Jäähyväiset Kabulille

Viimeisen viikon olen jättänyt hyvästejä Kabulille ja valmistautunut tervehtimään Kiovaa uutena kotikaupunkinani. Lähettäessäni yli 300 kutsua jäähyväisbileisiini, jotka jaoin samoihin aikoihin kanssani Kabulin jättävien virolaisen ja turkkilaisen kollegan ja ison uutistoimiston brittiläis-ukrainanjuutalaisen toimittajattaren kanssa, oletin, että paikalle saapuisi reilusti alle sata henkeä, koska ramadanin aikana kaupungissa oli hiljaista ja suuri osa kansainvälisistä on ollut kesälomillaan kuka missäkin. Joka ilta oli useita kilpailevia iftareja ja läksiäisiä.

Vieraita pelmahti kuitenkin talolleni pitkälle toistasataa. Kutsut olivat suuri menestys, vaikka kävivät muutenkin lähtövalmistelujeni paineessa tyhjentyneelle kukkarolleni. Paikallisen rokkikoulun yhtye soitti pienellä pihallani ja grilli tirisi halal-lihan valmistuessa. Ramadanin aikana järjestetyissä iftareissa on tavallista, että monet partasuiset afgaanit kiertelevät ennen paastonsa rikkomista kyselemässä qiblaa (Mekan suuntaa) rukoillakseen - tekevät siitä numeroa uskonnollisuuttaan osoittaakseen. Samaan aikaan toiset afgaanit kuitenkin jo availivat viinipulloja ja oluttölkkejä eivätkä illan aikana suinkaan suomalaissanontaa käyttääkseni sylkeneet pulloon.

Virallisten jäähyväisjuhlien jälkeenkin sekä afgaanit että kansainväliset ravasivat vielä jättämässä hyvästejään. Yksikin nuorimies käveli viimeisenä päivänäni sisään toimistooni ja toi minulle lahjaksi hillittömän painavan kivisen šakkilaudan, joka oli valmistettu puolijalokivistä Suomen sinivalkoisiin väreihin. Olin sanaton. Kaikessa symbolimerkityksessään lahja oli hieno ja liikuttava, mutta se tuotti hankaluuksia muutenkin ylipainosakoista raskautetulle muuttomatkalleni.

Varsinainen muuttokuormani oli nimittäin pakattu laatikoihin ja kannettu ulos jo bileitä seuranneena päivänä: kolmetoista laatikkoa kirjoja, vaatteita, mattoja ja orientaalisia lattiatyynyjä. Huonekalut, mukaan lukien koristeelliset pakistanilaisvalmisteiset pöytäryhmäni ja matka-arkkuni, jouduin myymään pois ja viimeisinä päivinä vielä lahjoittelin tai myin nimellishintaan paikallisille sohvia, lipastoja, television ja kahvinkeittimen. Yllättäen DHL osoittautui ylivoimaisesti edullisimmaksi vaihtoehdoksi muuttaa yksityisomaisuuteni, koska muuttofirmojen tarjoukset alkoivat nelinkertaisesta summasta siihen nähden, mitä lopulta maksoin.

Ennen Kiovaan saapumista vietän vielä illan ja yhden päivän Istanbulissa. Oli tärkeää juhlistaa Istanbulissa asuvan ystäväni kihlautumista azerbaidžanilaisen tyttöystävänsä kanssa sekä pääsyään uuteen projektiin, jossa saa Syyrian hädän ratkomisen vaihteluksi upottaa hetkeksi päänsä myös arabilais-israelilaisen ongelman suohon. Itselleni on Istanbulissa hyödyllistä harjoittaa maksaa Ukrainan varalle.

Vaikka ystäväni on muuttanut Beyoğlusta vähän matkan päähän Galatasarayhin, päätimme kuitenkin nostalgiasyistä syödä tänään aamiaista Van Kahvaltı Sofrasıssa Beyoğlussa. Eilen illalla söimme kalaa ja muita mereneläviä Balıkpazarilla, kävimme teeterasseilla, olutbaareissa, 360:n kattoterassilla syömässä ankkaa, ja pitkin Istiklalia ja sen sivukatuja. Turkin nuorisoliitto osoitti rauhallisesti mieltään Istiklalilla jostain, mikä liittyi Atatürkin perintöön.

Etsiskelimme somessa levinneen kohuhaastattelun kuuluisaksi tekemää Reza Aslanin kirjaa Selootti, joka kertoo Jeesus Nasaretilaisen elämästä ja vaikutuksesta poliittisena radikaalina historiallisesta eikä uskonnollisesta näkökulmasta, mutta kirja ei ollut vielä tullut kirjakauppoihin täällä. Fox Newsin islamofobien idioottimaisessa haastattelussa Aslan pysyi hämmästyttävän kärsivällisenä, vaikkei vastauksillaan ollut mitään vaikutusta omaa luupäistä obsessiotaan puuskuttavaan typerään toimittajattareen. No, ainakin Aslanin kirja sai maailmanlaajuisesti ilmaista mainosta.

Istanbulissa on niin paljon syyrialaisia sekä syyrialaispakolaisten ja opposition kanssa työtä tekeviä ulkomaalaisia tuttuja, että Syyria varjostaa täällä väistämättä oloa puheiden ja tunnelman kautta. Syyriassa kansan murhaaminen jatkuu läntisen maailman ummistaessa silmänsä ja Venäjän ja Iranin jatkaessa sumeilematonta voimapolitiikkaansa pidäkkeittä. Yhdysvalloilta puuttuu maailmanpoliittinen johtajuus. Briteillä ja ranskalaisilla näyttäisi olevan enemmän taitoa ja tahtoa, mutta ei tarpeeksi muskelia.

Tapasin hiljattain Kabulissa italialaisen toimittajan, joka oli paennut Syyriassa ensin regiimin tappajia ja Venäjän agentteja ja joutunut lopulta jihadistiryhmän kidnappaamaksi. Suurin osa sieppaajista oli ollut brittejä ja libyalaisia. Libyalaiset olisivat halunneet tappaa hänet (pitäen kaikkia länsimaisia toimittajia vakoojina), mutta britit olivat olleet huolissaan mestausvideon tuomasta huonosta julkisuudesta, jos palaisivat joskus kotiseuduilleen Englantiin. Kuulemma kidnappaajat olivat olleet lähinnä naiiveja nuorukaisia.

Syyrian oppositio on puristettu kahden tulen väliin, kun toisella puolella on Assadin hallinnon, Venäjän, Iranin ja Hizbullahin koko murha-, vakoilu- ja propagandakoneisto länsimaisine hyödyllisine hölmöineen, kun taas toisella puolella on joukko pienehköjä mutta fanaattisia, hyvin aseistettuja ja kurinalaisia jihadistiryhmiä. Jälkimmäisten joukossa on lisäksi vielä runsaasti Assadin, Iranin ja Venäjän väärän lipun agentteja, kuten ne venäläiset, jotka jäivät Turkissa kiinni syyrialaiskristittyjen pappien sieppaamisesta ja murhaamisesta epäiltyinä.

Sotarintama reuna-alueineen vilisee opportunistisia liikemiehiä, rosvoja, kiristäjiä, asekauppiaita, kaksoisagentteja ja vääriä lippuja. Ei siis ihme, että Syyriasta on tullut ulkomaisille toimittajille yhtä vaarallinen paikka kuin Tšetšenia. Ja että italialainen tuttuni lopulta evakuoi itsensä Syyrian rintamalta ja lähti kaikista maailman paikoista "turvallisempaan" Afganistaniin. Toisin kuin Syyrian ulkomaisilla interventionisteilla, Afganistanin johtavalla ulkomaisella interventionistilla ei ole tapana murhata ja kidnapata länsimaisia toimittajia. Yleisöäkin tuntuu aina kiinnostavan enemmän, mistä kaikesta voi syyttää Amerikkaa. Syyrialaisten hätä ei siinä vaa'assa näytä painavan yhtä paljon.

Pienyrittäjien vallankumous

Olen kirjoittanut paljon arabikeväästä, mutta kirjoitetaanpa vielä enemmän. Sen verran mielenkiintoinen oli perulaisen kehitystutkijan ja Vapauden ja demokratian instituutin johtajan Hernando de Soton artikkeli Egyptin ja muunkin arabimaailman kansannousun syistä. De Soto nostaa ratkaisevaksi ryhmäksi pienyrittäjät ja ylipäätään ihmisten tarpeen saada parantaa omaa asemaansa toimimalla vapaasti markkinoilla.

Vaikka oma näkemykseni on, että arabikeväässä oli kyse monista rinnakkaisista vaatimuksista, kaikki suunnattuina autoritääristä ja korruptoitunutta järjestelmää vastaan, osa keskenään ristiriitaisia, de Soton esittämä näkökulma on erittäin tärkeä osa kokonaispalettia - ja usein jätetty kokonaan huomiotta länsimaisessa keskustelussa. Asia liittyy laajemminkin kehityspoliittiseen keskusteluun, jossa korostetaan aivan liikaa ns. sosiaalisia oikeuksia, kun niiden varmistamiseksi pitäisi ensin vapauttaa ja emansipoida ihmiset auttamaan itse itseään.

Pienyrittäjien keskeinen osuus arabikevään takana on sikälikin erittäin tärkeä asia, että nimenomaan arabikaupunkien väestöstä valtava osuus saa elantonsa pienyrittämisestä - vähittäiskaupasta käsityöläisyyteen ja palveluihin. Arabikevät oli ennen kaikkea kaupunkilainen ilmiö. Vallankumouksia tekivät yhteiskunnallisesti etenemishaluiset mutta autoritääriseen mielivaltaan päänsä riittävän monta kertaa lyöneet kaupunkilaiset, eivät islamisteja sittemmin vaaleissa äänestäneet maalaiset ja kaupunkien köyhälistö.

Suomennan oheen keskeisiä pätkiä de Soton artikkelista, jonka voi kokonaisuudessaan lukea täältä.

"Arabit kapinoivat, koska he haluavat kapitalismia. Miksi Länsi ei kykene tätä näkemään?"

"Uskon, että asia on näin. Arabikevät oli massiivinen taloudellinen protesti: vaatimus, että köyhillä tulisi olla perusoikeudet ostaa, myydä ja edistää omaa asemaansa maailmassa. Minulla on otsaa sanoa tämä, koska heti arabikevään itsensä polttamalla käynnistäneen tunisialaisen hedelmämyyjän Muhammad Bouazizin kuoleman jälkeen tutkimuslaitokseni tutkijat viettivät kaksikymmentä kuukautta alueella keräämässä lisää tietoa. Miksi joku surmaisi itsensä menetettyään kärryllisen hedelmiä ja vanhan vaakasetin? Saimme selville jotain, minkä tiedotusvälineet olivat jättäneet huomiotta: hän ei ollut ainoa. Kahden kuukauden sisällä Bouazizin kuolemasta peräti 63 naista ja miestä replikoi Bouazizin protestin eripuolilla arabimaailmaa: 21 Tunisiassa, 29 Algeriassa, viisi Egyptissä, neljä Marokossa, kaksi Syyriassa, yksi Saudi-Arabiassa ja yksi Jemenissä." 

"He olivat kaikki, kuten Bouazizi, laillisen järjestelmän ulkopuolella toimivia yrittäjiä - jotka protestoivat puolustaakseen oikeuttaan jatkaa. Oikeutta omistaa ja parantaa omaa elämäänsä; koota pääomia; oikeutta elää ilman, että omaisuutensa takavarikoidaan mielivaltaisesti. He toimivat niinkin erilaisilla aloilla kuin ravintoloissa, ohjelmointialalla, kiinteistökaupassa, optikkoina ja taksiyrittäjinä, ja heidän päätymisensä julkiseen itsemurhaan johtui yleensä siitä, että viranomaiset olivat takavarikoineet heidän tuotteensa, tuotantovälineensä tai dokumentaationsa. Kuten yksi tunisialainen hengissä selvinnyt kertoi meille: 'Minulla ei ole mitään ongelmaa kilpailun kanssa, mutta omaisuuden takavarikointi riistää arvokkuuteni. Viranomaiset eivät tunnusta, mikä on meidän, ja sellaista on mahdotonta sietää.'" 

"Tämä ei ole asioiden laita vain arabimaailmassa, vaan suurimmassa osassa kolmatta maailmaa. Läntisissä korvissa fraasi 'musta pörssi' kuulostaa epäilyttäviltä diileiltä sivuraiteilla. Arabimaailmassa kuitenkin lainmukaisuus on se, mikä on sivuraiteilla. Taloustieteilijät katselevat vain virallisia tilastoja ja kuvittelevat niiden perusteella esimerkiksi, että Egyptissä on valtava työttömyystaso. Jos kuitenkin olisit työelämän ulkopuolinen egyptiläinen, olisit kolmen tai neljän kuukauden päästä kuollut, koska sinulla ei olisi riittävästi ruokaa. Suurin osa arabeista tekee töitä, mutta tavoilla, jotka ovat näkymättömiä ei vain heidän hallituksilleen vaan myös Lännelle." 

"Mistä mittaluokista sitten puhumme? Yksistään Egyptissä lain ulkopuolinen sektori kattaa 84 prosenttia yrityksistä ja 92 prosenttia maapalstoista. Oma organisaationi, Perussa sijaitseva Vapauden ja demokratian instituutti, arvioi, että noin 380 miljoonaa arabia saa suurimman osan tuloistaan varjotaloudesta." 

"Kyse ei ole mistään länsimaisesta monopolistisesta salaliitosta. Amerikkalaiset, eurooppalaiset ja japanilaiset ottavat vauraudenluomisprosessin niin totaalisen itsestäänselvyytenä, että he ovat unohtaneet omaisuuden olevan enemmän kuin kiinteistöt tai omistajuus. Kyse on identiteeteistä, sopimuksista, säännöistä, luottotakauksista ja dokumentoidusta tiedosta, joka mahdollistaa sen, että yrittäjät yhdistävät ihmiset, asiat ja pääoman arvokkaammiksi yhdistelmiksi. Nämä välineet, jotka ovat oleellisia köyhyydestä pääsemiseksi, ovat useimpien arabiyrittäjien ulottumattomissa." 

"Egyptissä esimerkiksi pienyrityksen kuten leipomon omistaminen vaatii suhmurointia peräti 29 eri valtion viraston kanssa ja navigointia 215 lakikokonaisuuden viidakossa. Arabimaissa köyhän yrittäjän oikeus transaktioihin riippuu paikallisviranomaisten hyvästä tahdosta, ei laista. Kun Bouazizi ja muut hänen ratkaisuunsa päätyneet yrittäjät menettivät tuon hyvän tahdon, heidän oikeutensa haihtuivat ilmaan ja riistivät heiltä ikuisiksi ajoiksi pääsyn niihin välineisiin, joilla omistusoikeudet lepäävät. Viranomaiset eivät takavarikoineet ainoastaan heidän omaisuuttaan, vaan heidän tulevaisuutensa. Siksi he polttivat itsensä hengiltä." 

"Brittiläinen filosofi Gilbert Ryle lanseerasi termin 'kategoriavirhe'. Jos et aseta kategorioitasi oikein, hän sanoi, et voi saada analyysiasi oikein. Jos siis Länsi asettaa Egyptin ja arabikevään 'islamilaisen kansannousun' kategoriaan, se ei ole pelkästään väärinymmärtänyt miljoonien toiveita, vaan menettää myös merkittävän mahdollisuuden. Meidän arvioidemme mukaan yrittäjiä, jotka haluavat länsimaiden tavoin omistusoikeudet takaavan oikeudellisen järjestelmän, on alueella satatuhatta kertaa enemmän kuin al-Qa'idan kannattajia."

De Soton viimeksi mainitsemaa suhdelukua - muutosta vaativat yrittäjät vs. jihadistit 100 000 : 1 - kannattaa verrata siihen, minkä määrän huomiota ovat länsimaisessa ja ikävä kyllä usein arabimaidenkin poliittisessa päätöksenteossa saaneet toisaalta pienyrittäjät ja toisaalta jihadistit. On aivan ilmeistä, että fokus on arabimaita tarkasteltaessa pahasti väärässä paikassa.

En voi olla vetämättä de Soton artikkelista aasinsiltaa Suomen tilanteeseen. Joka päivä saamme lukea lehdistä uusista tapauksista, joissa viranomaisten suoranaisesti kafkamainen mielivalta on tehnyt taas yhden yrittämisen muodon mahdottomaksi, köyhdyttäen suomalaisten elämää erityisesti pienemmillä paikkakunnilla. Milloin on yritetty estää riippumaton bussitoiminta kieltämällä liian lähelle ihmisiä tulevat pysäkit, milloin taas kyläkaupat joutuvat sulkemaan ovensa siksi, että terveysviranomaiset kieltävät tuoreen kotitekoisen pullan myynnin. Paikallisten vieminen veneellä Tenojoen yli kielletään vaatien EU-normien mukaisia merenkulkulupia, jäätelöauton pyörittäminen Helsingin keskusta-alueilla kielletään, ja lukiolainen ei saisi hankkia kesätuloja tarjoamalla bussimatkustajille tervetulleita palveluja.

Suomalaiset pienyrittäjät eivät vielä ole barrikadeilla. Sen sijaan he ovat antautuneet, nostelevat veronmaksajien laskuun pakollisiksi käyneitä yritystukia, vääntävät päivät pääksytysten tukiaisiin vaadittavaa paperisotaa taloudellisen lisäarvon tuottamisen sijaan, ja - mikä tärkeintä - eivät pysty olemaan mukana elvyttämässä talouttamme ja työllistämässä kortistossa lojuvia suomalaisia tai omaa paikkaansa yhteiskunnassa etsiviä vastavalmistuvia nuoria.

Alamaisista kansalaisiksi

Arabikevään ensimmäisistä jasmiinintuoksuisista voitoista alkaen olen esittänyt tapahtumaketjusta kolmea teesiä, jotka ovat nyt yhtä totta kuin ne olivat kevättalvella 2011, ja jotka silti edelleen hämmästyttävässä määrin sivuutetaan ignoranttien kommentaattorien parissa.

Ensimmäinen näistä teeseistä koskee arabikevään syitä: Arabikevään kansannousut eivät johtuneet köyhyydestä, kurjuudesta eivätkä kehittymättömyydestä. Arabikevät ei tapahtunut Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eikä Afganistanissa, vaan keskituloisissa, edellisen vuosikymmenen aikana nopeasti vaurastuneissa arabimaissa. Arabikevään eturintamassa eivät olleet köyhistä köyhimmät eikä kouluttamaton maalaisrahvas, vaan kaupunkilainen ja keskiluokkainen koulutettu nuoriso. Arabikevät ei ollut hallitsematon ryysyrähinä vaan fiksujen ja asiansa osaavien nuorten sukupolvien mobilisaatio, jossa teknologia ja viestintätaidot näyttelivät ratkaisevaa osaa.

Arabikevät oli kehitysaskel eteenpäin, ei taaksepäin, ja se ei tapahtunut siksi, että arabien yhteiskunnat olivat kehittymättömiä, vaan koska ne olivat nopeasti kehittyneet, modernisoituneet ja vaurastuneet. Suuret nuoret ikäluokat tulivat aikuisikään uusin taidoin ja suurin odotuksin. Se osa arabimaailmaa, joka ei ollut tämän kehityksen tasalla, oli valtio. Siksi arabikevät oli yhteiskunnan nousu valtion ottamiseksi haltuun sitä autoritäärisesti hallinneelta korruptoituneelta eliitiltä.

Toinen teesini koskee arabikevään tekijöitä. Arabikevään vallankumoukset eivät olleet islamistien sen enempää kuin CIA:n tai Mossadin masinoimia näytöksiä, vaan aitoja kansannousuja, joihin mobilisoitui kokonainen sukupolvi. Tai tarkemmin sanottuna, tuon sukupolven keskiluokkaisempi, koulutetumpi ja kansainvälistyneempi osa. Arabikevään takana ei ollut mikään perinteinen puolue eikä poliittinen ryhmittymä - suurin osa vallankumousten tekijöistä otti ensimmäistä kertaa elämässään osaa politiikkaan lähtiessään kaduille talvella ja keväällä 2011. Poliitikot, mukaan lukien islamistit, tulivat mukaan kuvaan pahasti myöhässä - vasta kun vastoin kaikkia ensiodotuksia nuoriso näytti sittenkin murtavan valtiokoneiston muutosvastarinnan.

*   *   *

Kolmas teeseistäni koskee arabikevään perintöä. Viime vuosina kaikkialla on ollut muodikasta esittää skeptisyyttä ja pessimismiä arabikevään seurauksia kohtaan. Milloin se on leimattu islamistien esiinmarssiksi, joka aivan kohta perustaisi uuskalifaatin, pyyhkäisisi kaikki eri mieltä olevat maailmankartalta ja varsinkin uhkaisi Israelia. Milloin taas se on leimattu silkaksi velttoilevan nuorison järjestäytymättömäksi räyhäämiseksi kaduilla vailla mitään tavoitteita tai visiota. Sotilasdiktaattoreita on itketty takaisin ja julistettu, ettei demokratia sovi muslimeille, koska joko maalaismassat äänestävät islamistit valtaan tai sitten nuoriso vain hilluu kaduilla polttelemassa lippuja.

Pessimistit kirkuvat kuorossa, että olisi muka ollut olemassa jokin "vallitseva mielipide", joka olisi ihannoinut arabikevättä välittömänä siirtymänä demokraattiseen hyvinvointivaltioon. Itse en koskaan huomannut tuollaista asennetta innokkaimmiltakaan idealisteilta, joten se taitaa olla pelkkä olkinukke. Odotukset olivat toki korkealla, niin kuin vallankumouksissa aina (ajatellaanpa vaikka Itä-Eurooppaa vuosina 1989-1992), mutta eivät tunisialaiset, egyptiläiset ja syyrialaiset tyhmiä ole. Kyllä he tiesivät, että vallankumous olisi vasta jonkin uuden alku, ja että välittömän vakauden sijaan seuraisi valtataistelu, jonka jännitteisin akseli olisi sekulaarien ja islamistien välillä.

Arabikevään tärkein lyhyen aikavälin perintö ei olekaan nopea siirtyminen länsimaiseen liberaaliin demokratiaan, vaan poliittisen pluralismin ja sananvapauden vakiintuminen aiemmin autoritäärisesti hallittuihin poliittisen monopolismin maihin. Tämä siis on ollut kolmas teesini, ja koska toisin kuin kaksi ensimmäistä teesiä, tämä teesi kohdistuu tulevaisuuteen, se on tietysti epävarmin. Voihan olla, että islamistit onnistuisivatkin kaappaamaan vallan ja kukistamaan kaikki vastustajansa, kuten Iranissa tapahtui vuoden 1979 vallankumouksessa. Voihan olla, että uudet hallitsijat osoittautuisivat yhtä diktatorisiksi kuin edeltäjänsä.

Muutama tekijä antoi kuitenkin ymmärtää, ettei paluuta entiseen enää olisi. Tärkein noista tekijöistä on nuori arabisukupolvi. Se on paremmin koulutettua kuin koskaan ennen. Se on kansainvälisempää ja myös keskenään linkittyneempää kuin koskaan ennen. Eräät vaikuttavimmista yksilöistä, joita olen omassa elämässäni tullut tuntemaan ystävinäni, kuuluvat tuohon arabisukupolveen, ja vaikkeivät he olekaan yhteiskuntiensa enemmistö, sillä ei ole väliä, sillä emansipoituneet kriittisen massan saavuttaneet vähemmistöt ovat aina ja kaikkialla olleet muutosten airuita.

*   *   *

Mitä islamisteihin tulee, he eivät ole minua vakuuttaneet. En ole koskaan ollut yhtä vakuuttunut islamistien kyvyistä maailmanvalloitukseen kuin kiihkeät islamvihaajat tuntuvat olevan Eurabia-dystopioineen. Pystyvät kyllä räyhäämään ja räjäyttämään pommeja, mutta silti he eivät kaikella metelillään kymmeniin vuosiin saavuttaneet mitään vastaavaa kuin mitä some-sukupolvi saavutti yhden myrskyisän vuoden aikana. Arabikevään jälkeen vallankumouksen tekijät panivat islamistimilitantit kuriin Libyassa ja pitävät myös Tunisiassa tiukasti kiinni vapaudestaan, yrittipä an-Nahda mitä hyvänsä. Uskoni arabikevääseen vain vahvistui viime kuunvaihteessa, kun Egyptin väestön aktiivisin osa näytti kaapin paikan maailman voimakkaimmalle ja poliittisesti parhaiten järjestäytyneelle islamistipuolueelle, Egyptin Muslimiveljeskunnalle.

Toki islamistiset aseelliset ääriliikkeet edelleen muodostavat merkittävän uhan arabikevään aseettomille aktivisteille. Näin on erityisesti Syyriassa, jossa maailman vahvin terroristijärjestö Hizbullah tukee Assadin hallintoa, ja sodan pitkittäminen sekä maailman haluttomuus auttaa Syyrian kansaa on puolestaan vastapuolella antanut jalansijaa Jabhat an-Nusran kaltaisille salafilaisille ääriryhmille. Viime viikkoina Vapaan Syyrian joukot ovat joutuneet kahden rintaman sotaan, kun joutuvat taistelemaan myös al-Qa'idaa vastaan ilman riittävää ulkomaista tukea.

*   *   *

Perustuslaki- ja lakiuudistuksiin erikoistunut amerikanegyptiläinen kansainvälisen oikeuden juristi Tamer Nagy Mahmoud julkaisi 13. heinäkuuta mielenkiintoisen analyysin Egyptin vastavallankumouksesta Atlantti-neuvoston rahoittamassa verkkolehti EgyptSourcessa. Käännän siitä keskeisiä paloja tähän. Koko artikkelin voi lukea täältä.

”Keskittyminen väittelyyn siitä, oliko entisen presidentin Muhammad Mursin syrjäyttäminen vallankaappaus vai vallankumous, vie sivuraiteille tärkeimmästä asiasta: Egyptiläiset ovat oppineet kyseenalaistamaan kohtalonsa ja valmiita ottamaan vastuun Egyptin tulevaisuuden muokkaamisesta.”

”Miljoonat egyptiläiset lähtivät kaduille, koska he uskoivat, että tammikuun 25. päivän vallankumouksen oli kaapannut autoritäärinen regiimi, joka monin tavoin ylläpiti Mubarakin ajan sortovaltaisia käytäntöjä, eikä toivoa parannuksesta ollut näkyvissä.”

”On yletöntä yksinkertaistamista sivuuttaa Egyptin tapahtumat väittämällä, ettei kyse ollut muusta kuin joukosta katkeria häviäjiä (oppositio), jotka liittoutuivat armeijan kanssa syrjäyttääkseen demokraattisesti valitun presidentin vain vuoden virkaanastumisensa jälkeen. Näin ei ollut. Mursin täpärä vaalivoitto ei olisi ollut mahdollinen ilman vallankumouksellisten tukea. He auttoivat häntä saamaan yli 13 miljoonaa ääntä, jotta Mubarakin viimeinen pääministeri Ahmad Shafiq pidettäisiin pois vallasta. Ensimmäisellä kierroksella, jossa Mursia kannatti vain uskollinen tukijajoukkonsa, hän ei saanut kuin viisi miljoonaa ääntä.”

”Lisääntynyt tyytymättömyys Mursin suoriutumiseen johti kampanjaan nimeltä Tamarrud (Kapina), joka vaati aikaistettuja presidentinvaaleja ja maanlaajuisia mielenosoituksia Mursin virkaanastujaisten vuosipäiväksi, joka oli 30. kesäkuuta. Viikkojen sisällä yli 22 miljoonaa egyptiläistä allekirjoitti Tamarrudin vetoomuksen ja 30. kesäkuuta miljoonat lähtivät kaduille vaatimaan Mursin eroa. Kyse oli johtajattomasta ruohonjuuritason liikkeestä käsitteen jokaisessa merkityksessä. Egyptin oppositiopoliitikot eivät koskaan ole kyenneet mobilisoimaan tällaisia määriä väkeä vetoomuksiin, saati mielenosoituksiin valtavassa enemmistössä Egyptin maakuntia. Tamarrud itse asiassa paljasti oppositioeliitin kyvyttömyyden galvanisoida vahvaa tukipohjaa yhtä tehokkaasti kuin joukko tuntemattomia nuoria onnistui tekemään muutamassa viikossa.”

”Kesäkuun 30. päivän mielenosoitusten osanottajat katsoivat Mursin menettäneen legitimiteettinsä demokraattisen valtion oikeutettuna johtajana. Suurin osa mielenosoittajista ei suinkaan kyseenalaistanut hänen aiempaa vaalivoittoaan, vaan he katsoivat sen irrelevantiksi, koska Mursin toimet virkaanastumisensa jälkeen olivat olleet niin demokratianvastaisia.”

”Presidenttikautensa alussa Mursi oli toistuvasti julistanut, kuinka tärkeää oli ojentaa kättä oppositiolle ja tehdä päätöksenteosta inklusiivista. Käytännössä Mursi kuitenkin vieraannutti opposition ja hänen hallintonsa näytti päättäväisesti suojelevan Muslimiveljeskunnan intressejä kaikkien muiden yli. Hän ei koskaan lunastanut lupauksiaan uudistaa perustuslakineuvoston kokoonpanoa niin että se edustaisi paremmin koko Egyptin yhteiskuntaa. Yritykset saavuttaa konsensusta kansallisella dialogilla kilpistyivät yksipuolisiin päätöksiin, jotka jättivät huomiotta kaikki käydyt dialogit. Tällaiset ulossulkevat käytännöt jatkuivat eri muodoissa läpi Mursin vallassaolon.”

”Viisi kuukautta valintansa jälkeen Mursi antoi perustuslaillisen määräyksen, jolla hän otti itselleen poikkeukselliset valtaoikeudet ja immuniteetin kaikkea oikeudellista valvontaa vastaan. Määräys vesitti oikeusvaltioperiaatetta ja perustuslaillisia vallanjaon periaatteita sekä haittasi oikeuslaitoksen työtä. Hänen hallintonsa lainsäädäntötyö ei ollut sen parempaa. Ehdotetut lait kansalaisyhteiskunnan ja rauhanomaisen mielenosoittamisen rajoittamisesta olivat huolestuttavia esimerkkejä aikeista pystyttää uudelleen autoritäärinen valtio ja nujertaa kansalaisvapaudet, poliittiset oikeudet ja vapaa media.”

”Mursin ulossulkevat politiikat varmistivat, että vain Muslimiveljeskunnalla ja sen liittolaisilla olisi aidosti vaikutusvaltaa hallinnossa. Mursi ei pelkästään vieraannuttanut islamistileirin ulkopuolisia poliittisia ryhmiä, vaan myös missasi mahdollisuutensa sitouttaa Egyptin väestö omistajuuteen maan ongelmista ja niiden ratkaisuista. Niinpä ainoastaan Mursi ja Veljeskunta lopulta joutuivat vastuuseen niistä monista kriiseistä, jotka viime vuoden ajan vaivasivat Egyptiä.”

”Kesäkuun 30. päivää edeltävinä viikkoina armeija lähetti monia signaaleja, jotka antoivat ymmärtää, ettei se puuttuisi politiikkaan. Monet uskoivat, ettei armeija missään tilanteessa toimisi Mursin hallintoa vastaan; olihan armeija varmistanut omat intressinsä Mursin hallinnon aikana. Uuden perustuslain mukaan armeijan budjetti ja operaatiot suojattiin julkiselta valvonnalta. Armeija myös pidätti oikeuden asettaa siviilejä syytteeseen sotaoikeuksissa kaikenlaisista ’puolustusvoimia haittaavista’ rikoksista. Niin ikään islamistien dominoima lainsäädäntö ei säästellyt vaivannäköä viedessään läpi minkä tahansa lain, jonka armeija tilasi (joissain tapauksissa hämmästyttävällä nopeudella ja ilman minkäänlaista julkista keskustelua). Ei myöskään ollut mitään viitteitä, että sotilasjohtajat joutuisivat syytteeseen sotilasneuvoston (SCAF) vallan aikana tehdyistä rikoksista.”

”Ihmisoikeusaktivistit, ultrat [jalkapallofanit] ja muut vallankumoukselliset ryhmät, joille armeijan väärinkäytökset Mubarakin syrjäyttämistä seuranneen siirtymävaiheen aikana olivat liiankin tuttuja, olivat nyt tukemassa Tamarrudin kampanjaa. He vannoivat vastustavansa sotilasvaltaa myös Mursin jälkeen; jotkut Mursia vastaan Tahririlla ja presidentinpalatsilla huutaneista huusivat myös SCAF:ia vastaan. Oli siis epäselvää, miksi armeija riskeeraisi saavuttamansa edut sitä epävarmuutta vastaan, joka Mursin kaatumista seuraisi. Tästä huolimatta armeija tunsi olevansa pakotettu sekaantumaan, koska vaatimukset sotilasväliintulolle olivat niin laajasti kannatettuja.”

”Kairon kaduilla kuultujen huutojen ja julisteissa nähtyjen iskulauseiden joukossa yleisimpiä oli vaatimus, että puolustusvoimain komentaja kenraali Abdelfattah as-Sisi astuisi valtaan. Se massahurraus, jonka mielenosoittajien yllä pörränneet armeijan helikopterit saivat osakseen, ei jättänyt juuri sijaa epäilyksille siitä, mitä kansa halusi. Jos armeija olisi päättänyt pitäytyä sivussa, se olisi riskeerannut oman legitimiteettinsä Egyptin kaduilla. Armeija olisi vaarantanut oman pidemmän tähtäimen selviytymisensä, jos sen olisi nähty hylkäävän yleisen mielipiteen Muslimiveljeskunnan hyväksi. Ottaen huomioon kasvaneet kutsut kansalaistottelemattomuuteen, lisääntyneet eroamiset ja viralliset lausunnot, jotka julistivat epäluottamusta Mursia kohtaan presidenttinä, oli vaikea kuvitella, kuinka Mursi olisi voinut hallita, jos olisi jäänyt valtaan.”

”On oleellista, että kaikki Egyptin demokraattiset voimat ylläpitävät painetta siirtyä nopeasti siviilihallintoon. On lupaavaa, että armeija päätti luovuttaa presidentin tehtävät korkeimman perustuslakituomioistuimen puheenjohtajalle eikä sotilasneuvostolle. Ei ole epäilystäkään, että armeija kontrolloi transitiota kulissien takaa, mutta näyttää siltä, että meneillään on vakavia pyrkimyksiä muodostaa siviilihallitus transitiota valvomaan. Lisäksi väliaikainen presidentti antoi tällä viikolla julistuksen, että se asettaa aikataulun perustuslain muuttamiselle sekä uuden presidentin ja parlamentin valitsemiselle vaaleilla.”

”On otettava merkityksellisiä askelia sen varmistamiseksi, että siirtymäprosessista saadaan inklusiivinen. Sen on katettava kaikki Egyptin poliittiset ryhmittyvät, myös islamistit, jotta vältettäisiin loputon koston, kaaoksen ja väkivallan kierre. Äärikonservatiivisen salafilaispuolue Nūrin kriittinen rooli uuden kabinetin valinnassa indikoi toistaiseksi, että pyrkimykset huomioida islamistien mielipiteet prosessissa otetaan vakavasti. On todennäköistä, että Muslimiveljeskunta yhä torjuu koko prosessin ja mobilisoi kannattajiaan mitä tahansa uutta hallitusta vastaan. Jos kuitenkin menestyksellinen transitio alkaa tuottaa myönteisiä tuloksia, Veljeskunta ei ehkä enää löydä laajaa kannatusta egyptiläiseltä kadulta.”

”Muslimiveljeskunnan kannattajat ovat tähän asti osoittaneet halukkuuttaan eskaloida vastakkainasettelua väkivaltaisiin yhteenottoihin muuta yleisöä vastaan, Veljeskunnan johtajien aktiivisesti kiihottaessa rivejään uhraamaan henkensä Mursin palauttamiseksi valtaan, maalatessa erimielisyyden taisteluksi jumalaapelkääväisten ja Jumalasta piittaamattomien välillä. Seurauksena hyökkäykset poliisiasemia, armeijan tarkastuspisteitä ja Mursia vastustavia siviilejä vastaan ovat jatkuneet koko viime viikon pitkin maata, ja mukana on järkyttäviä raportteja hyökkäyksistä kirkkoihin ja kristittyjen koteihin sekä jopa nuorten mielenosoittajien heittämisistä alas katoilta.”

”Jotkut Mursia kannattaneet mielenosoittajat ovat myös joutuneet hyökkäysten kohteeksi eri puolilla maata. Lisäksi kun Muslimiveljeskunnan kannattajat yrittivät hyökätä Presidentinkaartin upseerikerholle, jossa Mursia väitetysti pidettiin, seurasi vartijoiden kanssa verinen taistelu, jossa yli 50 mellakoijaa sai surmansa. Vaikka välikohtauksen yksityiskohdista onkin ristiriitaisia tietoja, silminnäkijäkertomukset viittaavat siihen, että vartijat käyttivät liiallista voimaa hyökkäyksen torjumiseksi ja saattoivat myös kostaa hyökkäämällä rauhallisia mielenosoittajia vastaan, jotka olivat samalla alueella. On välittömästi aloitettava riippumaton tutkimus välikohtauksen selvittämiseksi ja syylliset tuotava oikeuteen – eihän syyttömien siviilien tappamista pidä milloinkaan pitää oikeutettuna.”

”Egyptin tilanteen arvioiminen siitä kapeasta näkökulmasta, oliko Mursin syrjäyttäminen vallankaappaus vai ei, on pitkälti sivuseikka niille miljoonille egyptiläisille, jotka viime viikolla lähtivät kaduille. Useimmat egyptiläiset vannoivat, etteivät ikinä palaisi tammikuun 25. päivää [2011] edeltäneeseen autoritääriseen valtioon, eivätkä he nähneet Mursin vallankäyttöä minään muuna kuin tuon autoritäärisen valtion jatkumona. Kun uhmakas regiimi ei jättänyt heille muita vaihtoehtoja, ihmiset nousivat haastamaan Mursia ja suojelemaan vallankumoustaan tulemasta kaapatuksi vaaliprosessin valekaavussa. Eivät nämä egyptiläiset ole kutsumassa maahan samanlaista sotilasvaltaa, jollainen koettiin Mubarakin syrjäyttämisen jälkeen. Pikemminkin he haluavat nopeaa transitiota siviilihallintoon, joka auttaisi muodostamaan oikean perustuslaillisen demokratian. Sellaisen, joka pyhittäisi ihmisoikeudet, suojelisi vähemmistöjen ja kaikkein haavoittuvimpien oikeuksia sekä kansalaisten arvoja ja intressejä eikä vain vallassa olevien.”

”Monet ovat skeptisiä armeijan aikeita kohtaan ja epäilevät näiden halukkuutta luopua vallasta. Vaikka jaankin nämä huolet, luotan Egyptin kansan kykyyn suojella demokratiaansa. Samat ihmiset, jotka mobilisoituivat kaduille kahdesti alle kolmessa vuodessa, toimivat kyllä vahtikoirina mille tahansa armeijan yrityksille juuttua valtaan yhtään tarpeen vaatimaa pidemmäksi aikaa. Olihan kyseessä joka tapauksessa sama kansa, joka vielä vuonna 2012 oli kaduilla vaatimassa armeijaa luovuttamaan vallan siviilihallitukselle. Tärkein seuraus tammikuun 25. päivän vallankumouksesta onkin, että se on muuttanut egyptiläisten ihmisten suhtautumista nähtävissä olevaan tulevaisuuteen. Egyptiläiset ovat oppineet kyseenalaistamaan kohtalonsa ja vaatimaan hallitustaan vastuuseen. Kesäkuun 30. päivänä kymmenet miljoonat egyptiläiset lähtivät kaduille ilmaisemaan tyytymättömyytensä hallitukseen. Jos tuo ei ilmennä demokraattisten arvojen henkeä, niin en tiedä mikä ilmentää.”

*   *   *

Toinen nettilehti, The Majalla, onkin eilen julkaissut uutisia uuden siviilihallituksen muodostamisesta. Artikkelin mukaan väliaikainen pääministeri Hazem al-Beblawi on muodostanut uuden hallituksen sunnuntaina ja se vannoisi virkavalan väliaikaiselle presidentille Adli Mansurille huomenna keskiviikkona. Ulkoasiain varapresidentiksi valittu entinen YK-diplomaatti ja oppositiopoliitikko Muhammad al-Baradei vannoi virkavalansa jo sunnuntaina.

Arabiankielisen lehden ash-Sharq al-Awsatin uutisen mukaan ulkoministeriksi olisi tulossa entinen Washingtonin-suurlähettiläs Nabil Fahmi, työministeriksi Kamal Abu-Eita, oikeusministeriksi Muhammad Amin al-Abbasi al-Mahdi ja valtionvarainministeriksi Ahmad Jalal. Tiedotus- ja kulttuuriministereiksi on esitetty naisia. Mansurin hallinto on keskustellut kansallisen sovintoprosessin käynnistämisestä sunnalaisen uskonoppineisuuden tärkeimmän opinahjon al-Azharin suurimaamin Ahmad at-Tayebin kanssa. Sovintoprosessin johtokuntaan on tarkoitus valita edustajia al-Azharista , Koptikirkosta, Tamarrudista, nuorisoliikkeestä, islamisteista sekä poliittisista puolueista. Tämä ainakin osoittaisi yritystä saada eri osapuolet samojen pöytien ääreen.

Liberaalien ja vasemmistolaisten puolueiden muodostama vaaliliitto Kansallinen pelastusrintama on jo ilmoittanut edustajiensa nimeämisestä mainittuun komiteaan. Haasteellisempaa on saada poliittiset islamistit mukaan, sillä Muslimiveljeskunta on ainakin toistaiseksi kutsunut kannattajiaan boikotteihin ja vastarintaan. Liikkeellä on tarpeeksi kannattajia lietsomaan maahan pitkittyvää väkivaltaa ja syventämään kansan kahtiajakoa entisestään. Pidemmällä tähtäimellä tämä olisi tuhoisaa sekä Veljeskunnalle että sen vastustajille, sillä vastustajat menettäisivät mahdollisuutensa kesyttää Muslimiveljeskunta demokratian avulla normaaliksi puolueeksi puolueiden joukkoon, ja Veljeskunta taas menettäisi mahdollisuutensa olla vaikutusvaltaisin yksittäinen puolue luotaessa Egyptin tulevaisuutta seuraaviksi vuosikymmeniksi.

*   *   *

Kuten alussa totesin, tärkein perintö, joka arabikeväästä voi jäädä, ja jolla voi olla kauaskantoiset seuraukset, olisi poliittisen pluralismin ja siihen olennaisesti kuuluvan sananvapauden vakiintuminen arabimaiden poliittisiin järjestelmiin. Sille on periaatteessa kaikki edellytykset: Poliittisia aatesuuntauksia on useita ja ne ovat kilpailukykyisiä toisiinsa nähden. On liberaaleja, vasemmistolaisia, nationalisteja, islamisteja ja mahdollisesti myös uusia nousevia liikkeitä. Näiden pitää vain päästä eroon monopolistisesta asenneperinnöstä, joka yhä ehkäisee kompromissien tekemistä poliittisten vastustajien kanssa ja houkuttelee vaalivoiton jälkeen kahmimaan valtaa ja estämään vastustajien vaikutusmahdollisuudet. Poliittinen pluralismi on toimivan demokratian kannalta olennaisempaa kuin vaalien kaltaiset rituaalit, vaikka jälkimmäisetkin ovat tärkeitä.

Ehkä tärkein edellytys poliittisen pluralismin ja sananvapauden vakiintumiselle on kuitenkin se, että uudet sukupolvet ovat emansipoituneet aivan erilaiseen yhteiskunnalliseen osallistumiseen kuin vanhempiensa ja isovanhempiensa sukupolvet. Vanhemmatkin sukupolvet kyllä purnasivat ja kritisoivat vallanpitäjiä lakkaamatta, mutta eivät todellisuudessa näitä koskaan haastaneet, vaan mielistelivät ja korruptoivat tiensä ylöspäin autoritäärisessä ja klientilistisessä järjestelmässä. Nykynuoret ovat saaneet tästä tarpeekseen, sillä se ei enää palvele heidän etujaan eikä avaa heidän ambitioitaan vastaavia tulevaisuudennäkymiä.

Satelliittitelevision, internetin ja sosiaalisen median massiivinen ekspansio arabimaissa viimeisen vuosikymmenen aikana on myös avannut nuorille sukupolville aivan erilaisen näkemysten ja tietojen pluralismin kuin vanhemmille sukupolville, jotka olivat tottuneet autoritääriseen opetukseen ja mielipiteiden omaksumiseen vanhemmiltaan tai ylemmiltään. Nykynuoret muodostavat mielipiteitään interaktiivisesti vertaisverkostoissa, eivät enää hierarkkisesti kuten vanhat puolueet johtajineen, palopuheineen, komiteoineen ja juonittelevine pyrkyreineen.

Pluralismi ja sananvapaus eivät tietenkään vielä takaa sellaisia asioita kuin vakaus tai ääriliikkeiden katoaminen. Eivät suinkaan. Lyhyellä tähtäimellä ne todennäköisesti tuovat arabimaihin jatkuvaa epävakautta ja venettä keikuttavia laitaliikkeitä. Mutta eipä Itä-Euroopassakaan 1990-luvun vakiintumattomassa poliittisessa torikuhinassa kaivattu takaisin kommunististen diktatuurien "vakautta" paitsi suhteellisuudentajunsa täydellisesti menettäneiden nostalgikkojen ja länsimaisten idäntuntijoiden parissa. Toivokaamme, että arabimaiden tulevaisuuden luovat kuitenkin ennemmin omat nuoret sukupolvensa kuin vanhan vallan nostalgikot ja länsimaiset orientalistit.

Syyrian sotaanlähtijöistä

Jokin aika sitten julkaisin perjantai-iltapäivän ratoksi katkelman keskustelustani erään amerikkalaisen kanssa. Koska se sai osakseen poikkeuksellisen paljon katsojia aina Venäjältä ja Amerikasta asti, jatketaanpa tänä perjantaina samoilla linjoilla.

Keskustelu alkoi artikkelista, jossa kauhisteltiin, että Euroopasta lähtee nuoria miehiä sotimaan Syyrian sotaan. Toiset keskustelijat T ja S vaativat, että  Euroopan hallitusten tulisi jotenkin estää tällainen jihadturismi. Annan itselleni nimikirjaimen M niin kuin Maailma ja paikat.

T kirjoitti:

Mutta eivätkö he tuekaan ”kapinallisia, jotka jakavat arvomme”? Cameronin hallitus voisi antaa heille aseita jo heidän noustessaan lentokoneisiin Britanniassa. Kaksoisstandardeja?

S kirjoitti:

Tai sitten kyseessä ovat kaksi eri asiaa. Kapinallistaistelijat hyvä, jihadistitaistelijat paha.

T kirjoitti: 

Ai anteeksi. Luonnollisesti. Näkemykseni oli hämärtynyt, mutta nyt se korjaantui.

M kirjoitti: 

Ymmärränkö nyt oikein, että te tuette matkustuskieltojen asettamista etnisen ja/tai uskonnollisen profiloinnin perusteella? No kyllä, se aika pitkälle tarkoittaisi arvojen jakamista Assadin hallinnon kanssa. Syyriassahan poliittisen profiloinnin perusteella langetetut matkustuskiellot olivat tavallinen käytäntö jo kauan ennen vallankumouksen alkamista.

S kirjoitti: 

Ei, en kannata profilointia. Kannatan kuitenkin sitä, että jihadistien vapautta toimia sekä kotimaisesti että kansainvälisesti rajoitetaan. Kuinka tämä voidaan tehdä vaatii lisäkeskustelua ja suunnittelua. Ei sen tarvitse (eikä sen pidä) perustua profilointiin.

M kirjoitti:

Olisi hyvä ajatus rajoittaa jihadistien aktiviteetteja kotimaassa.  En kuitenkaan pidä moraalisesti enkä perustuslaillisesti hyväksyttävänä leimata ketään konfliktialueelle matkustavaa jihadistiksi (muslimiprofiilin perusteella). Pidän myös moraalisesti ja perustuslaillisesti kyseenalaisena rajoittaa kenenkään liikkumisvapautta, ellei ole minkäänlaista näyttöä siitä, että hänen toimissaan tai aikeissaan on jotain rikollista. Eihän edes laillinen diskurssi Suomessa käsitä sortovallan vastustamista sellaiseksi aikeeksi, joka laillisessa diskurssissa tunnetaan ”terroristisena tarkoituksena”. Toisaalta jos yksilön voidaan osoittaa tukevan tunnistettua terroristijärjestöä, kuten al-Qa’idaa, hänet voidaan vetää oikeuteen jo nykyisen lainsäädännön puitteissa.

Olisi tosiaan mielenkiintoista tietää, miten ehdotatte että esittämäänne vapauden rajoittamista toteutettaisiin. Keinot, joita eksplisiittisesti tai implisiittisesti ehdotatte, määrittävät onko koko keskustelu auttavainen vai pikemminkin tarkoitustaan vastaan kääntyvä sen ongelman suhteen, josta olemme oletettavasti huolissamme, nimittäin jihadismin.

T kirjoitti:

Tässä on paljon kaikenlaisia ”muttia” ja ”eihän sitä voi tehdä”. Kuinka voidaan epäilyksettä osoittaa, että joku 1) on aikeissa toteuttaa jossain terroristisia tai jihadistisia toimia, 2) on jo toteuttanut sellaisia? Mielestäni sillä ei pitäisi olla merkitystä, onko vastustettava hallinto sortovalta vai ei. Viranomaiset todennäköisesti toivovat, ettei kukaan näistä matkailijoista tule takaisin elävänä.

S kirjoitti:

Olen täysin samaa mieltä M:n kanssa siitä, että jonkun muslimiprofiilisen leimaaminen jihadistiksi ja hänen laillisten oikeuksiensa rajoittaminen on vähintäänkin moraalisesti vastenmielistä ja oikeudellisesti kyseenalaista. Se ei ole suunta, johon minkään liberaalin demokraattisen valtion pitäisi mennä. Juuri siksi profilointi ei voikaan olla perusteena, jos tällaisia rajoituksia otetaan käyttöön Euroopan terrorisminvastaisissa politiikoissa.

Tämän sanottuani uskon, ettei siinä periaatteessa ole mitään väärää, että rajoitetaan sellaisten ihmisten liikkumisvapautta, joiden voidaan oikeusistuimessa todistaa olevan jihadisteja (rikollisella aikeella). Kuinka tämä olisi mahdollista, sopii paremmin vastattavaksi oikeusoppineille. On oltava selkeä todistustaakka valtiolla. Sen on todistettava, että joku on jihadisti, ja että tällä on selkeä aikomus ryhtyä ulkomailla terroristisiin toimiin (tai tukea terroristijärjestöjä).

Kuten T totesi, tämä on tietysti äärimmäisen vaikeaa toteuttaa käytännössä, etenkin kun tällaisten mahdollisten lakien ei saisi millään lailla rajoittaa lainkuuliaisten kansalaisten vapauksia ja oikeuksia. On hyvä kysymys, voidaanko sitä tehdä ollenkaan.

M kirjoitti:

Rajoitusten ja kollektiivisten rangaistusten luominen impulssien ja tunteiden pohjalta ei ole hyvä pohja järkevälle politiikalle. Totta kai sillä pitäisi olla merkitystä, minkälainen vastustettava hallinto on luonteeltaan – vai kannatatteko kaiken oppositiotoiminnan kriminalisointia? Sitä paitsi suurin osa matkustajista ei ole jihadisteja. Tunnen joitakin, eikä kukaan heistä ole jihadisti tai edes minkään sortin islamisti. Epäilemättä myös jihadisteja on olemassa. Todisteita, että he ovat konfliktiin osallistuessaan syyllistyneet sotarikoksiin tai terrorismiin, voidaan käyttää heitä vastaan, mikäli he yrittävät palata takaisin. Se olisi järkevää politiikkaa.

Mainitunlaisten todisteiden hankkiminen ei ole niin vaikeaa kuin miltä se voi kaukaa katsoen tuntua. Esimerkiksi usea syyrialainen kansalaisjärjestö on jo koulutettu ja valmistautunut keräämään juuri tuollaista todistusaineistoa, jota voidaan käyttää, kunhan Syyriassa on oikeusvaltio. Samaa aineistoa voidaan käyttää myös syytettäessä epäiltyä sotarikollista tai terroristia.

On selvää, että jihadisti ei ole lakitermi. Mikä olisi se objektiivinen laitos, joka määrittelee jonkun jihadistiksi, jos tällainen määrittely perustuu millekään muulle kuin poliittiselle ja uskonnolliselle profiloinnille? Kannatan profilointia, mutta kannatan sitä osana hyvää tiedustelua – en osana erottelemattomia rajoituksia, kollektiivisia rangaistuksia tai muunlaisia typeriä reaktiivisia toimenpiteitä.

Jos tuemme rajoituksia ihmisten vapauksiin, vähintä mitä tulee tehdä, on perustaa ne todellisiin rikoksiin, ei jonkun kuviteltuun tai oletettuun ideologiaan. Kokonaan toinen asia on toimia jihadistista propagandaa vastaan, ja se on legitiimi kotimainen huolenaihe Euroopan maissa, mutta sitä ei mitenkään hyödytä valikoivien matkustuskieltojen tai sen sellaisen toimeenpano.

Lisäksi oikeuslaitoksen tulee rangaista samoista rikoksista samalla tavoin riippumatta siitä, mikä poliittinen epiteetti lainrikkojalle annetaan. Sotarikoksia tai vastaavia tekevää ei-jihadistia on kohdeltava samoin rajoittavin toimenpitein kuin jotakuta, joka vetoaa uskonnolliseen motiiviin. Eikö meidän silloin tulisi olla huolissamme myös PKK:sta, Polisariosta, palestiinalaisleireille matkustavista vasemmistolaisista, yksityisten turvajoukkojen palvelukseen värväytyvistä suomalaisista, Israelin armeijaan liittyvistä vapaaehtoisista ja vastaavista? Kuinka on mahdollista osoittaa edes minimitason uskottavuudella etukäteen, että tämän ja tämän henkilön aikomukset ovat kunniattomia, kun taas jonkun toisen eivät ole? Totta kai tiedustelutietoon perustuva profilointi jää ainoaksi keinoksi.

S kirjoitti:

Erittäin hyviä huomioita.

T kirjoitti:

Kuten aina, valtio valitsee poliittisin motiivein, ketkä ovat heille vapaustaistelijoita ja ketkä terroristeja. Kuten sanoit, M, sotarikoksia tai vastaavia tekevää ei-jihadistia tulisi kohdella samoin rajoittavin toimenpitein kuin sellaista, joka vetoaa uskonnollisiin motiiveihin. En ymmärrä, miksi meidän pitäisi päästää ketään yksilöä taistelemaan mihinkään sotaan valtion koneiston ulkopuolella. Ei väliä, kuinka kunniallinen hänen motiivinsa.

M kirjoitti:

Kuulen tätä yhtenään organisaatiosi edustajilta. Tuollainen voi kuulostaa helpolta, mutta todellisuus on aika paljon monimutkaisempi. Kuinka määrittelet sodan? Kuinka määrittelet taistelemisen? Teetkö mitään eroa aseistetun taistelijan ja jonkinlaisessa tukiroolissa olevan henkilön välillä konfliktitilanteessa? Esittämäsi periaatteet ovat liukas rinne, joka johtaa vain kaiken jotakin hallintoa vastaan suunnatun poliittisen toiminnan kieltämiseen, mikä tekisi Suomesta autoritäärisen valtion, puhumattakaan siitä, millaisia absurdeja velvoitteita se loisi viranomaisillemme tarkkailla ja profiloida ihmisten poliittisia mielipiteitä ja toimintaa. Verrattuna siihen verrattain marginaaliseen uhkaan, jonka muutama jihadisti meille aiheuttaa – ei kiitos, tuollaista valtiota en halua.

On tietysti myös hyvä muistaa, että vaikka jossain muualla sodittava sota ei olisikaan sinun sotasi, se ei tarkoita, etteikö se olisi jonkun toisen Suomen kansalaisen sota, johon hänellä on legitiimi intressi. Meillä on myös monia kaksoiskansalaisia.

Kääntääkseni väitteesi päälaelleen, en näe riittävää syytä, miksi meidän pitäisi liiallisesti valvoa, mitä yksityiset kansalaiset tekevät vapaa-ajallaan, kunhan he eivät syyllisty rikoksiin tai muodostu turvallisuusuhaksi omalle yhteiskunnallemme. Jos he tekevät rikoksia tai muodostavat uhan, silloin parantaisin mieluummin tiedustelua kuin loisin uusia reaktiivisia rajoitteita ihmisten perusoikeuksille.

Aina voi sanoa, että valtiot valitsevat vapaustaistelijansa ja terroristinsa. Terrorismi-sanaa tosiaan usein käytetään hyvin epämääräisesti ja yleistäen. Periaatteessa ei kuitenkaan ole liian vaikeaa erottaa toisistaan terroristisia toimia ja muita toimia, kunhan terrorismin käsite vapautetaan tekijöidensä ”profiileista” ja sen sijaan yhdistetään siihen, mitä he todella ovat tehneet. Valtiot ja ihmiset päättävät, mitä pyrkimyksiä he pitävät kunniallisina ja mitä eivät, mutta puhuessamme toiminnasta, kuten terrorismista tai sotarikoksista, voimme todella erotella niitä jonkinlaisella objektiivisuudella siihen nähden, mitä asiaa niillä on esitetty ajettavan. Tässä pitäisi toimia oikeuden sokeuden periaate.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että pyrkimysten ja motiivien kunniallisuuden ei tulisi olla poliittisen harkinnan kohteena. Jos oikeus on sokeaa, politiikka on nimenomaan tavoitteellista. Jokaisella valtiolla on ja niillä tulee olla jonkinlainen politiikka, tai vähintään jonkinlaisia arvoja, joiden pohjalta tarkastelevat asioiden kulkua, ja tämä tarkoittaa, etteivät ne konfliktitilanteessa koskaan voi pysyä täysin neutraaleina. On aina toivottavia ja epätoivottavia lopputuloksia, ja tämän tulisi toimia politiikkavalintojen perustana. Poliittisen harkinnan tulisi olla pohjana, olipa kyseessä toiminta tai toimimattomuus, ja mikäli linjana on oma toimimattomuus, pohjana sille, pidetäänkö muiden toimijoiden toimimista hyväksyttävänä vai vastustettavana. On virhe kuvitella, että toimimattomuus olisi neutraalia, tai että toimimaton saisi vastuuvapauden seurausten suhteen.

Aseellisessa konfliktissa terrorismin ja sotarikosten erottaminen hyväksyttävistä taistelukeinoista ja hyväksyttävästä väkivallasta käy usein vaikeaksi, eivätkä propaganda ja disinformaatio, joilla valtiot yrittävät leimata vastustajiaan terroristeiksi, tee asiasta yhtään helpompaa. Tuo erottelu ei toki ole niin vaikeaa kuin tietämättömät yleensä kuvittelevat, käyttäen ”kaaosta” tekosyynä näkemystensä epätarkkuudelle, mutta on se silti joskus vaikeaa. Tämän vaikeuden ei kuitenkaan pitäisi johtaa hysteerisiin reaktioihin mitä tahansa konfliktiosallisuutta kohtaan – esimerkiksi sitä, että joku matkustaa konfliktialueelle.

T kirjoitti:

Sota ja taistelu. Luonnollisesti on eroa siinä, ottaako joku osaa mielenosoitukseen vai ottaako hän osaa aseistettuun kamppailuun. Ei ole merkitystä sillä, onko kyseessä sota, sisällissota, aseistettu konflikti tai väkivaltainen kansannousu, tai sillä on merkitystä vain poliitikoille, joiden pitää pelata sanoilla oikeuttaakseen toimintansa tai toimimattomuutensa. Mitä tarkoitat ”jonkun sodalla”? Eikö kansainvälisen yhteisön tehtävänä sota-aikoina tulisi olla ihmisten saaminen pois sotavyöhykkeeltä sen sijaan, että päästetään lisää ihmisiä ja aseita liittymään kähinään? Olet oikeassa sanoessasi, ettei mikään valtio ole koskaan täysin neutraali, koska toimimattomuuskin on toimintaa. Mitä tulee Suomeen, valvonnan ja tiedustelun trendit tuntuvat olevan pikemminkin päinvastaisia, resurssien vähetessä tulevaisuudessa entisestään.

M kirjoitti:

Joidenkin mukaan kaikki puhe tällaisista turvallisuusuhista on vain viranomaistahojen yritystä hankkia noita resursseja. Ollakseni vastuullinen ja rehellinen katson kuitenkin, että tuollaiset resurssit palvelevat kansallisia intressejämme paljon paremmin investoituina vastavakoiluun sekä tavallisia ihmisiä arkielämässä koskettavan tavanomaisen rikollisuuden torjuntaan. Niissä vallitsee tänä päivänä rankaisemattomuus, joka vähän kerrassaan kasvattaa matalan tason korruptiota ja tuhoaa sen, mikä tapasi olla parasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Terroristit ja jihadistit ovat pienimpien turvallisuushuoliemme joukossa. Niihinkin varauduttaisiin paremmin investoimalla hyvään ja järkevään tiedusteluun kuin luomalla uusia rajoittavia lakeja, joista jokainen sitoo taas lisää vähiä resursseja pääosin hyödyttömään ja yhteiskunnallisesti vahingolliseen isovelivalvontaan, joka taas on pitkällä tähtäimellä tuhoisaa sekä avoimelle yhteiskunnallemme että turvallisuudellemme.

”Jonkun sodalla” tarkoitan, että henkilöillä A ja B voi olla vahva ja legitiimi intressi johonkin tiettyyn sotaan, kun taas henkilöllä C ei sellaista ole. Tässä tilanteessa A ja B, jotka taistelevat keskenään, eivät koe C:n näkemyksiä relevanteiksi.

Koska oletan, että itselläsi on vahva ja legitiimi intressi Suomen itsenäisyyteen, ajattelepa hetki vaikka Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjän skenaariota. Siinä Suomi on neuvostomiehitetty ja vallassa on kotimainen autoritäärinen hallinto, jota vastaan ulkomailta käsin toimiva suomalainen diaspora organisoi vastarintaa. Olisit ehkä sitä mieltä, että suomalaisten vastarintamiesten toimintaa Ruotsista käsin johtava liikemies Ervasti ansaitsi tulla heitetyksi vankilaan terrorismista sekä viattomien sivullisten sieppauksista ja murhista, vaikka tuo kaikki tapahtuikin hänen kunniallisen asiansa tähden. Mutta toivoisitko myös mobilisoitavan koko kansainvälisen yhteisön eristämään suomalaisia ja estämään heidän toimintansa, kuten loikkarien auttamisen Pohjanlahden ja Torniojoen yli tai salaisen tuen organisoimisen Suomen kommunistihallintoa kritisoivalle vastarinnalle? Toivoisitko läntisen kansainvälisen yhteisön velvollisuuden olevan varmistaa, ettei mikään voisi horjuttaa Suomen kommunistisen järjestelmän ja neuvostoetupiirin vakautta? Onnea valitsemallesi tielle Suomen itsenäisyyden tukemisessa vain sitten. Minä todennäköisesti olisin Ervastin puolella, vaikka neuvoisinkin häntä valikoimaan metodejaan viisaammin.

T kirjoitti:

Olen samaa mieltä ensiksi kirjoittamasi kohdalla. Älykkäästi käytetty tiedustelu helpottaisi meitä välttämään tulevaisuuden ongelmia. Toinen kohta taas on ongelmallinen, enkä ole tutustunut Remeksen tuotantoon. Tunteet ovat ihmiskunnan tappio. Tässä ongelma on, että kapina ja sen ruokkiminen johtavat aina konfliktin pidentymiseen. Totaalinen sota olisi ihmisille se ”reilu” ja luonnollinen tapa ratkoa tämänkaltaisia ongelmia, mutta miksi heikompi puoli lähtisi sotaan tietäen, että varmasti häviävät? Ikävä kyllä kansainvälinen yhteisö nähdään nykyisin puolueellisena, mitä tulee voimankäyttöön. Se on usein seurausta huonosta diplomatiasta molemmilla puolilla, kuten Syyrian tapauksessa. Kysymykset ovat vaikeita, mutta siksi keskustelua tarvitaan.

Yksinkertaisessa maailmassa voisi sanoa, että kuudessa seitsemästä niin kutsutun arabikevään kansannoususta Länsi valitsi voittoisan puolen. Seitsemännessä eli Syyriassa se ei näytä pääsevän tavoitteisiinsa ilman merkittävää sekaantumista.

M kirjoitti:

Näytät ajattelevan, että kansainvälinen yhteisö on sama kuin Länsi. Kuitenkin Syyria ei mennyt niin kuin oletat Lännen halunneen seurauksena juurikin robustista kansainvälisestä sekaantumisesta. Se vain tuli toiselta puolelta. Venäjä, Iran ja Hizbullah sekä toisaalta myös länsivastaiset jihadistiliikkeet ovat sekaantuneet massiivisesti Syyrian tapahtumiin, kun taas Syyrian todellisen opposition odotetut tai väitetyt tukijat ovat sekaantuneet vain marginaalisesti.

Sekaantumisen keinotkin ovat olleet täysin epäsuhtaiset. Assadin hallinnon tukijat ovat keskittyneet interventiossaan kovaan sotilaalliseen, tiedustelulliseen ja propagandalliseen sotaan, eivätkä ne osoita toimissaan mitään rajoituksia, kuten esimerkiksi kemiallisten joukkotuhoaseiden käyttö, terrorismi naapurimaita vastaan sekä Hizbullahin ja Iranin erikoisjoukkojen avoin lähettäminen Syyrian rintamalle osoittavat. Sen sijaan Syyrian opposition tukijat ovat rajoittaneet itsensä lähinnä antamaan humanitääristä apua, auttamaan kansalaisjärjestöjä ihmisoikeuksien alueella, auttamalla jonkin verran tiedustelutyössä ja tekemällä erittäin pieniä tunkeutumisia lähinnä silloin kun ovat nähneet omien elintärkeiden intressiensä olevan uhattuina.

Nämä toimintaerot ovat aiheuttaneet sen epäsuhdan, josta puhut. Libyan tapauksessa lopputulos olisi ollut Syyrian kaltainen, jos Länsi ei olisi kohtuullisen aikaisin sekaantunut ja siten estänyt Venäjää liittolaisineen sekaantumasta. Libyastakin ehti silti tulla seurannaisvaikutuksia, kun Qaddafin tukemat ja länsivastaiset radikaalit elementit joutuivat pakenemaan Libyasta Maliin ja liittyivät al-Qa’idan väkeen. Ranska hoiti asian varsin elegantisti, eikä saanut aikaan edes mittavaa kansainvälistä raivoa, jollainen olisi epäilemättä syntynyt, jos Maliin olisikin mennyt Amerikka.

Assadin hallinto Syyriassa olisi jo tullut syyrialaisten kukistamaksi, ellei kansainvälinen interventio olisi tukenut hallintoa. Qusayria ei olisi vallattu ilman kansainvälistä interventiota – eli Iranin määräystä Hizbullahille mennä ja vallata se. Olet siis oikeassa, että kansainvälinen interventio tällä hetkellä pitkittää Syyrian sotaa ja aiheuttaa massiivisia inhimillisiä tappioita, mutta kyseessä ei todellakaan ole länsimainen interventio.

T kirjoitti:

No Venäjä ja Iran (ja jossain määrin Kiinakin) ovat ”kansainvälisen yhteisön” ulkopuolisia, ja niinpä arkiretoriikassa termi tarkoittaa Länttä. Olet kuitenkin oikeassa. Iran ja Venäjä ovat antaneet kovaa tukea, kalustoa ja keinoja käyttää sitä Syyrian regiimille. Se on yksi syy miksi mielenosoitusten alkaessa tuossa maassa Syyrian regiimillä ei ollut sellaisia keinoja vastata kansannousuun kuin esimerkiksi Marokolla ja Algerialla oli. Ainoa keino, joka heillä oli, oli niin perin venäläinen brutaali voimankäyttö.

Siinä olisi ollut ensimmäinen mahdollisuus todelliselle kansainväliselle yhteisölle tulla mukaan ja selvittää ongelma, mutta etenkin Turkki antoi periksi liian pian. Ja tietysti kuka olisi halunnut asettua Venäjää ja Irania vastaan, kun heillä oli niin hyvät suhteet Damaskokseen? En yleensä sano tätä – hyvin harvoin itse asiassa – mutta ehkä tässä tapauksessa olisi ollut hyödyllistä käyttää heidän yhteyksiään. Kuten sanotaan, taistelussa älä koskaan menetä yhteyttä viholliseen. Näin kuitenkin tapahtui Syyriassa länsimaiden ja paikallisen hallinnon välillä. Valitettavasti ranskalaiset olivat jo luvanneet Pariisissa toimiville tuleville oppositiojohtajille, että he saisivat vallan Syyriassa. Syyrialaiset – ne jotka vielä ovat maassa – haluavat vain, että väkivalta loppuisi. Näyttää kuitenkin siltä, että he ovat yhä hieman allergisia ulkomailta – Ranskasta, Ruotsista tai Turkista – tuotetuille johtajille.

Tämä sisällissota ei lopu sillä, että jordanialaiset hankkivat Kroatiasta kiväärejä kapinallisille. Eikä se lopu qatarilaisten ja saudien toimittamilla isommilla aselasteilla. Siteeratakseni Tappajahaita: ”he tarvitsevat isomman (veneen) pyssyn”. Enkä suinkaan tarkoita panssarintorjuntaa tai ilmatorjuntaa… Jopa ne brittiläiset ja ranskalaiset joukot, joiden israelilaiset sanoivat olleen Syyrian sisällä auttamassa kapinallisia johtamaan operaatioitaan, epäonnistuivat luomaan todellisen voittoisan sotilasvoiman.

Mielestäni oppositio ei olisi ollut tarpeeksi vahva kohtaamaan ja syrjäyttämään hallitusta missään tapauksessa. Näen pikemminkin, että Syyrian kansa on tullut tallotuksi alueellisen suurpolitiikan jalkoihin. Tässä sodassa ei ole ollenkaan kyse heistä, ei vähääkään. Jaettu ja heikko Syyria tuntuu sopivan kaikille, kunhan sota pysyy tuon maan rajojen sisällä. Surullista ja kuvottavaa. Sekä Itä että Länsi saavat syyttää toisiaan toimettomuudesta. Diplomatian epäonnistumisesta ja kyvyttömyydestä perääntyä ja nähdä maailma ilman kylmän sodan linssejä. Jos Hamas liittyy Egyptin kaaokseen, näitä tapauksia on pian jo kaksi.

M kirjoitti:

Turkki ja Länsi eivät menettäneet kontaktiaan Syyrian regiimiin. Itse asiassa ne tuhlasivat aivan liian pitkään aikaa sen kanssa, olennaisesti näyttäen vihreää valoa sille regiimin ja sen tukijoiden illuusiolle, että tilanteeseen voisi löytyä ratkaisu brutaalista voimankäytöstä. Tämä oli tietysti erittäin typerää. Syyrian vuoden 2011 kansannousu ei ollut Hama vuonna 1982. Vastustaja ei ollut Muslimiveljeskunta (siis yksi poliittinen puolue), eikä kansannousu ollut keskittynyt yhteen paikkaan. Niinpä jokainen Haman tyyppinen brutaalin voimankäytön operaatio, jonka regiimi teki, johti vain suurempaan määrään armeijan yksiköitä loikkaamaan opposition puolelle, mikä teki lopulta oppositiosta aseellisen.

Yhä tässä vaiheessa Muslimiveljeskunta ja jihadistit olivat täysin marginaalisia – itse asiassa se oli lähinnä regiimi, joka hyödynsi jihadisteja omiin tarkoituksiinsa, vapauttaen monia vankiloista ja mobilisoiden ryhmiä, joita se oli käyttänyt tukemaan kapinaa Irakissa. Oli kuukausia ja taas kuukausia aikaa joko regiimille tulla järkiinsä tai Lännelle löytää selkärankansa. Ikävä kyllä kumpaakaan ei tapahtunut, ja tämä johtui osittain tai jopa kokonaan niistä vääristä signaaleista, jotka näyttivät vihreää valoa regiimille ja sen tukijoille (Venäjälle ja Iranille).

Valitettavasti defaitistinen asenne Syyrian konfliktiin sekä luottamuspula Syyrian oppositiota kohtaan vallitsivat Turkissa ja Lännessä konfliktin alun ajan, ja tämä pitkitti sotaa sekä loi itsensä toteuttavia profetioita siinä mielessä, että jihadistit todella lopulta saivat jalansijaa taistelussa, jossa heillä ei ollut sellaista aiemmin. Tuloksena loput Syyrian oppositiosta puristettiin kahden länsivastaisen blokin väliin.

Tästä huolimatta jihadistien voima Syyriassa on yhä vain kupla, samanlainen kuin Libyassa, sillä mikään valtiotoimija ei ole valmis avoimesti tukemaan al-Qa’idaan yhteyksissä olevia marginaaliryhmiä jos on olemassa pieninkin uskottava pelote, että ei-jihadistinen Syyrian oppositio saa valtiotasoisen tuen. Malin tyyppinen operaatio jihadisteja vastaan ei tietenkään ole mahdollinen niin kauan kuin massiivinen sotilaallinen uhka regiimin ja sen liittolaisten taholta pysyy voimassa. Libyan lisäksi toisen hyödyllisen vertauksen löytää Ansar al-Islamin pahaenteisestä noususta ja menestyksellisestä kukistamisesta Kurdistanissa.

Ramadanin avajaiset

Jälleen on koittanut se aika vuodesta, kun muslimit aloittavat paastokuukautensa, ramadanin. Ramadanin ensimmäistä päivää odotettiin jo toissailtana, mutta kuuta ei näkynyt ajoissa, joten se alkoikin virallisesti vasta tänään. Kuukausi päättyy paaston päättymisjuhlaan eid al-fitriin, mutta silloin en ole enää Kabulissa, inshallah.

Ramadanin aikana muslimit paastoavat auringonnoususta auringonlaskuun syömättä, juomatta, tupakoimatta sekä muita lihallisia nautintoja toteuttamatta. Auringon laskiessa sitten syödään senkin edestä, kutsutaan sukulaisia, vieraita ja köyhiä pitopöytiin. Jokailtainen paaston katkaiseva ateriointi on nimeltään iftar. Monet itse asiassa lihovat paastokuukauden aikana, koska iftarit ovat sosiaalisia tapahtumia ja kaikilla on iltaan mennessä nälkä. Profeetan elämää koskevan perimätiedon mukaan tämä olisi tosin opettanut, että koko kuukauden selviää syömällä kunakin iltana yhden taatelin ja juomalla maitoa. Nykymuslimit viettävät ramadania melkoisen paljon runsaammin pöydän antimin.

Meidän iftarimme oli hieman eksoottisempi. Kokoonnuimme suomalais-virolaisella porukalla erään suomalaisen puutarhaan viiniköynnösten katveeseen, joimme maidon sijaan alkoholitonta halal-olutta, kuuntelimme suomipoppia ja saunoimme telttasaunassa. Tuli taas todistetuksi, että kyllä itämerensuomalaiset kansat kykenevät myös viinatta hyvään tunnelmaan ja polveileviin keskusteluihin.

Arjen orientalismista ja Egyptin vastavallankumouksesta

Tämänkertaisen blogikirjoitukseni innoitus tuli tästä viraalivideosta, jossa 12-vuotias egyptiläispoika haukkuu Muslimiveljeskuntaa ja selittää sangen sofistikoiduin yhteiskuntatieteellisin käsittein ja teorioin, miksi on sitä mieltä kuin on. Kuinka moni tuntemanne 12-vuotias heittelee käsitteitä ja analyyttisiä narratiivejä yhtä itsevarmasti kuin tämä?

Arabikevät on toki aidostikin kasvattanut hämmästyttävän ilmaisukykyisiä politisoituneita poikia ja tyttöjä ja tulee olemaan mielenkiintoista seurata, mitä arabikevään sukupolvesta tulee isoina. Siitä huolimatta tämä video herättää epäilyksen, että pojan palopuhe on opeteltu ja koko haastattelu lavastettu. Sitä levittävät Muslimiveljeskunnan vastustajat kansainvälisine kannattajineen. Sinänsä asiassa ei ole mitään ihmeellistä - netti on täynnä vastaavaa. Olisi ollut varsin helppo löytää samanikäinen Muslimiveljeskunnan kannattaja, joka olisi yhtä itsevarmasti ladellut vanhemmilta opittuja iskulauseita ja narratiivejä. Tällaiset videot ajavat samaa asiaa kuin mielenosoittaminen kaduilla. Niillä otetaan haltuun mediatilaa samalla tavoin kuin mielenosoituksilla otetaan haltuun katutilaa.

Miksi ihmiset kuulevat tämän kaiken mieluummin lapsen suusta kuin vaikkapa Tamarrudin poliitikon, jonkun tunnetun intellektuellin tai Egyptin armeijan tiedottajan? Siksi tietysti, että oletamme lapsen suusta kuultavan totuuden. Muiden mainittujen kohdalla epäilemme automaattisesti, että meitä manipuloidaan ja että puhuja osaa asiansa niin hyvin, että saa sen kuulostamaan vakuuttavalta. Kuitenkin lapsi manipuloi siinä kuin aikuinen ja mikäli hän kuulostaa poikkeuksellisen vakuuttavalta, se johtuu vain siitä, että hän puhuu aivan kuin poliitikko, toimittaja tai kokenut aktivisti puhuu.

Jos olemme hänen kanssaan samaa mieltä, nyökyttelemme ja pidämme puhetta aivan mainiona. Minäkin jaoin sen somessa eteenpäin, koska olen jokseenkin samaa mieltä pojan kanssa. Tässä ei pitäisi olla mitään häpeämistä. Ne, jotka ovat eri mieltä - esimerkiksi Muslimiveljeskunnan kannattajat - reagoivat tietysti yrittämällä kyseenalaistaa pojan ja hänen puheenvuoronsa autenttisuuden, kiinnittävät huomiota siihen, että videon levittäjät edustavat poliittista vastapuolta ja levittävät sitä propagandatarkoituksessa. Tietysti.

Kaikkein ongelmallisimman ryhmän muodostavat ne monet, jotka kuvittelevat olevansa jotenkin kaikkien poliittisten mielipiteiden yläpuolella ja etsivät autenttista Egyptin kansan ääntä. Ikävä kyllä monet länsimaiset toimittajat ovat piiskanneet itsensä juuri tähän kategoriaan. Silloin he menevät metsään jo ensimetreillä - olettaessaan, että jossain olisi yksi autenttinen ääni ja oikea mielipide, joka inkarnoi "kansan" mielialat. Ikään kuin aktivistit, poliitikot, mielenosoittajat ja eri puolten kannattajat eivät sitä tekisi - aivan kuin he eivät olisi juurikin sitä kansaa, jonka mielialaa halutaan luodata.

Toimittajien reaktiot jakautuvat kahteen ryhmään: Ensinnäkin niihin, jotka tuntevat tarvetta olla kriittisiä kaikkiin suuntiin, asettautuvat mukamas jonkinlaiseksi keskitieksi ja kompromissiksi, "pienen kansan asialle", kun taas kaikki poliittiset osapuolet huijaavat ja manipuloivat tuota "pientä kansaa". Se, joka näin asettautuu tuomariksi, on tosin itse kaikkein suurin huijari ja manipulaattori, mutta mikäs siinä. Mielipidehän se yleiskriittisyyskin on, joskin harvoin saa mitään aikaan, ellei sitten kyseessä ole tietoinen pyrkimys dialogiin tai kompromisseihin. Tähän palaan tuonnempana.

Toisen toimittajaryhmän muodostavat ne, jotka tuntevat tarvetta jonkun osapuolen apologeesiin. Tavallisesti he asettuvat puolustelemaan sitä osapuolta, jonka kuvittelevat olevan heikompi, sorretumpi tai vallitsevassa mielipiteessä alakynnessä. Viimeksi mainittu alakyntisyys on avainmuuttuja, koska vallitsevan mielipiteen tuntu riippuu aivan siitä, mitä mediaa toimittaja seuraa. Jos hän seuraa lähinnä länsimaista ja englanninkielistä mediaa, hän tulee Egyptin analyysissään reagoineeksi lähinnä amerikkalaiseen keskusteluun, mikä ei tietenkään edesauta egyptiläisen keskustelun ymmärtämistä. Hussein Ibish kritisoi artikkelissaan juuri tällaisia apologeesejä, joita amerikkalaiset kirjoittajat ovat tuottaneet niin Muslimiveljeskunnan, Renessanssipuolueen kuin sotilasvallankin puolesta.

Länsimaiset toimittajat kuuluvat yleensä kotimaissaan alempaan tai ylempään keskiluokkaan - tulojensa puolesta alempaan mutta koulutuksensa puolesta ylempään. Suurin osa heidän sosiaalisesta lähipiiristään on koulutettua keskiluokkaa, joskin he tuntevat kotimaissaan myös ruumiillisen työn tekijöitä ja ehkä joitain kontakteja yläluokasta.

Matkustaessaan tekemään juttuja Egyptiin tai mihin tahansa ei-länsimaahan, he verkostoituvat pääasiassa koulutetun ylemmän keskiluokan kanssa, johon heidän paikalliset kontaktinsa - toimittajat, tutkijat, poliitikot, virkamiehet, kansalaisjärjestöaktiivit, erilaiset asiantuntijat - kuuluvat. Toki he hakevat haastatteluja myös paikallisilta työläisiltä - kuten taksikuskeilta, tarjoilijoilta, hotellin siivoojilta ja joltain kadulla notkuvalta sopivan köyhän näköiseltä tyypiltä. He saavat sulan hattuunsa, jos saavat haastatteluja myös paikalliselta yläluokalta. Mutta kun he menevät työpäivän jälkeen syömään ja juomaan, tapaavat toisiaan ja viettävät aikaa, he ovat enimmäkseen tekemisissä koulutetun keskiluokan kanssa. Tietysti. On mukavampi olla ihmisten kanssa, jotka ovat samalla aaltopituudella, osaavat samoja kieliä ja joilla on samansuuntaisia mielipiteitä.

Samalla tavoin kehitysyhteistyöväki hengailee järjestöihmisten kanssa, pankkiirit pankkiirien, diplomaatit diplomaattien, tutkijat ja opiskelijat tutkijoiden ja opiskelijoiden, sotilaat sotilaiden ja taiteilijat taiteilijoiden kanssa. Verkostot laajenevat jonkin verran mutta pysyttelevät silti usein ytimeltään samankaltaisten piireissä. Jokainen saa vieraan maan yhteiskunnasta oman verkostonsa ajatusmaailman kautta painottuneen kuvan.

Hengaileminen samanlaisten kanssa aiheuttaa kuitenkin tiedostavissa toimittajissa vastareaktion, tarpeen orientalistiseen apologeesiin. He eivät halua suoraan toistaa keskiluokkaisten ja koulutettujen ystäviensä näkemyksiä, vaan riippumattomuuttaan osoittaakseen etsivät aitoa ja autenttista itämaata. Ongelma on se, että he eivät todella tunne eivätkä ymmärrä egyptiläistä, afganistanilaista tai afrikkalaista köyhälistöä eivätkä islamistien kannattajia samalla tavoin kuin he ymmärtävät itsensä kanssa varsin samanlaisia koulutetun keskiluokan edustajia. Tuloksena on tyyli, jota voisi kutsua vaikkapa orientalistiseksi patronisaatioksi. Länsimaiset toimittajat alkavat holhota "todellista kansaa" ja laittaa sanoja ja ajatuksia sen suuhun, selittäen länsimaisille yleisöilleen, mitä he kuvittelevat "todellisen kansan" ajattelevan ja haluavan.

Tuloksena on kaikenlaista: On tutuksi käyneitä puheita leivästä ja tavallisen kansan ahdingosta vallankumousten taustalla - vaikka suuri osa mielenosoittajista ja aktivisteista on yleensä pikemminkin koulutettua keskiluokkaa. On erityyppistä länsikritiikkiä ja ns. oksidentalismia, joka keskustelee enemmän vallitsevaksi kuvitellun länsimaisen diskurssin kuin kohteensa ajatusten ja tavoitteiden kanssa. On orientaali-ihmisten essentialisointia joksikin eksoottiseksi uskonnon tai muun ominaisuuden kautta. On vakuuttelua, etteivät nyt ainakaan länsimaiset arvot voi olla ihmisten tavoitteena, vaikka koulutetut keskiluokkaiset aktivistit ja mielenosoittajat sanovat täsmälleen päinvastaista - että he taistelevat nimenomaan vapauden, demokratian ja sosiaalisen arvokkuuden saamiseksi sekä vastustavat autoritarismia, tulipa se sitten Mubarakin kaltaisilta sotilashallitsijoilta tai vallankumouksensa varastaneelta Muslimiveljeskunnalta.

Minusta oli alusta asti selvää, että vallankumousta seuraisi seuraava askel, demokratia-aktivistien ja islamistien välinen kamppailu poliittisen järjestelmän suunnasta. Islamistipuolueet hallitsivat pitkään oppositiokenttää, mutta he eivät olleet arabikevään alullepanijoita eivätkä sen eturintamassa. Osa islamisteista ymmärsi kyllä ajoissa hypätä vallankumousten kelkkaan. Vallankumousta seuranneessa vallan uusjaossa he olivat vahvoilla, sillä toisin kuin untuvikkoiset arabikevään aktivistit, islamistit olivat jo aiempien vuosikymmenten aikana rakentaneet maanlaajuisia verkostoja ja poliittisia organisaatioita. Niinpä majoritaarinen pseudodemokratia teki vaaleista islamistipuolueille erinomaisen keinon varastaa vallankumousten hedelmät.

Pitkään oppositiokenttää hallinneiden islamistien siirryttyä hallitsemaan valtiokoneistoja vaalien kautta ne eivät oppineet toimivaan demokratiaan olennaisesti kuuluvaa poliittisen pluralismin periaatetta. Päinvastoin ne säilyttivät syrjäytettyjen regiimien monopolistisen asenteen ja kuvittelivat, että vaalivoittajalla on oikeus tehdä mitä lystää eikä opposition kanssa tarvitse tehdä mitään kompromissejä. Ikävä kyllä juuri tällainen asenne oli se, mitä arabikevään vallankumoukselliset olivat vastustaneet, ja minkä vuoksi autoritäärisiä yksipuoluehallintoja vastaan noustiin barrikadeille. Ei siis pitäisi olla yllätys kellekään, että barrikadeille noustiin seuraavaksi islamisteja vastaan.

Arabikeväässä ei ollut alun alkaenkaan kyse leipämellakoista vaan riittävän itsenäiselle tasolle emansipoituneen koulutetun keskiluokan kapinasta korruptoituneita autoritäärisiä järjestelmiä vastaan. Arabikevät ei tapahtunut kurjuuden vuoksi - mitään vastaavaa ei edelleenkään ole tapahtunut mustassa Afrikassa eikä Afganistanissa - vaan se tapahtui sen vuoksi, että arabimaat olivat edeltävien kymmenen vuoden aikana kehittyneet, modernisoituneet ja vaurastuneet nopeasti. Tarkemmin sanoen, niiden yhteiskunnat olivat. Se osa arabimaita, joka ei ollut kehittynyt ja uudistunut samassa tahdissa, oli valtio. Juuri siksi vallankumoukset tapahtuivat.

Muslimiveljeskunta omaksui valtaan päästyään perin mubarakilaisen asenteen. Se masinoi, manipuloi, hajotti ja hallitsi, monopolisoi vallankäyttöä, pönkitti sentralismia, vähät välitti itsensä kanssa eri mieltä olevasta toisesta kansanpuoliskosta. Vaikka sekä Tunisian Renessanssipuolue että Egyptin Muslimiveljeskunta ovat maalaisineen ja köyhineen helposti maidensa suurimpia puolueita, ne edustavat parhaimmillaankin vain puolta kansasta. Sen toisen puolen ollessa edelleen jakautunut moniin pienpuolueisiin - koska vasemmisto, oikeisto, liberaalit, kansallismieliset, "riippumattomat" ja kaikki muut ei-islamistit eivät ole oppineet tekemään yhteistyötä - islamistipuolueet voivat helposti dominoida politiikkaa. Jotta ne kuitenkin käyttäytyisivät demokraattisesti, niiden on sopeuduttava poliittiseen pluralismiin - siihen, että mielipiteitä on monenlaisia ja että politiikan on perustuttava erilaisten mielipideryhmien intressien yhteensovittamiseen eikä isoimman ryhmän monopoliin.

Arabikevään paras perintö voi hyvinkin olla poliittisen pluralismin ja moniäänisen sananvapauden vakiintuminen aiemmin sentralistisiin ja käytännössä yksipuoluejärjestelminä toimineisiin arabimaihin. Tuo perintö ei kuitenkaan vielä ole lainkaan vakiintunut. Monilla sekulaareilla on ongelmia pluralismin hyväksymisen kanssa, mutta suurin haaste on kyllä islamistien kohdalla. Vaikka he kuinka kuvittelisivat johtavansa päivänpolitiikkaansa suoraan Koraanista, heidän on silti ennemmin tai myöhemmin sopeuduttava ajatukseen, että ovat vain yksi monista poliittisista puolueista. Tämä siis mikäli maiden tulevaisuus on demokraattinen eikä paluu takaisin autoritarismiin.

Jopa jo lähes vuosisadan ajan demokraattisessa monipuoluejärjestelmässä eläneessä Turkissa islamisteilla on ollut suuria vaikeuksia sopeutua poliittiseen pluralismiin. Tämä näkyy alkukesän suurissa mellakoissa, jotka Egyptin tavoin saivat alkunsa islamistisen valtapuolueen ylimielisyydestä ja monopolistisesta asennoitumisesta poliittiseen vallankäyttöön. Jos islamistipuolueet Turkissa, Egyptissä ja muualla islamilaisessa maailmassa kuitenkin onnistutaan kesyttämään yhdeksi poliittiseksi ryhmittymäksi muiden joukkoon pluralistisessa järjestelmässä, silloin arabikevät on tehnyt suurimman palveluksen liberaalille demokratialle maailmassa sitten 1900-luvun alkupuolella Euroopassa tapahtuneen nationalismin ja sosialismin kesyttämisen.

Nationalistit ja sosialistitkin aloittivat radikaaleina ja monopolistisina, väkivaltaa kaihtamattomina aatteina, mutta liberalismi kesytti ne sopeutumaan demokraattiseen pluralismiin. Toki tuo kesyyntyminen koski vain valtavirtoja - monenlaiset laitaliikkeet irtosivat muodostaen ääriliikkeitä ja lisääntyen jakautumalla. Demokratian ulkopuolelle jättäytyneet ääriliikkeet eivät kuitenkaan pystyneet kuin ajoittain todelliseen vallankäyttöön. Ne pysyivät marginaalissa, elleivät onnistuneet kaappaamaan valtaa tai soluttamaan jotain valtavirtaliikettä, mitkä uhat toki edelleenkin ovat äärivasemmiston ja äärioikeiston kohdalla olemassa.

Islamistit omaksuivat retoriikan tasolla demokraattisen pluralismin arvoja jo 1900-luvun mittaan, ja tämän seurauksena väkivaltaa kaihtamattomat jihadistit irtosivat islamismin valtavirrasta, muodostaen ääriliikkeitä ja lisääntyen jakautumalla. Ne kykenivät vallankaappauksiin Iranissa, Afganistanissa ja Sudanissa, mutta jäivät muualla marginaaliin, tullen leimatuiksi terroristeiksi. Ei niin etteivätkö nämä ääriryhmät olisi vaarallisia, mutta pysyvään valtiovallan haltuunottoon ne eivät ole pystyneet sitten ensimmäisen ja ainoan pysyvämmäksi jääneen saavutuksensa, Iranin islamilaisen vallankumouksen. Arabikevään nuoret aktivistit pystyivät vaikuttavampiin suorituksiin kuin islamistit kymmeniin vuosiin.

Jos islamisteista jollain aikavälillä - sanoisin vähintään kymmenen vuoden aikana - muodostuukin normaaleja poliittisia ryhmittymiä pluraaleihin poliittisiin järjestelmiin, silloin arabikevät on voittanut. Jos ei, silloin vallankumoukset on varastettu. Mikäli arabikevät voittaa, islamisteista voi tulla muslimimaihin samankaltaisia normaaleja konservatiivipuolueita kuin kristillisdemokraatit ja muut konservatiivista politiikkaa länsimaissa tekevät puolueet, joilla on liberaalit ja vasemmistolaiset vastustajansa. Tämä kehitys olisi maailman kannalta parasta ja vakauttaisi merkittävästi etenkin Euroopan lähialueita, avaten portit taloudelliselle vaurastumiselle ja siirtolaisvirtojen kääntymiselle takaisin uusien taloudellisten mahdollisuuksien ja työpaikkojen myötä.

Tämä unelma ei ehkä vielä lähivuosikymmeninä toteudu, mutta se on silti riittävän hyvä ja uskottava unelma, että sen toteutumiseksi kannattaa kamppailla - ja puolustaa tuossa kamppailussa jo saavutettuja voittoja. Tästä näkökulmasta suhtauduinkin Egyptin sotilasvallankaappaukseen - joka tapahtui miljoonien mielenosoittajien yksiselitteisellä tuella - varsin ymmärtävästi. Taisi olla ensimmäinen kerta elinaikanani kun sympatisoin sotilasvallankaappausta. Niin tekivät tosin myös sadat arabikaverit somessani. Kun vannoutuneet demokraatit ja jopa anarkismiin taipuvaiset vasemmistoaktivistit hyllasivat sotilasvallankaappausta, se kertoi aika paljon siitä disilluusiosta, jonka Muslimiveljeskunta oli lyhyeen katkenneena valtakautenaan aiheuttanut.

Tulos ei kuitenkaan saa olla uusi autoritäärinen diktatuuri, joka kahmii vallan monopolistisesti käsiinsä ja pyrkii Muslimiveljeskunnan täydelliseen eristämiseen ja murskaamiseen. Ikävä kyllä sellaista asennetta näkyy paljon ilmassa osassa vallankaappauksen kannattajista. Uusi varastettu vallankumous olisi kuitenkin uusi petos suurinta osaa kaduilla mieltään osoittaneista nuorista vastaan, ja todennäköinen tie Algerian sisällissodan kaltaiseen pitkään ja kansaa repivään konfliktiin.

Pikemminkin Egyptin uuden vallankumouksen tulisi ottaa mallia Turkista, jossa jokainen sotilasväliintulo johti vielä saman vaalikauden sisällä demokratian palauttamiseen ja paluuseen normaaliin päiväjärjestykseen. Sotilasväliintulolla voi olla funktionsa politiikan ulkopuolisena "vahtikoirana", kuten Turkissa, Pakistanissa ja Indonesiassa on ollut, mutta jos sotilasvaltiaat ryhtyvät poliitikoiksi, heistä tulee väistämättä epäsuosittuja diktaattoreita. Toivokaamme, että Egyptin kenraaleilla olisi riittävästi viisautta tehdä perustuslaista pluralismin ankkuroiva ja vähentää pikemmin kuin pönkittää monopolistisen vallankeskittämisen pitkää perinnettä.

Pohjanlahdelta Bosporille

Kesäinen Suomen-kierrokseni lähenee viimeisiään. Kaskisissa aurinko paistoi ja veet kimmelsivät. Vierailuni aikana oli Kalarantapäivät, mutta muuten Suomen pienimmän kaupungin kaduilla oli autiota ja hiljaista, lukuun ottamatta Kung Gustavs Cafén terassia, jossa näytti aina olevan väkeä.

Mustakurkku-uikut olivat saaneet poikasensa maailmalle lammelta, jota asukkaat kutsuvat milloin Pumppulammeksi ja milloin Rottalammeksi, ja jonka pinnalla kelluu lauttoina ulpukkaa. Palokärki lensi huutaen ohi. Sorsapoikueita kulkee kautta rantain ja salmella oli isokoskeloita ja tukkasotkia. Kaskisten sisäosan metsään on rakennettu EU-rahoituksella näkötorni, josta ei tosin avaudu näköalaa kuin mäntyjen latvoihin ja savupiippuihin. Yksi sellutehdas on lopettanut, toinen vielä jatkaa.

Uutiset kertovat, että Kroatiasta on tullut EU:n uusin jäsenmaa. Ikävää, että tämä viimeisin nytkähdys pitkässä mutta kovin ajan perässä laahanneessa laajentumisessa tapahtuu vaiheessa, jossa koko Eurooppa on tukahtumassa kestämättömän velanoton ja julkisen tuhlauksen suohon. Muistan vielä ajan, jolloin teininä kiivailin Itä-Euroopan vapautumisen ja Euroopan yhdentymisen puolesta. On suuri sääli, että byrokratian ja julkisten menojen ikuinen paisuttaminen uhkaa antaa pahan maun koko historialliselle rauhan ja vapauden prosessille.

Pohjanlahden rannikon pienet sievät puukaupungit muistuttavat oman aikansa kansainvälisyydestä ja kaupan vaikutuksesta kulttuuriimme. Eivät ne aivan hansakaupunkeja olleet, mutta ennen puukaupan siirtymistä maanteille ne olivat tärkeitä satamia, joissa näkyivät vauraus ja kansainvälisyys. Kaskisten suurmies Peter Johan Bladh loi uraa Ruotsin Itä-Intian kauppakomppaniassa. Tervaporvarit ja sahapatruunat loivat pääomia, joilla Suomesta rakennettiin eurooppalainen yhteiskunta.

On mitä kauhein rikos historian kehitysvoimia vastaan, että vapaakaupan unionista uhkaa tulla tukiaisautomaatti. Tosin Euroopan historialle näyttää olevan ominaista pilata edistyksellisiä ajatuksia pakkovallan paisutuksella ylettömiin, kunnes kaikki kriisiytyy ja sitten tuhkasta ehkä nousee uusi Feeniks. Manner uudistuu vasta pakon edessä. Mutta pitääkö sen aina johtaa niin paljoon kärsimykseen ensin?

Vielä tänään jatkan Seinäjoen ja Helsingin kautta kohti Istanbulia, josta kantautui juuri yksityisessä mielessä hauskoja uutisia. Sieltä edelleen Kabuliin, jossa odottaa viimeinen kuuma kuukausi ennen seuraavan projektin alkua.