Minulla on kauan ollut Latinalaisessa Amerikassa yksittäisiä ystäviä siellä täällä, usein harrastusten kautta. Vaikka matkustelin 2010-luvun mittaan Meksikossa, Guatemalassa, Belizessä, Argentiinassa, Uruguayssa, Brasiliassa, Panamassa, Costa Ricassa, Nicaraguassa, Hondurasissa, El Salvadorissa ja Kolumbiassa, ystävien määrät pysyivät yksittäisinä maata tai maakuntaa kohti. Kielimuuri rajoitti jonkin verran, koska vaikka olen koululaisesta asti osannut espanjaa alkeistasolla, se jäi kuitenkin sille tasolle aina syksyyn 2018, jolloin šakkipelin harrastaminen muutti tilannetta merkittävästi.
Useampi varhaisimmista säännöllisistä pelikavereista sattui olemaan Meksikosta, Kolumbiasta ja Argentiinasta. Seurallisia kulttuureja kun ovat, ensimmäisistä seurasi toisia ja pian verkostot olivat kasvaneet eksponentiaalisesti, levittäytyen šakinpelaajista esimerkiksi näiden tuntemiin, kirjoittamista harrastaviin kavereihin, jotka saivat kuulla olemassaolostani. Syksyyn tultaessa yksin meksikolaisia oli aktiivisesti yhteyttä pitävissä verkostoissani jo kymmeniä - levittäytyneinä kaikkiin osiin maata ja lukuisien eri alojen ihmisiin.
Aloin käyttää espanjankielisten kanssa espanjaa, niin että vuoden 2019 lopulle tultaessa saatoin katsoa nostaneeni espanjan kielitaitoni sujuvalle tasolle. Jos vertaa siihen hikeen ja hammasten kiristykseen, jolla olin yrittänyt työn ja kaiken muun ohessa oppia arabian, venäjän ja ukrainan kieliä, tämä nopea edistys espanjassa tuli pyytämättä, yllättäen ja ilmaiseksi. Ilmeisesti runsas latinalaispohjaisen sanavaraston etukäteishallinta edesauttoi asiaa.
* * *
Olin käynyt Meksikossa pitkällä matkalla vuonna 2010 ja se oli jo tämän blogin elinaikaa, joten tuosta matkasta löytyy monia merkintöjä blogin arkistosta. Silloinkin aloitin pääkaupungista Ciudad de Méxicosta, jota suomessa useimmiten kutsutaan englanninkielisellä nimellään Mexico Cityksi, vaikka olisi mieltä suomentaa se Meksikonkaupungiksi. Vähän niin kuin Cape Town on suomeksi vanhastaan Kapkaupunki.
Meksikolaisillekin tuottaa ongelmia se, että sama nimi tarkoittaa niin maata, osavaltiota kuin pääkaupunkiakin - ja vielä niin, että Meksikonkaupunki ei sijaitse Meksikon osavaltiossa vaan sen vieressä olevassa liittovaltiopiirissä (DF). No, eihän Yhdysvaltainkaan pääkaupunki sijaitse Washingtonin osavaltiossa vaan erillisessä hallinnollisessa entiteetissä nimeltä District of Columbia (DC). Niinpä meksikolaisetkin ovat alkaneet viitata pääkaupunkiinsa kirjainyhdistelmällä CDMX.
Vuonna 2010 matkustin pääkaupungista Karibian-puoleiselle rannikolle, etelän Chiapasiin ja lopulta Jukatanin niemimaalle ennen paluuta keskiylängölle. Tällä kertaa en käynyt lainkaan trooppisissa ympäristöissä enkä kummallakaan rannikolla, vaan vietin koko ajan keskisillä ja pohjoisilla ylängöillä - nearktisissa habitaateissa, kuten mänty- ja tammimetsissä, aridisissa kanjoneissa ja puoliaavikoilla. Huolimatta tästä ja siitä, että monia päiviä kului kokonaan kaupungeissa ilman lintujen katselua, näin matkan aikana 204 lintulajia ja nostin Meksikon kokonaislistani pyöreään neljäänsataan lajiin.
Meksikolaisista pelikavereistani tapasin neljä. Olisin tavannut paljon useampiakin, ellei matkani olisi osunut yhteen uudenvuoden ja loppiaisen pyhien kanssa, jolloin meksikolaiset matkustivat perheiden ja varsinkin isovanhempiensa luo osavaltioihin - pois kaupungeista, joissa normaalisti olivat töissä tai opiskelivat. Kaikki neljä, jotka tapasin, tapasin kuitenkin asuinkaupungeissaan ja kiireettä, hyvän ajan kanssa, niin että saatoimme puhua, pelata pelin toisensa jälkeen, ja käydä katsomassa paikkoja, joita halusivat minulle näyttää.
* * *
Landatessani Meksikonkaupunkiin, oli ensimmäinen majapaikkani Zócalon kupeessa vanhassa keskustassa. Zócalolla oli yhä suuri joulukuusi ja karnevaalitunnelma. Sellainen siellä tuntuu aina olevan.
Ensimmäisen aamupäiväni aikana hoidin itselleni elämää jatkossa helpottavat perusasiat: adaptorin, meksikolaisen sim-kortin ja Meksikon tiekartaston. Lounaalla Alamedan puiston ja Solidaarisuusaukion laidalla tapasin jo ensimmäisen meksikolaisista kontakteistani, joka on osin juutalaistaustainen ja monitaiteellisesti lahjakas, sivutoimisesti mm. räp-artisti, mutta leipätyökseen teleoperaattorialalla. Pelasimme monta peliä putkeen, jotka voitin kaikki, vaikka tyhjensimme kutakin kohti useamman oluen, tai ehkä juuri siksi. Kävelimme lopulta Tasavaltalaisaukiolle ja Vallankumousmonumenttiin, jonka huipulta seurasimme auringonlaskun.
Seuraavana päivänä tapasin toisen kontaktini, lounaisissa esikaupungeissa asuvan perheenisän, joka on sekä koodari että puuseppä sekä erinomainen šakinpelaaja. Muutimme ensin residenssini Zona Rosaan, joka oli uudenvuodenpyhiksi kannaltani käytännöllisempi sijainti, ja lähdimme sitten ylös vuorille, La Ventan kylään ja sieltä metsien läpi kävellen Desierto de Los Leonesin kansallispuistoon, joka on saanut nimensä samannimisen erakkoluostarin mukaan. Kyse ei ole autiomaasta vaan sankoista metsistä, jotka korkeammalla ovat pääosin mäntyä, alemmilla rinteillä tammi- ja sekametsää.
Alue on vain nelisenkymmentä kilometriä Meksikonkaupungin keskustasta, siis yhden maailman suurimmista kaupunkikeskittymistä kupeessa. Tätä ei tässä paikallisessa Nuuksiossa uskoisi, sillä pääkaupungista tuleva retkeilijävirta jää pääosin hengailemaan luostarille ja sen luona olevalle pienelle järvelle ja metsäpoluilla saa taivaltaa täysin luonnon helmassa. Alueella voi nähdä ainakin kolme lajia havumetsän tikkoja, tiais- ja kerttuliparvia, kaksi lajia nakkeleita, amerikanpuukiipijöitä, tuhkasilkkitilhiä, meksikonnokkavarpusia ja piileskelevän atsteekkirastaan. Myös korpit olivat yleisiä - sama laji kuin Euroopassa.
Laskeutuessamme illalla vuorilta suuntasimme Coyoacánin keskustaan, josta on tullut vilkas ravintola- ja baarikeskittymä. Jatkoimme pelejä yöhön ja tequilašotteihin saakka. Tällä kertaa menestykseni ei ollut yhtä hyvä kuin edellisen kontaktin kanssa, mutta vastustajakin kokeneempi. Onnistuin sentään voittamaan seitsemästä pelistä kolme.
Seuraavina päivinä uudenvuodenpyhät iskivät päälle ja sotkivat suunnitelmiani, koska paikat, joissa olin halunnut käydä, olivat suljettuina, ja ihmiset, joita minun oli pitänyt tavata, olivat jääneet vastoin omia suunnitelmiaan kiinni sukulaisiin. Edellä mainitut kaksi kontaktia pysyivät kuitenkin maisemissa ja kävin yhden kanssa Xochimilcossa (jossa varsinainen luonnonpuisto oli suljettu) ja Chapultepecin puistossa, toisen kanssa taas vietin pitkän ja kostean uudenvuoden, söin heinäsirkoilla täytettyjä quesadilloja ja testasin hyvän kokoelman paikallisia erikoisoluita. Bosque de Tlalpán pysyi avoimena retkeilijöille ja tuotti minulle kasan hyviä lajeja.
* * *
Uudenvuoden jälkeen en valitettavasti voinut jäädä odottelemaan kaupunkiin palailevia muita kontaktejani, sillä minulla oli kiire sellaisiin osiin maata, joissa en ollut vielä käynyt. Matkustin pitkänmatkanbussilla kauas pohjoisten kuivien ylänköjen keskellä sijaitsevaan Torreóniin, joka sijaitsee Coahuilan osavaltiossa mutta lähellä Durangon rajaa. Sieltä vuokrasin seuraaviksi päiviksi auton.
Torreón on moderni suurkaupunki, joka on lisäksi kasvanut yhteen naapurikaupunkiensa Gómez Palacion ja Lerdon kanssa. Näissä kaupungeissa ei ilmeisesti ole mitään turisteja kiinnostavaa, koskapa yksikään opaskirjoistani ei sanonut niistä halaistua sanaa. Torreónilainen kontaktini, joka on opiskelija, antoi minulle kuitenkin hotellisuosituksen lintujentäyteisen puiston vierestä sekä ajan ja paikan kävelyetäisyydellä olevalle ostarille, jossa sitten olikin niin kuin sovittu.
Hänellä pyörivät sekä tentit että työ, joten tapasimme iltaisin ja seuraavat päivät vietin puolestani ajelamalla vuokra-autolla niille luonnonsuojelualueille, jotka löysin Googlemapsistä sopivalta etäisyydeltä Torreónista. Paikkojen löytämisessä pikkuteiden päästä oli oma viehätyksensä. Kahtena päivänä luonnoniloa tarjosi Durangon osavaltion puolella sijaitseva Fernándezin kanjonin osavaltiollinen luonnonpuisto (Parque Estatal Cañón de Fernández), josta löytyi vain muutama paikallislehtien artikkeli netistä. Se osoittautui kuitenkin mitä kauneimmaksi ja viehättävimmäksi alueeksi, ja vaikka se sijaitsee niinkin lähellä Torreónin ja Gómez Palacion kaupunkikeskittymää, siellä oli hyvin vähän väkeä. Ensimmäisenä päivänä kävin läpi Nazasjoen länsipuolista aluetta, johon tie johtaa El Refugion kylän kautta, toisena päivänä joen itäpuolisia alueita, joihin pääsee Sapiorisin kylästä käsin.
Matkalla kanjoniin on hienoja arideja aro- ja puoliaavikkoalueita agaaveineen ja joosuanpuineen. Niiltä löytää yleisinä monia sellaisia lajeja, jotka ovat luonteenomaisia Pohjois-Meksikon ja Arizonan kuiville alueille. Laaksossa tie sukeltaa kuiviin lehtimetsiin. Joen varsilla kasvaa valtavia meksikonsuosypressejä. Nazasjoen mutkat ja joen synnyttämät järvet olivat täynnä pohjoisamerikkalaisia sorsalintuja, joista suurin osa lienee ollut talvehtijoita, joskin tämä paikka on myös Meksikon harvoja pesimäpaikkoja sellaisille pohjoisille lajeille kuin morsiosorsa ja pikkutelkkä.
Kolmantena päivänä ajoin syvälle Coahuilan osavaltion aavikoille tähtäimessäni Cuatrociénegasin kansallispuisto, jonka niin ikään olin löytänyt kohteeksi vain kartoilta, vajavaisin tiedoin. Maasto oli hyvin erilaista kuin Fernándezin kanjonissa. Tällä kertaa kanjonit olivat rutikuivia, kasvillisuus vaihettui eri puoliaavikko- ja aavikkotyyppien välillä, ja linnustokin oli vähäistä joskin mielenkiintoista. Cuatrociénegasin laakso on tiettyyn aikaan vuodesta monarkkiperhosten massamuuton väylänä, mutta nyt ei ollut oikea sesonki - elettiin sen sijaan aikaa, jolloin kolme itämaan tietäjää, joita espanjankielisen maailman perinteessä kutsutaan kolmeksi maagikuninkaaksi, saapuvat tuomaan lapsille niitä lahjoja, joita germaanisten kielten maailmassa tuo Pyhä Nikolaus ja Suomessa pakanallinen pukinpartainen sarvipää.
Eräässä kuivassa kanjonissa Cuatrociénegasin lähellä, verikardinaalin vierestä katsellessa ja kaktuspeukaloisten säksättäessä, tapahtui myös, että yli vuoden jumissa ollut runosuoneni aukesi jälleen ja tuotti paikallissävytteisen runon monine merkityksineen. Maantiekiitäjää en matkalla nähnyt, vaikka se oli ollut Coahuilan autiomaissa tavoitelajini. Kojootin kylläkin näin - tienposkessa yliajettuna.
Torreónissa oli taas minun vuoroni jyrätä šakissa, sillä päädyin voittamaan kaikki pelimme, huolimatta siitä, että sikäläinen ystäväni ei kajoa olueeseen saati mihinkään sitä vahvempaan.
* * *
Koska pelkäsin päivieni päättyvän Meksikossa liian varhain, päätin lentää Torreónista takaisin Meksikonkaupunkiin. Hämmästyksekseni lento oli jotakuinkin samanhintainen kuin pitkä bussimatka aiemmin. Perillä vuokrasin uuden auton ja suuntasin tällä kertaa Pueblan osavaltioon, San Martín Texmelucanin pikkukaupunkiin, jossa minulla oli viimeinen niistä meksikolaisista ystävistäni, joita ehdin matkani aikana tavata.
Matkalla pysähdyin kuitenkin hämärän lankeamiseen saakka samoilemaan Iztaccihuatlin ja Popocatépetlin kaksoistulivuorten kansallispuistoon, jonka itärinteet ovat Pueblan osavaltion puolella, länsirinteet puolestaan Méxicon osavaltion. Jotenkin tuona iltapäivänä valaistus ja muutkin olosuhteet menivät nappiin, sillä näin suuren määrän tavoitelajejani tuli- ja vuorikerttuleista meksikonpensasnärhiin.
Myös texmelucanilainen ystäväni on opiskelija, jolla lisäksi on kokonainen kasa kilpailullisia harrastuksia šakinpeluusta jalkapalloon ja kamppailu-urheiluun. Niinpä tein hänen suhteensa samoin kuin Torreónissa eli asetuin kaupunkiin, jossa tapasimme joka ilta, kun taas aamuisin ajoin Texmelucanista käsin päiväretkietäisyydellä oleviin kansallispuistoihin.
Yksi tällainen oli Tlaxcalan osavaltion puolella sijaitseva La Malinche, jälleen tulivuori, jonka huippua ympäröivät sankat mäntymetsät. Alemmilla rinteillä oli laaksoja, joissa vaihtelivat vehreät tammilehdot ja maatalousmaisemat. Vain harvoja ihmisiä oli lähtenyt tällekin serpentiinitielle kohti vuorta, eikä luontopoluillakaan montaa retkeilijää lisäkseni näkynyt. Mäntymetsäin aluskasvillisuuden kukkaloistossa suorastaan parveili juovasafiirikolibreja. Tikat ja nakkelit huutelivat.
Toisena päivänä palasin Popocatépetlille, koska se kerta kaikkiaan on niin hyvä luontokohde, mutta lähestyin sitä tällä kertaa uudesta suunnasta, Cholulan yliopistokaupungista, joka on Pueblan kaupungin länsipuolella. Vähän ennen Paso de Cortésia osavaltio vaihtuu ja tullaan Méxicon osavaltion puolelle, jossa Paso de Cortés itsessään sijaitsee. Ylhäällä solan mäntyrykelmissä kierteli uteliaina samettinärhien pikkuparvia. Olin käynyt Paso de Cortésissa jo vuonna 2010, silloin Amecamecasta käsin, mistä tekstiä täällä.
Kolmantena ja viimeisenä päivänäni Meksikossa ajoin lopulta Morelosin osavaltioon ja Lagunas de Zempoalan kansallispuistoon, jonka yläosissa niin ikään levittäytyy laajoja mäntymetsiä, mutta jonka linnustollisesti mielenkiintoisimmat osat ovat rinteiden sankoissa tammimetsissä Huitzilacin tienoolla.
Mutta palatakseni Texmelucaniin, sikäläinen ystäväni oli meksikolaisista šakkikavereistani nuorin mutta samalla myös pelaajana kovatasoisin, ja voitti kaikki pelimme. Mutta hän pelaakin kilpailijatasolla, joten en ole tappioihini pettynyt.
Zempoalan järviltä ja Huitzilacin metsistä ajoin lopulta suoraan Meksikonkaupunkiin ja lentokentälle, palautin vuokra-autoni ja lensin Pariisin kautta takaisin Suomeen, lumettoman tammikuun talveen.
