keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Azerbaidžanissa I

Juon Skotlannin ylämaiden mallaskastetta ja pureksin Suomesta saamaani ruisleipää, hämmästellen presidenttimme älähdystä suomalaisen tiedustelun ala-arvoisesta tasosta. Olisin odottanut vähän vähemmän huutelua kansainväliseen julkisuuteen ja puolestaan vähän enemmän sitä, että presidentti olisi vaivautunut ottamaan lukuisilta maassamme vaikuttavilta ihan kohtalaisen päteviltä ihmisiltä selvää esimerkiksi lukiotason perusasioista Syyriaa koskien, ennen kuin kiirehtii toistelemaan julkisuudessa venäläistä propagandaa korviinsa kuiskuttelevien "ystävien" rinnakkaistodellisuuksia.

Mutta minkäs teet. Joskus oli aika, jolloin valtakunnassamme vaikutti sellaisiakin valtiomiehiä kuin kuolinvuoteeltaan Westfalenin neuvotteluihin lähtenyttä Johan-poikaansa neuvonut Axel Oxenstierna, jonka sanoista kuolemattomuuteen ylsi lähinnä toteamus: An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur.

Ongelma kulminoituu suomalaisen johtajuuden tyhmyydessä, jossa omaa tyhmyyttä ei lainkaan ymmärretä, mutta ei toki rajoitu Suomeen, vaan on koko nykylännen ongelma. Sanomaltaan järjestelmäkriittinen bändi Muse, jota olen ystävieni vaikutuksesta viime aikoina tullut taajaan kuulemaan, tiivistää asian tunnelmaltaan muutenkin läntisittäin ajankohtaisessa kappaleessa The Knights of Cydonia tähän tapaan:

Come ride with me
through the veins of history
I'll show you how God
falls asleep on the job.
And how can we win
when fools can be kings?
Don't waste your time
or time will waste you.

Unohtamatta niitä säkeitä, jotka tulevat näiden jälkeen.

Kun nousin koneeseen, joka vei minut yhä perin kesäiseen Azerbaidžaniin, oli edellisessä blogimerkinnässä kuvaamani syksyn henkäys Kiovassa kadonnut ja lämpötila jälleen noussut 32 asteeseen. Minut heitti lentokentälle muuan ukrainalainen ystäväni, joka tekee päivisin töitä kunnanvaltuustossa - iltaisin ja öisin sirkuksessa. Hän tekee hyväkseni monenlaisia palveluksia sitä vastaan, että voi ajoittain lainata maastoautoani tehdäkseen vaikutuksen matkaoppaana työskentelevään tyttöystäväänsä. He haluaisivat mennä naimisiin ja muuttaa yhteiseen asuntoon, mutta kummankaan tulot eivät ole vielä siihen riittäneet. Ystäväni on kuitenkin säästänyt ankarasti ja viimein neuvottelemassa oman auton ostamisesta. Auton omistaminen on yksi niistä edellytyksistä, jotka Itä-Euroopassa ovat olemassa ennen kuin voi viedä tyttönsä vihille. Muita ovat pysyvä (ei määräaikainen) työsuhde sekä oma asunto.

Kun palasin kuumasta Azerbaidžanista, oli syksy sitten toden teolla alkanut Kiovassa. Se tuntui kaikesta - pudonneista lämpötiloista, päivittäin vierailevasta pienestä sateesta ja ilmapiiriin hiipineestä alakulosta. Keltaiset ja punervat värit ovat levinneet puiden lehvästöihin, hyönteissyöjälinnut kadonneet ja läheisissä ikuisesti keskeneräisissä rakennushankkeissa pesivä tuulihaukkakin, joka läpi kesän kiljui korkeuksista, on lähtenyt johonkin eteläisemmille maille. Azerbaidžanissa molempia tuulihaukkalajeja olikin parvittain kaikkialla. Sinne ne lienevät lentäneet Venäjän avomailta, kun taas ukrainalaiset suunnannevat Bulgarian ja Turkin lakeuksille tai ehkä Afrikkaan saakka.

Olin ollut edellisellä matkallani Euroopan läntisessä ääressä Irlannissa. Nyt matkasin Euroopan kaakkoiseen ääreen Azerbaidžaniin, sekä Georgian että Turkin tuollepuolen Kaspianmeren rannikolle - maailman suurimman järven, jonka takana aukeaisi Keski-Aasia ja eteläpuolella Iran. Vaikka matka on kuulunut pitkään suunnitelmiini, siitä on osin kiittäminen edellisen blogikirjoitukseni anonyymiä kommentaattoria, joka palautti mieleeni tämän suunnitelman kiireellisyyden - ennen kuin... (Huomaattehan, lukijat, että teidän kommenteillanne on vaikutusta blogin sisältöön, etenkin jos kommenttine ovat fiksuja ja informoituja.)

*   *   *

Olen ollut Bakussa kerran aiemmin - viisitoista vuotta sitten keskellä talvea ja vain yhden päivän ajan. Silloisesta tunnelmasta oli "tuulten kaupunki" muuttunut tyystin toiseksi. Öljyraha näkyi, tuntui ja ajoittain jopa haisi, mutta lopputulos on kiistämättä vaikuttava. Historiallinen itämainen vanhakaupunki on kauniisti restauroitu ja hiekkakivisessä kokoonpanossaan tuo mieleen Libanonin historialliset satamakaupungit kuten Bybloksen ja Tyroksen. Kun libanonilainen ystäväni vietti aikaa Bakussa, kertoi hän minulle jälkeenpäin, että kaupunki toi hänelle jostain syystä mieleen Helsingin, jossa hän monta kertaa oli vieraanani käynyt. Ihmettelin ensin, mitä kummaa hän tällä tarkoitti, kunnes huomasin, että Bakun 1800-lukulaisia osia hallitsivat ne samat saksalais-, itävaltalais- ja italialaisarkkitehtien kansallisromanttiset ja uusklassiset vaikutteet, joita voi havainnoida monin paikoin Helsinkiä.

Bakussa hengaillessani samoin kuin Azerbaidžanin maakunnissa ajaessani mieleeni tuli usein ajatus, että tällainen voisi olla myös Syyria, jos se onnistuisi vapautumaan Venäjän tuhoisasta ikeestä. Lännen ollessa nykyisessä heikkouden ja typeryyden tilassaan näyttää kuitenkin todennäköisemmältä, että Azerbaidžan tulee pian kohtaamaan Syyrian kohtalon eikä päinvastoin. Venäjä on nyt se, joka on aloitteellinen ja tuhoaa nykyistä maailmanjärjestystä, vaikka asia olisi objektiivisten seikkojen valossa voinut olla täsmälleen päinvastoin.

Azerbaidžanissa yhdistyvät turkkilainen kieli ja kulttuuri kahden pitkän historiallisen kauden vaikutukseen: ensin persialaiseen, sitten venäläiseen. Azerbaidžanilaiset puhuvat kieltä, joka on käytännössä turkin murre paitsi että siinä on enemmän persialaisia lainasanoja sekä neuvostoliittolaisten etnoinsinöörien lisäämiä venäläisiä vaikutteita - jälkimmäisiä erityisesti kommunistisessa ja teollisuustuotantoon liittyvissä sanastoissa. Osittain lainasanat liittyvät ajankohtiin: Turkissa monet modernit lainat on omaksuttu ranskasta, italiasta ja saksasta - Azerbaidžanissa taas elettiin silloin loppuajan Venäjän keisarikunnassa ja niinpä samat sanat omaksuttiin länsikielistä venäjän välityksellä.

Azerbaidžanin persialainen kausi on sikäli mielenkiintoinen, että Persian vanhaa imperiumia tulivat itse asiassa hallitsemaan turkinsukuiset azerbaidžanilaiset eikä päinvastoin. Teini-ikäisenä valtaan noussut šaahi Ismail Safavi, joka aloitti safavidien mahtavan dynastian, oli azerbaidžanilainen. Kerrotaan, että kun Turkin ja Persian keisarikunnat kävivät sotaa toisiaan vastaan, kirjoitti Ismail-šaahi yhä pompöösejä itseään täynnä olevia runojaan turkiksi, kun taas Turkin sulttaani Selim, hienostunutta sivistystään osoittaakseen, kirjoitti runojaan persiaksi, joka oli silloinen hovikieli, vähän kuin ranska myöhemmin Venäjän imperiumissa. Vakavana tunnettu sulttaani ja hävytön teinišaahi olivat katkeria kilpailijoita myös runouden alueella, jättäen jälkeensä verbaalisten vittuilujen kuolemattoman perinnön. Tuo idän imperiumien kamppailu päättyi voittamattomana itseään pitäneen Ismail-šaahin murskatappioon itäisen Anatolian ylängöillä käydyssä Çaldıranin taistelussa vuonna 1514.

Taistelu tunnetaan sotahistoriassa myös ensimmäisenä, jossa tykit olivat ratkaisevassa osassa - Osmanivaltakunta oli edistyksellisenä ja länsisuuntautuneena ehtinyt hankkimaan sellaisia, kun taas Ismail luotti enemmän myytilliseen auraansa ja Alin haamuun, jonka kanssa kävi öisin runollisia keskusteluja. Nuori šaahi järkyttyi tappiostaan niin, että määräsi koko Persiaan mustan suruliputuksen, käynnisti ankaran šiialaistamiskampanjan ja hyväksyi sittemmin maailman vanhimmaksi vakiintuneeksi maarajaksi muuttuneen rajasopimuksen Turkin kanssa, jota Iran ei vastedes rohjennut koskaan enää avoimesti haastaa. Turkkilaiset saivat kyseisen sodan muistona tavan pitää korvarengasta annetun lupauksen symbolina - tämä liittyi erääseen vakoiluretkeen.

*   *   *

Eräs kirjoittamattomista velvollisuuksistani Bakussa oli käydä ekstensiivisiä profiloivia keskusteluja erään paikallisen neitosen kanssa, jonka muuan läheisimmistä ystäväni oli vielä vähän aikaa sitten vakavissaan aikeissa viedä vihille. Heidän suhteensa on tosin jo vuosia ollut naamakirjalaisittain it's complicated -tilassa, joten viimeisimmät käänteet eivät sikäli tulleet täysin odottamattomina. Tämä kuvankaunis kansainvälisiä suhteita opiskeleva pankkiirin tytär yritti väen väkisin maksaa kaikki tilaamansa ylenpalttiset illalliset ja pullot parhaita, mitä kotimaansa viinintuotannon alueella tuotti (nationalistina hän on aina halunnut kantaa huolta Azerbaidžanin maineesta). Onneksi olen asunut Lähi-idässä ja tunnen jo laskutappelujen metkut.

Vasta kahden pitkän illallisen jälkeen - ensin modernissa gurmeeravintolassa ja sitten historiallisessa karavaaniseraljissa - pääsimme italialaisvaikutteisessa viinibaarissa varsinaiseen asiaan. Tyttö oma-aloitteisesti suositteli minulle nimimerkki Kurban Saidin nimissä julkaistua romaania Ali ja Nino, joka kertoo azerbaidžanilaisen musliminuorukaisen ja georgialaissyntyisen kristityn tytön rakkaustarinan yli sadan vuoden takaisessa Bakussa. Ostin kirjan heti seuraavana aamuna, mutten pelkästään tytön suosituksesta vaan siksi, että kirja oli jäänyt mieleeni Mannerheimin kotimuseosta. Mannerheim matkusti tutkimusmatkailijaksi tekeytyneenä tsaarin upseerina Azerbaidžanin kautta tiedustelumatkalleen Turkestaniin vuonna 1905. Ilmeisesti nostalgisena tämän matkan vuoksi on hän myöhemmin hankkinut kirjastoonsa Alin ja Ninon, joka julkaistiin Itävallassa vuonna 1937.

Kirjan mysteereistä ensimmäinen koskee sen kirjailijaa, jota ei ole todellisuudessa olemassa. Kurban Said on kirjoittanut kaksi kirjaa (myöhempi niistä on Tyttö Kultaisesta sarvesta, jonka nimi viittaa Istanbulin kahtia orientaaliseen ja moderniin osaan jakaneeseen lahteen) ja nimimerkin takana olevaksi kirjailijaksi on oletettu useampia tuon ajan kynäilijöitä. Vallitseva käsitys Bakussa tuntui kuitenkin olevan, että nimimerkki oli todellisuudessa kaksi henkilöä: Kiovassa syntynyt ja Bakussa kasvanut juutalainen lehtimies sekä siellä pitkään asunut itävaltalainen emansipoitunut aatelisnainen. Teoriaa tuntuisi vahvistavan se, että kyseinen juutalainen, Lev Nussimbaum, oli aiemminkin omaksunut islamilaisen kirjoittajanimen käännyttyään nuorena islamiin.

Kirjan mysteereistä toinen koskee tietysti nykypäivää. Ystäväni on kristitty kun taas tyttö on muslimi, eli asetelma on kääntynyt toisin päin kuin Kurban Saidin kirjassa. Nuoripari käytti paljon aikaa ja vaivaa siihen, että molempien vanhemmat lopulta luopuivat ennakkoluuloistaan ja hyväksyivät avioliiton, jonka jo piti olla sovittu asia. Mutta asiat eivät sittenkään aina mene niin kuin kauniissa itämaisissa saduissa, vaan enemmän kuin traagisissa moderneissa romaaneissa, ilman että uskonnolla tai kulttuurilla sittenkään oli enää mitään tekemistä asian kanssa.

*   *   *

Vietettyäni pari päivää Bakussa vuokrasin auton ja ajoin Şamaxin tietä Kaukasusvuorille, Ismaillin piirikunnan vuoristokylään Lahiciin. Matkan varrella katselin aromaisemia ja join teetä pähkinälehdossa, jossa parveili runsain määrin nälkäisiä närhiä. Sieltä myös avautui näkymä rotkolaaksoon, jonka yläpuolella kaarteli hanhikorppikotkia. Teetä juodessani kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiotani siihen pekuliaariseen seikkaan, että joka puolella oli pikkusieppoja. Edes Intian tunnetuilla talvehtimispaikoilla en ole nähnyt lajia yhtä runsaana kuin nyt muuttoaikaisessa Azerbaidžanissa. Ilmeisesti jossain Uralin metsissä lajin täytyy olla tavattoman yleinen, joskin se kuulemma pesii myös Azerbaidžanin metsissä. Näin niitä myös vuorten tunturikoivikoissa.

Majoituin Lahicissa paikkaan nimeltä Cännät Bağı elı Paratiisin puutarha. Se oli suureellinen nimi primitiiviselle kylämajoitukselle, mutta eipä hintakaan (15 manatia) päätä huimannut. Lahicin kyläkauppias oli Cännät Bağın omistajan veli. Vihertikka ja käpytikka huutelivat paratiisin puutarhoissa. Kiipesin ensimmäisenä päivänä kylän yläpuolisilla vuorilla sijaitsevaan laaksoon. Seuraavana aamuna kylän keskustassa törmäsin vanhaan setään, joka lupasi viedä minut pyhälle vuorelle Babadağille, jossa paikallisen tarun mukaan Saatana tuli kivitetyksi (the site where Satan was stoned).

Pyhiinvaeltajien poikain sukunimeä kantanut vanhus oli 80-luvulla tullut määrätyksi Tšernobylin ydinturma-alueelle korjaustöihin. Kyseessä oli Neuvostoliitolle tyypillinen ratkaisu: radioaktiiviselle tuhoalueelle määrättiin kaukasialaisia, ei etnisiä venäläisiä. Terveytensä uhraamisen vastineeksi mies oli saanut jonkin mitättömän Tšernobyl-eläkkeen ja luvan käydä kerran Kiovassa. Enää Venäjä ei tietenkään eläkettä maksanut, vaan pieni eläke tuli Azerbaidžanin valtiolta ja muuten perhe pysyi elossa sillä, että setä vei kylään eksyviä matkailijoita pyhälle vuorelle, majoitti heitä kotiinsa, ja hänen vaimonsa möi puodissa mummokäsitöitään kuten lapasia ja liinoja.

Matka Babadağille muuttui melkoiseksi seikkailuksi. Setä oli luvannut, että ajomatka viimeiseen kylään veisi vain tunnin ja Bakusta vuokraamani Nissanin jeeppi kestäisi sen kyllä. No, matka vei kolme tuntia yhteen suuntaan, vuorelle kiipeäminen toiset kolme, ja alun kärrypolku muuttui lopulta olemattomaksi ja osa matkasta piti ajaa kuivuneen joenpohjan kivikossa. Auto tietysti hajosi siitä, mutta kesti kuin kestikin, ja isompia ongelmia koituisi vasta selitettäessä vaurioita vuokraamolle. Olihan sekin jotain, että vietin päivän radioaktiivisen miehen seurassa ja pelkästään venäjää puhuen. Poislukien ne lausahdukset, jotka oli parempi esittää turkiksi tai arabiaksi.

Vuoriston eri vyöhykkeillä näkyi onneksi kiitettävästi kaikenlaisia vuoristolintuja, samoin kiivetessäni Saatanan kivityspaikalle ja takaisin. Oli lumivarpusia, alppirautiaisia, vuorisirkkuja, vuorikirvisiä, tunturikiuruja, kangaskiuruja, hanhikorppikotkia, maakotkia, korppeja, alppivariksia, hemppoja, vuorihemppoja, kultahemppoja, mustaleppälintuja ja erityisen runsaasti mustapäätaskuja.

Vuorelta alas palattuani vanhus valitti odottamisen kuumuutta ja veden puutetta, mikä valitus ei kohdannut taholtani erityistä sympatiaa; olinhan sentään juuri yksin kiivennyt vuorelle ja takaisin. Onneksi Jumala oli sentään lähettänyt ihmeen. Setä oli havainnut viimeisessä alppileirissä hylätyn lampaan. Seuraavana päivänä olisi muslimien pääsiäinen, uhrijuhla eid al-adha eli turkiksi ja azeriksi kurban bayram. Setä ei huolinut ihmettelystäni että eikö joku hänen vuoristolaisista naapureistaan kaipaisi hylättyä lammasta, vaan oli vakuuttunut sen olevan Jumalan lahja, sulloi sen takakonttiin ja kertoi jakavansa sen lihat seuraavan päivän iltana naapuruston köyhille.

Oli onneksi yhä valoisaa kuin saavuimme takaisin Lahiciin. Toivotin bayram mubarakia sedälle ja hänen vaimolleen ja ajoin jyrkänteiden laitoja pitkin takaisin valtatielle ja metsässä sijainneen teehuoneen kautta viehättävään Qäbälän kaupunkiin. Qäbälässä majoituin historialliseen karavaaniseraljiin, joka nykyisin on luksushotelli, muttei lainkaan ylihintainen - selvästi alle Bakun hintojen.

*   *   *

Illallistaessani Qäbälässä tuli osakseni viestitulva Bakussa tapaamiltani nuorilta, jotka olivat halunneet otettavan itsestään kuvia ja pyysivät nyt minua lähettämään kuvia heille. Tehtyäni näin sain viestejä tuntemattomalta azeritytöltä, joka henkilöllisyyttään tiedustellessani ilmoittautui yhden mainituista pojista tyttöystäväksi. Lisäksi hän kertoi rakastavansa minua. Kysyin eikö hänen pitäisi rakastaa poikaystäväänsä, joka oli ihan kelpo kaveri. Ei, sanoi tyttö, hän ei rakastanut tätä enää, vaan minua. Hupsu tyttö, totesin tähän, ja toivotin hyvää bayramia. Hänen poikaystävänsä kirjoitti hetken päästä toivoen, että uhraisin kamerani lahjaksi heille. Perusteluksi hän esitti, että he olivat "perineet" sen minulta.

Taustaksi on mainittava, että kun tapasin ryhmän ensi kertaa Bakussa, he lauloivat, musisoivat ja taputtivat käsiään, ja johtava poika pyysi minua ottamaan kuvia, vaihtoi sitten asian päinvastoin, että hän ottaisi kuvia, jolloin kamerani oli hänen hallussaan, ja hän totesi minulle tämän temppunsa, esittäen myös muita mainioita manipulointitemppuja kuin kokenut katutaiteilija. Hänestä tulisi muutenkin oivallinen näyttelijä tai taikatemppujen tekijä (tällaisille lahjakkuuksille voi aina olla myöhemmin käyttöä). Sain toki kamerani takaisin eivätkä he myöhemminkään olleet pyynnöissään vakavissaan. Hullunkurisia nämä azerit huumoriltaan. Eivätkä välttämättä bayramina kuivin suin.

Qäbälästä ajoin seuraavana aamuna varhain ylös vuorille Lazan kylään juomaan teetä ja sittemmin Oğuzin kautta Şäkiin. Matkalla näin keisarikotkan ja runsaasti muuttavia idänhiirihaukkoja, joitain nuolihaukkoja. Ennen kaupunkiin sisään ajamista löysin korjaamon, jonka omistaja vilkaisi autoni Babadağin episodissa kärsimiä tuhoja eikä pitänyt niitä pahoina. Korjaamolla ei osattu venäjää, joten olin hatarien turkinkielisten lauseiden varassa. Korjaajan apulaisena työskennellyt teinipoika ryömi autoni alle ja korjasi asiat kuntoon noin kymmenessä minuutissa. Olin hämmästynyt, ja vielä enemmän kun hän kieltäytyi ottamasta maksua. Painostin hänet ottamaan vastaan kympin ja toivotin jälleen hyvää bayramia koko porukalle, ja he vaikuttivat hyvin iloisilta jostain kaukaa tulleesta vieraastaan.

Azerit ovat samaan tapaan ylpeitä ja pidättyviä kuin muutkin kaukasialaiset - vaikka heidän kielensä on turkkilainen ja kulttuuristaan paljon tulee Persiasta, heissä elää vahvana myös kaukasialaisuus, joka näkyy erityisesti tansseissa ja muissa passionaarisemmissa asioissa. Kun he näkevät minun näköiseni ihmisen, he olettavat yleensä, että kyseessä on venäläinen. Venäläisiä ei ihmisinä vihata, mutta ei heistä erityisesti pidetäkään, venäläiset kun yleensä käyttäytyvät sivistymättömyyteensä nähden katteettomalla ylimielisyydellä ja röyhkeydellä sekä vaativat kaikenlaisia etuoikeuksia. Mutta heti kun paikalliset kuulevat, että puhun venäjää yhtä huonosti tai vielä huonommin kuin he itse, ovat he todella iloisia ja vieraanvaraisia, haluavat tarjota teetä ja viinirypäleitä ja maksaa laskuni. Kuka tahansa ei-venäläinen eurooppalainen oletetaan automaattisesti ja juhlallisesti ystäväksi, olipa tämä ukrainalainen, baltti tai jotain vielä kaukaisempaa.

Şäki on hieno vanha kaupunki, jonka nähtävyyksiin kuuluvat lukuisain lintu- ja eläinaiheisten mosaiikkien koristama kaanien palatsi sekä jälleen vanha karavaaniseralji. Şäkin vanhassakaupungissa suoritin muutaman turistiostoksen - kuuluisaa paikallista hunajassa uivaa baklavaa sekä uuden kaukasialaisen karakul-hatun. Siltä varalta, että koit ovat syöneet aiemmat tšetšeeneiltä, afgaaneilta ja kashmirilaisilta hankitut, jotka ovat jo vuosia olleet varastoituina Suomessa. Join mustaa kahvia ja hätistelin syksyn myötä vihaisiksi muuttuvia ampiaisia, kelta- tai mustatakkisia.

Käytettävissä olevat päiväni kuitenkin hupenivat nopeasti, joten tämänkertainen Kaukasuksen vuoristo-osuuteni päättyi Şäkiin. Edessä olisi vielä muutamia päiviä keskisen ja eteläisen Azerbaidžanin aroalueilla, joista kertoo matkakertomuksen seuraava osa.

Ei kommentteja: