Lomalle

Tällä viikolla tuli sitten näemmä syksy, ainakin Helsinkiin. Ilmat olivat yhtäkkiä helteiden jälkeen koleat ja koulut alkoivat. Onkin sitten aika siirtyä pariksi viikoksi Lähi-itään. Kunhan eivät aloita sotaansa ennen kuin olen päässyt paikan päälle.

Viikonloppuna olin Flow-festivaalissa, joka kesti perjantaista sunnuntain ja maanantain väliseen yöhön. Festari sujui vielä hellesäässä ja Suvilahti oli nimensä mukainen. Mikä sivistynyt festivaali! Ei kovin hirveää festariörvellystä eikä väkivaltaisia elementtejä. Kaikki hipsterit kilometrien säteeltä tai ehkä kauempaakin olivat kaivaneet omituisuuksia vaatekaapeistaan ja ilmaantuneet ihmisten ilmoille. Musiikkitarjonta oli erittäin monipuolista. Näille festareille monet eivät tulleet minkään tietyn bändin takia, vaan tungeksivat katsomaan uteliaisuuttaan aivan uusiakin nimiä, bändejä, joista eivät olleet kuulleetkaan. Monipuolisuuskin todisti, että kyse oli aika korkeasti koulutetusta urbaanista porukasta, josta löytyy liberaalia suvaitsevaisuutta joka suuntaan.

Festareille osallistuminen on tietysti aina paljon muutakin kuin varsinaisia festareita. Kaikki lieveilmiöt ovat tärkeitä. Pohjien ottaminen. Aamuisin kokoonnuimme osin samoilla ja osin vaihtuvilla kokoonpanoilla šamppanja-aamiaisille kallioille. On olennaista todeta, että kallista ranskalaista šamppanjaa juotiin pullon suusta.

Flow'n ruokatarjonta oli erinomaista. Tarjolla oli gurmeeruokia, legendaarisia hodareita sekä raakasuklaa-hamppupirtelöä. Ostin Stupidon tiskiltä vähän turhan monta uutta levyä. Juutuin kuuntelemaan mm. tätä kirjoittaessa ties monettako kertaa Marina & The Diamondsia. Mutta tulipa kaikenlaista suomalaistakin hankittua.

Pizzasta, kirjoista, sodasta ym.

Pian alkaa viime aikojen suurin pyykkivuororupeama, mikä tarkoittaa myös sitoutumista koko illaksi turvatalon rakennuskompleksiin. Olen sen kunniaksi avannut toiseksi viimeisen Ksaran vuoden 2004 Cuvée du Troisième Millénairen.

Muistelen jokin aika sitten kirjoittaneeni laadusta. Esimerkiksi ravintoloiden laatu ei suinkaan riipu pelkästään siitä, että niissä tarjoillaan hyvää ruokaa ja että hinta-laatu-suhde on edes jotakuinkin kohdallaan. Ehkä kaikkein tärkeintä paikan laadun kannalta on se, millainen tunnelma paikassa on. Kuinka henkilökunta reflektoi asiakkaisiin ja kommunikoi heidän kanssaan, verbaalisesti tai eleillään. Hyvästä ravintolasta tietää usein vasta muutaman kerran jälkeen, että se on hyvä; että asiat, joita siellä havaitsi esitietoisina tunnetiloina, ovat ominaisia paikalle.

Hämeentien varrella jossain Hakaniemen ja Tannerin kentän puolivälissä sijaitseva pizzeria Mare Chiaro on hyvä ravintola. Ruoka on hyvää, hinnat ovat kohdallaan, ja mikä parasta, paikassa on aina tunnelma, joka antaa sille sielun. Henkilökunta ja asiakkaat puhuvat keskenään, ja harvoin kaikkein banaaleimmista asioista. Sisustus muistuttaa siitä, että omistajalla tai ravintolanpitäjällä on värikäs menneisyys. Ehkä. Ei väliä, onko se totta. Siellä soitetaan aina vanhoja klassikoita, milloin suomalaisia ja milloin amerikkalaisia. Kävisin paikassa useamminkin, jos se olisi useammin auki silloin kun ehdin suorittamaan syömispalvelustani, ja jos se liian usein ei olisi niin täynnä. Paikka on pieni, joten se täyttyy maltillisestakin asiakasmäärästä.

Laatu on sitä, että ei tehdä vain, mikä on välttämättä tehtävä, kuten syöminen, joka epäilemättä on välttämätön päivittäinen suoritus suurimmalle osalle väestöstä, vaan välttämättömien tehtävien lisäksi tehdään muuta, ja lisäksi välttämättömien tehtävien suorittaminenkin voidaan tehdä tietoisemmin ja lisäarvollisesti.

Nykyaikana monet luulevat, että laatu ja tehokkuus kasvavat sillä, että välttämättömyyksiä luodaan enemmän. Että yhä useampi asia on pakko. Sillä tavoin yritetään oman toiminnan lisäksi ohjata muidenkin toimintaa: alaisten, seurustelukumppanien, lasten ja niin edelleen. Kuitenkin suurin osa itselle ja muille luoduista pakoista on kaikkea muuta kuin välttämättömiä, niille olisi lukuisia vaihtoehtoja, ja niiden muuttaminen pakkotoimiksi sekä vähentää oleellisesti suoritusten laatua että vie aikaa ja resursseja miltään lisäarvoa tuottavalta toiminnalta.

On surullista, miten vallitsevaa toisaalta käytettävissä olevien resurssien tuhlaaminen ja toisaalta käytettävissä olevien resurssien käyttämättömyys ovat. Tuhlaamisella tarkoitan ennen kaikkea turhaa toimintaa, joka turhauttaa, ja väärin suunnattua toimintaa. Tai toimintaa, johon olisi pitänyt suunnata muita resursseja kuin siihen suunnatut. Mikään ei turhauta niin kuin turhuus.

Hiljattain luin loppuun kauan sitten aloittamani John le Carrén parin vuoden takaisen kirjan A Most Wanted Man. Le Carré on vihdoinkin astunut toisella jalallaan pois kylmästä sodasta, 2000-luvulle ja terrorisminvastaiseen sotaan, vaikka toinen jalka onkin yhä kylmässä sodassa. Kuten tavallista, amerikkalaiset cowboyt ovat tässäkin kirjassa pahoja. Tällä kertaa hyviä ovat saksalaiset humanistit. Le Carré on antanut pakolliselle alter egolleen tällä kertaa yksityisen sijoituspankkiirin hahmon, tietenkin välttämättömine kompleksisine isäsuhteineen.

Kirjasta käy epäsuorasti ilmi, etteivät le Carrén omakohtaiset tiedot Kaukasiasta ole ollenkaan parantuneet sitten Single & Singlen. Hän asettaa yhä kaukasialaisiin rooleihin venäläisiä kylmän sodan ajan lopun dissidenttejä. Niinpä myös Mitä halutuimman miehen konspiraatioiden välikappaleena tahtomattaan toimiva pseudoislamisti, joka on olevinaan tšetšeeni, on luonteeltaan pikemminkin edesvastuuttoman moskovalaisen underground-runoilijan arkkityyppi. Onneksi le Carré on väistänyt ongelmaa samalla tavalla tietojensa vajavaisuudet tunnistaen kuin Single & Singlessä, eli tekemällä hahmosta isän puolelta venäläisen.

Molemmista kirjoista saa vahvasti sen kuvan, että David Cornwell ei ole tuntenut henkilökohtaisesti ainuttakaan tšetšeeniä eikä edes georgialaista, saati vuoriston megreliä tai vastarintaan osallistunutta tšetšeenisissiä. Jos olisi tuntenut, hän olisi saattanut saavuttaa hyvinkin herkullisia kuvauksia. Mutta ei. Le Carré on lisännyt tarinaan islamilaista maustetta, mutta siinäkin on hieman kirjoista ja toisen käden lähteistä opitun maku enemmän kuin eletyn.

Sen sijaan länsimaisten tiedustelupalvelujen hallinnollisia ja operationaalisia kokouksia ja hallintojen sisäisiä juonitteluja ja poliittisia vääntöjä kuvatessaan le Carré on yhä yhtä tarkka ja nautinnollisen kyyninen kuin aiemmin. Ehkä se johtuu siitä, ettei mikään ole oleellisesti muuttunut.

Ryhdyin eilen lukemaan Alan Furstin kirjaa The Polish Officer, jonka erään kontaktini äiti injektoi ystävällisesti lukulistaani. Suosittelija on himolukija ja genren asiantuntija, joten ei ole yllätys, että jo alkumetreillä kirja on erinomainen. Erityisesti siinä viehättää se, kuinka paljon yksityiskohtia voidaan sanoa suhteellisen nopeasti etenevällä kuvauksella.

Furst on syntynyt New Yorkissa ja asuu Long Islandilla, joten on epätodennäköistä, että kyse olisi hänen kohdallaan omakohtaisesti eletyn kuvaamisesta - hänhän kuvaa toisen maailmansodan tapahtumia kaukana Euroopan rintamalla. Tästä huolimatta hän on kuitenkin mielestäni kuvaillut erittäin hyvin aktiivisella rintamalla ja epätoivoisissakin defaitistisissa tunnelmissa elävien ihmisten toimia ja tuntemuksia saksalaisten valloittaessa Varsovaa vääjäämättä.

Sen lisäksi, että Furst on epäilemättä lukenut paljon, ehkä myös käynyt läpi paikkoja ja visualisoinut, ehkä hän on vain hyvä eläytyjä. Useimmat hyvät kirjailijat ovat. Siksi he pystyvät kirjoittamaan laadukkaasti ajoista ja paikoista, joita eivät omakohtaisesti eletyn kautta tunne. Moni, joka tuntee, ei ole suinkaan hyvä tuntemansa kuvailija.

Minä olen omakohtaisesti elänyt useamman kuin yhden sodan rintamalla, tavannut ihmisiä, jotka sitten katoavat tai kuolevat, ja muuta sellaista. Nähnyt ihmisissä, joista ei olisi uskonut, hienoa sankaruutta, ja toisissa, joiden kohdalla se tulee pettymyksenä, halveksittavaa pelkuruutta. Usein sitä ei siinä tilanteessa tietenkään voi sanoa, eikä ehkä myöhemminkään. Sitä vain katsoo pitkään ja ihmettelee, tekevätkö ihmiset lainkaan tietoisia ratkaisuja vai ajelehtivatko vain hetkellisten tunteidensa varassa. Ja mitä sen jälkeen?

Kirjoitan paljon, mutta kirjoitan pääsääntöisesti aivan muista asioista kuin niistä, joita olen omakohtaisesti kokenut. En oikein tiedä miksi. Joskus kirjoitan myös omakohtaisesti koetusta, mutta kun jälkeenpäin luen niitä, ajattelen, ettei niitä voi julkaista ennen kuin korkeintaan kymmenien vuosien päästä, kun tietyt ihmiset ovat kuolleet ja muutkin menettäneet muistinsa. Tietysti voi tehdä myös jotain siltä väliltä, kuten tässä blogissa: kirjoittaa tosiasioista, mutta vältellä tarkkuutta, jättää nimet mainitsematta, olla tahallisesti epämääräinen. Ne, jotka ymmärtävät, tietävät, ja päinvastoin, ja muut voivat lopettaa lukemisen ja etsiä itselleen parempaa luettavaa.

Työnantajani ajattelevaisesti lähettämä psykologi ihmetteli aikoinaan meille varatun puolen tunnin aikana, että eikö minulla muka ole yhtään posttraumaattista stressireaktiota, vai mikä sen nimi nyt oli. Hän oli kirjoista lukenut, että sellainen pitäisi tapauksessani varmaankin jotenkin näkyä. Kuinka se näkyisi, jos ei ole yhteistä kieltä? Hiljaisuutena? Ihmiset näkevät ja kuulevat ja tekevät kaikenlaisia asioita sodassa. Niistä on helpompi puhua hiljaisesti ja ilman sanoja niiden kanssa, jotka olivat siellä ja tietävät kertomattakin. Ei tuntemattomien kanssa, jotka kuvittelevat, mitä jonkun toisen päässä pitäisi liikkua.

Psykologi, joka oli nuori ja pätevän oloinen nainen, ihmetteli myös, että näenkö kenties unia, mihin vastasin, että en. En oikeastaan. Tarkemmin ajatellen, aivan varmasti näen, mutta en muista myöhemmin. Tai sitten näen unia, jotka liittyvät sotaan, mutta eivät ole siitä sodasta. Jos vaikka sinä eräänä yönä pelkäsin, jolloin joitain ystäviäni oli väärällä puolen rintamalinjaa ja tiesin vihollisen kiertelevän nimilistojen kanssa talosta taloon, niin viisi vuotta myöhemmin näen unen, jossa joku ystäväni, ei ehkä lainkaan sama, on kidutettavana anonyymissä kellarissa. Voidaanko silloin vetää yhtäläisyysmerkit koetun ja alitajuisten pelkojen välille? Eivätkö muka kaikki ihmiset näe joskus painajaisunia pahimmista peloistaan?

En ole koskaan nähnyt unta - tai en ainakaan muista nähneeni - miltä tuntuu jos itseen osuu ohjus. Tunteeko siinä ylipäätään mitään? Mutta olen kyllä nähnyt unia, joissa joku muu on huutanut apua paikassa, johon en voi päästä. Luulen, että monet ihmiset näkevät sellaisia unia paljon arkisempienkin kokemusten perusteella kuin sota. En ole huomannut, että säpsähtäisin kauhusta laukauksia tai muita pamauksia kuullessani. Pikemminkin luulen, että säpsähtäisin niistä enemmän jos en olisi koskaan käynyt aktiivisella konfliktirintamalla.

Sota voi olla hyvä asia mielenterveydelle, varsinkin jos se on niin kutsuttu tavanomainen sota, jossa on omat täällä ja vihollinen tuolla ja ne tappavat toisiaan syistä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tiedossa. Sisällissodat ovatkin sitten paljon kauheampia. Mutta kaikkein kauheinta, mitä tiedän, on vallanpitäjien sota hallitsemiaan ihmisiä vastaan - tai ainakin niiden ihmisten parhaita elementtejä. Miksi tuo auto on parkittu pihallemme toista päivää? Miksi tuo verho heilahti? Voiko tässä kahvilassa puhua?

Sodassa ammutaan ihmisiä, mikä on ikävää ja traagista. Joskus raunioista kannetaan ulos kuolleita lapsia - ja nykyisin on muotia, että niitä sen jälkeen näytellään televisioyhtiöille, jotka on tilattu paikalle oikeaan aikaan - ja kaikki sekin on traagista. Jostain syystä minä kuitenkin näen painajaisia paikoista, joissa sota on ollut, muttei ole sillä hetkellä, tai paikoista, joissa sota on tuleva ja me jotenkin jo näemme sen varjon takavasemmalla.

Kun elimistöön tunkeutuu haitallinen vieras elementti, esimerkiksi bakteeri, valkosolut käyvät sen kimppuun ja tuhoavat. Siitä seuraa vähän komplikaatioita, kuten turvotusta haavan ympärillä, mutta se on kuitenkin parhaaksemme. Valkosolujen tarkoituksena on pitää kokonaisuus elossa ja toimintakykyisenä. Mutta entä kun kyse onkin syövästä? Verisyövässä valkosolut käyvät hyödyllisten muiden solujen kimppuun ja tuhoavat omaa elimistöä. Tauti johtaa kuolemaan, ellei valkosoluja eliminoida keinoilla, jotka puolestaan nekin ovat niin rankkoja, että voivat johtaa potilaan kuolemaan. Valkosolut eivät tunnista syöpäsoluja, koska niillä on sama alkuperä.

Majakka

Kaikki alkoi oikeastaan Sopronista ja Berliinin muurista ja Neuvostoliiton hajoamisesta, joilla oli käänteentekevä vaikutus yhteiskunnallisen kiinnostukseni herättämisessä koulupoikana. Vapaus kiinnosti kovasti. Oli hienoa, kun kokonaiset kansat, kokonainen manner vapautui verenpunan tahrimasta tummanharmaasta painajaisestaan.

Vapaus on myös merellä. Ensimmäisenä vuotena yliopistossa löysin rannikolta veneen ja veneellä pari erityisen vapaata saarta. Siellä kokoontui muita vapauden ystäviä. Pimeyden langetessa majakkaan sytytettiin valo, jotta pimeällä merellä navigoivat löytäisivät vapaille saarille. Ja monet löysivät. Paljon puhuttiin pyöreän pöydän äärellä. Moni huomasi saarella, ettei ollutkaan ajatuksineen yksin. Saivat innostusta ja rohkaisua tulevaan merimatkaansa kauas tuntemattomaan.

Muistikuvani ovat hatarat siitä, mitä tapahtui yli kymmenen vuotta sitten. Usva jotenkin vain sakeni saaren ympärillä. Majakan torniin kyllä kiivettiin joka ilta ja valo sytytettiin, mutta monet parhaista ja innostavimmista lähtivät retkilleen suureen maailmaan, niin kuin pitikin; valmistuivat, hankkivat vakavasti otettavia työpaikkoja, menivät naimisiin, tekivätpä kuka mitäkin. Kymmenen vuotta sitten minäkin lähdin saarelta, kävin siellä vain pari kertaa jälkeenpäin. Samat vanhat parrat istuivat kittaamassa rommia pyöreän pöydän ääressä ja nurkkiin oli pesiytynyt hattivatteja ja hörhöjä.

Kaikki kunnia vanhoille parroille, majakassa kuitenkin paloi valo, joskus himmeä, mutta valo kuitenkin. Mutta en tunnistanut saarta enää samaksi, jonka muistin.

Vähän aikaa sitten soudin pitkästä aikaa takaisin saarelle katsomaan, mitä siellä oli vuosikymmenen aikana tapahtunut. Ja katso ihmettä: Majakassa paloi valo kirkkaana. Pyöreän pöydän ääressä kuului oikea äänten sorina. Kun avasin oven ja astuin sisään, näin paljon uusia kasvoja, joiden olemassa olosta en ollut lainkaan tiennyt. Innostuneita kasvoja, jotka olivat varmoja itsestään ja esittivät häpeilemättä ajatuksiaan. Lukuisia nuoria tähtiä oli omatoimisesti saapunut saareen ja ylläpiti nyt majakkaa kirkkaana. Pari vanhaa partaakin vielä istui vartiossa alakerran mustuneen pöydän ääressä tuoppeineen ja toteineen.

Kuuntelin ja ihmettelin suuresti imponeerattuna. Oli sanoja, jotka olivat vaihtuneet vaikka tiesin pian niillä viitattavan samoihin asioihin, joista ennen oli puhuttu hieman eri termeillä, ja oli uusia nimiä, kirjoja ja teorioita, joita heiteltiin ristiin rastiin, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö majakassa palava hehku olisi ollut sama ellei kirkkaampikin kuin ennen. Ja minä kun olin puoliksi melankolisena odottanut löytäväni puolihylätyn majakan hämähäkinseitteineen ja sitä hoitamasta korkeintaan viimeisen mökkihöperön ja hänen koiransa.

Silloin mieleeni muistui elävänä tarina, joka joskus yli kymmenen vuotta sitten kerrottiin majakan alakerran pyöreän pöydän ääressä.

Tarinassa oli kaapuun pukeutunut muukalainen, joka saapui mustan linnakkeen portille, pitäen koko ajan miekkaansa näkymättömissä kaavun sisällä. Hän ohitti ensimmäiset vartijat, näki julmuuksia ja vääryyksiä muurin sisäpuolella, orjuutetussa kaupungissa. Hän kulki kohti keskellä olevaa tornia, jossa tiesi tyrannin asuvan. Piti miekkaa koko ajan näkymättömissä, vaikka mieli paloi vetää se esiin.

Vähän ennen tornia hän katsahti taakseen, ja näki, kuinka portista tuli perässä toisia kaapuun pukeutuneita, jotka pitivät jotain piilossa kaapujensa alla, ja jotka kulkivat myös kohti tornia. Ja silloin muukalainen tiesi matkan olleen sen arvoinen.

Ilman majakanvaltaajia, kuka jaksaisi jatkaa kulkuaan mustia torneja kohti?