sunnuntai 5. elokuuta 2018

Võtikvere ja kaksi unta

Olin taas viikonloppuna Virossa. Tällä kertaa matka suuntautui Itä-Viroon, Virumaalle. Matkaseurana eräs Tallinnassa oikeustieteistä valmistunut suomalainen. Menimme perjantain ilta-aluksella lahden yli ja ajoin suoraan Tallinnasta Narvan maantietä pitkin itään. Tie oli hiljainen ja hyvä. Majoituimme Viitnan kylässä motelliin, jonka yhteydessä oli kaukasialainen šašlyk-ravintola. Söimme hartšokeitot ja joimme oluet.

Aamulla matka jatkui Rakveren vieritse kohti maaseutumaisemien takana siintävää Peipsijärveä. Viron omaa Laatokkaa emme kuitenkaan päässeet tällä kertaa näkemään, sillä kohteemme oli 92 asukkaan kylä, Võtikvere, jossa muuan sieltä alun perin kotoisin oleva kirjailijatar järjestää säännöllisesti kirjailijapäivän. Olimme aikaisessa. Kustantajat vasta kasailivat kirjoja pöydille ja vironvenäläinen antropologi-trubaduuritar koelauloi ja tarinoi (silloin vielä) tyhjille penkeille.

Osa esiintyjistä oli suomalaisia, tosin sellaisia, joilla on asumisen tai kielenharrastuksen kautta sidos Viroon. Kylässä asuvista perheistäkin yksi oli etnisiä suomalaisia. Vehreässä lehtimetsässä pajulinnut tapailivat säkeitä, pähkinänakkeli ahkeroi puiden kaarnoissa ja jokin tikka naputti, muttei näyttäytynyt.

Naapuritalo oli muuntautunut koko perheen voimin kahvilaksi ja pikaruokalaksi kulttuurivieraille. Suomessa sellainen olisi varmaan kielletty. Kahvilla ollessani taivas tummui ja putosi. Ankara kuuro, joka tuntui enteilevän loppua tämän Euroopan viimeisen viattoman kesän ikimuistoisille helteille, lankesi runoilijoiden, historioitsijoiden ja vanhojen vakoojien niskaan, muttei aikaakaan, kun oli löytynyt päällisiä kastuneille penkeille. Mikään ei keskeytynyt.

Virossa opiskellessani ja asuessani totuin kuulemaan jatkuvasti teesiä, jonka mukaan kulttuuri on kielen kautta sukupolvilta toisille välitettyä muistia. Tämä ajatus, joka ilmeisesti on lähtöisin Tarton kulttuurisemioottisesta koulukunnasta ja erityisesti Juri Lotmanilta (1922-1993), elää erityisen voimakkaasti virolaisessa kulttuuri-ideologiassa, mutta sen tapaa muiltakin pieniltä kansoilta, jotka ovat alati joutuneet elämään oman kulttuurinsa ja olemassaolonsa menettämisen pelossa. Se on ruokkinut rikasta ja toisinaan suorastaan raivokasta tarvetta kirjoittaa ja keskustella nimenomaan kansallisen muistin piiriin kuuluvista asioista.

Suomessa kirjallisuus on vuosikymmenten ajan haluttu pakottaa sodanjälkeiselle kulttuurillemme ominaisten pelkistämisen ja rosoisen realismin pakkopaitoihin. Ainoa kertomisen arvoinen asia on arki, eikä siitäkään pidä turhaan kertoilla mitään, enemmänkin osoitella.

Virossa kirjallista elämää hallitsee voimakkaasti muistelu. Voisin hyvin kuvitella, että Virolla on maailmanennätys siinä, kuinka paljon väkilukuun suhteutettuna kirjoitetaan ja julkaistaan paikallishistorioita, mitään vähänkään merkittävämpää elämänsä aikana tehneiden muistoja ja näistä kehkeytyvää keskustelua. Suomessakin julkaistaan hyvin paljon vastaavanlaisia kirjoja, mutta niihin tuntuu törmäävän vasta divareissa ja poistomyynneissä, joita sormeillessa tulee koko ajan eteen ajatus "oho, tällaistakin on julkaistu, enkä tiennyt". Mitään keskustelua ei tunnu syntyvän, koska keskustelu käydään vuodesta toiseen vain samoista kahden käden sormin laskettavista aiheista - talvi- ja sisällissodista, Mannerheimin yksityiselämästä ja Kekkosen julkisesta elämästä (muttei toisinpäin).

Kirjailijat onneksi kapinoivat pakkopaitoja vastaan, ja onhan olemassa omakustanne. Harmi vain, että se useimmiten takaa näkymättömyyden, mitä kansalliseen keskusteluun tulee. Kulttuurinen muisti kuitenkin elää nykyään omaa elämäänsä somen kautta, ja se, mitä nykynuoret muistavat, on jo melkoisesti irtaantunut isovanhempien sota- ja evakkomuisteloista tai maaseutupaikkakuntien historioista. Kansallinen sekoittuu voimakkaasti kansainväliseen. Niin se tosin aina on tehnyt, mutta se on oikeastaan jo toinen asia.

Paluumatkalla pysähdyimme pihville Rakvereen, joka on sievä pikkukaupunki, jossa on komea 1200-luvulta peräisin oleva kivilinna sekä pronssinen tarvaspatsas. Kävin aikoinani Rakveressa yläastelaisena, samana vuonna kun Viro vapautui neuvostoikeestä.

*   *   *

Kuluneella viikolla näin kahtena yönä peräkkäin voimakkaan todentuntuisia ja visuaalisia unia. Ensimmäinen niistä oli luonteeltaan painajainen, toinen ei.

Painajaisessa olin ostanut vanhan talon Saksasta. Jostain syystä Saksa kuitenkin ulottui unessa Välimereen saakka, koskapa tonttiin kuuluva ranta koostui macchiapensaikkoa kasvavista rinteistä, jotka viettivät turkoosiin mereen eivätkä Bodenjärveen. Päiväsaikaan paikka olikin kaunis ja unen tunnelma unimaisen rauhallinen, joskin siihen liittyi kummallinen rauhattomuus, joka kulminoitui kysymykseen siitä, etten ollut saanut talon myyneeltä naiselta kaikkia asiaankuuluvia dokumentteja. Saatoinko todella luottaa omistukseni laillisuuteen?

Minulle oli annettu talolle turvamies, ja myös naapurilla oli sellainen - kuka naapuri sitten olikaan. Talon mukana oli tullut kaksi palvelijaa, mies ja nainen, ilmeisesti aviopari. He olivat hyvin etäisiä ja korrekteja. Turvamies oli huolissaan siitä, olinko varmistunut palveluskunnan luotettavuudesta. Sanoin hänelle, etten ylipäätään automaattisesti luottanut kehenkään. Yleensä olisin halunnut itse tehdä rekrytoinnit, kuten tein kaikkien operatiivisten työntekijöiden kohdalla (mitä nämä sitten olivatkaan), mutta tiesihän turvamies, että nyt kaikki väki tuli annettuina.

Kävimme sitten pitkän keskustelun siitä, millaiset ihmiset ryhtyvät maanpettureiksi. Minulla oli unessa teoria siitä, että useimmat heistä jakautuivat kahteen tyyppiin: niihin, jotka saavat viholliselta itselleen etua, ja niihin, jotka asettuvat vihollisen palvelukseen ideologisista syistä. Yleensä ensimmäisiä vihollinen värvää, toiset värväävät usein itse itsensä.

Yön tullessa alkoi tapahtua pahoja asioita. Kuului juoksevia askelia ja ovia avautui ja sulkeutui itsestään, joku paiskoi ovia. Sähköt eivät enää toimineet. Onnistuin kuitenkin pimeydessä löytämään turvamiehen ja kävimme sitten voimakkaan taskulampun kanssa läpi taloa ja tonttia. Kas kummaa, löysimme nyt monenlaisia salakäytäviä ja kaappeja, joissa olisi voinut olla luurankoja. Löysimme kellariluukun, jonka portaat tuntuivat johtavan suoraan pimeään kuiluun. Ullakon luukku sen sijaan oli rikottu, ikään kuin joku olisi tunkeutunut sinne - tai jokin tunkeutunut sieltä ulos.

Kun emme kuitenkaan löytäneet vihollisen vihollista, turvamies sanoi lähtevänsä käymään läheisessä kylässä, jossa oli yön auki oleva pikaruokapaikka. Harmikseni huomasin pian, että hän oli ottanut mukaansa myös naapurin turvamiehen, sillä jostain pimeydestä kuului taas askelia ja ovia avautui. Unen haltia näytti minulle videota, jossa kertoja selitti, että oli olemassa kolmaskin maanpetturin tyyppi: se kunnollinen järjestyksen mies, joka oli pettynyt koko järjestelmään ja toisten kahden palveluskuntalaisen korruptioon, ja siksi alkanut vihata järjestelmää itsessään.

Sitten havahduin videon äärestä, ja pimeässä oviaukossa joku - tai jokin - tuijotti minua.

Tähän kohtaan heräsin, ja tuijotin huoneeni ovea. Se oli auki, ja sen takana oli pimeys. Yleensä pidän nukkuessani ovea kiinni, mutta ehkäpä olin sen tuona iltana unohtanut, ja alitajuntani hermostui. Asunnostani ei löytynyt tarkistuskierroksella ylimääräisiä olentoja, eläviä tai kuolleita, ja kotikaukaasi nukkui hiljaa omassa huoneessaan.

Ehkäpä turvamies olikin maanpetturi, mutta se ei unessa paljastunut.

*   *   *

Seuraavan yön unessa olin ilmeisesti vielä kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ajoin autollani halki lumikenttien, jäätyneessä Suomessa, jossa hileinen lumi lensi tuulessa. Ajoin jäätyneen järven sivuitse kohti edessä häämöttäviä rakennuksia, mutta sitten näin tien varrelta nousevan lentoon tunturipöllön, jota seurasin katseellani, kun se kaartoi järven puolelle ja sitten editseni, kuin varoittaen. Puhuin samalla jonkun kanssa käsivapaaseen puhelimeen.

Auto oli joutunut jääliirtoon, ja menetin sen hallinnan. Sain sen kuitenkin ihmeellisesti taas hallintaani ja oikeille urille juuri ennen vastaan tulleita rakennuksia, jotka näyttivät tyhjiltä. Pöllö kaartoi takaisin ja katosi lumiseen etäisyyteen.

Seuraavassa kohtauksessa olin Brasilian rannikolla, futuristisessa suurkaupungissa, jonka läpinäkyvät tornitalot kohosivat trooppisen meren rannalla. Konferenssisalissa joku amerikkalainen selitti minulle jatkuvasti Los Angelesin pahaa tilannetta, joka oli eskaloitunut. Näin mielessäni dystooppisen näkymän enkelten kaupungista, jota oli kohdannut sota ja lankeemus. Tunsin kuitenkin voimakasta halua irtautua tästä kertojasta ja vain tuijottaa ulos, koska halusin nähdä nuo eksoottiset näkymät, joiden tiedostin olevan tulevaisuudenkuvia.

Mereltä kohosi valtava musta lintu, ja kun se tuli lasitornien kohdalle, tunnistin sen olevan fregattilintu. Sanoin lähellä oleville, että senhän täytyi olla jollain tavoin keinotekoinen, sillä mikään olemassaolevista fregattilintulajeista ei ollut noin suuri. Ne olivat suuria merilintuja, mutta eivät sentään lentokoneen kokoisia. Samalla katselin ihmetellen lintua, joka vaikutti elävältä eikä robotilta. Näin selvästi sen mustan sulkapeitteen ja luunvärisen nokan, ja vieläpä silmän, joka tuntui katsovan suoraan minuun.

Ei kommentteja: