lauantai 16. joulukuuta 2017

Synkän varjo ja Tähkäpää

Olen ollut sairaana viikon, siitä asti kun palasin Aasiasta. Itse asiassa sairauteni alkoi jo siellä, kiipesin Gunung Gedelle ja Pangrangolle selvästi sairaassa tilassa, mikä kostautui jo ajomatkalla Bogoriin ja myöhemmin Jakartassa. Keskiviikkona luulin jo, että tauti oli taittumassa ja pukeuduin töihin. Lähdin ulos viimaan ja lopulta lääkäriin. Talvessa tarpominen pahensi tilaani heti. Seuraavana aamuna heräsin taantuneena. Edellispäivän edistys oli poissa.

Aasiassa lähtivät lätkimään niin rahat kuin nainen, mutta tärkein on aina tärkeintä: olen nyt saanut kirjattua kaikki lintuhavaintoni ja kävi ilmi, että kävin kymmenessä kansallispuistossa tai muussa luontokohteessa ja näin Borneolla ja Jaavalla kokonaista 301 lintulajia, joista yli kolmannes (121 lajia) eliksiä eli minulle uusia. Sumatra valitettavasti peruuntui, mutta jos pysyn hengissä, tulee toisia kertoja.

*   *   *

Suuri synkkä tuntuu vaanivan minua. Tunnen sen läsnäolon. On kuin jostain aina kävisi kylmä henkäys, vaikka asuntoni on lämmin. Ja valo katoaa, imeytyy seiniin, ikkunoiden läpi ulkona ammottavaan mustaan aukkoon. Lämpö ja valo haihtuvat, jättäen minut pumppaamaan yksin uutta tilalle, yksinäisen aurinkokuntani sammuvana tähtenä, jonka ruusu on kuihtunut ja baobabitkin karistavat lehtensä.

Olen sittenkin siunattu, ja minulla on lämmönlähteitä, joista ammentaa. Latvialainen ystävätär, joka on ollut elämässäni Tarton opiskeluvuosista lähtien, tuli luokseni kahdesti, kassit täynnä ruokia, teki kanakeittoa, inkivääri- ja sitruunajuomaa ja kaikenlaisia herkkuja. Voin hänen ansiostaan paremmin, fyysisesti ja henkisesti.

Tuntematon setä kävi lapioimassa lumet pihaltani. Kun kuulin sieltä selittämätöntä kolinaa, mietin jo, pitäisikö minun mennä ulos astalon kanssa, ja miten taisteleminen tunkeutujia vastaan onnistuisi kuumeessa, mutta setä tekikin siellä minun lumitöitäni. Totuttuani siihen, että Suomessa kaikki pitää tehdä itse, palveluja ei ole, ja mikään ei kuulu hintaan missään, kysyin häneltä hölmistyneenä, että kuuluuko tämä jotenkin yhtiövastikkeeseen (jota maksan kyllä aivan riittämiin), vai onko kyse naapuriavusta, jonka vuoksi minun pitäisi tuntea jonkinlaista syyllisyyttä, kun en ole ollut lunta luomassa moneen päivään, kuumetaudissa kun olen. En saanut oikeastaan vastausta. Setä vain murahti, että eipä kai se kiellettyä ole vielä, että itsekin lumet loisi pihaltaan.

Sedällä oli huomioliivit, mikä viittaa jonkinlaiseen taloyhtiön palveluun. Jos ei, postiluukkuuni ilmestyy varmaan jossain vaiheessa nimetön lappu, jossa vihjaillaan muiden marttyroitumisesta minun laiskuuteni vuoksi. Suomi 100 ja reilu meininki.

Ihmiset, joihin uskoin ja investoin silloin, kun heillä oli vaikeaa, muistavat minua. Heidän viestinsä saavuttavat minut nykyään kaikkialla, missä menenkin. Minun olisi jatkettava käsikirjoitusta heidän vuokseen - se on niin lähellä loppuaan. Tuon käsikirjoituksen pitäisi olla tribuuttini heille. Valitettavasti olen ollut liian sairas kirjoittamaan.

*   *   *

Sen sijaan olen nähnyt psykedeelisiä unia.

Yhden niistä pääjuoni unohtui, mutta siinä toistui ilmiö, joka on unissani säännöllinen: liikun tavallista nopeammin ja sujuvammin ikään kuin liukuen käytäviä ja pintoja pitkin, liitäen portaita alas, kuin kenkäni olisivat Paluusta tulevaisuuteen. Tässä unessa epätavallista oli se, että kohtaamani tuntematon ihmetteli ilmiötä, ja tulin sillä hetkellä tietoiseksi unestani, sillä kerroin hänelle tämän kyvyn olevan minulla unissani säännöllinen. Selitin myös kyselijälle hyvin tarkasti, mihin ilmiö fyysisesti perustuu: suihkuvirtauksiin. Esimerkiksi albatrossi liitää vedenpinnan ilmavirtausten avulla valtameriä valtoimenaan, tarvitsematta juuri liikuttaa siipiään.

Toisessa unessani Belgian edustalla oli kaksi saarta, joista toinen näytti karttakuvaltaan Ruotsilta, toinen Suomelta. Näin ne toisen saaren pohjoiskärjessä sijaitsevilta tuulisilta kallioilta, joilla kasvoi tupasheinää ja risteili polkuja, jotka lähtivät sieltä, mihin olin autoni jättänyt. Toisen saaren lahdenpoukamassa oli pieni kaupunki, joka jostain syystä oli nimeltään Bryssel, vaikkei se ollutkaan sama Bryssel kuin Belgian pääkaupunki. Olikin niin, että saaret olivat etelämerellä sijaitsevan Uuden-Belgian edustalla eivätkä Euroopan Belgian.

Kolmannessa unessa minulla oli käsissäni printattuja käsikirjoituksia linnuista ja krokotiileista, mutta tuuli vei ne ja levitteli niitä pitkin Afganistanin aroja. Yritettyäni turhaan kerätä papereja, annoin tuulen lopulta viedä ne ja päättelin osaavani niissä olevat asiat muutenkin. Kävelin kolmen tyypin kanssa, joista ainakin yksi oli afgaani, sillä kun keskeltä aroa löytyi kauppiaan jättämä laatikko ja siinä alennuskirjoja myynnissä, ostin kolmella sentillä därin kieliopin, ja hän ilahtui asiasta.

*   *   *

Kulttuurielämyksistä on minun mainittava, että sitten Maunun ja Tiituksen, on merkittävin kulttuurielämys elämässäni viime aikoina ollut perehtyä Rickiin ja Mortyyn, jonka ammanilainen ystäväni Kettu toi tietoisuuteeni. Se on vielä parempi kuin aiemmat suosikkisarjani Simpsons ja South Park, koska se on yhtä aikaa syvällinen ja ironinen.

Pitkillä lentomatkoilla katsoin Rickin ja Mortyn lisäksi kokonaisen kasan elokuvia. Käytän yleensä lentomatkoilla tilaisuutta hyväkseni, sillä minähän en omista televisiota. Mieleeni jäi tällä kertaa katsotuista lähinnä kaksi: Ensinnäkin Avaruusagentti Valerianin seikkailut, koska se perustuu hienoon sarjakuvaan. Toiseksi, saksalainen lähitulevaisuudendystopia Jugend ohne Gott, joka oli hyvin laadittu sarjaksi toisiaan täydentäviä eri henkilöiden näkökulmia samaan tapahtumaketjuun. Onnellinen ja oikeudenmukainen loppu tosin hieman häiritsi. Realistisempaa olisi ollut, että idealistinen opettaja olisi saanut murhaajan luona vierailtuaan syytteen seksuaalisesta häirinnästä (koska halasi murhaajaa). Ja miksi ylipäätään tehdä helppo ratkaisu panemalla epämiellyttävin henkilö murhaajaksi?

Lentokentillä, lennoilla ja sairaana on ollut aikaa lukea. Kommentoin kahta kirjaa. Ensimmäisen niistä sain loppuun juuri ennen matkaa - se oli kokoelma Eduard Vilden nuorena kirjoittamia salapoliisikertomuksia, nimellä Kuul pähe. Ensimmäisiä tarinoita lukiessani kiinnitin huomiota erittäin tarkkoihin psykologisiin profiileihin, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa varsin kliseisten loppuratkaisujen ja naiivin hyveellisyyden kanssa. Sitten tajusin, että Vilde kirjoitti nuo tarinat ollessaan vain 17-vuotias. Siihen nähden hänen henkilökuvansa ovat hämmästyttävän tarkkanäköisiä. Tarinoissa on jotain erittäin tšehovilaista.

Lennoilla ja seuranneina sairaspäivinä luin puolestani Sofi Oksasen romaanin Norma. Se yllätti minua olemalla hyvin erilainen kuin häneltä aiemmin lukemani. Yllättävä se oli myös monilta ratkaisuiltaan. Hius-, elin-, kohtu- ja adoptiokaupan ympärille oli rakennettu merkillinen mysteeri, joka vähitellen kietoutuu maagiseksi realismiksi, keskiössään eräiden naisten hiuksissa piilevät yliluonnolliset ominaisuudet.

Mieleeni tuli monissa kohdin viittauksia, joita Oksanen ei kirjoita ilmi. Rapunzel, prinsessa torninvanki kultakutreineen. Noitanaiset ja heidän kohtaamansa vaino. Ja kovaa on meno hiusalalla. Oksasen tyyli poikkeaa perisuomalaisesta kirjoitustyylistä siinä, ettei se aliarvioi lukijaa. Siitä huolimatta tyyli on suoraa ja selkeää - se ei hienostele missään, ei myöskään esitä yhtään syvällisempää kuin on. Pikemminkin päinvastoin, korostetusti arkistaa sitä, mikä on syvällistä, ja se taas on sangen suomalaista.

Vasta kirjan jo luettuani minulle selvisi, että Grimmin taru Rapunzelista on suomennettu nimellä Tähkäpää.
"Rapunzel, Rapunzel, lass dein Haar herunter!"
Wikipedia listaa eräitä psykologisia tulkintoja Rapunzelin tarusta, joiden valossa Norma aukeaa kulttuurihistoriallisessa valossa:
"Während das ungeborene Wesen natürlich einerseits noch abstrakt und relativ leicht anderen als Lohn angeboten werden kann, da noch keine tiefe persönliche Bindung besteht, befriedigen diese scheinbar egoistischen Gelüste der Mutter gleichsam auch das Wohl des Kindes: Rapunzeln / Rucola (Grimmsche Version) und auch Petersilie (französische Version) sind überdurchschnittlich reich an Eisen und anderen Spurenelementen, die während der Schwangerschaft sehr wichtig sind. (...)
Fasst man Hedwig von Beits tiefenpsychologische Deutung zusammen, so wiederholen sich Bilder der Abgeschlossenheit vom ersehnten Unbewussten, das sein gestohlenes Kind zurücknimmt. Solche Frauen entwickeln eine verträumte, realitätsferne Haltung. Der hohe Turm, aber auch das lange Kopfhaar drücken diese geistbetonten Wesensanteile aus, die dann auch der Animus nutzt, um die Große Mutter zu ersetzen. Ihre Durchtrennung verursacht den Absturz in eine demütigere Haltung, wo Rapunzel den ebenfalls gestürzten, im Unbewussten blinden Prinzen mit ihren Tränen (Symbol des Lebenswassers) heilen kann.
Laut Psychiater Wolfdietrich Siegmund hilft so ein Schicksalsmärchen bei Krankheit durch überhöhte Anforderungen an sich selbst.
Laut Eugen Drewermann antizipiert der gierige Appetit auf Rapunzeln das Bedürfnis nach einem Lebenssinn spendenden Kind. Mutter und Zauberin sind dieselbe Frau in ängstlicher Spaltung. Die kindlich-orale Abspaltung der Sexualität führt zur Reduktion auf eine scheinbar erfüllende Mutter-Tochter-Symbiose. Rapunzels Turm ähnelt dem Hinterhaus ihrer Mutter, allerdings subjektiv überhöht, so wie mit der Schönheit und Selbständigkeit der Tochter auch der Stolz der Mutter wächst. Nur ein hellhöriger Mann, der ihre Sprache genau erlernt, vermag die Mauern der Kontaktangst zu überwinden. Dabei entsteht aber eine Spaltung zwischen Rapunzels Liebe und der weiterhin tiefen Loyalität zur Mutter, die der Prinz aufgrund der Identifikation nicht angreifen kann. Der Königssohn kann gegen die Ausbrüche von Rapunzels Über-Ich nichts unternehmen, doch umgekehrt kann auch Frau Gothel nicht verhindern, dass Rapunzel nach der Verstoßung wirklich selbständig wird. Die anerzogene Bedürfnislosigkeit erweist sich jetzt als hilfreich, bis die Kraft der Erinnerung an die Liebe den Zwang zur Autarkie überwindet. 
Auch Wilhelm Salber bringt Rapunzel, wie auch Marienkind oder Das singende springende Löweneckerchen, mit den Kränkungen ess- und beziehungsgestörter Frauen in Verbindung, die sich als glücklich darstellen und nach außen bedeckt halten. Der Turm der 'splendid isolation' verdreht echte Anteilnahme zu paradoxen Abhängigkeiten. Auch der Psychotherapeut Jobst Finke sieht in Rapunzel ein mutterabhängiges, selbstbezogenes Kind sich zur liebesfähigen Frau entwickeln und in Isolation Selbständigkeit lernen."

Tähän päättyy tällä kertaa tulkintatuokiomme. Seuraavissa kirjoituksissa palattaneen Borneolle ja Jaavalle.

Ei kommentteja: