Jordaniassa ja Istanbulissa

Olen taas matkoilla. Istanbulin lentokentällä olin kuulevinani takaani suomenkielistä puhetta ja kun katsoin, siellä oli ryhmä sekä vaaleutensa asteelta että kasvonpiirteiltään suomalaisen näköisiä ihmisiä. Joukko ryhmittyi Rostoviin lähdössä olevalle portille, joka oli oman porttini naapurissa, ja vasta silloin kuulin tarkemmin, että he puhuivatkin tataaria. Geneettisesti suomalaiset ja Anatolian turkkilaiset lienevät varsin kaukana toisistaan, mutta Idel-Uralin alueella elävät suomalais-ugrilaiset ja turkkilais-tataarilaiset kansat ilmentävät kasvonpiirteissään läheistä geneettistä sukulaisuutta.

Turkin kielen rakenteista ja vanhimmasta sanastosta huomaa turkinsukuisten kansojen olevan alkuperältään suomalais-ugrilaisten sukulaisia myös kielellisesti. Asia olisi päivänselvä, ellei olisi ollut Venäjän ja Turkin imperiumeja, jotka sekoittivat kieliä, geenejä ja uskontoja uusiin yhdistelmiin. Nimittäin nykyturkkilaisethan ovat geneettisesti eteläisempien kansojen jälkeläisiä – turkkilaistuneita kurdeja, assyrialaisia, armenialaisia, kreikkalaisia jne. – mihin soppaan on heitetty Balkanin ja Kaukasian kansoja, krimintataareja, juutalaisia, arabeja ja monenlaista muuta. Vastaavasti Venäjän imperiumin herrakansassa on vain osittainen slaavilainen perimä, kun todellisuudessa suurin osa isovenäläisistä on kiovalaisen kieli- ja uskontokuorrutuksen saaneita finnougreja ja turkotataareja. Ja on siinäkin sopassa tietysti kosolti muita aineksia viikingeistä ja balteista kaukasialaisiin ja keskiaasialaisiin.

Imperiaalinen historia erehdyttää meitä kuvittelemaan, että anatolianturkkilaiset olisivat alkuperäisiä turkkeja ja isovenäläiset alkuperäisiä slaaveja, vaikka nämä ovat nimenomaan imperiaalisia uusturkkeja ja uusslaaveja, myöhäisiä tulokkaita sekä ortodoksiseen kristinuskoon että islamiin. Kaikkien käännynnäisten tavoin ovat nämä imperiaaliset keskuskansat olleet varsin fanaattisia kansallismielisyydessään. Jos halutaan kuitenkin etsiä syviä kansanluonteita ennen imperiumeja, alkuslaavilaiset kulttuurilähteet sijaitsevat Länsi-Ukrainassa, alkuturkkilaiset Kaspianmeren pohjoispuolisilla aroilla ja Volgalla, alkuortodoksisten jäljittämiseksi kannattaa tutustua vaikkapa Irakin, Pohjois-Syyrian ja Kaakkois-Turkin assyrialaisiin, ja alkuislamilaiset kulttuurilähteet tietysti löytyvät kahden pyhäkön Hijazista.

Kulttuurit eivät kuitenkaan koskaan matkusta ihmisistä ja kansoista toisiin muuttumattomina, vaan omaksuvat kaikkialta matkan varrelta vaikutteita ja tulevat sekoitetuiksi yhä uusiksi yhdistelmiksi, synnyttäen uusia kansoja ja kulttuureja. Luonnon suunta on aina diversifioituva. Jos jokin on epäluonnollista niin monokulttuuri, oli se sitten geenimaissiviljelmä, tasamittainen puupelto tai kansalliskiihkoinen tai muuten totalitäärinen valtio, jonka ihanteena ovat persoonattomina marssivat klooniarmeijat.

Se Istanbulin tataareista. Lensin Jordaniaan, jossa minulle jäi viikonloppu omaa aikaa ennen maanantain ja tiistain konferenssia. Vuokrasin auton Ammanista ja ajoin lauantain kuluessa Madaban kautta Kuninkaan valtatielle. Wadi Mujibin alueella näin runsaasti Jordanian kuiville alueille luonteenomaisia lintulajeja, kuten aavikkokiuruja, surutaskuja, mustapyrstöjä, aavikkokerttuja, sinirastaita ja lyhytpyrstökorppeja. Muutamia aavikkopyitä pörähti lentoon suristen ja kaklattaen.

Jatkoin Wadi Mujibin jälkeen edelleen etelään, ensin Tafilan kaupunkiin ja sieltä edelleen Danan kylään, jossa majoituspaikkani sijaitsi, tarkoituksena tehdä pitkiä kävelyretkiä Danan kansallispuiston henkeäsalpaavissa kanjonimaisemissa. Minulla oli siellä kohdelajikin, pitkäaikainen nemesikseni aavikkopöllö, jota en edelleenkään ole onnistunut näkemään, vaikka olen liikkunut sen tiedetyissä esiintymispaikoissa vuosien ajan. Yöllä laakson jyrkänteillä huuteli sentään aavikkohuuhkaja, mikä voi selittää, miksi laakson tässä päässä ei aavikkopöllöjä esiinny. Huuhkajat ovat tunnettuja muiden pöllöjen eliminoinnista reviireiltään. Kontaktini kertoi aavikkopöllöjä löytyvän tällä hetkellä parhaiten Danan kansallispuiston leirialueen ympäristöstä, mutta se on talvikauden ajan suljettu.

Toinen paikka löytää aavikkopöllö on Petran eräs kanjoni, Pikku-Petra, mutta tällä matkalla halusin mennä johonkin muuhun kohteeseen kuin Petraan, jossa olen käynyt kymmeniä kertoja, ja joka on ympäri vuoden täynnä turisteja. Danassa sain sentään vaellella näkemättä juuri muita ihmisiä – ja turisteja sitäkin vähemmän. Koko Danan kylässä oli lisäkseni vain viitisen matkailijaa, pari lomailevaa brittisotilasta ilmeisesti Irakista ja vanhempi ruotsalaispariskunta pitkällä automatkalla.

Danassa tuli yöllä todella kylmä. Yötaivas oli pilvetön ja siellä näkyi tähdenlentoja. No, aavikkopöllöä ei edelleenkään löytynyt, mutta aavikkohuuhkaja oli ihan kiva laji sekin. Danan suojelualueella esiintyy kuulemma kuusi pöllölajia, joista neljä on selviä tapauksia (aavikkopöllö, aavikkohuuhkaja, minervanpöllö ja kyläpöllönen), mutta ne kaksi muuta vaikeammin arvattavissa (ehdokkaita ainakin sarvipöllö, persianpöllönen ja varsinaisen huuhkajan Libanoniin asti esiintyvä alalaji).

Näin myös aina ilahduttavan vuorikotkan sekä kaksitoista hanhikorppikotkaa – ilmeisesti talveksi jättäytyneitä yksilöitä Danassa pesivästä yhdyskunnasta, jonka pesäpaikat näkyivät jyrkänteiltä pitkälle valkeiksi paskottujen kohtien vuoksi. Tavanomaisia kanjonilajeja oli myös paljon, kuten rotkorakkeleita, aavikkokiuruja, aavikkokerttuja, mustapyrstöjä, arabianbulbuleja, arabiantimaleja, kalliopääskyjä ja sadoittain vuoripyitä, jotka kuuluttivat itseään kaikkialta ja pyrähtelivät edestä lentoon aamuvarhain. Talvivieraista ilahduttivat erityisesti valkoselkätasku ja laulava syyrianhemppo.

Kaikilla retkilläni Jordanian erämaihin on aina ollut jokin lintuhavainto, joka on täysin poissa omasta elementistään ja paikassa, jossa sitä ei odottaisi. Tällainen oli aivan ensimmäisellä Jordanian-matkallani yksinäinen naaraspeippo, joka liikkui syvällä kallioisessa autiomaassa aavikkokiurujen löyhässä parvessa. Tällä matkallani oli sellainen Wadi Mujibissa erään karurantaisen patolammen rannalta lentoon pölähtänyt taivaanvuohi. Ja Wadi Danassa sellainen oli kylän liepeiltä oliivilehdosta lentoon noussut lehtokurppa.

Jordaniassa arabikevään mielenosoitukset ovat jääneet varsin pieniksi eikä niitä ole tukahdutettu väkivaltaisesti. Päinvastoin Jordanian kuningas vaihtoi nopeasti pääministeriä ja hallitusta ja uusi hallitus on pikemminkin mielistellyt kansaa kuin piessyt heitä. Julkisen sektorin palkkoja on nostettu ja poliiseja kehotettu olemaan sakottamatta ylinopeutta ajavia, etteivät ihmiset suuttuisi suotta. Jordaniassa ajokulttuuri on muuten huomattavasti sivistyneempi kuin Syyriassa ja Libanonissa. Samoin kuin aiemmin tässä blogissa puheena ollut Marokko, myös Jordania on jo viimeisten yli kymmenen vuoden aikana toteuttanut monia niistä uudistuksista, joista kansa on autoritäärisimmissä arabimaissa saanut vain unelmoida. Kuninkaalla on viimeinen sana lähes kaikkeen, mutta hän ei näitä valtaoikeuksia välttämättä aina käytä, joten Jordaniaa samoin kuin Marokkoakin voi luonnehtia varsin vakaiksi ja vapaiksi puolidemokratioiksi. Muslimiveljeskunnan täkäläinen sisarpuolue, Islamilainen toimintapuolue, toimii laillisesti, mutta on pidetty vaaliteknisillä kikkailuilla ikuisessa oppositiossa.

Runsas puolet jordanialaisista on palestiinalaistaustaisia, ns. länsirantalaisia, ja toinen puolisko, tai vajaa sellainen, ns. itärantalaisia eli kantajordanialaisia. Palestiinalaisväestö keskittyy kaupunkeihin ja jakautuu rikkaaseen liikemies- ja kauppiasluokkaan sekä toisaalta köyhään pakolaisväestöön. Kantajordanialaiset taas ovat jakautuneet perinteisesti konservatiiviseen keskiluokkaan ja maaseudun beduiineihin.

Nykyinen kuningas Abdullah II on länsikoulutettu ja hänen vaimonsa on palestiinalainen. Heitä kohtaan on esiintynyt huomattavasti runsaampaa tyytymättömyyttä kuin ennen, syinä erityisesti Jordanian huono taloustilanne - maa on ajautunut riippuvaisuuteen Saudi-Arabian taloudellisesta tuesta - ja arabimaiden yleinen vitsaus, nuorisotyöttömyys. Levantin vakaimmassa maassa on siis sielläkin kytevää pinnanalaista painetta, joka voi purkautua ikävillä tavoilla, jos alueen yleisempi kehitys ja maailmantalous eivät helpotu lähiaikoina. Lisäksi vaarana on, että Syyria, Iran, radikaalit palestiinalaisryhmät sekä mahdollisesti vielä Egyptin Muslimiveljeskunta masinoivat Jordaniaa vastaan poliittista ääriliikehdintää. Viimeksi mainitusta syystä Jordanialla ei olekaan varaa laiminlyödä sisäisen turvallisuuden sektoria.

Uhrijuhlat

Tämä marraskuu on merkillinen. Ilma on syksyisen kuulas ja kirpeäkin, mutta tähän asti lämpötilat ovat olleet jotain sellaista, mitä normaalisti odottaisi syys-lokakuun vaihteelta.

Kuin reaktiona kesän ja alkusyksyn vampyroituneelle vuorokausirytmille, alati erraattinen kehoni ja mieleni ovat nyt kehittäneet uuden rytmin, johon kuuluu herääminen aamuisin varhain ja viimeistään kuuden maissa kyvyttömyys ajatellakaan nukkumista. Vaihtelu on tervetullutta siirryttyäni jälleen kuun alusta säännöllisen päivätyön piiriin.

Se on toteutunut myös viikonloppuisin, jolloin olen käyttänyt nukkumiseen sen ajan, jolloin kesällä olisin sosialiseerannut ja juonut epäterveellisiä juomia, ja silloin kun olisin kesällä ollut umpiunessa, olen kirjoittanut, lukenut ja tehnyt pitkiä kävelyitä raikkaassa syysilmassa, tyhjässä uinuvassa kaupungissa. Olen katsellut pulujen perään syöksyviä varpushaukkoja ja niitä räkättejä ja mustarastaita, jotka näyttävät tehneen määrätietoisen päätöksen jäädä tänne, kun pääparvet lensivät lounaaseen.

Männa viikoilla käytiin läpi sarja vuoden pimeintä aikaa esihistoriallisista ajoista lähtien täplittäneitä juhlia. Suomalais-ugrilaisen kekrin ja kelttiläisen samhainin lisäksi on juhlittu intialaisten diwalia eli valojen juhlaa, kristittyjen pyhäinpäivää, puolipakanallisessa muodossaan halloweeniä, ja muslimien adha-juhlaa eli uhrijuhlaa.

Muutama sana tästä juhlarupeamasta: muinaisten uskontojen juhlat liittyivät yleensä vuodenkiertoon ja olivat siten suoraan sidoksissa aurinkoon ja sadonkorjuuseen. Niinpä kekri oli sadonkorjuun juhla, mutta varautui samalla pimeyden tuloon. Noihin aikoihin uskottiin portin tuonpuoleiseen olevan hetkellisesti auki, minkä vuoksi hengetkin olivat pidoissa tai ainakin niiden jatkoilla vahvasti läsnä. Näkyjä nähtiin, pirut menivät ihmisiin ja lopulta lapsiakin sikisi pyhästä hengestä.

Pimeyden maailman uhkaa torjuttiin valoilla, mikä näkyy sekä hindulaisessa diwalissa että pohjoisten kansojen kokkojen polttamisessa. Sadonkorjuun jälkilöylyissä pahoja henkiä kannattikin torjua. Kristinusko ja islam eivät koskaan olisi levinneet niin menestyksellisesti elleivät ne olisi adoptoineet estoitta pakanallisia tapoja, vaikutteita ja juhlia. Jos ne olisivat yrittäneet kieltää nämä, kansa olisi torjunut uudet uskonnot kuin Lalli kirveineen, mutta sen sijaan uusien kristillisten ja islamilaisten merkitysten antaminen vanhoille menoille meni paremmin läpi ja tuli sitten osaksi inhimillisen uskonnollisuuden ikiaikaista jatkumoa.

Henkien kanssa pelehditään yhä, mutta Jumala tuntuu katselevan sitä hymy kasvoillaan. Vaikka hurskaat kristityt ovat yrittäneet muuttaa kummitukset ja henget pyhimysten muistelemiseksi, halloween jatkaa pakanallisia perinteitä kuin ei mitään. Muslimien adha rituaaliteurastuksineen taas muistelee kaikkien kristittyjenkin tuntemaa tapausta: sitä kuinka Abraham (Ibrahim) aikoi uhrata poikansa Ismailin, mutta Jumala tulikin väliin ja käski armahtaa Ismailin. Tilalla uhrattiin lammas. Adhan teologinen sisältö on siis erittäin samanlainen kuin kristittyjen pääsiäisessä.

Uhraaminen ylipäätään kuului olennaisena osana kekreihin ja muihin pakanallisiin sadonkorjuujuhliin. Henkien ja jumalten piti saada osansa, ja niinpä karjaa, viljaa, olutta ja viiniä uhrattiin suuria määriä. Ei se toki onneksi täysin hukkaan mennyt, vaan väki toimi itse henkien välikappaleena. Kun uhrilahjoja riittävästi mässäiltiin ja ryypättiin, hengetkin tulivat pitoihin. Dionysoksen ja Kalin maailmassa ero viinin ja veren välillä katosi; ihmisten humaltuessa viinistä jumalat humaltuivat ihmisverestä. Kristinuskon ja islamin unholaan jäänyt perusvire olikin ihmishenkien armahtaminen. Ei enää veriorgioita eikä ihmissyöntiä - sellaisesta ei Jumala pitänyt. Uusi sivistyneempi aika olisi koittava. Ja koittikin.

Nykymaailman menoa katsellessa tulee kuitenkin usein aavemainen tunne, että kun pintaa vähän raaputtaa, siellä irvistelevät kentaurit ja kalinpalvojat. Lapset pukeutuvat luurangoiksi, zombeiksi ja vampyyreiksi ja kiertävät ovelta ovelle vaatimassa perinteisiä uhrilahjoja. Jossain pimeässä ihmiset kuolevat, vaikka heidän tappamisensa on ulkoistettu kaukaisille armeijoille ja miehittämättömille lennokeille, ja me katselemme maailmantasapainomme ihmisuhreja televisiosta, veren tahrimia nuorukaisia ja luurankolapsia. Uhraamme ehkä lantin sinne tänne ja vaadimme hurskaasti, että jonkun on tehtävä jotain. Jonkun, muttei meidän.

Tällaisina maailmantalouden aikoina kekri saa erityisen irvokkaita sävyjä. On alkanut valjeta, että pankkiholvit ammottavat tyhjyyttään tai ovat täynnä pelkkiä velkakirjoja. Suuri pimeä velkoja koputtelee porstuassa. Muinaiset keltit kasasivat syntinsä yhden pukin niskaan ja viskasivat sitten syntipukin mereen tai polttivat sen kaikkien tähden. Meidän syntipukkejamme ovat Papandreout ja Berlusconit, jotka tuskin ovat eronneet, kun väki jo puhuu siihen malliin, että nyt kulutusjuhla voi taas jatkua. Juopukaamme kaikki älkäkäämme murehtiko huomista. Mutta krapula on jo alkanut. Pian sirotellaan tuhkaa päälle ja pukeudutaan säkkiin, koska jossain muodossa Jumalan ruoska vielä muistuttaa meitä siitä, ettei ihan mikä tahansa peli vetele.