Tallinnassa vuosittain
pidetyn Pohjois-Euroopan parhaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen konferenssin
yhteydessä oli jälleen aika suorittaa automatka Kiovasta kaukaiseen pohjoiseen
ja takaisin. Kuten edellisvuosina, käytin tilaisuutta käymiseen myös kotimaassa
Suomessa.
Valko-Venäjä kautta
kulkisi lyhin reitti Kiovan ja Helsingin välillä, mutta siellä on tullut
pakolliseksi suomalaisten kehittämän maksullisen jäljityslaitteen ottaminen
autoon matkan ajaksi, mistä syntyy ylimääräistä vaivaa. Liian tarkka
reaaliaikainen seuranta on aina tarpeeton turvallisuusriski, mahdollistaen
vihollisen provokaatiot ynnä muut ikävyydet. Niinpä reitiksi valikoitui tällä
kertaa sekä meno- että paluumatkalla lännen kautta koukkaava reitti Kiovasta
Kovelin tietä Puolaan, sitten Itä-Puolaa pitkin ja Suwałkin käytävän kautta
Liettuaan, Via Balticaa pitkin
Kaunasin ja Riian kiertäen sekä Pärnussa pysähtyen Tallinnaan. Laivalla
Helsinkiin. Suomessa ehdin pääkaupungin lisäksi käydä Forssassa ja parissa
pääkaupunkiseudun lintupaikassa.
Georgialaiset saivat jo
keväällä viisumivapauden Schengen-alueelle kun taas ukrainalaiset joutuvat
odottamaan ensi kuun puoliväliin. Muitakaan tulijoita ei ilmaiselle
autokyydilleni Euroopan halki ja takaisin tällä kertaa tullut, joten otin
kotikaukaasini mukaan ja suuntasimme kohti Kovelia ja Puolan rajaa. Tämä
hyväkuntoinen ja leveä mutta rauhallinen pohjoinen väylä kulkee halki metsäisen
Pohjois-Ukrainan ja neljän oblastin – Kiovan, Žytomyrin, Rivnen ja Volynian. Kovelin
jälkeen raja saavutetaan kohdassa, jossa Puolan puolella on vastassa Chełmin
historiallinen kaupunki.
* * *
Ennen Kovelia tie katkesi
kuitenkin mystisesti, sillä pimeydessä keskellä korpitaivalta oli bussitettu
paikalle mielenosoittajia, jotka olivat katkaisseet tien marssimalla sankkana
kaksoisrivinä edestakaisin suojatietä pitkin. Liikenne seisoi; läpi päästettiin
vain salaperäisiä rekkoja ja mafia-autoja. Erityisesti ulkomaalaisten autojen,
kuten meidän ja paikalle juuttuneiden liettualaisten, puolalaisten ja
romanialaisten, piinaaminen tuntui tuovan huligaaneille erityistä mielihyvää.
Partiopoliisit seurasivat vierestä apaattisina länsimaiden maksamine uusine
partioautoineen, tekemättä elettäkään tien avaamiseksi.
Mielenosoittajat
vaikuttivat maksetuilta, sillä he eivät millään tavoin tehneet tiettäväksi
syitä protestilleen ja koostuivat suurelta osin eläkeläisistä. Volynian ja
Rivnen alueilla on kehittynyt perinteitä tämänkaltaisille protesteille –
välillä ovat ukrainalaiset kansallismieliset toimeenpanneet saartoja venäläisiä
rekkoja vastaan, välillä taas venäläismieliset yrittäneet haitata kaikin tavoin
Ukrainan ja Puolan suhteita. Paikalliset laittomat meripihkanlouhijat – joiden aarnivalkeita
savusi varsinkin Rivnen läänin pohjoisosissa – ovat niin ikään masinoineet tiesulkuja
protesteiksi toimintaansa kohdistuneille viranomaistoimille.
Vasta jälkeenpäin muuan
informantti kertoi, että motiivina oli ollut protestoida kuolleiden
kotieläinten dumppaamista Kovelissa sijaitsevasta laitoksesta piirikunnan
maille. Epäselväksi jäi, miksi Kovelin paikallisviranomaisia vastaan suunnattu
protesti suunnattiin viattomia Puolaan pyrkiviä yksityisautoilijoita vastaan.
Tapahtuma vaikutti masinoidulta, etenkin kun se sattui samaan aikaan
lukemattomien muiden, voitonpäivän imperialistiseen uhoon liittyvien vihamielisten
provokaatioiden kanssa, jolloin poliisin voimat olivat muutenkin äärimmilleen
viritettyjä. Miksi kuolleesta lehmästä kiivastuneet vanhukset muka olisivat
erityisesti halunneet terrorisoida kansainvälistä rengasliikennettä –
kieltäytyen kertomasta kysyjille, mistä teiden tukkimisessa oli kyse?
Meiltä kului neljä tuntia
turhaa aikaa ensin odotteluun siinä toivossa, että tiesuluista olisi päässyt
läpi mielenosoittajien osoitettua mieltään (kuten poliisi meille ensin kertoi),
ja sitten siihen, että piti kiertää 200 km lenkki Lutskin kautta – vain kohdataksemme
jälleen uuden tiesulun Kovelin eteläpuolella. Täällä partiopoliisin edustaja
oli kuitenkin hieman avuliaampi ja sai meidät lopulta läpi erään rekan
vanavedessä. Jäimme yöksi motelliin Ljubomliin epätietoisina siitä,
pääsisimmekö seuraavana aamuna ylittämään Puolan rajan Starovoitovessa.
* * *
Seuraavana aamuna
ongelmat olivat kaikonneet ja Puolan raja tervehti meitä ystävällisin hymyin,
jotka kertoivat meidän saapuneen länsimaista sivistystä edustavan
pohjoisatlanttisen sotilasliittouman alueelle. Seuraavan kerran jättäisimme
turvatakuut ja läntisen turvallisuuskehän vasta siirtyessämme Virosta laivalla Ukrainan
tavoin rajamaaksi asettuneeseen Suomeen. Kukaan ei kysellyt georgialaiselta
viisumia, joten nyt on käytännössä testattu, että viisumivapaus on totta ja
toimii.
Emme tällä kertaa
pysähtyneet Chełmiin (jossa sielläkin on hieno vanhakaupunki), emmekä aivan
vielä suunnanneet lyhintä reittiä pohjoiseen, vaan ajoimme kulttuuripysähdykselle
Lubliniin, joka on komea keskiaikainen kaupunki Itä-Puolassa. Tai siis sen
vanhakaupunki on keskiaikainen, ympärillä levittäytyy uudempia ja matkailijan
kannalta vähemmän näyttäviä kaupunginosia. Kiersimme Lublinin kuvauksellisia
mukulakivikatuja, kävimme Lublinin uusgoottilaisessa linnassa, jossa on myös
kaupunginmuseo, sekä syömässä ja kahvilla ravintola Magiassa, koska matkakumppanini on innostunut taikuuteen, taruihin
ja satuihin.
Lublinista jatkoimme
halki Itä-Puolan pohjoiseen. Päivä oli pilvinen mutta muuten kaunis. Lublinista
Lubartówiin oli matkan ainoa mateleva ruuhka, mutta siitä selvittyämme
matkanteko oli jouhevaa. Pysähdyimme Sarnakissa ja Siemiatyczessä, jatkoimme
Bielsk Podlaskiin ja kohti Białystokia. Tähän asti kaikki hyvin. Białystokin
jälkeisissä metsissä tehtiin pari metsäretkeä ja näin mm. palokärjen ja
kanahaukan. Edellisiltana Ukrainan puolella olin saanut lehtokurpan Ukrainan
listalleni ja lisäksi näimme paljon nisäkkäitä: kettuja, rusakkoja, siilejä ja
mäyrän. Nisäkkäiden suhteen ei Puolan puolella ollut tuona iltana onnea, koska
pian Augustówia lähestyttäessä alkoi yllättäen lumimyrsky, taivas muuttui
harmaaksi ja pian pimeäksi ja maat peittyivät lumihankiin. Suuret rakeet
kopsahtelivat auton kattoon.
Näissä äärimmäisissä
olosuhteissa jatkoimme kuitenkin sankarillisesti eteenpäin kohti arktista
päämääräämme, luonnonvoimia uhmaten, ja pysähtyen välillä huoltoasemalle
jossain Suwałkin käytävässä ihmettelemään olimmeko vahingossa saapuneet
Siperiaan vai jonkinlaiseen aikapoimuun, joka oli heittänyt meidät Kiovan ja
Lublinin kesästä keskelle ydintalvea. Saavutimme kuitenkin aavemaisen tyhjänä häämöttävän
Liettuan rajan, ja kun Kalvarijassa ei ainoa tielle asti näkynyt motelli
näyttänyt olevan lainkaan asuttu, päätimme poiketa maantieltä Marijampolėn
kaupunkiin. Siellä asetuimme ensimmäiseen löytämäämme hotelliin, joka antoi
meille avuliaasti alennuksen, koska luonnonolosuhteet olivat niin ankarat.
* * *
Seuraavana aamuna
astuessamme aamiaisen kautta ulos, henkisesti valmistautuneina kaivamaan autoni
hangesta, löysimme auringonpaisteisen kaupunginaukion skeittailevine lapsineen.
Marijampolėsta ulos ajaessamme pellot viheriöivät ympärillä seesteisessä
aamussa eikä edellisyön lumimyrskystä näkynyt jälkeäkään.
Matka taittui näissä
aurinkoisissa tunnelmissa halki Liettuan, Kaunasin ja Panevėžysin sivuitse ja
Latvian rajalle. Latvian puolella Bauskassa pysähdyimme matkaostoksille jo
tutuksi käyneessä marketissa, sitten kohti Iecavaa ja Väinäjoen patojärvelle,
padon ja Salaspilsin kautta Riian ohitustielle ja Via Balticalle.
Parissa paikassa Saulkrastin ja Salacgrīvan
rannikolla pysähdyimme Itämeren hiekkarannoille. Oli yhä koleaa, mutta näkymät
olivat kauniit ja rannat tyhjiä ihmisistä. Matkatoverini puuhasi jotain
rantavedessä ja nähdessäni lopputuloksen hän oli kirjoittanut hiekkaan sanan Happy. Hänellä on tapana ilmaista
itseään epäsuorasti, piirtäen, kirjoitellen paperilapuille tai soittamalla
tiettyjä lauluja, mieluummin kuin avoimesti kertoen.
Joten jatkoimme matkaa.
Koska itse olin menossa tärkeään konferenssiin eikä matkatoverini ollut
tavoittanut ainoaa Tallinnassa tuntemaansa kaveria, olin Marijampolėssa
varannut hänelle hostellipaikan vanhastakaupungista ja sunnuntai-iltapäiväksi
laivan, jolla ylittäisimme Suomenlahden, kun konferenssini olisi ohi.
Ajomatkalle Kiovan ja Tallinnan
välille mahtuu yleensä vähintään kaksi kunnollista kulttuuripysähdystä, ja kun
Lublin oli ollut ensimmäinen, toiseksi valikoitui tällä kertaa Pärnu. Pärnussa
oli omituisen autiota – oli vielä huhtikuisen tuntuista, koleaa, eikä väki
vielä ollut lähestynytkään rantoja. Pällistelimme vähän ympärillemme, söimme
sitten päivän lämpimän aterian ja jatkoimme loput matkasta Tallinnaan.
Sekä Latviassa että
Pärnun seudulla oli yhä pelloilla paljon tundra- ja metsähanhia. Kurkiakin
siellä täällä.
* * *
Tallinnan konferenssi on
vuodesta toiseen ollut vuoden paras. Viron presidentti oli tällä välin
vaihtunut, mutta taso ei siitä laskenut. Uuden nuoren naispresidentin persoona
näkyi silti jonkin verran erilaisena tyylinä ja kutsulistakin oli laajentunut
uusiin suuntiin. Kuten Ilves, myös Kersti Kaljulaid minglasi hyvin
epämuodollisesti vieraiden joukossa, osallistui itse rohkeasti väittelyihin ja
kukkui yötä myöten konferenssin kuuluisissa yöpöllösessioissa.
Suomeen näytettiin
kiinnitettävän erityistä huomiota monessa yhteydessä konferenssia – kiiteltiin ja
ylistettiin läheisyyttä Suomen kanssa, muistettiin Suomen itsenäisyyden
satavuotisjuhlaa, ja kunniapuhujana oli Suomen presidentti, jota en ollut
edellisinä vuosina konferenssissa nähnyt.
Lennart Meri
-konferenssissa on parasta se, että siellä elää aitona ja konkreettisena
läntisen yhteisöllisyyden henki. Alustukset ja keskustelut eivät juuri koskaan
ole juhlallista pönötystä eivätkä kankeita kirjauksia siitä, minkä kaikki jo
tietävät – no, tähän on nähty pari poikkeusta, mutta ne ovat poikkeuksia. Sen
sijaan kun 90 % osanottajista on jo valmiiksi samalla peruslehdellä, aikaa ei
tarvitse tuhlata siihen, että jouduttaisiin selittämään aivan perusasioita tai
kiistelemään siitä ovatko kaikkien tietämät tosiasiat tosiasioita vai eivät.
Aikaa ei tuhlata siihen, että tasapuolisuuden vuoksi muistettaisiin aina
kerrata valheet ikään kuin tasaveroisina vaihtoehtototuuksina tosiasioiden
rinnalla. Tämä ei silti tarkoita, että konferenssissa vallitsisi puuduttava
konsensus. Ei suinkaan. Siellä kiistellään ja väitellään rohkeasti ja
avoimesti, kuten länsimaiseen sivistysperinteeseen kuuluu. Paneelit on aina
rakennettu siten, että niissä syntyy selviä ristiriitoja ja poliittisia
näkemyseroja. Panelistit näykkivät toisiaan ja heittelevät ironisia
huomautuksia, mutta eivät huuda, eivät marssi ulos ovet paukkuen.
Kaljulaidin rohkeutta –
ehkä jopa hullunrohkeutta – osoitti se, että keskusteluihin osallistuivat myös
Kremlin polit-teknologinen äänitorvi ja Kiinan valtion edustaja, ilman että
näiden läsnäolo mitenkään muutti keskustelua varovaisemmaksi tai vähemmän
informatiiviseksi. Kiinalainen oli asiaankuuluvan hillitty, mutta kremloidi
tykitti propagandaansa niin, että hänet tavallisesti piti vaientaa
keskeyttämällä. Silti hänen läsnäolonsa oli erinomaisen informatiivista –
kuultiinhan suoraan hevosen suusta, että Venäjä haluaa palauttaa
suurvalta-asemansa ja etupiirijaon Eurooppaan, että se katsoo itselleen
kuuluvan sellaisen aseman, jossa ainoa tasa-arvoinen pelaaja Venäjän kanssa on
Yhdysvallat, ja että tämä näkemys pohjaa ydinaseiden käyttövalmiuteen. Jännää
kyllä, kukaan länsimaisista pehmentelevistä Venäjän ymmärtäjistä ei alkanut
kiistää venäläisen näkemyksiä. Realistisen koulukunnan Nato-haukat tuntuivat
olevan hänen kanssaan paljon paremmin samalla aaltopituudella.
Panin ilahtuneena
merkille suomalaisosanottajien määrän lisääntymisen. Ehkä se johtui presidenttimme
läsnäolosta, mene ja tiedä, tai ehkä Virossa on huomattu kiinnittää huomiota
myös nuorempiin alan harrastajiin, kuten turpobloggareihin. Silti moni sellainen
suomalainen, jonka soisi olevan paikalla, asiantunteva ja periaatteessa
oikeamielinen, loisti yhä poissaolollaan. Kumma juttu, kun Tallinna on ihan
vieressä ja konferenssi yleensä viikonloppuna. Osa sessioista on suljettuja ja
vain kutsuvieraille, mutta hyvin suuri osa avoimia (edellyttävät toki
ilmoittautumista ja rekisteröitymistä).
* * *
Konferenssin päätyttyä
poimin georgialaisen taas kyytiin ja ylitimme Suomenlahden iltaiseen mutta yhä
valoisaan Helsinkiin. Suomessakin talvi oli onneksi tuohon mennessä päättynyt
eikä lunta näkynyt enää pääkaupunkiseudulla.
Kuten aina käydessäni
Helsingissä, täysin vapaita hetkiä ei juuri ollut eikä romaaninikaan siten
edistynyt. On niin paljon tavattavia ihmisiä, ja tällä kertaa lisäksi käytännön
asioita, joita piti hoitaa liittyen asunto- ja omaisuusjärjestelyihin. Ehdin
kuitenkin käydä ystäväperheen ja kummilasten kanssa Korkeasaaressa sekä
tietysti useammilla lounailla ja pitkillä iltaoluilla. Tällä kertaa
kaupunginosista tulivat keskustan lisäksi oleilun kohteiksi Myllypuro,
Kurkimäki, Marjaniemi, Itäkeskus, Pukinmäki ja vielä rakenteilla oleva Jätkäsaari.
Riihimäellä kirjatukun
myyjä kysyi, olemmeko kaukaa matkalta tulossa, ja vastasin, että itse asiassa
olemme täällä matkalla, koska toistaiseksi asun Ukrainassa. Hän siihen, että
voi kun itsekin voisi asua ulkomailla. Suomea paratiisina pitävä georgialainen
oli tästä järkyttynyt. Minä ymmärsin neidin huomautuksen ilmastollisen kontekstin
ja lohdutin, että eiköhän tästä pari viikkoa eteenpäin jo ala tuntua siltä,
että Suomi on ihmiselämälle sopiva paikka.
Forssasta palatessa
käväisin katsastamassa sekä Finnoon että Laajalahden Otaniemen puoleisen Maarin
tornin pään. Edellisessä oli hyviä valokuvausmahdollisuuksia – telkkiä,
tukkasotkia, lapasorsia ja mustakurkku-uikkuja aivan hollilla. Jälkimmäisessä
taas oli lietteillä paljon tyllejä ja lapinsirrejä, ruokokerttusia ja
pajusirkkuja äänessä, tervapääskyjä jo taivaalla ja muutama keltavästäräkki
saapuneina.
* * *
Ylittäessämme
Suomenlahden jälleen etelään päin liittyi seuraamme Liepājaan matkalla ollut suomalainen
ystävämme, joka missasi Riian-bussinsa, koska ei olisi ehtinyt ajoissa
satamasta bussijaamaan. Hän ei ollut käynyt aiemmin Tartossa, joten sitä
suuremmalla syyllä päätimme varioida reittiä paluumatkan osalta niin, että
tavanomaisen Via Baltican sijaan
ajoimmekin illaksi Tarttoon, jossa perjantai-ilta kului rattoisasti syöden ja
juoden.
Seuraavana päivänä
jatkoimme Tartosta Valgaan, kävimme Valkan latvialaisella puolella tien varteen
jäävillä saksalaisella ja juutalaisella hautuumaalla, ja ajoimme sitten
Liivinmaan Sveitsin hienoja maisemia pitkin kohti Riikaa. Päivän
kulttuuripysähdys oli Cēsisin keskiaikaisessa kaupungissa, saksaksi Wenden ja
viroksi Võnnu. Jätimme suomalaisen matkatoverimme Baltezersin pikkukaupunkiin
ja jatkoimme Riian ohitustielle, koska Riikaan sisään ja sieltä ulos ajaminen
on runsaan liikenteen vuoksi aina hidasta puuhaa, napsaisten helposti
tuntikausia pois matkanteosta.
Riian eteläpuolelle
päästyämme matka jatkui tuttua reittiä Iecavan ja Bauskan ostospisteen kautta
Liettuaan ja siellä maalaismaisemien halki Marijampolėen, jossa teimme visiitin
menomatkalla käyttämäämme hotelliin, koska olimme vasta Tallinnassa huomanneet
georgialaisen kadottaneen johonkin nahkatakkinsa. Se oli luultavasti kännykän
ohella hänen kallisarvoisin omistamansa asia, joten kannatti yrittää. Ihme ja
kumma, se tosiaan oli jäänyt juuri Marijampolėen (minulla on yhä jonkin verran
päättelytaitoa jäljellä) ja rehellinen hotellihenkilökunta oli laittanut sen
talteen ja luovutti meille. Voi riemua.
Ilta lankesi Kalvarijan
tienoolla ja auton tuulilasiin ja kattoon alkoi taas kopsahdella jytkyjä, aivan
kuin menomatkan lumi- ja raemyrsky olisi palannut. Mutta niinhän ei voinut
olla, koska ulkona oli kuuma, suorastaan helteinen kesäyö. Ilmassa sinkoili
suuria hyönteisiä, joiden ensin oletin olevan vaelluksella olevia gammayökkösiä
tai jotain vastaavaa – sen verran massana niitä tuli. Vasta seuraavana aamuna
Suwałkissa yövyttyämme saatoimme nähdä metsäosuuksien läpi kulkevilla teillä
tuhansittain kuolleita saksan- tai kastanjaturilaita. Melolonthien parveilu
jatkui myös Itä-Puolan taipaleellamme, myös päiväsaikaan, vaikka autoa päin
iskeytyi niitä nyt paljon vähemmän kuin Etelä-Liettuassa.
* * *
Viimeinen matkapäivämme
kattoi yli tuhat kilometriä ajomatkaa Suwałkista Kiovaan saakka, Itä-Puolan ja
Pohjois-Ukrainan halki, mutta onni oli myötäisemme. Ei tarvinnut pitää
erityistä kiirettä ja taukojakin pidimme lukuisia, sekä huoltoasemilla,
kahviloissa että luontokohteissa, ja silti ehdimme mukavasti illaksi Kiovaan,
jonne pikkuveljeni oli lentänyt jo edeltä asuntoani miehittämään.
Olimme onnekkaita myös
nisäkäshavaintojen suhteen, sillä matkan varrella näimme useamman metsäkauriin,
yhden saksanhirven ja pellonlaitaa jolkottavan suuren koiraeläimen, joka näytti
erittäin paljon kultašakaalilta. Kenties se olikin se, sillä laji on viime
aikoina levittäytynyt pohjoiseen ja tavattu aina Virosta saakka.
Sarnakin kohdalla
poikkesimme menomatkan reitistämme ajaen itään kohti Biała Podlaskaa ja Włodawaa,
joka tie kulkee ajoittain aivan Valko-Venäjän rajaa hipoen. Löysin reitin
varrelta erinomaisen, itselleni aiemmin tuntemattoman kosteikon, jossa lauloivat rastaskerttuset ja
ruokosirkkalinnut, ja sain uusina Puolan-listalleni mm. kaulushaikaran ja luhtakanan,
läheisestä metsästä myös harmaapäätikan.
Heti kun Ukrainan raja
oli ylitetty, siihenastinen seesteinen kesäpäivä päättyi ja alkoi sade, mutta
silti Ukrainassakin oli jo kesä, kaikki puut täydessä lehdessä ja –
valitettavasti – myös hyttyset sankoin parvin liikkeellä pohjoisella, Pripjatin
soihin rajoittuvalla metsätaipaleella. Kiovaan ehdimme juuri kun aurinko oli
painunut mailleen.