Kävin katsomassa Robert Harrisin käsikirjoittaman ja Roman Polanskin ohjaaman uuden elokuvan Ranskaa taannoin kuohuttaneesta Dreyfus-afääristä. Elokuvan nimi, J'accuse, viittaa avoimeen kirjeeseen, jonka kirjailija ja intellektuelli Émile Zola kirjoitti Dreyfusin puolustukseksi, ja jossa hän nimeltä mainitsi Dreyfusia vastaan tekaistun oikeusmurhan arkkitehdit. Dreyfus itse virui vuosikausia syyttömänä miehenä Ranskan Guyanan pahamaineisella Pirunsaarella.
Elokuva oli väkevä kokemus jo sen vuoksi, että Dreyfus-tapaus on ajan saatossa pengottu niin perusteellisesti, että Harrisin kirjaan perustuvan elokuvan faktat lienevät oikein. Minun oli elokuvaillan jälkeen luettava valtava määrä aineistoa tapauksesta palauttaakseni mieleeni kaiken, mitä siitä olin muinoin lukenut. Erityisesti halusin tarkistaa, mitä kaikille elokuvassa sivuosiin jääneille toimijoille lopulta tapahtui.
Toinen syy, miksi elokuva tuntui luissa ja ytimissä, oli sen tuttuus eräisiin omiin kokemuksiini urani varrella. Oli helppo tunnistaa ihmistyyppejä ja näiden halpamaisia piirteitä varsinkin niiden henkilöiden joukosta, jotka tekaisivat vakoilujutun Dreyfusia vastaan ja myöhemmin valehtelivat, väärensivät, lavastivat todisteita, painostivat ja uhkailivat virkamiehiä sekä kiihottivat valheillaan kansanjoukkoja peitelläkseen entisiä rikoksiaan yhä uusilla. Elokuvassa tulivat nyanssit varsin hyvin esiin: Oli niitä, jotka valehtelivat ja väärensivät alusta alkaen - tai jotka, kuten kenraali Charles-Arthur Gonse, tiesivät asioiden todellisen laidan, mutta jatkoivat silti masinointeja hinnalla millä hyvänsä. Ja sitten oli niitä, jotka vain asenteellisuutensa harhauttamina uskoivat mitä tahansa (vaikka väärennettyä), mikä sopi heidän uskomuksiinsa.
Tuttuja piirteitä tuli vastaan myös Dreyfusin puolustajien leirissä, johon liittyi aiemmin Dreyfusin syyllisyyteen uskoneita mutta todisteiden valossa kantaansa korjanneita ihmisiä. Sellaisia, jotka halusivat tehdä oikein. Ja myös sellaisia, jotka näkivät Dreyfusin tapauksessa keppihevosen omille poliittisille pyrinnöilleen. Vihollisen vihollisista tulee usein potentiaalisia ystäviä, mutta tuo ystävyys ei välttämättä kanna eriävien agendojen yli. Lopultahan monet Dreyfusin tukijat suuttuivat Dreyfusin perheelle, kun nämä vuosikausien oikeustaistelun jälkeen hyväksyivät armahduksen - ja siten lykkäsivät lopullista rehabilitointia yli hallitusvallan ja presidentin vaihtumisen. Jälkeenpäin on vaikea sanoa, olisiko silloisessa tilanteessa kannattanut yrittää puskea saman tien loppuun saakka. Historian henkilöillä ei omia ratkaisujaan tehdessään ole vielä käsissään meidän myöhempien sukupolvien jälkiviisautta siitä, mitä tuleman piti. Dreyfusilla tuskin oli kokemustensa perusteella syytä uskoa, että jossain lähitulevaisuudessa edessä olisi rehellinen oikeusprosessi.
Elokuvan päähenkilöksi oli nostettu eversti Georges Picquart, joka alun perin uskoi entisen upseerioppilaansa, kapteeni Alfred Dreyfusin syyllisyyteen, mutta sai myöhemmin haltuunsa todisteet todellista vakoojaa, Ferdinand Walsin-Esterházya vastaan. Tutkittuaan Dreyfusia vastaan kerätyn aineiston Picquart totesi sen vuotavan kuin seula. Picquartin valinta näkökulmaksi on ollut tapauksen tarinan kertomisen kannalta mitä hedelmällisin. Osoittaahan se myös, mitä tapahtuu väärinkäytöksistä pilliin viheltävälle viranomaiselle - huolimatta siitä, että tällä oli varsin korkea asema järjestelmässä. Elokuva myös alleviivaa sitä, ettei Picquart ollut missään määrin juutalaismielinen eikä Dreyfusin ystävä, vaikka hänestä myöhemmin tämän ratkaiseva puolustaja tulikin.
Saksa oli vuonna 1871 anneksoinut Ranskalta pääosin saksankielisen Elsass-Lothringenin (Alsace-Lorrainen), jonka väestön ranskalaismieliset saivat kuitenkin mahdollisuuden muuttaa Ranskaan. Sekä Dreyfus itse että useat hänen antisemiittisistä vihollisistaan Ranskan armeijan johdossa olivat elsassilaisia. He osasivat saksaa, minkä vuoksi heillä oli yliedustus varsinkin tiedustelutoimialalla. Olivathan etniset saksalaiset muutenkin vuosisatoja prominentisti edustettuina armeijoissa ympäri Eurooppaa, Venäjää ja Turkkia myöten.
Vielä varsin kömpelösti organisoitu sotilastiedustelu oli kuppatautia sairastavan elsassilaisen antisemiitin, eversti Jean Sandherrin käsissä. Tämän asenteellisuus heijastui huonona hallintona koko organisaatioon, josta oli muodostunut korruptiivisesti toimiva omavaltainen veljesklubi. Rikollisia vasikoita ja korruptoituneita poliiseja pyöri nurkissa, todisteita peukaloitiin ja tarvittaessa tekaistiin, asenteellisuus rehotti ammattimaisuuden kustannuksella, omia suojeltiin ja toiminta tuntui usein keskittyvän enemmän vastustajien syntyperän tai seksielämän märehtimiseen kuin maanpetoksellisen toiminnan estämiseen ja paljastamiseen.
Myöhemmin vakoojaksi paljastunut ja toimintansa maanpaosta käsin tunnustanut majuri Esterházy oli Sandherrin kakkosmiehen, majuri Hubert-Joseph Henryn entinen työtoveri ja upseeriveli, jonka persoona tuntuu sopineen poikkeuksellisen hyvin lukuisien myöhempien maanpetturien klassiseen kaavaan: mahtaileva ylhäistaustainen pönöttäjä, joka on velkaantunut elostelevalla elämäntyylillään, ei ole mielestään saanut haluamansa tasoista asemaa, ja joka katsoo suhteidensa ja syntyperänsä perusteella olevansa koskematon. Toki hän oli myös antisemiittinen kirjoittelija, joten hänellä oli epäilemättä Sandherrin, Henryn ja muiden silmissä oikeat asenteet.
Dreyfusin syntejä olivat puolestaan juutalaisuus - jonka ei olisi luullut tekevän hänestä Saksan ystävää - mutta myös kohoaminen yleisesikuntaan väärästä koulusta käsin, polyteknisestä eikä upseeriveljien Saint-Cyristä. Dreyfus oli myös rikas mies ja ilmeisen lahjakas - syyttäjien häntä vastaan latomat "todisteet" palasivat yhä uudelleen vatvomaan hänen henkilöään, ja niinpä hänen epäilyttäviin piirteisiinsä luettiin esimerkiksi "liian hyvä muisti", emotionaalinen etäisyys ja jonkinasteinen nenäkkyys. Kovin monille tuntui sopivan, että juuri hän jotenkin osoittautuisi mädäksi omenaksi. Väliäkö sillä, olivatko todisteet tekaistuja, tai jatkaisiko todellinen maanpetturi myyräntyötään esteittä.
Dreyfus oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Tämä ei estänyt Henryä, Gonsea ja muita salaliittolaisia pyrkimään hänen maineensa likaamiseen väärentämällä hänen homoseksuaalisuudestaan vihjailevia kirjeitä. Asia saatiin liitetyksi maanpetossyytteisiin sitä kautta, että salaisia tietoja vastaanottaneet Saksan ja Italian sotilastiedustelijat Pariisissa (Maximilian Schwartzkoppen ja Alessandro Panizzardi) olivat tiedettyjä homoseksuaaleja ja keskenään suhteessa. Dreyfusilla ei ollut kuitenkaan miesten kanssa mitään tekemistä - eikä oikea vakoojakaan, Esterházy, tiettävästi ollut niitä miehiä, vaan hänen motiivinaan näyttää olleen raha. Homofobinen vihjailu näytti kuitenkin olevan se seikka, jolla asian substanssiin perehtymättömien ylimpien päättäjien - venäläismielisen puolustusvoimain komentajan kenraali Raoul de Boisdeffren ja sotaministeri Auguste Mercierin - päät saatiin kääntymään, kun alkoi näyttää siltä, ettei pelkkä antisemitismi kantanut tuomion saamiseen Dreyfusille. Dreyfus tuomittiin, koska hänet käskettiin tuomita.
Picquartille vastenmielisten huhujen levittäminen oli epäilemättä henkilökohtainen ongelma, sillä hän oli yhä everstin asemassakin naimaton. Elokuvassa hänellä oli avioton suhde naimisissa olevaan naiseen, millä asialla häntä myös yritettiin vahingoittaa ja henkilöään tahrata, mutta tästä aspektista en äkkiseltään löytänyt parempaa tietoa - rakastajatar kun ei ollut silloin tai myöhemmin julkisuuden henkilö kuten useimmat muut juttuun sekaantuneet.
Suomessa on varsin hiljattain koettu tapaus, jossa on paljon samoja piirteitä kuin Dreyfus-jutussa, nimittäin diplomaatti Alpo Rusia vastaan nostettu ajojahti, jossa häntä syytettiin entiseksi Itä-Saksan vakoojaksi. Samalla todellisia Stasin ja KGB:n tiedonantajia - vaikka heidän nimiään on sittemmin osoitettu dokumentein toteen - on suojeltu poliittisen eliitin toimesta, eikä heitä edelleen tähän päivään mennessä ole saatettu vastuuseen teoistaan. Rusin perisynti ja päämotiivi ajojahtiin lienee ollut poliittinen länsimielisyys, vaikka taustalla lienee ollut myös henkilökohtaisia erimielisyyksiä poliittisen eliitin jäsenten kanssa. Dreyfusinkin kohdalla hänen vihollisiaan tuntui ärsyttäneen hänen patrioottisuutensa Ranskaa kohtaan. Todellisuudessa Saksalle salaista aineistoa toimittanut Esterházy oli sen sijaan 'kunnollinen' äärioikeistolainen antisemiitti. Tämä ei toki sopinut poliittiseen narratiiviin juutalaisista epäluotettavina vehkeilijöinä ja maanpettureina.
Tapausta voitaisiin verrata myös ajallisesti lähempänä Dreyfusia tapahtuneisiin asioihin Suomessa - erityisesti äärioikeistolaisten ja saksalaismielisten jääkäriveljespiirien harjoittamaan mustamaalaukseen ja vehkeilyyn "ryssänupseereja" vastaan, kiistattomia patriootteja kuten Mannerheimia ja Kivekästä myöten. Tuolloinkin kunnianloukkauksissa hyödynnettiin kohteiden todellisesta ja kuvitteellisesta seksielämästä obsessoituneita huhuja, kuten myös vaikkapa adoptiolasta. Heidät yritettiin myös erilaisin narratiivein kehystää ulkopuolisiksi, vieläpä ulkomaalaisiksi.
Elokuva J'accuse jättää vähemmälle huomiolle sen roolin, joka julkisella disinformaatiolla ja propagandalla oli koko skandaalin synnyttämisessä - vaikkakin lehdistöstä tuli lopulta myös ratkaiseva ase Dreyfusin maineen puhdistamisessa. Äärioikeistolaisen antisemiitin Édouard Drumontin kustantama La Libre Parole oli keskeisessä osassa julkisessa ajojahdissa ensin juutalaisia yleensä ja myöhemmin nimenomaan syntipukiksi tekaistua Dreyfusia vastaan. Sille vuotivat pitkin prosessia "tietojaan" ideologisesti samanmieliset tahot armeijan johdossa ja oikeuslaitoksessa. Elokuvan tapahtumien jälkeen vuonna 1908, kun Dreyfusin maine oli jo virallisesti palautettu, saman lehden toimittaja ja Drumontin apuri Louis Grégori ampui Dreyfusia seremoniassa, jossa siirrettiin Émile Zolan tuhkia Pantheoniin.
Grégorille ei tapahtunut mitään, vaan hänet vapautettiin syytteistä. Kuten myös maanpetturi Esterházy aiemmin. Esterházy vietti sittemmin lopun elämänsä maanpaossa Britanniassa. Sieltä käsin hän mm. tunnusti kirjoittaneensa Dreyfusin kirjoittamaksi väitetyn muistion saksalaisille ja yritti avoimesti rahastaa vakoojan muistelmillaan.
Muutenkaan Dreyfus-jutussa paha ei lopulta saanut palkkaansa - ellei pitkällä viiveellä tullutta poliittista tappiota sellaiseksi lasketa. Majuri Henry tosin paljastui prosessin aikana homokirjeen väärentäjäksi ja teki vankilassa itsemurhan. Tämä oli myös elokuvassa huomioitu, joskin elokuva jätti sivuun sen mielenkiintoisen tapahtumaketjun, jonka myötä Henryn varsin tökerö väärennös paljastui, pakottaen uudelleenarvioon, joka pelasti mm. Picquartin vankilasta. Henryä korkeammille toimijoille koituneet seuraukset rajoittuivat kuitenkin muutamaan eroamiseen. Kenraalit, jotka olivat määränneet Henryn tuottamaan väärennökset, eivät joutuneet vastuuseen.
Zolan asianajajaa Fernand Laboria ampunut salamurhaaja ei koskaan jäänyt kiinni. Myös Zolan oma kuolema vuonna 1902 häkämyrkytykseen oli epäilyttävä, ja vuonna 1953 erään kattotyöläisen kerrottiin kuolinvuoteellaan tunnustaneen "heikäläisten" tukkineen tahallaan Zolan savupiipun. Juttu jäi kuitenkin toisen käden kautta saaduksi kuulopuheeksi jo kuolleen miehen sanoista, joten lopullista totuutta tuskin enää saadaan.
Dreyfusin tapaus muistuttaa myös siitä, mikä rooli korkeimman poliittisen vallan käyttäjällä ja tämän henkilökohtaisella suoraselkäisyydellä (tai pikemminkin sen puutteella) on Ranskan ja Suomen kaltaisissa presidenttivaltaisissa maissa. Vaikka todistusaineisto Dreyfusia vastaan oli jo aukottomasti osoitettu virheelliseksi ja todellinen vakooja tällä välin tunnustanut tekonsa, ei Dreyfusin syyllisyyttä kumottu, vaan hänet ainoastaan armahdettiin. Vasta kun presidentti oli vaihtunut, puhdistettiin Dreyfusin maine virallisella tasolla. Hän taisteli sittemmin ensimmäisessä maailmansodassa ja palkittiin sankarillisuudesta mitalilla. Dreyfus kuoli 75-vuotiaana vuonna 1935.
Picquartille kävi lopulta hyvin. Poliittisten suhdanteiden muututtua hän yleni kenraaliksi ja lopulta sotaministeriksi saakka. Hän kuoli tosin vuonna 1914, viisikymppisenä, kauan ennen Dreyfusia ja hivenen epäilyttävästi - ratsastusonnettomuuteen.
Liian monta kuolemantapausta ja syyttömien ihmisten maineen mustaamista edelsi vuosikausien ajan sitä, että Dreyfus-juttu viimein saatettiin viralliseen korjausliikkeeseensä. Suomessakin Rusi voitti lopulta oikeudenkäyntinsä, mutta useampia asianosaisia ehti sitä ennen kuolla merkillisissä olosuhteissa, eivätkä Neuvostoliiton ja Itä-Saksan hyväksi vakoilleet, sittemmin merkittäviinkin asemiin nousseet suomalaiset ole joutuneet minkäänlaiseen vastuuseen teoistaan. Puhumattakaan niistä henkilöistä, jotka osallistuivat syyttömien lavastamiseen, tietovuotoihin ja mustamaalaukseen.
Tapausten lopputulema liittyy kuitenkin myös toiseen erottavaan piirteeseen Suomen ja mannereurooppalaisten sivistysvaltioiden välillä: Suomesta puuttuu sankarilakimiesten ja sankaritoimittajien perinne. Nämähän olivat ratkaisevassa roolissa Dreyfusiin liittyneessä oikeustaistelussa Ranskassa. Suomessa asiat lakaistaan helposti hiljaisuuteen, oikeuteen ei haluta todisteita kunnolla penkovaa draamaa, ja lopulta kansalle jää vain hiljaisuuteen verhottu illuusio vakaudesta ja toimivasta oikeusvaltiosta. Korruptoituneet poliisit, poliittiset masinaattorit ja ulkovaltojen tiedonantajat palaavat vähin äänin keskeisiin asemiinsa ja kiivas mediahuomio keskitetään johonkin epäolennaiseen.
Tässä blogissa ollaan ikuisesti matkalla, milloin fyysisesti, milloin henkisesti. Ilman sen kummempia sitoumuksia kirjoitan tänne havaintojani ja ajatuksiani mielenkiintoisista paikoista. Pysyttelen mieluiten anonyymina, vaikka ne, jotka minut tuntevat, tietävät kyllä kuka olen. Kommentoida saavat toki ventovieraatkin.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2020
sunnuntai 26. heinäkuuta 2020
Efesoksen tuho, Franklinin profetia
Heinäkuussa kohtasi Myllypuroa murheellinen kohtalo. Helsingin kaupunki päätti repiä maan tasalle koko sen entisen huoltoaseman, joka oli pitänyt sisällään sekä alueen parhaan ruokaravintolan, nimittäin Efesoksen, että sen alakerrassa sijainneen vesipiiputtamon, Hokkah'n. Juuri kun itäisiin lähiöihin oli tullut hivenen verran nuorta elämää Metropolian rakennettua Myllypuroon valtavan modernin kampuksensa. "Maailman toimivin kaupunki" on kuitenkin päättänyt, ettei yrittäjyys kuulu toimivaan kaupunkikuvaan, vaan niin yrittäjät kuin kuluttajatkin haluttaisiin pakottaa oligarkkien omistamiin ostoskeskuksiin - redeihin ja triploihin - joita epäilemättä rakennetaan ja ylläpidetään veronmaksajilta riistetyillä tukirahoilla.
Itälähiöissä on toki yhä paljon sekä baareja että vesipiippupaikkoja, mutta mikään niistä ei ole kuin Efesoksen alakerta. Baarit ovat yleensä lähiökapakoita, joissa notkuu jo iltapäivästä humaltuneita keski-ikäisiä ja vanhempia kanta-asukkaita örisemässä maahanmuuttajista. Kulttuuri edustaa muutenkin persumaista ininää kaikesta maan ja taivaan välillä, raavaat miehet marttyyrifalsetissa. Iltaisin saattaa joku sotanorsu törähdellä tai lähiöruusu avautua elämän näkemisestä, valeraskaudesta tai lääkkeistään. Vesipiippupaikoissa taas notkuu vain maahanmuuttajamiehiä, ei lainkaan naisia, ja vaikka niissä voi syödä tai pelata tawilaa, ei niissä saa edes kylmän Efesin verran alkoholia.
Efesos oli paikkana ainutlaatuinen, sillä samasta paikasta sai sekä poikkeuksellisen hyvää ruokaa että myös saattoi istua kavereiden kanssa iltaa oluen tai turkkilaisen punaviinin ääressä (tai vesipiipun, jos niin halusi), ja asiakaskunnassa saattoivat jopa maanantai-iltana olla enemmistönä parikymppiset naiset. Siellä soitettiin sekaisin suomalaista, turkkilaista, arabialaista, anglosaksista, venäläistä ja kurdilaista poppia. Kukaan ei örveltänyt eikä haastanut riitaa, kuten alkuasukaskapakoissa.
Meitä idän asukkaita ei auta jos korvaava sijainti löytyy jostain Itäkeskuksesta tai ison ostarin kupeesta. Sillä kun on oma arvonsa, että kantapaikka löytyy kävelymatkan päästä kotoa. Jos joukkoliikennettä on pakko käyttää, voi samalla vaivalla vääntäytyä keskustaan.
Korvaavia ruokapaikkoja etsiessäni tein uuden vuokralaiseni kanssa taas ekskursion eksoottiseen Kontulaan ja siellä sijaitsevaan uzbekistanilaiseen ravintolaan. Tämä oli toinen kerta kun kävin läpi sen ruokalistaa. Ruoka on siellä kyllä hyvää, vaikka muiden asioiden osalta se ei voikaan Efesosta korvata.
Kävelymatkalla Kontulaan halki seesteisten metsäaromaisemien, kohtasimme suurehkon lauman somalilapsia, jotka olivat jakautuneet kahteen leiriin. Nämä solvasivat toisiaan tien yli nimitellen kovaan ääneen - ja selvällä suomella - neekereiksi. Vastapuoli vastasi tähän, että ei vaan te olette neekereitä. Ota siitä kotoutumisesta sitten selvää. En kuitenkaan lähtenyt neuvomaan poliittista korrektiutta, sillä olisi voinut vaikuttaa kulttuuriselta appropriaatiolta huomauttaa N-sanan käytöstä.
On grillattu punaista lihaa ja nautittu sen kanssa punaviinejä Espanjasta, Portugalista, Georgiasta, Italiasta ja Australiasta. Kävimme myös kesäekskursiolla Hangossa. Siellä kaarteli tien yllä nuori merikotka ja satamassa keinui muskelivene nimeltä How Dare You, ilmeisesti ilmastonmuutoksen torjunnan hengessä nimetty.
Ilokseni näin myös valkoposkihanhia, noita etelärannikkomme viehättäviä maskottilintuja, joiden hävittämistä vaaditaan jälleen jopa pääkirjoitusten voimin. Valkoposkihanhen suosiota voisi lisätä se, jos sitä alettaisiin paremmin hyödyntää sekä matkailuvalttina että riistalintuna. Pahoin vain pelkään, että jos suomalaiset - tämä joko-tai-kansa, jolla ei yleensä ole kuin kaksi vaihdetta - saisivat luvan ampua valkoposkia, lajin maailmankanta hävitettäisiin viikossa sukupuuttoon.
Viikissä pesivä merikotka on syöttänyt poikasiaan valkoposkihanhien poikasilla. Näin luonto itse säätelee kantoja. Merikotkien ja harmaahaikaroiden välillä näyttää toistaiseksi vallinneen kauhun tasapaino - eivät ole tiettävästi kajonneet vielä toisiinsa.
Viime yönä tapasin unessa profeetan. Yritin aamulla kirjoittaa muutaman asian ylös, mutta tein sen vasta keitettyäni kahvia ja avattuani koneen, joten suurin osa sisällöstä oli jo haihtunut unholaan - aivojen yrittäessä varmistaa, etteivät unikuvat sotkeudu oikeisiin muistoihin, kuten skitsofreenikoilla. Sen verran kuitenkin muistan, että profeetan nimi oli jostain kummallisesta syystä Franklin 'Frankie' Hoffman. Hän oli hymyilevä vanhempi setä hassu valkoinen tötsä päässään, etupäässä valkoisessa kaavussa. Ainakin osa unesta tapahtui Istanbulissa, ja sinne oli kokoontunut myös jonkinlainen monikansallinen kollokvio, jonka edustajista merkittävä osa endorseerasi profeettaa, halusi tämän järjestävän sarjan kansainvälisiä konferensseja, ja vetosi tähän maailman palauttamiseksi raiteilleen, mutta profeetta vain hymyili ja kieltäytyi kunniasta.
Minulta kysyttiin, olenko minä se-joka-kirjoittaa, ja esittivät muitakin tunnusmerkkejä, joista tunnistin itseni, mutta jotka olen jo unohtanut. Ja saatuaan tietää minun olevan tarkoitettu henkilö, tuli minulle tunne, että olin jotenkin häpäissyt itseni täysin väärillä vastauksilla. Hämmästykseni oli suuri, kun profeetta itse sitten halusi puhua kaikista ihmisistä juuri minulle.
Minusta tuntui myös keskustelumme ajan, että vastaukseni hänelle olivat hyvin typeriä, ja että minun olisi pitänyt valmistautua tapaamiseen paremmin voidakseni puhua hänelle parhaimmillani. Mutta profeetta vain hymyili, heitti hauskaa läppää, hassutteli, välillä huudahteli koaneja, ja sitten selitti minulle kuinka heikäläisten tehtävänä on olla vain neuvonantajia, ja he kieltäytyvät ottamasta itselleen valtaa. Valitettavasti ne, joiden pitäisi ottaa valta ja kantaa vastuu, yrittivät vierittää vastuutaan profeetalle, sen sijaan että olisivat kuunnelleet hänen neuvojaan ja käyttäneet valtaansa.
Keskustelin sitten profeetta Franklinin kanssa Osmanivaltakunnan historiasta - ehkä siksi, että oltiin Istanbulissa - ja hän mainitsi nimeltä jonkun hyveellisen hallitsijan menneisyydestä, ajalta kun hallitsijalta edellytettiin sitä, että hän oli hyveellisin, mutta valta oli korruptoitunut kun hallitsijoista oli tullut perinnöllisiä. Profeetan mukaan tämä sama on tapahtunut myös nykymaailman vallanpitäjien kohdalla, vaikka 'perinnöllisyys' ja 'hyveellisyys' nyt ilmenivätkin hieman eri muodoissa.
Kirjoitin unessa runsaasti muistiinpanoja. Valitettavasti ne ilmeisesti päätyivät astraalipaperille, sillä niitä ei löytynyt vuoteeni äärestä aamulla.
Olen nyt saanut editoitua valmiiksi verkkoon romaanitrilogiani ensimmäiset kaksi kirjaa englanniksi, Titaanien ajan sekä Elysionin. Kolmas ja viimeinen kirja, Sangriala, on seuraavana vuorossa, ja se on oleva eräänlainen profetian sinetti sekin. Sitten toivottavasti voin jälleen orientoitua kokonaan uusien tarinoiden ja maailmojen luomiseen. Suomeksi en ole vielä laittanut trilogiaa verkkoon, koska niin tekemällä tekisin käytännössä mahdottomaksi julkaista sitä perinteisenä kirjana kaupallisilla markkinoilla.

* * *

torstai 16. heinäkuuta 2020
Ilmoja pidellyt, kirvesvarttakin
Tämän kesän säissä ei ole ollut valittamista. Muuten kyllä koronakesä on ollut kummallinen. Suomen kesän puoliväli on jo ylitetty, vaikka kesä tuntui vasta alkaneen. Päivät menevät etätöissä, iltaisin editoin romaanitrilogiani englanninkielistä versiota verkkojulkaisuna, niin että jos yllättävä lähtö tulisi, ainakin tuo löytyisi jälkeen jääville. Viittauksia on sen verran tiheään, että eksegeesissä riittäisi tehtävää useammallekin jälkipolvelle.
Epäsäännöllisen taajaan, usein useammin kuin kerran viikossa, grillaamme pihan mammuttiarolla sorkkaeläinten punaista lihaa ja juomme Dueron (Douron) jokilaakson viinejä sekä Espanjan että Portugalin puolelta rajaa. Lihansyönti viinin kera on yleissivistävää puuhaa, sillä kaksoismonarkian kulloisenkin talonväen (ahl al-bayt) lisäksi ateriointiin osallistuu yleensä vieraita. Koska he tulevat eri aloilta ja eri taustoista, pysyy informoituna paljosta, mitä yhteiskunnassa ja maailmalla tapahtuu. Tänä kesänä on grillillä istunut entomologeja ja ornitologeja, IT-mies ja japanin kielen opiskelija, kendomiekkailun opettaja, KRP:n rikostutkija, virolaisia liikemiehiä ja Tartossa opiskeleva suomalainen. Keväästä puhumattakaan.
Emme juuri koskaan järjestä mitään. Grillikutsut kehkeytyvät itsestään. Lihaa ja viiniä on aina kaapeissa, koska niitä hankitaan kustannussyistä isoina erinä hovihankkijoilta. Niinpä vieraiksi tulee niitä, jotka itse kutsuvat itsensä - tai jotka sattuvat olemaan yhteydessä sinä päivänä, kun grilli kuumenee. Niiden, jotka yhä tahoillaan odottelevat kutsua, ei kannata kokea pettymystä vaan ottaa viestilaite käteen ja ilmoittaa itsestään. Mitään säännöllistä aikatauluakaan ei ole, joten osallistumista ei kannata yrittää suunnitella, vaan ainoastaan tulla.
Ihmisiltä kuulee todella paljon kaikenlaista. Osa siitä antaa toivoa elämän jatkumisesta, mutta valitettavasti syvimmältä kumpuava aineisto kertoo melko murheellista tarinaa suomalaisen yhteiskunnan (ja monen muunkin yhteiskunnan) tilasta. Alalla kuin alalla, ja organisaatiossa kuin organisaatiossa. Ei vaikuta siltä, että suunta olisi tällä hetkellä kohti suurempaa järjenkäyttöä.
Maailmalla asiat eivät valitettavasti ole paremmin. Trumpin uudelleenvalinta ei ole enää aivan yhtä selviö kuin miltä se näytti vielä vuosi sitten, mutta näyttää edelleen hieman todennäköisemmältä kuin tappionsa. Tämä ei johdu niinkään Trumpin - tai edes taustavaikuttajiensa - neroudesta, vaan vastapuolen kyvyttömyydestä. Demokraatit, kuten yleensäkin maailman vasemmisto, kiehuvat kuplassaan, josta ei tunnu näkevän kovin kauas ulkopuolelle, ja paljosta kohusta huolimatta eivät voita yhtäkään sellaista äänestäjää, joka ei joka tapauksessa olisi äänestänyt Trumpia vastaan. Sen sijaan he menettävät monia, jotka olisivat aidosti toivoneet Trumpin vaihtumista.
Yhdysvaltain presidentti-instituutio ei ole koko maailma (ja hyvä niin), mutta länsimaailmalle se on kuitenkin vaikutusvaltaisin yksittäinen valtapositio, jonka hallinnalla on suora vaikutus Lännen poliittiseen dynamiikkaan ja yhtenäisyyteen. Euroopasta vastaavaa valtapositiota ei löydy. Läntisen šakkilaudan kuningatar on Yhdysvallat, ja siksi sen kohtalo - ei poliittinen eikä yhteiskunnallinen - ei ole koskaan yhdentekevä pikkunappuloiden Euroopalle.
Maailmanpolitiikka ei ole šakkipeliä, sillä šakki on sidottu sääntöihin, jotka ovat kummallekin pelaajalle samat - puhumattakaan siitä, että pelaajia on vain kaksi. Metaforaa silti käyttääksemme, Trumpin nousu Valkoiseen taloon oli verrattavissa siihen, että aiemmin vahvempi pelaaja onnistuu menettämään kuningattarensa, ja joutuu vastedes pelaamaan usealla pikkunappulalla sellaista vastustajaa vastaan, jolla on kuningatar tallella ja vielä kaksi torniakin, muttei kovin paljon pikkunappuloita.
Tällaisessa tilanteessa voi pelata vielä pitkäänkin, mutta tappio on lähes väistämätön, ellei vastustaja tee todella pahaa virhettä. Onneksi šakin säännöt tarjoavat sentään toisenkin toivon: sen, että pelaaja onnistuu vähä vähältä puskemaan soltun aina vastustajan kotilaitaan saakka, jolloin sen voi kruunata uudeksi kuningattareksi. Tällä hetkellä pitäisi keskittyä puskemaan solttuja eteenpäin, ja suojella niitä samalla. Vihollinen toki tietää tämän ja yrittää estää tilanteen, jossa peli kääntyisi ennalleen ja vihollinen olisi taas laudalla altavastaaja.
Turvatalojeni miehitys vaihtuu. Irakilainen insinööri ja rytikerttustutkija ovat poissa, tilalle tulee tietoturvan ja slavistiikan ammattilaisia. Grillatulle naudanlihalle löytynee vastakin syöjiä ja Dueron viineille juojia. Kirjastoni pysynee Suomessa, vaikka itse liikkuisin tästä johonkin.
Lehtokurppa lentää yhä soidinlentoa pihan yli lähes joka yö. Lähimetsässä asuu kanahaukka. Siellä on myös Suvorovin linnoituksia ja horsmaa puskevia juoksuhautoja.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)