Saksanmaalla

Joulupyhien osuminen sopivasti niin, että ne yhdessä viikonlopun kanssa muodostivat viiden vapaapäivän jakson, mahdollisti sen, että vietin jouluni Saksassa. Tähän oli syynä aiemmin tässä blogissa tapaamamme ystäväni, joka on asunut viime aikoina Duisburgissa, mutta täyttänee lähiaikoina tarvittavat kriteerit, jotta pystyy aloittamaan opintonsa Aachenissa.

Ystäväni Kettu on poikkeuksellisen älykäs nuorimies, mutta hän on ollut Saksassa aika yksin; vain hän ja tietokoneensa kylmenevässä, tihkusateisessa läntisen Keski-Euroopan talvessa, jossa sielläkin illat pimenevät jo heti neljän jälkeen. Oli oikeus ja kohtuus, että viettäisin joulun tällä kertaa hänen seuranaan. Eikö joulu ole se juhla, jolloin meidän on erityisesti ajateltava läheisiämme ja hiljennyttävä viettämään rauhallista ja henkevää aikaa heidän kanssaan?

Vaikka ystäväni onkin perusluonteeltaan introvertti, hänellä on korkean rationaalisen älyn vastapainona myös poikkeuksellisen hyvä intuitio ihmisten suhteen, antaen välillä vaikutelman ajatustenluvusta, ja ehkä siksi ja osittain samanlaisten ominaisuuksiemme vuoksi hän on yksi minua parhaiten ymmärtävistä ihmisistä tässä maailmassa. Hän on myös aina tukenut minua kaikessa, minkä tietää minulle tärkeäksi.

Pieniä ongelmia koitui joulun junaliikenteestä Saksassa. Olin jo varannut viidenkympin halpalennot Berliiniin, ajatellen meneväni sieltä suoralla pikajunalla Duisburgiin, kuten tein jo kerran aiemmin. Joulun junaliikenne oli kuitenkin täynnä ja jäljellä olevat junamatkat olivat lentolippujani kalliimpia. Enää ei voinut vaihtaa lentojakaan lähemmäs, esimerkiksi Düsseldorfiin. Lopulta päädyin siihen, että vuokrasin Tegelin kentältä Volkswagen Golfin ja ajoin sillä koko yli 600 kilometrin matkan autobaanaa pitkin Hannoverin kautta Duisburgiin.

Auton vuokraaminen osoittautui loppujen lopuksi parhaaksi vaihtoehdoksi, koska Duisburgista alkaen meitä oli matkassa kaksi, joille kummallekin olisi pitänyt ostaa aina erilliset junaliput. Nyt olimme sitäpaitsi täysin aikatauluvapaita, mikä sopi paremmin joulun ajan henkeen kuin kiirehtiminen etukäteen varattujen aikataulujen perässä.

Siitä lähtien, kun Kettu muutti Saksaan, meillä on ollut tietoinen ohjelma hänen kouluttamisekseen eurooppalaiseksi. Hän on käynyt Jordaniassa amerikkalaistyyppisen lukiokoulutuksen ja opiskellut itse itselleen sujuvan saksan. Hän on liittynyt omaksi huvikseen ja kiinnostuksekseen useille saksalaisille keskustelufoorumeille, joissa jo sujuvasti debatoi politiikasta ja kulttuurista - saksaksi - aivan samoin kuin yläastelaisena meni täydestä milloin missäkin amerikkalaisessa roolissa aidoille amerikkalaisille punaniskoille tai sosiaalioikeustaistelijoille, joiden kanssa debatoimalla huvitti itseään. Mutta eurooppalaisuus on muutakin kuin kielitaitoa, väittelytaitoja ja nokkeluutta.

Minä olen aina uskonut, että matkailu avartaa. Oikein toteutettuna se voi avartaa vielä enemmän kuin kirjojen lukeminen, vaikka kirjatkin ovat eräänlaisia matkoja. Joka tapauksessa Kettu ahmii eurooppalaista kulttuuria ja on kaikesta kiinnostunut, mutta ei yksin ollessaan tule koskaan käyneeksi missään. Niinpä olen ottanut asiakseni, että joka vierailullani käymme muutamassa uudessa kaupungissa tai muussa paikassa, kuten kesällä kävimme Aachenissa, Koblenzissa, Reinillä ja pyökkimetsässä.

Katselemme kaupunkeja, ihmisiä, metsiä ja jokia avoimin ja uteliain mielin, tietoisina tarkkailijoina, ja käymme samalla loppumattomia keskustelujamme. Joskus vain istumme kahviloissa ratkomassa šakkiongelmia (hän on siinä puolestaan mestarini). Lähes aina käymme myös kirkossa, koska vaikka Kettu vieraantui jo lapsena uskonnosta, on hänellä suuri mielenkiinto eurooppalaisten hengellistä perintöä kohtaan. Jos käynnissä on jumalanpalvelus, hän haluaa istua sen loppuun asti ja vain katsella ja kuunnella. Etelänmaalaiseksi Kettu on suomalaiselle harvinaisen sopivaa seuraa siksikin, että hänen seuransa on usein hiljaista, yhtä aikaa henkisesti rentouttavaa ja läsnäolevaa.

Päästessäni Duisburgiin oli Kettu vastassa marketista löytämänsä kahden euron Nero d'Avolan kanssa. Söimme pihvejä, joimme viiniä ja Kettu oli otettu Suomesta tuomistani jouluherkuista ja puisesta šakkilaudasta. Hänen äitinsä särki hänen alkuperäisen lautansa ja uusi lauta jäi Ammaniin, kuten suurin osa muistakin vähistä asioista, joita hän omisti ennen Saksaan lähtöään.

Duisburgista suuntasimme seuraavana aamuna ensin Kölniin, koska se oli lähin suurkaupunki, jossa Kettu ei koskaan ollut käynyt. Valitettavasti Kölnissä viettämiämme päiviä varjosti sateinen ja kolea sää. Tuomiokirkko oli täynnä turisteja mutta suuri osa muista kaduista jo aavemaisen tyhjillään - tai sitten kaikki kulkijat olivat maahanmuuttajia tai turisteja. Saksalaiset olivat joulunvietossa kodeissaan tai kirkoissa.

Söimme argentiinalaisia pihvejä ja seuraavana aamuna olimme aamiaisella eräällä vanhankaupungin lämmitetyllä terassilla, jossa meitä palveli arabiaa puhunut keski-ikäinen Irakin kurdi. Kun naapuripöytään tuli syyrialainen pariskunta, joka vaivihkaa kyseli tarjoilijalta, mistä meidän pöytämme oli kotoisin, kurdi sanoi muitta mutkitta heille, että olemme ukrainalaisia. Outoa. Näkikö hän jotain ukrainalaista vaatteissamme, kuuliko sen mainittavan puheessamme, vai tekikö hän vain sellaisen johtopäätöksen siitä, että toinen meistä oli pohjoismaisen ja toinen seemin näköinen?

Seuraava kaupunkikohde oli vanha yliopistokaupunki Heidelberg. Matkalla sinne sade lakkasi ja väistyi auringonpaisteen tieltä, ja Heidelbergissä meitä tervehtikin paljon seesteisempi ilmanala. Ehdimme vanhaankaupunkiin hyvissä ajoin valoisan aikaan, mutta linnan näköalatasanteille vasta auringon juuri laskiessa. Funikulaarilla ylös, kävellen alas. Jouluaaton jumalanpalvelukseen osallistuimme evankelis-luterilaisessa kirkossa, joulupäivän aamuna olimme puolestaan anglikaanien vieraina Heidelbergin englantilaisessa kirkossa. Kettu oli erityisen kiinnostunut siitä, mitä kaikkia tavallisia ja päivänkohtaisia asioita papit ottivat saarnoissaan esille.

Asuimme Heidelbergissä ollessamme historiallisessa talossa, jossa oli baijerilainen majatalo. Vastaavanlaisia eri alueiden mukaan nimettyjä oli kaupungissa useita - liekö niillä yhteyksiä osakuntaperinteeseen tai muuhun, kun Heidelberg on vetänyt (ja edelleen vetää) opiskelijoita kaikkialta Saksasta ja maailmalta.

Neljänneksi tämänkertaisen kierroksemme kaupungiksi valikoitui Trier, jota Saksassa yleisesti pidetään Saksan vanhimpana kaupunkina, vaikka sillä ilmeisesti on useita varteenotettavia kilpailijoita tuolle tittelille. Kölnissä ja Heidelbergissä olen käynyt 2000-luvullakin, mutta Trierissä olin viimeksi vieraillut ollessani lukiolaisena vaihto-oppilaana Saksassa. Nostalgiaa. Olisi ehkä pitänyt käydä silloisessa lukiokaupungissanikin, mutta sille ei enää jäänyt aikaa.

Matkalla Heidelbergistä Trieriin ylitimme korkeammalla olevia kukkuloita ja niiden väliin jääviä notkoja, joissa olivat metsät kuuran peitossa, hopeahiluisen valkeina. Sumu tulvi laaksosta teille. Kettu oli tästä kiinnostunut, koska ei ollut aiemmassa elämässään nähnyt moista ilmiötä. Trierissä oli kylmä, ja samana iltana Duisburgissakin suorastaan hyytävää.

Suurin osa toisesta joulupäivästä kului osaltani pitkään ajomatkaan Duisburgista takaisin Berliiniin. Tegelistä lensin takaisin Helsinkiin ja suoraan kassler- ja viini-illalliselle naapuriin.

Kanarialla

Matkailussani on ollut Makaronesian mentävä aukko, sillä en ollut ennen tätä joulukuuta käynyt Kanariansaarilla sen enempää kuin Madeiralla, Azoreilla tai Kap Verdellä. Korjasin asian joulukuun alussa, johon sain pitkän lomattoman syksyn jälkeen itsenäisyyspäiväviikon molemminpuolisine viikonloppuineen vapaiksi. Samalla pääsin harjoittamaan viime aikoina edistynyttä espanjan kielitaitoani, joka on kehittynyt paljolti latinalaisamerikkalaisten (englantia osaamattomien) pelikaverien myötä.

Sain halvalla lennot Gran Canarialle ja vielä halvemmalla vuokra-autot kullekin kolmelle saarelle, jotka olin päättänyt kunnianhimoisesti kiertää yhdeksän päivän aikana. Saaret oli valittu ornitologisen optimoinnin menetelmällä: kuiva ja karu Fuerteventura, jossa elää edustavin avifauna aro- ja puoliaavikkolajeja, metsäinen ja korkealle kohoava Teneriffa, jossa elää suurin määrä Kanarian endeemisiä metsälajeja, sekä viimeiseksi Gran Canaria, jossa on jostain syystä vähemmän kanarialaisia endeemejä, mutta josta paluulentoni lähti.

On sanottava, että kokemukseni Kanariansaarista oli hyvin myönteinen. Se luultavasti johtuu siitä, että pysyttelin visusti poissa rantalomakohteista, joiden baareja ja krääsäkauppoja humaltuneet britit, saksalaiset ja suomalaiset, nyttemmin myös venäläiset kansoittavat. Kävin kyllä rannikoilla - karuilla niemenkärjillä ja matalilla laguuneilla, missä sellaisia oli - etsimässä rannikkolinnustoa ja katselemassa merelle. Suurimman osan aikaa vietin kuitenkin kunkin saaren sisäosissa - aroilla, metsissä, tulivuoren rinteillä, piikkipensaikoissa. Yövyin useimmiten pienillä paikkakunnilla, joissa ei ollut resortteja eikä ryhmämatkalaisia. Söin kyläravintoloissa tai ostin eväitä marketeista; join paikallisia viinejä tai manner-Espanjasta tuotuja Dueroa tai Riojaa. (Tietysti vain iltaisin; autoa ajaessa juon vettä ja kahvia.)

Siirryin Suur-Koirasaarelta jonkinlaisen voimankoitoksen mukaan nimetylle Fuerteventuralle jo samana saapumispäivänä. Minulla oli Fuerteventuralla kolme tavoitelajia. Ensimmäinen niistä oli todella helppo: kaikilla saarilla esiintyvä kanariankirvinen, joka osoittautui todennäköisesti Fuerteventuran yleisimmäksi lintulajiksi. Sen kanssa miltei yhtä yleisenä Fuerteventuran avomailla esiintyi yleensä pikkukiuru, joka oli tällä saarella runsas, mutta Teneriffalla ja Gran Canarialla harvinainen tai hyvin harvinainen.

Toinen tavoitelaji oli hieman haasteellisempi, nimittäin kanariantasku, joka koko maailmassa elää ainoastaan Fuerteventuran saarella. Sen löysin Tefían lähellä sijaitsevan padotun Los Molinosin barrancon ympäristöstä, jossa se oli sangen yleinen. Patojärvellä oli myös kymmenittäin ruostesorsia, joka on vakiintunut Kanariansaarille vasta melko hiljattain. Järven erikoisuus, ujo marmorisorsa, näyttäytyi sekin. Taivaalla leijaili korppeja, tuulihaukkoja ja kanarianhiirihaukkoja. Los Molinosissa on yleensä läsnä jonkin verran kahlaajia - siellä oli nytkin pitkäjalkoja, yksi valkoviklo, pari rantasipiä ja pikkutylliä. Yleensä ottaen kahlaajat ja muut palearktiset muuttolinnut olivat kuitenkin hyvin vähissä.

Kolmas tavoitelajini oli oikeastaan suurin intohimoni, nimittäin kaulustrappi. Kanarialla se elää kahdella saarella, Fuerteventuralla ja Lanzarotella, mutta lajin päälevinneisyys on Pohjois-Afrikassa, itäinen vastinlaji elää puolestaan Lähi-idässä ja Arabiassa. Ongelmana on se, että kaulustrappi (hubâra) on arabien suosituin metsästyslaji, ja se on metsästetty lähes sukupuuttoon suurimmassa osassa levinneisyysaluettaan. Siksi mainitut kaksi Kanarian saarta ovatkin nykyään varmin paikka päästä tämä laji näkemään.

Helppoa kaulustrapin näkeminen ei kuitenkaan ole. Ei luulisi, että niin suuri lintu on niin vaikea löytää tasaisilta suojattomilta puoliaavikoilta, mutta sillä on hämmästyttävä kyky suojautua maahan. Se liikkuu kävellen - lentäen vain harvoin. Parhaat ajat sen näkemiseen ovat aamunkoiton ensitunnit sekä viimeiset hetket ennen auringonlaskua, joina aikoina trapit alkavat liikkua. Saatoinkin onnitella itseäni, kun löysin ja sain vielä valokuvattuakin peräti kaksi kaulustrappia, auringon ollessa jo painumassa mailleen La Olivan maatalouspikkukaupungin luoteispuolisilla karuilla tasangoilla.

Varhain seuraavana aamuna etsin trappeja uudelleen El Cotillon eteläpuolisilta tasangoilta, jolla alueella minua ei kuitenkaan niiden suhteen onnistanut. Sen sijaan löysin kaksi berberihaukkaa ja kalliopyitä. Fuerteventuralla on myös paljon aavikkojuoksijoita ja hietakanoja, jotka esiintyvät samoissa ympäristöissä kaulustrapin kanssa.

Majakalla käydessäni löysin pieniä määriä kaukaa pohjoisesta saapuneita kahlaajia. Merilintuja ei sen sijaan näkynyt koko matkan aikana: vuodenaika ilmeisesti oli väärä. Rannikkolinnutkin rajoittuivat etelänharmaalokkeihin ja riuttatiiroihin.

Las Peñitas on luonnonkaunis wadi (ts. barranco), jonka pohjalla sijaitsee erakkoluostari. Paikka löytyy hieman historiallisen ja sievän Betancurian pikkukaupungin jälkeen, Vega de Rio Palmasin kylän liepeiltä. Vesi oli kuitenkin kuivunut tästä paikasta kokonaan siellä käydessäni, joten linnut olivat lukumääräisesti varsin vähissä, poislukien pensasvarpuset ja turkinkyyhkyt, joita parveili kaikkialla. Afrikansinitiaista oli täällä myös tamariskipöheiköissä. Rotkon pohjalla pesi pariskunta ruostesorsia ja korpit kronkkuivat taivaalla, tullen tervehtimään.

Tuinejen eteläpuolelta kävin etsimässä Catalina Garcían laguuneja, jotka olivat kuitenkin kokonaan kuivillaan. Majoitukseni oli sinä iltana Antiguan vanhassa pikkukaupungissa, tai oikeammin vähän sen ulkopuolella rinteillä, joilla paksujalka huuteli hämärässä.

Viimeinen päiväni Fuerteventuralla oli omistettu saaren eteläkärjen pitkänomaiselle ja erittäin karulle Jandían niemimaalle, joka sormen tavoin osoittaa merelle ja kohti Gran Canarian saarta. Suurin osa niemimaan sisämaasta on lohduttoman kuivaa aavikkoa, jossa ainoat lintulajit olivat usein kanariankirvinen sisämaassa ja etelänharmaalokki rannoilla. Niemenkärjestä löytyi kuitenkin myös muutama atlantinselkälokki ja kaksi eksyneen oloista kapustahaikaraa, jotka lienevät harhautuneet sinne muutolla.

Jandían niemimaan tyven laajat hiekkatasangot ovat kuitenkin erinomainen paikka nähdä aavikkolintuja, sillä hietakana, aavikkojuoksija ja pikkukiuru ovat siellä yleisiä. Piikkipensaiden latvoissa päivysti etelänisolepinkäisiä, joka niin ikään on yleinen Kanariansaarten karuissa osissa. Ehdin sinä iltana vielä katselemaan kaupunkia ja illastamaan hyvin Puerto del Rosariossa, joka on Fuerteventuran pääkaupunki. Ei mikään metropoli sekään.

Näin Fuerteventuralla myös kolmea nisäkäslajia: Marokonmaaorava oli paikoin hyvin yleinen, varsinkin vuoristoteiden levähdyspaikoilla, joissa se usein kerjäsi ruokaa pysähtyviltä ihmisiltä. Tavallisen kaniinin näin muutaman kerran, ja lisäksi näin algeriansiilin, viimeksi mainitun valitettavasti yliajettuna.

*   *   *

Seuraavana aamuna siirryin Teneriffalle, jossa suuntasin ensi töikseni Anagan niemimaalle, mänty- ja laakeripuumetsiin, joissa kanarialaiset endeemit tungeksivat. Ei aikaakaan, kun aloin löytää niitä taukopaikoilta ja metsäpoluilta: Atlantin saarten endeemisiä alalajeja tai lajeja - taksonomiasta riippuen - peiposta, mustarastaasta, punarinnasta, hippiäisestä, sinitiaisesta ja tiltaltista. Kanariantiltaltti ja atlantinpeippo ovat Kanarian metsien yleisimmät lajit, mutta muut mainitut löytyvät Teneriffalla lähes kaikkialta, missä habitaatit ovat sopivia.

Kanariansaarten ehkä kuuluisin endeeminen lintulaji, kanarianhemppo - maailman suosituimman häkkilinnun, kanarialinnun, kantamuoto - on yleinen Teneriffalla ja Gran Canarialla, ja sen voi löytää useimmista habitaateista näillä saarilla, mutta se on yleensä yleisimmillään avoimilla maatalousmailla.

Anagan niemimaalla näin ensimmäiset kanariankyyhkyni - yksi sellainen tuli melkein viereen istumaan puuhun, antaen valokuvata itseään kaikessa rauhassa. Yleinen legenda sanoo, että molemmat endeemiset kyyhkyt ovat vaikeita nähdä, ja että niitä yleensä näkee vain lennossa laakerimetsien yllä. Paikka, jossa näin ainakin kolme kanariankyyhkyä lähietäisyydeltä puissa, oli La Mercedesin lähellä oleva Alto de los Viejos.

Myös pieniä parvia kanariankiitäjiä viisti ylitseni sekä Anagan niemimaalla että myöhemmin Chanajigan metsäisillä vuorenrinteillä. Kanarilla pesii myös vaaleakiitäjä, mutta sen koko kanta muuttaa talveksi pois. Niin myös suurin osa kanariankiitäjistä, mutta niitä jää saarille koko talven ajaksi.

Olin majoittuneena vuorenrinteen majataloon Los Realejosin yläpuolella, jotta olisin varhain mestoilla El Lancen ja Chanajigan laakerimetsiä katselemassa. Tässä vaiheessa minulta puuttui Teneriffan tavoitelajeistani enää kaksi: laakerimetsissä elävä laakerikyyhky sekä korkealla Teyden huippuosan mäntymetsissä elävä sinipeippo.

Molempien endeemisten kyyhkyjen kannalta parhaat saaret ovat Gomera ja Palma, mutta kummatkin löytyvät myös Teneriffalta. Laakerikyyhky on niistä harvinaisempi. En onnistunutkaan löytämään sitä ensimmäisistä käymistäni tiedetyistä esiintymispaikoista vaan löysin sen vasta viimeisenä Teneriffan päivänäni.

Mitä taas sinipeippoon tulee, se on Teyden ylärinteiden mäntymetsissä yleinen - ellei yleisin - lintulaji. On vain noustava tarpeeksi korkealle. Ensimmäiset sinipeipponi pomppivat kuin varpuset leivänmuruja kerjäämässä El Portillon kahvilan terassilla korkealla tulivuoren huippuosassa. Sinipeippo on sittemmin jaettu kahtia, kun on havaittu että Teneriffan ja Gran Canarian sinipeipot ovatkin kaksi eri lajia.

Teydevuoren kraatterin kuunmaisemat ovat vaikuttavia, mutta lintuja tässä maastossa on vain vähän: jokunen kanariankirvinen, pikkupensaskerttu ja korppi löytyvät pensaikkoisemmista paikoista. Mäntymetsistä löytyy sinipeippojen lisäksi mm. kanariankäpytikkaa ja varpushaukkaa. Kanarianhippiäinen, punarinta, kanariansinitiainen jne. viihtyvät paremmin lehtimetsissä.

Viimeisenä päivänä Teneriffalla onnistuin lopulta näkemään laakerikyyhkyn lennossa Erjosin lähellä olevan Monte del Aguan metsärinteillä. Lisäksi päivän antiin kuuluivat esimerkiksi berberihaukka Punta de Tenon rantajyrkänteillä ja kalliopyy samalla alueella.

*   *   *

Palattuani Gran Canarialle matkani lopuksi, suuntasin ensi töikseni saaren eteläkärkeen, Maspalomasiin, jonka rannikolla sijaitsee riveittäin rantaresortteja. Omat kiinnostuksen kohteeni olivat kuitenkin kahdessa vuoriin uurtuneessa jokilaaksossa Maspalomasista pohjoiseen. Ajomatka Ayagauresin kylään ja sieltä vuorenharjanteen toista puolta pitkin Palmitosin lintupuistoon. Hempot, keltahempot ja kanarianhempot ovat yleisiä, samoin pikkupensaskertut, samettipääkertut ja mustapääkertut. Kanariantiltaltti viihtyy myös kuivilla pensaikkomailla.

Näistä laaksoista löytyy pari lajia, joita ei ole Kanariansaarilla muualla: nimittäin varpunen, joka Kanarialla on rajoittunut vain Gran Canarialle (muualla sen tilalla on pensasvarpunen, joka on yleinen myös Gran Canarialla) sekä vahanokka, pieni loistopeippo. Kummatkin ovat ihmisen Kanarialle tuomia, joten eivät ehkä sikäli niin mielenkiintoisia kuin alkuperäislajisto.

Saaren länsirannikolla sijaitseva La Aldea (tunnetaan myös nimellä San Nicolás) on kaunis kaksoiskaupunki - rannalla oleva alakaupunki ja vuorenrinteellä oleva yläkaupunki. Aldean satamaosan rantalaguunit ovat tamariskimetsikön peitossa ja hyvä paikka löytää muuttolintuja, silloin kun eivät ole liian kuivina. Nyt kuivuus vallitsi ja paikalla oli lähinnä kanarialaista paikkalinnustoa.

Vuoristotie Aldeasta muutaman tekojärven kautta Acusaan ja Artenaraan on varsinainen näköalareitti. Näiden serpentiiniteiden ajamista voi suositella esteettisistä syistä, muttei hermoheikoille tai sellaisille, joilla ei ole kokemusta vuoristossa ajamisesta. Useiden vuoristokylien ympäriltä löytyy täällä kalliovarpusia, samoin monia yleisempiä lajeja.

Artenarasta luoteeseen sijaitsevat Tamadaban mäntymetsät. Tamadaba tuntuu jo nimenä vahvistavan Georgiassa vallitsevan iberokaukasialaisen teorian, jonka mukaan Iberian esilatinalaiset kansat (baskit ja sittemmin kadonneiden kielten puhujat) olivat kaukasialaisten sukukansoja ja alkuperäisiä eurooppalaisia ennen indoeurooppalaisten vyöryä. Tiedä sitten mistä paikka on oikeasti saanut nimensä. Paikallinen käpytikka löytyi Tamadabastakin mutta sinipeippoa ei.

Sinipeippoa varten jouduin ajamaan vielä yhden serpentiinireitin Pajonalesin suojelualueelle, päällystämättömiä metsäteitä pitkin. Lopulta päästessäni perille ja auringon alkaessa jo painua oli sinipeipon grancanarialainen versio miltei ainoana lintulajina paikalla.

Nähtyäni näin ollen kaikki Kanariansaarten endeemiset maalinnut kahdeksassa vuorokaudessa saatoin hyvillä mielin palata Suomen hyiseen talveen. Onneksi vähän tämän jälkeen maisema valkeni lumentulon myötä. Joulun tosin vietin eräässä toisessa paikassa, mutta siitä enemmän seuraavassa blogitekstissä.