lauantai 27. toukokuuta 2017

Taas sinne ja takaisin

Tallinnassa vuosittain pidetyn Pohjois-Euroopan parhaan ulko- ja turvallisuuspoliittisen konferenssin yhteydessä oli jälleen aika suorittaa automatka Kiovasta kaukaiseen pohjoiseen ja takaisin. Kuten edellisvuosina, käytin tilaisuutta käymiseen myös kotimaassa Suomessa.

Valko-Venäjä kautta kulkisi lyhin reitti Kiovan ja Helsingin välillä, mutta siellä on tullut pakolliseksi suomalaisten kehittämän maksullisen jäljityslaitteen ottaminen autoon matkan ajaksi, mistä syntyy ylimääräistä vaivaa. Liian tarkka reaaliaikainen seuranta on aina tarpeeton turvallisuusriski, mahdollistaen vihollisen provokaatiot ynnä muut ikävyydet. Niinpä reitiksi valikoitui tällä kertaa sekä meno- että paluumatkalla lännen kautta koukkaava reitti Kiovasta Kovelin tietä Puolaan, sitten Itä-Puolaa pitkin ja Suwałkin käytävän kautta Liettuaan, Via Balticaa pitkin Kaunasin ja Riian kiertäen sekä Pärnussa pysähtyen Tallinnaan. Laivalla Helsinkiin. Suomessa ehdin pääkaupungin lisäksi käydä Forssassa ja parissa pääkaupunkiseudun lintupaikassa.

Georgialaiset saivat jo keväällä viisumivapauden Schengen-alueelle kun taas ukrainalaiset joutuvat odottamaan ensi kuun puoliväliin. Muitakaan tulijoita ei ilmaiselle autokyydilleni Euroopan halki ja takaisin tällä kertaa tullut, joten otin kotikaukaasini mukaan ja suuntasimme kohti Kovelia ja Puolan rajaa. Tämä hyväkuntoinen ja leveä mutta rauhallinen pohjoinen väylä kulkee halki metsäisen Pohjois-Ukrainan ja neljän oblastin – Kiovan, Žytomyrin, Rivnen ja Volynian. Kovelin jälkeen raja saavutetaan kohdassa, jossa Puolan puolella on vastassa Chełmin historiallinen kaupunki.

*   *   *

Ennen Kovelia tie katkesi kuitenkin mystisesti, sillä pimeydessä keskellä korpitaivalta oli bussitettu paikalle mielenosoittajia, jotka olivat katkaisseet tien marssimalla sankkana kaksoisrivinä edestakaisin suojatietä pitkin. Liikenne seisoi; läpi päästettiin vain salaperäisiä rekkoja ja mafia-autoja. Erityisesti ulkomaalaisten autojen, kuten meidän ja paikalle juuttuneiden liettualaisten, puolalaisten ja romanialaisten, piinaaminen tuntui tuovan huligaaneille erityistä mielihyvää. Partiopoliisit seurasivat vierestä apaattisina länsimaiden maksamine uusine partioautoineen, tekemättä elettäkään tien avaamiseksi.

Mielenosoittajat vaikuttivat maksetuilta, sillä he eivät millään tavoin tehneet tiettäväksi syitä protestilleen ja koostuivat suurelta osin eläkeläisistä. Volynian ja Rivnen alueilla on kehittynyt perinteitä tämänkaltaisille protesteille – välillä ovat ukrainalaiset kansallismieliset toimeenpanneet saartoja venäläisiä rekkoja vastaan, välillä taas venäläismieliset yrittäneet haitata kaikin tavoin Ukrainan ja Puolan suhteita. Paikalliset laittomat meripihkanlouhijat – joiden aarnivalkeita savusi varsinkin Rivnen läänin pohjoisosissa – ovat niin ikään masinoineet tiesulkuja protesteiksi toimintaansa kohdistuneille viranomaistoimille.

Vasta jälkeenpäin muuan informantti kertoi, että motiivina oli ollut protestoida kuolleiden kotieläinten dumppaamista Kovelissa sijaitsevasta laitoksesta piirikunnan maille. Epäselväksi jäi, miksi Kovelin paikallisviranomaisia vastaan suunnattu protesti suunnattiin viattomia Puolaan pyrkiviä yksityisautoilijoita vastaan. Tapahtuma vaikutti masinoidulta, etenkin kun se sattui samaan aikaan lukemattomien muiden, voitonpäivän imperialistiseen uhoon liittyvien vihamielisten provokaatioiden kanssa, jolloin poliisin voimat olivat muutenkin äärimmilleen viritettyjä. Miksi kuolleesta lehmästä kiivastuneet vanhukset muka olisivat erityisesti halunneet terrorisoida kansainvälistä rengasliikennettä – kieltäytyen kertomasta kysyjille, mistä teiden tukkimisessa oli kyse?

Meiltä kului neljä tuntia turhaa aikaa ensin odotteluun siinä toivossa, että tiesuluista olisi päässyt läpi mielenosoittajien osoitettua mieltään (kuten poliisi meille ensin kertoi), ja sitten siihen, että piti kiertää 200 km lenkki Lutskin kautta – vain kohdataksemme jälleen uuden tiesulun Kovelin eteläpuolella. Täällä partiopoliisin edustaja oli kuitenkin hieman avuliaampi ja sai meidät lopulta läpi erään rekan vanavedessä. Jäimme yöksi motelliin Ljubomliin epätietoisina siitä, pääsisimmekö seuraavana aamuna ylittämään Puolan rajan Starovoitovessa.

*   *   *

Seuraavana aamuna ongelmat olivat kaikonneet ja Puolan raja tervehti meitä ystävällisin hymyin, jotka kertoivat meidän saapuneen länsimaista sivistystä edustavan pohjoisatlanttisen sotilasliittouman alueelle. Seuraavan kerran jättäisimme turvatakuut ja läntisen turvallisuuskehän vasta siirtyessämme Virosta laivalla Ukrainan tavoin rajamaaksi asettuneeseen Suomeen. Kukaan ei kysellyt georgialaiselta viisumia, joten nyt on käytännössä testattu, että viisumivapaus on totta ja toimii.

Emme tällä kertaa pysähtyneet Chełmiin (jossa sielläkin on hieno vanhakaupunki), emmekä aivan vielä suunnanneet lyhintä reittiä pohjoiseen, vaan ajoimme kulttuuripysähdykselle Lubliniin, joka on komea keskiaikainen kaupunki Itä-Puolassa. Tai siis sen vanhakaupunki on keskiaikainen, ympärillä levittäytyy uudempia ja matkailijan kannalta vähemmän näyttäviä kaupunginosia. Kiersimme Lublinin kuvauksellisia mukulakivikatuja, kävimme Lublinin uusgoottilaisessa linnassa, jossa on myös kaupunginmuseo, sekä syömässä ja kahvilla ravintola Magiassa, koska matkakumppanini on innostunut taikuuteen, taruihin ja satuihin.

Lublinista jatkoimme halki Itä-Puolan pohjoiseen. Päivä oli pilvinen mutta muuten kaunis. Lublinista Lubartówiin oli matkan ainoa mateleva ruuhka, mutta siitä selvittyämme matkanteko oli jouhevaa. Pysähdyimme Sarnakissa ja Siemiatyczessä, jatkoimme Bielsk Podlaskiin ja kohti Białystokia. Tähän asti kaikki hyvin. Białystokin jälkeisissä metsissä tehtiin pari metsäretkeä ja näin mm. palokärjen ja kanahaukan. Edellisiltana Ukrainan puolella olin saanut lehtokurpan Ukrainan listalleni ja lisäksi näimme paljon nisäkkäitä: kettuja, rusakkoja, siilejä ja mäyrän. Nisäkkäiden suhteen ei Puolan puolella ollut tuona iltana onnea, koska pian Augustówia lähestyttäessä alkoi yllättäen lumimyrsky, taivas muuttui harmaaksi ja pian pimeäksi ja maat peittyivät lumihankiin. Suuret rakeet kopsahtelivat auton kattoon.

Näissä äärimmäisissä olosuhteissa jatkoimme kuitenkin sankarillisesti eteenpäin kohti arktista päämääräämme, luonnonvoimia uhmaten, ja pysähtyen välillä huoltoasemalle jossain Suwałkin käytävässä ihmettelemään olimmeko vahingossa saapuneet Siperiaan vai jonkinlaiseen aikapoimuun, joka oli heittänyt meidät Kiovan ja Lublinin kesästä keskelle ydintalvea. Saavutimme kuitenkin aavemaisen tyhjänä häämöttävän Liettuan rajan, ja kun Kalvarijassa ei ainoa tielle asti näkynyt motelli näyttänyt olevan lainkaan asuttu, päätimme poiketa maantieltä Marijampolėn kaupunkiin. Siellä asetuimme ensimmäiseen löytämäämme hotelliin, joka antoi meille avuliaasti alennuksen, koska luonnonolosuhteet olivat niin ankarat.

*   *   *

Seuraavana aamuna astuessamme aamiaisen kautta ulos, henkisesti valmistautuneina kaivamaan autoni hangesta, löysimme auringonpaisteisen kaupunginaukion skeittailevine lapsineen. Marijampolėsta ulos ajaessamme pellot viheriöivät ympärillä seesteisessä aamussa eikä edellisyön lumimyrskystä näkynyt jälkeäkään.

Matka taittui näissä aurinkoisissa tunnelmissa halki Liettuan, Kaunasin ja Panevėžysin sivuitse ja Latvian rajalle. Latvian puolella Bauskassa pysähdyimme matkaostoksille jo tutuksi käyneessä marketissa, sitten kohti Iecavaa ja Väinäjoen patojärvelle, padon ja Salaspilsin kautta Riian ohitustielle ja Via Balticalle. 

Parissa paikassa Saulkrastin ja Salacgrīvan rannikolla pysähdyimme Itämeren hiekkarannoille. Oli yhä koleaa, mutta näkymät olivat kauniit ja rannat tyhjiä ihmisistä. Matkatoverini puuhasi jotain rantavedessä ja nähdessäni lopputuloksen hän oli kirjoittanut hiekkaan sanan Happy. Hänellä on tapana ilmaista itseään epäsuorasti, piirtäen, kirjoitellen paperilapuille tai soittamalla tiettyjä lauluja, mieluummin kuin avoimesti kertoen.

Joten jatkoimme matkaa. Koska itse olin menossa tärkeään konferenssiin eikä matkatoverini ollut tavoittanut ainoaa Tallinnassa tuntemaansa kaveria, olin Marijampolėssa varannut hänelle hostellipaikan vanhastakaupungista ja sunnuntai-iltapäiväksi laivan, jolla ylittäisimme Suomenlahden, kun konferenssini olisi ohi.

Ajomatkalle Kiovan ja Tallinnan välille mahtuu yleensä vähintään kaksi kunnollista kulttuuripysähdystä, ja kun Lublin oli ollut ensimmäinen, toiseksi valikoitui tällä kertaa Pärnu. Pärnussa oli omituisen autiota – oli vielä huhtikuisen tuntuista, koleaa, eikä väki vielä ollut lähestynytkään rantoja. Pällistelimme vähän ympärillemme, söimme sitten päivän lämpimän aterian ja jatkoimme loput matkasta Tallinnaan.

Sekä Latviassa että Pärnun seudulla oli yhä pelloilla paljon tundra- ja metsähanhia. Kurkiakin siellä täällä.

*   *   *

Tallinnan konferenssi on vuodesta toiseen ollut vuoden paras. Viron presidentti oli tällä välin vaihtunut, mutta taso ei siitä laskenut. Uuden nuoren naispresidentin persoona näkyi silti jonkin verran erilaisena tyylinä ja kutsulistakin oli laajentunut uusiin suuntiin. Kuten Ilves, myös Kersti Kaljulaid minglasi hyvin epämuodollisesti vieraiden joukossa, osallistui itse rohkeasti väittelyihin ja kukkui yötä myöten konferenssin kuuluisissa yöpöllösessioissa.

Suomeen näytettiin kiinnitettävän erityistä huomiota monessa yhteydessä konferenssia – kiiteltiin ja ylistettiin läheisyyttä Suomen kanssa, muistettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, ja kunniapuhujana oli Suomen presidentti, jota en ollut edellisinä vuosina konferenssissa nähnyt.

Lennart Meri -konferenssissa on parasta se, että siellä elää aitona ja konkreettisena läntisen yhteisöllisyyden henki. Alustukset ja keskustelut eivät juuri koskaan ole juhlallista pönötystä eivätkä kankeita kirjauksia siitä, minkä kaikki jo tietävät – no, tähän on nähty pari poikkeusta, mutta ne ovat poikkeuksia. Sen sijaan kun 90 % osanottajista on jo valmiiksi samalla peruslehdellä, aikaa ei tarvitse tuhlata siihen, että jouduttaisiin selittämään aivan perusasioita tai kiistelemään siitä ovatko kaikkien tietämät tosiasiat tosiasioita vai eivät. Aikaa ei tuhlata siihen, että tasapuolisuuden vuoksi muistettaisiin aina kerrata valheet ikään kuin tasaveroisina vaihtoehtototuuksina tosiasioiden rinnalla. Tämä ei silti tarkoita, että konferenssissa vallitsisi puuduttava konsensus. Ei suinkaan. Siellä kiistellään ja väitellään rohkeasti ja avoimesti, kuten länsimaiseen sivistysperinteeseen kuuluu. Paneelit on aina rakennettu siten, että niissä syntyy selviä ristiriitoja ja poliittisia näkemyseroja. Panelistit näykkivät toisiaan ja heittelevät ironisia huomautuksia, mutta eivät huuda, eivät marssi ulos ovet paukkuen.

Kaljulaidin rohkeutta – ehkä jopa hullunrohkeutta – osoitti se, että keskusteluihin osallistuivat myös Kremlin polit-teknologinen äänitorvi ja Kiinan valtion edustaja, ilman että näiden läsnäolo mitenkään muutti keskustelua varovaisemmaksi tai vähemmän informatiiviseksi. Kiinalainen oli asiaankuuluvan hillitty, mutta kremloidi tykitti propagandaansa niin, että hänet tavallisesti piti vaientaa keskeyttämällä. Silti hänen läsnäolonsa oli erinomaisen informatiivista – kuultiinhan suoraan hevosen suusta, että Venäjä haluaa palauttaa suurvalta-asemansa ja etupiirijaon Eurooppaan, että se katsoo itselleen kuuluvan sellaisen aseman, jossa ainoa tasa-arvoinen pelaaja Venäjän kanssa on Yhdysvallat, ja että tämä näkemys pohjaa ydinaseiden käyttövalmiuteen. Jännää kyllä, kukaan länsimaisista pehmentelevistä Venäjän ymmärtäjistä ei alkanut kiistää venäläisen näkemyksiä. Realistisen koulukunnan Nato-haukat tuntuivat olevan hänen kanssaan paljon paremmin samalla aaltopituudella.

Panin ilahtuneena merkille suomalaisosanottajien määrän lisääntymisen. Ehkä se johtui presidenttimme läsnäolosta, mene ja tiedä, tai ehkä Virossa on huomattu kiinnittää huomiota myös nuorempiin alan harrastajiin, kuten turpobloggareihin. Silti moni sellainen suomalainen, jonka soisi olevan paikalla, asiantunteva ja periaatteessa oikeamielinen, loisti yhä poissaolollaan. Kumma juttu, kun Tallinna on ihan vieressä ja konferenssi yleensä viikonloppuna. Osa sessioista on suljettuja ja vain kutsuvieraille, mutta hyvin suuri osa avoimia (edellyttävät toki ilmoittautumista ja rekisteröitymistä).

*   *   *

Konferenssin päätyttyä poimin georgialaisen taas kyytiin ja ylitimme Suomenlahden iltaiseen mutta yhä valoisaan Helsinkiin. Suomessakin talvi oli onneksi tuohon mennessä päättynyt eikä lunta näkynyt enää pääkaupunkiseudulla.

Kuten aina käydessäni Helsingissä, täysin vapaita hetkiä ei juuri ollut eikä romaaninikaan siten edistynyt. On niin paljon tavattavia ihmisiä, ja tällä kertaa lisäksi käytännön asioita, joita piti hoitaa liittyen asunto- ja omaisuusjärjestelyihin. Ehdin kuitenkin käydä ystäväperheen ja kummilasten kanssa Korkeasaaressa sekä tietysti useammilla lounailla ja pitkillä iltaoluilla. Tällä kertaa kaupunginosista tulivat keskustan lisäksi oleilun kohteiksi Myllypuro, Kurkimäki, Marjaniemi, Itäkeskus, Pukinmäki ja vielä rakenteilla oleva Jätkäsaari.

Riihimäellä kirjatukun myyjä kysyi, olemmeko kaukaa matkalta tulossa, ja vastasin, että itse asiassa olemme täällä matkalla, koska toistaiseksi asun Ukrainassa. Hän siihen, että voi kun itsekin voisi asua ulkomailla. Suomea paratiisina pitävä georgialainen oli tästä järkyttynyt. Minä ymmärsin neidin huomautuksen ilmastollisen kontekstin ja lohdutin, että eiköhän tästä pari viikkoa eteenpäin jo ala tuntua siltä, että Suomi on ihmiselämälle sopiva paikka.

Forssasta palatessa käväisin katsastamassa sekä Finnoon että Laajalahden Otaniemen puoleisen Maarin tornin pään. Edellisessä oli hyviä valokuvausmahdollisuuksia – telkkiä, tukkasotkia, lapasorsia ja mustakurkku-uikkuja aivan hollilla. Jälkimmäisessä taas oli lietteillä paljon tyllejä ja lapinsirrejä, ruokokerttusia ja pajusirkkuja äänessä, tervapääskyjä jo taivaalla ja muutama keltavästäräkki saapuneina.

*   *   *

Ylittäessämme Suomenlahden jälleen etelään päin liittyi seuraamme Liepājaan matkalla ollut suomalainen ystävämme, joka missasi Riian-bussinsa, koska ei olisi ehtinyt ajoissa satamasta bussijaamaan. Hän ei ollut käynyt aiemmin Tartossa, joten sitä suuremmalla syyllä päätimme varioida reittiä paluumatkan osalta niin, että tavanomaisen Via Baltican sijaan ajoimmekin illaksi Tarttoon, jossa perjantai-ilta kului rattoisasti syöden ja juoden.

Seuraavana päivänä jatkoimme Tartosta Valgaan, kävimme Valkan latvialaisella puolella tien varteen jäävillä saksalaisella ja juutalaisella hautuumaalla, ja ajoimme sitten Liivinmaan Sveitsin hienoja maisemia pitkin kohti Riikaa. Päivän kulttuuripysähdys oli Cēsisin keskiaikaisessa kaupungissa, saksaksi Wenden ja viroksi Võnnu. Jätimme suomalaisen matkatoverimme Baltezersin pikkukaupunkiin ja jatkoimme Riian ohitustielle, koska Riikaan sisään ja sieltä ulos ajaminen on runsaan liikenteen vuoksi aina hidasta puuhaa, napsaisten helposti tuntikausia pois matkanteosta.

Riian eteläpuolelle päästyämme matka jatkui tuttua reittiä Iecavan ja Bauskan ostospisteen kautta Liettuaan ja siellä maalaismaisemien halki Marijampolėen, jossa teimme visiitin menomatkalla käyttämäämme hotelliin, koska olimme vasta Tallinnassa huomanneet georgialaisen kadottaneen johonkin nahkatakkinsa. Se oli luultavasti kännykän ohella hänen kallisarvoisin omistamansa asia, joten kannatti yrittää. Ihme ja kumma, se tosiaan oli jäänyt juuri Marijampolėen (minulla on yhä jonkin verran päättelytaitoa jäljellä) ja rehellinen hotellihenkilökunta oli laittanut sen talteen ja luovutti meille. Voi riemua.

Ilta lankesi Kalvarijan tienoolla ja auton tuulilasiin ja kattoon alkoi taas kopsahdella jytkyjä, aivan kuin menomatkan lumi- ja raemyrsky olisi palannut. Mutta niinhän ei voinut olla, koska ulkona oli kuuma, suorastaan helteinen kesäyö. Ilmassa sinkoili suuria hyönteisiä, joiden ensin oletin olevan vaelluksella olevia gammayökkösiä tai jotain vastaavaa – sen verran massana niitä tuli. Vasta seuraavana aamuna Suwałkissa yövyttyämme saatoimme nähdä metsäosuuksien läpi kulkevilla teillä tuhansittain kuolleita saksan- tai kastanjaturilaita. Melolonthien parveilu jatkui myös Itä-Puolan taipaleellamme, myös päiväsaikaan, vaikka autoa päin iskeytyi niitä nyt paljon vähemmän kuin Etelä-Liettuassa.

*   *   *

Viimeinen matkapäivämme kattoi yli tuhat kilometriä ajomatkaa Suwałkista Kiovaan saakka, Itä-Puolan ja Pohjois-Ukrainan halki, mutta onni oli myötäisemme. Ei tarvinnut pitää erityistä kiirettä ja taukojakin pidimme lukuisia, sekä huoltoasemilla, kahviloissa että luontokohteissa, ja silti ehdimme mukavasti illaksi Kiovaan, jonne pikkuveljeni oli lentänyt jo edeltä asuntoani miehittämään.

Olimme onnekkaita myös nisäkäshavaintojen suhteen, sillä matkan varrella näimme useamman metsäkauriin, yhden saksanhirven ja pellonlaitaa jolkottavan suuren koiraeläimen, joka näytti erittäin paljon kultašakaalilta. Kenties se olikin se, sillä laji on viime aikoina levittäytynyt pohjoiseen ja tavattu aina Virosta saakka.

Sarnakin kohdalla poikkesimme menomatkan reitistämme ajaen itään kohti Biała Podlaskaa ja Włodawaa, joka tie kulkee ajoittain aivan Valko-Venäjän rajaa hipoen. Löysin reitin varrelta erinomaisen, itselleni aiemmin tuntemattoman kosteikon, jossa lauloivat rastaskerttuset ja ruokosirkkalinnut, ja sain uusina Puolan-listalleni mm. kaulushaikaran ja luhtakanan, läheisestä metsästä myös harmaapäätikan.

Heti kun Ukrainan raja oli ylitetty, siihenastinen seesteinen kesäpäivä päättyi ja alkoi sade, mutta silti Ukrainassakin oli jo kesä, kaikki puut täydessä lehdessä ja – valitettavasti – myös hyttyset sankoin parvin liikkeellä pohjoisella, Pripjatin soihin rajoittuvalla metsätaipaleella. Kiovaan ehdimme juuri kun aurinko oli painunut mailleen.

perjantai 5. toukokuuta 2017

Totuus, valta ja viha

Venäjällä totuus ei ole kovin korkeassa arvossa. Korkein arvo on valta, joka edellyttää puolestaan voimaa. Todellisuus ei saa sitä horjuttaa. Venäjä ei halua tulla totuuden kolonisoimaksi. Totuudella on ilmeisesti jotain tekemistä kadehditun Lännen kanssa.

Onhan kirjoitettu, että paholainen on nimenomaan kateuden ruumiillistuma, ja kateus ilmenee aina arvonkieltona. Länsi on sitä, mitä Venäjä eräällä tavoin haluaisi olla, mutta tietää, ettei ole, joten Lännen arvo ja kunnia on kiellettävä. Tämä tehdään perikateellisten perinnekeinoin: vähättelemällä, herjaamalla, ilkkumalla – ja valehtelemalla. Totuuteen suhtaudutaan samalla tavoin. Valta ulotetaan yli totuuden siten, että valta kolonisoi totuuden eikä päinvastoin.

Tämä on taustalla, kun venäläinen luonto niin kiivaasti vihaa angloamerikkalaista terävää suorapuheisuutta – totuus tekee kipeää – ja saksalaista järjestelmällisyyttä – myös toden tekeminen tekee kipeää. Venäläisellä totuudella on vähän jos lainkaan tekemistä todellisuuden kanssa. Totuus on suorastaan jotain todellisuudelle vastakkaista – sen tehtävä ei ole kuvata todellisuutta vaan kolonisoida se.

Suomalainen ymmärtää venäläistä ehkä varsinaislänttä paremmin, sillä merkittävällä osalla suomalaisista – ainakin itäisemmällä haploryhmällä – tuntuu olevan sama taipumus kuin venäläisillä. Kun suomalainen puhuu ”tosiasioiden tunnustamisesta”, hän ei puhu tosiasioista länsimaisessa, objektiivisessa merkityksessä, vaan hän puhuu voima- ja valtasuhteista. Venäläisestä totuudesta. Se iskostettiin suomalaisten päihin isonvihan, pikkuvihan, sortokausien ja suomettumisen aikoina. Kuka ties se oli siellä alun alkaenkin, lauloihan Väinämöinenkin kerskailevan Joukahaisen suohon ja nai Aino-tyttösen tosiasioista sen kummemmin piittaamatta.

Ja pilkka – tuo kauhea, hirveä, Edgar Allan Poen lattialautojen alla kuvitteellisesti sykkivä sydän, jonka alati olemme kuulevinamme kantautuvan Ruotsista ja viime aikoina Virostakin – pohjaa sanana puun kylkeen kirveellä iskettyyn kuolinmerkkiin. Pilkattu on tuomittu kaadettavaksi, vähän kuin laumastaan eroon joutunut gnu leijonien kansoittamalla afrikkalaisella alkuarolla. Suomalainen pelkää pilkkaa kuin ruttoa.

*   *   *

Venäjän valtiaat – tai Valta, kuten sitä itäslaavilaisittain kutsutaan – ei taivu totuuden edessä, vaan totuuden on taivuttava. Kun totuus ei taivu vallan edessä, sille tehdään kuten Venäjällä yleensäkin tehdään taipumattomille: tapetaan. Venäläinen on sitkeä, todellisuuden edessä hän ei taivu, mutta ”tosiasioiden” edessä hän on aina taipuisa ja vääntyy Vallan ailahtelevien oikkujen mukaan vaikka mutkalle. Suomen kansallisperimän itäisemmässä aineksessa tämä taipumus (!) on niin ikään selvästi nähtävissä.

Suomen todellisen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuonna suuriruhtinaskunnan säätyläisjohtajat kokoontuivat jälleen Porvooseen hyllaamaan tsaaria ja pokkuroimaan hänen lähettiläälleen, aivan kuin Suomi ei olisikaan itsenäistynyt sata vuotta sitten Venäjän imperiumista vaan runsaat kaksisataa vuotta sitten Ruotsista, säätyläisjohtajien edeltäjien pettäessä kuninkaansa heittäytyäkseen rähmälleen itämaisen tyrannin jalkojen juureen Porvoon maapäivillä 1809.

Vielä koomisempaa on, että uutisointi keskittyy puolestaan ylistämään johtajien neroutta ja nälvimään länsi- ja etelänaapureidemme (useimmiten kuvitteellisia) pilkkaääniä. Suomalaiset eivät taida tajuta, etteivät ruotsalaiset ja virolaiset meitä pilkkaa – vaan ovat syvästi huolissaan. Heille Suomi on jotain, mitä se ei koskaan tule olemaan Venäjälle: rakas ja arvostettu naapurimaa, jonka halutaan olevan siellä, olemassa.

Suomalaisten kannattaisi muistaa, ettei valtiollinen ja varsinkaan suurvaltapolitiikka ole mitään sentimentaalisten eleiden taidetta, vaan kovien realiteettien laskelmointia ja usein päähänpinttymiksi asti väännettyjen intressien ajamista. Suomalaisten kannattaisi aina pitää mielessään, keiden intresseissä Suomen itsenäisyys on – ja keille sillä ei ole juurikaan väliä (tai pahimmillaan se on suorastaan epätoivottava asia, joka on ikävästi suurpolitiikan suurpiirteisten linjanvetojen tiellä). Maailman kaikista maista Ruotsi ja Viro ovat ne, joilla on konkreettisin intressi välittää Suomen itsenäisyydestä.

*   *   *

Viikonloppuna tulee tiedettäväksi, saako Eurooppa jatkoaikaa vai peittääkö taivaanrannan pedon koitto. Mielipidemittaukset toki lupaavat Emmanuel Macronille voittoa, mutta se on oikeastaan osa ongelmaa. Länsimaiset tolkun ihmiset eivät näytä oppineen oikein mitään Trumpin voitosta. Jokainen hehkutus Macronin varmasta voitosta sataa Marine Le Penin ja siis Putinin laariin.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus ylistää Macronin olevan kansainvälinen, eurooppalaismielinen, kosmopoliitti tai liberaali, menettää Macron lukemattomia äänestäjiä eikä saa yhtäkään lisää. Vaikka Macron on todellisuudessa ranskalainen patriootti ja pragmaattinen uudistaja, hänet leimataan vanhan ihanan järjestelmän ylläpitäjäksi.

Ongelma tässä on se, että kaikki ne, jotka ajattelevat samoin kuin nuo pääkirjoitukset, olisivat äänestäneet Macronia joka tapauksessa – kun taas kukaan noita asioita vastustava ei tule häntä äänestämään siksi, että päin heidän kasvojaan hierotaan Macronin olevan juuri sitä, mitä he inhoavat. Asiat, jotka normaalilla maailmankuvalla varustetulle ihmiselle ovat myönteisiä ja kertovat ehdokkaan kyvykkyydestä, todistelevat käänteistodellisuudessa elävälle kansalle hänen olevan Rothschildien, Bilderbergin ja globaalin juutalais-vapaamuurarillisen salaliiton edustaja. Washingtonin lakeijaksi häntä ei oikein enää voi kehystää, kun Trump istuu Valkoisessa talossa, mutta ajatus pysyy samana - jotain hämärää kohinaa atlantisteista ja globalisteista.

Joka kerran kun jälleen uusi pääkirjoitus kauhistelee Le Penin olevan ksenofobinen fasisti, hän ei menetä ainuttakaan ääntä, koska hänen äänestäjänsä äänestävät häntä juuri siksi, että hän on ksenofobinen fasisti.

Sama tapahtui Trumpin kohdalla ja nyt se on tapahtumassa Le Penin kohdalla ilman että mitään on opittu. Lisäksi Venäjälle kysymyksessä on niin iso asia, että olisi suoranainen ihme, jos lauantaina ei tapahtuisi terrori-iskua – jota ei tietenkään saada ennen sunnuntaita vielä selvitettyä, vaan paras disinformaation masinoija sanelee sen, mihin hysteeriset äänestäjät uskovat. Ei ole epäilystäkään siitä, mikä koneisto on maailmassa paras disinformaation masinoija. Eikä se edes operoi yksin, vaan runsaan amerikkalaisen ja brittiläisen mediatuen tukemana.

Pelkään myös vahvasti, että Macron on aivan liian hyvä mies suurvallan johtoon meidän aikanamme. Justin Trudeau vielä meni läpi, mutta hän taivuttelikin totuutta paljon lahjakkaammin kuin politiikan ulkopuolelta tuleva teknokraatti Macron. Ei ole epäilystäkään, että juuri Macronin kaltaista johtajaa Ranska ja Eurooppa tosiasiallisesti tarvitsisivat. Mutta me emme nyt elä tosiasioiden aikaa vaan totuudenjälkeistä aikaa, jota luonnehtii pikemminkin suomalaistyyppinen ”tosiasioiden tunnustaminen”.

*   *   *

Eurooppa, Venäjä, Turkki, Yhdysvallat ja moni muukin maailmankolkka on vihaisten ihmisten vallassa. Nämä ihmiset eivät missään tapauksessa halua valita johtajikseen sellaisia ihmisiä, jotka ovat heitä parempia. Aivan toisenlaisina aikoina ihmiset tekevät niin – he haluavat sankareita ja johtajia, jotka antavat heille toivoa ja johdattavat johonkin uuteen. Nykyiset vihaiset ihmiset eivät halua sellaista. He haluavat sen sijaan tuhoojan. Siksi he kannattavat mieluummin roistoja, huijareita ja vaikka pellejä. Eivät siksi, että he haluavat tulla murskatuiksi, huijatuiksi ja ilkutuiksi, vaan koska he haluavat toisten tulevan.

Kansa ei tällä hetkellä halua rakentajia, vaan tuhoojia. Eivät vihaiset ihmiset halua rakentaa mitään – joka sellaista ehdottaa väärällä hetkellä, saa vihat paitsi itsensä myös rakennushankkeensa niskoille. Vihaiset ihmiset haluavat rikkoa ja särkeä paikkoja, korottaa ääntään ja huutaa niin kauan kunnes toinen ymmärtää olla hiljaa (vasta sen jälkeen he saattavat ehkä tajuta, etteivät oikeastaan sanoneet mitään). Jos tuo kansa vielä vähän pääsee ulos sitä ahdistavien moraalisääntöjen kuoresta, se haluaa itse asiassa valtaan kansantuhoojia – verta, keskitysleirejä ja joukkokarkotuksia. Mitä tahansa, mikä kohdistuu ”toisiin”, ei tietenkään koskaan heihin itseensä. Niinhän he kuvittelevat, ja ovat sitten vasta jälkeenpäin järkyttyneitä ja pettyneitä, kun tulivat rikkoneeksi kaiken sen, mikä olisi suojellut ”toisten” lisäksi heitä itseään.

Eivät Putin ja hänen lakeijansa lietso vihaa ja vainoa homoja, jehovantodistajia ja luonnonsuojelijoita vastaan siksi, että nämä ihmisryhmät olisivat heidän mielikuvituksessaan oikeasti vaarallisia. Vähemmistöjä vainotaan siksi, että he ovat vähemmistöjä – ja ärsyttävät monia enemmistön edustajia silkalla olemassaolollaan. Saati että näkyisivät ja saisivat ääntään kuuluviin. Enemmistö suhtautuu heidän vainoamiseensa joko myötämielisesti tai välinpitämättömästi. Välinpitämättömät ajattelevat, ettei tuo koske minua. Niinhän saksalaisetkin ajattelivat, kun tultiin hakemaan ensin juutalaisia, sitten vasemmistolaisia, sitten ties keitä muita. Myötämieliset puolestaan ajattelevat, että saavatpahan kerrankin kokea olevansa ylempää ja etuoikeutettua kansaa.

Noiden jälkimmäisten myötäilijöiden joukossa tuntuu kautta maailmanhistorian aina olevan monia vähemmistöjen edustajia, jotka koettavat olla enemmistöläisempiä kuin enemmistö itse. Sekin on kai osa ihmisluonnon irvokkuutta. Suomi ensin -liikkeessä vaikuttaa ties minkälaista ulkomaanelävää, jotka kai saavat siitä tunteen, että ovatpahan ainakin ylempiä kuin muslimit. Monet äänekkäät homofobit ovat itsensä kieltäviä kaappihomoja. Hitlerillä oli juutalaisia juuria eikä hän muutenkaan ollut saksalainen vaan itävaltalainen. Sen sijaan suursotiin mieltynyt Katariina Suuri oli saksalainen. Stalin ja Beria olivat georgialaisia, Surkov syntyjään tšetšeeni.

torstai 4. toukokuuta 2017

Laskeumia

Kiovan kesä alkoi viime viikon keskiviikkona. Sitä ennen oli koleaa, kymmentä astetta. Sitten yhdessä päivässä tuli 23 astetta, seuraavana päivänä hevoskastanjapuut olivat jo täydessä lehdessä ja kukassa.

Samaan aikaan kun Pohjois-Ukrainan metsät ovat täyttyneet kirjosiepoista, sirittäjistä ja mustapääkertuista, löytyi tällä viikolla Sofian luostarin suurten puiden mistelipehkoista tilhiparvi sirisemästä siperialaista ikäväänsä, kun Suomen ja Luoteis-Venäjän ankarat ilmasto-olosuhteet lumimyrskyineen ja raekuuroineen lienevät estäneet böömiläisten vahasiipien paluun taigavyöhykkeelle, jossa niiden kaiken järjen mukaan jo tähän aikaan keväästä pitäisi olla.

Ennen matkustamistani Espanjaan ja Ranskaan ehdin käydä Kiovan läänin Bojarkassa metsäntutkimuslaitoksessa, jossa käsiteltiin metsämaan ja puiden oikeaa määrittämistä metsäkorruption hillitsemiseksi samoin kuin harvinaisten pesimälajien, kuten mustahaikaran, kiljukotkan ja monenlaisten kämmeköiden tunnistamista ja raportointia. Liito-oravaa ei tietääkseni Ukrainasta saakka löydy - sitä elää Euroopassa vain Suomessa, Virossa ja Venäjällä. (Idässä sen levinneisyys tosin ulottuu Hokkaidolle saakka.)

Viime viikonloppuna kävin Tšernobylin suljetulla vyöhykkeellä. Olin lapsi, kun tuo ydinkatastrofi sattui. Valtava alue Pohjois-Ukrainassa ja rajan takana Valko-Venäjällä on yhä kiellettyä vyöhykettä, joskin radioaktiivisuus on nykyisin suurimmaksi osaksi sitoutunut maaperään ja nousee sieltä vaarallisesti vain mikäli sattuu esimerkiksi metsä- tai maastopalo.

Laskeuma-alue vastaa suurelta osin tunnettuja Pripjatin soita, jotka kilpailevat yhdessä Karpaattien pohjoismutkan kanssa slaavien alkukodin asemasta. Soistuneet metsät ja metsäarot ovat nyt ihmisen vetäydyttyä alueelta muuttuneet yhdeksi Euroopan tärkeimmistä luonnonsuojelualueista. Esimerkiksi susi- ja karhukannat ovat tällä Ukrainan ja Valko-Venäjän rajaseudulla nykyisin Euroopan tiheimpiä. Alueelle on uudelleenistutettu mm. visenttejä ja villihevosia, jotta ne voisivat jossain elää rauhassa.

Vaikka baabuškoja on palannut laittomasti kielletylle vyöhykkeelle miehittämään entisiä kotitalojaan ja Tšernobylin kaupungissa samoin kuin voimala-alueella jatkavat työtään ne ihmiset, joiden tehtävänä on pitää sarkofagiin suljettua ydinvoimalaa aisoissa tulevien satojen tai tuhansien vuosien ajan, suurimmaksi osaksi on luonto ottanut takaisin hylätyt kompleksit, neuvostosotilastukikohdat, Lännen turmioksi rakennetun valtavan radioaaltoja keskittävän salaisen aseen ja Pripjatin aavekaupungin.

Linnut lauloivat Tšernobylin metsissä. Kaikkialla kantautui peippojen ja punarintojen laulu, johon sekoittui mustapää- ja hernekerttuja, tiltaltteja, sirittäjiä, pähkinänakkelin huutoja ja palokärjen raivokasta rummutusta. Niitty- ja ruskosuohaukkoja lensi tien yli, kanahaukkakin näyttäytyi. Aavekaupungin raunioiden lomassa liikehtivät närhiparvet. Valtavat monnit ovat palanneet alueen vesistöihin, saavuttaen useiden metrien mitan ilman että kukaan kiskoo niitä vedestä. Hämmästyttävää, kuinka suuri vaikutus ihmisen poissaololla on.

Paluumatkalla piipahdimme kansan virkistysalueeksi muutetulla Mežyhirjan palatsilla, jonka suomalaiset rakensivat korruptiokeisari Janukovitšin yksityiskäyttöön. Ukrainalainen kertoi, että Janukovitšilla oli Mežyhirjan Honka-palatsin lisäksi kuusi muutakin vastaavanlaista palatsia - "useimmat edustaen samaa tyyliä", ts. kansalle keskisormea näyttävää pompöösiä pröystäilyä, johon venäläisen, arabialaisen ja latinalais-amerikkalaisen maailman diktaattorit ovat niin kovin mieltyneet. Kolme näistä seitsemästä palatsista olisi kuulemma ollut suomalaisten rakentamia. Kysyin tietysti, missä ne kaksi muuta ovat. Yksi on nykyisin Venäjän miehittämällä alueella Donetskissa, mutta toisen pitäisi olla jossain päin Kiovan lääniä, ilmeisesti nykyään valtiollisessa valvonnassa.

Kiovassa tuntuu olevan taukoamaton sarja juhlia ja joukkotapahtumia. Ne alkoivat hyvissä ajoin ennen pääsiäistä, eikä pääsiäiskojuja ja -koristeita ole edes vaivauduttu korjaamaan pois, kun vuorossa jo olivat vappu (venäläisittäin pervoje maja tai ukrainalaisittain perše travnja) ja seuraavaksi euroviisut. Viikonloppuna eri vierasporukoiden kanssa Kiovan ravintoloita ja baareja kiertäessä kävikin selväksi, että kaupunki on täynnänsä musiikkibisneksessä työskentelevää porukkaa kaikkialta Euroopasta. Pöytäseurueissa puhuttiin kielillä. Suomenkin joukkue on kuulemma jo saapunut kaupunkiin.