Kahtena viime viikonloppuna olen ollut Punjabissa. Ensin Lahoressa, joka on Pakistanin Punjabin pääkaupunki, koko Punjabin historiallinen kulttuurinen keskus ja myös koko Pakistanin kulttuuris-intellektuaalinen keskus. Siellä on varsin vaikuttava valikoima moguliajan arkkitehtuuria. Keisari Akbar siirsi sinne 1500-luvun lopulla Mogulivaltakunnan pääkaupungin, josta käsin hallitsi vuosina 1586-1598, siirtäen sitten hovinsa takaisin entiseen pääkaupunkiinsa Agraan. Hänen pojanpoikansa, tuleva keisari Shah Jahan syntyi siellä, ja tämän isä, Akbarin poika ja seuraaja Jahangir, on sinne haudattu. Chenab- ja Ravijokien yhtymäkohtaan alkujaan syntynyt Lahore oli keskiajalla useamman muunkin valtakunnan pääkaupunkina ghaznavideista alkaen ja siellä on ollut niin hindu-, muslimi- kuin sikhidynastioita.
Lahoressa on myös yli 13 miljoonaa asukasta ja se on Pakistanin toiseksi suurin kaupunki Karachin jälkeen. Niinpä se on nykyisin valitettavasti myös eräs maailman saastuneimmista kaupungeista. Savusumu on siellä vuosi toisensa jälkeen yhä pahempi ongelma, varsinkin talvisin. Savusumun aiheuttajia ovat toisaalta kaupungin liikenteen ja teollisuuden päästöt, toisaalta ympäröivällä Punjabin maaseudulla tapahtuva massiivinen kausikulotus. Tänä vuonna savusumu on ollut pahempi kuin koskaan aiemmin ja ulottunut Punjabista aina Islamabadiin saakka, niin että myös pääkaupungin eliitti on saanut vaihteeksi kärvistellä silmien kirvelyn ja kuivan yskimisen kanssa. Kaikki puhuvat siitä ja valittavat - kukaan ei tee mitään. Tietenkään. Kyseessähän on ympäristöongelma, joten jonkun muun pitäisi se ratkaista - tai se on toissijaista tärkeämpien asioiden kuten valtataistelun, statussymbolien, partapärinöiden ja Eurooppaan pääsemisen rinnalla.
Lahoressa ollessani asuin historiallisella siirtomaaklubilla, joka oli paljon edullisempi kuin kaupungin modernimmat hotellit. Lauantai-ilta ja maanantai menivät työasioiden parissa, mutta sunnuntain varasin kokonaan Lahoren historiallisille nähtävyyksille. Olen käynyt monessa niistä 21 vuotta sitten, mutten sen jälkeen, koska nyt Pakistanissa viettämieni puolentoista vuoden aikana joka kerta, kun aioin mennä Lahoreen, tapahtui jotain, mikä esti sen. Kaikkialla leijuva savusumu ikävä kyllä latisti jonkin verran tunnelmaa ja nähtävyyksien visuaalista loistoakin - kaikki kun näytti savusumussa varsin harmaalta: Lahoren linna, Badshahin ja Wazir Khanin moskeijat, Shalimarin puutarhat, keisarien kylpylä, Jahangirin, Nur Jahanin ja Asif Khanin hautamonumentit ja vieläpä nostalginen haveliravintolakin kattoterasseineen. Jopa moottoritie, jota Islamabadista Lahoreen ja muualle ydin-Punjabiin pääsee, on ollut aamuin ja illoin suljettuna savusumun vuoksi.
Keisari Shah Jahan rakennutti Shalimarin puutarhat persialaiseen tyyliin paratiisin kuvajaiseksi. Esikuvana olivat hänen isänsä Jahangirin aiemmin rakennuttamat samannimiset puutarhat Srinagarissa. Kashmirissa vesi virtasi puutarhoihin luonnostaan vuoristoisen maaston vuoksi, kun taas Punjabin tasangolla Lahoressa asia piti järjestää jotenkin muuten. Tarinan mukaan maagit - mutta ehkä sittenkin aikansa taitavimmat insinöörit - onnistuivat löytämään tähän jonkin ratkaisun ja saivat veden virtaamaan näennäisesti luonnonlakien vastaisesti kuin ikiliikkuja. Vuosisatojen ajan veden epäluonnollinen virtaus Shalimarin puutarhoissa oli asiaa tutkiville mysteeri, kunnes modernit insinöörit halusivat lopullisesti avata mysteerin ja selvittää asian, keskeyttivät veden virtauksen, ja sen koommin sitä ei koskaan saatu palaamaan ennalleen.
Toisenkin maagisen asian voi Shalimarin puutarhoista mainita. Näin sieltä poistuessamme äkkiä papukaijan lentävän kauhuissaan pakoon variksia ja haarahaukkoja, jotka olivat kaikki sen perässä. Ihmeellisintä oli kuitenkin se, että lintu ei suinkaan ollut Pakistanissa kaikkialla yleinen kauluskaija, vaan viktoriankaijanen - Afrikasta kotoisin oleva lintu, joka on yleinen häkkilintu. Epäilemättä tämäkin yksilö oli häkkikarkuri. Lintu lensi suoraan minun luokseni ja pakeni taakseni muurissa olevaan porttikongiin, jossa se kätkeytyi lattianrajaan muurin viereen. Varikset eivät uskaltaneet lentää perään, koska minä seisoin tiellä, joten kaijanen pelastui. Puhuin sille muutaman sanan ja pakistanilaiset toverini olivat ällistyneitä. Valitettavasti kuitenkin sillä välin, kun yritin kioskista hakea lintuparalle jotain syötävää, portin läpi rynnännyt lapsijoukko oli jo pelottanut kaijasen uudestaan lentoon ja se katosi Shalimarin puutarhan suurten puiden suuntaan.
Pakistanilaiset olivat sitä mieltä, että jos olisin ollut tavallinen kuolevainen, lintu ei olisi tullut luokseni eikä käyttäytynyt sillä tavoin. Selitin kyllä heille, että kyseessä oli häkkilintu eli todennäköisesti se oli ollut jonkun lemmikki ja tottunut ihmisiin. Minä vain satuin olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan hetkellä, jona lintu oli hädässä. Karanneet häkkilinnut joutuvat usein herkästi varisten ja haarahaukkojen kaltaisten opportunistien aggression kohteeksi, koska jokin niissä ja niiden käytöksessä kertoo opportunisteille, että kyseessä oleva eläinparka on väärässä paikassa, eksynyt ja peloissaan. Villien kauluskaijojen lentäessä ohi varikset ja haarahaukat eivät sen sijaan reagoi mitenkään, koska tietävät, etteivät saisi aikuista kauluskaijaa kiinni. Kotiterassillani olen vieläpä havainnut, että kauluskaija on ruokakipolla kingi, jota jopa yleensä muita lintuja öykkäröivät intianvarikset väistävät. Ne tietävät, että kauluskaijan nokka on vahva ja luonne itsepäinen.
* * *
Viikkoa myöhemmin olin jälleen matkalla Punjabiin, tällä kertaa Lahoresta pohjoiseen, lähellä Intian rajaa ja Kashmiria sijaitsevaan Sialkotiin, joka on tunnettu varsinkin nahka- ja urheiluvaateteollisuuden keskuksena. Kuljettajanamme oli oikea rallikuski ja mukana lisäkseni kaksi rawalpindiläistä, joista toisella veli Sialkotissa - hänkin lintuharrastaja. Retkikuntamme päämäärä ei kuitenkaan ollut Sialkotin kaupungissa vaan sen ulkopuolella, paikassa, jossa Chenab ja Tawijoki yhtyvät. Head Marala on patorakennelma, josta on ohjattu Chenabin vettä kastelukanaviin Sialkotin ja Gujranwalan piirikuntien viljelysmaille. Sen taakse on muodostunut kosteikko, josta on aikojen saatossa tullut yksi Pakistanin lajirikkaimmista lintupaikoista.
Saavuimme kosteikolle, kun oli vielä aivan pimeää. Kuljimme polkua pitkin kosteikon sisään samalla kun pimeästä kantautui yöhaikaroiden äänekkäitä kwak-huutoja sekä liejukanojen ja ojasuokanojen mökellyksiä. Ensivalon kajastaessa edessämme avautui taianomainen näkymä. Usvassa lepäävä subtrooppinen räme, jonka matalilla rantaniityillä laidunsi satoja sulttaanikanoja. Niiden takana lampareissa kahlaili vielä suurempia määriä silkki-, jalo-, pikkujalo-, rusko- ja harmaahaikaroita. Mainojen ja kyläkottaraisten tuhatpäiset parvet alkoivat heräillä kosteikkoa eri puolilta reunustavissa vanhoissa koukeroisissa puissa, joiden oksat notkuivat kutojien pesien painosta (nyt pesät tosin olivat tyhjillään, koska ei ole kutojien pesimäaika). Valon lisääntyessä alkoivat erottua myös pikkukahlaajien parvet rantalietteillä - kuului lapinsirrien sirinää, pikkutyllien ja valkoviklojen ääniä. Ja auringon rusosormisen kiekon ilmaantuessa itätaivaalle ilmaantuivat myös ruskosuohaukat hätyyttämään kosteikon valtavia lintuparvia lentoon milloin missäkin. Sitten jokitiirat lentelemään ristiin rastiin vesialueiden yllä. Sitten ensimmäiset kotkat - kiljukotka, arokotka, merikotka... Valtavia parvia kolmenlajisia kattohaikaroita, joiden emme mitenkään olisi voineet uskoa olevan tällä paikalla niin runsaita, kun ne kaikkialla muualla Pakistanissa ovat harvinaisuuksia: mustahaikaroita, piispahaikaroita ja aasianiibishaikaroita. Niiden lomassa vettä seuloivat kapustahaikarat veivaavine päänliikkeineen. Merimetsojen ja jaavanmerimetsojen parvia liikehti jatkuvasti kalapaikoille.
Aamupäivän mittaan Head Marala osoittautui maineensa veroiseksi, sillä lintuja oli kaikkialla, mihin katsoi - ja mitä määriä! Ainoa harmimme oli se, että vielä viikkoa aiemmin runsasparviset sorsat olivat kadonneet, koska niiden suosikkilampi oli jo kuivunut. Jäljellä suuria parvia enää taveja - lapasorsia, harmaasorsia ja iloksemme myös täplänokkasorsia oli pieniä määriä. Sorsien lähdön vuoksi meiltä jäi kuitenkin kolme tavoitelajiamme - intian- ja ruskoviheltäjäsorsa sekä aasiankääpiösorsa - tällä kertaa näkemättä, samoin aasiankäärmekaula, joka tosin on täälläkin hyvin harvinainen nykyisin. Myöskään hiljattain kosteikolla näyttäytynyt aasianrakonokka ei näemmä enää ollut maisemissa. Tawijoen varrelta löysimme suuria parvia tiibetinhanhia ja muutamia ruostesorsia. Kosteikon niityillä oli kolmea lajia hyyppiä - yleisen kenttähyypän lisäksi suohyyppiä ja pari talvehtivaa töyhtöhyyppää. Pikkulinnustossa erityisen ilahduttava laji oli induksenvarpunen - Induksen jokijärjestelmän endeeminen laji, joka Sialkotin seudulla on jo yleinen, vaikka yleisimmillään se on Sindissä. Oli myös kivaa nähdä pitkästä aikaa isoja parvia punatiikeripeippoja.
* * *
Punjabin-retkien välillä kävin jälleen myös Rawaljärvellä. Sielläkin sorsat olivat hyvin vähissä - vain taveja oli tarjolla. Sen sijaan kahlaajia oli melko paljon - varsinkin valko- ja punajalkavikloja, lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Nokikanoja ja jaavanmerimetsoja oli satapäisinä lauttoina. Ensimmäistä kertaa löysin mustapikkuhaikaran talvella - olen luullut sitä kesälajiksi. Sama kommentti viitasieposta, jonka löysin kotikulmiltani kaupungin huvila-alueelta.
Vuoden lopussa šakkisovelluksen laskuri kertoi minulle, että suurin vastustajani viime vuonna oli se sama tunisialainen poika, jonka vuoksi alun alkaen - useampia vuosia takaperin - aloitin koko šakkiharrastuksen. Pelasin viime vuonna hänen kanssaan 250 peliä. Vaikka olemme pelanneet jo vuosia, viime aikoihin saakka minä olen yleensä onnistunut pitämään sellaisen yliotteen, että olen voittanut noin 2/3 peleistä. Siinä on tosin ollut aaltoilua, kummankin mielialoista ja muun elämän stresseistä riippuen. Tunisialainen pelitoverini on yleensä parhaimmillaan ollessaan rohkea ja yllättävä, ja häviää, jos alkaa perääntyä. Joulukuun lopulla hän alkoi kuitenkin pelata hitaammin ja harkitsevammin ja tilanne on muuttunut kannaltani huolestuttavaksi. Hän voitti neljä viimeistä peliä putkeen, mikä on muistaakseni ennätyksensä minua vastaan.
Pakistanissa on tulossa vaalit, joiden tulos näyttää tosin päätetyn etukäteen. Suomessakin on vaalit. Tällä kertaa presidentinvaalit olivat poikkeukselliset siinä mielessä, että mukana oli useampi sellainen ehdokas, jota olisin voinut kuvitella äänestäväni. Tosin ei ketään ylivoimaista, koska jokaisesta tiedän jotain sellaista, mikä herättää huolestuneita ajatuksia kyseisestä henkilöstä presidenttinä. Joidenkin kohdalla kyse on poliittisista mielipiteistä, toisten kohdalla persoonasta, kolmansien kohdalla hallintokulttuuristaan. Tästä huolimatta olen tyytyväinen sukupolvenvaihdokseen poliitikkojen kärkikaartissa. Samoin siihen, että uusia naamoja tuli hieman tuulettamaan vanhan toistoa. Ja vielä siihenkin, että useampi pidempään politiikassa olleista ehdokkaista on selvästi kehittynyt maailman ymmärryksessään viimeisen vuosikymmenen aikana. Suomi on onneksi nykyisin sellainen isänmaa, jossa kohtalo ei enää riipu yksin presidentistä - ja toivottavasti tulee sellaisena pysymään, vaikka edessä onkin vaikeita aikoja vielä tämän vuoden puolella.