Lokakuu jäi tällä kertaa kokonaan välistä blogipäivityksissä. Ei ollut aikaa eikä halua. Ensin oli tavattoman kiireisiä ja stressaavia aikoja työrintamalla, sitten pari viikkoa putkeen työmatkoja Aasiassa ja lopulta pari viikkoa putkeen vakavasti sairaana. Elämän suurten kysymysten, kuten kuolevaisuuden ja kaiken katoavaisuuden äärellä.
Aloittakaamme kuitenkin iloisemmista asioista. Vaikka suurin osa ajasta Aasiassa meni töiden merkeissä, joista en täällä kirjoita, mahtui jaksoon myös kaksi viikonloppua, jotka varasin omiin asioihini.
Minulla oli kuuden tunnin välilasku Hongkongissa ja käytin senkin erittäin tehokkaasti, sillä hongkongilainen lintuharrastajatuttuni poimi minut suoraan lentokentältä ja palautti minut sinne, joten meille jäi neljä ja puoli tuntia tehokasta lintubongausaikaa.
Hiljattaisen hirmumyrskyn tuhot olivat kaataneet puita ja suurin osa metsäisten kansallispuistojen poluista oli yhä suljettuina yleisöltä, joten suuntasimme manner-Kiinan rajan tuntuman kosteikoille, joiden takana horisontissa häämöttivät Shenzhenin tornitalojen rivit.
Näimme paljon muutolla olevia kahlaajia, erikoisimpana ehkä vesipääsky. Joitain taveja, pitkään lammikoilla viihtynyt punasotka, joka oli paikallinen rariteetti. Runsaasti haikaroita, kauluskottaraisia ja mainoja, liejukanoja ja jokunen valkoposkitiira. Muutolla olevia idänrastaskerttusia ja lapinuunilintuja näkyi jonkin verran, samoin ruskosieppoja ja pari naamiokuhankeittäjää. Vielä ei näkynyt etsimiämme sirkkuja ja mustakulmakerttusia.
Paikkalinnustoa edustivat esim. kiinan- ja nokipääbulbulit, ruso- ja kiinanpriiniat, kiinannauruli, ruosteperälepinkäinen, sepeltasku ja suomumanikki. Pikkuturturikyyhkyjä oli liikkeellä epätavallisen paljon - muuttoaalto. Ilahduttava havainto oli myös siperiansuohaukka, joka toi vaihtelua tavanomaisiin haarahaukkoihin.
Sain retkikohteista uusia lajeja Hongkongin listalleni ja kävimme hakemassa splittipinnana sinisiipiharakan - nyt kun iberialainen ja aasialainen versio siniharakasta on erotettu kahdeksi lajiksi.
Manilassa vietin lauantain sosiaalisissa merkeissä, tapaamalla kaksi legendaarista ystävää - toisen heistä ensimmäisen kerran livenä. Tunnen molemmat alun perin samalta kaunokirjalliselta foorumilta, mutta he eivät tunteneet entuudestaan toisiaan, joten kun molemmat nyt asuivat Metro-Manilan alueella, esittelin heidät toisilleen. Söimme pitkän kaavan illallisen korealaisessa ravintolassa ja jatkoimme vielä oluilla huvivenesatamassa.
Kolmikantatapaamisemme yhteenlaskettu älykkyysosamäärä todennäköisesti hipoi viittäsataa, tai kuka tietää, kenties meni siitä ylikin, mutta niin pitkälle oma kapasiteettini ei riitä arvioimaan. Ystäväni ovat nyt nuoria aikuisia, 20 ja 21. Kumpikin on toiminut esikuvana jollekin romaanikäsikirjoitukseni henkilöistä, joskin nuo hahmot kuvaavat heitä muutama vuosi taaksepäin, kun toinen edusti nerouden traagista puolta ja toinen uteliasta hyvyyttä.
Se, joka opiskeli aiemmin psykologiaa ja viilsi ranteensa, mutta Luojan kiitos selvisi, on nyt siirtynyt taloustieteisiin ja tekee siinä sivussa musiikkia, joka aina oli yksi intohimoistaan. Minulle tuotti suurta iloa nähdä hänet nyt pahimmista koitoksista itsensä kanssa voittajana selviytyneenä - aktiivisena, sosiaalisena ja miellyttävänä. Hän on harvinaista ihmistyyppiä, jota voisi kuunnella loputtomiin - kävikin niin kuin ensimmäistä kertaa livenä tavatessamme, että tuntikausia oli kadonnut ikään kuin huomaamatta, ja yhä vain istuimme samoilla paikoilla samassa kahvilassa. Muistan kun joskus vertasin häneen netissä tutustumista vastaanotetuksi signaaliksi SETI-ohjelmasta, eikä hän näemmä ole niistä ajoista laadullisesti muuttunut, vaikka onkin saavuttanut silminnähtävästi vahvemman henkisen tasapainon. Kykenee jo kantamaan nerouttaan, ja se lupaa paljon.
Toisen tyypin taas tapasin nyt ensi kertaa elävänä, mutta olen pelannut hänen kanssaan paljon šakkia - yleensä hän on voittanut, mutta minä onnistuin lopulta voittamaan hänet viimeisessä pelissämme ennen matkaa. Niihin aikoihin olin muutenkin pelissä parhaimmillani, koska pelikavereita oli kertynyt niin paljon, että tuntuma oli päällä oikeastaan koko ajan. Ensimmäinen filippiiniläinen pitää šakkia itselleen liian säännönmukaisena ja siten tylsänä, ja suosii sen sijaan go-peliä. Toinen taas on enemmän insinöörityyppiä ja pelannut šakkia koululaisesta alkaen. Nykyisin hän tutkii robotiikkaa. Sinä päivänä, kun hän tiesi minun lähtevän Filippiineiltä, hän lähetti minulle moottoripyörälähetillä hopeanvärisen šakkinappulan, ratsun, muistoksi itsestään.
Sunnuntaina kävin La Mesan ekopuistossa, jossa on mahdollisuus nähdä muutamia piilottelevia metsälajeja. Lintubongausta hieman latisti sade, mutta silloin kun ei satanut, ehdin nähdä kaikenlaista pientä kivaa, suurimpana yllätyksenä puussa päiväsaikaan huutanut savikoipiräikkä. Kyseinen rantakana on yleensä hämärä- ja yöaktiivinen, joskin saattaa päivisin yöpyä puussa, josta laskeutuu pimeällä metsänpohjalle.
Seuraava kohde oli Jakarta. Sielläkin vuorossa oli ensin työ, vasta viikonloppuna hupi. Ikäväkseni sairastuin kuumetautiin jo keskiviikkoiltana - mahdollisesti sisätiloissa ja autoissa harrastetusta liiallisesta ilmastoinnista. Olin kuitenkin sopinut paikallisen lintugurun kanssa lähteväni varhain lauantaiaamuna Jakartanlahdelle ja Muara Angken kosteikoille, ja näin myös tehtiin.
Jakartanlahdella on silmänkantamattomiin bambukeppien ympäröimiä kalanviljelyaltaita, joiden ympärille kerääntyy paljon talvehtivia merilintuja. Riippuu ajankohdasta mitä merilintuja lahdella pääsee näkemään. Nyt esimerkiksi ei ollut oikea aika pikkukeijuille eikä suulille, mutta sen sijaan fregattilintuja oli kaukana lahdella runsain määrin - ja mikä parasta, kaikkia kolmea lajia. Pääkohdelajini täällä oli harvinainen joulusaarenfregattilintu, jonka koko maailmanpopulaatio pesii pienellä Australialle kuuluvalla saarella Indonesian länsipuolella, mutta pesimäajan ulkopuolella ne hengailevat Indonesian vesillä. Joulusaarenfregattilintu onkin kolmesta lajista yleisin Jakartanlahdella. Toiseksi yleisin oli pikkufregattilintu ja vähälukuisin kuningasfregattilintu, joka muutoin on maailmassa yleisempi.
Fregattilintuja suurempia määriä on lahdella tiiroja ja merimetsoja. Merimetsot tuntuivat kaikki edustavan samaa lajia - Australiasta levinneisyytensä tänne ulottanutta mustamerimetsoa - kun taas tiiroja oli monta lajia. Lähimpänä rannikkoa, jossa vesi on vielä murtovetistä, vallitsevina lajeina olivat valkoposki- ja valkosiipitiira. Kauempana merellä, veden muuttuessa suolaiseksi, vallitseviksi lajeiksi tulivat töyhtötiira ja kalatiira - jälkimmäiset tosin melko vieraan näköisiä, itäistä alalajia edustavia, mustanokkaisia. Näimme kuitenkin myös harvinaisempia lajeja: useita mustaniska- ja pikkutöyhtötiiroja sekä iloksemme kaksi aleuttientiiraa, joka oli minulle uusi laji.
Myös Muara Angke tuotti kaikenlaisia mukavia havaintoja. Veneestä käsin näimme yhteensä kolme sundankukaalia, useita sulttaanikanoja, runsain määrin haikaroita ja kahlaajia, joukossa mm. maitohaikara ja jaavantylli. Siellä täällä kohtasimme jaavansinikalastajan, suomutaveja ja aasiankäärmekauloja lensi yhtenään ylitse.
Kosteikon sisäosissa näimme mangroverämeillä tarpovia ojasuokanoja ja yhden kiinanhuitin, talvehtivia mantšuriankottaraisia ja paikallisia jaavanmainoja, valittajakäen, punakaulakyyhkyjä ja jaavanturturikyyhkyjä, sarasirkkalinnun, täpläkirjotikan ja - kahvilassa käydessämme - ruskolakkitikan. Tietysti myös suuria määriä jaavanriisihaikaroita ja kyyryhaikaroita, jotka ovat kosteikkoalueella hyvin yleisiä.
Ikäväksemme tämä pieni paratiisi paisuvan metropolin kupeessa näyttää edelleenkin kutistuvan, kun mangrovemetsiä raivataan kalliiden asuinalueiden tieltä ja kokonaista tekosaarta rakennetaan Dubain tyyliin rikkaiden asuinalueeksi Jakartanlahdelle.
Sunnuntaina olin liian sairas tekemään mitään. Lensin Singaporeen, ja vaikka minulla oli siellä noin kuuden tunnin välilasku illalla, en lähtenyt tapaamaan ketään, vaan riuduin koomassa lentokentällä. Pitkällä lennolla Suomeen pääni räjähti ja sain sydänoireita, ja siitä asti olin enemmän tai vähemmän sairas. Parhaina päivinä menin töihin, koska töitä oli paljon rästissä - huonoimpina päivinä uskoin lopun jo koittavan. Tässä kuitenkin yhä ollaan, ja jos muuta ei olekaan tehtävissä, ainakin olen ryhtynyt siihen, mihin itse pystyn jonkin verran vaikuttamaan, kuten terveelliseen ruokavalioon.
Aloittakaamme kuitenkin iloisemmista asioista. Vaikka suurin osa ajasta Aasiassa meni töiden merkeissä, joista en täällä kirjoita, mahtui jaksoon myös kaksi viikonloppua, jotka varasin omiin asioihini.
Minulla oli kuuden tunnin välilasku Hongkongissa ja käytin senkin erittäin tehokkaasti, sillä hongkongilainen lintuharrastajatuttuni poimi minut suoraan lentokentältä ja palautti minut sinne, joten meille jäi neljä ja puoli tuntia tehokasta lintubongausaikaa.
Hiljattaisen hirmumyrskyn tuhot olivat kaataneet puita ja suurin osa metsäisten kansallispuistojen poluista oli yhä suljettuina yleisöltä, joten suuntasimme manner-Kiinan rajan tuntuman kosteikoille, joiden takana horisontissa häämöttivät Shenzhenin tornitalojen rivit.
Näimme paljon muutolla olevia kahlaajia, erikoisimpana ehkä vesipääsky. Joitain taveja, pitkään lammikoilla viihtynyt punasotka, joka oli paikallinen rariteetti. Runsaasti haikaroita, kauluskottaraisia ja mainoja, liejukanoja ja jokunen valkoposkitiira. Muutolla olevia idänrastaskerttusia ja lapinuunilintuja näkyi jonkin verran, samoin ruskosieppoja ja pari naamiokuhankeittäjää. Vielä ei näkynyt etsimiämme sirkkuja ja mustakulmakerttusia.
Paikkalinnustoa edustivat esim. kiinan- ja nokipääbulbulit, ruso- ja kiinanpriiniat, kiinannauruli, ruosteperälepinkäinen, sepeltasku ja suomumanikki. Pikkuturturikyyhkyjä oli liikkeellä epätavallisen paljon - muuttoaalto. Ilahduttava havainto oli myös siperiansuohaukka, joka toi vaihtelua tavanomaisiin haarahaukkoihin.
Sain retkikohteista uusia lajeja Hongkongin listalleni ja kävimme hakemassa splittipinnana sinisiipiharakan - nyt kun iberialainen ja aasialainen versio siniharakasta on erotettu kahdeksi lajiksi.
* * *
Manilassa vietin lauantain sosiaalisissa merkeissä, tapaamalla kaksi legendaarista ystävää - toisen heistä ensimmäisen kerran livenä. Tunnen molemmat alun perin samalta kaunokirjalliselta foorumilta, mutta he eivät tunteneet entuudestaan toisiaan, joten kun molemmat nyt asuivat Metro-Manilan alueella, esittelin heidät toisilleen. Söimme pitkän kaavan illallisen korealaisessa ravintolassa ja jatkoimme vielä oluilla huvivenesatamassa.
Kolmikantatapaamisemme yhteenlaskettu älykkyysosamäärä todennäköisesti hipoi viittäsataa, tai kuka tietää, kenties meni siitä ylikin, mutta niin pitkälle oma kapasiteettini ei riitä arvioimaan. Ystäväni ovat nyt nuoria aikuisia, 20 ja 21. Kumpikin on toiminut esikuvana jollekin romaanikäsikirjoitukseni henkilöistä, joskin nuo hahmot kuvaavat heitä muutama vuosi taaksepäin, kun toinen edusti nerouden traagista puolta ja toinen uteliasta hyvyyttä.
Se, joka opiskeli aiemmin psykologiaa ja viilsi ranteensa, mutta Luojan kiitos selvisi, on nyt siirtynyt taloustieteisiin ja tekee siinä sivussa musiikkia, joka aina oli yksi intohimoistaan. Minulle tuotti suurta iloa nähdä hänet nyt pahimmista koitoksista itsensä kanssa voittajana selviytyneenä - aktiivisena, sosiaalisena ja miellyttävänä. Hän on harvinaista ihmistyyppiä, jota voisi kuunnella loputtomiin - kävikin niin kuin ensimmäistä kertaa livenä tavatessamme, että tuntikausia oli kadonnut ikään kuin huomaamatta, ja yhä vain istuimme samoilla paikoilla samassa kahvilassa. Muistan kun joskus vertasin häneen netissä tutustumista vastaanotetuksi signaaliksi SETI-ohjelmasta, eikä hän näemmä ole niistä ajoista laadullisesti muuttunut, vaikka onkin saavuttanut silminnähtävästi vahvemman henkisen tasapainon. Kykenee jo kantamaan nerouttaan, ja se lupaa paljon.
Toisen tyypin taas tapasin nyt ensi kertaa elävänä, mutta olen pelannut hänen kanssaan paljon šakkia - yleensä hän on voittanut, mutta minä onnistuin lopulta voittamaan hänet viimeisessä pelissämme ennen matkaa. Niihin aikoihin olin muutenkin pelissä parhaimmillani, koska pelikavereita oli kertynyt niin paljon, että tuntuma oli päällä oikeastaan koko ajan. Ensimmäinen filippiiniläinen pitää šakkia itselleen liian säännönmukaisena ja siten tylsänä, ja suosii sen sijaan go-peliä. Toinen taas on enemmän insinöörityyppiä ja pelannut šakkia koululaisesta alkaen. Nykyisin hän tutkii robotiikkaa. Sinä päivänä, kun hän tiesi minun lähtevän Filippiineiltä, hän lähetti minulle moottoripyörälähetillä hopeanvärisen šakkinappulan, ratsun, muistoksi itsestään.
Sunnuntaina kävin La Mesan ekopuistossa, jossa on mahdollisuus nähdä muutamia piilottelevia metsälajeja. Lintubongausta hieman latisti sade, mutta silloin kun ei satanut, ehdin nähdä kaikenlaista pientä kivaa, suurimpana yllätyksenä puussa päiväsaikaan huutanut savikoipiräikkä. Kyseinen rantakana on yleensä hämärä- ja yöaktiivinen, joskin saattaa päivisin yöpyä puussa, josta laskeutuu pimeällä metsänpohjalle.
* * *
Seuraava kohde oli Jakarta. Sielläkin vuorossa oli ensin työ, vasta viikonloppuna hupi. Ikäväkseni sairastuin kuumetautiin jo keskiviikkoiltana - mahdollisesti sisätiloissa ja autoissa harrastetusta liiallisesta ilmastoinnista. Olin kuitenkin sopinut paikallisen lintugurun kanssa lähteväni varhain lauantaiaamuna Jakartanlahdelle ja Muara Angken kosteikoille, ja näin myös tehtiin.
Jakartanlahdella on silmänkantamattomiin bambukeppien ympäröimiä kalanviljelyaltaita, joiden ympärille kerääntyy paljon talvehtivia merilintuja. Riippuu ajankohdasta mitä merilintuja lahdella pääsee näkemään. Nyt esimerkiksi ei ollut oikea aika pikkukeijuille eikä suulille, mutta sen sijaan fregattilintuja oli kaukana lahdella runsain määrin - ja mikä parasta, kaikkia kolmea lajia. Pääkohdelajini täällä oli harvinainen joulusaarenfregattilintu, jonka koko maailmanpopulaatio pesii pienellä Australialle kuuluvalla saarella Indonesian länsipuolella, mutta pesimäajan ulkopuolella ne hengailevat Indonesian vesillä. Joulusaarenfregattilintu onkin kolmesta lajista yleisin Jakartanlahdella. Toiseksi yleisin oli pikkufregattilintu ja vähälukuisin kuningasfregattilintu, joka muutoin on maailmassa yleisempi.
Fregattilintuja suurempia määriä on lahdella tiiroja ja merimetsoja. Merimetsot tuntuivat kaikki edustavan samaa lajia - Australiasta levinneisyytensä tänne ulottanutta mustamerimetsoa - kun taas tiiroja oli monta lajia. Lähimpänä rannikkoa, jossa vesi on vielä murtovetistä, vallitsevina lajeina olivat valkoposki- ja valkosiipitiira. Kauempana merellä, veden muuttuessa suolaiseksi, vallitseviksi lajeiksi tulivat töyhtötiira ja kalatiira - jälkimmäiset tosin melko vieraan näköisiä, itäistä alalajia edustavia, mustanokkaisia. Näimme kuitenkin myös harvinaisempia lajeja: useita mustaniska- ja pikkutöyhtötiiroja sekä iloksemme kaksi aleuttientiiraa, joka oli minulle uusi laji.
Myös Muara Angke tuotti kaikenlaisia mukavia havaintoja. Veneestä käsin näimme yhteensä kolme sundankukaalia, useita sulttaanikanoja, runsain määrin haikaroita ja kahlaajia, joukossa mm. maitohaikara ja jaavantylli. Siellä täällä kohtasimme jaavansinikalastajan, suomutaveja ja aasiankäärmekauloja lensi yhtenään ylitse.
Kosteikon sisäosissa näimme mangroverämeillä tarpovia ojasuokanoja ja yhden kiinanhuitin, talvehtivia mantšuriankottaraisia ja paikallisia jaavanmainoja, valittajakäen, punakaulakyyhkyjä ja jaavanturturikyyhkyjä, sarasirkkalinnun, täpläkirjotikan ja - kahvilassa käydessämme - ruskolakkitikan. Tietysti myös suuria määriä jaavanriisihaikaroita ja kyyryhaikaroita, jotka ovat kosteikkoalueella hyvin yleisiä.
Ikäväksemme tämä pieni paratiisi paisuvan metropolin kupeessa näyttää edelleenkin kutistuvan, kun mangrovemetsiä raivataan kalliiden asuinalueiden tieltä ja kokonaista tekosaarta rakennetaan Dubain tyyliin rikkaiden asuinalueeksi Jakartanlahdelle.
* * *
Sunnuntaina olin liian sairas tekemään mitään. Lensin Singaporeen, ja vaikka minulla oli siellä noin kuuden tunnin välilasku illalla, en lähtenyt tapaamaan ketään, vaan riuduin koomassa lentokentällä. Pitkällä lennolla Suomeen pääni räjähti ja sain sydänoireita, ja siitä asti olin enemmän tai vähemmän sairas. Parhaina päivinä menin töihin, koska töitä oli paljon rästissä - huonoimpina päivinä uskoin lopun jo koittavan. Tässä kuitenkin yhä ollaan, ja jos muuta ei olekaan tehtävissä, ainakin olen ryhtynyt siihen, mihin itse pystyn jonkin verran vaikuttamaan, kuten terveelliseen ruokavalioon.
4 kommenttia:
Nerouden kantaminen...erinomainen huomio!
Miten lahjakkaita (nuoria) ihmisiä tulisi mielestäsi opastaa tulemaan toimeen lahjakkuutensa kanssa?
Minulla ei ole ihmelääkettä siihen ja jokainen yksilö on omansalainen.
Kokemuksesta lahjakkaiden nuorten kanssa kuitenkin huomaan monia toistuvia säännönmukaisuuksia, sekä hyvässä että pahassa.
Paha ensin: vaikka olen yhteydessä sellaisten kanssa, joiden ympärillä paukkuu sota, tai joiden perhe on köyhä, niin että he eivät pääse lahjakkuuttaan vastaavaan koulutukseen vaan raatavat aamusta iltaan kauppa-apulaisena tai raksalla, niin kaikesta tästä huolimatta sota ja köyhyys eivät yleensä ole painavimpia masennuksen aiheita. Ehkä ne kestetään paremmin kun ne koskettavat muitakin ympärillä. Henkilökohtaisten ongelmien aiheuttajat ovat melkein aina joko vanhemmat tai koulukiusaajat tai molemmat. Lahjakkaat nuoret kasvavat usein hyvin yksin. He tuntevat olevansa erilaisia ja muut pitävät huolen siitä, että tuo tunne takuulla voimistuu.
Internet on heidän pakopaikkansa ja siellä voi olla oma itsensä juuri siksi, että siellä ei tarvitse olla oma itsensä. Sieltä he löytävät lahjakkuuttaan vastaavia kiinnostuksen kohteita ja niiden ympäriltä samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä, oikeilla tai väärillä nimillä tai nimettöminä. Sieltä ne, jotka tunnen, ovat minutkin löytäneet. Internet on siis selvästi yksi sellainen asia, joka auttaa tulemaan toimeen lahjakkuuden kanssa, varsinkin silloin kun välitön lähipiiri ei tue, tai on suorastaan vihamielinen.
Yksikin ystävä auttaa paljon. Useampi auttaa vielä enemmän.
Lahjakkaat nuoret kaipaavat sitä, että joku ymmärtää, keitä he ovat ja mitä tarkoittavat. He näkevät ja huomaavat, jos joku vain teeskentelee ymmärtävänsä, muttei todellisuudessa jaa heidän kiinnostuksen kohteitaan. Jos sinulla on lahjakkaita nuoria, joita et ymmärrä, auta heitä löytämään sellaisia, jotka ymmärtävät. Jos taas haluat auttaa jotakuta ymmärtämällä niin auta sellaista, jonka kanssa aidosti jaat yhteisiä kiinnostuksen kohteita tai jotain, mikä asettaa samalle aaltopituudelle. Se aaltopituus nimittäin auttaa eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Jaetut ongelmat muuttuvat inhimillisemmiksi ja pienemmiksi; jaetut ilot jotenkin ihmeellisesti suurenevat.
Lahjakkaat nuoret (kuten kaikki muutkin) kaipaavat tunnetta, että jokin menee eteenpäin. Älä siis ainakaan kasaa heidän eteensä kohtuuttomia esteitä, ja jos asetat raja-aitoja, jätä ainakin portteja, joista pääsee ulos. Ihmiset eivät yleensä tee itsemurhaa siinä vaiheessa, kun heillä ei mielestään ole mitään menetettävää, vaan siinä vaiheessa, kun he ovat jo ehtineet toivoa parempaa, mutta sitten se toivo otetaan heiltä pois. He eivät halua pettyä enää uudelleen.
Parempia vointeja. Nämä sinun merkintäsi ovat olleet ilon lähde synkkinäkin syyspäivinä, vaikka lintubongauksesta en mitään ymmärräkään.
Hellou. Ootko väsähtänyt, kun et oo enää hetkeen kirjoitellut? Onhan siellä Ukrainassa ja muuallakin Euroopassa tapahtunut yhtä ja toista.
Lähetä kommentti