Timaleita ja tikkoja

Ihmiset pelkäävät suotta "väärällä puolella ajamista" eli suomalaisten tapauksessa ajamista niissä maissa, joissa seurataan vasemmanpuoleista liikennekäytäntöä. Euroopassa sellaisia maita ovat Iso-Britannia, Irlanti ja Kypros. Aasiassa tällaisia maita on kuitenkin paljon enemmän: Intia ja Pakistan, Japani, Thaimaa, Malesia, Indonesia. Niin ikään Australia ja Uusi-Seelanti sekä kasa Itä- ja Etelä-Afrikan maita ajavat vasemmalla puolella. Useimmissa näistä maista olen matkaillut, vuokrannut autoja ja ajanut ongelmitta niin kaupungeissa kuin maaseuduilla. Yleensä ympäröivä liikenne ohjaa automaattisesti ajamaan oikein. Haasteellisinta oli Australiassa, koska siellä on Suomen tapaan valtavan pitkiä etäisyyksiä ja tyhjiä teitä, joilla ei kukaan tule vastaan pitkään aikaan. Silloin ehtii unohtaa, missä on ja miten siellä ajetaan.

Nyt kun käytössäni on täälläkin yksityisauto, käytin sitä heti viikonloppuna - ensin huoltoasemareissuilla, sitten jo ajaen Pir Sohawan tietä Margallakukkuloiden alemmille rinteille ja nelospolun lähtöpaikkaan.

Nelospolku on yksi Margallan kosteimmista luontopoluista ja siksi siellä myös vallitsee erityisen sademetsämäinen tunnelma, vaikka Margallan viidakot eivät olekaan varsinaista sademetsää vaan eteläaasialaista monsuunimetsää - avoimemmilla alueilla metsä- ja pensassavannia. Myös tiheää, tosiviidakkoista metsää kuitenkin riittää.

Olen monta kertaa aiemminkin kertonut trooppisten metsien erityispiirteestä eli lintujen suurista sekaparvista, joita myös lintuarmeijoiksi tai lintuaalloiksi kutsutaan. Ne koostuvat tyypillisesti monista eri lajeista, sillä sekaparvina liikkuessaan erilajiset linnut hyötyvät toistensa ominaisuuksista esim. varoittamisten suhteen, mutteivät kuitenkaan kilpaile täsmälleen samoista ravintolähteistä, kuten olisi asianlaita, jos liikkuisivat yksilajisissa parvissa. Lintujen keskittyessä sekaparviin, trooppisissa metsissä kulkee usein pitkiä matkoja näkemättä ainuttakaan lintua, mutta sitten yhtäkkiä eri lintulajeja on yhtäaikaisesti kaikkialla ympärillä.

Margallakukkuloilla on kolme yleistä ydinlajia, joiden ympärille suuri osa lintuarmeijoista muodostuu. Kullakin on erityispiirteensä.

Pienimmät lintulajit keskittyvät yleensä aasianrillin (Zosterops palpebrosus) ympärille. Rilliparviin liittyy tyypillisesti paljon uunilintuja ja tiaisia, silloin tällöin monenlaisia muitakin pikkulintuja.

Keskikokoiset varpuslinnut keskittyvät puolestaan toisen valtalajin, töyhtöbulbulin (Pycnonotus leucogenys) muodostamiin parviin. Näin parviin liittyy myös hieman isompia lajeja, kuten drongoja ja tikkoja. Toisaalta myös pienempiä kuten sieppoja.

Kolmas merkittävä parvien muodostaja on metsätimali (Turdoides striatus), joka edellisistä kahdesta poiketen viihtyy lähinnä omiensa parissa, yksilajisissa ja vieläpä verisukulaisuuteen perustuvissa klaani- tai perhekuntapohjaisissa parvissa. Tämän lajin sosiaalinen yhteisörakenne on ilmeisesti siinä määrin kehittynyt, että se on varsinainen laumaeläin eikä siksi "tarvitse" sekaparvien tarjoamia etuja. Timaleilla työnjako toimii oman lajin sisällä - parvissa on yksilöitä eri rooleissa kuten vartijoina, tähystäjinä, etsijöinä ja karikkeen tonkijoina.

Näiden kolmen lisäksi luontopoluilta löytyy kaikenlaista muuta, vähemmän runsasta. Tällä kertaa liikkeellä oli muutamia viidakkoharakoiden pikkuparvia - sekä huppu- että naamioviidakkoharakkaa, jotka kumpikin kuuluvat Margallakukkuloiden peruslajistoon. On siellä kolmaskin, vielä näyttävämpi harakkalaji, himalajanloistoharakka, joka sekään ei ole mitenkään harvinainen.

Löysin myös uuden pyhän puun, jonne johti pieni kapea sivupolku. Tälläkin kertaa kyse oli ikivanhasta viikunapuusta, josta lankesi maahan ilmajuurten labyrintti. Puulle päästyäni minua tuli katsomaan utelias huppuviidakkoharakka, joka narskui pari kertaa ja vetäytyi sitten takaisin latvukseen. En seurannut sitä, vaikka olisihan se voinut johdattaa džinnien kadonneelle aarteelle tai sammaloituneelle hautakivelle, jolla istuu vierasta odottamassa vuosisata sitten kuollut pyhimys. Monsuunimetsissä tapahtuu monenlaisia ihmeellisiä asioita, varsinkin jos varislintuja on lähettyvillä.

Puron maljamaisella lähteellä, jossa apinat toisinaan käyvät riehumassa, ei nyt ollut nisäkäslaumoja, ja niinpä juomassa ja kylpemässä käyvien lintujen liikenne olikin vilkasta. Huomion kiinnittivät heti lukuisat talitintillisesti ääntelevät harmaatalitiaiset ja pyrstöjään viuhtovat viehkeät harmaavatsaviuhkot. Pieni odottelu tuotti kuitenkin vielä parempia tuloksia, kun paikalle ilmaantui pari sinikurkkusieppoja ja sitten ensin nuori oranssirastas, pian kokonainen pikkuparvi aikuisia oranssirastaita.

Ylemmässä osassa puronvartta manifestoin kaksi juomaan tullutta teräsfasaania. Tuntui, että ne olivat siellä ja olivatkin. Löysin myös syksyn ensimmäiset sinijokirastaat viheltelemästä puron eri osista - sekä syksyn ensimmäisen tulirintatimalin. Näitä kumpaakin lajia saapuu loka-marraskuiden mittaan vuorilta paljon lisää elähdyttämään Margallakukkulain linnustoa, samalla kun puolestaan kesälajit kuten medestäjät, kuhankeittäjät ja paratiisimonarkit katoavat vähin äänin.

Muuta mainittavaa löytyi pariskunta aasiankirjotikkoja. Tämä tikkalaji näyttää olevan vakituinen nelospolulla - joskus myös viitospolulla. Se on yksi Islamabadin kahdeksasta vakituisesta tikkalajista, joista suurin osa on löydettävissä juuri Margallakukkuloilta. Kaksi lajia viihtyy myös kaupungin puutarhoissa - niistä yleisempi, intiantulitöyhtö, omassakin puutarhassani lähes päivittäin, ja harvinaisempi, helmiselkätikka, noin kuukauden välein. Margallakukkuloilla aasiankirjotikka löytyy yleensä alemmista ja kosteammista metsistä, liekkiniskatikka ja suomuvatsatikka ylempää. Aasianpikkutikka on yleensä löytynyt Talharin harjulta, minikokoinen täplävatsatikkanen sekä ylhäältä että alhaalta.

Sirkuista Sindbadiin

On kuin olisi tullut vähän vähemmän kuuma, vaikka tätä lieneekin vielä liian aikaista sanoa. Jotain aavistuksen verran syksyistä ilmassa kuitenkin on. Medestäjät ovat kadonneet - viimeisen taisin nähdä toissa perjantaina. Drongot ja nokitaskut eivät ole vielä lähteneet. Sen sijaan maisemiin on alkanut ilmestyä jonkin verran syysmuuttajia: sepeltaskuja, pääskyjä, idänuunilintuja, toissa viikonloppuna karakoruminuunilintu.

Käydessäni viimeksi Rawaljärven itäpohjukassa, vesi oli yhä niin korkealla, etteivät kahlaajat ja sorsalinnut siitä pidä. Haikaroita oli toki paljon. Mehiläissyöjiä oli edelleen paljon taivaalla, mutta niiden käytös viittasi jo muuttoon. Kaksi yleisintä lajia täällä ovat pikkumehiläissyöjä ja safiirimehiläissyöjä. Joitakin viikkoja sitten löysin Lake View Parkin mehiläissyöjien yöpymispuusta satojen safiirimehiläissyöjien joukosta myös eurooppalaiseksi kutsutun tavallisen mehiläissyöjän, joka täällä on harvalukuinen läpimuuttaja Keski-Aasiasta samoin kuin vihermehiläissyöjäkin. Epätavallisimmat lajit, jotka viime käynnilläni järven itäpohjukkaan löysin, olivat niin ikään kumpikin läpimuuttajia: ruskopääsirkku ja aasianräystäspääsky.

Minulla kävi pari ulkomaista lintuharrastajaa vieraina - ensin kanadalainen ja pian hänen jälkeensä irlantilainen. Vein ensin mainitun järven itäpohjukkaan sekä Margallakukkuloiden viitos- ja nelospoluille. Irlantilaisen kanssa kävimme Kinara-puistossa ja hän kävi omin päin viitospolulla.

Viime viikonloppuna löysin viitospolulta myös metallisesti lonksuttavia pitkäpyrstökehrääjiä, joita oli samanaikaisesti äänessä ja näkyvillä vähintään kolme, todennäköisemmin viisi. Olin yllättynyt, koska kehrääjät esittävät lauluääntään yleensä vain pesimäaikaan ja sen edellä, eivät muuttoaikoina. Ehkä pitkäpyrstökehrääjällä on Margallakukkuloiden laaksoissa kaksi pesimäkautta. Harvinaisuus, jollaisena lajia on joskus pidetty täällä, se ei selvästikään ole.

*   *   *

Pakistanissa jatkuu talouskriisi ja maata hallitsee väliaikainen toimitushallitus vaalien sen kuin lykkäytyessä. Turvallisuuden alallakaan ei mene kaikki putkeen. Taliban tunkeutui takaviikkoina Afganistanista Pakistanin puolelle Khyber-Pakhtunkhwan osavaltion Chitraliin, jonka laaksoissa myös alueen viimeiset pakanat, luonnonuskontoa harjoittavat kalassit elävät. Pakistanin armeija työnsi kuitenkin Talibanin pian takaisin sinne, mistä olivat tulleet ja rankaisi afgaaneja sulkemalla Torkhamin raja-aseman viikoksi. Afganistanin vienti, tuonti, salakuljetus ja siten myös Talibanin komentajien tulot ovat riippuvaisia Pakistanin-vastaisista rajanylityspaikoista, joista Torkham on tärkein.

Vaaleista tuskin tulee helpotusta mihinkään, koska kansa on taipuvaista äänestämään ketä tahansa, joka lupaa isoimmat tukiaiset velaksi, jotta ruoan ja polttoaineiden hinnat saataisiin laskemaan. Siksipä maassa nyt onkin toimitushallitus, jonka niskoille ikävien ja epäsuosittujen mutta välttämättömien talousuudistusten tekeminen on sälytetty.

Maan kolmoiskriisi ei kuitenkaan näy kovin paljon arjessa - paitsi ajoittaisissa sähkölaskujen vastaisissa mielenosoituksissa, jotka tosin näyttävät ulospäin samanlaisilta kuin mitkä tahansa mielenosoitukset, ja niitähän tässä maassa riittää. Lapset kirmaavat katuja ja pelaavat krikettiä lähipuistoissa. Kotini ja markazin välisillä kaduilla samat partasedät myyvät hedelmiä joka kerran ohi kulkiessani. Hedelmät vain vaihtuvat sesongin mukaan. Mangosesonki taisi jo mennä.

*   *   *

Euroopasta palattuani olen elänyt hiljaiseloa säästääkseni rahaa. Torjunut ystävien sydäntäsärkeviä vuodatuksia rahapulastaan, työttömyydestään, yhä uusista terveys- ja liikenneonnettomuuskriiseistä. Pelannut satoja tai tuhansia otteluita šakkia tunisialaisten, meksikolaisten, marokkolaisten ja kolumbialaisten ystävien kanssa. Kaikenlaisten muidenkin, keitä kulloinkin linjoilla. Juonut kahvia ja kuunnellut espanjalaista progressiivirokkia. Lukenut kaikenlaista, mitä Suomen-matkoilla kirjastostani käteen sattui - Häkämiestä, Kännöä, Sandman-Liliusta, Allinghamia.

Oman sektorini markazin isosta kirjakaupasta - Saeedin kirjapankista - löysin todellisen helmen: Musharraf Ali Farooqin tarukokoelman The Merman and the Book of Power, joka koostuu aineistosta samoja Sindin ja Punjabin taruja, jotka ovat löytäneet tiensä tärkeimpiiin Eurooppaankin saakka kulkeutuneisiin tarinakokoelmiin, kuten Tuhannen ja yhden yön tarinat sekä Kalila ja Dimna. Eurooppaan ne ovat yleensä tulleet arabien kautta, mutta hämmästyttävän moni taruista on alun perin lähtöisin Intian suurista jokilaaksoista, erityisesti nykyisen Pakistanin Sindistä, joka oli antiikin ja keskiajan Etelä-Aasiassa merenkävijöiden ja merikaupan solmukohta. Ei ole sattumaa, että myös Tuhannen ja yhden yön tarinoiden merenkulkijasankari on nimeltään Sindbad (sindiläinen). 

Sindin itänaapurista Gujaratista on myös peräisin suuri määrä tarustoa ja taikuutta koskevaa aineistoa, joka on kulkeutunut Eurooppaan arabien lisäksi myös tuolta alueelta kotoisin olevien mustalaisten mukana. Muistelisin, että muuan Euroopassa vuosisatojen ajan ihmetelty Voynichin keskiaikainen mysteerikäsikirjoitus, jota kukaan ei pitkään aikaan kyennyt selittämään, on paljastunut sittemmin Sindin mustalaisten kielellä kirjoitetuksi. Olisihan se pitänyt arvata siitä, että se sisältää lukemattomia kuvista tunnistettavissa olevia eteläaasialaisia yrttikasveja, joilla uskottiin olevan maagisia ominaisuuksia - sun muuta ammattiin kuuluvaa.

Sain lopulta rekisterikilvet eräältä pois lähtevältä hollantilaiselta ostamaani autoon. Nyt minulla on maasturi sekä Euroopassa että Aasiassa. Harmi vain, että ne ovat käytännöllisyyden kannalta päinvastaisissa paikoissa - Toyotan maasturi Suomessa ja Volvon maasturi Pakistanissa. Käytetyn auton ostaminen tuli joka tapauksessa halvemmaksi ja helpommaksi kuin auton rahtaaminen laivoitse tänne.

Elokuinen Euroopan-matka, osa III

Etelä-Tirolin pääkaupunki Bolzano (saks. Bozen) on yhtä aikaa itävaltalainen ja italialainen kaupunki, jossa kaksikielisyys on toteutunut arjessa. Saksan ja italian lisäksi Etelä-Tirolissa puhutaan retoromaanin paikallista varianttia, ladinia (ei sama kuin Espanjasta Turkin valtakunnan alueille muuttaneiden juutalaisten puhuma ladino).

Italia sai Etelä-Tirolin (it. Alto Adige) ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun sotaan väärällä puolella osallistunutta Itävalta-Unkarin keisarikuntaa pilkottiin. Toisen maailmansodan jälkeenkin alueen saksankielinen väestö olisi halunnut palata osaksi Itävaltaa, mutta toive torjuttiin. Yhdessä Etelä-Tirolin kanssa Italiaan liitetty Trentino oli enemmistöltään italiankielistä, joten sen tapaus oli helpompi. Hyvitykseksi Etelä-Tiroli sai demokraattisessa Italiassa hyvin laajan autonomian, jota on sittemmin käytetty yhtenä Euroopan aluekiistojen ratkaisujen mallitapauksia samaan tapaan kuin Ahvenanmaata. Myös Ahvenanmaalla asukkaat olisivat halunneet liittyä Ruotsiin, mutta Kansainliitto ratkaisi tapauksen Suomen hyväksi - kuitenkin siten, että ahvenanmaalaiset saivat nykyisen hyvin laajan autonomiansa. Tirolin kohdalla tehdyt ratkaisut ovat kieltämättä tulleet usein mieleen toisen vuoristoalueen, Kashmirin, tapauksessa, mutta niin kauan kuin Intia ja Pakistan käyvät keskenään nollasummapeliään, jossa mitään myönnytystä ei voida tehdä, koska se hyödyttäisi toista osapuolta enemmän kuin itseä, lienee turha toivoa mitään rakentavaa ja rajalinjat ylittävää autonomiamallia Kashmiriin.

Bolzanossa kesä oli kuuma - ilmanala kävi heti Alppien yli Italiaan tultuamme vielä kuumemmaksi - kun kävelimme tuon kauniin kaupungin katuja vanhaankaupunkiin, sen ympäri ja sitten takaisin päin Waltherplatzille ja tuomiokirkolle. Söimme jäätelöä, chillailimme. Kun jatkoimme matkaamme etelää kohti, jätimme tällä matkalla Trenton väliin, jatkoimme Veneton lääniin ja majoituimme Veronan pohjoispuolisille Poianon kukkuloille koko matkan parhaaseen majoituspaikkaamme, mummon ja tytärtensä pitämään agroturismipaikkaan, jossa saimme huvilasta oman huoneen. Tilan omat ruoat ja viinit täyttivät pitopöytämme. Illalla siellä huuteli minervanpöllö.

Veronalle pyhitetty päivä täytti aistimme kaikella kauniilla ja jumalaisella, sillä Verona on kauneuden ja jumalaisen kaupunki. Tämä huolimatta siitä, että moni turisti muistaa sen lähinnä Romeon ja Julian tarusta, jonka Shakespeare muinoin kopioi tuntemattomuuteen jääneeltä näytelmäkirjailijalta Arthur Brookelta, joka puolestaan oli kopioinut sen kohtalaisen tunnetulta italialaiselta renessanssikirjailijalta Matteo Bandellolta, toisen tuon ajan kirjailijan Luigi da Porton lisäämin sivuhenkilöin ja juonenkääntein. Shakespearen versiossakin Veronan mahtisukujen nimet ovat yhä tunnistettavissa: ruhtinas Escalus on johdettu La Scala -suvusta, Montague on Montecchi ja Capulet on Capelletti, kaikki aikanaan eläneitä oikeita veronalaissukuja. Vaikka Bandello lienee ollut se, joka antoi Romeolle ja Julialle nykyisen muotonsa, päähenkilöiden nimet ja veronalaisen kontekstinsa, käytti hänkin todellisuudessa jo olemassa ollutta kansantarinaa, joka puolestaan toisti ikiaikaista - ainakin jo antiikin Kreikasta alkaen tunnettua - klassista myyttiä trooppeineen. 

Modernilla ajalla olen kohdannut tietämättömiä sosiologeja, jotka ovat kirkkain silmin väittäneet, ettei rakkausdraamaa ja siihen perustuvia seurustelusuhteita romanttisessa muodossaan muka olisi ollut ennen renessanssia, mutta tämä on tietysti aivan puuta heinää, kuten tietää jokainen ihmisluontoa ymmärtävä, joka on joskus lukenut mitään antiikkia tai vielä sitäkin muinaisempaa tarustoa. Silloin tällöin näkee myös väitettävän, että romanttinen tarina kielletystä rakkaudesta olisi eurooppalainen ilmiö. Sekin on tietysti puuta heinää, sillä kyllä Romeon ja Julian tarina (toki eri nimillä) lukeutuu lähes universaalina osana ihmiskunnan monomyytin sivutarinoihin kaikilla asutuilla mantereilla.

Tarina kielletystä rakkaudesta, joka kapinoi sukujen päämiehiä ja näiden päättämää avioitumisjärjestelyä vastaan, kiihottaen asianosaisia kaikenlaiseen kunniaväkivaltaa myöten on yllättävänkin universaali teema. Yksityiskohdat ovat toki muuntuneet aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Esimerkiksi vielä Shakespearen versiossa kenellekään ei tullut mieleen, että tarinan kontroversaalein asia olisi ollut se, että Julia oli 13-vuotias - sen sijaan draama syntyi kokonaan siitä, että pari kehtasi rakastaa toisiaan huolimatta siitä, että heidän sukunsa olivat riidoissa keskenään ja päättäneet jälkikasvunsa puolesta, keille nämä naitettaisiin. Renessanssin edistyksellisinä aikoina oli vielä normaalia, että 13-vuotias tyttö olisi naitettu vanhemmanpuoleiselle kreiville, ja radikaalia, että hänen rakastajansa olikin nuori mies, oletettavasti kuitenkin muutamia vuosia Juliaa vanhempi. Nykyajan käsitysten mukaan sekä keski-ikäinen kreivi että mahdollisesti myös nuori komea Romeo olisivat kaiketi pedofiilejä ja siten pahimmista pahimpia ihmissaastoja. Niin ne ajat muuttuvat, mutta kielletty rakkaus pysyy ihmisiä kiehtovana ja kiihdyttävänä teemana - ja siten kulttuurituotteiden vakioaiheena.

Meitäkin tämä myytti tietysti kosketti, vaikka eri syistä ja eri säikeiden kautta, vaikkeivät sukumme olekaan riidoissa eikä kukaan alaikäinen. Kenenkään ei myöskään ole toistaiseksi tarvinnut tappaa itseään tai ketään muutakaan. Mutta ei siitä sen enempää.

Romeon ja Julian lisäksi Verona on kuuluisa serenadeista ja kirkoista. Eikös siellä tietysti ollut kitarain ja luuttujen soittajia lauluineen. Ja kävimme kolmessa Veronan tunnetuimmista kirkoista - Pyhän Marian, Pyhän Anastasian ja Pyhän Fermon. San Zenon katedraali toisella puolen kaupunkia jäi meiltä tällä matkalla käymättä. Puolisoni sai aukiobasaarista päähänsä tyylikkään sombreron.

Venetsialle pyhitettynä päivänä saimme iloksemme havaita, ettei Venetsiakaan enää ole kovin kallis kaupunki, mikä mielikuva oli jäänyt menneisyyden vierailuilta sinne. Venetsian vanha kaupunki on autoton, mutta auton pääsee kätevästi jättämään useampaan paikkaan, joista pääsee kaupungin ydinalueille vesibusseitse. Me jätimme automme Tronchettoon ja hankimme päiväliput vesibusseihin. Hankkiuduimme suoraan vanhan Venetsiaan ytimeen Rialton sillalle, josta pääsee kätevästi sekä San Marcon että San Polon puolille saarta.

Venetsia on aina kiehtonut mieltäni, etenkin kun aikoinaan koululaisena löysin vanhan edition Marco Polon matkoista, luin sen ja ensimmäinen historiallisen romaanin hahmotelmanikin oli tarina Marco Polon reittiä seuraavasta nuorukaisesta - jonka oli tarkoitus sijoittua aikaan Polon paluun jälkeen, mutta sankariparka käsikirjoituksineen ei koskaan edennyt Dalmatiaa pidemmälle, kun jo tuo käsikirjoitus hautautui unholaan ja sittemmin katosi, kuten niin moni muukin nuoruuden hankkeeni. Muistan tosin yhä, että tuossa tarinassa olisi ollut pari sellaista henkilöhahmoa - ainakin prototyyppeinään - jotka myöhemmin toistuivat Titaanien aika -trilogiassa ja vieläpä hyvin samantapaisissa rooleissa suhteessa päähenkilöön. Tarinoiden päähenkilöissäkin oli samoja piirteitä, joskin heidän ulkoinen muotonsa oli varsin erilainen.

Venetsia oli satoja vuosia kulttuurin ja kaupankäynnin kannalta Euroopan merkittävimpiä kaupunkeja, sillä se oli itäisen Välimeren meri- ja kauppamahti ja siten myös Euroopan portti itämaihin. Se oli sitä jo ennen Marco Poloa ja myös kauan hänen jälkeensä. Marco Polohan ei itsessään ollut mikään suuri poikkeusyksilö - hänen kaltaisiaan kauppamiehiä samoin kuin merenkulkijoita ja saarnamiehiä oli matkannut silkkitietä itään ja takaisin ennen häntä ja matkasi vastakin. Hänen merkityksensä oli kuitenkin siinä, että hänen nimissään laadittu käsikirjoitus tuli Gutenbergin kirjapainotaidon ansiosta niin laajasti levitetyksi ja luetuksi, että se avasi aivan uudella tavalla eurooppalaisten silmiä aasialaisten valtakuntien suhteen. Venetsia välitti Eurooppaan runsain mitoin itämaisia vaikutteita, vaikka usein muuntuneina - mutta tämähän on Euroopan ikiaikainen perinne, josta koko eurooppalainen sivilisaatiomme on si'innyt. Olihan Europa foinikialainen prinsessa, jonka häräksi muuntautunut Zeus kävi ryöstämässä Kreetalle, ja sittemmin tapahtui kaikenlaista pitkin ja poikin Välimerta.

Kuljin foinikialaisen taikuriprinssin kanssa pitkin Venetsian kujia ja kanavia vähän kuin valveunessa - sellaisessa, jossa ei vello sumua, vaan kaikki on pikemminkin kirkkaampaa kuin normaalitajunnassa. Söimme pizzaa - sitä oikeaa ja aitoa, jota osataan tehdä vain Italiassa ja Tunisiassa - Mustan kotkan trattoriassa, joka mainosti olleensa samassa toimessa 1500-luvun alusta alkaen, puun varjossa, joka on sekin saattanut seistä paikallaan yhtä kauan kuin taverna. Pyhän Markuksen leijonat hymyilivät meille joka kulman takaa ja pylväiden päistä - puolisolleni ne yhdistyvät kuitenkin vielä vanhempiin hahmoihin kuin evankelista. Joidenkin puiden ulkoisesta olemuksesta on vaikea sanoa, ovatko ne elämän vai tiedon puita, vai kenties molempia, ikiaikaisia aarnipuita kun molemmat lienevät. Herttuain palatsi (Palazzo Ducale) oli saman näköinen kuin aina - sen olen nähnyt joskus jopa unissani, kauan ennen kuin ensimmäisen kerran vierailin Venetsiassa muitaakseni 19-vuotiaana, mutta tuo on tietysti luonnollista, kun jo lapsena olin lukenut Marco Poloa ja teini-ikäisenä opetellut välttävän määrän italiaa ja ranskaa voidakseni lukea muutamaa muuta haltuuni päätynyttä teosta Venetsian kulta-ajan historiasta. Jos romaanitrilogiani päähenkilö Mikael oli uomo universalena jatkumoa ikiaikaisesti monomyyteissä seikkailleille hieman naiiveille nuormiehille niin myös Elysionin herttua edusti erästä universaalia arkkityyppiä.

Olimme Venetsian kanavain äärillä yhä auringon laskiessa ja värjätessä Adrianmeren horisontin Eoksen rusosormisiin sävyihin, mikä oli valokuvien ottamisen kannalta mitä suotuisin asiaintila. Illansuussa lämpimänkeltaiset lyhdyt syttyvät kaikkialla kanavien varsille ja niiden valo heijastuu välkehtien kanavien vedenpinnoista, ohjaten veneitä ja kutsuen ravintoloiden laitureihin. Nämä lyhdyt lienevät naamiohuvien ohella ikonisinta osaa Venetsian romanttisessa mystiikassa. En ihmettele, että Corto Maltesekin valitsi oleilevan päämajailun näissä maisemissa. Sen havaitsimme, että gondolieerien ammattikunta oli kaupungissa jotenkin kartellisoitunut ja tuo kyyti kaikkialla maksoi saman standardoidun, huomattavan korkean hinnan. Jätimme Venetsian vasta kun oli pimeää. Ajoimme yöksi toiseen muinaiseen kaupunkiin, Padovaan, josta alkaisi seuraavan päivän koitto.

Aamu Padovassa oli jo varhain tukahduttavan kuuma. Hotellimme oli Prato della Vallen ja Padovan pyhän Antoniuksen katedraalin välissä, mikä muistutti mielenkiintoisella tavalla saman pyhimyksen mukaan nimetystä lähikirkostani Brysselissä. Yllätyksekseni opin, ettei Padovan pyhä Antonius ollut kotoisin Padovasta, vaikka siellä viettikin elämänsä ehtoon. Hän oli kotoisin Lissabonista, alkuperäiseltä nimeltään Fernando Martins de Bulhões, mutta hänestä tuli jo teininä munkki, 19-vuotiaana pappi ja fransiskaani, lähti saarnamieheksi Marokkoon, mutta palatessaan sieltä myrsky vei laivan Sisiliaan ja niin hän päätyi Italiaan, jossa teki suurimman ja tunnetuimman osan hengellisestä urastaan, auttoi suuresti köyhiä ja vaivaisia ja saarnasi vieläpä kaloille.

Suurin osa Padovan keskustasta ja vanhastakaupungista sijaitsee kuitenkin tältä alueelta pohjoiseen ja sinne suuntasimme. Päivä oli, kuten todettu, tukahduttavan kuuma. Yrtteinaukiolta maleksimme Herrainaukiolle, jonka vanhoissa rakennuksissa pesi kalliopääskyjä ja jossa sielläkin kohosi Pyhän Markuksen leijonapylväs. Vasta raukealla aukiolla kahvilla istuessamme ja vanhusten kulkua kesäpäivässä seuratessamme päätimme, mihin jatkaisimme seuraavaksi, vaihtoehtoja kun oli ihmeiden Italiassa kyllin. Päätimme ajan käyneen tiukaksi Roomaan ja takaisin ajamisen suhteen ja puolisoni tunsi vetoa käydä uudelleen Firenzessä, jossa olimme oleskelleet marraskuussa 2021. Padovan ja Firenzen väliin sijoittuisi sopivasti Bologna.

Niin siis kävi, että myös elokuun 2023 matkalla Firenzestä tuli etäisin piste, johon matkallamme pääsimme ennen kääntymistä takaisin kohti Milanoa. Mutta ei aivan vielä. Ensin jätimme Veneton taaksemme ja matkasimme Emilia-Romagnan lääniin ja sen pääkaupunkiin Bolognaan, joka tunnetaan erityisesti eräänä tärkeimmistä Euroopan historian yliopistokaupungeista. Bolognan yliopisto on perustettu 1000-luvulla ja varteenotettava ehdokas Euroopan ja kenties koko maailman vanhimmaksi siitä lähtien toiminnassa olleeksi yliopistoksi. Bologna tunnetaan myös punaisena kaupunkina - viitaten sekä sen punaiseen rakennuskantaan että perinteiseen poliittiseen vasemmistolaisuuteen. Olikin niin, että melkein heti hotelliamme vastapäätä oli seinässä graffiti poliisin joskus takavuosina mellakoissa surmaaman nuorukaisen unohtamattomuudesta.

Hotellimme oli opiskelijoiden suosimassa Bologninassa, "Pikku-Bolognassa", kuten rautatieasemasta pohjoiseen sijaitsevaa kaupunginosaa kutsutaan. Sieltä oli runsaan vartin kävely varsinaiseen keskustaan, loputtoman pitkiin porticoihin, jotka ovat Bolognan tyyppikaupunkimaisemaa. Suuraukiolle ja Neptunuksen aukiolle. Lihapatojen, viinin ja lasagnen ääreen. Vasta yön tunteina palasimme kävellen halki kaupungin ja Bologninan majoituspaikkaamme.

Tie Bolognasta Firenzeen kulkee yli Apenniinien metsäisten kukkuloiden ja lukuisien kulinaaristen kylien - ainakin jos valitsee maksullisen motarin sijaan jonkin pikkuteistä. Firenzessä majoituimme tällä kertaa historialliseen huvilaan kaupungin ja Fiesolen kukkuloiden välissä olevassa rinteessä, jota Kapusiinienkatu kiipeää. Sieltä saattoi kävellä alamäkeen Leopoldinaukiolle ja ottaa sieltä raitiovaunun Firenzen keskustaan, mutta paluu samaa tietä takaisin yöllä oli jyrkästi nousevan rinteen vuoksi enemmänkin urheilusuoritus.

Firenze lukeutuu epäilemättä kauneimpiin kaupunkeihin maailmalla. Sieltä ei lopu nähtävä ihan heti. Vierailumme sinne ei ollut ensimmäisemme eikä varmaankaan viimeisemme. Marraskuussa 2021 kirjoitin siitä näköjään näin: 

Firenzen päivämme olivat kuin jonkinlaista unta. Ihmeellinen kaupunki täynnä ihmeellistä kauneutta, josta osa avoimesti toreilla ja turuilla, osa taas kätkettyinä mikä mihinkin salaiseen soppeen.

Päivämme ja iltamme Firenzessä merkitsi kuitenkin tämänkertaisen matkamme etäpistettä ja seuraava aamu huvilamme terassilla paikan emännän meille maksutta tarjoamaa kahvia siemaillen paluumatkan alkua. Paluumatkoissakin on kuitenkin oma viehätyksensä, ovathan nekin matkoja. Menomatkojen aikana tuleva on avointa, vaihtoehdot viittovat risteyksissä eri suuntiin, houkutellen yhä uusiin tuntemattomiin. Paluumatkoissa sen sijaan määränpää on tiedossa ja aika asettaa rajoituksia, joita ei mennessä vielä ollut - rajaa tien polveilun vaihtoehtojen määrää siihen, mikä on rationaalista. Tämä päti kuitenkin paluuseemme Firenzestä vain osittain. Koska olimme luopuneet jostain merkittävästä - alkuperäisestä uhostamme saavuttaa Rooma samalla matkalla - meillä oli käytössämme ylimääräinen kokonainen päivä hankkiutua Firenzestä Bergamoon.

Valitsimme siis jälleen pikkutiet motareiden sijaan eikä niihin Toscanan kukkuloilla tai Emilia-Romagnan maaseudulla tarvinnut pettyä. Piipahdimme ostoksilla Mirandolassa, josta suuri humanisti ja ihmisen arvokkuuden filosofi Giovanni Pico della Mirandola oli alun perin kotoisin. Tämä kristillinen mystikko ja vapauden ystävä oli kannaltamme monin tavoin merkityksellinen hahmo ja onhan hänen Ihmisen arvokkuuttaan kutsuttu myös koko renessanssin manifestiksi. Suosittelen tutustumaan häneen ja Marsilio Ficinoon, jotka nivoivat takaisin yhteen ahdasmielisten erilleen repimiä maailmankuvamme peruspilareita.

Jatkoimme Lombardian puolelle ja siellä saatoin havainnoida suuria parvia lehmähaikaroita ja pyhäiibiksiä riisipelloilla. Ohitimme Mantovan, jolla oli merkitystä elämässäni siinä suhteessa, että lukiossa kirjoitin tutkielman tuon renessanssin kaupunkivaltion suurnaisesta Isabella d'Este-Gonzagasta ja tulin siinä sivussa opiskelleeksi italiaa ja tutustuneeksi monen muunkin kaupungin kuin jo aiemmin mainitun Venetsian historiaan - samoin kuin hieman myöhempiin vuosisatoihin. Kävin Mantovassa heti kun kynnelle kykenin eli joskus 18-19-vuotiaana. Nyt emme siellä kuitenkaan pysähtyneet, koska puolisoni oli löytänyt Castiglione delle Stivieren laitamilta valtavan ja modernin Il Leone -ostoskeskuksen - totta kai sekin leijonaan viittava, olimmehan aloittaneet matkamme leijonaporttien naristessa selkoselleen. Ostarin piti vastaaman suurimpaan osaan jäljellä olevista puolisoni hankintatarpeista.

Kun hankinnat oli tehty, aikaa oli vielä auringonlaskuun, joten ajoimme Gardajärven rantaan ja kapeaa niemeä pitkin Sirmioneen. Sillä välin kun rusosorminen Eos laskeutui länsitaivaalle, söimme päivällisemme Kalastajain majan erinomaisessa rantaravintolassa. Olikin jo pimeää, kun ajoimme Bergamoon, mutta tämä ei haitannut, sillä aikaa oli vielä tuossa kaupungissa hengailuun, kahviin ja juustokakkuun, sillä lentomme olisi reippaasti aamuyön puolella.

Helsingissä jäi vielä aikaa entrekoottien grillaukseen Dolcetto d'Alban ja matkalla erityisesti harrastamamme piemontelaisen Barberan kera. Teimme myös tihkuisen tutkimusmatkan Sipoonkorven sienisiin metsiin ja Tila-ravintolaan. Lopulta koitti viimeinen päivä ja paluuni Pakistaniin. Täällä olikin ehtinyt kahden poissaoloviikkoni aikana tapahtua kaikenlaista - niin paljon, että tuntui kuin olisin ollut jossain hyvin kaukana ja hyvin kauan. Mutta se kai on loman tarkoitus.