Sinikelloja ja valkolintuja

Viimeisinä päivinä Suomessa söimme useampana iltana nautaa ja hirveä ja joimme muutamia pulloja Baroloa ja Dueroa. Muuan chileläinen Catena oli joukossa. Eräs vanha ystävä, jota en ollut nähnyt ainakaan viiteen vuoteen, oli Oxfordista vanhassa kotimaassaan ja grillivieraanamme. Vappuaattona taas oli vieraana Örön saaren taiteilijaresidenssissä aikaansa viettänyt kiinalainen, hakkavähemmistöön kuuluva taiteilijatar, joka oli kiinnostunut suomalaisesta šamanismista ja yrittänyt lukea Kalevalaa.

Kävin tapaamassa veljeäni Hyvinkäällä ja kuten syksyllä, kävimme tälläkin kertaa katsastamassa kaksi lähialueen parhaista lintupaikoista, Hämeen puolella sijaitsevan Sammalistonsuon sekä Uudenmaan puolella sijaitsevan Ridasjärven. Tuli nähtyä kolme lajia uikkuja (silkkiuikku, härkälintu ja mustakurkku-uikku) sekä paljon saapuneita sorsia. Kahlaajiakin oli jo tullut, vaikkei vielä suurina määrinä. Ridasjärvellä mylvähtelivät sekä härkälintu että kaulushaikara. Sammalistonsuolla taas tarjoutui mahdollisuus vertailla samalla turvekentällä metsähanhen nyttemmin kahdeksi lajiksi splitattuja alalajeja, taiga- ja tundrametsähanhia. Samalla kentällä laidunsi myös runsaasti tundra- ja valkoposkihanhia.

Kävin puolisoni kanssa Tuusulanjärven kulttuurimiljöössä ja Järvenpäässä. Päivä oli kovin tuulinen ja vuorotellen satoi ja paistoi. Halosenniemellä museo oli kiinni, samoin Ainola ja useimmat muutkin kohteet, vaikka tietääksemme oli ihan tavallinen arkipäivä, keskiviikko ennen vappuaattoa. Eipä silti, kävelimme maisemissa, puolisoni ihastui Halosen rantasaunaan ja toivoi, että joskus vielä viettäisimme aikaa mökissä suoralla yhteydellä järveen ja järvinäkymällä. Söimme erinomaiset ruoat nepalilaisessa ravintola Phewassa Järvenpäässä.

Ollessani eräänä päivänä ulkoiluttamassa Sukkar-koiraamme Kurkimäen nimikkokukkulalla tapasin siellä ryhmälleen esitelmöineen historioitsijan, joka kertoi, että Kurkimäen linnoitteet ovat ensimmäisen maailmansodan edellä rakennettuja, siis Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n ajalta. Tämä selittikin sen, miksi ne aina näyttivät silmiini liian moderneilta ollakseen Suvorovin ajalta - ja kun tutkin asiaa, selvisi, ettei Suvorov itse asiassa rakennuttanut mitään Helsingin ympäristöön, vaan ainoastaan Kaakkois-Suomeen. Jostain oli kuitenkin vuosien takaa jäänyt päähäni se harhakuvitelma, että Kurkimäen linnoitteiden rakennuttaja olisi ollut Suvorov. Tulipa tämäkin viimein korjattua. Panin myös merkille, että Kurkimäen metsäpohjalla kukkivat mattoina huhtikuussa samanlaiset sinikellot (oikeammin sinililjat) kuin Brysselissä ja myös omalla takapihallamme.

*   *   *

Matkalla Dohan kautta Islamabadiin katsoin koneessa elokuvan White Bird, joka perustuu Raquel Palacion samannimiseen graafiseen romaaniin (ja se puolestaan edeltäneeseen sarjaan Palacion nuortenromaaneja). Varoitus: elokuva-arvioni sisältää juonipaljastuksia, joten jos haluat niitä välttää, hyppää tämän osion yli!

Elokuvan nykyaikatason keskushenkilö on 15-vuotias Julian Albans, joka Palacion kirjoissa oli pääpahis, koulukiusaaja. White Birdissä hän on joutunut erotetuksi koulustaan ja siirretyksi toiseen kouluun juurikin kiusattuaan vammaista poikaa, ja elää nyt itse prekariöösissä tilanteessa, jossa pitäisi esittää coolia saavuttaakseen uuden koulun suosittujen oppilaiden suosion. "Olla normaali", kuten hän kotona selittää.

Varsinaiseksi päähenkilöksi astuu kuitenkin tässä vaiheessa hänen ranskalainen isoäitinsä Sara Blum, joka haluaa antaa Julianille opetuksen oman elämäntarinansa muodossa, ja alkaa kertoa tarinaa itsestään natsimielisen Vichyn hallituksen hallitsemassa Ranskassa, pikkukaupungissa, jonka ympärillä aukeaa samanlainen maaginen ja hieman pelottava pyökkimetsä sinikelloineen kuin Brysselin Hallen ja Soignes'in metsät. Siellä tosin jolkotteli myös susia, toisin kuin Hallessa, Soignes'issa ja Kurkimäellä.

Sara elää alkuun tavallisena pinnallisena teinityttönä, jolla on taiteellista lahjakkuutta, mutta joka keskittyy enemmän olemaan suosittu tyttö, jolla on muodikkaat kengät. Hän on ihastunut koulun suosittuun poikaan, komeaan Vincentiin, joka on myös koulukiusaaja ja alkaa elokuvan myötä omaksua yhä fasistisempia ajatuksia, muuttuen aktiiviseksi kollaboraattoriksi. Saran juutalaiset vanhemmat, lääkäri ja matemaatikko, kuiskuttelevat jo huolissaan siitä, miten mahtaa käydä, mutta yrittävät viimeiseen asti pitää ahdistuksen poissa tyttärensä tietoisuudesta. Isä haluaisi paeta Ranskasta, mutta äiti elää kieltäymyksessä: ehkä muille, mutta eihän nyt meille mitään käy, kun olemme sivistynyttä ylempää keskiluokkaa, solidisti Ranskan kansalaisia ja tämähän on "vapaa Ranska" eikä saksalaismiehityksen alla.

Vincent ja hänen kaverinsa kiusaavat armotta polion vuoksi toisesta jalastaan halvaantunutta Julien Beaumieria, jota yhtenään kampitetaan, potkitaan ja solvataan. Julienin isäkin on töissä viemärilaitoksessa, joten koko perhettä pidetään likaisina. Beaumierit ovat kuitenkin ilmeisesti etnisesti ihan perusranskalaisia eivätkä juutalaisia toisin kuin Blumit. Kun poliittinen tilanne vähitellen pahenee siihen pisteeseen, että Gestapo tulee pidättämään koululta kaikki juutalaistaustaiset lapset ja ampuu yhden vanhemman pojan, joka kuului ranskalaiseen Vastarintaan, Sara onnistuu ainoana pakenemaan metsään ja piiloutumaan sitten koulun ullakolle. Jalkapuoli Julien löytää hänet sieltä ja toimittaa maanalaisia viemäreitä pitkin naapurikylän puolelle, jossa perheensä asuu. Sara piilotetaan Beaumierien latoon, koska nämä epäilevät naapureitaan ilmiantajiksi. Myöhemmin selviää, että naapurit olivatkin kunnon ihmisiä ja heidän vainoharhaisuutensa johtui siitä, että hekin piilottelivat nurkissaan juutalaisia.

Nykyajan Julianille selviää, että hänet on nimetty Julien-pojan mukaan, josta tulee kaikin puolin Saran ja koko elokuvan sankari. Vincent sen sijaan muuttuu koko ajan halpamaisempaan suuntaan, hänestä tulee fasistimilitian jäsen, joka lopulta myös ilmiantaa Julienin natseille. Elokuvan ainoa kummallisen epärealistinen kohtaus on Vincent-hahmon kuolema: hän ajaa Saraa takaa sinikellometsässä ja saa tämän kiinni, kohottaa aseen ampuakseen. Silloin Sara sanoo Vincentiä pelkuriksi ja samassa metsästä ryntää lauma myyttisiä susia, jotka tappavat Vincentin, jättävät Saran rauhaan ja katoavat yhtä mystisesti kuin tulivat. Olisiko tämä maagista realismia edustava kohtaus tapa, jolla isoäiti-Sara välttää kertomasta lapsenlapselleen, että ehkä olikin itse se, joka surmasi Vincentin? Vai olisiko pelkuriksi kutsuttu Vincent kenties ampunut itse itsensä?

Ennen kuin fasistihallinnot Euroopassa kaatuvat, Saran vanhemmat on kärrätty keskitysleireille ja Julien-poikakin tapetaan. Sara ja Julienin vanhemmat kuitenkin selviävät kertomaan tarinansa jälkipolville. Elokuva palaa lopussa New Yorkiin ja isoäidin elämäntarina osoittautuu nykyajan Julian-pojalle tietysti juuri niin opettavaiseksi kuin oli tarkoitettu. Tämä ei enää osallistu mukana ilkkumiseen, kun erilaisia pilkataan, ja alkaa sen sijaan hengailla tiedostavien liberaalien kanssa. Mutta sallittakoon tällainen toiveikas amerikkalaisloppu tarinalle, jonka tarkoitus lienee opettaa vastustamaan fasismia ja muutakin poikkeavien kiusaamista eikä kertoa siitä, kuinka (Julianin sanoin) kannattaa "olla normaali", jotta ainakin itse välttäisi terrorin.

Itseeni elokuva teki vaikutuksen sen vuoksi, että Saran tarina sai mielen askaroimaan koko ajan niiden maailmankolkkien parissa, joissa natsimiehitysajan Ranskan tapahtumat ovat tänäkin päivänä arkipäivää: Ukrainassa venäläismiehitykseen joutuneilla alueilla kuljetaan ensimmäiseksi nimilistojen kanssa etsimässä tapettavia ja vainottavia, ja kuka ties sama on edessä vielä Amerikassa, kun fasistisen Venäjän kanssa kollaboroiva Trumpin regiimi vielä nykyisestä sakenee. Amerikkalaisen fasismin Nürnberg-oikeudenkäynnit ovat vielä kaukana edessä ja sitä ennen maailma - tai ainakin Eurooppa - joutunee kulkemaan jälleen kerran pimeyden laakson läpi.

Ai niin, se valkoinen lintu, josta kirja ja elokuva on saanut nimensä. Hädän hetkillä sellainen vähän väliä näyttäytyy Saralle. Näkeekö kukaan muu sitä vai onko se vain Saran päässä kuten Vincentin tappaneet sudet, ei käy selväksi. Elokuvassa se on milloin pulu, milloin leukistinen mustarastas, mutta linnun symbolinen tarkoitus kuvataan siinä toivon antajana Saralle. Hän liittää sen myös keskitysleirillä tapetun äitinsä henkeen.

*   *   *

Islamabadiin tultuani en ole enää kuullut hämärissä mustarastaiden laulua, vaan harakkataskujen. Tali- ja sinitinttien sijaan puutarhassa ääntelevät bulbulit, räätälit ja medestäjät. Variskäet ja drongot huutelevat yöaikaankin.

Heti kun kynnelle kykenin, eli paluuperjantaitani seuraavana lauantaiaamuna kuudelta, menin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa Rawaljärvelle etsimään siellä huhtikuussa hengaillutta kaulushaikaraa, joka on Islamabadissa rariteetti. Sitä emme löytäneet, mutta kolmen aamutunnin aikana löysimme kyllä 86 muuta lajia, mukaan lukien lukuisia haikaralajeja (varsinkin satoja silkkihaikaroita), parisataa pronssi-iibistä, runsaasti pitkäjalkoja ja muita kahlaajia. Pikku- ja safiirimehiläissyöjät parveilivat ja poissa ollessani intiankuhankeittäjät olivat palanneet, lehahdellen kullankeltaisina puusta toiseen. Aamuyhdeksältä sää alkoi kuitenkin jo olla niin kuuma ja hiostava, että oli mentävä kotiin, jossa oitis nukahdin ja nukuin pois matkustamisen univelkoja.