keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Elämää nähneet

Sähköt tulivat lopulta useiden pankkitunnistautumisten ja puhelujen jälkeen tiistaiaamuna. Tosin se tarkoitti, että jouduin jäämään tavanomaista myöhempään kotiin odottelemaan, että Helen palvelisi, koska paloturvallisuussyistä ei sähköjä voitu kytkeä päälle, ellen ollut todistettavasti asunnossani ottamassa täyden vastuun siitä, mikäli talo vaikka palaisi poroksi sähköjen kytkennän seurauksena. Kiovan-asuntoni heinäkuisen kokemuksen jälkeen suhtauduin ymmärryksellä tähän huoleen.

Sähköntoimittajan odottelun vuoksi pääsin näkemään säännöllistä etnografista näytelmää näillä seuduin, nimittäin Myllypuron metron tienoolla kauas Kehä I:lle jatkuvaa leipäjonoa. Naapurini oli minua ilmiöstä jo valistanut, minkä vuoksi se ei tullut yllätyksenä.

Millaiset ihmiset Suomessa joutuvat turvautumaan leipäjonoihin? Siellä odottaisi näkevänsä deekuja, jotka ovat juoneet rahansa. Kotiväkivallan tai muun syyn vuoksi kadulle lähteneitä opiskeluikäisiä, joilla ei ole pääsyä aikuisten nauttimien sosiaalietuuksien äärelle. Paperittomia ja vastaanottokeskuksista ennen karkotusta kadonneita turvapaikanhakijoita. Niitä maahan päässeitä ja jättäytyneitä ulkomaalaisia, jotka eivät alun perinkään ole hakeneet turvapaikkamenettelyn lihapatojen ääreen.

Mutta ei. Mainituista ihmisryhmistä oikeastaan ainoastaan päihdeongelmaisia oli Myllypuron leipäjonossa, ja heitäkin selvä vähemmistö. Joukon keski-ikä oli reippaasti yli keski-iän - siis ihmisiä, joista monien olettaisi saavan automaattisesti joko eläkettä tai ainakin kohtalaista työttömyyskorvausta. Töissä he tuskin ovat, koska pystyvät jonottamaan leipäjonossa tuntikausia heti työpäivän aluksi - elleivät sitten ole yö-, vuoro- tai keikkatöissä. Viimeksi mainittu seikka saattaakin tarjota avaimen ruoka-avun tarvitsijoiden sosiologiseen koostumukseen.

Nimittäin koko satojen ihmisten jonossa oli korkeintaan yksi ei-valkoinen yksilö. Lähes kaikki olivat valkoihoisia. Eivät kuitenkaan suomalaisia. Ainoa - ja korostan, ainoa - kieli, jota jonosta kuului koko sen pituudelta ja leveydeltä, oli venäjä.

Oli jonossa varmaan suomalaisiakin, mutta kansallisominaiseen tapaansa he pitivät suunsa supussa. Suomalainen ei hevillä huutele siitä, että seisoo leipäjonossa odottamassa ilmaisia armopaloja. Suomalainen kokee sen nöyryyttävänä, epäoikeudenmukaisena ja katkerana. Ikäpolvesta päätellen Neuvostoliitossa nuoruutensa viettäneille venäläisille tuntikausien jonottamnen tuntuu sen sijaan varmaan hyvinkin luontevalta, ja he rupattelivat toisilleen jonossa niitä näitä. Useimmille jonottajille kyseessä on varmaan mitä arkisin rutiini.

Suomalainen seisoo leipäjonossa siksi, että hän joutuu. Hänellä ei ole rahaa, tai hän on hukannut rahansa velkoihin, päihteisiin tai siihen, että ei kykene selviytymään elämänhallinnastaan yksin tässä yhteiskunnassa, jossa jokainen joutuu selviämään yksin. Venäläinen seisoo leipäjonossa aivan eri syystä: hän seisoo siellä siksi, että tuolta saa ilmaista ruokaa. Totta kai silloin seistään. Heille menetetyt tunnit eivät merkitse mitään - paitsi ehkä tervetullutta tilaisuutta rupatella muiden jonottavien venäläisten kanssa. En ihmettelisi, vaikka leipäjonoihin tultaisiin kaukaakin, jos vain sana on levinnyt (ja leviäähän se), että täällä jaellaan ilmaista ruokaa.

Somaleja, arabeja tai afgaaneja ei leipäjonossa näy. Se ei tarkoita, että heillä olisi kaikilla asiat niin mainiosti, vaan lienee enemmän kulttuurikysymys. Heille ruoan jonottaminen käsi ojossa tuntuu paitsi nöyryyttävältä myös absurdilta. Eteläisemmissä kulttuureissa tällaiset asiat hoidetaan sosiaalisten verkostojen kautta, eikä kenenkään oleteta joutuvan hakemaan ruokaa ventovierailta. Jos rahat ovat loppu, lainataan. Jos ruoka on loppu, syödään kaverin tai naapurin luona.

Keikkatyöt ovat Suomessa nykyään täysin itäeurooppalaisten miehittämiä, koska suomalaisten ei ole taloudellisesti kannattavaa niitä tehdä. Tuet katkeavat ja karenssit iskevät päälle, jos ottaa vastaan tilapäisiä töitä. Jos niitä taas ottaa vastaan sivutyönä, veroprosentti huitelee yli seitsemänkympin.

Mitä keikkatyöläiset tekevät töiden välillä, kun tuet ovat katkolla? Virolaiset menevät takaisin Viroon, koska he eivät tarvitse viisumeja eivätkä oleskelulupia. Venäläiset, ukrainalaiset ja valkovenäläiset taas tekisivät niin sillä riskillä, että seuraavan viisumin tai työluvan eteen pitää taas käydä läpi työläs nöyryytysharjoitus ja jännittää, saako sitä lainkaan. Varsinkin jos töihin on alun perinkin tullut turistiviisumilla tai ilman viisumia.

*   *   *

Ulkona viuhuu jo syksyinen viima. Minä juon suuttumukseeni Lagavulinia muovilasista. Suuttumukseni ei kuitenkaan johdu leipäjonoista eikä Pohjois-Korean ydinasekokeista, vaan omasta mielestään elämää nähneistä, jotka taas tänään ylittivät vitutustermostaatin sietorajan. Lähiöön muuttamisen ohella tämä vitutus lienee huolestuttava oire keski-ikäistymisestä, joka muutenkin uhkaa tehdä minusta kaikkea sitä, mitä koko tähänastisen elämäni olen - mestari Taon sanoin - karttanut kuin vihaista tiikeriä.

Sain viimein hiukseni leikkautettua, mikä ei toki suututa, vaan päinvastoin. Kiitos kolmen irakilaisen nuorenmiehen Puotilassa pitämän reippaan parturinliikkeen, en enää huudeille kävellessäni näyttänyt Vuotoksen metsäkahakoiden veteraanilta vaan ennemminkin Himmlerin heimolaiselta, pitkässä villaisessa päällystakissa, tummansinisessä samettitakissa sekä mustan ja hopean kirjavassa kaulahuivissa. Tämä johti vastaan vaappuneen, elämää nähneen sedän kommentoimaan, että "pistäisit vielä lippalakin päähän".

Aion toki panna tweed-lakin päähäni heti kun muuttokuormani tuo syys- ja talvivaatteeni, mutta se ei nyt ollut asian ydin.

Se, mikä vituttaa, ovat nämä pilkallisesti avautuvat "elämää nähneet". Heitä on kahta pääasiallista lajia: keski-ikäiset naiset sekä oman elämänsä proletaarit. Heidän pointtinsa - sikäli kuin sellaista on - on se, että minunkaltaisellani ihmisellä (mitä se sitten tarkoittaakaan) ei ole oikeutta olla olemassa, tai ainakaan oikeutta luulla olevansa mitään, koska en ole nähnyt elämää, kuten he. Heillä on erivapaus valittaa. He saavat tuhlata aikaani vaikka loputtomiin, mutta minä en saa odottaa heiltä mitään, en esimerkiksi normaalia hyvää käytöstä tai sitä, että kunnioittaisivat minun oikeuttani omaan aikaan ja yksityiselämään.

Keski-ikäiset naiset ovat yleensä naisia. Joskus tähän arkkityyppiin kuuluu myös miehiä, mutta heitä on melko vähän, ja he usein liukuvat nopeasti toiseen ihmistyyppiin, mielensäpahoittaja-setiin. He eivät avaudu minulle, vaan tuhahtavat nähdessään, ja kirjoittavat kommenttinsa yleisönosastolle tai hyvävelikirjeeseen johonkin selkäni taa.

Keski-ikäiset naiset sen sijaan omaavat häkellyttävän määrän katteetonta itseluottamusta, jolla he rohkenevat arvioida, normittaa ja arvostella toisten ihmisten asioita. Perustelunaan moiseen on se, että he ovat "nähneet elämää", toisin kuin ilmeisesti ne, joita arvostelevat. He ovat synnyttäneet lapsia ja usein jo sysänneet heitä maailmalle. He siis tietävät kaiken kaikesta. Muut ihmiset, varsinkin nuoremmat, ovat heidän mielestään aina vähän naurettavia. Varsinkin jos ovat eri mieltä heidän latteuksistaan.

Oman elämänsä proletaarit, sekä miehet että naiset, puolestaan katselevat maailmaa eräänlaisen katteettoman ylimielen suojista. He katsovat olevansa parempia ihmisiä, koska ovat rappiolla tai omasta mielestään niin kansanomaisia, että oikeastaan ovat kansa itse. (Heitä edustavat puolueet tyypillisesti puhuvat itsestään sanalla "kansa".) He ovat siis "nähneet maailmaa". Muut eivät ole. Muut ovat naurettavia - herraskaisia, pikkuporvarillisia, teeskentelijöitä tai muuten vain tolkuttoman hullunkurisia.

Niin hullunkurisia, että vihaksi pistää. Sillä proletaarisen pilkallisuuden pintasilauksen alla piilee lähes poikkeuksetta heikosta itsetunnosta kumpuava silmitön aggressio. Sen kaltainen aggressio, että se tuo mieleen pienoiskokoisen Venäjän, se kun kunnioittaa vain voimaa, eli samaistaa käytännössä kunnioituksen ja pelon. Ei ihme, että proletaarisissa kaveripiireissä liikkuneet hipsterit hankkivat usein itselleen moottoripyöräjengiläiseen, natsiin tai noitatohtoriin vivahtavan habituksen.

Keski-ikäisten naisten ja oman elämänsä proletaarien "elämää nähneessä" ylimielessä on se rakenteellinen valuvika, että he eivät ole yleensä nähneet elämää yhtään omaa napaansa pidemmälle.

"Elämää nähneiden" arvomaailmaan tuntuukin kuuluvan eräänlainen lähtökohtainen kieltäymys, että heidän omaan napaan tuijottamisensa ulkopuolella voisi ylipäätään olla elämää. "Oman elämän" kova koulu tuntuu ohjaavan valaistumiseen ennen kaikkea sen suhteen, että lyhytnäköinen samea tuijotus oman navan suuntaan, lisättynä oletuksilla, odotuksilla ja pettymyksillä, on elämä itsessään. Muuta ei ole. Niinpä kaikki ne, joiden elämässä näyttäisi olevan jotain muuta - vaikkapa pianotunteja, kirjan lukemista metrossa tahi oman välittömän lähipiirin ulkopuolinen ihmissuhde - vaikuttavat "elämää nähneen" mielestä naurettavilta.

*   *   *

Kaiketi kaikilla näillä ihmisillä on merkittävää kerrottavaa minulle. On kai se sitten uskottava, etten ole nähnyt elämää, koska en ole synnyttänyt, en tehnyt päihteistä keskipistettä tai ylipäätään ongelmaa elämääni, en oikein kehittänyt muitakaan elämääni haittaavia addiktioita (ellei kahvia lasketa, mutta se ei haittaa elämääni). Henkeni ei haise eikä ääneni kuulosta tupakansavulta. Olen selvinnyt arjestani tekemättä vakavampia rikoksia kuin liikenne- ja pysäköintirikkeet. Jotka nekin jollain tasolla edustavat hankaluuksia sopeutua takaisin Suomeen toisenlaisten liikennekulttuurien jäljiltä.

Ainoa kerta, kun olen käynyt sossun luukulla, oli ensimmäinen ja viimeinen. Menin vain kun kaverit kehottivat. Olin juuri paluumuuttanut nuorena miehenä Suomeen ja vielä hukassa Kafkan linnan porteilla. Opintotuet eivät tulleet ja olin elänyt kaksi viikkoa ilmaisomenoilla, mutta silti maksanut ajallaan joka vuokran elämää nähneelle vuokraemännälleni. En saanut sossusta muuta kuin luennon siitä, kuinka en ole mitenkään voinut elää niin vähällä kuin olin elänyt. Itse asiassa jo pidempään. Olisi kai pitänyt olla syrjäytyneempi.

En ole kokenut oikeanlaista onnetonta lapsuutta. Toki minua hakattiin niin kotona kuin koulussa, mutta sitä ei lasketa, koska arvosanani olivat aina hyviä. Jos eivät olisi olleet, olisi hakattu enemmän. Koulukiusaamisesta vapautumisen kannalta kaksi kohtalokasta havaintoani olivat kaikkea muuta elämän näkemistä ratkaisevampia: Ensimmäinen niistä oli se, että sanalla voi todella sivaltaa. Tarvittaessa pistää myös lamauttavasti niin kuin tikaripistiäinen hämähäkkiä. Toinen havainto oli se, että ase on oikein käytettynä ja kunnialla kannettuna oivallinen työkalu.

Onnellisia ne - kuten muutama kohtalotovereistani - joiden fyysiset luonnonlahjat mahdollistivat aseen kehittämisen "tyhjästä kädestä" (japaniksi karate). Minä tapani mukaan elämää näkemättömänä huijasin, ottamalla tavaksi kanniskella aina mukanani kätevää, metallipiikkikärkistä sateenvarjoa, joka oli suunnilleen itseni pituinen. Tuollainen tarve-esine palveli astalona erityisen hyvin, koska kukaan ei koskaan voinut todistaa minun kanniskelevan sitä ensisijaisesti itsepuolustustarkoituksessa. Olihan se mukanani satoi tai paistoi - ja koulujen aikaan Suomessa useammin satoi kuin paistoi.

Myöhemmässäkään elämässä en juurikaan ole päässyt näkemään todellista elämää. Olenhan nähnyt liiaksi epätodellisia asioita, kuten muutamia sotia, murhia ja tappoja, ystävieni kidutuksia ja kidnappauksia. Synnytystuskien ja päihdeongelmien rinnalla kalpenee se, mitä olen tehnyt itsetuhoisten nuorten lahjakkuuksien eteen tai ottaessani kodittoman orvon kotiini, jotta hän oppisi ja uskaltaisi kulkea maailman turkuja omilla jaloillaan.

Kuinka olisin voinut nähdä oikeaa elämää, kun olen vain napostellut suomalaista ruisleipää ja naukkaillut singlemalttia jossain tropiikin auringossa, jossa tuoreet taatelit putoilevat suoraan palmun alla vetelehtivän käteen eikä tarvitse tehdä työtä elääkseen.

On minua onneksi rangaistu luvattoman elämää näkemättömästä elämästäni. On annettu ikuinen kodittomuus ja tunne, että aina olen väärässä paikassa väärään aikaan - siellä, missä en voi auttaa niitä, jotka nimeäni öisin huutavat. Ainainen syyllisyys siitä, että olen saanut elää, ja niinkin hyvän elämän. Jotkut, joille olisin suonut paikkani tällä planeetalla, eivät saaneet.

Jos elämää nähneet kuitenkin ovat mielestään eläneet minua arvokkaamman ja elämäntäyteisemmän elämän, niin ihmettelen vain sitä, miksi he eivät ole tyytyväisiä. Miksi he sättivät minua siitä, mitä minulta puuttuu, sen sijaan, että iloitsisivat siitä, mitä heillä on?

*   *   *

Japanilainen ratkaisuni nukkua kovalla makuualustalla tuotti muutaman yön jälkeen siinä määrin selälle hyviä selkäkipuja, että menin Partioaittaan mielessäni kokoon taitettava kenttävuode mallia Mannerheim. Tuomisinani oli sen sijaan luksusleveä ilmapatja.

Liekö sitten ilmapatjan vai sähköjen kytkemisen ansiota, mutta ensimmäisenä ilmapatjayönä näin poikkeuksellisen villejä ja visuaalisesti näyttäviä selkounia. En aina näe selkounia, mutta epäsäännöllisen säännöllisesti kyllä. Ne eroavat usein tavanomaisista unistani siten, että selkounet lähtevät liikkeelle tutuista tiloista ja eskaloituvat sitten muihin, sekä siten, että tapaan niissä hyvin todentuntuisia ihmisiä, joita en kuitenkaan tunne tosielämässäni, kun taas konventionaalisissa unissani esiintyy usein sekä todellisessa elämässä tuntemiani että fiktiivisiä ihmisiä.

Selkounien ominaispiirre on tietoisuus siitä, että näen unta, joka tietoisuus antaa tietyssä määrin kykyä ohjata unen tapahtumia (ei kuitenkaan kokonaan) sekä vapauden pelosta ja kauhusta, koska tiedän aina selviäväni lopulta taikatempuillani.

*   *   *

Tämä uni alkoi tutusta: Sain viestin eräältä ystävältäni, joka tiedusteli, kuka oikein on tämä-ja-tämä - kutsukaamme häntä vaikka nimellä Kevin - joka on lähettänyt hänelle kaveripyynnön ja näyttää olevan minun piireissäni. Asuin unessa sellaisella vartioidulla asuinalueella, jollaisia näkee Amerikoissa, Aasiassa ja Arabiassa. Kevin oli epäilemättä englanninkielinen, mutta hänessä oli ulkonäöstä päätellen jotain 20-30 % aasialaista.

Selitin suomalaiselle ystävälleni, että Kevin on ollut minuunkin yhteydessä - että ilmeisesti ihan legitiimi kaveri ja ehdottomasti olemassa oleva ihminen, koska olen tavannut hänet asuinalueen pihalla pari kertaa. Tavatessani Kevinin selitin joka kerran, että asun täällä vain tilapäisesti ja olen kohta matkustamassa. Mihin - se ei selvinnyt.

Epäluuloisesta ystävästäni tuntui, että Kevin stalkkasi häntä. Minä kevensin hänen mieltään sanomalla, että Kevin on itse asiassa vain nuori poika, lippalakkipäinen, mutta tuntuu toimivan aktiivisesti asukasyhdistyksessä, ja siksi varmaan lähestyy kaikkia. Totesin lopuksi, että on myönteistä, että noin nuori tyyppi on aktiivinen yhdistyshommissa.

Pian tämän jälkeen lähdin hortoilemaan pihalle. Oli kesä, keinokastellut nurmet viheriöivät, mutta pihoilla ei näkynyt ihmisiä. Ei ennen kuin törmäsin juurikin samaiseen Keviniin. Hänellä oli musta lippalakki, partiolaisunivormu ja huivi. Hän kysyi, mihin oikein olen menossa. Ja muutenkin kyseli liikaa. Mieleeni palasivat ystäväni epäilykset. Kävelin pois hänen luotaan ja asuinalueen rajojen yli, jossa tuntui olevan vain metsää.

Kun yritin lähteä metsäpolulle - siksi että voin - Kevin tunki taas seuraani ja esteli. Sanoi, että matka on aivan liian pitkä, ja nyt ei ollut oikea aika lähteä mihinkään. Kun koetin kierrellä ja kaarrella, hän lopulta tarrasi minuun kiinni ja lähti työntämään takaisinpäin. Harasin vastaan, mutta en saanut kenkiini tarpeeksi pitoa alla olevasta sorasta ja niinpä hän työnsi ja työnsi, kunnes olimme takaisin asuntoni oven edessä. Siellä en enää vaivautunut vastustelemaan, vaan menin asuntooni, tietäen, että hän oikeastaan tarkoitti vain hyvää.

Ovella hän kysyi: "No, miltä sinusta tuntuu nyt? Onko sinulle okei, että toin sinut takaisin kotiisi?" Hän vaikutti olevan jotenkin hieman pahoillaan. Ja minä sanoin: "Kaikki on hyvin. Tiedän, ettet halua minulle mitään pahaa." Hän lähti, lukitsematta ovea, ja minä menin sisään, jossa otin oitis yhteyttä aiemmin mainittuun toiseen suomalaiseen. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt hyväksyä "Kevinin" kaveripyynnön.

Mikä unen paikka oikein oli? Vanhainkoti, viiden tähden avovankileiri, salainen instituutti vai muistinsa menettäneiden sairaala? Ehkä olisin sen unessa tiennyt, mutten kysynyt itseltäni.

*   *   *

Vähän myöhemmin olin kuitenkin öisellä autolautalla, joka hiljaa lipui harvojen kelmeiden lamppujen valaisemaan satamaan. Ilmassa oli hiljattain vapautuneen Itä-Euroopan tuntu - sellainen kuin Swinemündessä, Rostockissa ja Piritassa yhdeksänkymmenlukulaisessa arkiyössä.

Ja tuosta satamasta matkustin edelleen, pitkän pimeän automatkan Euroopan halki johonkin maahan, joka alkuun vaikutti olevan Keski-Euroopassa mutta myöhemmin Lähi-idässä ja lopulta Kaukoidässä, ja siinä maassa turvataloon, jonka tilavasta, kahdelta puolen ikkunoiden ympäröimästä tornitalohuoneesta sittemmin heräsin joka kerran, kun heräsin selkounilleni ominaisen valeheräämisen.

Valeheräämisellä tarkoitan sitä, että herään unessa, mutta olen itse asiassa yhä unessa, enkä herää todellisuuteen vaan toiselle unitasolle, jossa tuo hotellihuone - tai opiskelijakämppä - oli todellisuus. Selkouneni valeheräämiset olivat outoja. Kerran heräsin siihen, että ikkunat olivat auki ja yrittäessäni sulkea niitä ne irtosivat karmeistaan. Alas kadulle oli pitkä pudotus - jos ikkunat olisivat pudonneet, olisi joku siellä voinut kuolla. Onneksi totesin pian, että oli yhä yö, eikä alhaalla kadulla ketään.

Kerran taas heräsin taas tuon saman kuvitteellisen turvatalon sängyltä ja löysin ympäriltäni hujan hajan tuhoutuneita tieteellisiä näytteitä viidakoihin suuntautuneelta ekspeditiolta. Oli kuin minä itse olisin hajottanut paikat unissani, taistellessani pahoja henkiä tai rosvoja vastaan. Kahdesti heräsin siihen, että huoneessa oli joku, mutta tuo joku haihtui pian varjona pois.

Usein etsin vettä juodakseni, tietoisena siitä, että täällä ei sopinut kajota raanaveteen. Yhä uudelleen olin kuitenkin tietoinen siitä, että tämäkin uusi heräämisen jälkeinen taso oli unta. Tämä ei ollut oikea huoneeni, olin siis yhä unessa. Ja minua häiritsi joka kerran tunne, että minun pitäisi olla jossain muualla. Ja että olin tuhlannut aikaani - vuosikausia, kenties vuosituhansia - ja yhä vain olin takaisin samassa vanhassa itäeurooppalaisessa opiskelijakämpässä.

*   *   *

Kevin oli pieni vastus verrattuna niihin olentoihin, jotka alituiseen kävivät kimppuuni tuossa uudessa maassa. Minun oli yhtenään käytettävä taikoja, plasmapalloja ja maagisia kykyjäni zombien, noitien ja demonien torjumiseen. Aivan yksin en kuitenkaan ollut - hain ja sain apua liittolaisilta.

En ole koskaan ollut innokas pelaaja, mutta selkouneni saavat usein pelimäisiä piirteitä, kun taas konventionaaliset uneni seuraavat useammin elokuvamaista kaavaa. Selkounien pelimäisyyttä oikeastaan vain korostaa niiden interaktiivisuus todentuntuisten liittolaishahmojen kanssa. Tuossa tämänkertaisessa unirupeamassa sellaisia oli erityisesti kaksi: toistuva liittolainen "Mathieu" sekä kertaluontoinen, yhden sankaritehtävän tehnyt "turkkilainen tyttö".

Mutta kaikki, joita lähestyin liittolaisen tai tilapäisen avun saamiseksi, eivät olleet hyviä. Eräässä vaiheessa kuljin pitkin kuparinväristä tunnelia, jonka päässä loisti kirkastuva valo. Käytävä muuttui yhä monotonisemmaksi ja kirkas valo kirkkaammaksi, kunnes ajattelin, hieman halvaannusta jo tuntien, että tämä olisi loppu - kuolema. Silloin valonlähteessä loisti suuri silmä.

Lähestyessäni silmää, avautui äkkiä silmän peitoksi suuri viuhka, joka oli tehty riikinkukon sulista. Ja silloin näin, että kirkkaudessa - joka nyt oli himmennyt viuhkan vuoksi - oli silmän edessä valtaistuin ja valtaistuimella egyptiläisen faaraon näköinen androgyyni hahmo. Lähestyessäni yhä hahmoa vaadin pariin kertaan häntä kertomaan nimensä. Lopulta huudahdin itse: "Sinähän olet Lucifer. Siinä tapauksessa en ole valmis, en tule. Tämä on umpikuja." Paitsi että koska unessa puhuttiin pääosin englantia, sanoin "this is a dead alley", vaikka umpikuja englanniksi on blind alley (sokea kuja), ei dead alley (kuollut kuja), joka puolestaan kuulostaa samalta kuin kuollut liittolainen (dead ally). Unessa sanaleikki kuitenkin toimi maagisesti, sillä Lucifer väistyi ja Jumalan voimat vetivät minut kuparitunnelista takaisin edeltäneeseen maailmaan.

Toisessa kohtauksessa olin itämaisen ravintolan juhlatilassa, jossa kaikki arvovaltaiset vieraat istuivat lattialla istuintyynyillä. Musiikki soi. Useimmat vieraista olivat itäaasialaisia. Yksi heistä, paksu mies, mulkoili minua syyttävästi, kun tulin, ja valitti: "Viime kerralla täällä oli muuan amerikkalainen, joka pilasi kaiken." Ja toinen hahmo kysyi häneltä "Onko se amerikkalainen täällä tänään." Ja mies osoitti minua sormellaan: "Tuo se oli. Hän keskeytti minut. Hän..."

Ja silloin harkitusti keskeytin hänet ja nousin pystyyn. "En ole edes amerikkalainen, enkä tiedä mistä viime kerrasta puhutte - varmaan koska en tiedä, kuka te olette." Ilmaisin sitten olevan varmaankin parasta lähteä, jos kerran olin väärässä paikassa enkä tervetullut. Nousin lähteäkseni, ja joku tuli hädissään selventämään minulle, että ethän sinä voi lähteä, kun tuo mies on toimitusjohtaja eräässä suuryrityksessä, jonka nimen unessa kuulin, mutta jota en tähän toista.

Vastasin sitten lipposlaisesti, että "olkoon vaikka Kiinan keisari, mutta minä lähden nyt." Korkea aika olikin, sillä assassiineja hyökki jo ovista ja ikkunoista, ja turkkilainen tyttö tarjosi minulle kunniallisen pakotien.

"Mathieu" vaikutti tietoiselta hahmolta - tietoiselta siitä, että tämä oli minun untani. Hän auttoi useaan kertaan, ei kertaakaan torjunut pyyntöä tehdä jotain puolestani, mutta vaikutti usein surumieliseltä niiden koettelemusten tähden, joita jouduin käymään läpi, samoin kun siitä, että itse saattoi kulloinkin auttaa minua vain rajallisesti, ei milloinkaan ihmepelastaa. Se kuitenkin riitti. Hän oli vaa'ankieli, jonka ansiosta omat käsistäni sinkoilemani taikavoimat riittivät kerta toisensa jälkeen torjumaan pelottavimmatkin viholliset.

Lopulta jouduin omilla aseillani ja taioillani suojelemaan Mathieuta, jonka oli pitänyt suojata minua. Unen henki oli ylipäätään se, että vaikka saisin apua koitoksissani, oli minun viime kädessä aina kyettävä selviytymään kaikesta itse.

No, visuaalisesti ja metaforallisesti rikkaat unet ovat aina oleva aarreaitta, josta ammennan henkilöitä, tapahtumia ja visioita kaunokirjallisiin harrastuksiini. Nämäkin saavat ehkä vielä elämän uneni ulkopuolelta.

Ei kommentteja: