihmiset harvoin auttavat. Kaikki pitää tehdä juurta jaksaen itse.

Ihmettelen silti tätä maata. Kaikkialla muualla Suomi tunnetaan nimenomaan koulutuksen ihmemaana, mutta OECD-alueen ulkopuolelta kotoisin oleva ei silti saa Suomesta koulutusta edes maksamalla, ellei julistaudu turvapaikanhakijaksi ja keskity tukien nostelemiseen. Myöskään suomen kieltä ei pääse opiskelemaan. Jonot ovat kuulemma liian pitkiä. Miksi ne ovat sitä? Jonothan osoittavat, että olisi runsaasti ihmisiä, jotka maksaisivat suomen kursseista. Miksi niitä ei kannata järjestää?

*   *   *

Kävimme viime viikonloppuna Tukholmassa, katsomassa miltä Länsi näyttää. Maailmassa on kaupunkeja, jotka ovat vielä kalliimpia kuin Helsinki, ja Tukholma on sellainen. Muistikuvissani siltä ajalta, kun asuin vielä Ruotsissa, taksit olivat siellä yksi harvoista asioista, jotka olivat halvempia kuin Suomessa, mutta nyt sekä metron että taksien hinnat olivat tuplasti Suomea kalliimpia.

Tukholmassa satoi hieman vähemmän kuin Helsingissä, mutta satoi sittenkin. Silloin kun ei satanut, saaristo ja Gamla Stan olivat kauniita. Drottninggatanilla oli kirjamessut. Hyvä, että minulla oli ylimääräinen kantaja sieltä kertyneille kirjakasseille. Myös musiikkia ja elokuvia tuli hankittua kosolti lisää.

Vieraiden virta etelästä vähentää hieman kulttuuri-ikävää. Viime viikolla kävivät sekä valkovenäläinen tutkija että ukrainalainen luonnonsuojelijapariskunta pienine lapsineen. Suomalaisten ystävien syntymäpäiviä ja muita tapahtumia on vietetty niin ravintoloissa kuin kotibileiden muodossa.

Helsingissä on erinomainen ravintolatarjonta. Kun ne vain eivät olisi niin tähtitieteellisissä hinnoissa. Ukrainassa tottui siihen, että ravintolalounas maksoi 2-4 euroa, kahden tai kolmen hengen illallinen viineineen 15 euroa, oluttuoppi muutaman kymmentä senttiä.

Löysin Rosebudista värillisiä Corto Malteseja suomeksi. Nehän oli tietysti pakko saada, vaikka minulla on albumeja värillisinä ranskaksi ja italiaksi sekä mustavalkoisina englanniksi.

Kävimme myös lintumessuilla Viikissä. Kirjoja, optiikkaa ja paljon muuta. Poika söi viisi grillimakkaraa putkeen - suomalainen makkara siis maistui. Myyjän mukaan ennätys sinä päivänä. (Lintumiehet laskevat näemmä luonnostaan rekordeja tällaisistakin asioista.) Minä söin kaksi lettua. Satoi.

tiistai 15. elokuuta 2017

Reflektioita suomalaisesta olotilasta

Ennen poislähtöäni Kiovasta vitsailin tuttaville, ettei pienestä depressiosta kannata huolestua, koska alakulo on osa suomalaisena olemista. Kahden viikon Suomessa olon jälkeen asia on kaikkea muuta kuin vitsi. Ja nyt pitäisi sentään vielä olla kesä - valoa riittää yhä iltaisin yli iltayhdeksän ja aurinko herättää aamuisin jos herätyskello ei. Masennus olisi epäilemättä paljon lohduttomampi jos olisin landannut tänne loka-marraskuussa.

Kahden viikon aikana olen nähnyt auringon ainakin neljänä päivänä. Se on luultavasti enemmän kuin suomalaiset näkivät kesä- ja heinäkuiden aikana, joten minun pitäisi vain olla tyytyväinen ja hiljaa. Niillä on erivapaus valittaa, jotka ovat eläneet lottovoitossa koko kesän, eivätkä hilluneet jossain vehreämmän ruohon mailla tahi etelän auringossa. Jossain, missä hedelmät roikkuvat puissa ilmaisina eikä ihmisen tarvitse raataa aamusta iltaan veronsa ja pakolliset velkansa maksaakseen.

Tosiasia nyt vain on, että elämänlaatu on lähes kaikkialla, missä olen asunut, yleisesti ottaen parempaa kuin Suomessa. No, Afganistan oli ehkä poikkeus, ja ehkä Etiopiakin. Sen sijaan Beirut, Kiova ja Tartto - tai mikä tahansa paikka Länsi-Euroopassa - pesevät Helsingin mennen tullen, ainakin jos on palkkatuloilla ja pieninvestoinneilla elävä keskiluokan jäsen. Tämän toteaminen on sikäli epäreilua, että korkeampi elämänlaatu on helppo saavuttaa länsimaiselta työnantajalta palkkansa saavalle ekspätille, muttei niille, joiden paikallinen palkka riittää vaivoin pieneen luukkuun huudeilla ja päivittäiseen metromatkaan töihin ja takaisin.

Siinä ehkä on ongelman ydin. Asia kun on niin, että Suomessa mahdollisuus keskiluokkaiseen elämään on vain yläluokalla ja ylimmällä keskiluokalla. Alempaa keskiluokkaa edustava enemmistö kansasta elää elämää, joka useimmissa länsimaissa identifioituu alaluokkaiseksi: kädestä suuhun, kahdeksan tuntia töissä ja pari tuntia työmatkoilla, sitten televisiota ja itse tehty halpa-ateria kotona. Päivästä, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen, kunnes lopulta pääsee sairaana eläkkeelle katsomaan televisiota ja syömään itsetehtyjä halpa-aterioita.

*   *   *

Miksi elämä Suomessa on niin kurjaa, vaikka tilastojen mukaan suomalaisten pitäisi olla mitä onnellisinta ja hyvinvoivinta kansaa? Syyt suomalaiseen kurjuuteen eivät ole mikään mysteeri. Niitä on kolme: ilmasto, hintataso ja suomalainen kulttuuri.

Ilmasto on mitä on. Suomalaiset voivat ylpeillä sivilisaation reunalla elämisestä, ja ovat niin ammoin tehneetkin. Silloin kun vielä ymmärsivät olevansa rintamamaa, takanaan Länttä ja Eurooppaa. Edessään pohjoisesta nouseva kenraali talvi ja idän aroilta puhaltava tuuli, jossa voi kuulla Iivana Julman haamun nauravan. Suomalainen osasi vielä elää metsässä ja metsästä, osasi ja sai yrittää, ja rajamaiden elämässä ymmärrettiin epävarmuus normaalitilaksi. Kukaan ei vielä ajatellut, että koko kansa pitäisi kurjistaa alati paisuvien etuisuuksien takaamiseksi - samalla kun koko valtakunnan tulevaisuuden turvatakuut jätettiin itsepintaisesti hankkimatta.

Missään muualla maailmassa kansakunnan ja kansantalouden ydin ei pyöri yhtä kylmissä olosuhteissa. Kanssamme muuten samoilla pohjoisilla leveysasteilla sijaitsevien valtioiden, kuten Ruotsin, Norjan, Venäjän ja Kanadan yhteiskunnista ja taloudesta suurin osa sijaitsee paljon Suomea eteläisemmillä tai atlanttisemmilla seuduilla. Suomalaiset voisivat aiempaa enemmänkin sisäistää tämän erityislaatuisuutensa ja yrittää jopa hyötyä siitä - sen sijaan, että yritetään elää kuin keskieurooppalaiset aivan toisenlaisissa luonnonoloissa.

*   *   *

Hintataso on vain osittain seurausta arktisesta ilmastosta. Ilmasto on vaikuttanut asumisen kalleuteen. Veronmaksajien kukkarosta ammennetut tukiaiset leipävehnän viljelyyn Lapin perukoilla saakka samoin kuin puolivaltiolliset tukkurit ja kartellit ovat vaikuttaneet keskeisesti ruoan hintaan. Mutta suurin osa Suomen ylikorkeasta hintatasosta ja siten siitä, että suomalaisilla ihmisillä on yksi Euroopan alimmista ostovoimista, johtuu verotuksesta. Erityisen pahasti elämänlaatuamme tuhoavat palveluja kurjistava arvonlisävero sekä yksityisen työllistämisen ja pienyrittämisen työmarkkinalliset esteet.

On jotenkin huvittavaa, kuinka ihmiset muualla maailmassa olettavat tilastouutisten ja suomalaisen henkselienpaukuttelun harhauttamina, että suomalaisilla nyt ainakin on varmasti varaa asua isoissa ja kauniissa asunnoissa, kuten saksalaiset ja amerikkalaiset, tai syödä joka päivä ravintolassa, kuten espanjalaiset ja kreikkalaiset. Lähi-idässä ja Afrikassa ihmiset yhtenään olettavat, että Suomessa meillä on tietysti kymmeniä palvelijoita joka kotitaloudessa, koska olemme niin rikkaita - ja koska Lähi-idässä ja Afrikassa jo alemman keskiluokan perheessä on yleensä vähintään yksi palvelija (sen lisäksi, että vaimot ovat kotona palvelijoiden työnjohtajina). Suomalaisena tällaiselle voi lähinnä hymähdellä.

Mutta onhan Suomi sentään niin rikas, että valtio takaa kansalaisilleen kaikki mahdolliset palvelut ihan ilmaiseksi, joten mihin palvelijaa enää tarvitaan? Turha sitten yrittää selittää, ettei ensinnäkään maksuttomuus tee suomalaisesta koulutuksesta tai suomalaisesta terveydenhuollosta ilmaisia - puhumattakaan siitä, etteivät julkiset palvelut Suomessa yleisesti ottaen ole edes maksuttomia, vaan niistä saa maksaa korkeampia asiointimaksuja kuin yksityiset palvelut halvemman hintatason maissa maksavat. Jos tarvitsen hammaslääkäriä, minun kannattaa ottaa lennot Ukrainaan pelkästään hammaslääkärikeikkaa varten. Se maksaa itsensä takaisin.

Suomalaisen elämän törkeä hinnoittelu johtaa kaikilla elämänalueilla kurjuuteen ja epävarmuuteen. Asiat jäävät tekemättä, koska ovat liian kalliita. Niissä maissa, joissa hintataso on yhtä kallis kuin Suomessa - esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Sveitsissä - ovat palkatkin selvästi suomalaisia parempia, joten kalliimpiin hintoihin on ihmisillä varaa. Näin ei ole Suomessa. Siksi suomalaisella ei ole varaa palkasta käteen jäävillä rippeillä elää samanlaista elämää kuin tavallinen saksalainen, belgialainen ja tanskalainen pystyvät elämään.

*   *   *

Suomalainen kulttuuri on kolmas olennainen syy Suomessa elämisen ankeuteen. Se on osittain reflektiota ilmasto-oloista ja ylikorkeiden hintojen sääntelyjärjestelmästä. Esimerkiksi suomalaisten katujen ja kaupunkiympäristöjen autius on seurausta sopeutumisesta ilmasto-oloihin, joissa suurin osa vuodesta vietetään automaattisesti kotioloissa eikä kukaan vapaaehtoisesti lähde hengailemaan ulkotiloihin.

Sääntely on karsinut suomalaisten elämästä edulliset pienet palvelut. Suomessa aivokirurgikin joutuu käyttämään aikansa itse itsensä palvelemiseen sen sijaan että ostaisi palvelut lukemattomilta pieniltä yrityksiltä ympäröivästä urbaanista tilasta. Nykysuuntaus ajaa suomalaisia yhä enemmän siihen, että se, mitä ei voida tehdä kokonaan itse, ostetaan roboteilta netissä.

Suomalainen kulttuuri on siis osaltaan tulosta niistä ilmasto- ja sääntelyolosuhteista, joissa se joutuu elämään. Toisaalta hinnat ja sääntely heijastelevat suomalaisten kulttuurisia ominaispiirteitä. Keskinkertaisuuden ja eleettömyyden suorastaan nihilististä yliarvostusta yhdistettynä uudempien aikojen psykokulttuuriseen kyvyttömyyteen hallita riskejä ja epävarmuutta.

Suomalaisen arjen ymmärtämisen syväkulttuurisia avaimia ovat olettaminen, odottaminen ja pettymys. Ne yhdistyvät suomalaisten käyttäytymistä hallitsevaan häpeäkulttuuriin.

Suomi on olettamisen ihmemaa. Suomalainen olettaa aina mieluummin kuin kommunikoi. Hän olettaa olettamisensa olevan jonkinlainen keino ohjata todellisuutta odotustensa mukaiseen suuntaan sen sijaan että todellisuus pitäisi kohdata esimerkiksi kysymällä toiselta ihmiseltä. Suomalainen odottaa asioita, eikä kyse ole englannin käsitteestä wait niinkään kuin käsitteestä expect. Se, että suomen kielessä nämä kaksi asiaa ilmaistaan samalla sanalla, kertoo paljon.

Suomalainen odottaa, ja olettaa yhteiskunnan tai yleisen todellisuuden vastaavan odotuksiinsa. Olisi häpeä joutua ilmaisemaan odotuksensa esimerkiksi kommunikaation keinoin, joten olettaminen on aina turvallisempaa. Valitettavasti kausaaliketju johtaa vääjäämättä pettymykseen, joka hallitseekin suomalaisen suhdetta todellisuuteen. Suomalainen olettaa ja odottaa, mutta kun todellisuus ei vastaakaan oletuksia ja odotuksia, hän tuntee syvää pettymystä.

Yleinen pettymyksen tunne luo alakuloa kaikkialle - sinnekin, missä suomalaisen pitäisi kaikella järjellä ajatellen nähdä ilonaiheita ja hyvää. Mutta ei. Suomalainen avioliitto päättyy yleensä avioeroon. Paras keino ehkäistä tätä on erota jo seurusteluvaiheessa. Tai olla seurustelematta, sillä vain ajatustenlukija voi oikeastaan vastata suomalaisen oletuksiin ja odotuksiin ilman että suomalainen joutuu pettymään ja alentumaan häpeälliseen kommunikaatioon (toki vasta siinä vaiheessa kun asioita on jo vatvottu hiljaisesti ties kuinka kauan).

Ei niin, etteikö suomalaisella ole syytäkin pettymykseensä. Onhan hän todennäköisesti uhrannut kaikki unelmansa, paiskinut ikävää työtä ohi elämänsä, yrittänyt olla mieliksi ympärillään oleville läheisolettajille ja läheisodottajille, eikä ole koskaan saanut - eikä koskaan tule saamaan - tästä kaikesta oikein minkäänlaista palkintoa. Ei elämänlaadun selvänä nousuna. Ei muiden suomalaisten arvostuksena. Suomalaisen on vaikea olla pettymättä omaan elämäänsä kun kaikki ympärillä ovat pettyneitä häneen. Eivät he sitä ehkä sano kuin kännissä, mutta olettavat kumminkin. Suomalainen odotti elämältä enemmän, mutta yhtäkkiä se on vain ohi.

Edes suomalaisen elämänsä aikana Moolokin kitaan mättämät veromiljoonat eivät näy missään. Kaikki kadut ovat yhä remontissa, julkiset terveyspalvelut sitä surkeampia mitä suuremmiksi valtion terveys- ja sosiaalimenot paisuvat, eikä kukaan arvosta suomalaista hänen maksamiensa verojen tähden. Päinvastoin, arvostusta saa todennäköisemmin jos on viettänyt elämänsä saamapuolella. Verorahat ovat menneet valtionvelan ja alati kasvavan julkisen tukitaakan kasvattamiseen, eivät niiden keventämiseen.

Ei ihme, että suomalaisia katuja mittaillessa on tunnelma autio ja ankea. Autius on ehkä hyväkin asia. Suomalainen tarvitsee yksinäisyyttä, sillä eihän toisten suomalaisten iänikuista pettymystä ja valitusta jaksa kantaa päivät pääskytyksen. Siitä saa aivan riittävän annostuksen siellä, missä ihmisiä on pakko oletusarvoisesti kuunnella - työpaikoilla, kapakoissa, tekopirteiden harrasteiden parissa. Sporassa ja dösässä on sentään oikeus olla vaiti ja tuijottaa eteensä mitään näkemättä, mitään kuulematta. Kuin viisas apina. Paitsi että kännykkään se ei päde, ja ihmisten puhuessa kännyköihinsä heidän valituksensa joka tapauksessa huokuu vastaan. Onneksi kimmeltävät sadepisarat kätkevät ikkunan takana olevan harmaan maailman.

*   *   *

Ulkomailla eläessäni en tainnut käydä kertaakaan Flowssa. En enää muista muuta kuin että sitä ennen taisin käydä siellä monena vuonna peräkkäin. Nyt menin lähinnä viedäkseni kasvattilapsen sinne. Flow kun on vain kerran vuodessa. Sen piti piristää.

Piristihän se vähän, vaikkemme olleetkaan festareilla pahimpaan hirmumyrskyaikaan, vaan vasta sunnuntaina. Erityisesti minua ilahdutti se, miten paljon kaikenlaista ironista ihmiset olivat pukeneet päälleen. Vieläpä retroironista. Ei sentään niin retroa, etteikö enemmistö olisi kuitenkin pitäytynyt converseihinsa ja paljaisiin nilkkoihinsa, mutta silti yritystä saavuttaa olemisen ironinen keveys oli nähtävissä.

Minua on myös piristänyt nähdä valkoposkihanhia ja meriharakoita käyskentelemässä Helsingin rannoilla ja nurmilla. Heti nähdessäni ensimmäisen parven valkoposkihanhia Puotilan ja Rastilan välisestä metrosta matkallani Vuosaareen, tunsin iloa ja kaipauksen täyttymystä. Koko neljän vuoden aikana en nähnyt Ukrainassa ainuttakaan valkoposkihanhea. Kuinka kaunis ja hyödyllinen lintu onkaan kyseessä! Niiden parvet muuttavat hyödytöntä ruohon liikakasvua ilmaiseksi - ja ilman koneellista parturointia - ravitsevaksi lihaksi ja arvokkaaksi lannoitteeksi.

Suomalaisille se ei tietenkään kelpaa. Suomalaisten luontosuhde on nykyisen sen kaltainen, että jokainen näkyvä laji pitäisi hävittää. Puut uhkaavat ihmisiä kaatumalla autojen päälle ja valkoposkihanhet häiritsevät koirien, kissojen ja juoppojen paskottamista puistoissa.

*   *   *

Olen uuden asunnon omistaja, mutten pääse muuttamaan sinne. Lopulta, säästääkseni ystäväperhettä, jonka sohvilla asuimme, muutin tavarani ja lapsen uuteen väliaikaiskämppään. Se on masentava läävä, mutta mitään muuta ei löytynyt keskusta-alueelta kohtuuhintaan alle kuukaudeksi. Suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan tapaan mitään palveluja ei tietenkään ole. Kaikki pitää tehdä netitse, eikä mikään luvattu päde. Haussa rastitin yksityisen kylpyhuoneen ja vessan, mutta ne ovat jaetut tuntemattomien kanssa. Pesukone on rikki. Kaikki jaetut tilat olivat siivottomassa kunnossa. Tämä on kai sitä suomalaista laatua, josta maksetaan samoja hintoja kuin hyvässä hotellissa asumisesta muualla.

Muualla Euroopassa - muusta maailmasta puhumattakaan - ei tällaisessa paikassa asuisi kuin narkkareita tai laittomia siirtolaisia. Kuka tietää vaikka naapurini sellaisia olisivatkin, eihän heitä juuri näe - tosin äänistä päätellen luulen heidän olevan lähinnä ulkomaisia turisteja ja pysyvämpää kämppää odottelevia opiskelijoita. Lontoo on ehkä poikkeus, siellähän hyvätuloisetkin asuvat tällaisissa läävissä ylipöhöttyneen hintatason vuoksi. Missään muussa maailman maassa ei tulisi kysymykseenkään, että maksavan asiakkaan odotetaan siivoavan vessoja ja korjaavan itse yhteiskäytössä olevia pesukoneita. Suomessa sen sijaan yhteydenottoihin vastaavat vain kalliit maksulliset pimpelipom-robotit ja viestiä "palaamme asiaanne aivan kohta" seuraa päiväkausien syvä hiljaisuus. Suomalaiset lienevät ainoa kansa maailmassa, jonka mielestä tällainen on jotenkin hienoa, koska se on edistystä: ihmiset on kokonaan korvattu toimimattomilla teknologisilla ratkaisuilla.

Mutta hiljaisuus, se on ehkä sittenkin parasta, mitä Suomella on tarjota, kun satakielet ovat vaienneet eivätkä valkoposkihanhetkaan kaakata lähistöllä.

lauantai 12. elokuuta 2017

Örön ihmeitä

Viime viikonloppuna sain ilon tutustua Örön entisen linnakesaaren merihenkisiin olosuhteisiin biologisen ekspedition merkeissä. Saaren elämysmatkailu on saanut oman nimensäkin - örötiikka. Örötiikka alkoi varustetäydennyksellä Perniössä ja jatkui pitkällä odottelulla Kasnäsin satamassa, kun yhteysaluksen aikataulu oli muistettu hieman pieleen.

Sukulaiseni on toteuttanut Öröllä vuodesta 1990 saakka entomologista tutkimusta, josta on karttunut runsaasti tietoa esimerkiksi ilmaston lämpenemisen vaikutuksista. Pohjoinen lajisto on vetäytynyt, eteläinen puolestaan levittäytyy Suomeen siten, että ilmaantuu ensimmäiseksi Suomenlahden saarille. Puolustusvoimain luovuttua tästä aarresaarestaan, on tullut merkityksellisesti havainnoida niitä lajistomuutoksia, joihin saaren siviilihallinto ja virkistyskäyttö johtavat.

Vanhoissa armeijan rakennuksissa on nykyään matkailijoille suunnattuja palveluja, kuten majoitusta, kauppa ja ravintola. Torstaina ja perjantaina saarella oli vain vähän muita vieraita, mutta viikonloppuna sen pääväylät täyttyivät eläkeläisistä, koululaisista ja tavallisista ulkoilijoista, mikä tuntui alkuun oudolta entisellä suljetulla saarella.

Örö on yhä suojeltu ja sen suomalaisittain harvinaisista elinympäristöistä, kuten kedoista, nummista ja avoimista ruohokasvuisista hiekkarannoista yritetään pitää huolta, jotta ei kävisi kuten monille muille linnakesaarille. Niillä Puolustusvoimain suojelevan vaikutuksen poistuttua on heti alettu "hoitaa" metsiä ja muuttaa niittyjä nurmikentiksi, mikä tehokkaasti tuhoaa saarten herkät erityisolosuhteet ja tekee niistä minkä tahansa mannersuomalaisen taimitarhan tai esikaupunkialueen kaltaisia köyhiä ympäristöjä.

Vietimme Öröllä kolme yötä ja neljä päivää. Rutiiniin kuului päiväajan käyttäminen varsinaiseen rysienkokemistyöhön, iltaisin puolestaan grillattiin kasslerlihaa ja nautittiin asianmukaisia virvoikkeita. Päivän loppupuolella rantakallioilla syötiin peuran kankkua raakana. Yksi valkohäntäpeura nähtiin yöllä otsalamppujen loisteessa myös saaren keskellä olevassa metsässä.

Retkikunnassamme oli neljä jäsentä. Mitä tuloksiin tulee, jo saaressa oltaessa löytyi ainakin yksi saarelle uusi mittarilaji - ja muutama muu on sittemmin löytynyt aineiston analysoinnin yhteydessä. Saarella on tällä hetkellä ennätys perhoslajien määrässä, joskin se johtunee osittain siitä, että siellä on ollut käynnissä systemaattinen tutkimus.

Lintujakin oli nähtävissä varsin hyvin. Elokuun alkupuoli on yleensä lintumaailmassa hiljaista aikaa, koska monilla linnoilla on silloin lentopoikaset maastossa kasvamassa eivätkä ne pidä ääntä itsestään ennen kuin kuun loppua kohti alkavat kerääntyä muuttoparviksi.

Arktisten kahlaajien ensimmäisen aallon muutto oli kuitenkin jo käynnistynyt. Saaren rannoilla oli sadoittain suosirrejä, ja joukossa iso-, kuovi- ja pikkusirrejä, tyllejä, valko-, punajalka- ja metsävikloja, liroja, rantasipejä, punakuireja, tundrakurmitsoja ja meriharakoita. Myös naurulokkeja sekä kala- ja lapintiiroja näkyi paljon muutolla. Kova tuuli oli ajanut kahlaaja- ja lokkiparvet saaren rannoille paikallisiksi, mikä mahdollisti hyvän havainnoinnin ja valokuvauksen.

Örön sisäosissa lintuja oli vähänlaisesti. Metsän pikkulintujen sekaparvia kuitenkin liikkui saaren eri osissa, koostuen pääasiassa peipoista, tali-, sini- ja töyhtötiaisista, harmaasiepoista ja pajulinnuista. Yksi nuori sirkku aiheutti jonkin verran päänvaivaa kunnes lopulta arvioin sen keltasirkuksi. Rannikon pensaissa oli pensaskerttuja, kallioiden katajoissa hernekerttuja ja tervaleppälehdoista löytyi kultarinta. Pikkukäpylintuja, hemppoja, tiklejä ja viherpeippoja liikkui pitkin saarta pienissä parvissa.

Nummella, jolla on takavuosina pesinyt mm. Suomessa harvinainen nummikirvinen, oli nyt läsnä kangaskiuru. Se käyttäytyi alkuun kovin lyhytvarvaskiurumaisesti, mutta istahdettuaan lopulta puuhun ei lajinmäärityksestä jäänyt epäselvyyttä. Rantaniityillä peuranperää järsiessämme tuli saaren paikallinen korppipariskunta tervehtimään meitä aikuisen poikasen kanssa. Varmaankin voimaeläimeni Hugin ja Munin taas raportoivat näkemästään.

Öröltä yhteysalus Ejskärillä poistuessamme näyttäytyi merikotka. Komea laji on runsastunut Suomen saaristoissa, ryhtyen vähentämään merimetsojen ja valkoposkihanhien kasvaneita kantoja, mutta siinä sivussa sen yleistyminen on ajanut haahkat ulkosaaristosta sisäsaaristoon. Tämä tosiaan piti paikkansa: nuorien haahkojen parvia oli lähinnä sisäsaariston puolella, ulkosaaristossa näkyi vain isokoskeloita ja pilkkasiipiä.

Lueskelin Öröllä Ilkka Hanskin Tutkimusmatkoja saarille. Erittäin suositeltavaa kirjallisuutta. Kasnäsiin palatessamme havaittiin, että yhden retkikuntalaisen autosta oli hajonnut jäähdytin ja sitä piti hoidella Taalintehtaalla vielä ennen kuin jatkoimme Tvärminneen, jossa pimeys lankesi. Helsingissä oltiin vasta puolenyön jälkeen.

torstai 3. elokuuta 2017

Paluu Pohjolaan

Tämä kesä ei ole vielä päättynyt, mutta minun osaltani viimeinen Kiovan kesä tuli päätökseensä. Löydän nyt itseni tihkusateisesta Helsingistä ihmettelemästä suomalaisen itsepalveluyhteiskunnan lukemattomia hankaluuksia, ja niiden hintaa.

Kiovassa kesä oli kuten se tapaa olla: kuuma ja etupäässä aurinkoinen, ajoittaisten äkillisten ukkoskuurojen kylvettämä. Heinäkuu oli hektinen, kuten ajatella saattaa. Tuhat asiaa vaati tekemistä ennen kuin sulkisin sekä toimistoni että turvataloni ovet viimeisen kerran. Oli valmistettava auto vientiä varten - ja Suomihan ei tunnetusti ole niitä ystävällisimpiä maita ajoneuvon maahantuojaa kohtaan. Oli hankittava muuttofirma ja lähetettävä viisikymmentä laatikollista viimeisten viiden vuoden aikana kertynyttä tavaraa matkalleen kohti Suomea - siitäkin huolimatta, että huonekalut päädyin jälleen joko myymään tai lahjoittamaan. Oli hankittava uusi työpaikka. Oli järjestettävä sarja jäähyväisiä ja kunnioitettava toisten lähtijöiden järjestämiä.

Kiovan kesä oli tapahtumia täynnä. Hreštšatyk viikonloppuisin kävelykatuna ja Maidanilla koko ajan konsertteja ja muuta. Truhanivin saari muuttuu kesäisin suureksi festari- ja bilepaikaksi uimarantoineen ja bändiständeineen. Se oli hyvä, sillä kunhan olin kerran vienyt lapsen sinne katsomaan, hän alkoi viihtyä siellä päivisin rannoilla ja iltaisin konserteissa, samoin kuin Closer-klubin loputtomissa teknoöissä. Mikä taas tarkoitti sitä, että minä pystyin vielä öisin puristamaan lisää lukuja romaanikäsikirjoitukseeni ennen kuin muuttamisesta seuraisi väistämätön katkos ja inertian jakso.

Silloin kun mikään ei edennyt, luin uudelleen ammoin lapsena ammentamani Astrid Lindgrenin kirjat, Veljeni Leijonamielen ja Mion, poikani Mion, ensin mainitun alkukielellä ja jälkimmäisen käännöksenä suomeksi. Kuten Tove Janssoneista, niistäkin löytyy aikuislukemisella aivan uusia ulottuvuuksia.

Perjantaina koitti aamuja nolla, ja töiden jälkeen auton viimeinen pakkaus. Kuinka täyteen auto näillä jämätavaroillakin saatiin, oli uskomatonta - aivan kuin tavaran tilavuus jotenkin itsestään lisääntyisi jos sen jättää muutamaksikin päiväksi odottamaan. Ei sinne olisi kolmatta matkustajaa enää mahtunutkaan, ellei lasketa mukana seurannutta hiljaista henkiolentoa, jonka maallinen asumus mahtuu nyrkin sisään. Suojelijaansa puhtain aikein asennoituvia kohtaan se on suopea, vihamiehille ja petollisille pahanpuhujille leppymätön, ja kykenevä tunkeutumaan näiden uniin, mihin menivätkin.

Lihaa ja verta oleva kolmas matkustaja olisi ollut, mutta hän ei saanut omia hankkeitaan siihen pisteeseen, että olisi voinut. En tiedä, tuleeko hän koskaan tulemaan. Mieleni on asiaa kohtaan leuto, odotan ja otan sen, mikä on tuleva. Hän oli odottamatta ilmaantunut syleilemään oveani vain minuutteja sen jälkeen, kun olimme lapsen kanssa ajaneet ulos nelivuotiselta kotikadulta.

Ensimmäinen matkailta oli sateinen ja päättyi yöksi Ljubomliin lähelle Puolan rajaa. Matkalla näimme maalaiskrouvin televisiosta, mikä Helsingissä odotti: Putin oli karkottanut yli 700 amerikkalaista diplomaattia käytyään ensin suuriruhtinaskunnan pokkuroitavana, ja suomalainen putinoidi oli ajanut Jaguarilla ihmisten yli keskellä Helsinkiä. Lait eivät kuulemma koskeneet miestä ja syy oli aina muissa - ei ihme, että hän oli löytänyt poliittisen kotinsa Venäjältä.

Seuraavana aamuna Jahodynin raja-asemalla kaikki sujui yllättävän hyvin. Veihän se aikaa, mutta kun kaikki paperit oli etukäteen valmisteltu, mistään ei tehty lopulta ongelmaa. Sama Puolan puolella. Sitten saimmekin matkustaa ongelmitta Euroopan halki ja kohdata omituisia asenteita ja kohtelua vasta Helsingissä.

Toinen matkapäivä kattoi pitkän taipaleen Ljubomlista Puolan itärajaa pitkin pohjoiseen, Terespolin ja Siemiatyczen kautta Białystokin, Augustówin ja Suwałkin sivuitse kulkevalle korpitaipaleelle. Liettuan puolella ajoimme edelleen aina Kaunasiin saakka, josta tuli tämän matkan kulttuuripysähdys ja yöpymispaikka.

Vaikka olen kymmeniä kertoja ajanut Via Balticaa pitkin Kaunasin ohi, on kertynyt todella kauan siitä, kun viimeksi pysähdyin kunnolla viettämään aikaa tuossa Liettuan toiseksi suurimmassa kaupungissa ja vanhassa pääkaupungissa, jonka puolankielinen nimi on Kowno. Muistin Nemunaksen ja Neriksen idylliset rannat, vanhan linnan ja piknikit linnaa ympäröivissä puistoissa, mutten ollut tiedostanut kuinka viehättävä ja eläväinen Kaunasin vanhakaupunki tätä nykyä on, lukuisine ravintolakatuineen ja Vilnaakin selvästi edullisimpine hintoineen.

Asuimme vanhankaupungin yläpuolisella kukkulalla Babilonas-hotellissa eli Babylonissa, jossa ravintolankin oviaukkoa vartioi muinainen haukanpäinen jumalolento. Kävely sieltä vanhaankaupunkiin ja takaisin vei hiljaisten puutalokatujen kautta, sekä hylätyltä kartanolta vaikuttavan kukkulan, joka kasvoi vanhoja lehtipuita ja pitkää heinää, ja jota reunusti pöllöpatsailla vartioitu aita.

Kolmantena matkapäivänä ajoimme Kaunasista Tallinnaan, pysähtyen matkan varrella ostoksille Bauskaan ja Pärnuun ja niiden välissä piknikille Itämeren rantaan, jossa lapsi kirjoitteli jälleen rantahiekkaan kryptisiä sanomiaan maailmankaikkeudelle. Tallinnan majoituksen otimme keskiaikaisesta linnasta, kun sellainen kerran oli edullisesti tyrkyllä.

Neljäs matkapäivä muodostui Suomenlahden ylittämisestä, tullin ja rajavartioston epäluuloisiin kysymyksiin vastailemisesta, sitten ystäväperheen asunnon avainten noutamisesta sukulaiseni luota ja majoittumisesta mainittuun paikkaan. Suomessa satoi tihkua ja oli harmaata ja kaduilla autiota. Jos kukaan tuli vastaan, oli hän suurella todennäköisyydellä joko maahanmuuttaja tai kotimainen laitapuolen kulkija. Lähdimme kuitenkin etsimään elämää lähitienoolta ja päädyimme ainoaan auki olevaan pubiin yksille ja sateensuojaan, mikä masensi entisestään. No, maanantai-ilta ei ollut paras mahdollinen hetki rantautua kotimaahan. Onneksi on edes kesä, vaikka legendaarisen kylmä ja sateinen sellainen. Kuinka ahdistavaa olisikaan kotiutua tänne marraskuussa.

Tiistaina oli sentään aurinkoa. Muutin sadantuhannen euron edestä investointeja rahaksi toisen mokoman kylkeen, ja pian ne muuttuvat puolestaan asunnoksi, josta on tuleva lähitulevaisuuden tukikohta ja viimeisin sarjassa turvataloja. Heti kun netti toimi, lapsen mieliala parani; kuolemisen pohdinnan sijaan hän alkoi soittaa pianoa ja leikkiä ystäväperheen lasten leluilla. Hyvä, siitä se lähtee. Oma mielialani parani mm. Modesty Blaisen ja Kuroshitsujin albumien hankkimisesta suomeksi, samoin kuin hiljattain edesmenneen suurmiehen Ilkka Hanskin teoksen Tutkimusmatkoja saarille.

Otan sen mukaan tutkimusmatkalle eräälle saarelle, jossa minun on jo pitkään pitänyt käydä.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Karpaateilla, Kaukasuksella, Kahetiassa ja Ammanissa

Keskiviikkoiltana minä ja svani-kun muutimme takaisin Mikaelinkadun asuntooni, vietettyämme runsaan viikon ensin majatalossa ja sitten virolaisen kollegani luona evakossa. Toimme Megamarketista autolastillisen uusia tyynyjä, peittoja ja lakanoita, pesuaineita ja muita perustarpeita, sekä täytimme jääkaapin kaikenlaisella kivalla, jotta olisi jotain, mikä ilahduttaisi mieltä. Vähitellen elämä alkaa asettua takaisin uomiinsa, kun nettiyhteyskin saatiin tänään palautettua. Mökkijuhannusta muistuttava mutta mielleyhtymiltään epämiellyttävä savusaunan haju alkaa viimein hälvetä.

Toissapäivänä pesula palautti afganistanilaiset, kashmirilaiset ja persialaiset mattoni sekä itämaiset istumatyynyni. Verrattuna siihen alkajais-alakuloon, joka svani-kunin palon jälkeen, turvatalon turvallisuuskuplan puhjettua valtasi, on hän hämmästyttävällä tehokkuudella pessyt koneellisen toisensa jälkeen nokisia ja savunhajuisia vaatteita, pyyhkeitä ja sen sellaista. Kamppailemme kuitenkin yhä aikaa vastaan, sillä Kiovan kauden loppu häämöttää.

Kun peruasiat on täten saatu takaisin raiteille, on kirjoitettava kesäkuun vilkkaasta matkailusta. Se alkoi heti kuun alkajaisiksi Ukrainan Karpaateilta, jatkui Georgiassa Ison-Kaukasuksen vuorilla ja sitten Kahetian aroilla. Georgian matkaa seurasi edelliskirjoituksessa kuvattu palaneen asunnon löytäminen, mutta se ei estänyt minua käymästä vielä viikko sitten etukäteen ohjelmoidulla viikonloppumatkalla Ammanissa.

*   *   *

Jeeppini pohjasta on irronnut suojalevyjä, jotka alkoivat roikkua ajaessani lomani alkajaisiksi kuuden tunnin matkan Kiovasta galitsialaiseen Ivano-Frankivskiin (Stanislau, Franek). Olisin halunnut viedä autoni huoltoon Suomeen tuontia varten, koska olen päätellyt sen käyttöarvon itselleni olevan paljon korkeampi kuin sen myyntiarvon. Ukrainassa ei kukaan halua maksaa niin vanhasta autosta käypää hintaa - minua se sen sijaan palvelisi vielä hyvin ja pitkään. Ikävä kyllä kiivas aikataulu ei jättänyt korjaamolle aikaa ennen kuin ensi viikoksi.

Asia ei kuitenkaan estänyt matkasuunnitelmia. Lauantaina kävin ystävättäreni kanssa Halytšissa, josta koko Galitsia on aikoinaan saanut nimensä. Tutustuimme sekä kulttuuriperintöön että piirikunnan eri osiin jakautuvan luonnonsuojelualueen kohteisiin. Kontaktimme esitteli meille haavoittuneiden ja takavarikoitujen villieläinten rehabilitaatiokeskusta, jossa oli mm. kilju- ja merikotkia, arohiirihaukkoja, lehto-, sarvi- ja viirupöllöjä, katto- ja mustahaikaroita, susi, saksanhirvi ja kasapäin kettuja. Suurin osa linnuista ja eläimistä oli haavoittunut tuliaseista. Käsittämätön ja irrationaalinen pöllöviha elää edelleen pitkin itämaita.

Halytšin suojelualueen kosteikko-osassa kuljimme veneellä halki ruovikoiden, joista lehahtivat ilmaan jalo-, silkki-, harmaa- ja yöhaikaroiden parvet. Silkkiuikuilla, härkälinnuilla ja nokikanoilla oli poikasia, punasotkat polskivat avovedessä. Kumpuilevassa länsiukrainalaisessa aromaastossa kuljimme halki kukkaketojen, katselimme pensastaskuja ja pikkulepinkäisiä hyönteisjahdissa. Sukelsimme lehtimetsiin ja vierailimme metsään kätkeytyvässä harmaahaikarayhdyskunnassa. Illalla kävimme Franekissa pitkällä viini-illallisella ystävättäreni äidin ja veljen kanssa.

Seuraavana päivänä ystävättäreni äiti halusi mukaamme ekskursiolle ja esitti, että eihän Synevyr-järvelle ole kovin pitkä matka. Järvi on luonnonkaunis ja romanttinen paikka vuorilla, Transkarpatian puolella. Ajoimme siis Karpaateille ja päivästä tulikin mitä viehättävin. Järvi oli kiistattomasti kaunis paikka, ja mitä sopivin šamppanjapiknikillemme - joskin kuskina minä jouduin jättämään šamppanjat väliin. Matka Franekista Synevyrille ei kuitenkaan ollut ihan pikkujuttu vaan kuutisen tuntia. Siihen tosin sisältyi matkalla erämaatuvassa nautittu pitkä karpaattilainen ateria, minun osaltani juomavalintana vain ukrainalaiskansallinen ruokajuoma uzvar (kuivahedelmistä tehty ei-makea mehu).

Lisää pysäkkejä pidettiin maisemissa, joissa silmä lepäsi. Näimme jopa karhun. Ystävättäreni äiti kiljaisi yhtäkkiä, että karhu, ja selitti sitten nähneensä aivan varmasti karhun laskeutuvan alas rinnettä tien oikealla puolen metsässä. Minä ja ystävättäreni (joka on tiedenainen, ei mikään vellihousu) ryntäsimme tietysti heti autosta rinteeseen nähdäksemme karhun elävänä. Näimmekin. Tosin se osoittautui yhdeksi mustalaisilta takavarikoituja laittomia sirkuskarhuja rehabilitoivan keskuksen karhuista, ja tien ja rinteen välissä oli aita, joka erotti meitä nyt purossa hilpeästi polskivasta mesikämmenestä.

Lähdimme Synevyr-järveltä vasta, kun aurinko alkoi painua mailleen. Ensin ajoin sieltä pitkän matkan Franekiin, johon pääsimme yhdeltä yöllä, ja sitten Franekista eteenpäin Kiovaan, koska maanantaina puoleltapäivin olisi lento Georgiaan. Aamu valkeni lähestyessäni Kiovaa. Se paistoi aamuviidestä alkaen silmiini, sillä ajoin itää kohti. Kiovassa olin seitsemältä aamulla, nukuin pari tuntia, herätin sitten svanin, pakkasin tavarani ja lähdimme lentokentälle.

*   *   *

Georgian-matkalla oli useampia tarkoituksia. Oli viimeinen mahdollisuus käyttää hyväksi Ukrainan ja Georgian välisiä edullisia lentoyhteyksiä. Svani-kunin oli hyvä käydä Tbilisissä tapaamassa ystäviään ja noutamassa yhden näistä luota omistamiaan asioita, kuten kirjoja ja levyjä, ennen kuin edessä olisi muutto kauas pohjoiseen.

Minulla taas oli Georgiassa kaksi erittäin spesifiä tavoitetta: kaukasianteeri ja kaukasianlumikana. Molemmat ovat periaatteessa nähtävissä missä tahansa osassa Ison-Kaukasuksen alpiinisia vyöhykkeitä. Kaukasianteeri viihtyy rhododendron-niityillä, kun taas lumikana jylhillä paljakkajyrkänteillä. Paras aika nähdä niitä on varhaiskeväällä, kun ne jo soidintavat mutta huipuilla jatkuvan talven vuoksi ovat pakotettuja laskeutumaan hieman alemmille rinteille. Aikaisemmilla seitsemällä Georgian-matkallani olin nähnyt melkein kaikki muut Kaukasuksen erikoisuudet, mutta aina missannut nämä kaksi näyttävää kanalintua.

Matkani osui hieman myöhäiseen ajankohtaan, sillä kesäkuu on Kaukasiassa jo ydinkesää ja linnut vähemmän näkyviä kuin vielä toukokuussa. Niinpä päätin turvautua asiantuntija-apuun, georgialaiseen lintuharrastajaan ja biologian opiskelijaan, joka on 11-vuotiaasta saakka työskennellyt vapaaehtoisena elämäntyökseen muodostuneessa Tbilisin eläintarhassa. Pari vuotta sitten, kun tuhotulva kohtasi kyseistä eläintarhaa, hän oli paikalla eläimiään pelastamassa. Netistä löytyy videoita, joissa virtahepoa talutetaan Tbilisin kaduilta. Mainittu virtahepo selvisikin koettelemuksesta hengissä, toisin kuin ihmisten hädissään ampumat leijonat, sudet ja muut pedot.

Olimme päättäneet, että ensin olisi yksi ilta vapaata Tbilisissä, seuraavana aamupäivänä lähdettäisiin ajamaan ylös Kaukasukselle. Kotonani asuva svani-kun tulisi mukaan, sillä vaikka hän on Georgiasta kotoisin, hän ei ollut vielä koskaan käynyt Kazbegissa. Kolmen vuoristopäivän jälkeen palaisimme laaksoon, jättäisimme svani-kunin Tbilisiin omia asioitaan hoitamaan, ja minä jatkaisin ornitologin kanssa itäisille aroille, Kahetian maakunnan Dedoplistskaron alueelle.

*   *   *

Vuoristomatkamme oli kaikin puolin onnistunut. Šamanistiset voimaeläimeni, kaksi korppia, näyttäytyivät jo heti Gudaurin ja Kazbegin suuntaan käännyttyämme, kun tulimme alarinteiden kalkkikivikukkuloille. Varmaankin samat, jotka vakoilevat kuolevaisia Odinin laskuun - nimiltänsä Hugin ja Munin, ajatus ja muisti.

Pian korppien jälkeen laskeuduimme taianomaiseen maailmaan, joka olisi voinut olla portti aliseen. Kesäkuun alun ihmeellinen vihreys ympäröi meitä Ananurin järvikirkon takaisten kukkuloiden vehreissä lehtimetsissä, joista etsimme pikkusieppoja ja harvinaisempia tikkoja, mutta löysimme sen sijaan eteläisimpiä pesiviä pajulintuja samoin kuin kasapäin tavanomaisia eurooppalaisia lehtimetsälintuja. Pikkusiepot eivät olleet äänessä, käpytikka kylläkin, ja kuusitiaisilla oli paljon poikueita.

Dzvarisolan alpiinisissa maisemissa, joissa olen useaan kertaan löytänyt lumivarpusia, punavarpusia, vuorihemppoja ja tunturikiuruja, oli nyt äänessä etenkin vuorikirvisiä. Siellä, missä vesi on valuttanut rinteeseen merkillisen mineraalimuodostelman, kiipesimme harjanteelle ja näimme sieltä käsin vastakkaisen rinteen yläpuolella leijailevan partakorppikotkan.

Hienoimpien näköalojen ylle rotkon huipulle rakennetun pömpelin lähimaisemissa oli tavalliseen tapaan alppivariksia ja alppinaakkoja. Alppirautiainen pomppi jaloissa kuin varpunen ikään. Ornitologi houkutteli Collinsin mainion lintuoppaan kännykkäsovelluksen ääninäytteillä kaukasiantiltaltin aivan viereen valokuvattavaksi. Sama temppu onnistui myöhemmin lukuisien muidenkin lajien kohdalla. Rinteestä löytyi sen päivän ensimmäinen uusi laji Georgian lajilistalleni, nimittäin pensastasku.

Ehdimme hyvissä ajoin ennen iltaa majapaikkaamme, saksalais-georgialaisen pariskunnan pitämään alppimajaan Stepantsmindan yläpuolisessa rinteessä. Svani-kun ei uskaltautunut vielä tässä vaiheessa kanssamme kylään, joten kävin aterialla ornitologin kanssa ja siinä sivussa kokeilimme menestyksellä Collinsin ääninäytteitä joenvarren laululintuihin, saaden erinomaisia kuvia esimerkiksi kaukasianuunilinnusta. Majataloamme ympäröivillä niityillä raakkuivat ruisrääkät, sepelrastas vihelteli kilpailevat säkeensä kylän mustarastaiden päälle. Aidanseipäillä istuskeli kivitaskuja, hemppoja, punavarpusia ja pikkulepinkäisiä.

Ennen hämärää nousimme Stepantsmindan oikealla puolella, majatalomme takana, kohoaville rinteille, ehtiäksemme ennen kuin sumu laskeutuisi lumihuipuilta valuen kohti laaksoa. Olimme onnekkaita, sillä löysimme kohta rhododendronvyöhykettä kaukoputkilla tähyillen ensimmäisen kaukasianteeren ja pian toisenkin. Valokuvausetäisyydelle emme koskaan päässeet, mutta kaukoputkista pääsimme seuraamaan, kun kaksi koirasta otti vielä yhteen eräänlaisen jälkisoitimen merkeissä, hätyytellen toinen toistaan vielä pitkään putkiemme katseissa. Kaiken kruunasi vielä ensimmäinen äänihavainto huutelevasta lumikanasta. Ensimmäinen vuoristopäivä oli siten varsin hyvin pulkassa ja saatoimme päättää illan pullolliseen saperavia.

*   *   *

Seuraavana aamuna lähdin auringonnousun aikaan ornitologin kanssa alueen parhaaseen lumikanapaikkaan. Kuten kaukasianteeret, kaukasianlumikanatkaan eivät juuri päästä lähestymään kameraetäisyydelle - siihen tarvittaisiin yö teltassa korkealla, piilokoju ja kosolti onnea. Aamuauringon valaisemalta alppiniityltä meille aukeni kuitenkin hyvä näkymä lumikanojen suosimille luoksepääsemättömille jyrkänteille ja kuulimme aika ajoin etäältä niiden kuovimaisia tai paksujalkamaisia huutoja. Tapasimme noissa maisemissa samalla asialla olevan ryhmän hollantilaisia lintumiehiä.

Lumikanat olivat jo vetäytyneet korkeuksiinsa, mutta aamun aikana saimme putkeen kaksi hyvin näyttäytynyttä koirasta, kummatkin ihmisille saavuttamattomissa olevissa paikoissa, ja varmaankin hyvä niin. Näimme myös kivikkorastaita ja vuorikirvisiä, useita itäkaukasialaisia tureja (vuorivuohia) sekä öisiltä askareiltaan tupasheinärinnettä alas jolkottelevan ketun.

Onnistuneen aamun jälkeen koimme pienen takaiskun, kun löysimme automme rengas tyhjänä. Ajoimme sen kuitenkin varovasti alas majatalolle, jossa ensin herätimme svani-kunin, söimme aamiaisen, ja vasta sitten vaihdoimme tilalle vararenkaan. Alhaalla kylässä renkaan korjaus ja vaihto kestivät parikymmentä minuuttia ja maksoivat naurettavat kymmenen laria. Siinä odotellessa katselimme rinteessä kaartelevia hanhikorppikotkia ja lohkareilla laulavaa kivikkorastasta.

Koska olimme nähneet molemmat viralliset kohdelajini, kaukasianteeren ja kaukasianlumikanan, ja päässeet niitä niin lähelle kuin se tähän aikaan vuodesta oli mahdollista, päätimme ottaa lopun päivän rennosti ja katsella, mitä kaikkea muuta Kazbegin lähitienoolta löytyisi. Olin hyvin vaikuttunut paitsi oppaani taidoista, myös hänen joviaalista ja empaattisesta asenteestaan sekä eläimiin että ihmisiin. Hän oli myös svani-kunin suhteen mitä rennoin ja hyväntahtoisin. Svani-kun oli vuoristossakin oma ajoittain lapsellinen mutta viihdyttävä itsensä, ja opas, joka oli hänen ikätoverinsa samasta kaupungista, antoi hänelle humaaneja ja viisaita elämänneuvoja.

Stepantsmindan yläpuolisista tyrniä kasvavista rinteistä emme enää näin kesäkuussa löytäneet kovinkaan paljon erikoista - tosin kultahemppoja pyöri maisemissa pikkuparvina, tavallisempien lajien jatkoksi. Talvisin nämä tyrnipensastot ovat täynnään korkeuksistaan laskeutuvia rakkapunavarpusia ja vuorileppälintuja. Nyt enemmänkin tavallisia punavarpusia ja mustaleppälintuja. Sen sijaan Stepantsmindan alapuolisista joenrantapensaikoista löytyi monenmoista, laulavina esimerkiksi lehtokerttu ja kirjokerttu, puronvarsilta pesivinä rantasipi ja pikkutylli.

Kävimme Gveletin - suomeksi 'käärmemaan' - vesiputouksilla, jonne kulkevalla polulla näkee takuuvarmuudella paljon hanhikorppikotkia (ja joskus myös muita korppikotkalajeja). Peukaloiset, rautiaiset, mustapääkertut ja kaukasianuunilinnut laulelivat rotkon tiheiköissä. Vesiputoukselta alas virtaava puro on yleensä myös takuuvarma koskikarapaikka.

Kuten vuoristossa usein sattuu, sää muuttui iltaa kohti nopeasti sateiseksi ja sumuiseksi, ja toinen vierailumme lumikanapaikkaan olikin lumikanojen suhteen tulokseton. Monenlaista muuta toki näimme, ennen kuin hämärän myötä alas vyöryvä sumurintama ajoi meidät takaisin majatalollemme. Siellä illasti kovaääninen seurue svaabeja.

Kolmantena vuoristopäivänämme suuntasimme Truson laaksoon, jota aikoinaan en päässyt kulkemaan luostareille saakka, koska Moskovan tukemat ossetialaiset bandiitit olivat tuolloin tehneet laittomasti miehitetyltä vyöhykkeeltä käsin hyökkäyksiä kohti vuoristokyliä. Tällä kertaa oppaamme selvitti paikallisilta tarkalleen, kuinka pitkälle voisimme edetä joutumatta vahingossa pimeälle puolelle, minkä jälkeen saatoimme tutkiskella alueen maisemia hieman huolettomammin. Tuloksena oli paljon hanhikorppikotkia, kaksi maakotkaa sekä rinteellä kirmaileva lauma gemssejä.

*   *   *

Jätimme svani-kunin Saburtaloon ja jatkoimme ornitologin kanssa itään, viineistään ja romanttisesta Sighnaghista tunnettuun Kahetiaan. Kohteinamme eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet kahuriviinit sen enempää kuin punakattoisen Sighnaghin mukulakivikujat, vaan Dedoplistskaron pikkukaupungin takana avautuvat laajat aro- ja kanjonialueet, jotka ulottuvat pitkälle Azerbaidžaniin. Pari vuotta sitten syksyllä kävin katsastamassa näiden arojen Azerbaidžanin puoleisia osia.

Dedoplistskaron nimi merkitsee kuningattarenlähdettä, viitaten 1100-1200-luvulla eläneeseen legendaariseen naishallitsijaan, kuningatar Tamaraan. Meitä odotti kylässä majatalo, jonka emännälle ei riittänyt panna pöytää koreaksi heti saavuttuamme, vaan aina lähtiessämme kentälle hän latasi mukaamme kasseittain georgialaisia ruokia, kanankoivista viininlehtikääryleisiin ja munakoiso-pähkinä-mezzeihin.

Vašlovanin kansallispuisto on saanut nimensä harhakäsityksestä, että aroa siellä täällä täplittävät, varsin paljon oliivipuuta ulkoisesti muistuttavat paikalliset ikivanhat puut olisivat omenapuita. Siellä missä puita kasvoi tiuhemmin, saattoi maisemaa luonnehtia puusavanniksi. Alazanin jokilaakson tasangoilla ja joenvarsilla oli hienoja metsiäkin. Toisissa osissa pensasaro ympäröi jylhiä kalkkikivijyrkänteitä, tai komea kukkaketoinen ruohoaro levittäytyi silmänkantamattomiin.

Kaikkialla lauloivat aron lukuisat laululinnut, ohdakkeiden ja pensaiden latvoissa valokuvauksellisesti istuen. Runsaimpia lajeja olivat harmaa- ja mustapääsirkku, arotasku, töyhtö-, aro- ja lyhytvarvaskiuru, mustaotsa- ja punapäälepinkäinen, pensas- ja kalliovarpunen, ruusukottarainen ja mehiläissyöjä. Varsinkin heinäsirkkajahdissa aroa pyyhkivät valtavat ruusukottaraisten parvet olivat eurooppalaisittain eksoottista nähtävää. Heinäsirkat maistuivat myös runsaina esiintyville sininärhille ja pikkutuulihaukoille. Pienellä arojärvellä oli muutama poikue ruostesorsia ja pitkäjalat kahlailivat sen rannoilla.

Aroalueet ovat yleensä lupaavia petolintujen saalistusapajia, ja näiden arojen jyrsijöitä metsästämässä olikin taajaan idän- ja arohiirihaukkoja, tuulihaukkoja ja käärmekotkia. Majesteetillinen keisarikotka pesii alueella usean parin voimin, ja oppaani vei minut yhdelle sähkötolppaan rakennetulle pesälle, josta poikaset olivat tosin lähteneet, vaikka molemmat aikuiset löytyivätkin putkeen pienen etsinnän jälkeen. Vähän myöhemmin löysimme nuoren keisarikotkan tähystämästä toisesta tolpasta, mustaotsalepinkäisten hätyytellessä sitä hädissään. Myöhemmin päivällä näimme myös nuoren maakotkan sekä illemmalla läheltä yli lentäneen vanhan keisarikotkan.

Arojen alkuperäiset suurnisäkkäät - saigat ja gasellit - ovat valitettavasti kadonneet metsästyksen myötä, samoin kuin niitä metsästänyt leopardi (josta on enää hajahavaintoja useiden vuosien väliajoin) ja - hämmästyttävää kyllä - aron yleisimpiin lintuihin aiemmin kuulunut peltopyy. Nyt Vašlovanissa on meneillään hanke gasellien palauttamiseksi läheisestä kansallispuistosta Azerbaidžanista, josta oli jo saatu alkukanta gaselleja. Valitettavasti itsepintainen salametsästäjä murtautui yöllä gaselliaitaukseen ja vei vielä satelliittilähettimen mukanaan kotiin, josta riistanvartijat tulivat paikantimen osoittamina miestä myöhemmin kyselemään.

Alazanin jokilaakson kosteikkometsässä elää Georgiassa harvinainen mustafrankoliini, josta oppaani on ajatellut omaa tutkimustyötään. Soittelimme frankoliineille Collinsin ääninäytteitä, ja vaikka niiden kevätkriikkuminen olikin jo loppunut, vastaili muutama uros meille silti. Löysimme kaikenlaista muutakin kivaa, kuten kuhankeittäjiä, vaaleakultarintoja, etelänsatakieliä, kuningaskalastajan, osmankäämikerttusen ja idänorfeuskertun.

Toisena aropäivänämme kiipesimme Kotkarotkona tunnettuun paikkaan Dedoplistskaron lähellä. Maisemat olivat hulppeat eikä paikan nimi tuottanut pettymystä. Täällä oli tosiaan nähtävissä hämmästyttävä tiheys petolintuja parin jyrkännerotkon muodostamalla alueella. Vaikeapääsyiset jyrkänteet toimivat turvallisena pesäpaikkana linnuille, jotka hakevat ravintonsa paljon laajemmalta reviiriltä, kohottuaan päivän aikaan jyrkänteiden ylle nousevien ilmavirtausten myötä korkealle taivaalle.

Ensimmäiseksi näyttäytyi vanha pikkukorppikotka, pian sen perään mehiläishaukka, sitten idänhiirihaukka, arohiirihaukka ja pikkukotka. Kolme nuorta muuttohaukkaa kisaili kiljahdellen jyrkänteiden seinämiä viistäen. Pian ympärillä kaarteli useita hanhikorppikotkia ja löysimme ensimmäiset istumasta pesiltään, samoin pesivän pikkukorppikotkan ja lopulta kaksi mustahaikaroiden pesää. Euroopassa mustahaikara pesii yleensä soisilla korpimailla puuhun, mutta Georgiassa, samoin kuin Turkissa, lajin löytää usein kalliojyrkänteiltä.

*   *   *

Palatessamme Tbilisiin asetuin tällä kertaa Avlabariin ajatuksenani seuraavana päivänä helppo ajoreitti lentokentälle jeeppiä palauttamaan samoin kuin lähistön edulliset viinikaupat, joista täytin varastojani halvemmalla kuin keskustan kaupat olisivat maksaneet. Kävin seuraavana päivänä tutustumassa oppaani elämäntyöhön, uudelleenrakennettuun Tbilisin eläintarhaan. Päätimme myös onnistuneiden vuoristo- ja aromatkojemme pohjalta, että tälle seuraisi jatkoa, kenties yhdistäisimme jatkossa voimamme Andeille, Kinabalulle tai Kilimandžarolle. Tämä nuorukainen kun ei ollut vielä koskaan käynyt muualla ulkomailla kuin kerran Armeniassa (kaspianlumikanaa ja kaspianrautiaista näkemässä, tietysti).

Palasin svani-kunin kanssa Ukrainaan ja löysimme asuntoni siitä masentavasta tilasta, jota edellinen kirjoitus käsitteli. Suuri osa työn ulkopuolisesta ajasta sittemmin kuluikin tulipalon seurausten korjaamiseen.

Ehdin kuitenkin käväistä jordanianirakilaisen ystäväni Ketun 18-vuotispäivillä Ammanissa. Siellä vietettiin ramadania, minkä olin unohtanut, mutta se ei estänyt meitä lounastamasta kumpanakin päivänä oluen kera Jabal Ammanin ensimmäisen liikenneympyrän Buffalo Wingsissä. Kävimme myös asekaupassa ja pariin otteeseen hyvyyden sanomaa julistavassa kirjakaupassa. Ystäväni suunnittelee lähtevänsä opiskelemaan Saksaan, minkä ei pitäisi olla mahdotonta ainakaan sen perusteella, että hän sai jotakuinkin kaikista oppiaineista korkeimmat mahdolliset pisteet lukion päästötodistukseensa.

Tilapäisestä masennuksesta kärsineelle ystävälleni vierailuni oli iso asia, mikä on hyvä. Tyhjensimme pullon vapautetun Artemivsken šamppanjaa ennen kuin aamuyön lento toi minut takaisin Kiovaan ja suoraan maanantaiaamuksi töihin.