Pilkkavideomellakoista

Kuten uutisista on voinut lukea, Kabulissa mielenosoitukset islaminvastaisen pilkkavideon ja ranskalaislehden pilakuvien johdosta (tai ainakin näennäisesti niiden johdosta) ovat jatkuneet toista viikkoa. Se, mitä uutisissa pääsääntöisesti ei ole kerrottu, on että suurin osa mielenosoituksista on sujunut rauhallisesti. Vaikka Afganistan on eräs islaminuskoisen maailman sekä konservatiivisimmista että epävakaimmista kolkista, täällä ei ole tuhopoltettu kuluneilla viikoilla ainuttakaan lähetystöä, konsulaattia, länsimaista firmaa eikä pikaruokalaa.

Taliban ja muut ääriryhmät ovat toki tehneet iskuja, joita olisivat muutenkin tehneet. Lähes joka päivä jossain päin Afganistania räjähtää tienvarsipommi tai joku ammuskelee toisia. Tämän hetken trendeissä kiinni pysyäkseen talibanit ja kumppanit ovat sitten julistaneet iskujensa olevan kostoja profeettaa ja muslimeja loukkaavasta videosta.

Pienten ääriryhmien väkivallanteot, joita on oikeutettu sijoittamalla ne yksiin niin ikään vähemmistöä edustavien mutta ymmärrettävien mielenosoitusten kanssa, ovat jälleen kerran herättäneet maailmalla mielikuvan muslimeista yleisesti raivoavina ja mellakoivina mielensäpahoittajina. Asiaa eivät luonnollisesti ole lainkaan parantaneet egyptiläinen televisiosaarnaaja ja pakistanilainen rautatieministeri, jotka ovat avautuneet suoraan väkivaltaan yllyttävillä tavoilla, vaikka maidensa hallitukset ja lähestulkoon kaikki säälliset muslimijärjestöt sekä oppineet al-Azharin yliopistoa myöten ovat tuominneet väkivallan käytön vastauksena sinänsä paheksuttavaan videoon.

Monet asiantuntevammat tarkkailijat ovatkin havainneet, kuinka kummankin puolen provokaattorit ovat ottaneet tilanteesta kaiken ilon irti. Videon tekijät ja levittäjät pyrkivät tahallisesti muslimien demonisointiin ja provosointiin, yleistäen kaikki muslimit väkivaltaisiksi riehujiksi. Islamistikiihkoilijat taas pyrkivät kiihottamaan kannattajansa uskomaan, että video oli osa tahallista salaliittoa ja kampanjaa muslimeja vastaan, ja että Yhdysvaltain hallitus ja kaikki amerikkalaiset (tai kaikki länsimaalaiset) ovat sen takana. Molemmat ääripäät onnistuivat omiensa parissa herättämään juuri niitä vihaa ja kahtiajakoa lietsovia mielikuvia, joihin pyrkivät.

Ikään kuin korostaakseen vihaa lietsovia tarkoitusperiään, videon tekijät esiintyivät ensin amerikanjuutalaisina ja israelilaisina, vaikka myöhemmin paljastuikin, että videon takana olivat muuan aiemmista rikoksista tuomittu egyptiläistaustainen herännäiskristitty, muuan pahamaineinen uskontoa väärinkäyttävä pastori sekä aikuisviihdeteollisuudessa kunnostautunut vanhempi amerikkalaissetä, joka on tunnettu monella eri nimimerkillä islamofobisessa nettiliikehdinnässä. Vihan lietsomiseksi Egyptin uskontokuntien välille videon tekijä on myös esiintynyt koptina, vaikka lienee todennäköisemmin jonkin amerikkalaisen herännäislahkon kannattaja. Egyptin koptikirkko on jyrkästi tuominnut pilkkavideon, ja sunnalaisen islamin tunnustetuin opinahjo al-Azhar on puolestaan jyrkästi tuominnut pilkkavideota seuranneen väkivallan.

Islamilaisen maailman asiantuntijana kunnostautunut suomalaistutkija Antero Leitzinger kirjoitti mellakoista seuraavaa:

Maamme terävänäköisimpiin islam-tuntijoihin kuuluva Husein Muhammed moitti (HS 22.9.) akateemikkoja siitä, että islamistien mellakointia yritetään ymmärtää ja selittää uskovaisten kokeman kollektiivisen pahanolon kautta. Todellisuudessa valtaosa muslimeista ei viitsi riehua sen vuoksi, että jossain muualla maailmassa islamia pilkataan.

Islam ei ole mikään posttraumaattinen joukkopsykoosi, joka kostaisi ristiretkien tai kolonialismin nöyryytyksiä. Myöskään tämän päivän kansainvälisessä politiikassa ei ole yhtä kaikkia muslimeja yhdistävää teemaa. Varsinkaan Bosnian muslimit, Kosovon albaanit, Irakin kurdit ja Afganistanin hazarat eivät paheksu länsimaiden puuttumista heitä aikoinaan uhanneisiin kansanmurhiin.

Jotakin yhteistä on kuitenkin viime aikojen mellakoilla ja alkuvuoden 2006 pilapiirroskohulla. Seitsemän vuotta sitten Syyrian hallintoa horjutti naapurimaan Libanonin pääministerin murhan kansainvälinen rikostutkinta, jonka jäljet olivat johtaneet Syyrian sotilastiedusteluun. Todistajana kuullun Syyrian sisäministerin Ghazi Kanaanin kerrottiin ampuneen itsensä 12.10.2005, minkä jälkeen tutkinta alkoi hyytyä. Tammikuussa 2006 entinen varapresidentti Abdulhalim Khaddam syytti presidenttiä puheliaan sisäministerin murhauttamisesta ja muodosti maanpakolaishallituksen. Kolme viikkoa sen jälkeen "raivostuneet" mielenosoittajat polttivat Damaskoksessa useita suurlähetystöjä ja moni länsimaalainen päätti sittenkin uskoa hallitusta, jonka mukaan sitä tarvitaan ääriryhmien hillitsemiseen Lähi-idässä.

Syyskuussa 2012 ensimmäinen hyökkäys kohdistui Yhdysvaltain suurlähettilääseen Libyassa, joka ensimmäisenä maana tunnusti Syyrian opposition maan lailliseksi edustajaksi. Jälleen moni länsimaalainen uskoo, että muslimit ovat demokratiaan epäkypsiä luonnonlapsia, jotka ilman diktatuurin lujaa otetta riehaantuvat milloin mistäkin pikkujutusta.

Islamistit eivät edusta muslimien enemmistöä, eivätkä toimi spontaanisti. He palvelevat tiettyjen hallitusten poliittisia intressejä ja saavat kaipaamaansa kaikupohjaa islamofobeilta, joille "muslimien viha" on kaivattu todiste islamin perimmäisestä väkivaltaisuudesta. Vastakkaiset ääriryhmät ruokkivat toistensa propagandaa ja kriittisen journalismin kannattaisikin tutkia tahallisen provokaation mahdollisuutta. Aina ei pitäisi ensimmäiseksi selailla Koraanin suuria tai uppoutua Palestiinan ongelmiin, sillä syyt voivat löytyä lähempääkin. Norjan tragediassa nähtiin, miten harhaiseen maailmankuvaan hätäiset yleistykset ja poliittisten konfliktien saati maahanmuuton haasteiden uskonnollistaminen voivat johtaa.

Tuossa mainittu Husein Muhammedin juttu on luettavissa Hesarista ja Husein on kirjoittanut myös Uuteen-Suomeen kritiikkiä videon vuoksi riehumista vastaan. Lainattakoon nyt Huseiniakin tähän:

Vaikka mitä syitä mellakoille etsittäisiin, mellakoitsijoiden omasta mielestä kyse on nimenomaan siitä, että pilkkaavaa videota ei olisi saanut julkaista. Esimerkiksi Syyrian ulkopuolella mellakoita ei ole järjestetty sen vastustamiseksi, että maassa on kuollut jo kymmeniätuhansia muslimeja. Sen sijaan mellakoitsijat raivoavat siitä, että nettiin on ladattu typerä videopätkä. Tätä tutkija ei voi ohittaa esittämällä mellakoille "jalompia" syitä.

Osa muslimeista kuvittelee, että heidän uskontonsa pilkkaaminen loppuu, kunhan he esittävät olevansa riittävästi loukkaantuneita. Tämän suhteen he ovat täysin väärässä.

Profeetta Muhammedia pilkkaavaa materiaalia tulee jatkossakin, koska hänen puolestaan jaksetaan loukkaantua. Jeesusta ei enää jakseta vaivata, koska hänen puolestaan ei enää juuri kukaan loukkaannu. Jos siis me muslimit emme halua, että uskontoamme pilkataan, meidän ei kannattaisi niin paljon kiinnostua meihin kohdistuvasta typerästä pilailusta.

Itse asiassa muslimien enemmistö ei välitäkään koko pilasta. Heitä ärsyttää ja heidän suhteitaan länsimaalaisiin heikentää merkittävästi äärimuslimien riehuminen. Vähintä, mitä muslimienemmistö tarvitsee, on se, että kulttuurirelativistiset länsimaiset tutkijat puolustavat äärimuslimeja ja esittävät, että heidän raivonsa taustalla olisi muka jaloja syitä.

Syyrian osalta Husein ei onneksi ole aivan oikeassa, sillä kyllä Syyrian roistohallinnon väestöönsä kohdistamaa sortoa ja väkivaltaa vastaan on nähty mielenosoituksia useissa arabimaissa sekä kurdialueilla. Libanonissa myös väkivaltaisia mellakoita.

Mielestäni yksi terävänäköisimmistä kokonaisanalyyseistä tilanteen suhteen löytyy Avaaz-lehdeltä. Avaaz tuo esille seitsemän faktaa, jotka auttavat asettamaan pilkkavideokohun oikeisiin suhteisiinsa:

1) Mielenosoituksiin osallistui arviolta 0,001-0,007 % maailman puolestatoista miljardista muslimista, ja tämä on murto-osa siitä, kuinka monet osallistuivat mielenosoituksiin demokratian puolesta arabikeväässä.

2) Suuri enemmistö mielenosoittajista on ollut rauhallisia. Hyökkäykset edustustoihin olivat kansainvälisen salafilaisliikkeen organisoimia; liike pelkää menettävänsä kannatuksensa maltillisemmille islamistiliikkeille, jotka saivat tilaa arabikevään myötä.

3) Libyan ja Yhdysvaltain viranomaisten mukaan suurlähettilään murha Benghazissa saattoi olla etukäteen suunniteltu osumaan 9/11:n vuosipäivään, eikä siis edes yhteydessä pilkkavideoon.

4) Lukuun ottamatta aseellisten militanttiryhmien Libyassa ja Afganistanissa toteuttamia hyökkäyksiä mellakoijat eivät tappaneet 20.9.12 ketään, vaan kaikki kuolonuhrit olivat itse asiassa turvallisuusviranomaisten surmaamia mielenosoittajia.

5) Sekä video että sitä vastaan esitetty väkivalta on tuomittu laajalti niin länsimaisten kuin muslimijohtajienkin piirissä.

6) Paavin vieraillessa Libanonissa jopa militanttiryhmä Hizbullahin jäsenet osallistuivat jumalanpalvelukseen, pidättäytyivät filmiprotesteista ja vetosivat uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen.

7) Benghazin konsulaattihyökkäyksen jälkeen tavalliset libyalaiset osoittivat joukoittain mieltään sekä Benghazissa että Tripolissa terrorismia ja islamin sekä profeetta Muhammedin väärinkäyttöä vastaan, julistaen, ettei hyökkäys edusta muslimeja eikä libyalaisia, ja että suurlähettiläs Stevens oli Libyan kansan ystävä.

Mitä seitsemänteen kohtaan tulee, vähän myöhemmin Libyan vallankumouksen toteuttaneet aktivistit myös hyökkäsivät salafilaisjärjestö Ansar ash-Shari'an toimistolle, polttivat sen ja ajoivat militantit ulos Benghazista. Maailmalle levinneet kuvat kuolevaa Christopher Stevensiä retuuttavista libyalaisista uutisoitiin valheellisesti niin, että siinä muka olisivat olleet terroristit lähettilään kimpussa - ja islamofobinen liike levitti valheita lähettilään raiskauksesta. Todellisuudessa kuvissa ja videolla esiintyvät libyalaiset pelastivat Stevensin palavasta rakennuksesta ja toimittivat hänet sairaalaan, valitettavasti liian myöhään. Videolla olevat libyalaiset sanovat Allahu akbar huomatessaan, että mies on yhä elossa. Maailmalle tietysti valehdeltiin, että he olisivat muka riemuinneet hänen kuolemastaan.

Avaazin artikkelin yhteydestä löytyvät myös linkit useisiin muihin hyviin viime aikojen artikkeleihin samasta aiheesta. Hisham Matarin artikkeli New Yorkerissa käsittelee mainittua suurlähettiläs Stevensin kuolemaa Benghazin konsulaatilla. Sarah Kendziorin osuva artikkeli al-Jazeerassa puolestaan käsittelee yleistämisen ja edustavuuden ongelmaa kohun käsittelyssä. Kendzior tiivistää jupakan seuraavasti:

The Innocence of Muslims -filmin teki muslimeja vihaava amerikanegyptiläinen Nakula Basili Nakula. Sen löysi Youtubesta ja esitti Egyptin televisiossa šeikki Khaled Abdullah - mies, joka yrittää vakuuttaa maailman siitä, että amerikkalaiset vihaavat muslimeja. Se oli törkeiden ja valheellisten osapuolten yhteenotto, jossa ne pyrkivät esittämään toisensa mahdollisimman halpamaisesti ja sitten toteuttivat toistensa pahimmat odotukset.

Pilkkavideokohun ja sitä seuranneen suurlähettiläs Stevensin murhan kaltaisia tunteita kiihdyttäviä aiheita käytetään poliittisten masinaatioiden välineenä juuri siksi, että ne kiihdyttävät tunteita. Kaukaisissa maailmankolkissa kuten Afganistanissa ja Suomessa kiihdytään milloin mistäkin yksittäistapauksesta, ja unohdetaan, että videon tehneellä ja sitä levittäneellä islamofobisella liikkeellä ja videota keppihevosenaan käyttäneellä radikaali-islamistisella liikkeellä on itse asiassa täsmälleen samat päämäärät: ajaa kaksi maailman suurinta uskontokuntaa järjettömään vihanpitoon toisiaan vastaan. "Sivilisaatioiden yhteentörmäykseen", kuten Samuel Huntington sinänsä harhaisessa teoriassaan asiaa nimitti.

Vihan lietsomiseen pyrkivät liikkeet ovat sivistyksen vihollisia, sillä sivistys edellyttää erilaisuuden, myös eriuskoisuuden, suvaitsemista ja muiden ihmisten, heidän historiansa, kulttuuriensa ja uskontojensa kunnioittamista. Ei ole mitään "sivilisaatioiden sotaa", vaan vihantäyteisten ääriliikkeiden sota ihmiskunnan yhteistä sivilisaatiota vastaan.

Bamiyan ja Koh-i Baba

Vietin kolme päivää Afganistanin keskiylängöillä sijaitsevassa Bamiyanin maakunnassa; Bamiyanin kaupungissa sekä Koh-i Baba -vuorten laaksoissa, kylissä ja ylängöillä. Oli erittäin hyvä päästä välillä pois Kabulin saasteisesta, turvatoimista ja liikkumisrajoitteista kyllästetystä ilmanalasta.

Koh-i Baba, "Isoisävuoristo", on osa mahtavaa Hindukushia ja toimii Afganistanin merkittävimpänä vedenjakajana, josta joet virtaavat eri suuntiin: länteen Parwanin ja Wardakin kautta Kabuliin, etelään Panjabin ja Helmandin alajuoksua kohti, ja pohjoiseen Samanganiin ja Balkhiin, kohti Amudarjaa. Koh-i Baban korkein huippu, Shah-i Foladi eli "Rautašaahi", kohoaa yli 5000 metrin korkeuteen, tosin jo Bamiyanin kaupungissa ollaan yli 2000 metrin korkeudessa.

Bamiyanin kaupunki on luultavasti tunnetuin valtavista buddhankuvista, jotka oli muinaisina aikoina kaiverrettu kaupungin liepeillä kohoavaan äkkijyrkkään kallioseinämään, ja jotka uskonkiihkoiset talibanit ampuivat tykeillä tuusannuuskaksi, pitäen niitä epäjumalankuvina. Useamman tuhatta vuotta olivat Bamiyanin muinaisen uskonnon muistomerkit seisoneet paikoillaan ilman, että sittemmin islamiin kääntyneille asukkaille olisi tullut mieleenkään hävittää niitä, ja sitten yhdessä ainoassa päivässä nuoret ja hurmahenkiset talibanit, joista suurin osa eteläafganistanilaisia paštuja, tuhosivat nuo kulttuurimonumentit. Buddhankuvien tyhjät aukot samoin kuin kallionseinämän sisään rakennetut luolatemppelit ja käytävät ovat kuitenkin yhä jäljellä, ja uskonnollisesti motivoitunut japanilainen järjestö suunnittelee patsaiden uudelleenrakentamista palasistaan modernia tietokonemallinnusta käyttäen.

Paikka, jossa buddhat seisoivat, on selvästi ollut silkkitien aikaan kokonainen uskonnollinen keskus. Bamiyanin kohdalla ristesivät useammat silkkitien reitit etelästä pohjoiseen ja idästä länteen, ja Bamiyan olikin kerran kukoistava kauppakeskus. Nyt se on melko hiljainen provinssipääkaupunki, ja buddhalaisen sivilisaation monumentit uinuvat ikiaikaista untaan vieri vieressä suufilaisten ja šiialaisten pyhättöjen ja muslimihautojen kanssa. Ympärillä leviävät Bamiyanin laakson viljavat pellot, ja niiden takana kaikissa suunnissa karut ja kallioiset vuoret.

Toinen Bamiyanin nähtävyyksistä on "Huutojen kaupunki" eli Shahr-i Gholghola, luolia ja raunioita täynnä oleva lohduton kukkula kaupungin ulkopuolella. Sen nimi juontaa Bamiyanissa aikoinaan hallinneen ghorilaisen dynastian lopun hetkistä. Tšingis-kaani oli joukkoineen vyörynyt Afganistaniin ja vallannut koko alueen, jolloin bamiyanilaiset vetäytyivät viimeiseen puolustusasemaansa kyseiselle kukkulalle. Kuninkaan tytär kuitenkin petti hyvän avioliiton toivossa linnoitusten puolustajat ja mongolit valtasivat kukkulan, surmaten miehet ja pojat. Petturiprinsessaakaan ei säästetty, vaan kaani teloitti hänet miekalla.

Sittemmin mongolit jättivät alueen väestöön geneettisen jälkensä, josta muodostui nykyinen hazarakansa. He poikkeavat muista afgaaneista mongolipiirteidensä vuoksi, minkä lisäksi hazarat ovat nykyisin šiialaisia, kun taas suurin osa afgaaneista edustaa islamin sunnalaista suuntausta. Mongolien kieli ei kuitenkaan jäänyt elämään, vaan nykyiset hazarat puhuvat persian afgaaniversiota däriä, joskin vielä voimakkaammalla omintakeisella aksentilla kuin Kabulin ja Koillis-Afganistanin tadžikit.

Matkustin Bamiyanissa ja Koh-i Baban vuorilla suurimmaksi osaksi ryhmässä, johon kuului kolme irlantilaista (ympäristöasiantuntija, botanisti ja lintutieteilijä), yksi Mainesta kotoisin oleva amerikkalainen, yksi puoliksi britti ja puoliksi iranilainen, yksi tadžikki ja muutama hazara. Monien hyönteissyöjälintujen syysmuutto oli parhaassa vauhdissa; erityisesti metsäkirvisiä, keltavästäräkkejä, sepeltaskuja, nokitaskuja, hernekerttuja, pikkukultarintoja ja ruosteperälepinkäisiä näkyi runsaasti. Myös ruskopääsirkkuja ja sinirintoja oli liikkeellä.

Ylhäällä vuorilla näkyi mielenkiintoisia paikallisia lajeja, kuten kivikkosirkkuja, persiantaskuja, mustaleppälinnun punavatsaista alalajia ja alppivariksia. Ensimmäisenä päivänä meidät myös ylitti yli 2000 kurkea, ilmeisesti matkallaan Siperiasta kohti Pakistanissa ja Intiassa sijaitsevia talvehtimisalueita.

Koska vietimme paljon aikaa Koh-i Baban kylissä ja vuorilla, meitä ei koskettanut se pieni levottomuus, joka yhtenä päivistä valtasi Bamiyanin kaupungin, kun paikallisväestö oli raivostunut kuvernöörille ja poliittiselle eliitille kahdesta aluetta kuohuttaneesta murhatapauksesta, joihin yksi keskeisistä hazarajohtajista ja maakunnan kuvernööri oli yhdistetty. Sotapäällikön henkivartijan tytär oli ammuttu rynnäkkökiväärillä selkään, mutta sotapäällikkö väitti tämän tehneen itsemurhan. Ja joltakulta paikalliselta mieheltä oli viilletty kostoksi kurkku auki.

Lisäksi talibanit olivat riehuneet Kabulin ja Bamiyanin välisellä maantiellä surmaten pikkubussilla matkustaneita opiskelijoita, ja Ghorbandin laaksossa paikalliset rosvot olivat ryöstelleet ja tappaneet matkustavaisia. Tällaisista asioista ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään niissä kylissä, joissa vierailimme, vaan paikalliset olivat mitä ystävällisimpiä, ja tämän tästä tuli heidän kanssaan aterioida tai juoda teetä.

Bamiyanin basaari on melko hyvin varustettu ja siellä voi myös syödä ruokaloissa ja teehuoneissa. Alkoholia sieltä on tosin turha kuvitella löytävänsä, kaupoissa myytävä olut on alkoholitonta. Markkinoilla oli erinomaisen makeita ja pehmeitä iranilaisia taateleita ja eteläisistä maakunnista tuotuja meloneja.

Kabulissa on tänään seesteistä ja lämmintä. Puut ja pensaat ovat täynnä läpimuutolla olevia hernekerttuja. Kaikki jännittävät, lietsotaanko perjantaisaarnoissa tänään vihaa maailmaa kuohuttaneen Muhammedia halventavan filmin johdosta, mikä johti hyökkäyksiin Yhdysvaltain konsulaatteja vastaan Kairossa ja Benghazissa, ja neljän amerikkalaisdiplomaatin sekä libyalaisten työntekijöiden kuolemaan jälkimmäisessä. Sittemmin libyalaiset ovat mielenosoittaneet tuhopolttoja ja terrorismia vastaan, etenkin kun surmansa saanut amerikkalaislähettiläs tunnettiin Libyan vallankumouksen ystävänä.

Marttyyripäivä ja veriteko

Kävin kukkuloilla Shakardaran piirikunnassa Kabulin maakunnan pohjoisosassa. Sieltä avautuivat näkymät Shomalin laaksoon, joka yhdistää Kabulia pohjoiseen Parwaniin ja Panjshiriin. Täällä kulkivat aikoinaan neuvostomiehittäjien ja heidän tukemansa kommunistihallinnon rintamalinjat miehitystä vastaan taistelleita mujāhideja vastaan, ja myöhemmin mujāhidien rintamalinja Kabulin vallanneita talibaneja vastaan.

Näin kukkuloilla kaksi arovarpushaukkaa, kaksi tuulihaukkaa ja alhaalla laakson puutarhoissa parven sepelkyyhkyjä. Viimeksi mainitut yllättivät minua läsnäolollaan, kunnes muistin, että niitä pelmahti talvella parvittain myös Rawaljärveä ympäröiviin lehtoihin Islamabadissa.

Afganistanissa on tänään vietetty pyhäpäivää marttyyri Ahmad Shah Masudin murhan muistoksi. Al-Qa'ida murhasi Masudin 9.9.2001 etumaksuksi Talibanille siitä, että kahta päivää myöhemmin, kun al-Qa'ida tekisi syyskuun 11. päivän iskut Yhdysvalloissa, Talibanilta odotettiin suojelusta al-Qa'idalle. Tämä osoittautuikin varsinaiseksi kuolemansuudelmaksi Talibanille, sillä kun ulkovallat olivat ensin vuosikaudet vähät välittäneet Talibanin riehumisesta ja massamurhista Afganistanissa, paheksuen Bamiyanin buddhankuvien tuhoamista enemmän kuin hazarojen joukkotuhontaa, nyt al-Qa'ida onnistui provosoimaan amerikkalaisjohtoisen liittouman takaisin jo kertaalleen vuonna 1989 hylättyyn Afganistaniin. Se taas johti voimatasapainon muutokseen ja Talibanin kukistumiseen. Masud itse ei päässyt enää toistamiseen vapauttamaan Kabulia, mutta hänen seuraajansa tekivät sen.

Masudin muistopäivän kunniaksi hänen kannattajansa ja yleisesti ottaen tadžikkiväestö on ajellut autoilla pitkin kaupunkia heilutellen Masudin kuvia, mustia surulippuja sekä Rabbanin tasavallan aikaisia vihervalkomustia lippuja. Vastapuolella olleet pataanit eivät ole tästä ollenkaan tykänneet, ja pieniä yhteenottojakin syntyi. Virallinen Afganistan käyttää nykyään pataanijohtoisen kuningasvallan aikaista lippua.

Sillä välin kun olin Shakardaran kukkuloilla, Kabulissa tapahtui traaginen terrori-isku, joka sai ulkomaiset tiedotusvälineet taas vaihteeksi riehaantumaan ja muistamaan Afganistania. Vaikka maassa paukkuu joka päivä jossain, tämä pommi-isku tapahtui ulkomaalaisten suosimalla alueella, kadulla melko lähellä paria suurlähetystöä ja kansainvälisten joukkojen leirin porttia. Silläkin spekuloitiin, että kohteena olisi ollut läheinen afgaanilainen elokuvafirma.

Joka tapauksessa pommi räjähti keskellä jotakuinkin ei mitään kadulla, ja sen kymmenestä uhrista kahdeksan oli afgaanilapsia. Ilmeisesti niitä samoja vaatteidenkaupustelijapoikia, jotka yleensä kansoittavat tuota kadunpätkää. Myös pommin kantajan kerrottiin olleen 14-vuotias poika. Ei ole ainakaan vielä selvillä, tekikö hän niin kutsutun itsemurhaiskun vai oliko hän tietämätön kantamuksestaan. Vähän iskun jälkeen nähtiin kadulla pari burqapukuista naista huutamassa amerikkalaisvastaisia iskulauseita.

Epäilykset kohdistuvat kolmeen ääriryhmään, Talibaniin, Haqqani-ryhmään ja Hizb-i Islamiin. Talibaniin viittaisi se, että joku heidän edustajansa uutisten mukaan ehti jo ottaa iskusta vastuun. Haqqaneihin taas viittaisi se, että Taliban on keskittynyt lähinnä maakuntiin, kun taas Kabulissa tehdyt iskut ovat olleet useammin joko (viime aikoina) Haqqani-ryhmän tai (aikaisemmin) Hizb-i Islamin tekemiä. On surullista, että tänä päivänä eräät ääriryhmät katsovat olevan oikeutettua taistella "amerikkalaista imperialismia" ja milloin mitäkin vastaan murhaamalla julmasti viattomia muslimilapsia.

Sadetta ja hämähäkin pisto

Tänään on satanut. Afganistanin karu luonto varmaankin iloitsee. Sen huomaa myös portinvartijoista, jotka sateinen sää on saanut kovaäänisesti keskustelemaan aamuyöstä alkaen. He soittivat myös persian- tai därinkielistä poppia. Däri on toinen Afganistanin pääkielistä ja oikeastaan persian afgaaniversio. Olen sitä jo jonkin verran saanut opeteltua. Portinvartijat antoivat myös vettyneitä leipiään pikkuvarpusille, jotka ahmivat mahansa täyteen.

Oleminen muurien ympäröimällä pihalla sateen ropistessa ja paikallisten pölistessä kovaäänisesti tuo mieleeni Etiopian. Muutenkin Afganistanissa ja Etiopiassa on paljon yhteistä, enemmän yhteistä kuin esimerkiksi Afganistanin ja Syyrian välillä. Sekä Etiopia että Afganistan kuuluvat maailman köyhimpiin maihin. Afgaanit ja etiopialaiset ovat kulttuurisesti konservatiivisia ja äärimmäisen ylpeitä. Konfliktit naapurimaiden kanssa samoin kuin maansisäiset etniset jännitteet ovat molemmissa arkipäivää. Molemmissa maissa hallitsevat eliitit, joita eivät tunnu hirveästi häiritsevän kansalaistensa ahdinko ja köyhyys, jotka täyttävät mieluummin omat taskunsa ulkomaisilta auttajilta ja lähettävät omat lapsensa hienoihin ulkomaisiin kouluihin, samalla kun suurin osa väestöstä on luku- ja kirjoitustaidottomia.

Minua puri eilen jokin. Kädensyrjään tuli kaksi symmetristä reikää aivan vierekkäin, käsi turposi, muuttui tulikuumaksi ja reiät muuttuivat ruskeiksi. En nähnyt mikä minua pisti - täällä on niin paljon hyttysiä - mutta rei'istä päätellen otaksun sen olleen hämähäkki. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan tainnut olla suppilohämähäkki eikä mustaleski, koska siihen mennessä, kun lääkelaukku oli löytynyt, oli turvotus jo laskenut. Myrkky ei ollut ainakaan kovin tyjyä tavaraa.

Viime viikkoina Kabulin yli on mennyt jonkin verran lisää pääskyjen muuttoa, pääasiassa haara- ja ruostepääskyjä, sekä parina päivänä vihermehiläissyöjiä. Lisäksi olen nähnyt muutaman vuorihernekertun. Paikallisina esiintyviä palmukyyhkyjä, kauluskaijoja, pihamainoja ja harakoita näkee joka päivä. Harakka on samaa lajia kuin Suomessa, nuo papukaijat ja mainat vähän eksoottisempia.

Lintutieteilijän kuolema

Postinkantaja toi minulle tänään Lähi-idän ornitologisen seuran julkaisun. Luettuani ensin suurartikkelin Syyrian Eufratin linnustosta, selonteon Meyghanin kosteikoista Iranissa, turturikyyhkyjen pesinnästä Bahrainissa ja isotrappipoikueesta Karsin läänissä Itä-Turkissa, kohtasi minua pikku-uutisten osastolla surullinen tieto.

Uutisessa kerrottiin varsin koruttomasti, että muuan syyrialainen lintutieteilijä oli tapettu kotikaupungissaan Dara'assa, ja että hän oli sitä ennen kontributoinut Yarmukin laakson ja Hawranin autiomaiden tutkimukseen, toiminut neuvojana ja paikallisoppaana lukuisille ulkomailta tulleille tutkijoille ja ympäristönsuojelijoille sekä osallistunut kantavana voimana pöllölajien levinneisyyden ja pesimäbiologian selvittämiseen.

Tunsin tämän miehen, en kovin läheisenä ystävänä, mutta hyvänä ja asialleen omistautuneena kollegana ja tärkeänä kirjeenvaihtajana sellaisesta Syyrian kolkasta, jossa harva luonnontieteilijä kävi tai vaikutti. Olin ollut hänen vieraanaan, keskustellut hänen kanssaan monet kerrat lounaisen ja eteläisen Syyrian luonnosta, kartoista ja maantieteestä. Hänen kanssaan kävin Yarmukin rotkossa ja näin unohtumattoman visuaalisen näyn, kun hän näytti meille valtavan mehiläissyöjäyhdyskunnan, jonka keskellä pesi lisäksi pari sininärhiä.

Dara'a on Syyrian eteläisellä rajaseudulla, lähellä Jordanian rajaa ja autiomaiden ympäröimää seutua, jossa suuri osa väestöstä on konservatiivista, ja jossa heimot vielä elävät vahvana osana yhteisöllisyyttä. Eräässä mielessä Syyrian kansannousu alkoi Dara'asta, sillä siellä Syyrian salainen poliisi pidätti hallitusvastaisten graffitien maalaamisesta ja kidutti hengiltä 13-vuotiaan Hamza-pojan ja useita hänen kavereitaan, laukaisten lopulta kansan pitkään kyteneen raivon liekkeihin, jotka ensimmäiseksi nielivät Dara'an salaisen poliisin aseman. Syyrian hallitus vastasi dara'alaisten mielenosoituksiin lähettämällä kaupunkiin tankit ja pommittamalla sen tuusannuuskaksi. Sillä seurauksella, että muutamaa viikkoa myöhemmin liekeissä oli koko Syyria.

Yhtenä opposition keskeisistä tukialueista, josta oli lisäksi yhteydet ja salakuljetusreitit Jordaniaan, Dara'a joutui hallituksen joukkojen julman väkivallan ja puhdistusten kohteeksi. En tiedä vielä, kuinka lintutieteilijä tarkalleen sai surmansa - murhasiko hänet salainen poliisi, hallitusmieliset shabihat vai joutuiko hän tykistötulen, pommituksen tai tarkk'ampujan uhriksi. Tulen sen epäilemättä lähipäivinä tietämään.

Tuntuu pahalta, etten ollut pitkään aikaan ollut tähän mieheen yhteydessä, vaikka tiesin hänen olevan yhä Dara'assa. Olen välttänyt suoraa yhteydenpitoa hankalissa paikoissa Syyriassa oleviin tuttaviini heidän oman turvallisuutensa tähden, sillä kaikkia linjoja seurataan ja ulkomaalaisten kanssa yhteydessä olevia vastaan hyökätään, elleivät he auta levittämään hallituksen mieleistä propagandaa. Saan päivittäin tietoni Syyrian sisältä muutaman aktivistiystävän kautta, jotka joka tapauksessa ottavat riskin, ja jotka hallitsevat näppärät tietotekniset kikat urkinnan välttämiseksi.

Sellainen kikkailija ei surmattu lintutieteilijä ollut. Hän oli vanhanaikainen herra, todennäköisesti kotikylänsä akateemisin henkilö. Ammatiltaan hän oli opettaja. Kun kysyin häneltä kylässä, mitä suurin osa ihmisistä siellä teki elääkseen, hän kertoi: "No, väki viljelee vähän omiin tarpeisiinsa, mutta varsinaisesti kylä elää sillä, että joka perheestä joku lähtee töihin Saudi-Arabiaan tai Emiraatteihin." Lintutieteilijä oli itsekin ollut aiemmin töissä Saudi-Arabiassa ja niillä rahoilla rakentanut itselleen talon ja kohtuullisen mukavan elämän. Mutta kotikylästään hän ei muuttanut pois, sillä halusi olla lähellä sitä karua ja kallioista luontoa, jota rakasti.

Lintutieteilijä oli jo keski-ikään ehtinyt mies, hänellä oli huivia käyttävä vaimo ja lapsia. Hän oli sunnimuslimi ja maaseudulla asuvana käytökseltään ja tavoiltaan paljon konservatiivisempi kuin suurin osa siitä koulutetusta urbaanista tuttavapiiristä, jonka parissa liikuin Damaskoksessa, Homsissa ja Aleppossa. Hänellä oli kotonaan mittava kokoelma luonnontieteellistä kirjallisuutta ja hän oli lukenut mies, mutta viihtyi enemmän kentällä beduiinien ja aavikkohuuhkajien maailmassa.

Näin jälkeenpäin ajatellen en hämmästele sitä, että lintutieteilijä surmattiin. Hänellä oli aina suoraselkäiset ja lahjomattomat arvot. Kerrankin kun ihmettelin, mitä olivat keskelle ei-mitään lähelle Jordanian rajaa kohonneet mauttomat uusrikkaat palatsit, hän tuhahti ja kertoi, että ne kuuluivat salakuljetusta ja järjestäytynyttä rikollisuutta johtaville raja-alueen salaisen poliisin ja tullin komentajille.

Dara'an "yhden miehen yhdistys" oli väsymätön syrjäseutujen kartoittaja. Hän vietti öitä ja päiviä lohduttoman mustalla laava-aavikolla kameransa kanssa, joka taltioi jälkipolville niin paljon katoavaa autiomaiden luontoa. Jos joskus luette tai kuulette Dara'an läänin pöllöjen tai kehrääjien esiintymistä ja pesintää koskevista tutkimuksista, tiedätte niiden olevan mitä suurimmalla todennäköisyydellä joko häneltä, tai sitten tutkijoilta, jotka turvautuivat häneen oikeiden paikkojen löytämiseksi. Ainakin tiede tulee säilyttämään hänen muistonsa.