Hämärän hetkiä rajamailla

Kurkimäen ensilumi lankesi jo viikonloppuna, kaupungin keski- ja eteläosissa ilmeisesti vasta tällä viikolla. Viime yönä lumisade saatteli puolisoni koiranulkoilutusretkeä ja tänään keskipäivällä omalla koiranulkoilutusvuorollani lumi - vielä kevyt ja hauras - lepäsi kuin reikäinen harso harmaassa maisemassa. Kivikon kallioisella kukkulalla kasvavassa männyssä istui korppi, joka minua katseli.

Alkuiltapäivästäkin on hämärää, loput vuorokaudesta pimeää. Keskipäivän hämärää tervehdimme kuin se olisi päivänvaloa, koska muuten ei ole sitäkään lyhyttä valon aikaa. On ajoittain vaikea ymmärtää, kuinka välimerellinen puolisoni, valon lapsi, on kestänyt jo viisi suomalaista talvea. Se herättää kunnioitusta, vaikka oma synkkä suomeuteni onkin aikanaan elänyt täällä talven talvensa jälkeen, vieläpä lapsena.

Maailmasta kuuluu vain huonoja uutisia. Trumpin diili Putinin kanssa tietää lähes varmaa sodan laajenemista Euroopassa, sillä nyt Venäjä voi olla varma, ettei sen tarvitse tyytyä Ukrainaan. Eurooppa on polkenut varustautumisensa käyntiin toivottoman hitaasti, mikä antaa Putinille vielä vuosikausia aikaa ruhjoa tulevaa etupiiriään yhä laajemmaksi. Atlantin takana Euroopalla ei ole enää luotettavaa ystävää, joka pelastaisi mantereemme pulasta tai auttaisi patoamaan vanhaa vainoojaa.

Kun joskus hamassa tulevaisuudessa käydään amerikkalaisen natsismin nürnbergiläiskäräjiä, Eurooppa on todennäköisesti jo ruhjottu tunnistamattomaan kuntoon. Se, mitä tulee tilalle, ei ole lainkaan selvää, mutta jo nyt voitaneen sanoa, että uusi maailma on oleva vanhaa rumempi, ja ne, jotka aikovat selvitä hengissä, joutuvat myös itse olemaan entistä rumempia. En ihmettele, että Stefan Zweig tappoi itsensä, vaikka oli päässyt pakoon Etelä-Amerikkaan - tosin pidän hänen tekoaan silti ennenaikaisena, sillä hän ei ollut silloin vielä edes nähnyt koko kauheutta.

Trumpin liehittelyt Putinin lisäksi Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanille ja kehut toimittaja Jamal Khashoggin murhasta kertovat Trumpin perheen bisnesten lisäksi lähinnä siitä, että Trump hieman kadehtii prinssiä, haluaisi itse tehdä samanlaisia tekoja - ja varmasti tekeekin, kunhan tiellä olevat Yhdysvaltain instituutiot on lopullisesti puhdistettu vastahankaisista voimista. Tuo puhdistustyö on jo nyt edennyt yli kriittisen pisteen - sen, jossa järjestelmä olisi vielä voinut korjata itseään.

Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Eurooppa joutui puristuksiin kahden totalitarismin väliin, kansallissosialismin ja kommunismin. Nyt kommunismi on kaukana Kiinassa, mutta Eurooppa puristuu hiljalleen kahdenlaisen natsismin väliin. Unkarin lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa noussee vielä valtaan viidensiä kolonnia, jotka alasajavat demokratian ja oikeusvaltion jonkinlaisen fasismia muistuttavan järjestelmän tieltä, tukeutuen joko putinilaiseen Venäjään tai trumpilaiseen Amerikkaan. Paradoksaalisesti tämä saattaa jopa olla välttämätöntä sotatalouden pystyttämiseksi, mikäli maa haluaa välttää Venäjän miehityksen.

Sotatalous ei olisi ollut tarpeellinen, jos toimenpiteisiin Venäjän patoamiseksi olisi ryhdytty Euroopassa ajoissa. Mutta kun ei ryhdytty - eikä oikeastaan ole vieläkään ryhdytty. Esimerkiksi riittävä ampumamateriaaliteollisuuden lisäys ja drooniteollisuuden käynnistäminen ovat yhä vain puheiden tasolla.

*   *   *

Puolisoni palatessa Tunisiasta olin Helsinki-Vantaalla vastassa koiran ja kukkapuskan kera. Hän oli joutunut luopumaan useista oliiviöljykanistereista ja puolesta viinipullojaan lentoyhtiön määräysten vuoksi, mutta sai kuitenkin tuotua kotiin kasapäin yrttejä, öljyjä, uutteita, suitsukkeita, baklavapaketteja ja ilokseni myös jäljelle jääneet tunisialaiset viinit. Kodista tuli heti valoisampi paikka ja ruokahuolto parani, vaikka keittiö alkoikin taas muistuttaa sotatannerta.

Kummatkin Brysselissä asuneina näyttäydyimme kerrankin virallisesti yhdessä Belgian kuninkaanpäivän vastaanotolla. Illallistimme Kappelissa ja puolisoni syntymäpäivänä Kalasataman Bisou-Bisoussa. Nyt ei olekaan sitten varaa moiseen vähään aikaan.

Minulle lankesi työmatka viime vuosilta hyvin tutuksi käyneeseen paikkaan, entiseen asuinkaupunkiini Islamabadiin. Jouduin salaamaan sen tuntemiltani pakistanilaisilta, koska en ehtisi heitä tapaamaan. Sen sijaan minulle jäi vapaa-aikaa yksi aikainen aamu kuudesta kymmeneen sekä yksi auringonlaskun aika. Käytin ne käymällä paikoissa, joita olin ikävöinyt: Dara Janglanin luontopolulla Margallakukkuloilla sekä Rawaljärven rannalla.

Järvi oli äyräitään myöten täynnä vettä, joten kahlaajat puuttuivat tyystin ja haikaratkin olivat vähissä. Sen sijaan Margallan luontopolulta löysin muutamia ilahduttavia lajeja: kaksi sinipikkusieppoa, kokonaista kuusi kashmirinsieppokerttua sekä siperianleppälinnun. Viimeksi mainittua ei näe Islamabadissa joka vuosi, koska sen talvehtimisalueet ovat yleensä etelämpänä Punjabissa. Tavanomaisia sekaparvia kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, harmaatalitiaisia, töyhtö- ja mustabulbuleita, tulirinta- ja metsätimaleita oli tuttuun tahtiin. Sen sijaan poikkeuksellisen lämmin marraskuu lienee johtanut siihen, että näinkin myöhään löysin polulta myös haukkakäen, joka yleensä on vain kesävieras.

Nisäkkäitäkin oli liikkeellä, sillä polun yli rymisteli lauma villisikoja, muntjakki karjahteli pöpelikössä ja palmuoravat kirskuivat.

Vielä lentokentällä oli päällä uhka, että koko matka olisi mennyt mönkään siksi, että vähän ennen lähtöä sekä Delhissä että Islamabadissa räjähti ja maat syyttivät tuttuun tapaan toisiaan - Pakistan tosin myös Afganistania hallitsevaa Taliban-liikettä, jonka kanssa Intia on viime aikoina ryhtynyt kaveeraamaan. Jos drooneja olisi taas lennellyt taivaalla kuten toukokuussa, olisivat lentokoneet kääntyneet takaisin Dohaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja menin sekä tulin takaisin ongelmitta.

Palokärki ja hömpät

Yli kaksi viikkoa yksinäisyyttä. Tai siis ei yksinäisyyttä, vaan koiran kanssa. Mutta silti. Ihmettelen, kuinka ikävöin niin paljon enemmän kuin ollessani kaukana poissa, paljon pidempiä aikoja erossa, eikä edes koiraa seurana. Puolisoni selittää sitä sillä, että hänen energiansa on kodissamme, näissä huoneissa.

Hänen laskeutuessaan Karthagoon vastassa oli kuusi autollista sukua ja lammas teurastettiin. Sitten oli juhlia joka viikko, ja kaukaisemmatkin lapset marssitettiin oppimaan puolisoltani edes muutaman hämmästyttävän asian. Puolisoni sai lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja Vuittonia. Suvun mailta kärrättiin hänelle paljon enemmän oliivi- ja hedelmätarhain satoa kuin hän voisi mitenkään kuvitella saavansa tuotua matkatavaroissa Suomeen. Tunisiassa on oliivilajikkeita, joita en ole muualla nähnyt - punaisia ja keltaisiakin - ja kuulemma ne tietysti ovat parhaita maailmassa, ainutlaatuisin antioksidantein.

Vuosisatojen välimerellinen vaatimustaso, joka säätelee tinkimättömästi kaikkea syömiseen, juomiseen ja ulkonäköön liittyvää, muttei esimerkiksi ajankäyttöä tai tavaroiden pitämistä järjestyksessä, distilloituu paitsi ylivertaisiksi elintarvikkeiksi, eteerisiksi öljyiksi ja kuunkierron rituaaleiksi, myös ihmisiin, jotka pitävät tarkkaa lukua verenperinnöstään vuosisatojen taa. Eivätkä tule toimeen vääränlaisten kanssa.

Puolisoni verenperintöön kuuluu myös hehtaarikaupalla maata mitä luonnonkauneimmalla alueella Aurusvuorten ja Välimeren välissä, mutta kukaan perheestä ei asu siellä; ikivanhoista oliivitarhoista ja hedelmäpuutarhoista pitävät huolta kaukaiset sukulaiset ja palkolliset. Puolisoni haluaisi rakentaa sinne kartanon, ja mikäs siinä, mutta kysyn häneltä aina tämän unelman noustessa esiin, että aikooko hän sitten ryhtyä oliivitarhuriksi, ja niin ajatus hautautuu, niin kuin kai hänen vanhemmillaan ja isovanhemmillaan ennen häntä. Minunkin eläkepäiväni karkaavat Suomen lainsäädännön ja reservin yläikärajan muuttuessa koko ajan kauemmas, asunto-omistaminen tuottaa silkkaa tappiota ja sijoitukset hupenevat Suomen elinkustannuksiin ennen kuin niillä voi rakentaa mitään. 

Sillä välin, kun Tunisiassa on ollut yli 30 astetta joka päivä, täällä puolen pimeä ja märkä vallitsevat marraskuisessa lähiömaisemassa. Lähiöyö on täynnä kelmeitä valoja, märkää heijastusta asfaltista ja pudonneista ruskeista lehdistä. Vaikka ihmiskätten jälki ympäröi kulkijaa kaikkialla, betoniseinistä katulamppuihin ja graffiteihin, ihmiset itse kätkeytyvät pimeältä ja märältä keinovalotettuihin tiloihinsa ikkunaruutujen ja suljettujen sälekaihdinten sisäpuolille. Ja niinpä lähiöyössä on myös hiljaisuus. Sen rikkovat siellä täällä askeleet, jotka lampsivat tai kiirehtivät varjoista valokeilojen kautta tutumpiin varjoihin. Hupparinsa alle kumartunut teini, hieman vauhkon näköinen huivinainen kassin kanssa, venäjää kännykkään molottava mies tyhjäkäyntisen auton oviaukossa ja tölkkien keräämistä häpeilevä bangladeshilainen opiskelija.

Tosin hiljaisuuden rikkoo myös se, että pieni koira, jolla on iso ego, haukkuu joka toista vastaantulijaa. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi joku laukaisee haukun ja toinen ei. Haukkumisen todennäköisyyttä tuntuvat lisäävän ainakin jos vastaantulija näyttää etukäteen pelkonsa tai jos hänellä on mukanaan kassi. Kiirehtivää haukutaan todennäköisemmin kuin rauhallisesti kävelevää. Mustaa tai intialaista haukutaan todennäköisemmin kuin valkoista tai arabia. Nuoria ja vanhoja haukutaan enemmän kuin keski-ikäisiä. Mutta aina ei ole mitään syytä. Tänään oravaa haukuttiin, mutta rusakolle ei lotkautettu korvaa. Toisille koirille räyhätään poikkeuksetta, ja aikani sitä kestettyäni aloin tehdä kuten puolisoni - vaihtaa polkua tai kadota metsään aina kun vastaan tulee toinen koiranulkoiluttaja.

Tänään aamukävely oli oikein hyvä, koska päivä alkoi palokärjellä. Se kiekui majesteetillista alkuhuutoaan pystyynkuolleen männyn rungolla nimikkokukkulallamme. Mutta ei siinä vielä kaikki, Kivikon kenttäin keinomäen rinteestä, talventörröttäjäin kimpusta, löytyi kaksi hömötiaista, joilla oli seurana isompi joukko sinitiaisia. Silloin kun olin nuori, hömötiainen oli Suomen neljänneksi yleisin lintu (pajulinnun, peipon ja punakylkirastaan jälkeen, ennen metsäkirvistä ja harmaasieppoa). Nykyisin se on Etelä-Suomessa niin kova rariteetti, että se herättää paljon suurempia tunteita kuin joku jalohaikara, liejukana tai viiksitimali. Uudellamaalla hömppä on vähentynyt 95 %. Se on karua. Eikä tämä suinkaan yksin ilmastonmuutoksesta johdu, vaikka ilmastonmuutos lieneekin täyttänyt Uudenmaan metsät lauhkeamman vyöhykkeen tyyppilajeilla, kuten talitinteillä ja mustarastailla. Kyllä tärkein syy hömötiaisten katoamiseen on metsänhoito. Suomen metsissä ei ole juurikaan lehtipuita, jotka olisivat ehtineet kasvaa käsivartta paksummiksi - ja vielä vähemmän lahoja sellaisia.

Onhan siellä täällä yhä vanhoja koivuja. No on, mutta eivät yksittäiset puut vielä metsää tee. Ja hömppä, joka kovertaa itse pesänsä tuohen alle lahoon koivuun, ei löydä enää mitään hoidetusta istutusmetsästä. Tali- ja sinitinteillä sen sijaan menee hyvin, kun joka pihapiiri on pöntötetty.

Palokärjen huudot ja törröttäjissä hyörivät hömpät saivat aikaan hetkellisen illuusion yhteydestä erämaahan. Näinä päivinä päivänvalo vain jää niin lyhyeksi, etten ainakaan työpäivinä ehdi käydä missään lähimetsiä kauempana, varsinkin kun koirakin pitäisi kuljettaa mukana. Iltaisin luen kirjoja - nyt luvussa on Anni Kytömäen Mirabilis, jossa on paljon mielenkiintoisia elementtejä. Kirjoitan siitä varmaan loppuun päästyäni arvostelun, koska se johdatti tutkimaan lisää joitain tuntemattomuuteen kadonneita historian säikeitä, kuten suomalaisia siirtokuntahankkeita Amurinmaalla ja kapteeni Fridolf Höökin vaiheita.

Martaita ja baklavaa

On saavuttu marraskuun puolelle. Luurangoiksi ja vampyyreiksi pukeutuneet monikansalliset lapset kävivät ovella kolistelemassa. Ovikello ei ilmeisesti toiminut, mutta koira sen sijaan toimi, ja hysteerisestä haukusta tiesin, että joku on pihalla.

Sieltä löytyikin kasa pelottavan näköisiä lapsia, mutta heidän pelästyksensä piti ensin tyynnyttää ja koira repiä takaisin sisätiloihin, jotta pystyivät esittämään minulle itsetietoisen haasteensa: karkkia tai kepponen. Karkkeja ei ollut, mutta onneksi löysin ja luovutin suosiolla avaamattoman paketillisen Pirkan suklaakeksejä. Ne saivat aikaan miltei välittömän saaliinjakoriidan oven eteen kertyneiden henkimaailman olentojen kesken, mutta joku heistä äkkäsi äkkiä ryhmäänsä tuijottavan hirvenkallon varastoni seinässä ja vanhimmille lapsista tuli mieleen siirtyä seuraavan naapurin kimppuun. Kepposia ei ole kuulunut, joten keksit kaiketi kelpasivat.

Kävin koiran kanssa Malmin hautuumaalla. Kävelimme sinne koko matkan ja takaisin ja palatessa söimme pizzan Viikin Vamoksessa, jossa oli toinen tummanpuhuva nuorisojoukko, tosin vanhempia teinejä, sekä mustia että valkoisia, miettimässä naapuripöydässä lyriikkoja melko rasistiselta kuulostaneeseen räp-biisiin manne Allanista. Minua ja koiraa kohtaan he olivat kuitenkin kohteliaita.

Varsinainen syyni mennä hautausmaalle eivät tosin olleet oman lähipiirin vainajat - vaikka eräs entinen hyvä ja isänmaallinen esimieheni kuolikin juuri pyhäinpäivän aattona - vaan Malmin kalmistolta pitkin vuotta raportoitui pähkinänakkeli, jonka olisin mielelläni lisännyt Suomi-vuodareihin. Mutta eihän sitä tietenkään löytynyt - päivä oli liian sateinen ja harmaa. Tali- ja sinitiaisia ja mustarastaita kyllä piisasi.

Lokakuun viime päivinä olin onnekkaampi tavanomaisella koiranulkoilutusreitilläni Kurkimäestä Kivikkoon ja takaisin, sillä löysin Kivikon puoleisesta päästä reittiä kerrankin oikean rarin: pikkusirkun. Vaikka kyseinen laji pesii Koillis-Suomessa, en ole sitä elämäni aikana nähnyt kovin monta kertaa: kerran tai pari pesimäseuduillaan Kuusamon ja Kainuun suunnalla, kerran Turussa loppusyksystä, pari kertaa talvehtimisalueillaan Kaakkois-Aasiassa sekä nyt sitten tässä kotikulmilla. Se oli niitetyn mäen rinteessä seuranaan isoja parvia tiklejä, keltasirkkuja ja pikkuvarpusia.

Minua ilahdutti myös löytää pari kertaa reitiltä pyrstötiaisten parvia. Siinä on luultavasti Suomen söpöin lintu: valkoinen höyhenpallo, johon on tuikattu musta tikku pyrstöksi ja sipaistu hieman mustaa ja roosaa siipiin. Vaikka ovathan myös nuo reitin yleisimmät lajit, tali- ja sinitiainen, kaikin puolin kauniita. Lähitienoon peippolinnuista varsinkin punatulkku ja tikli jaksavat aina ihastuttaa.

Sain kutsun suomalais-uzbekkilaiseen kulttuuritilaisuuteen, jonka järjesti aivan naapurissa samassa lähiössä asuva, pitkään Suomessa ollut ja suomea puhuva uzbekki. Suomalaisneito kertoi kokemuksistaan suomen kielen opettajana Taškentissa, jossa vasta viime kuussa kävin. Sitten oli pilahvia, piiraita ja baklavaa.