Keltakeijukainen

Sunnuntaina olin Margallakukkulain nelospolulla, joka on viikonloppuisin väestä väljempi kuin suosittu viitospolku. Viidakko kylpi talven erikoisessa, hieman mystisessä valossa. Öisin on kylmä, mutta päivisin miellyttävä sää, vähän kuin Suomen kesässä. Ylempänä Himalajalla talvi on ankaroitunut, minkä vuoksi Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta löytääkin paljon mielenkiintoista Länsi-Himalajan lajistoa.

Puro, joka laskeutuu vuorilta rotkoon, jossa nelospolku kulkee, oli valitettavasti kuivana, mikä tarkoitti, ettei perinteisellä lintujen juoma- ja kylpypaikalla ollut vilskettä. Samalla paikalla on tunnistamattomia raunioita - siellä on todennäköisesti joskus ollut jokin pieni pyhäkkö, joko viime vuosisatojen aikainen suufilainen tai vielä vanhempi buddhalainen. Paikassa onkin jotain pyhää. Myös apinalaumat usein viivähtävät siellä. Olen nähnyt šikran metsästävän tuolla paikalla, viuhkojen viuhahtelevan, oranssirastaiden kylpevän ja sinisieppojen pyydystelevän hyönteisiä.

Vähän matkan päässä polkua ylöspäin alkoi puskista kuulua särähtelyä, jonka omistaja paljastui vasta pitkän tiirailun jälkeen pensassilkkikerttuseksi. Niitä oli kaksin kappalein. Lajia on vaikea nähdä, vaikka se usein lopulta päästääkin aivan lähelle - puuhastelee jossain tiheikössä aivan katsojan lähellä mutta silti piilossa, tavoittamattomissa. Kuin totuus. Hiljaisesti särähtelevä totuus.

Vielä vähän tästä ylöspäin minua piinasi yksi retken mysteerilinnuista: kuulin sen, mutta mitään ei näkynyt. Ääntä ei löytynyt mistään Merlinin syövereistä - ei muististanikaan. Ja siihen yhtyi pian toinen, jotenkin tutumpi, toistuva kutsuääni. Ehkä siksi, että olin pyhässä paikassa, jossa menneisyyden mystikoiden muistot katsoivat minua, lausuin tuolla kohdin ääneen eräät sanat, jotka merkitsevät "paljasta kasvosi" tai "näyttäydy", ja katso - sillä samalla sekunnilla kun ne sanoin, lehahti tiheiköstä suoraan eteeni kuivalle oksankäppyrälle, joka kuivuneesta puronuomasta kohosi, sulopiirteinen pieni lintu, jolla oli keltainen vatsa ja silmäkulmajuova, ja joka viehkosti lehautteli pyrstöään kuin viuhko ikään.

Se oli keltakeijukainen! Legenda Margallakukkulain lintumaailmassa, sillä niin elusiivinen ja epäsäännöllinen se on esiintymisessään. Lajin tiedetään esiintyvän Margallakukkulain lehtimetsissä, yleensä talvisin, mutta ennakoimattomasti ja epäsäännöllisesti, ilmeisesti riippuen olosuhteista jossain aivan muualla, Länsi-Himalajan tai Murreevuorten suojaisissa rotkoissa, joissa laji pesii.

Miksi keltakeiju? Tämä liittyy lajin englanninkieliseen nimeen Yellow-bellied Fairy Fantail, joka on keskuudessamme lyhentynyt muotoon Yellow Fairy, paikallisten lintuharrastajien ainainen unelma, koska se on sen verran haasteellinen eikä mitään takuupaikkaa sen löytämiseen ole. Suomeksi laji nimettiin keltavatsamonarkiksi aikana, jolloin lajia pidettiin viuhkapyrstöihin eli viuhkoihin kuuluvaksi, ja jolloin oli päätetty, että viuhkot olisivat suomeksi viuhkamonarkkeja. Myöhemmin selvisi kuitenkin, etteivät viuhkot ole monarkkeja laisinkaan - sekä vielä sekin, ettei keltakeijukainen ole lainkaan viuhko, vaikka se oli aiemmin luettu viuhkojen monilajiseen Rhipidura-sukuun. Kävi ilmi, että keltakeijukainen kuuluu ainoana omaan sukuunsa ja tämä suku puolestaan arvoitukselliseen ja hajanaiseen keijusieppojen heimoon, johon sen lisäksi kuuluvat kaksi lajia viitasieppoja sekä kasa pieniä afrikkalaisia monarkkeja.

Keltaviuhko on ulkoisesti kovin viuhkon kaltainen - silläkin on pitkä pyrstö, jota se viuhkomaisesti lehauttelee. Se on kuitenkin varsinaisia viuhkoja pienempi - eikä missään viuhkolajissa ole keltaista, jota tässä lajissa puolestaan on kosolti. Ulkoisesti ja käyttäytymiseltään se muistuttaa kovin vähän nykyisin oletettua sukulaistaan viitasieppoa. Niitä yhdistävät lähinnä keltainen väri ja tykästyminen varjoisiin, tiheikköisiin paikkoihin, joissa virtaa vettä.

Sain ihastella keltaviuhkoa aivan läheltä, muutaman metrin päästä. Se käytti kutsuääntään lakkaamatta, mutta harvemmassa tahdissa kuin Merlinin näytteessä, joten sovellus ei sitä tunnistanut, vaikka vierestä nauhoitti. Se pyydysteli iloisesti ilmasta sääskiä ja palasi aina uudelleen samalle kuivuneelle oksankäppyrälle eikä näyttänyt olevan kovin huolissaan siitä, että vesi oli purosta tyrehtynyt. Palatessani vuorelta alas polkua pitkin muutamaa tuntia myöhemmin, erään vuorelta löytämäni karachilaisen lääkärin seurassa, joka myös kertoi minulle useista muista käymisen arvoisista paikoista, ei keltakeiju enää ollut samassa paikassa. Mihin lie mennyt seuraavaksi.

Tuon tähtilinnun lisäksi löysin polun varsilta useita sekaparvia, jotka koostuivat runsaista kashmirinuunilinnuista, himalajansieppokertuista, aasianrilleistä ja harmaatalitiaisista. Joukossa kulki vähälukuisempia lajeja, kuten tiibetin- ja idänuunilintuja, kashmirinsieppokerttuja ja raitapyrstökiipijä. Tämän polun varrelta olen melkein aina löytänyt aasiankirjotikkoja ja niin nytkin. Sinijokirastas vihelteli metsissä. Muutama teräsfasaani pöyhi kariketta. Bulbulit ja timalit mekastivat.

Jokin mysteerilintu lauloi rinteessä lakkaamatta tee-ti-tyy, suorastaan käkimäisesti (mutta kaikki käet ovat tiettävästi muuttaneet etelään), ja toinen yksilö vastasi sille. Kumpikin oli kuitenkin liian kaukana polusta, jotta niihin olisi voinut soveltaa näyttäytymisloitsua, ja muutenkin sellaisten käytössä pitää olla hyvin maltillinen. Luonto paljastaa mysteerinsä silloin kun haluaa, ja joidenkin mysteerien on jäätävä mysteereiksi, koska maailma, sisäinenkään, ei koskaan ole valmis, eikä kuolevaisen ole sallittua koskaan tuntea koko totuutta ympärillään olevasta maailmasta, saati maailmoista sen takana, näkymättömissä.

Illan pimetessä juhlin keltaviuhkoa juomalla parkkipaikan kojusta kupin teetä. Päivä oli ollut hyvä ja suotuisa. Kotiin päästyäni olin niin vallattomalla tuulella, että tilasin peräti pizzan.