Matalilla mailla

Kävin viikon ja kahden viikonlopun matkalla Länsi-Euroopassa, jossa oli ilmassa jo selvästi syksyn tuntua. Lensin Amsterdamiin, mutta ajoin sieltä ensiksi suoraan Utrechtin valtatietä Saksaan ja siellä jo tutuksi tulleeseen Duisburgiin noutaakseni itselleni matkakumppanin pariksi päiväksi. Ystäväni Kettu ei ollut vielä käynyt Euroopassa missään Duisburgin ulkopuolella, joten kysyin häneltä, mitä hän haluaisi nähdä yhden viikonlopun aikana. Hän halusi käydä tulevassa opiskelukaupungissaan Aachenissa, minkä lisäksi hän halusi nähdä Reinin, koska ei ole vielä ikinä nähnyt isompaa jokea kuin se vesinoro, joka toisinaan valuu Ammanin läpi.

Tuumasta toimeen. Juotuamme kahvit tapaamiskahvilassamme huristelimme autobaanoja lounaaseen ja olimme tuossa tuokiossa Aachenin nurkilla. Keski-Euroopassa kaikki on niin lähellä, ja ajovaikeudet alkavat vasta suurempien kaupunkien sisään ajettaessa, kun on luovittava yksisuuntaisten katujen ja kääntymiskieltojen keskellä. Auto hotellin parkkiin ja kaupungille.

Aachen (ranskaksi Aix-la-Chapelle ja hollanniksi Aken) on mitä viehättävin keskiaikainen yliopistokaupunki. Aikoinaan se oli Kaarle Suuren pääkaupunkina ja sittemminkin Saksan kuningasten kruunauspaikkana. Kettu viihtyi kaupungissa silminnähtävästi, mikä on iloinen asia, jos siitä tulee vuosiksi hänen kotikaupunkinsa. Ja on myönnettävä, että Aachen on parannus Duisburgiin.

Palattuamme illanvietosta hotellille ostimme vielä marketista pari pulloa nimen mukaan valittua Lemberger-viiniä (Baden-Württembergistä, ei  Galitsiasta) ja pienen olutvalikoiman. Kettu kittasi kuin ugri ja sai seuraavaksi aamuksi lievän krapulan, mutta se ei häntä haitannut, elihän hän nyt eurooppalaista elämää.

Seuraavana aamuna kiersimme kirkot ja sen sellaiset, kävimme kahvilassa ja suuntasimme sitten kohti Reininmaata. Valitsimme paikaksi, jossa Kettu tutustuisi Reiniin, Koblenzin kaupungin. Se seisoo Reinin ja Moselin yhtymäkohdassa, on Aachenia puolet pienempi, mutta muuten kaikin puolin miellyttävä. Koblenzissa sattui myös tuona päivänä olemaan kesäfestivaali, joka tarjosi hilpeät puitteet joenvarren guljailuumme nahkahousuorkesterien, omintakeishumoristista saksanhauskaa edustavien lastenteatteriesitysten, lapsia syövän valtavan kumihain, lettujen, jäätelöiden ja temppujen tekijöiden muodossa.

Kävimme Reinin risteilyllä katselemassa joen molemmin puolin kukkuloilla kohoavia keskiaikaisia linnoja ja Reinin saaria, joiden rantahiekoilla lepäili niilinhanhia ja kipitti rantasipejä. Söimme vanhankaupungin keskustassa. Koblenzin linnan puutarhassa parveili kukissa etelänpäiväkiitäjiä.

Ajoimme tuona iltana vielä Reininvartta pohjoiseen, Bonnin läpi ja kävimme Reininmaan kansallispuistossa metsässä - koska ystäväni ei ollut vielä koskaan elämässään käynyt myöskään metsässä. Se oli edustavaa pyökkimetsää, jossa kiipesimme riistantarkkailutorniin ja sieltä käsin havaitsimme alapuolisissa pensaissa röhkien etenevän villisian.

*   *   *

Maanantaina jätin ystäväni maailmaa nähneenä kurssinsa pariin ja jatkoin matkantekoa yksin. Olin aikonut mennä samoilemaan Eifelin ja Eupenin metsiin, mutta sinä päivänä satoi niin paljon, että päädyin ajamaan Valloniaan ja lopulta aina lähelle Ranskan rajaa, Bernissartiin ja Harchiesin kosteikoille, joille saavuttuani sade viimein hellitti.

Harchiesin kosteikot osoittautuivat erinomaiseksi lintupaikaksi. Sorsia ja sotkia kellui järvillä jo valtoimenaan, samoin sadoittain silkkiuikkuja. Suuret määrät merimetsoja ja haikaroita loivat paljon isomman kosteikkoalueen tuntua. Näin siellä pikkuhaikaran ja yöhaikaran, jotka kummatkin ovat muualla Belgiassa epätavallisia. Lisäksi näyttäytyivät todennäköisesti muutolla olevat mehiläishaukka ja kalasääksi. Pikkulinnustosta voi mainita, että silkkikerttunen oli hyvin yleinen.

Päädyin yöksi Péruwelziin kuuluvaan Bonsecoursin kylään, näyttävän katedraalin varjoon ja vain kadunkulman päähän Ranskan rajasta, joka itse asiassa kulkee kylän läpi. Paikallisessa tavernassa söin erinomaisen aterian, mutta kortit eivät kelvanneetkaan, joten pääsin tutustumaan myös Péruwelzin keskustaan, jossa oli lähin pankkiautomaatti.

Seuraavana päivänä jatkoin Ranskan puolelle, Amauryn kosteikoille. Kaukana järvellä näytti kelluvan suuria määriä sorsalintuja ja innostuin niistä kovasti, kunnes kiikareilla havaitsin joukossa haahkoja. Sellaisia ei toki pitänyt täällä olla. Lähempi tutkimus osoittikin, että suurin osa järven sorsalautoista koostui näköisatrapeista, jotka oli maalattu tarkasti tunnistettavien sorsalajien väreihin. Ilmeisesti tarkoitus on houkutella järvelle oikeita sorsaparvia metsästyskauden alkajaisiksi. Löysin sentään järveltä myös eläviä vesilintuja, samoin paljon hysyjä ympäröivistä metsistä, vihertikkoja ja kanahaukan.

Seuraavaksi suuntasin Ranskan Atlantin-rannikolle nähdäkseni joitain Ranskan-listaltani puuttuvia atlanttisia merilintuja. Cap Gris-Nezin ja Cap Blanc-Nezin niemenkärkien maisemat olivatkin majakoineen hienoja. Varsinkin Cap Gris-Nezillä oli myös jonkin verran kaivattuja merilintuja: näin esimerkiksi suulia, pikkukajavia ja karimetsoja. Liitäjiä, myrskylintuja ja ruokkilintuja ei näkynyt. Sen sijaan meressä pulikoi avoimesti nähtävillä harmaahylkeitä ja yksinäinen metsäkauris käyskenteli lampaiden laiduntamilla niityillä.

Suuntasin takaisin kohti pohjoista, käväisin Calais'ssa, vilkaisin Dunkerquea ja ajoin sitten takaisin Belgian puolelle, tällä kertaa Flanderiin. Ilta lankesi jo saapuessani Marian ylösnousun aattona Ypres'in (Ieper) keskiaikaiseen keskustaan, raatihuoneen ja katedraalin kupeeseen. Juhlapäivä oli täyttänyt aukion ja koko vanhankaupungin ihmisillä, eikä laillista parkkipaikkaa löytynyt kohtuuetäisyydeltä. Päädyin lopulta jättämään autoni pitkän kävelymatkan päähän Ypres'in keskusaukiolta, eikä sekään laillinen paikka, ja heräsin kuudelta seuraavana aamuna siirtääkseni autoani ennen kuin lappuliisat heräisivät. Kuulin vasta suklaakauppiaalta, että Marian ylösnousun päivänä auton sai vapaasti paikoittaa mihin vain.

Seuraava päivä oli vaihteeksi koleanpuoleinen ja sateinen. Kävin Blankaartin kosteikoilla, jossa minua eniten ilahdutti kapustahaikara. Sitä paikan kahvilassa ihmetellessäni kuulin, että laji on jo parin vuoden ajan pesinyt kahdessa paikassa Belgiassa, joista toinen oli Blankaart. Aiemmin samalla viikolla siellä oli käväissyt pronssi-iibiskin.

Toinen kohteeni, lähellä Alankomaiden rajaa sijaitseva Heidebos, edusti tyystin toisenlaista habitaattia - hiekkapohjaista kanervanummea ja mäntymetsää, joiden lajistoon kuuluivat kehrääjä ja kangaskiuru. Oli kuitenkin sillä kertaa melkein linnutonta, muuttava mehiläishaukka oli erikoisin siellä näkemäni lintu.

*   *   *

Matkani viimeinen kohdemaa, Alankomaat, alkoi heti rajan takana Seelannissa, jossa ajoin rannikolle Breskensiin. Löysin heti erinomaisen esiintymän valtavia hanhiparvia samoin kuin lepäileviä kapustahaikaroita ja muutolla olevia kahlaajia. Valitettavasti taannoiset tulvat olivat tuottaneet suuren määrän kieltoja, joten useimmat parhaista paikoista eivät enää olleet kävellen saavutettavissa, vaan niitä piti tähystellä kaukaa teiden varsilta. Merihanhia ja valkoposkihanhia oli satapäin, joukossa yksittäisiä muita hanhilajeja, myös istutettua niilinhanhea, joka oli tullut vastaan Reinillä ja Belgiassakin. Ruskosuohaukat lennättivät ajoittain kahlaajia ilmaan.

Yövyin erinomaisessa majatalossa, jossa saapuessani oli enää tunti aikaa buffet-illalliseen, joten antoivat sen minulle 15 eurolla, ajatellen, etten ehtisi koko rahan edestä syödä. Tilasin saman tien kaksi tournedosta ja mätin lautaset täyteen muita herkkuja. Talon viinit kuuluivat hintaan, samoin jälkiruokajäätelö. Jäi hyvä kuva.

Seuraavana aamuna Rammegorsin altailla ja kanavanvarsilla oli jälleen suurten hanhiparvien ja vastaan tulevien muuttolintujen, kuten kahlaajien ja hysyjen aika. Rammegorsin kävelyideni huipentuma oli muuttohaukka, joka näyttäytyi ja hätyytteli vieläpä ruskosuohaukkaa, että menetkös siitä. Joka polderilla oli satakunta valkoposkihanhea, mutta hollantilaisia ne eivät näyttäneet häiritsevän mitenkään.

Moriaanshoofdissa ja Oosterschelden kansallispuistossa näin lähinnä samoja lajeja kuin Rammegorsissa, mutta Filipsdamilta käsin sain odottamatta ja yllättäen 500. euroopanpinnani, nimittäin mustajoutsenen. Kyseessä oli pariskunta poikasineen kaukana lahdella, joten kyse oli selvästi Alankomaihin kotiutuneesta pienestä omavaraisesta populaatiosta. Vaikkei kyse olekaan Euroopan alkuperäislajista, vaan fasaaniin ja kanadanhanheen vertautuvasta vieraslajista, hyväksyn sellaiset lajilistoilleni silloin kun kanta on muuttunut luonnonvaraiseksi eikä ole enää kyse puistolinnuista.

Jatkoin Seelannista Hollantiin ja Friisein saariin luettavalle mutta Hollantiin kuuluvalle Texelin saarelle, joka on legendaarisen lintupaikan maineessa. Maastot olivatkin sellaisia, joista saattoi kuvitella löytävänsä muuttoaikoina mitä vain rareja. Nyt oli lähinnä massoittain kuoveja, kuireja ja meriharakoita, pieniä määriä pienempiä kahlaajia sekä paikallisina pesiviä kapustahaikaroita, merihanhia ja merellä pyyhkiviä tiiroja. Pensaikkomailta löytyi sinirintaa, pensaskerttua, jokunen rytikerttunen ja hernekerttu. Muutama turturikyyhkykin pyyhki yli.

Palasin Texelin lautalla mantereelle siten, että ehdin sopivasti ajaa Schipholin lentokentälle poimimaan mukaan suomalaisen ystäväni, joka tuli samoihin häihin, joihin olin itsekin matkalla matkan päätteeksi. Suuntasimme siis Veluwen metsäisille maille ja Ermeloon, jossa seuraavat päivät kuluivat kurdilais-hollantilaisten häiden merkeissä. Sangen legendaariset olivat nekin pidot.

Hääyönä palasin autopilottini ohjaamana metsäpolkuja pitkin hotellillemme ja kohtasin pilkkopimeällä metsäpolulla itsensä pedon. Villisika se oli, siitä ei ollut epäilystäkään - äänet parin metrin päässä eivät jättäneet epäilyksen sijaa. Reagoin sen äkilliseen kohtaamiseen samalla kapealla polulla huudahtamalla, jolloin eläin suuresti röhkien ja rytisten paineli pusikoihin. Seuraavan aamun silliksillä mietin, olinko minä se, joka Kärpästen herran hengessä oli öisellä metsäpolulla kohdannut pedon, vai oliko villisika se, joka tuona yönä polulla törmäsi petoon.

*   *   *

Olen kärsinyt masennuksesta, jolla ei ole yhtä syytä, vaan monta eri huonoa uutista lyhyen ajan sisällä. Elämäni vaikuttaa tarkoituksettomalta. Omassa elämässäni ei tapahdu mitään edistystä; Suomi on pysähtynyt ja suljettu yhteiskunta, jossa vain saman toistaminen ikuisuuksiin on hyväksyttyä.

Ihmiset, joita olen joskus auttanut, koettavat kertoa minulle, että teoillani on ollut heille merkitystä, mutta siitä huolimatta he yksi toisensa jälkeen vajoavat itsekin masennukseen tai törmäävät yhteiskuntien heille asettamiin läpipääsemättömiin seiniin. Tuntuu, etten voi auttaa edes testamenttaamalla omaisuuteni heille ja kuolemalla pois: siitäkään ei syntyisi heille kuin veroja ja velvoitteita, eivätkä he saisi viisumeja päästäkseen käsiksi perintöönsä. On laiha lohtu tietää, että olen todennäköisesti arvokkaampi heille elävänä.

Koko joukko kustantajia lähetti minulle lopulta kielteisen hylkykirjeen parin päivän sisällä, kuin olisivat koordinoineet toimintansa. Suomessa kilpailijatkin etsivät vastuuta välttääkseen jostain yhteisen linjan, johon nojata. Kustantajien on tietysti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää hylätä saamiaan käsikirjoituksia - hehän joutuvat hylkäämään suurimman osan - mutta olisi ollut todella hyödyllistä, jos yksikin olisi lisännyt pari riviä syistä, joiden vuoksi käsikirjoitus ei sovi heille. Siitä kun olisi suurta hyötyä tehdessäni tulevaa koskevia päätöksiä.

Tapa kätkeytyä kategorisesti suljetun muurin suojiin on yleisempi suomalainen tapa; osa vastuunvälttelyn kulttuuria, jossa oletetaan mieluummin kuin otetaan selvää; edellytetään mieluummin kuin pyydetään; petytään mieluummin kuin vaikutetaan. Kaiken pitäisi tapahtua jotenkin itsestään - itsestäänselvyyksien, automaation, yleisten syiden tai yhteisten linjausten muodossa - eikä kukaan ole koskaan vastuussa.

Tunisialainen ystäväni halusi koulut päätettyään tulla vähäksi aikaa luokseni Suomeen, katsomaan ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässään Eurooppaa, johon hänenlaistensa on yhä hankalampaa päästä muuna kuin turvapaikanhakijana tai laittomana siirtolaisena. Hän halusi hieman rauhaa ja mahdollisuuden järjestää ajatuksiaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan. Minä olin valmis takaamaan hänen matka-, asumis- ja elämiskulunsa ja sen, että hän palaa määräajassa takaisin kotimaahansa, kuten kaikki vieraani ovat aina tehneet. Suomi asetti hänelle kuitenkin elinikäiseksi stigmaksi epäävän viisumipäätöksen, vihjaillen epämääräisesti laittoman maahanmuuton riskistä ja turvallisuusuhista. Vastedes tällä mielivaltaisella päätöksellä perustellaan kielteinen viisumipäätös - samoin kuin kielteiset päätökset opiskelupaikkoja tai töitä hakiessa. Ihan kuin normaalin turistiviisumin hakeminen Suomeen olisi rikollisuutta, josta hyvästä ihminen saa leiman otsaansa.

Suomi on paskamainen maa. Laittomasta maahantulosta palkitaan mittavilla tuilla ja oikeuksilla, eikä rikosten tehtailu tunnu olevan minkäänlainen este. Sen sijaan ihmisiä, jotka eivät pyydä avustuksia toisten verorahoista, vaan haluavat elää omaa elämäänsä ja käydä joskus ulkomailla, rangaistaan kuin he olisivat rikollisia. Koska Suomi ei jostain syystä mitenkään kykene olemaan heittelemättä veronmaksajien kustannuksella rahaa, asuntoja, autoja ja elektroniikkaa kaikille itsensä tänne hilanneille, jotka niitä tietävät vaatia, kostetaan tämä lainkuuliaisille tavallisille ihmisille tekemällä laillinen matkailu mahdottomaksi.

Syksykin synkkenee, vaikka virallisesti pitäisi olla kesä. Muu kesä oli kyllä ikimuistoisen hyvä, joten ei siinä valittamista. Vuosikausiin ei ole enää ollut kesäistä elokuun lopulla, vaikka omalta elinajaltani sellaisiakin loppukesiä ja alkusyksyjä muistan.

Rahoista ja sijoituksista ei ole juurikaan hyötyä, jos ei niitä ehdi ennen kuolemaansa käyttää, ja oma mielialani on liian matalalla, joten päätin lähettää vierashuoneessani asuvan georgialaisen jälleen pariksi viikoksi unelmiensa teknokaupunkiin Berliiniin. Hän on mielialaltaan ja olemukseltaan paljon iloisempi ja normaalimpi kuin takavuosina, mutta töistä tai opiskelupaikasta ei edelleenkään tietoa.

Päivitin oman kalustoni ylöspäin lintumessuilla Viikissä hankkimalla Swarovskin kiikarin ja uuden Kowan kaukoputken Ukrainassa tulipalon yhteydessä varastetun tilalle. Muutenkin elokuu on ollut kallista aikaa, kun rahaa on palanut vuoden Suomessa asumisen jälkeen uusiutuneisiin isoihin kulueriin - katsastukseen, matkakorttiin, vakuutuksiin, varaturvataloni remonttiin.

Võtikvere ja kaksi unta

Olin taas viikonloppuna Virossa. Tällä kertaa matka suuntautui Itä-Viroon, Virumaalle. Matkaseurana eräs Tallinnassa oikeustieteistä valmistunut suomalainen. Menimme perjantain ilta-aluksella lahden yli ja ajoin suoraan Tallinnasta Narvan maantietä pitkin itään. Tie oli hiljainen ja hyvä. Majoituimme Viitnan kylässä motelliin, jonka yhteydessä oli kaukasialainen šašlyk-ravintola. Söimme hartšokeitot ja joimme oluet.

Aamulla matka jatkui Rakveren vieritse kohti maaseutumaisemien takana siintävää Peipsijärveä. Viron omaa Laatokkaa emme kuitenkaan päässeet tällä kertaa näkemään, sillä kohteemme oli 92 asukkaan kylä, Võtikvere, jossa muuan sieltä alun perin kotoisin oleva kirjailijatar järjestää säännöllisesti kirjailijapäivän. Olimme aikaisessa. Kustantajat vasta kasailivat kirjoja pöydille ja vironvenäläinen antropologi-trubaduuritar koelauloi ja tarinoi (silloin vielä) tyhjille penkeille.

Osa esiintyjistä oli suomalaisia, tosin sellaisia, joilla on asumisen tai kielenharrastuksen kautta sidos Viroon. Kylässä asuvista perheistäkin yksi oli etnisiä suomalaisia. Vehreässä lehtimetsässä pajulinnut tapailivat säkeitä, pähkinänakkeli ahkeroi puiden kaarnoissa ja jokin tikka naputti, muttei näyttäytynyt.

Naapuritalo oli muuntautunut koko perheen voimin kahvilaksi ja pikaruokalaksi kulttuurivieraille. Suomessa sellainen olisi varmaan kielletty. Kahvilla ollessani taivas tummui ja putosi. Ankara kuuro, joka tuntui enteilevän loppua tämän Euroopan viimeisen viattoman kesän ikimuistoisille helteille, lankesi runoilijoiden, historioitsijoiden ja vanhojen vakoojien niskaan, muttei aikaakaan, kun oli löytynyt päällisiä kastuneille penkeille. Mikään ei keskeytynyt.

Virossa opiskellessani ja asuessani totuin kuulemaan jatkuvasti teesiä, jonka mukaan kulttuuri on kielen kautta sukupolvilta toisille välitettyä muistia. Tämä ajatus, joka ilmeisesti on lähtöisin Tarton kulttuurisemioottisesta koulukunnasta ja erityisesti Juri Lotmanilta (1922-1993), elää erityisen voimakkaasti virolaisessa kulttuuri-ideologiassa, mutta sen tapaa muiltakin pieniltä kansoilta, jotka ovat alati joutuneet elämään oman kulttuurinsa ja olemassaolonsa menettämisen pelossa. Se on ruokkinut rikasta ja toisinaan suorastaan raivokasta tarvetta kirjoittaa ja keskustella nimenomaan kansallisen muistin piiriin kuuluvista asioista.

Suomessa kirjallisuus on vuosikymmenten ajan haluttu pakottaa sodanjälkeiselle kulttuurillemme ominaisten pelkistämisen ja rosoisen realismin pakkopaitoihin. Ainoa kertomisen arvoinen asia on arki, eikä siitäkään pidä turhaan kertoilla mitään, enemmänkin osoitella.

Virossa kirjallista elämää hallitsee voimakkaasti muistelu. Voisin hyvin kuvitella, että Virolla on maailmanennätys siinä, kuinka paljon väkilukuun suhteutettuna kirjoitetaan ja julkaistaan paikallishistorioita, mitään vähänkään merkittävämpää elämänsä aikana tehneiden muistoja ja näistä kehkeytyvää keskustelua. Suomessakin julkaistaan hyvin paljon vastaavanlaisia kirjoja, mutta niihin tuntuu törmäävän vasta divareissa ja poistomyynneissä, joita sormeillessa tulee koko ajan eteen ajatus "oho, tällaistakin on julkaistu, enkä tiennyt". Mitään keskustelua ei tunnu syntyvän, koska keskustelu käydään vuodesta toiseen vain samoista kahden käden sormin laskettavista aiheista - talvi- ja sisällissodista, Mannerheimin yksityiselämästä ja Kekkosen julkisesta elämästä (muttei toisinpäin).

Kirjailijat onneksi kapinoivat pakkopaitoja vastaan, ja onhan olemassa omakustanne. Harmi vain, että se useimmiten takaa näkymättömyyden, mitä kansalliseen keskusteluun tulee. Kulttuurinen muisti kuitenkin elää nykyään omaa elämäänsä somen kautta, ja se, mitä nykynuoret muistavat, on jo melkoisesti irtaantunut isovanhempien sota- ja evakkomuisteloista tai maaseutupaikkakuntien historioista. Kansallinen sekoittuu voimakkaasti kansainväliseen. Niin se tosin aina on tehnyt, mutta se on oikeastaan jo toinen asia.

Paluumatkalla pysähdyimme pihville Rakvereen, joka on sievä pikkukaupunki, jossa on komea 1200-luvulta peräisin oleva kivilinna sekä pronssinen tarvaspatsas. Kävin aikoinani Rakveressa yläastelaisena, samana vuonna kun Viro vapautui neuvostoikeestä.

*   *   *

Kuluneella viikolla näin kahtena yönä peräkkäin voimakkaan todentuntuisia ja visuaalisia unia. Ensimmäinen niistä oli luonteeltaan painajainen, toinen ei.

Painajaisessa olin ostanut vanhan talon Saksasta. Jostain syystä Saksa kuitenkin ulottui unessa Välimereen saakka, koskapa tonttiin kuuluva ranta koostui macchiapensaikkoa kasvavista rinteistä, jotka viettivät turkoosiin mereen eivätkä Bodenjärveen. Päiväsaikaan paikka olikin kaunis ja unen tunnelma unimaisen rauhallinen, joskin siihen liittyi kummallinen rauhattomuus, joka kulminoitui kysymykseen siitä, etten ollut saanut talon myyneeltä naiselta kaikkia asiaankuuluvia dokumentteja. Saatoinko todella luottaa omistukseni laillisuuteen?

Minulle oli annettu talolle turvamies, ja myös naapurilla oli sellainen - kuka naapuri sitten olikaan. Talon mukana oli tullut kaksi palvelijaa, mies ja nainen, ilmeisesti aviopari. He olivat hyvin etäisiä ja korrekteja. Turvamies oli huolissaan siitä, olinko varmistunut palveluskunnan luotettavuudesta. Sanoin hänelle, etten ylipäätään automaattisesti luottanut kehenkään. Yleensä olisin halunnut itse tehdä rekrytoinnit, kuten tein kaikkien operatiivisten työntekijöiden kohdalla (mitä nämä sitten olivatkaan), mutta tiesihän turvamies, että nyt kaikki väki tuli annettuina.

Kävimme sitten pitkän keskustelun siitä, millaiset ihmiset ryhtyvät maanpettureiksi. Minulla oli unessa teoria siitä, että useimmat heistä jakautuivat kahteen tyyppiin: niihin, jotka saavat viholliselta itselleen etua, ja niihin, jotka asettuvat vihollisen palvelukseen ideologisista syistä. Yleensä ensimmäisiä vihollinen värvää, toiset värväävät usein itse itsensä.

Yön tullessa alkoi tapahtua pahoja asioita. Kuului juoksevia askelia ja ovia avautui ja sulkeutui itsestään, joku paiskoi ovia. Sähköt eivät enää toimineet. Onnistuin kuitenkin pimeydessä löytämään turvamiehen ja kävimme sitten voimakkaan taskulampun kanssa läpi taloa ja tonttia. Kas kummaa, löysimme nyt monenlaisia salakäytäviä ja kaappeja, joissa olisi voinut olla luurankoja. Löysimme kellariluukun, jonka portaat tuntuivat johtavan suoraan pimeään kuiluun. Ullakon luukku sen sijaan oli rikottu, ikään kuin joku olisi tunkeutunut sinne - tai jokin tunkeutunut sieltä ulos.

Kun emme kuitenkaan löytäneet vihollisen vihollista, turvamies sanoi lähtevänsä käymään läheisessä kylässä, jossa oli yön auki oleva pikaruokapaikka. Harmikseni huomasin pian, että hän oli ottanut mukaansa myös naapurin turvamiehen, sillä jostain pimeydestä kuului taas askelia ja ovia avautui. Unen haltia näytti minulle videota, jossa kertoja selitti, että oli olemassa kolmaskin maanpetturin tyyppi: se kunnollinen järjestyksen mies, joka oli pettynyt koko järjestelmään ja toisten kahden palveluskuntalaisen korruptioon, ja siksi alkanut vihata järjestelmää itsessään.

Sitten havahduin videon äärestä, ja pimeässä oviaukossa joku - tai jokin - tuijotti minua.

Tähän kohtaan heräsin, ja tuijotin huoneeni ovea. Se oli auki, ja sen takana oli pimeys. Yleensä pidän nukkuessani ovea kiinni, mutta ehkäpä olin sen tuona iltana unohtanut, ja alitajuntani hermostui. Asunnostani ei löytynyt tarkistuskierroksella ylimääräisiä olentoja, eläviä tai kuolleita, ja kotikaukaasi nukkui hiljaa omassa huoneessaan.

Ehkäpä turvamies olikin maanpetturi, mutta se ei unessa paljastunut.

*   *   *

Seuraavan yön unessa olin ilmeisesti vielä kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ajoin autollani halki lumikenttien, jäätyneessä Suomessa, jossa hileinen lumi lensi tuulessa. Ajoin jäätyneen järven sivuitse kohti edessä häämöttäviä rakennuksia, mutta sitten näin tien varrelta nousevan lentoon tunturipöllön, jota seurasin katseellani, kun se kaartoi järven puolelle ja sitten editseni, kuin varoittaen. Puhuin samalla jonkun kanssa käsivapaaseen puhelimeen.

Auto oli joutunut jääliirtoon, ja menetin sen hallinnan. Sain sen kuitenkin ihmeellisesti taas hallintaani ja oikeille urille juuri ennen vastaan tulleita rakennuksia, jotka näyttivät tyhjiltä. Pöllö kaartoi takaisin ja katosi lumiseen etäisyyteen.

Seuraavassa kohtauksessa olin Brasilian rannikolla, futuristisessa suurkaupungissa, jonka läpinäkyvät tornitalot kohosivat trooppisen meren rannalla. Konferenssisalissa joku amerikkalainen selitti minulle jatkuvasti Los Angelesin pahaa tilannetta, joka oli eskaloitunut. Näin mielessäni dystooppisen näkymän enkelten kaupungista, jota oli kohdannut sota ja lankeemus. Tunsin kuitenkin voimakasta halua irtautua tästä kertojasta ja vain tuijottaa ulos, koska halusin nähdä nuo eksoottiset näkymät, joiden tiedostin olevan tulevaisuudenkuvia.

Mereltä kohosi valtava musta lintu, ja kun se tuli lasitornien kohdalle, tunnistin sen olevan fregattilintu. Sanoin lähellä oleville, että senhän täytyi olla jollain tavoin keinotekoinen, sillä mikään olemassaolevista fregattilintulajeista ei ollut noin suuri. Ne olivat suuria merilintuja, mutta eivät sentään lentokoneen kokoisia. Samalla katselin ihmetellen lintua, joka vaikutti elävältä eikä robotilta. Näin selvästi sen mustan sulkapeitteen ja luunvärisen nokan, ja vieläpä silmän, joka tuntui katsovan suoraan minuun.