Hämärän hetkiä rajamailla

Kurkimäen ensilumi lankesi jo viikonloppuna, kaupungin keski- ja eteläosissa ilmeisesti vasta tällä viikolla. Viime yönä lumisade saatteli puolisoni koiranulkoilutusretkeä ja tänään keskipäivällä omalla koiranulkoilutusvuorollani lumi - vielä kevyt ja hauras - lepäsi kuin reikäinen harso harmaassa maisemassa. Kivikon kallioisella kukkulalla kasvavassa männyssä istui korppi, joka minua katseli.

Alkuiltapäivästäkin on hämärää, loput vuorokaudesta pimeää. Keskipäivän hämärää tervehdimme kuin se olisi päivänvaloa, koska muuten ei ole sitäkään lyhyttä valon aikaa. On ajoittain vaikea ymmärtää, kuinka välimerellinen puolisoni, valon lapsi, on kestänyt jo viisi suomalaista talvea. Se herättää kunnioitusta, vaikka oma synkkä suomeuteni onkin aikanaan elänyt täällä talven talvensa jälkeen, vieläpä lapsena.

Maailmasta kuuluu vain huonoja uutisia. Trumpin diili Putinin kanssa tietää lähes varmaa sodan laajenemista Euroopassa, sillä nyt Venäjä voi olla varma, ettei sen tarvitse tyytyä Ukrainaan. Eurooppa on polkenut varustautumisensa käyntiin toivottoman hitaasti, mikä antaa Putinille vielä vuosikausia aikaa ruhjoa tulevaa etupiiriään yhä laajemmaksi. Atlantin takana Euroopalla ei ole enää luotettavaa ystävää, joka pelastaisi mantereemme pulasta tai auttaisi patoamaan vanhaa vainoojaa.

Kun joskus hamassa tulevaisuudessa käydään amerikkalaisen natsismin nürnbergiläiskäräjiä, Eurooppa on todennäköisesti jo ruhjottu tunnistamattomaan kuntoon. Se, mitä tulee tilalle, ei ole lainkaan selvää, mutta jo nyt voitaneen sanoa, että uusi maailma on oleva vanhaa rumempi, ja ne, jotka aikovat selvitä hengissä, joutuvat myös itse olemaan entistä rumempia. En ihmettele, että Stefan Zweig tappoi itsensä, vaikka oli päässyt pakoon Etelä-Amerikkaan - tosin pidän hänen tekoaan silti ennenaikaisena, sillä hän ei ollut silloin vielä edes nähnyt koko kauheutta.

Trumpin liehittelyt Putinin lisäksi Saudi-Arabian kruununprinssi Muhammad bin Salmanille ja kehut toimittaja Jamal Khashoggin murhasta kertovat Trumpin perheen bisnesten lisäksi lähinnä siitä, että Trump hieman kadehtii prinssiä, haluaisi itse tehdä samanlaisia tekoja - ja varmasti tekeekin, kunhan tiellä olevat Yhdysvaltain instituutiot on lopullisesti puhdistettu vastahankaisista voimista. Tuo puhdistustyö on jo nyt edennyt yli kriittisen pisteen - sen, jossa järjestelmä olisi vielä voinut korjata itseään.

Toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa Eurooppa joutui puristuksiin kahden totalitarismin väliin, kansallissosialismin ja kommunismin. Nyt kommunismi on kaukana Kiinassa, mutta Eurooppa puristuu hiljalleen kahdenlaisen natsismin väliin. Unkarin lisäksi monessa muussakin Euroopan maassa noussee vielä valtaan viidensiä kolonnia, jotka alasajavat demokratian ja oikeusvaltion jonkinlaisen fasismia muistuttavan järjestelmän tieltä, tukeutuen joko putinilaiseen Venäjään tai trumpilaiseen Amerikkaan. Paradoksaalisesti tämä saattaa jopa olla välttämätöntä sotatalouden pystyttämiseksi, mikäli maa haluaa välttää Venäjän miehityksen.

Sotatalous ei olisi ollut tarpeellinen, jos toimenpiteisiin Venäjän patoamiseksi olisi ryhdytty Euroopassa ajoissa. Mutta kun ei ryhdytty - eikä oikeastaan ole vieläkään ryhdytty. Esimerkiksi riittävä ampumamateriaaliteollisuuden lisäys ja drooniteollisuuden käynnistäminen ovat yhä vain puheiden tasolla.

*   *   *

Puolisoni palatessa Tunisiasta olin Helsinki-Vantaalla vastassa koiran ja kukkapuskan kera. Hän oli joutunut luopumaan useista oliiviöljykanistereista ja puolesta viinipullojaan lentoyhtiön määräysten vuoksi, mutta sai kuitenkin tuotua kotiin kasapäin yrttejä, öljyjä, uutteita, suitsukkeita, baklavapaketteja ja ilokseni myös jäljelle jääneet tunisialaiset viinit. Kodista tuli heti valoisampi paikka ja ruokahuolto parani, vaikka keittiö alkoikin taas muistuttaa sotatannerta.

Kummatkin Brysselissä asuneina näyttäydyimme kerrankin virallisesti yhdessä Belgian kuninkaanpäivän vastaanotolla. Illallistimme Kappelissa ja puolisoni syntymäpäivänä Kalasataman Bisou-Bisoussa. Nyt ei olekaan sitten varaa moiseen vähään aikaan.

Minulle lankesi työmatka viime vuosilta hyvin tutuksi käyneeseen paikkaan, entiseen asuinkaupunkiini Islamabadiin. Jouduin salaamaan sen tuntemiltani pakistanilaisilta, koska en ehtisi heitä tapaamaan. Sen sijaan minulle jäi vapaa-aikaa yksi aikainen aamu kuudesta kymmeneen sekä yksi auringonlaskun aika. Käytin ne käymällä paikoissa, joita olin ikävöinyt: Dara Janglanin luontopolulla Margallakukkuloilla sekä Rawaljärven rannalla.

Järvi oli äyräitään myöten täynnä vettä, joten kahlaajat puuttuivat tyystin ja haikaratkin olivat vähissä. Sen sijaan Margallan luontopolulta löysin muutamia ilahduttavia lajeja: kaksi sinipikkusieppoa, kokonaista kuusi kashmirinsieppokerttua sekä siperianleppälinnun. Viimeksi mainittua ei näe Islamabadissa joka vuosi, koska sen talvehtimisalueet ovat yleensä etelämpänä Punjabissa. Tavanomaisia sekaparvia kashmirin- ja tiibetinuunilintuja, aasianrillejä, himalajansieppokerttuja, harmaatalitiaisia, töyhtö- ja mustabulbuleita, tulirinta- ja metsätimaleita oli tuttuun tahtiin. Sen sijaan poikkeuksellisen lämmin marraskuu lienee johtanut siihen, että näinkin myöhään löysin polulta myös haukkakäen, joka yleensä on vain kesävieras.

Nisäkkäitäkin oli liikkeellä, sillä polun yli rymisteli lauma villisikoja, muntjakki karjahteli pöpelikössä ja palmuoravat kirskuivat.

Vielä lentokentällä oli päällä uhka, että koko matka olisi mennyt mönkään siksi, että vähän ennen lähtöä sekä Delhissä että Islamabadissa räjähti ja maat syyttivät tuttuun tapaan toisiaan - Pakistan tosin myös Afganistania hallitsevaa Taliban-liikettä, jonka kanssa Intia on viime aikoina ryhtynyt kaveeraamaan. Jos drooneja olisi taas lennellyt taivaalla kuten toukokuussa, olisivat lentokoneet kääntyneet takaisin Dohaan. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja menin sekä tulin takaisin ongelmitta.

Palokärki ja hömpät

Yli kaksi viikkoa yksinäisyyttä. Tai siis ei yksinäisyyttä, vaan koiran kanssa. Mutta silti. Ihmettelen, kuinka ikävöin niin paljon enemmän kuin ollessani kaukana poissa, paljon pidempiä aikoja erossa, eikä edes koiraa seurana. Puolisoni selittää sitä sillä, että hänen energiansa on kodissamme, näissä huoneissa.

Hänen laskeutuessaan Karthagoon vastassa oli kuusi autollista sukua ja lammas teurastettiin. Sitten oli juhlia joka viikko, ja kaukaisemmatkin lapset marssitettiin oppimaan puolisoltani edes muutaman hämmästyttävän asian. Puolisoni sai lahjoiksi kultaa, suitsukkeita ja Vuittonia. Suvun mailta kärrättiin hänelle paljon enemmän oliivi- ja hedelmätarhain satoa kuin hän voisi mitenkään kuvitella saavansa tuotua matkatavaroissa Suomeen. Tunisiassa on oliivilajikkeita, joita en ole muualla nähnyt - punaisia ja keltaisiakin - ja kuulemma ne tietysti ovat parhaita maailmassa, ainutlaatuisin antioksidantein.

Vuosisatojen välimerellinen vaatimustaso, joka säätelee tinkimättömästi kaikkea syömiseen, juomiseen ja ulkonäköön liittyvää, muttei esimerkiksi ajankäyttöä tai tavaroiden pitämistä järjestyksessä, distilloituu paitsi ylivertaisiksi elintarvikkeiksi, eteerisiksi öljyiksi ja kuunkierron rituaaleiksi, myös ihmisiin, jotka pitävät tarkkaa lukua verenperinnöstään vuosisatojen taa. Eivätkä tule toimeen vääränlaisten kanssa.

Puolisoni verenperintöön kuuluu myös hehtaarikaupalla maata mitä luonnonkauneimmalla alueella Aurusvuorten ja Välimeren välissä, mutta kukaan perheestä ei asu siellä; ikivanhoista oliivitarhoista ja hedelmäpuutarhoista pitävät huolta kaukaiset sukulaiset ja palkolliset. Puolisoni haluaisi rakentaa sinne kartanon, ja mikäs siinä, mutta kysyn häneltä aina tämän unelman noustessa esiin, että aikooko hän sitten ryhtyä oliivitarhuriksi, ja niin ajatus hautautuu, niin kuin kai hänen vanhemmillaan ja isovanhemmillaan ennen häntä. Minunkin eläkepäiväni karkaavat Suomen lainsäädännön ja reservin yläikärajan muuttuessa koko ajan kauemmas, asunto-omistaminen tuottaa silkkaa tappiota ja sijoitukset hupenevat Suomen elinkustannuksiin ennen kuin niillä voi rakentaa mitään. 

Sillä välin, kun Tunisiassa on ollut yli 30 astetta joka päivä, täällä puolen pimeä ja märkä vallitsevat marraskuisessa lähiömaisemassa. Lähiöyö on täynnä kelmeitä valoja, märkää heijastusta asfaltista ja pudonneista ruskeista lehdistä. Vaikka ihmiskätten jälki ympäröi kulkijaa kaikkialla, betoniseinistä katulamppuihin ja graffiteihin, ihmiset itse kätkeytyvät pimeältä ja märältä keinovalotettuihin tiloihinsa ikkunaruutujen ja suljettujen sälekaihdinten sisäpuolille. Ja niinpä lähiöyössä on myös hiljaisuus. Sen rikkovat siellä täällä askeleet, jotka lampsivat tai kiirehtivät varjoista valokeilojen kautta tutumpiin varjoihin. Hupparinsa alle kumartunut teini, hieman vauhkon näköinen huivinainen kassin kanssa, venäjää kännykkään molottava mies tyhjäkäyntisen auton oviaukossa ja tölkkien keräämistä häpeilevä bangladeshilainen opiskelija.

Tosin hiljaisuuden rikkoo myös se, että pieni koira, jolla on iso ego, haukkuu joka toista vastaantulijaa. Olen yrittänyt ymmärtää, miksi joku laukaisee haukun ja toinen ei. Haukkumisen todennäköisyyttä tuntuvat lisäävän ainakin jos vastaantulija näyttää etukäteen pelkonsa tai jos hänellä on mukanaan kassi. Kiirehtivää haukutaan todennäköisemmin kuin rauhallisesti kävelevää. Mustaa tai intialaista haukutaan todennäköisemmin kuin valkoista tai arabia. Nuoria ja vanhoja haukutaan enemmän kuin keski-ikäisiä. Mutta aina ei ole mitään syytä. Tänään oravaa haukuttiin, mutta rusakolle ei lotkautettu korvaa. Toisille koirille räyhätään poikkeuksetta, ja aikani sitä kestettyäni aloin tehdä kuten puolisoni - vaihtaa polkua tai kadota metsään aina kun vastaan tulee toinen koiranulkoiluttaja.

Tänään aamukävely oli oikein hyvä, koska päivä alkoi palokärjellä. Se kiekui majesteetillista alkuhuutoaan pystyynkuolleen männyn rungolla nimikkokukkulallamme. Mutta ei siinä vielä kaikki, Kivikon kenttäin keinomäen rinteestä, talventörröttäjäin kimpusta, löytyi kaksi hömötiaista, joilla oli seurana isompi joukko sinitiaisia. Silloin kun olin nuori, hömötiainen oli Suomen neljänneksi yleisin lintu (pajulinnun, peipon ja punakylkirastaan jälkeen, ennen metsäkirvistä ja harmaasieppoa). Nykyisin se on Etelä-Suomessa niin kova rariteetti, että se herättää paljon suurempia tunteita kuin joku jalohaikara, liejukana tai viiksitimali. Uudellamaalla hömppä on vähentynyt 95 %. Se on karua. Eikä tämä suinkaan yksin ilmastonmuutoksesta johdu, vaikka ilmastonmuutos lieneekin täyttänyt Uudenmaan metsät lauhkeamman vyöhykkeen tyyppilajeilla, kuten talitinteillä ja mustarastailla. Kyllä tärkein syy hömötiaisten katoamiseen on metsänhoito. Suomen metsissä ei ole juurikaan lehtipuita, jotka olisivat ehtineet kasvaa käsivartta paksummiksi - ja vielä vähemmän lahoja sellaisia.

Onhan siellä täällä yhä vanhoja koivuja. No on, mutta eivät yksittäiset puut vielä metsää tee. Ja hömppä, joka kovertaa itse pesänsä tuohen alle lahoon koivuun, ei löydä enää mitään hoidetusta istutusmetsästä. Tali- ja sinitinteillä sen sijaan menee hyvin, kun joka pihapiiri on pöntötetty.

Palokärjen huudot ja törröttäjissä hyörivät hömpät saivat aikaan hetkellisen illuusion yhteydestä erämaahan. Näinä päivinä päivänvalo vain jää niin lyhyeksi, etten ainakaan työpäivinä ehdi käydä missään lähimetsiä kauempana, varsinkin kun koirakin pitäisi kuljettaa mukana. Iltaisin luen kirjoja - nyt luvussa on Anni Kytömäen Mirabilis, jossa on paljon mielenkiintoisia elementtejä. Kirjoitan siitä varmaan loppuun päästyäni arvostelun, koska se johdatti tutkimaan lisää joitain tuntemattomuuteen kadonneita historian säikeitä, kuten suomalaisia siirtokuntahankkeita Amurinmaalla ja kapteeni Fridolf Höökin vaiheita.

Martaita ja baklavaa

On saavuttu marraskuun puolelle. Luurangoiksi ja vampyyreiksi pukeutuneet monikansalliset lapset kävivät ovella kolistelemassa. Ovikello ei ilmeisesti toiminut, mutta koira sen sijaan toimi, ja hysteerisestä haukusta tiesin, että joku on pihalla.

Sieltä löytyikin kasa pelottavan näköisiä lapsia, mutta heidän pelästyksensä piti ensin tyynnyttää ja koira repiä takaisin sisätiloihin, jotta pystyivät esittämään minulle itsetietoisen haasteensa: karkkia tai kepponen. Karkkeja ei ollut, mutta onneksi löysin ja luovutin suosiolla avaamattoman paketillisen Pirkan suklaakeksejä. Ne saivat aikaan miltei välittömän saaliinjakoriidan oven eteen kertyneiden henkimaailman olentojen kesken, mutta joku heistä äkkäsi äkkiä ryhmäänsä tuijottavan hirvenkallon varastoni seinässä ja vanhimmille lapsista tuli mieleen siirtyä seuraavan naapurin kimppuun. Kepposia ei ole kuulunut, joten keksit kaiketi kelpasivat.

Kävin koiran kanssa Malmin hautuumaalla. Kävelimme sinne koko matkan ja takaisin ja palatessa söimme pizzan Viikin Vamoksessa, jossa oli toinen tummanpuhuva nuorisojoukko, tosin vanhempia teinejä, sekä mustia että valkoisia, miettimässä naapuripöydässä lyriikkoja melko rasistiselta kuulostaneeseen räp-biisiin manne Allanista. Minua ja koiraa kohtaan he olivat kuitenkin kohteliaita.

Varsinainen syyni mennä hautausmaalle eivät tosin olleet oman lähipiirin vainajat - vaikka eräs entinen hyvä ja isänmaallinen esimieheni kuolikin juuri pyhäinpäivän aattona - vaan Malmin kalmistolta pitkin vuotta raportoitui pähkinänakkeli, jonka olisin mielelläni lisännyt Suomi-vuodareihin. Mutta eihän sitä tietenkään löytynyt - päivä oli liian sateinen ja harmaa. Tali- ja sinitiaisia ja mustarastaita kyllä piisasi.

Lokakuun viime päivinä olin onnekkaampi tavanomaisella koiranulkoilutusreitilläni Kurkimäestä Kivikkoon ja takaisin, sillä löysin Kivikon puoleisesta päästä reittiä kerrankin oikean rarin: pikkusirkun. Vaikka kyseinen laji pesii Koillis-Suomessa, en ole sitä elämäni aikana nähnyt kovin monta kertaa: kerran tai pari pesimäseuduillaan Kuusamon ja Kainuun suunnalla, kerran Turussa loppusyksystä, pari kertaa talvehtimisalueillaan Kaakkois-Aasiassa sekä nyt sitten tässä kotikulmilla. Se oli niitetyn mäen rinteessä seuranaan isoja parvia tiklejä, keltasirkkuja ja pikkuvarpusia.

Minua ilahdutti myös löytää pari kertaa reitiltä pyrstötiaisten parvia. Siinä on luultavasti Suomen söpöin lintu: valkoinen höyhenpallo, johon on tuikattu musta tikku pyrstöksi ja sipaistu hieman mustaa ja roosaa siipiin. Vaikka ovathan myös nuo reitin yleisimmät lajit, tali- ja sinitiainen, kaikin puolin kauniita. Lähitienoon peippolinnuista varsinkin punatulkku ja tikli jaksavat aina ihastuttaa.

Sain kutsun suomalais-uzbekkilaiseen kulttuuritilaisuuteen, jonka järjesti aivan naapurissa samassa lähiössä asuva, pitkään Suomessa ollut ja suomea puhuva uzbekki. Suomalaisneito kertoi kokemuksistaan suomen kielen opettajana Taškentissa, jossa vasta viime kuussa kävin. Sitten oli pilahvia, piiraita ja baklavaa.

Ikävöintiä, kirjamessuja, Puolaa ja velhoja

Suomenlahden sotilassaarilla on usein viivasuoria sotilasteitä, joita pitkin on kuljetettu tykkejä ja muunlaisia lasteja iät ajat, silloin kun saaret olivat vielä rannikkopuolustuksen salpa. Isosaaressa, jossa itse palvelin asevelvollisuuteni ajan, tuollaisen tien nimi oli Bulevardi ja se oli kiinalaisella vankityövoimalla mukulakivetty Venäjän vallan aikana. Öröllä puolestaan on kaksi tuollaista tietä, jotka on nimetty Pitkäksi Ikäväksi ja Lyhyeksi Ikäväksi. Nimet kuvastanevat varusmiesten asennoitumista päivittäisiin vaelluksiinsa noita teitä pitkin säässä kuin säässä.

Ymmärrän, mitä Pitkän Ikävän nimenneet soltut ovat ajatelleet tarpoessaan tuota tietä edestakaisin loka-marraskuiden säässä. Itselläni on tosin molemmilta sotilassaarilta hyviä muistoja, jotka liittyvät saaristoluontoon. Isosaaressa katselin aamuvarhain arktisten vesilintujen ja kahlaajien muuttoa Suomenlahtea pitkin laitteilla, joilla näki hyvällä säällä Viron rannikolle. Näin siellä myöhäissyksyllä pikkuruokin, keväällä taas sekä kyhmy- että allihaahkoja ja kuusi jääkuikkaa yhden ainokaisen viikon aikana. Puhumattakaan paljon lukuisampien arktikalajien unohtumattomista parvista ja eräästä korppipoikueesta. Öröstä olen kirjoittanut monta kertaa tämän blogin elinaikanakin.

Pitkä Ikävä tuli mieleeni nyt kun puolisoni on sukulaisissaan Karthagossa ja minä olen jäänyt koiran kanssa kahden pitämään pystyssä turvataloamme ja partioimaan lähimetsiä lintujen ja muiden havaintojen varalta. Silloin kun emme ole ulkona kierroksillamme, koira istuu sohvalla ikkunan lähellä ja tuijottaa ulos, etsien merkkejä Prinssin paluusta. Tai nukkuu lähellä ovea, josta hänen pitäisi joku päivä saapua takaisin luoksemme.

Tämänkertaisella ikävöinnillä on erilainen luonne kuin aiemmin. Se ei johdu vain sääolosuhteista - loppumattomasta hämärästä, tihusta ja märistä ruskeista lehdistä. On kummallista ikävöidä juuri pois lähtenyttä niin paljon, kun kuitenkin suurimman osan viimeisistä viidestä vuodesta asuin jossain muualla ja näin häntä vain lomilla tai silloin kun hän tuli hengailemaan luokseni Brysseliin pitkiksi jaksoiksi.

Se, mikä silloin oli toisin, oli se, että puolisoni kuitenkin asui täällä yhteisessä kodissamme Itä-Helsingin lähiöissä. Hän partioi joka päivä samat metsät ja polut, joita minä nyt tallaan. Näki samat putoavat puunlehdet, omnipresentit HUGS-graffitit ja samat pihlajia tyhjentäneet rastasparvet kuin minä nyt joka päivä näen. Ja minä olin se, joka olin kaukana poissa. Hän hankki koirankin siksi, että olin niin paljon poissa. Vaikkei puolisollani koskaan ole ollut ongelmia saada paljon ystäviä, pikemminkin päinvastoin ongelmia päästä liian syvälle yksityisyyteensä kurottautuvista ihailijoista eroon.

Pitkään asenteeni koiraa kohtaan oli se, että se oli puolisoni koira. Nyt olemme kuitenkin perhe - koira ja minä olemme tulleet toisillemme hyväksytyiksi läheisiksi. On vaikea enää kuvitella päivien kulumista ilman sen ulkoiluttamista, joka antaa tekosyyn vaeltaa samoja lähiömetsien polkuja uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Ja havaita siinä sivussa jatkuva vuodenaikain muutos perituttuuden kyllästämässä maisemassa. Mies ei katsele ruohon kasvua, mutta puunlehtien värejä ja lintulajien vaihtumista.

*   *   *

Puolisoni matkatessa luin Michael Innesin (oikealta nimeltään John Stewart) jännitysromaanin Matkaava poika. Siinä oli hyvin sympaattinen ja psykologisesti tarkkanäköisesti kirjoitettu nimihenkilö, matkaava poika, joka lienee saanut inspiraationsa Innesin kirjan sivuilla siteeraamasta Thomas Hardyn runosta. Humphrey Paxton on rikkaan atomitiedemiehen 15-vuotias poika, joka matkaa lomalle Irlannin länsirannikolle täysin tietoisena siitä, kuka on, ja että perässään on erinäisiä ilkeitä ihmisiä - hänestä alempisäätyisen tytön kanssa valokuvia ottanut kiristäjä, isänsä työstä kiinnostuneita vieraan vallan agentteja ja häikäilemättömiä kidnappaajia. 

Päällystakiksi isä on lähettänyt matkaan raskassoutuisia monologeja ja sisäisiä hysterioita ulkoisesti järkkymättömän kuoren alla harrastavan yksityisopettajan, keski-ikäisen Richard Thewlessin. Nämä kokevatkin sitten kaikenlaisia seikkailuita ja paikoin epäuskottavia yhteensattumia. Kummatkin myös tavallaan lunastavat itsensä tekemällä ja kokemalla merkittäviä asioita ja selviämällä siitä kaikesta selväpäisinä. Kirja on vuodelta 1949, joten maailmakin oli silloin erilainen.

*   *   *

Viikolla oli myös Helsingin kirjamessut, jonne sain itseni torstaina. Olin pyhästi päättänyt, etten ostaisi mitään yli 20 € maksavaa, köyhä kun olen, ja vaikka päätös pitikin, kannoin silti kotiin kahdeksan uutta kirjaa, enkä sen vuoksi palannut Messukeskukseen enää perjantaina ja lauantaina, vaikka eräiden ystävienikin kirjoja olisi siellä silloin esitelty. 

Timo Miettisen Eurooppa ja Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat pitävät yllä geopoliittista lähialueyleistietoani. Löysin viimeisen minulta puuttuneen Heikki Kännön romaanin, nimittäin Mehiläistien. Patriarkka Bartolomeoksen Mysteerin kohtaaminen, jonka löysin Valamon luostarin ständiltä, tuo mielenkiintoista vaihtelua viime vuosina lukemaani hengelliseen kirjallisuuteen. Mysteereistä lisää löydän Heidi Rothin muinaissuomaisesta tarinasta Lumina (puolisoni näki heti kirjan energiassa toimialasisaren) ja Tea Holmin Magian lumosta, joka kertoo mm. valkean korpin etsinnästä. Tšekkiläisen kirjailijattaren Bianca Bellován romaani Järvi kutsui minua pöydältään - en oikeastaan tiedä vielä muuta sen sisällöstä. Ja lopulta messujen ollessa jo sulkemaisillaan tapasin itsensä kirjailija Jaakko Aarnialan, joka kertoi minulle paikallishistoriaa eräistä taajaan vierailemistani paikoista, suositteli Pyhän Laurin kirkkoa, ja möi minulle omistuskirjoituksella romaaninsa Helsingejoen lapset.

Toni Stenström olisi lauantaina kertonut tuoreesta tietokirjastaan Puola ja Suomi - yhteistyön historia, jonka luin loppuun hiljattain. Olin jo kirjan julkkareissa, joten siksi lienee anteeksiannettavaa, että skippasin kirjamessujen lauantain, mutta muutaman sanan arvostelua kirja kyllä ansaitsee: 

Samoin kuin teki aiemmin Valko-Venäjästä kirjoittamassaan kirjassa Valko-Venäjä - vaiettu historia (2023), Stenström aloittaa, kuten kunnollista onkin, pitkällä mutta juohevasti juoksevalla katsauksella tarkastelemansa maan historiaan. Suomessa edes Puolan historia ei ole kovin hyvin tunnettua, huolimatta monista yhtymäkohdista omaan maahamme - tai ehkä juuri siksi. Kuten Stenström kirjassaan analysoi, Suomen poliittinen eliitti halusi useissa vaiheissa erottua muista reunavaltioista ja korostaa kuulumistaan Skandinavian yhteyteen, mikä aiheutti sitkeässä istunutta ynseyttä Baltian maita ja Puolaa kohtaan - puhumattakaan Ukrainasta, Valko-Venäjästä, Romaniasta ja Turkista.

Suomi halusi myös monissa historiansa vaiheissa uskotella itselleen ja muille olevansa aivan erityinen erityistapaus, jota ei voinut verrata mihinkään muuhun maahan. Venäjän keisarikunnan aika sanoitettiin uudelleen Porvoon maapäiviltä alkaneeksi valtiollisuudeksi, nöyristelyn ja alistumisen kylmä sota taas sankarilliseksi menestystarinaksi, joka huipentui ETYK-huippukokoukseen. Suomen saksalaiskaudet sotien välissä ja kylmän sodan jälkeen aiheuttivat omat kierroksensa ynseyttä Puolaa ja muita reunavaltioita kohtaan, joihin Suomi ei halunnut assosioitua, ja tämä perinne jatkui Suomen EU-aikaan saakka. Oman pikantin lisänsä toi Suomen itsepintainen pysyttely Naton ulkopuolella, josta tässä blogissa on paljon puhuttu takavuosina, mutta joka sentään lopulta korjautui - kuten muukin ulkopoliittinen kurssimme - vuonna 2022. Siperia opetti - kaiketi.

Niinpä Stenströmin Puola-kirja tulee huutavaan tarpeeseen - Puola kun on tällä hetkellä avainasemassa myös Suomen oman turvallisuuden kannalta. Trumpin Yhdysvaltojen käännettyä selkänsä Euroopalle ja toimiessa venäläisen natsismin amerikkalaisena etäpesäkkeenä, Eurooppa olisi täysin suojaton, ellei sillä olisi Suomea ja Puolaa - ainoita kahta itärintaman maata Ukrainan lisäksi, joilla on niin kutsutusti uskottava puolustus, ilmankin anglosaksista selkänojaa. Niinpä Suomi ja Puola ovat nykyisessä tilanteessamme mitä luontevimmat liittolaiset - eikä kai kukaan enää nykypäivänä kuvittele, että tämä olisi jotenkin vastakkaista skandinaaviselle Ruotsi-suuntauksellemme, Ruotsi kun on nyt syvällä samassa veneessä, vaikka toki maantieteellisesti onnekkaampi, kun ei ole perivihollisen rajanaapuri.

Stenström tarjoaa lähihistorian osalta myös kaikenlaista uutta aineistoa, jota on käynyt kaivelemassa sekä Suomen että Puolan arkistoista. Hän kertoo Suomen elinkeinoelämässä ja poliittisen eliitin puheilla paljon vaikuttaneista Stefan Widomskista ja Atanas Tilevistä, jotka kummatkin toimivat arkistoaineiston perusteella kommunististen tiedustelupalvelujen asiamiehinä Suomessa. Asekauppias Shlomo Zabludowiczin vaiheista kerrotaan myös. Stenström on hyödyntänyt Suomen Varsovan-edustuston ja Puolan Helsingin-edustuston raportointia tutkimiltaan vuosilta, kolmansien maiden arkistoja ei ole tähän kirjaan kaiketi hyödynnetty tai ehkä mahtunutkaan.

Kirja tulee tähän vuoteen saakka ja viimeiset luvut kertovatkin kirjailijan omista aivan hiljattaisista matkoista Puolan eri kaupunkeihin sekä niissä haastattelemistaan hyvin erilaisista ihmisistä - keskittyen siihen, mitä nämä ajattelevat Suomesta. Näitä oli mielenkiintoista lukea, kun vasta syyskuussa vierailin itsekin puolisoni kanssa samoissa kaupungeissa matkatessamme kahteen otteeseen Puolan halki. Puolan-tutkimusmatkailu jatkuu onneksi väistämättä vastakin, koska Suomesta muuhun Eurooppaan tai takaisin matkatessa kaksi maata on melkein aina matkan varrella, ja niin pitkältä matkalta, että niissä tulee väistämättä vietettyä aikaa. Nuo maat ovat Puola ja Saksa.

*   *   *

Toinen hiljattain loppuun saamani kirja, joka ansaitsee muutaman merkinnän, oli Ursula Le Guinin Maameren tarinoita (Tales from Earthsea), joka sisältää viisi itsenäistä, mutta samaan myytokseen liittyvää tarinaa. Luin kirjan alkukielellä, mutta käytän tässä suomalaisia nimiä sen tarinoista. (Jos sattuisi, että julkaistussa suomennoksessa ne on käännetty toisin, tämä tuskin kuitenkaan häiritsee tarinoiden tunnistamista.)

Löytäjä kertoo jo perinteeksi muodostuneen tarinan nuorukaisesta, joka löytää itsestään velhon kykyjä, joutuu tästä syystä vaikeuksiin, mutta löytää lopulta matkansa päämäärän ja tulee siinä sivussa pelastaneeksi maailman - no, ainakin joltain osin. Medra on veneentekijä Havnorin rannikolla, mutta sabotoituaan salaa loitsuilla paikallistyranni Losenille tekemäänsä venettä jää kiinni ja passitetaan Onnvuoren rinteiden kaivoksiin etsimään elohopeamalmia Losenin hovivelho Gellukille, joka on kehittänyt elohopeasta alkemistisen pakkomielteen. Kaivoksissa riutuvan orjattaren avulla Medra onnistuu kuitenkin huiputtamaan Gellukia ja pakenemaan. Hän ryhtyy sitten rakentamaan salaista verkostoa Käden naisten (ja miesten) kanssa, päätyen Roken saarelle. Ja niin saa alkunsa Roken suuri velhokoulu. Vielä yksi korruptoitunut velho pitää kuitenkin kukistaa - Gellukin seuraaja ja entinen oppipoika Early, joka halajaa tuhota Käden organisaation ja koko Roken.

Tummaruusu ja Timantti kertoo kauppiaanpojan ja noidantyttären rakkaustarinan, jossa yhdistyvät klassiset Romeon ja Julian elementit kielletystä rakkaudesta ja itsepäisyydestä vanhempien ikeen alla. Näiden rinnalla kulkee kuitenkin toinen, epätavallisempi tarina: taikuuden kykyihin heränneet poika ja tyttö eivät sittenkään löydä elämäntehtäväänsä taikuuden parista, vaan musiikin.

Maan luut kertoo aiemmissa Le Guinin kirjoissa sivumennen mainitun tarinan siitä, kuinka velho Dulse ja tämän oppipoika Hiljaisuus, myöhempi Ogion, onnistuvat torjumaan Gontin satamaa uhanneen suuren maanjäristyksen. Samalla sivutaan jälleen kysymystä naisten taikuuden maanläheisestä luonteesta ja miesten siihen kohdistamasta syrjinnästä.

Ylänkösuolla on tarina, jossa tuntematon ja muistinsa menettänyt velho päätyy surkeassa tilassa, Semelin saaren Andandenvuoren yli vaellettuaan, ylänkösoilla karjaa kasvattavien maalaisten luo. Ennen pitkää miehen menneisyys kuitenkin saavuttaa hänet, ja se onkin toinen, Rokelle johdattava tarina. Ged ilmaantuu tässä tarinassa arkkimaagin ominaisuudessa vierailemaan Semelillä.

Sudenkorennossa on samoja elementtejä kuin Tehanussa. Tässäkin tarinassa on nuori tyttö, joka alkaa aavistella olevansa jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Ihmisten ja lohikäärmeiden yhteyttä sivutaan tässäkin, mutta sitä edeltää Irianin tarina. Irian alue Wayn saarella on jakautunut keskenään kiistelevien sukulaisten läänityksiin. Yhden lääninherran tytär saa tosinimekseen Irian, muttei löydä paikkaansa feodaalimaailmasta, vaan lähtee lopulta nuoren taikurin Ivoryn matkaan. Ivory haluaa vain päästä tytön kanssa sänkyyn, kun taas Irian käyttää Ivoryä päästäkseen Rokelle. Ja pääseehän hän lopulta sinne, kohdatakseen hajaannuksen tilassa olevat mestarit ja kuolleista nousseen manaaja Thorionin.

Tässä pienoisromaanikokoelmassa Le Guin on selvästi tiedostavampi myöhemmin feministiseksi tulkitun ajattelunsa kanssa, ja se nousee esiin kaikissa kokoelman tarinoissa. Ei kuitenkaan häiritse, päinvastoin. Le Guin ei selitä vaan näyttää. Mikä tärkeintä, Le Guinilla on paljon kerrottavaa naisten ja tyttöjen lisäksi myös miehistä, luomansa maailman vaihtuvista ja silti oudon tutunoloisista maisemista, niissä elävistä yhteisöistä ja taikuuden harjoittajista.

*   *   *

Oikean kirjallisuuden väleissä lukemani pokkaripinon kirjoista lukaisin Heather Grahamin Pyhän pahuuden, mutta se oli suoraan sanottuna huono. Viiltäjä-Jackiä jäljittelevä sarjamurhaaja riehuu modernissa New Yorkissa ja tapauksia selvittämässä on sekä normaali poliisisankari että yliluonnollisia meedion kykyjä omaava FBI:n erikoisryhmä. En oikein ymmärtänyt, miksi yliluonnolliset elementit oli ympätty mukaan, sillä niillä ei ollut juonen kannalta oikein merkitystä.

Hiljaiseloa

Hiljaiselo sopii kaltaiselleni mitättömyydelle, varsinkin syksyllä ja köyhänä. Kummankin turvataloni taloyhtiöt ovat äityneet remontoimaan kaikkea mahdollista, mikä tuottaa tähtitieteellisiä vastikkeita. Tileistä näkyy myös jatkuva ostoskorin kallistuminen, joka ei johdu siitä, että söisimme aiempaa paremmin, päinvastoin. Veroprosentti kohoaa vuoden loppua kohti, kaikenlaiset asiat tuppaavat hajoamaan ja koirakin pitää ruokkia. Kirjojeni tuotto riittää yhteen koiranruokapurkkiin kuussa. Jos siis on ollut hyvä myynti.

Onneksi harrastukseni ovat pääosin ilmaisia. Kävin taas Viikissä ja Laajalahdella. Viimeksi jo kommentoin lintutornien kansainvälisyyttä ja sama trendi jatkuu. Maarin tornissa tapasin kashmirilaisen, joka sanoi puhuvansa urdua, joten jotenkin oletin hänen olevan Pakistanin puolelta ja ehdin jo kertoilla Pakistanin lintupaikoista, kun kävikin ilmi, että mies oli Intian-puoleisesta Kashmirista. Tietysti, siellähän kashmiri on kotikielenä, mutta osavaltion virallisena kielenä on urdu ja sitten pitäisi vielä opiskella englantia ja hindiä.

Eipä Helsingin seudun parhaiden lintutornien kansainvälisyys kovin kumma ole, kun niiden lähellä sijaitsevat Otaniemen ja Viikin kampukset ja Otaniemestä kashmirilainenkin oli torniin tullut. Lisäksi nykyään kaikenmaalaiset lintuharrastajat tekevät samaa kuin minäkin - käydessään turisti- tai työmatkalla jossain, katsovat vapaahetkinään eBirdistä, mitä hyviä lintupaikkoja on lähietäisyydellä. Ja saarten ja lahtien mosaiikkiin rakennetussa Helsingissähän niitä riittää.

Laajalahdella oli sellaisia nykyisin banaaleja lajeja kuin jalohaikaroita ja luhtakanoja. Sorsia, hanhia ja merimetsoja yhä pyörii.

Esplanadin puistoon oli ilmaantunut lapinpöllö, mutta kun siitä luettuani seuraavana aamuna menin sinne toiveikkaasti, pöllöä ei enää ollut. Ei ollut myöskään sitä satojen valokuvaajien sumaa, joka puistoon ryntäsi silloin, kun pöllö oli paikalla. Oli vain yksi nuorimies, joka näki kiikarini ja kysyi, onko pöllöä näkynyt - ei näytä olevan enää täällä, sanoin. Oletettava sijainti olisi Keskuspuiston alueilla vai liekö jatkanut saarille.

Päätin kiertää Töölönlahden. Eihän sitä koskaan tiennyt. Siellä näkyi paljon haapanoita ja tukkasotkia, joku silkkiuikkukin vielä, ja ruovikon laitaa nyki liejukana - sekin nykyään jalohaikaran tavoin banaali laji Etelä-Suomessa. Ennen olivat kovin harvinaisia, paitsi Finnoossa. Töölönlahden maisemat olivat kauniit: ruskan värejä, vanhoja lehtipuita. Join kahvit taiteilijakahvilan terassilla.

Lähimetsän pihlajat ovat tyhjiä, marjat syöty. Niinpä myös räkättiparvet hajaantuvat ja katoavat jonnekin muualle. Mustarastaita jää aina talveksikin. Tänään koiranulkoilutusreitillä tuli vastaan ilahduttava pyrstötiaisparvi sekä myös vihervarpusia.

Grillasimme viikonloppuna hyvin marmoroitua naudanlihaa uzbekkilaisella punaviinillä. Kehuin Taškentissa uzbekkilaista Saperavia (kuuluisasta georgialaisrypäleestä), mutta vielä paremmaksi osoittautui Khindogni, joka on tehty alkujaan Karabahista kotoisin olevasta rypälelajikkeesta. Khindognia viljellään pääosin Armenian ja Azerbaidžanin rajaseuduilla, etenkin Karabahissa, tuossa mustassa puutarhassa, mutta onpa se näemmä kylvetty otolliseen maaperään myös kaukana Kaspianmeren tuolla puolen Turkestanissa.

Ruskan väreissä

Palattuani Turkestanin lihapatojen äärestä Helsingin vyönkiristelyyn olen käynyt päivittäin kävelyillä lähimetsässä koiraa ulkoiluttamassa ja saanut nähdä maiseman muuttuneen keltaiseksi ja vähittäin kohti ruskeaa. Viime yönä lämpötila meni pakkasen puolelle ja aamulla lähimäellä oli kuuraa maassa. Aurinko kuitenkin yhä valaisee metsiä ruskan läpi siivilöityvin valokeiloin, ja maisema on siksi silmiä hivelevän kaunis.

Rastasparvet ovat yhä tyhjentämässä pihlajia ja marjovia pensaita. Suurimmaksi osaksi räkätti- ja mustarastaita, mutta yhä näkee melko paljon myös punakylkirastasta ja eilen viimeksi tuli yksi kulorastas vastaan. Laulurastaat lienevät jo kaikki menneet. Räkätti- ja mustarastailla on symbioottinen työnjako, koska räkättirastas viihtyy korkeammalla ja pudottelee paljon marjoja maahan. Mustarastaat taas viihtyvät maassa ja poimivat puista pudoteltuja marjoja. Ensimmäiset tilhetkin näyttäytyivät pari päivää sitten.

Koirareitillä näkee ja kuulee nyt myös paljon punatulkkuja, viherpeippoja ja tiklejä. Tiklit pölähtävät joka päivä lentoon samalta pieneltä pientareelta, koska siinä kasvaa muutama iso ohdake. Punatulkku on laji, joka onnistuu jotenkin aina olemaan melkein näkymätön koko kesän, mutta syksyn tullen niiden haikea vihellys on tuttu ääni metsissä.

Olen käynyt muutamia kertoja linturetkillä Vanhankaupunginlahden ympärillä. Lammassaaren ruovikoista löysin myöhäisen sinirinnan ja tunnistamattomaksi jääneen tummanruskean pienen kertun, joka nyki pyrstöään peukaloismaisesti pystyyn ja sanoi tyrrrt monta kertaa, ennen kuin katosi ruovikkoon. Siitä jäi kummalliset silkkikerttusfiilikset ja olisi ollut kiva nähdä se kunnolla ja saada kaikki tuntomerkit talteen, sillä se ei oikein sopinut mihinkään kotimaiseen lajiin. Niittyjen yllä oli sinisuohaukka. Rannassa vielä kymmenittäin töyhtöhyyppiä, runsain parvin sinisorsia ja taveja, ja muutaman kymmenen valkoposkihanhen kerääntymä. Lahdella olevassa saaressa merimetsoyhdyskunta oli yhä tupaten täynnä lintuja.

Tapasin pitkospuilla eläköityneen itäsuomalaisen lehtorin, joka oli tullut ostaneeksi somessa joltakulta Lammassaaressa sijaitsevan punaisen mökin ja rehasi nyt sinne työntökärryillä tavaraa vähän kerrallaan. Päivitteli lintutornien kansainvälisyyttä, kun siellä kuuli yhtenään englantia, ranskaa ja espanjaa.

Eilen tapasinkin lahden toisella puolella Hakalanniemessä argentiinalaisen nuorukaisen, joka oli ollut töissä Argentiinan tutkimusasemalla Antarktiksella ja tavannut siellä suomalaisnaisen, jonka perässä oli päätynyt Helsinkiin. Sanoin, että kylmät paikat taitavat vetää häntä puoleensa, kun Antarktiksen jälkeen päätyy Suomeen. Kerroin omista matkoistani Patagoniaan, Valdésin niemimaalle ja Andien Barilocheen.

Kansainvälinen oli myös entiseen Gardenian kasvihuoneeseen muuttanut panimoravintola, jossa oli todella hyvät pizzat. Viikki taitaa muutenkin olla Otaniemen ohella Helsingin kansainvälisimpiä paikkoja opiskelijoiden ja tutkijoiden takia, joten ei ihme, että näiden lähellä olevat Vanhankaupunginlahden ja Laajalahden lintutornitkin ovat niin kansainvälisiä paikkoja.

Viikin pelloilta löysin kirvis- ja peippoparvia. Rannoilla oli sorsia, taveja ja tukkasotkia. Isokoskeloita röhki lahdella. Merimetsoyhdyskunta suoritti muodostelmalentoja - ehkä nekin ovat vähitellen aikeissa liikahtaa etelän suuntaan. Korkealla taivaalla meni isoja hanhiauroja, mutta liian korkealla lajin tunnistamiseksi. Auringon laskiessa Purolahden pelloilla laidunsi metsäkauriita ja kettu jolkotteli uteliaasti edelläni. Asiaan kuuluvasti myös korppi kävi katsastamassa minut.

Ilmassa on haikeutta monellakin tapaa. Linnut hupenevat, yhä useampi laji katoaa maisemasta, vaikka toki lähimetsän tiaiset, käpytikat, harakat ja varikset jäävät. Puolisoni on lähdössä seuraaviksi viikoiksi Välimeren maisemiin perheensä luo, jossa ei ole käynyt kahteen vuoteen. Minä sen sijaan jään tänne kylmenevään pohjoiseen koiran huoltajaksi. Luin viime viikkoina loppuun Ursula Le Guinin Tales from Earthsean sekä Toni Stenströmin Puolan ja Suomen.

Taškentissa

Pian Keski-Euroopasta palaamiseni jälkeen osakseni tuli työmatka, joka suuntautui Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin. Maanantaista torstaihin oli tiivistä työohjelmaa aamusta iltaan ja perjantaina lensin Istanbulin kautta takaisin Helsinkiin. Lähdin kuitenkin viisaasti Taškentiin jo lauantaina. Välilasku Istanbulissa ja sitten Azerbaidžanin ja Kaspianmeren yli Keski-Aasiaan, välttäen Venäjän, Iranin ja Afganistanin ilmatilat. Saavuin perille vasta puoleltaöin ja aikaa tuhrautui Taškentin lentokentällä valuutan saamiseen ja suomalaisen luottokortin avaamiseen, jotta se olisi suostunut toimimaan maassa. Niinpä olin hotellillani vasta kahdelta yöllä. Yhtä kaikki tämä antoi minulle mahdollisuuden vapaapäivään sunnuntaina, jolloin saatoin katsella yhden päivän verran Taškentia.

Koululaisesta saakka olen ollut kiinnostunut silkkitien maista ja halunnut käydä legendaarisissa Samarkandissa, Buharassa, Kokandissa ja Hivassa, jotka kaikki sijaitsevat nykyisen Uzbekistanin alueella. Joitain vuosia sitten Uzbekistan avautui länsiturismille ja sääti viisumivapauden useimmille eurooppalaisille, mm. suomalaisille. Matkailualalla toimiva pikkuveljeni ehtikin jo sinne ja kävi läpi kaikki nuo historialliset kaupungit. Oma matkailuni Keski-Aasiassa on kuitenkin rajoittunut Kirgisistaniin, Afganistaniin ja yhteen päiväretkeen Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn. 

Afganistanissa kävin useaan otteeseen työasioissa vuonna 2002 ja asuin kokonaisen vuoden 2012-2013. Jälkimmäisestä ajasta löytyy merkintöjä myös tästä blogista (tai Sudenhuutelijan päiväkirjojen ensimmäisestä osasta Arabikeväästä Afganistaniin). Kirgisistanin matkani syyskuussa 2001 sen sijaan tapahtui ennen kuin ryhdyin pitämään blogia tai muitakaan päiväkirjoja, paitsi muistivihkoja, joista suurin osa on sittemmin tuhoutunut tai pitänyt tuhota turvallisuussyistä ajanjaksoina, joina minulla ei vielä ollut pysyviä turvataloja (normaali-ihmisten kielellä kotia). Satuin olemaan Ferganan laaksossa, Kirgisistanin silkkitiekaupungissa Ošissa silloin, kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut World Trade Centeriä ja Pentagonia vastaan tapahtuivat Yhdysvalloissa.

Nyt palasin pitkän tauon jälkeen Ferganan laaksoon, jossa myös Taškent sijaitsee. Sunnuntai oli liian lyhyt aika, että olisin ehtinyt 306 kilometrin päähän Samarkandiin, jonne olisi ollut viiden tunnin ajomatka. Pikajunayhteydellä sen olisi voinut tehdä päivässä ja palata samana iltana, mutta jätin suosiolla Samarkandin ja Buharan tulevaan kertaan, jolloin toivottavasti palaan Uzbekistaniin yksityisesti. Sen sijaan tutustuin sunnuntain ajan Taškentiin, joka sekin oli paljon miellyttävämpi kaupunki kuin vanhentuneet mielikuvani.

*   *   *

Arojen keitaassa sijaitsevan kaupungin nimi oli keskiajalle saakka Tšatš tai Tšatškand, josta nykyinen turkinsukuinen nimi juontaa. Se oli persialaisen Khorezmin valtakunnan osana, kunnes Tšingis-kaanin mongoliarmeija hävitti sen vuonna 1219. Timur Lenkin vallan aikana 1300-luvulla Taškent jälleenrakennettiin ja sai uuden elämän osana timuridien imperiumia. Noihin aikoihin Taškentiin asettui myös suufilaisia veljeskuntia. Timurididynastian seuraajat, turkinsukuiset šaibanit, joita nykyuzbekit kohtuullisen hyvin perustein pitävät kansallisina esi-isinään, tekivät Taškentista merkittävän, kunnes menettivät sen kazakkihallitsijoille 1500-luvun lopussa. Heidän jälkeensä ennen 1700-lukua valta siirtyi jälleen uzbekeille (tai siis turkkilaisille, joita myöhemmin tultaisiin kutsumaan Özbek-kaanin mukaan), ja Taškent muodosti sitten joksikin aikaa itsenäisen kaanikunnan.

Taškent tunnettiin vauraana kauppakaupunkina, mutta se joutui vahvemman Kokandin kaanikunnan alaisuuteen 1800-luvun alkajaisiksi. Kokandin kaanikunta ja Buharan emiirikunta kiistelivät Taškentin ja sen verotulojen hallinnasta vuonna 1865, jolloin Venäjän imperiumin armeija oli vyörynyt etelään ja kenraali Mihail Tšernjajev valtasi kaupungin yllätyshyökkäyksellä, jollaiseen taškentilaiset eivät olleet valmistautuneet, vaikka olisihan heidän pitänyt tuohon mennessä jo tietää, mitä moskoviitit olivat miehiään.

Venäjän keisarikunta teki Taškentista vallatun Turkestanin pääkaupungin. Turkestan jaettiin nykyisin tunnettuihin valtioihin vasta neuvostoaikana, seuraten neuvostoliittolaista kansatiedettä, joka pyrki venäläisten mahdollisen suureen yhtenäistämiseen ja muiden kansakuntien mahdollisimman suureen pilkkomiseen. Niinpä Keski-Aasian turkinsukuiset saivat neljä nimikkotasavaltaa - Kazakstan, Kirgisistan, Uzbekistan ja Turkmenistan - ja persiansukuisille jäi yksi: Tadžikistan. Aiempina vuosisatoina persialaiset ja turkkilaiset kulttuurivaikutteet olivat sekoittuneet ja oppinut väki puhui yleensä molempia, oppineimmat myös arabiaa.

Vaikka karttaa katsoessa voisi kuvitella, että Kazakstan on näistä valtioista merkittävin ja hallitseva, se on erittäin harvaan asuttu, joten Turkestanin väkirikkain ja kulttuurisesti dominoiva valtio on juuri Uzbekistan. Senhän alueella myös edellä mainitut historialliset hallintokaupungit sijaitsevat.

Özbek-kaani, josta myöhemmin uzbekkeina tunnettu kansa on saanut nimensä, oli Tšingis-kaanin jälkeläinen, Kultaisen Ordan kaani, joka hallitsi 1300-luvulla, Toktai-kaanin kuoltua. Hän oli kääntynyt buharalaisen suufioppineen vaikutuksesta islamiin ja oli vastuussa mongolitaustaisen hallitsijadynastian islamisoitumisesta ja turkkilaistumisesta. Hän soti Bysanttia ja bulgaareja vastaan Balkanilla saakka, hallitsi suurinta osaa nyky-Ukrainasta ja myös Venäjää aina Suomen porteille Novgorodiin saakka. Toisaalta hän suvaitsi ja jopa edisti kristinuskon leviämistä - ehkä hän koki sen varsin läheiseksi itse omaksumalleen islamille, tai sitten hänellä oli käytännöllisempiä syitä. Niinpä hän myös avasi kauppareittejä genovalaisille kauppiaille, jotka tuohon aikaan matkustivat silkkitielle. Marco Polohan oli kuvaillut alueen kauppareitit laajempaan länsimaiseen tietoisuuteen.

Uzbekistanissa ei voi välttää törmäämästä Alisher Navoin (Ali Sher Nava'in) nimeen. Tämä 1400-luvulla elänyt kirjailija, runoilija, valtiomies ja oppinut oli nimittäin tavallaan vastuussa uzbekkilaisen kulttuurin syntymisestä. Joten jos Özbek-kaani antoi uzbekeille nimensä, Navoi antoi heille kielellis-kulttuurisen itsetunnon. Keskiajalla ja vielä renessanssiaikana kulttuurikieli Anatoliasta Intiaan saakka oli persia. Persia oli runoilijoiden kieli, turkki taas soturikieli. Navoi argumentoi kuitenkin turkin kielen korkeakulttuurisen käytön ja kauneuden puolesta. Tuolloin alueella puhuttua turkkia ei tosin kutsuttu uzbekiksi vaan tšagataiksi.

*   *   *

Palataanpa kuitenkin vuoteen 2025 ja viime sunnuntaihin. Hotellini sijaitsi Yakkasarayssa, joka osoittautui varsin miellyttäväksi alueeksi - paljon kahviloita ja ravintoloita vähän joka makuun. Löysin esimerkiksi nostalgisen turkkilaisen kahvila-ravintolan Urfa Sofrasin, jossa nautin köfteä ja luin matkalukemisenani ollutta Toni Stenströmin Puolaa ja Suomea. Navoi-yliopiston liepeillä oli latinohenkisiä baareja ja italialaisia ravintoloita.

Yhtenä konferenssi-illoista lähdin kaupungille erään vanhan ystävän kanssa - tätä nykyä Brysselissä työskentelevän suomalaisnaisen - ja löysimme aivan fantastisen hyvän Caravan-ravintolan, jossa saimme pilahvia ja tirisevän rasvaista lammasta uzbekkilaisen Saperavi-viinin kera. Ilmeisesti georgialaiset ovat viime vuosikymmenen aikana ehtineet investoida myös Uzbekistanin viinintuotantoon, kuten tekivät aiemmin Etelä-Ukrainassa.

*   *   *

Menin sunnuntaiaamuna Taškentin kasvitieteelliseen puutarhaan, joka on oikeastaan suuri metsäinen puistoalue, jonka vieressä sijaitsee myös eläintarha. Tavoitelajejani siellä olivat keidastiainen, keltarintatiainen ja valkosiipitikka, kolme endeemistä Turkestanin lajia. Löysin näistä varsin helposti kaksi ensimmäistä, mutta ne eivät olleet eliksiä, koska olen nähnyt kummatkin tiaiset jo aiemmin Kirgisistanissa. Keidastiainen on oikeastaan talitiaisen turkestanilainen versio ja keltarintatiainen puolestaan valkopäätiaisen. Usein ne redusoidaankin näiden alalajeiksi. Keidastiaisen latinalainen nimi merkitsee buharantiaista, englanninkielinen nimi taas turkestanintiaista. Valkosiipitikkaa en valitettavasti löytänyt.

Vehreissä lehdoissa oli sentään jonkin verran muuttolintuja: idäntiltaltteja, kashmirinuunilintuja ja vuorihernekerttuja. Yllätyksekseni löysin sieltä myös peippoja, jotka näemmä ovat säännöllisiä talvehtijoita Taškentin alueella. Mustarastaat osoittautuivat aivan samaksi lajiksi kuin Euroopassa.

Seurasin sitten päivän mittaan Anhorjokea tullen kävelleeksi toistakymmentä kilometriä koko kaupungin halki. Anhorin varsilta löytyi mm. suuria parvia mustavariksia ja naakkoja. Yksittäisiä variksia ja idännokivariksia oli molempia, eli Uzbekistan on myös välivyöhykettä, jossa sekä harmaatakkiset että mustat varikset liikkuvat. Kuningaskalastajan löysin sekä Anhorilta että kasvitieteellisen puutarhan kanavilta. Molemmilta paikoilta löysin myös suuria parvia sepelkyyhkyjä, jotka olivat samaa rusosepelistä casiotis-alalajia, joka talvisin pelmahtaa Pakistaniin. 

Muuten Taškentin lintumaailma oli melko köyhää. Pihamainoja, harakoita ja puluja oli joka paikassa, siellä täällä saattoi nähdä pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä tai turkinkyyhkyjä. Kaiken kaikkiaan lajeja oli kuitenkin hyvin vähän - koko viikon saldoksi jäi vain 25 lintulajia.

Anhorin varren kävelyreiteillä on myös näyttävä vesiputous, jonka kohdalle kartalla oli merkitty Soy boyi. Tämä ei merkinnyt länsimaista uusoikeistoa kiihottavia soijapoikia, vaan virranparrasta. Amerikkalaisen uusoikeiston kehittämän soijateorian mukaan vihervasemmisto pyrkii emaskuloimaan miehet kasvisruoalla pehmeiksi, naisvaltaan alistuviksi ja vähitellen homoutuviksi soijapojiksi. Anhorin virranparras oli paikoin romahtanut ja vanhalle, alempana kulkeneelle partaalle oli syntynyt otollisen romanttisia paikkoja nuorison olut- ja vesipiippupiknikeille ja selfieiden ottamisille.

*   *   *

Sunnuntain pitkillä kävelyilläni ja jonkin verran konferenssipäivien vapaina hetkinä näin myös kaupungin ihmispuolta. Uzbekistan on kehittynyt häkellyttävän paljon viimeisten 10 vuoden aikana. Se ei ole enää sama maa kuin Karimovin aikana. Vaikkei se edelleenkään ole mikään demokratia, vaan presidentti sukulaisineen hallitsee sekä politiikkaa että bisnestä, se on kuitenkin muuttunut hyvinkin moderniksi ja kaupallisesti vilkkaaksi. Salaisen poliisin näkyvä läsnäolo on vaihtunut digitaaliseen urkintaan, kuten muuallakin Kiinan vaikutuspiirissä.

Kulttuurisesti Taškent on monen maailman välissä: siinä sekoittuvat turkkilainen, venäläinen, vanha persialainen ja uusimpana kerrostumana itäaasialainen kulttuuri. Uzbekkeja on kaupungin väestöstä yli 75 %, mutta monet vähemmistöt näkyvät ja kuuluvat. Venäläisiä ja ukrainalaisia on todellisuudessa paljon enemmän kuin viralliset tilastot kertovat, koska heitä on tullut tännekin varsin paljon pakoon Venäjän sotaa Ukrainassa. Osa varakkaammista venäläisistä liikkuu kaikenlaisilla passeilla vältelläkseen kutsuntoja ja milloin mitäkin - esimerkiksi lentokoneessa Istanbuliin oli iso ryhmä venäläisiä Maltan passeilla. Venäläisten ja ukrainalaisten lisäksi merkittävä vähemmistö ovat tadžikit, joita on sekä historiallisia kerrostumia että neuvostoajan jälkeen vierastyöläisinä saapuneina.

Neuvostoajan peruina Taškentissa on myös Keski-Aasiaan karkotettuja krimintataareja, korealaisia ja saksalaisia. Korealaisilla on jopa oma kaupunginosa. Kaupungilla näki myös varsin paljon eteläaasialaisia, joista monet saattavat olla lukuisten uusien yksityisten yliopistojen opiskelijoita.

Uzbekit itsessään ovat ulkonäöltään varsin monimuotoinen kansa. Heihin mahtuu eurooppalaispiirteisiä, turkkilaisen näköisiä ihmisiä, jotka ovat pitkiä ja vankkarakenteisia, ja iraanisen näköisiä, lyhyitä ja sirompia. Joillain on aasialaisille epätyypilliset kiharat hiukset, muistuttaen seemiläistä, kun taas useimmat ovat suorahiuksisia ja silmät ja kasvonpiirteetkin usein itäaasialaisia. Vasta ihmisen nimen nähdessään saattoi usein päätellä, oliko kyseessä etninen uzbekki, venäläinen vai jokin muu.

Kulttuurien sekoittuminen näkyy myös kaupunkikuvassa ja ravintoloissa. Sekä uzbekkien käyttämiä latinalaisia aakkosia että kyrillitsaa näkee paljon - arabialaisia aakkosia ei näy, ellei mene moskeijaan. Liike-elämässä näkyy paljon turkkilaisia yrityksiä ja monet uzbekit ovat opiskelleet stipendeillä Turkissa. Suomalainen Tikkurilakin osui silmiin. Myös georgialaisia ja azerilaisia ravintoloita oli siellä täällä.

Taškent on pääkaupunki, joten sitä ei voi suoraan verrata koko Uzbekistaniin, mutta vaurastumista ei voi olla huomaamatta. Se näkyy esimerkiksi kaikkialla käynnissä olleessa rakentamisessa ja lukuisain aiemmin neuvostolaisten kaupunginosien näyttävässä ehostumisessa. Kokonaan uusi, ulkoisesti melkein Dubain tyyliä edustava kaupunginosa viiden tähden hotelleineen, kitšipuistoineen, ostareineen ja hallintorakennuksineen on kohonnut kaupungin uuteen pohjoiseen keskustaan. Perinteisempää löytyy basaarialueelta tai jo mainitsemastani Yakkasaraysta.

Nuorisoa on paljon - väestönkasvu on Tadžikistanin jälkeen entisen Neuvostoliiton nopeinta. Vaurastumisesta huolimatta Uzbekistan ei kykene tuottamaan työpaikkoja yhtä nopeasti kuin se pukkaa ilmoille nuorisoa. Niinpä monet lähtevät siirtotyöläisiksi Turkkiin, Venäjälle ja Azerbaidžaniin, englannin kielitaitojen karttuessa ehkä jatkossa myös Persianlahden arabimaihin.

Syysmuuttajia

Lokakuu on käynnistynyt ja onkin Euroopasta palattuamme selvästi syksyisempää. Keltaiset ja punaiset värit valtaavat alaa lehtipuissa.

Pari päivää sitten koiraa ulkoiluttaessa olivat marjansyöjät saapuneet tyhjentämään punaisina notkuneita pihlajia lähimetsän täydeltä. Uhrikallioiden pihlajissa mesoi satoja räkättejä, kymmeniä mustarastaita ja myös parvittain kottaraisia, joita harvemmin Kurkimäessä näkee.

Samana päivänä lähiön ylitti komeasti myös jalohaikara, suomalaisen lintumaailman nopeasti yleistynyt laji, joita nykyisin jo pesii Suomessa parissakin paikkaa ja loppukesäisin ja syksyisin kiertelee kosteikkojamme suurin joukoin. Sisä- ja Pohjois-Suomessakin nähdään jo isoja parvia.

Tänään yli meni suuri aura metsähanhia, nykyisin kahtia splitatun lajin tundraversiota. Iki-ihanain valkoposkihanhien säännölliset ylilennot näyttävät sen sijaan loppuneen, kun suurin osa lienee jo muuttanut johonkin etelämmäs. Toinenkin uusi arktinen pihapinna löytyi tänään lähimetsästä: isokäpylintu, joka oli vieläpä laulutuulella. Siitä on vain muutama päivä, kun pikkukäpylintuja liikkui samassa metsässä parvena.

Eilen kävin katsastamassa syysmuuttotilannetta myös Laajalahdella. Suurin osa kahlaajista oli kadonnut - vain parikymmentä töyhtöhyyppää ja pari taivaanvuohta jäljellä. Suurin osa kahlaajista lienee jo nyt Välimeren ja Länsi-Euroopan rannoilla. Töyhtöhyyppienkin pääjoukot näyttivät vaappuvan etelää kohti satapäisinä parvina Liettuan ja Puolan tasangoilla, kun viime viikolla niiden läpi ajoimme. Kuoveja en ole nähnyt aikoihin.

Sen sijaan sorsia oli yhä parvittain. Lapa- ja jouhisorsat olivat kadonneet, haapanoita ja taveja oli vielä varsin paljon - sen sijaan sinisorsia ja telkkiä oli tullut paljon lisää. Telkkien joukosta löytyi naaras lapasotka ja tukkasotkaparvesta puolestaan uros. Lapasotka on minulle todella hyvä laji, koska se on Suomessa esiintymiseltään kovin merellinen.

Ruovikoissa mekasti myös useampia luhtakanoja, osa niistä riidellen ahkerasti. Nokikanojen määrät sen sijaan näyttävät romahtaneen. Tarkkaa syytä niiden vähenemiseen nimenomaan Suomessa en ole vielä löytänyt mistään. Lievätkö kärsineet samoista syistä kuin sukupuuton partaalle Suomessa romahtanut punasotka?

Vielä näkyy lähimetsässä punarintoja ja pari päivää sitten tiltaltteja, mutta suurin osa hysyistä on jo lähtenyt. Tilalle on tullut lisää vihervarpusia ja edellä mainittuja käpylintuja.

Ensimmäiset pari apulialaista ja määriläistä viinipulloa ovat tulleet käytetyiksi ungulaattien lihan grillaamisen yhteydessä.

Syyskuinen matka Keski-Eurooppaan

Olin syyskuun kaksi jälkimmäistä viikkoa rengasmatkalla Keski-Euroopassa puolisoni ja koiramme kanssa. Lähdimme ja palasimme sunnuntaina. Matkan varsinainen tarkoitus oli osallistua erään keinoälyä tutkivan ystäväni 50-vuotissyntymäpäiville, jotka tämä järjesti pienessä Pavlovin kylässä Ala-Määrissä Tšekissä. Suurin osa vieraista tuli sinne Suomesta eri teitä pitkin - ketkä Wienistä, ketkä Krakovasta käsin.

Me matkustimme pitkän kaavan kautta, jotta ehtisimme tänäkin vuonna tekemään kunnollisen Euroopan-matkan. Siksi sekä menolle että paluulle oli varattu viikko. Tšekki oli yksi harvoja Euroopan maita, joissa puolisoni ei ollut vielä käynyt. Minulle kaikki Euroopan maat tulivat täyteen käydessäni vuonna 2018 Maltalla, joka oli viimeinen itseltäni puuttunut Euroopan maa. Matkanteko oli rauhallista siksikin, että suurimman osan matkaa puolisoni teki iltaisin etätöitä Suomeen.

Kävin ennen matkaa Laajalahdella katsastamassa suomalaisen syysmuuton tilanteen ja olihan siellä vesilintua ja kahlaajaa läsnä monilajisesti, paremmin kuin niillä paikoilla, joilla matkan aikana pysähdyimme luontoa tai lintuja katsomaan. Pärnussa majoituimme ensimmäiseksi matkayöksi paikkaan, josta näki suoraan Pärnun rantaniityille, mutta sää oli sateinen ja synkeä. Aamukävelyllä sentään näkyi ruovikoissa jalo- ja harmaahaikaroita ja kuului viiksitimaleiden pingispallottelua. Tyrnit marjoivat oransseina. Kävimme hiljaisessa ja sateisessa Pärnussa yötä myöten syömässä erinomaisessa pizza- ja pastapaikassa Steffanissa. 

Maanantaina ajoimme Latviaan ja etelää kohti ja sää muuttui inhimillisemmäksi. Kävimme perinteisellä rantapysähdyksellä Vitrupen rannoilla Salacgrīvan eteläpuolella ja siellä menikin ohi kaikenlaista kivaa, kuten kalasääksi, kaksi räyskää ja nuolihaukka. Sukkar-koiramme kirmasi iloisena pitkin hiekkarantoja ja meren tuivertamia hiekkadyynejä. Riian esikaupungeissa kävimme ostarilla, mutta suuntasimme sitten perinteisen suunnan sijaan Jelgavan kautta kohti Šiauliaita, koska halusin näyttää puolisolleni Šiauliain lähellä kohoavan Ristikukkulan. Ristikukkulan takana olevassa purossa oli kuningaskalastaja. Hemppoparvia pyöri niityillä. Šiauliaissa kävimme illallisella pihviravintolassa.

Seuraavana päivänä ajoimme Liettuan maaseutua kohti Kaunasta ja Kaunaan sivuitse Marijampolėen, jossa kävimme hampurilaisilla ennen matkan jatkamista Puolaan. Jotta näkisimme Puolassa uusia kaupunkeja, joissa emme olleet aiemmin pysähtyneet, kävimme leipomo-kahvilassa Ełkissä ja menimme illaksi Ostrów Mazowieckaan hotelliin, joka toimi samalla Puolan miehitetyille itäalueille omistautuneena museona. Jokainen huonekin oli omistettu jollekin entiselle puolalaiskaupungille, joka nykyisin sijaitsee Ukrainassa, Valko-Venäjällä tai Liettuassa sen seurauksena, että toisen maailmansodan jälkeen Stalin siirsi Puolaa länteen kaapatakseen 40 % Puolan pinta-alasta Neuvostoliitolle ja liittääkseen puolestaan saman verran Saksan alueita uuteen Puolaan, niin että Itä-Puolan miehitettyjen alueiden asukkaita asutettiin saksalaisista tyhjennettyyn uuteen Länsi-Puolaan. Tosin tuo Länsi-Puola tunnetaan myös Vanha-Puolana ja Iso-Puolana, koska raja on siirtyillyt historian saatossa ennenkin. Ostrówin kaupungissa, joka ei ollut kovin mainitsemisen arvoinen, vaikkei epämiellyttäväkään, kävimme matkan aikana mennen tullen ruokaostoksilla.

Keskiviikkona ajoimme halki Masovian tasankojen ja Vähä-Puolaan, jonka pääkaupunki Krakova on oma suosikkikaupunkini Puolassa ja myös prinssi mieltyi siihen suuresti. Vietimme Krakovassa kaksi yötä. Ensimmäisen päivän iltana ja toisen aamupäivänä vanhassakaupungissa, toisen iltana juutalaiskaupunginosa Kazimierzissä. Tapasimme myös vanhan ystävämme, puolattaren, joka on Itä-Aasian asiantuntija ja nykyisin tekee samoja hommia kuin puolisoni. Baltian maiden kallistuttua uhkaavasti, on Puola säilynyt pohjoisen Euroopan edullisimpana maana, joten siellä saa aina syödä ja juoda hyvin. Majoituspaikkammekin oli Krakovassa aivan ytimessä, minuuttien kävelyetäisyydellä sekä vanhastakaupungista että Kazimierzistä.

Perjantaina jätimme haikein mielin Krakovan taaksemme ja suuntasimme kohti Tšekkiä, jota onneksi koskee sama kuin Puolaa - hinnat ovat todella edullisia ja mahdollistavat erittäin hyvän elämän, ainakin sille, joka saa tulonsa kalliista maasta. Mutta on elämä noissa maissa köyhillekin eläväisempää ja iloisempaa kuin Suomessa, paljolti juuri ruoan, juoman ja pienpalvelujen edullisuuden vuoksi, mikä tekee pikkukylistäkin, arki-iltaisinkin, eläväisempiä paikkoja kuin Helsingin keskusta perjantai-iltana.

Tämä päti myös matkamme seuraavaan tukikohtaan, määriläiseen Pavlovin kylään, jota ehkä suomalaisittain pitäisi kutsua pikkukaupungiksi, koska siellä oli useampia ravintoloita ja baareja kuin keskikokoisessa suomalaiskaupungissa. Saapuessamme suurin osa muista juhlavieraista oli jo asettunut sinne ja miehittänyt pari päivää viinikellareita ja keskusaukion oluttupaa. Liityimme seuraan hilpeään perjantai-iltapäivän ratoksi, vaikka varsinaiset juhlallisuudet tapahtuivatkin vasta lauantaina.

Ala-Määri on olutmaa Tšekin ainoaa varsinaista viinikulttuurialuetta, vaikka tokihan Prahankin ympäristössä viljellään viinejä. Määrin viinitilat keskittyvät enemmän valko- kuin punaviineihin, mutta kyllä siellä erinomaisia punaviinejäkin tehdään. Rypäleet ja viinien maut ovat lähellä Itävaltaa - ja melkein Itävallan rajallahan tuolla oltiin. Kyläkansa hillui, tanssi ja joi joka ilta paikalliskrouviensa terasseilla, sillä Pavlovissa asuessamme oli vielä aivan kesäistä.

Lauantaina ohjelmassa oli kierros viinintuottajan tykö sekä Novosedlyn kylän viinifestivaalit. Tulin kannattaneeksi paikallistaloutta hankkien neljä laatikollista viinejä Suomen syksystä selviämisen tueksi sekä muutamia maistiaispulloja lisäksi. Alueella on myös hyviä lintupaikkoja, Děvínin kalkkikivikukkuloita ja niiden rinteiden lehtimetsiä, joista löytyi kaikenlaista. Tulin havainneeksi Věstonicen tekojärven rannalla myös paikallisen pikkurarin - ampuhaukan. Se on Määrissä säännöllinen talvilintu, mutta yleensä ensimmäiset saapuvat vasta lokakuussa. Pääskyjä muutti alueella sankoin parvin siellä ollessamme. Tulin myös havainneeksi saman kuin Korsikalla, että viiniviljelmien kiurulajina oli kangaskiuru.

Sunnuntaina ajoimme paahteisessa helteessä Määristä Böömiin, Tšekin läpi kauas länteen, Prahaan, jossa majoituimme Michelin-palkitun italialaisen ravintola Puglian yhteydessä olevaan hotelliin. Eteläitalialaisen Puglian eli Apulian alueen viineistä tulikin määriläisten ohella matkan teemaviinejä, sillä niitä tuntui tulevan vastaan kaikkialla - ja niitä tuli myös tuoduksi pari laatikollista Suomeen Puolan edullisista Biedronka-lähikaupoista. Krakova ei jäänyt ainoaksi itäisen Keski-Euroopan kaupungiksi, johon puolisoni ihastui, sillä Praha ei jättänyt häntä kylmäksi. Kuinka olisi voinutkaan, kun Praha yhdessä Lyonin ja Torinon kanssa tunnetaan Euroopan maagisen perinteen kolmiona.

Oltuamme Prahassa lähdimme eräänlaiselle paluumatkalle, joka tosin kiersi Baijerin kautta. Ensin kävimme kuitenkin Pilsenissä eli Plzeňissä, kaupungissa, joka on antanut nimensä pilsnerille. Sää oli muuttunut yhdessä yössä helteisestä koleaksi ja sateiseksi, joten Pilsen ei ehkä antanut meille aivan parastaan, mutta olihan sielläkin hieno katedraali.

Illaksi ajoimme Saksaan, Baijerin puolelle ja Regensburgiin, jossa olen aiemmin käynyt 18-vuotiaana, koska minulla oli teininä siellä kirjeenvaihtajatar. Muistan, kuinka tämän isä aikoinaan ensi töikseen löi kouraani litran oluttuopin paikallisessa oluttuvassa, jossa soi nahkahousuhumppa. Oli sateista ja hiljainen arki-ilta, mutta Regensburgin vanhakaupunki on kyllä erinomaisen kaunis.

Seuraavana päivänä oli taas aurinkoisempaa ja ajoimme kohti seuraavaa kohdettamme Nürnbergiä, kun kahvihammasta alkoi kolottaa ja niinpä päädyimme miellyttävään leipomo-kahvilaan Lupburgin kylään ja koiran kanssa lenkille sen maaseudulle. Lupburgissa leipomon nenälävisteinen neitonen selitti meille, miksi Saksassa pitää aina kantaa käteistä. Matkalla pankkiautomaatille raksutti katolla mustaleppälintu.

Nürnbergissä kävimme markkinoilla, kirjakaupassa ja tapasimme marokkolaisen ystävämme, joka on šakkimestari-tyttöystävänsä kanssa muuttanut sitten viime näkemämme Erfurtista Nürnbergiin. Nykyisin hän työskentelee keinoälyhyödynteisen valvontaoptiikan paisuvalla alalla - sanoen haluavansa olla mieluummin tuon teknologian ohjaksissa kuin sen ohjattavana.

Nürnbergissä oli alkamassa kaupunkifestarit, joiden vuoksi koko kaupungissa ei näkynyt olevan ainoatakaan hotellia ilman kolminumeroisia hintoja, joten emme siksi jääneet yöksi sinne vaan ajoimme pohjoiseen Ylä-Frankenin metsiin ja niiden keskellä sijaitsevaan vanhaan pappilaan, jossa iäkäs pariskunta piti perin mukavaa majataloa huokeasti. Oltiin aivan pimeässä, tähtitaivas loisti koko komeudessaan ja aamulla sai seurata närhien puuhastelua terassille kurottuvan tammen terhojen kimpussa.

Närhiä näkyi muuten koko matkan ajan todella paljon, joten niillä taitaa olla iso vaellusvuosi. Närhi ansaitsee muutaman sanan tässä yhteydessä, koska kyse on Euroopan luonnon avainlajista, ehdottomasti yhdestä tärkeimmistä lintulajeista, jotka ovat muokanneet mantereemme historiaa. On nimittäin niin, että närhi elää symbioosissa Euroopan pyhän puun, tammen kanssa, ja on tammen pääasiallinen levittäjä. Tammenterhot ovat täydellisesti närhelle luotuja, mutta toisin kuin esimerkiksi orava, närhi ei niitä hyödyntäessään tuhoa suurinta osaa terhoista, vaan kätkee niitä suotuisiin paikkoihin ja unohtaa suuren osan kätköistään. Ja noista unohduksista versovat mahtavat puut, jotka vuosisataisina sitten ruokkivat mittaamatonta eurooppalaisen elämän voimaa.

Metsäpappilasta kävelyetäisyydellä sijaitsi Warmensteinachin kylä, mutta kun aamulla menimme sinne, siellä ei ollut mikään paikka auki. Kuin olisi aavekaupungissa oltu - sievässä sellaisessa tosin. Maisemat ja rakennuskanta muistuttivat Itävaltaa ellei peräti Sveitsiä, minkä vuoksi aluetta kutsutaankin Frankenin Sveitsiksi.

Metsäisten ja kuvankauniiden maisemain kautta kävi tiemme seuraavaksi kohti Saksin osavaltiota ja Leipzigia, johon elokuinen uruguaylainen vieraamme oli kotiutunut aivan hiljattain saksalaisen tyttöystävänsä kanssa. Kävimme Tuomaankirkossa, törmäsimme kaupungin suurmieheen Johann Sebastian Bachiin joka kulmassa ja kuppilassa, ja kirjakaupassakin kävimme.

Leipzigin jälkeen suuntasimme takaisin kohti Puolaa ja vietimme unohtumattoman yön sleesialaisella hevostilalla Lubuszin voivodikunnassa, Połęckon kylässä (Polenzig). Hevosten ja koiramme lisäksi tilalla kirmasi töyhtökiuruja. Saimme erinomaiset ja edulliset megapizzat läheisen pikkukaupungin Rzepinin (Reppen) parhaasta pizzeriasta ja joimme Apulian viinejä.

Koska edellisellä Euroopan-matkalla Puolan halki palatessamme olimme viettäneet aikaa Wrocławissa (Breslau), tällä kertaa suuntasimme Iso-Puolan pääkaupunkiin Poznańiin (Posen). Hotellimme oli lyhyen kävelymatkan päässä vanhastakaupungista ja fantastisesta raatihuoneentorista. Viimeksi taisin viettää paremmin aikaa Poznańissa joskus 90-luvun lopussa, ollessani opiskelija Lundissa. Söimme taivaallisen hyvän liha-aterian apulialaisella viinillä. Puolisoni vieläpä vaati jättää tarjoilijattarelle 60 złotyn tipin.

Poznańissa tuettiin Ukrainaa näkyvästi lipuin ja lausein. Sieltä lähtiessämme meille tööttäsi liikennevaloissa naapuriauto ja veivasi ikkunansa auki elehtien meille vilkkaasti. Ehdin jo ihmetellä, että mitä nyt, mutta autoseurue halusikin vain ilmaista meille solidaarisuutensa ja huudahtaa Slava Ukraini!, koska karvanoppien paikalla autossani roikkuu saman lauseen sisältävä sinikeltainen Ukrainan tukinauha. Olivat kaiketi luulleet meitä ukrainalaisiksi. Huusin takaisin Herojam slava!

Varsovassa ehdimme myös viettää yhden hyvän iltapäivän. Puolisoni osti kultaa ja värähteleviä kiviä, puhumattakaan siitä, että puolalainen HalfPrice-ketju osoittautui suoranaiseksi aarreaitaksi hintoineen. Yövyimme toistamiseen ostrówilaisessa museohotellissa ja lastasimme auton täyteen elintarviketäydennyksiä Biedronkassa. Kävimme samoilemassa parissa metsässä, eräässä Ełkin liepeillä (Nowa Wieś Ełckassa) ja toisessa Suwałkin ulkopuolella: Wigryn kansallispuistossa aivan Suwałkin kaupungin itäpuolella. Edellisessä oli viitatiaisia, jälkimmäisessä Suomesta katoamassa olevia hömötiaisia. Pähkinänakkelit huutelivat. Emme malttaneet olla täydentämättä tulevan talven hätävaroja vielä muutamalla kassilla Suwałkin Biedronkassa.

Jos Suomeen saataisiin Biedronka ja vielä Carrefour päälle, elämänlaatu paranisi erittäin merkittävästi. Lidl on jonkinlainen valo pimeydessä, mutta Suomi kaipaisi edelleen mittavasti enemmän kilpailua ja vähemmän tukkukartelleja, jotta elämä palaisi pohjoisen maamme suoniin.

Puolassa ja Baltiassa oli paljon sotilasajoneuvoja liikkeellä. Ei ihme, sillä Krasnovin valtaannousun myötä Mordor on rohkaistunut eskaloimaan sotaansa koko länsirintamalle. Matkamme aikana perivihollinen hyökkäsi drooneilla Puolaan, Viroon, Romaniaan, Latviaan, Tanskaan ja kyberiskulla Brysselin lentokentälle. Puola ja Suomi ovat nyt Euroopan sotilaallisia suurvaltoja, vaikkei Suomi olekaan sitä vielä ymmärtänyt - eikä laittanut ammus- ja droonitehtaita huutamaan hoosiannaa koko Euroopan tarpeisiin. Suomella olisi kaikki rahkeet täyttää tuo tehtävä, paitsi miehiä, joita maallamme ei ole (ja jos on, he ovat ongelma, joille pitää syytää toimeentulotukea).

Liettuassa pysähdyksemme rajoittuivat paluumatkalla vain erääseen maaseutukahvilaan, jossa oli meneillään reipas laulelu jonkin merkkipäivän vuoksi. Latviassa soimme tällä kertaa perinteiselle ostospysäkillemme Bauskalle yöpymisen, mutta ei suurta ostosretkeä, koska Latvian hinnat ovat kohonneet uhkaavasti, kuten koko muunkin Baltian. Puola on nyt paljon edullisempi. 

Vitrupen rannoilla pysähdyimme tälläkin kertaa ja siellä oli tällä kertaa menossa mittava vaelluslintujen muutto: pyrstötiaisia pyyhälsi kymmenittäin, samoin kuusitiaisia ja suuria sinitiaisparvia. Muuttavien peippojen, järripeippojen, niittykirvisten ja monien muiden pikkulintujen parvia meni yli koko ajan.

Pärnuun ehtiessämme oli yhä vielä aurinkoista. Löysin Apollosta uuden Akunin-vironnoksen. Vaimõisassa kävimme luonnonsuojelualueella, jossa kasvoi suuria määriä pähkinäpensasta - ei ihme, että sieltä löytyi parvittain närhiä, pähkinähakki ja pari pähkinänakkelia - ja söimme pelmeenejä. Tallinnassa oli yhä seesteistä, mutta kun rantauduimme Helsinkiin, näkyi että täällä oli satanut. Kotimme tervehti meitä kuitenkin hyvässä kunnossa ja jopa Sukkar näytti olevan pitkästä matkanteosta niin voipunut, että nukkui suuren osan loppuiltaa rauhallisena olohuoneen lattialla.

Käärmeenpesästä Karjalaan

Elokuun loppu meni perheessämme hieman ankeissa tunnelmissa flunssan kourissa, eikä tauti vieläkään ole loppunut, vaan piinaa yhä hengitysteitä, limakalvoja ja aiheuttaa päänsärkyä. Koira toki ulkoilutettiin, ruokakaupassa piti käydä ja useina päivinä kävin läsnätöissä, vaikka se ehkä virhe olikin. Puolisoni tekee työnsä muutenkin melkein kokonaan etänä. Viikonlopun retkeilyt menivät kuitenkin sairastamisen vuoksi mönkään.

Tällä viikolla palasin läsnätöihin, mutta työmatkalla minua kohtasi onnettomuus: lukemisenani ollut kirja suomalaisen radiotiedustelun historiasta, Robert Brantbergin Käärmeenpesä, jäi vahingossa sporapysäkille. Palatessani myöhemmin sitä etsimään se oli jo lähtenyt jonkun muun matkaan. Toivottavasti kirja sivistää uutta omistajaansa. Kirjan nimi kuvasi sentään osuvasti paitsi tiedustelumaailmaa, myös nykyistä työnantajaani. Molemmilla toimialoilla suuri määrä inhimillistä ammattitaitoa ja lahjakkuutta tulee haaskatuksi hukkaan, kun lopulta ylätasolla jylläävät vallanpitäjäin banaalit oikut ja kaikenlaiset kummalliset pönöttäjät. Tiedusteluhistoriaa lukiessa saattoi ehkä löytää hieman lohtua siitä, että sama meno oli vielä hullumpaa Neuvostoliitossa ja natsi-Saksassa. Suomessa väärään aikaan oikeassa olemisesta joutuu epäsuosioon ja paitsioon - mutta noissa valtakunnissa, joiden toimet määräsivät myös Suomen kohtaloja, samasta joutui ammutuksi, hirtetyksi tai myrkytetyksi.

Ihmettelen toisaalta sitä juonittelun määrää, joka minuun on jaksettu kohdistaa, kun kuitenkin oikeassa olemiseni olivat sellaisia, että tänä päivänä ne ovat suomalaisen ajattelun ja uuden länsiliturgian valtavirtaa. Nythän tunnen usein olevani tylsä samanmielinen, kun vallanpitäjät ovat kilvan sitä mieltä, mitä olin jokunen vuosi takaperin, kun ajatukseni vielä torjuttiin Suomessa selkäydinreaktioin. Mutta kaiketi kyse ei olekaan siitä, mitä mieltä on, vaan kuka on.

Juonittelijat ovat yleensä perusluonteeltaan pelkureita ja siitä kai paljon pahaa juontaakin juurensa. He pelästyvät esimerkiksi kauheasti todetessani, että heille saattaa tapahtua asioita. Tämän tulkitaan olevan uhkaus, vaikkei se sitä ole - harvoin joudun tai edes vaivaudun itse kostamaan kokemiani vääryyksiä. Karma, kohtalo, tai mihin kukin uskookaan, hoitaa asian yleensä puolestani, ja se puolestaan johtuu siitä, millaisia nuo juonittelijat perusluonteeltaan ovat. Asiat, jotka heille tapahtuvat, johtuvat heidän teoistaan ja olemuksestaan, mutta eivät suinkaan tule minun kädestäni. Kannan toki yleensä astaloa mukanani, mutta se on puolustuksellinen, ei hyökkäyksellinen toimi.

Esimerkiksi se suomalainen lakimies, joka ilmoitti "ellette lopeta venäläisvastaista raportointianne Kiovasta, me lopetamme teidät", tuli myöhemmin tuomituksi aivan toisen, minua merkittävämmän henkilön uhkailemisesta ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa Moskovassa. Ja se suomalainen upseeri, jonka kunnian vuoksi henkeäni niin ikään uhattiin (vaikka uhkaaja myöhemmin pyysikin anteeksi ja myönsi minun olleen oikeassa kyseisen upseerin suhteen), sai myöhemmin vankilatuomion, joskin asiasta, jolla ei ollut mitään yhteyttä minuun tai työhöni. Nämä kaksi mainitsen siksi, että tapaukset olivat paljon julkisuudessakin. Oli pari muutakin, joita ei ole puitu julkisuudessa, mutta tietäjät tietävät.

Olennaista panna muistiin tästä on se, että kun totean, että joillekin ihmisille saattaa tapahtua jotain, se ei ole uhkaus, vaan empiirisluonteinen toteamus. Juonittelijoilla ja pahanpuhujilla on taipumus jossain vaiheessa sotkeutua omiin valheisiinsa ja jos siitä koituu seuraamuksia, vieläpä oikeudellisia tai terminaalisia, sillä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei ole mitään tekemistä minun vaatimattoman ja vähäpätöisen persoonani kanssa, vaan aivan muiden voimien. Itse pyrin päinvastoin seuraamaan omaa opetustani eli eristämään tuollaiset ihmiset mahdollisimman pitkälle pois omasta elämästäni, ja keskittymään niihin ihmisiin, jotka tuovat elämääni myönteisiä asioita ja iloa. Miksi tuhlata aikaa ja energiaa vihamiehiin? Sehän on pois niiltä, jotka tuon ajan ja energian ansaitsevat.

Sen verran on kuitenkin hyvä panna merkille, kuka koira älähtää, koska siitä voi yleensä päätellä, kehen kalikka on oikeutetusti kalahtanut.

Käärmeenpesän kadottaminen kompensoitui onneksi jo samana iltapäivänä iloiseen sattumukseen töistä kotiin palatessani. Kävi nimittäin niin, että kuulin Katajanokan Skönen terassin ohi kävellessäni mainittavan Mantsinsaaren, ja totesin saaren nimen lausuneelle rouvalle: "Mantsinsaari mainittu!" Kävi ilmi, että äidinäidinäitini ja hänen esi-isänsä olivat peräisin samalta Laatokan saarelta, joskin kahdesta eri kylästä. Rouvalla oli hallussaan divariharvinaisuus, Valto Peiposen Laatokan Mantsi - härkäuhrin saari, jota olen itsekin lukenut lähteenäni, joskin netistä imuroituna skannattuna paperinippuna, koska en ole alkuperäiskirjaa saanut käsiini. 

Vanhempamme tai isovanhempamme eivät koskaan palanneet miehitettyyn Karjalaan, mutta sekä pikkuveljeni että minä kävimme siellä toisistamme riippumatta 90-luvulla ja 2000-luvun alussa, aikana, jolloin Venäjä oli vielä nykyistä vähemmän vihamielinen paikka. Kävin myös Salmissa, joka aikoinaan oli Suomen valtioalueen ainoa kulttuurisesti ja kielellisesti itäkarjalainen, aunuslainen kunta. Mantsinsaari erityisesti oli tunnettu mystiikastaan - ja myös kirjan nimessä mainituista härkäuhreista, jotka jatkuivat 1900-luvun puolelle saakka. Äidinäidinäitini ja äidinäitini päätyivät evakkoina Pohjanmaalle. Karjalainen olen vain neljännekseltä perimääni, kun taas Pohjanmaalta on peräisin puolet juurista kummankin vanhemman puolelta. Viimeinen neljännes on etelärannikolta, johon isäni nimi ja tähänastinen oma elämäni minua yhdistävät.

Elonkorjuuajan alkaessa

Maisemassa on jo syksyn tuntu. Tervapääskyt ovat kadonneet taivaalta, muutkin hyönteissyöjälinnut hupenevat vauhdilla. Tihkuaa, harmaus ja hämärä valtaavat alaa, vaikka toisinaan aurinko yhä näyttäytyy ja muuttaa maiseman hetken ajan kesäiseksi.

Kuljen töissä keskustassa alakuloisena, vailla kiinnostusta mihinkään ja kasvot menettäneenä, etsien parempaa työmahdollisuutta - sellaista, jolla olisi varaa asua Helsingissä, tai sellaista, jolla pääsisi ostovoimaolosuhteiltaan edullisempaan paikkaan. Ensimmäisen viikon aikana saamani pari ehdotusta olisivat muuten myönteisiä, mutten näe, että kaksi aikuista ja koira voisivat elää niillä tässä kaupungissa. Jossain muualla kyllä.

Kävin puolisoni kanssa uudemman kerran Hvitträskissä, koska tuo mystinen paikka tarvitsi uusintavierailun ja puolisoni tarvitsi hyviä valokuvia uuteen työpaikkaansa. Suuren salin vapaamuurariasetelman (šakkiruudukko, pylväät, maljat, maapallo, sauvat, portaita valoon kulkeva hahmo) ääressä tapasimme Eliel Saarisen - omahyväisenä ja saavutuksiinsa viitaten - ja lastenhuoneessa konttausiässä olleen poikansa Eeron. Elielin kirjastossa oli kirjoja viidellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi. Elämänsä ehtoopäivinä Eliel vaikutti varsinkin Chicagossa ja Uudessa Maailmassa hän myös kuoli, koskaan palaamatta Suomeen. Hvitträskissä häälyy kuitenkin yhä viestejä ja näkyjä häneltä. Lohduttomia naisia ei kuitenkaan näkynyt ja paikan henki oli hyvä.

Ateriointia varten eteemme ilmestyi Kauklahdessa sijaitseva, puuhuvilassa oleva ravintola Cru, joten menimme sinne ja löysimme hämmästyttävää taidetta, joka puhutteli mitä syvällisimmällä tasolla. Samassa ilmestyi taaksemme vanhempi mies, ehkäpä paikan omistaja, joka kertoi taiteilijattaren olevan suomalainen nainen, ja löysimme hänen nimensä ja korttinsa: Ullariikka Rentola, taiteilijanimenä Keijupölyä. Maalaukset olivat tosiaan portteja ja täynnä runsautta. Taiteilijattaren sivut löytyvät helposti googlettamalla ja siellä on paljon juttua, joka ei enää maalaukset nähtyämme yllättänyt meitä lainkaan.

Kun vajaata viikkoa myöhemmin kävimme uudelleen Crussa, Ullariikan näyttely oli vaihtunut toiseen taiteilijattareen. Rentolan työt eivät kuitenkaan meiltä unohdu; ehkäpä ne tulevat vielä jokin päivä vastaan uudelleen.

Aivan lähellä oli pieni metsäalue ja sen keskellä Palolampi, jonka ympäri kiertää luontopolku. Käyskentelimme seesteisen lammen ympäri. Ehkäpä läpikuultavat nymfit nousivat lammesta tanssimaan sen pinnalle, heittäen puolisolleni tervehdyksensä - tai sitten ei.

Kun perjantaina kävimme uudelleen syömässä samassa ravintolassa, päätimme sen jälkeen ajaa sinne, minne tie meidät johdattaisi. Espoon ja Kirkkonummen maaseudulla näimme pitkäsarvista karjaa, joka iltausvassa muistutti muinaisista arovisenteistä, ja tien yli matalalla pyyhältävän ampuhaukan. Ampuhaukka, Euroopan pienin jalohaukka, on englanninkieliseltä nimeltään Merlin.

Viikonloppuna kävimme hyvässä Turun kaupungissa, jossa Aura hiljaa virtasi ja sekä satoi että paistoi. Kävimme tuomiokirkossa, joenpartaan pizzeriassa, Koulussa ja käyskentelimme Auran varsia ylä- ja alajuoksuun. Oli varsin hiljaista, vaikkakin kansainvälisten opiskelijoiden määrä pisti silmään. Baarissakin kuuli lähinnä ranskaa ja skoonea. Turku on sielukas kaupunki ja tuntuu aina toisenlaiselta kuin muut Suomen kaupungit. Minulla on pysyvä nostalgia sitä kohtaan, vaikka asuinkin siellä vain noin vuoden ajan. Muistan sitä hyvällä. Tulin pohtineeksi, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin jäänyt sinne, enkä muuttanut Helsinkiin sittemmin seuraavat 21 vuotta elämästä ottaneelle työuralle.

On todella sääli, että maan vanhin kaupunki on rakennuskannan osalta niin tyystin tärvätty. Ensin Turun palo, sitten sodat ja lopulta sodanjälkeisten vuosikymmenten grynderit ja reaalisosialistinen rumentamisvimma. Turku olisi ansainnut sen, että siellä olisi vanhakaupunki.

Muuttomatkalla Pakistanista Qatarin kautta Suomeen luin 1700-luvun lopun Turkuun sijoittuvan suomalaisen dekkarin, Jyrki Heinon Kellarin. Hyvää historian havinaa. Arvostin myös useita sivuteemoja, kuten akateemisen elämän juomingit ja sitsit, esoteeristen salaseurojen kukoistus sekä Kustaa III:n murha ja senkin jälkeen jatkunut ylhäisaatelin juonittelu. Ranskan vallankumouksen radikaalit opitkin olivat jo rantautuneet Turkuun. Heino näyttää julkaisseen jo kaksi jatkokirjaa, joissa seikkailevat samat päähenkilöt ja on sama miljöö.

Toki Helsinkiäkin kohtaan minulla on lämpimiä tunteita, vaikka se onkin synnyinkaupunkini (syntymän, joka olisi ehkä saanut jäädä tapahtumatta), ja vaikka siellä viettämäni elämänjaksot eivät pääsääntöisesti ole olleet elämäni onnellisimpia. Ehkä tällä kertaa kuitenkin käy toisin, onhan minulla täällä puoliso, koira ja pysyväisasunto. On lähimetsä, jossa valo siivilöityy lehvästöjen läpi. On auto, jolla päästä pois, maaseudulle tai eteläisempään Eurooppaan. Nyt on vain ratkaistava isoja, uraa koskevia asioita, jotta myös leipää kotiin kantava puoli hengestäni voisi tulla tyytyväiseksi. Tien, matkan, on jatkuttava, sillä pysähtyneenä heitän henkeni hukkaan.

Toissayönä oli uusikuu ja elokuun lopun nyt lähetessä alkaa elonkorjuun aika. Koittavat monin paikoin muinaistulet ja venetsialaiset. Emme viljele maata vaan pikemminkin uneksimme metsän vapaudesta maailmassa, joka ei enää tunnu mahtuvan ihmisen valtaamaan tilaan. Maatalousyhteiskunnan jaksottama vuodenkierto kuvastaa kuitenkin myös ikivanhoja edeltäneitä perinteitä ja antaa joitain välineitä pitää kiinni juuristamme.

Tänään menin koiran kanssa lähimetsään, joka lisää niin paljon elämisen laatua täällä itälähiöissä. Valo siivilöityi ihmeellisen kauniina koivujen, pihlajain ja vaahterain läpi. Kuuset ja männyt kohosivat siellä täällä, laella hieman uhrikalliota ja penkkejä, joilla päihteitä käyttävät nuoret ajoittain istuskelevat ja puivat kunniakysymyksiä. Näin tavanomaisia tiaisia, vihervarpusia, tiklejä ja puukiipijän. Palatessani yläpuolelle ilmaantui kuitenkin korppi, joka kronkkui taivaista ja katsoi minuun. Sitten toinen. Sitten vielä kolme lisää - kokonainen perhe. Ne kiertelivät mäen ja minun yläpuolella, muistuttaen silloin tällöin itsestään kronk kronk -äänellä.

Elämää Helsingissä ja ekskursioita muuallekin

Jo runsaat kaksi viikkoa on vierähtänyt Suomessa. Edellisen postauksen jälkeen tuli luoksemme kylään uruguaylainen šakkikaverini, jonka olen tuntenut jo seitsemän vuotta, mutten ollut vielä koskaan tavannut livenä. Hän oli tehnyt töitä Uudessa-Seelannissa ja kerännyt rahaa haaveissaan olleeseen suureen Euroopan-matkaan, löytänyt Thaimaasta saksalaisen tyttöystävän, päättänyt muuttaa tämän kanssa Leipzigiin ja etsiä sieltä töitä, opiskelupaikan tai molempia. Tämän ei luulisi olevan aivan mahdotonta, koska puhuu neljää kieltä sujuvasti (espanjaa, ranskaa, englantia ja saksaa) ja on tehnyt jo nuoressa elämässään kaikenlaista amerikkalaisten sairasvakuutusten etätarkastamisesta turistiryhmien ohjaukseen ja hotellin respassa työskentelyyn.

Hän on myös yksi niistä harvoista ihmisistä planeetalla, jotka ovat lukeneet Titaanien aika -trilogiani kokonaan ensimmäisen kirjan alusta viimeisen loppuun, ja vieläpä kahdesti, sillä hän luki aikoinaan koko tarinan sen ollessa vielä käsikirjoitusasteella, ja sitten myöhemmin julkaistut niteet englanniksi. Tämä on ehdottomasti merkittävä meriitti.

Aikoinaan hän luki Titaanien aikaa saadakseen englannin kielensä kirjallisesti korkealaatuiseksi, ja nyt täällä vieraana ollessaan hän oli kirjastoni ympäröimä ja luki kymmenen Suomen-päivänsä aikana ainakin kahta kirjaa saksaksi: Annoin hänelle lahjaksi täysin palvelleen, 90-luvulta peräisin olevan opaskirjani Tatsachen über Deutschland, koska minua miellyttää, kun vanhat kirjat ja esineet saavat uuden elämän jonkun sellaisen käsissä, joille niistä on nyt paljon suurempaa iloa kuin minulle. Aikoinaan luin tuota kirjaa ollessani vaihto-oppilaana Wipperfürthin kreivi Engelbert von Bergin lukiossa. Lisäksi hän luki hyllystäni löytämäänsä Stephan Baierin Welches Europa? -kirjaa. Annoin hänelle Saksa-tietouden lisäksi Tove Janssonin Kesäkirjan espanjaksi, koska tuon kirjan olin vuosia sitten lähettänyt hänelle syntymäpäivälahjaksi, mutta se palasi pitkällä viiveellä Uruguaysta takaisin minulle, koska vastaanottaja ei ollut koskaan saanut paketin saapumisilmoitusta. Siitä lähtien kirja oli ollut hyllyssäni, vaikken aavistanutkaan, että sen tarkoitettu saaja vielä jonain päivänä tupsahtaisi tänne noutamaan sen omassa persoonassaan.

Luulenpa, että hän pystyy Leipzigissa visualisoimaan Kesäkirjan melko hyvin, sillä jo seuraavana päivänä hänen tulostaan vein hänet Örön saarelle. Siihen oli kaksi syytä. Biologiserkkuni oli mennyt sinne jo pari päivää aiemmin ja kutsunut mukaansa. Ja puolisollani oli puolestaan iso tenttirupeama, jonka vuoksi oli hyvä antaa hänelle pari päivää häiriötöntä aikaa.

Öröllä oli puolipilvistä ja hyvin tuulista. Jälkimmäisestä oli se hyvä puoli, että hyttysiä ei ollut. Tosin tuuli ei ollut tällä kertaa puhaltanut Örön rannoille harvinaisempia kahlaajia, kuten iso- ja kuovisirrejä, tundrakurmitsoja ja punakuireja, kuten samoihin aikoihin elokuussa 2017. Suosirrejä sentään oli rannoilla pieninä parvina ja Storvikeniltä löytyi muutama kappale kaikkia suomalaisia perusvikloja paitsi mustavikloa. Merimetsoja meni merellä massoittain.

Uruguaylainen ihmetteli, miten ulkosaaressa voi olla peuroja, ja oli skeptinen, kun kerroin, että ne ovat hyviä uimareita ja uivat saarelta toiselle. Näimme saaressa sekä valkohäntäpeuran että metsäkauriita - jälkimmäiset vieläpä demonstroivat kertomukseni oikeaksi uimalla Öröltä pohjoisniemen itäpuolelle jääville luodoille. Uivathan hirvet ja villisiatkin joskus kauas ulkoluodoille.

Ulkomaanvieraat ovat aina hyvä tekosyy nähdä omaa kotiseutua uusin silmin. Niinpä kävimme joka päivä jossain. Uruguaylainen ihastui Helsingissä etenkin Oodiin, johon palasi kerta toisensa jälkeen lukemaan ja pelaamaan šakkia. Hänen vierailunsa aikana pelaamamme pelit hän voitti 8-2, mutta voin pitää hyvänä saavutuksena kahtakin voittoa, koska hänen elopisteensä huitelevat nykyään yli kahdentuhannen, ainakin pikapeleissä. Muistan haikeasti, kuinka voitin hänet kerta toisensa jälkeen silloin, kun hän oli vasta teini-ikäinen, mutta sittemmin hän perehtyi peliin paljon syvällisemmin kuin mihin minulla riitti innostusta (tai lahjakkuutta).

Milloin puolisollani oli tenttien osalta helpompia iltoja, hän perehdytti vieraamme Helsingin klubeihin ja Z-sukupolven trendikkäämpään skeneen, kun taas minä tyydyin viemään hänet perinteisempiin Kallion kantabaareihin, joissa muun väenpaljouden riekkuessa Flow-festivaalin jälkihuumassa me pelasimme parin tuopin verran šakkia. Flown ansiosta sunnuntai-ilta muistutti vilkkaimman puoleista perjantai-iltaa. Siltaseen olisi ollut tuntien jonot, mutta onneksi muitakin vaihtoehtoja oli.

Kävimme kolmistamme Porvoossa, jossa söimme joenpartaalla lohikeittoa ja joimme toisaalla kahvia, ja Gumbostrandissa, jossa kahvila oli tällä kertaa auki. Niin ikään katsastimme Hvitträskin, jossa en ollutkaan käynyt muutamiin vuosiin, sekä Akseli Gallen-Kallelan ateljeemuseon. Puolisoni löysi kasapäin symboleja ja merkkejä siitä, että Gallen-Kallela oli perehtynyt salatieteisiin myös hyvin spesifillä tasolla ja berbereiltä ammentaen - ja kun tutkimme taiteilijan edesottamuksia maailmalla, ei tämä vaikuttanut lainkaan mahdottomalta. Egyptissä, Keniassa ja Madagaskarilla hän kävi, mutta on hyvin voinut saada maghrebilaisia vaikutteita vaikkapa Ranskasta. Tarvaspää-kahvilassa oli erinomainen lohikeitto.

Pariin otteeseen grillasimme kunnollisesti, ensin nautaa, myöhemmin hirveä, asianmukaisin lihaviinein, joista osa toimitettuina suoraan ranskalaiselta tilalta, mutta toki unohtamatta rakkaan Dueron jokilaakson tuotantoa sekä espanjalaiselta että portugalilaiselta puoleltaan. Osallistuimme myös joukolla tietokirjailija-ystävämme syntymäpäiville Villissä Wäinössä, ja jatkoille Kurkimäessä grillimme äärellä. Oli hauska nähdä monia suomalaisia ystäviä, joita en ole paljon nähnyt Belgiassa ja Pakistanissa vietettyjen viiden viime vuoden aikana.

Kävimme kolmistamme myös Nuuksiossa: maisemat olivat mitä kunnollisimpia, lintuelämä sen sijaa elokuulle tyypillisesti hyvin hiljaista. Kerran jo kuulostelin toiveikkaasti sukupuuton partaalle romahtaneita hömötiaisia, mutta nekin osoittautuivat vain sinitiaispoikueiksi. Opin erään uuden asian: Nuuksion nimi suomeksi ja ruotsiksi tulee saamenkielisestä joutsenta tarkoittavasta sanasta njukča. Poluilla tuli vastaan kansainvälistä väkeä: suomalaisten lisäksi espanjalaisia, italialaisia, ranskalaisia, brittejä, puolalaisia ja japanilaisia. Muualla Euroopassa paitsi pohjoisessa elokuu on tärkein lomakuukausi ja monet välimerelliset ovat nykyään tykästyneitä Suomeen suopeamman kesäilmaston vuoksi. Puolassakin Suomi kuuluu tulleen trendikkääksi ja halpalennot auttavat asiaa.

Uruguayssa olen käynyt vain kerran, vuoden 2013 joulupyhien aikaan, kun vuokra-autoani Buenos Airesissa pyhien yli odotellessa päätin piipahtaa lautalla naapurimaan puolelle Colonia del Sacramentoon. Maa on pieni, mutta monin tavoin Etelä-Amerikan parhaimmistoa - rauhallinen ja jonkin sortin hyvinvointivaltiokin siellä on. Suomessa se kai tunnetaan lähinnä kolmesta asiasta: nautakarjasta, jalkapallosta ja Fray Bentosin kiistelyä herättäneistä sellutehtaista.

Uruguaylainen lähti samana päivänä, jonka illalla oli Helsingissä taiteiden yö - ja myös muutama mielenkiintoinen kirjanjulkistus Rosebud Sivullisessa. Peräkanaa Teivo Teivaisen Hakaristin historia, Outi Salovaaran Ruplaruhtinaat sekä Toni Stenströmin Puola ja Suomi. Kirjanjulkistukseenkin oli kokoontunut paljon tuttuja vanhoilta poliittis-analyyttisiltä vuosilta Keski- ja Itä-Euroopan parissa.

Puolisoni selvittyä viimeisistäkin tenteistään kävimme aiemmin löytämässämme Tripla-ostarin erinomaisessa pizzeria Capperissa syömässä ja Merisatamanrannan Café Caruselissa juomassa. Siellä oli myös iki-ihania valkoposkihanhia. Käyskentelimme auringonlaskuun merenrantaa pitkin, kuunnellen kuinka veneiden mastojen laulu yltyi. Pian auringon laskettua alkoikin sade.

Jäähyväiset Islamabadille

On tullut aika jättää jälleen yksi paikka elämäni varrella taakse. Kolme vuotta Islamabadissa ovat hurahtaneet huomaamatta, ikään kuin elämä koko ajan kiihtyisi loppua kohti. Heinäkuun viimeisenä yönä lähdin kohti Dohaa, maksoin kammottavat ylipainomaksut, koska Qatar Airways ei antanut hoitaa asiaa etukäteisellä varauksella siksi, että Finnair hallinnoi jälkimmäisen lennon. Ylimääräinen laukullinen koostui suurelta osin ostoksista, kuten mittatilauspuvuista ja nahkatakeista, joita minä ja puolisoni halusimme Pakistanista. Ne ovat toki Pakistanissa paljon edullisempia kuin Euroopassa tai edes Istanbulissa, mutta nyt niille tuli sitten Suomen hinnat ylipainomaksujen muodossa.

Elokuun ensimmäisenä saavuin Helsinkiin, rakkaan puolisoni ja koiramme tykö. Uutta työtä minulle ei ole osoitettu, joten olen nyt sitten elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa pakkolomalla ja etsimässä itselleni joko uutta tehtävää entiseltä työnantajalta tai uutta työnantajaa, joka antaisi hieman enemmän arvoa yli kahdenkymmenen vuoden kokemukselleni ja osaamiselleni ulkomaanasioiden parissa. Vaan eipä sellaiselle enää taida olla kysyntää maailmassa, jossa mahtavimmatkin vain hötkyvät emotionaalisesti X:n ja TikTokin tahtiin ja kilpailevat typerimmistä onelinereista.

Viimeiset viikkoni Islamabadissa olivat monsuunin aikaa - tukahduttavan kuumia päiviä ja iltaisia rankkasateita. Sääolosuhteet ja lähtökiireet rajoittivat luontoretkeilyä, mutta ehdin sentään vielä käydä jäähyväisretkillä vakiokohteissani, Margallakukkulain Dara Janglanin ja Dhok Jeevanin poluilla sekä Rawaljärven rannoilla. Kuivasta ajasta oli siirrytty yltiömärkään. Järvi oli äyräitään myöten täynnä, mikä yleensä karkottaa rantalinnut hengailemaan johonkin muualle. Myös Margallan polut tulvivat ja niitä ei pystynyt kulkemaan kastelematta jalkojaan polvia myöten - vaan eipä tuo haitannut, kun oli muutenkin niin kuuma. Mitään erikoista en enää viimeisinä viikkoina onnistunut näkemään. Tavanomaisia kesälajeja vain: drongoja, haukka- ja jakobiinikäkiä, sinikurkkusieppoja.

En järjestänyt itse itselleni läksiäisiä, sillä sellaisten järjestäjiä kunniakseni oli jonossa asti. Antaahan tuollainen tilaisuuden pienelle prestiisin hankkimiselle. Ensimmäiset läksiäiset olivat Suomen kunniakonsulin maatilalla Chak Shahzadissa, toiset taas Serena-hotellin ravintolassa.

Lähdön rituaaleihin kuului myös hankkiutua eroon mahdollisimman paljosta omaisuudesta. Pari huonekalua sain myydyksi, mutta suurimman osan lahjoitin pois viime aikoina avustaneille ystäville tai palvelijani perheelle. Viimeksi mainittu sai myös kasapäin peittoja, pyyhkeitä, astioita, vitamiineja ja muuta sellaista. Kirjat lähetin lentorahtina Suomeen jo etukäteen, koska niistä en pysty luopumaan. Kauniin ja hyvin palvelleen hopeanvärisen Volvo-maasturini myin seuraajalleni.

Suomessa oli saapuessani kuumaa ja aurinkoista ja sama on jatkunut. Olen hengaillut puolisoni kanssa tutussa lähimetsässä, käynyt Nuottaniemessä syömässä, Kontulan kelkkapuiston maastossa, jossa huusi nuolihaukkapariskunta. Eilen grillasimme sikaa ja nautaa, joimme espanjalaista punaviiniä. Tänään kävimme syömässä sushia Fukun erinomaisella lounastarjouksella Isossa Omenassa, johon alun perin menimme aivan muille asioille, kun olimme muutenkin Espoossa puolisoni oppilaitoksessa.

Arkinen elämä Suomessa voisi olla hyvää elämää, ellei kaikki olisi niin kallista. Nyt tätä on kestettävä ainakin siihen saakka, kunnes puolisoni saa kansalaisuuden ja olemme viimein vapaita lähtemään mihin tahansa, missä kummallekin voisi löytyä töitä ja palkalla olisi varaa myös elää.

Maameren tarinoita ja Björkejä

Olen maininnut kesäkuun kirjoituksissani, että kärsin ontuvasta jalasta, jolla linkkasin paikasta toiseen sandaalit jalassa. Tämä ongelma ilmestyi ensi kerran toukokuussa, mutta parani täysin ollessani Suomessa. Valitettavasti se uusiutui kesäkuussa palattuani Pakistaniin ja kesti sitten sitkeästi heinäkuun puolelle saakka. Nyt jalka näyttäisi viimein toipuneen, vaikka lääkärin määräämät lääkkeet loppuivat. Toisaalta, puolisoni poissa ollessa kokeilin kaikenlaisia keinoja pyhän Zamzam-lähteen vettä myöten, jota minulle toi pyhiinvaellukselta palatessaan muuan paikallinen ystäväni, joten ehkä jokin kaikesta tästä tai sitten luonto itsessään teki lopulta tehtävänsä.

Jalkaterä esti minua retkeilemästä mieleisilläni Margallan luontopoluilla tai käymästä aamutuimaan Rawaljärven rannoilla, puhumattakaan pidemmistä vaelluksista Murreevuorilla tai Shogranissa. Tämä on harmittanut minua asiassa kaikkein eniten. Sandaaleista pääsin sentään kävelemällä suosikkikenkäkauppaani F-6-markazilla ja pyytämällä suurimmat kengät, jotka valikoimistaan löytyivät, jotta vasen jalkani turvonneenakin mahtui sisään.

Koska en voi kertoa retkistä lähiluontoon tai kauemmas, kerron sitten retkistä, joita olen tehnyt kirjojen maailmaan. Tänä kesänä luin Ursula Le Guinin neljä ensimmäistä Maameri-kirjaa alkukielellään englanniksi ja Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Olen toki lukenut kaikenlaista muutakin, mutta aiemman lupaukseni mukaisesti kirjoitan nyt arvostelua noista kahdesta sarjasta.

*   *   *

Kun joskus kaukaisessa nuoruudessani ensi kerran luin Ursula Le Guiniä, luin häntä suomeksi ja sittemmin japanilaiset animeversiot ovat vaikuttaneet siihen, mitä enää muistin. Niinpä neljän kirjan sarjan lukeminen englanniksi olikin elähdyttävä ja virkistävä kokemus. Sekä Le Guinin ihmeen ilmavan proosan vuoksi että sen tähden, mitä olen tällä välin elämässäni tullut tietämään Le Guinin käsittelemien teemojen historiasta tosimaailmassa.

Le Guin kuuluu siihen suppeaan fantasiakirjailijoiden aateliin, joka tietää, mistä kirjoittaa. Vaikka teokset ovat fiktiota, ne eivät sittenkään ole kokonaan fiktiota. Le Guin tuntee mytologiansa, tuntee taikuuden perusteet ja tekee ihmisyydestä väkevää omintakeista mutta psykologisesti tarkkaa tulkintaa. Hänen kerrotaan ottaneen vaikutteita pohjoismaisesta mytologiasta ja Pohjois-Amerikan intiaanien kulttuureista, mutta tämä ei selvästikään ole koko totuus. Olen aina visuaalisessa mielikuvituksessani nähnyt Maameren maisemat aasialaisina. Epäilin aiemmin, että tämä johtui japanilaisten animejen vaikutuksesta muistoihini. Nyt kirjat luettuani tiedän, ettei se ole koko syy.

Maameren maailma koostuu saaristosta ja siten meri ja veneet ovat jatkuvasti läsnä, muokaten saarten kulttuureja ja arvoja. Jo pelkästään tämä seikka yhdistää Maamerta varsin paljon Itä-Aasian rannikoihin keskiajalla. Maameren pohjoisosissa, vaikkapa Gontilla ja Osskililla, ollaan vähän kuin feodaalisessa Japanissa, ja eteläosissa puolestaan vähän kuin Filippiineillä. Filippiineistä ja Indonesiasta minua muistutti esimerkiksi trooppisten sirkkojen ja kaskaiden yöllinen konsertti siinä Kauimmaisen rannan luvussa, jossa Ged ja Arren käyvät Lorbaneryn silkkiä tuottavalla saarella. Ulkonäöltään vain koillisten Kargadin saarten asukkaat, kargit, ovat vaaleita ja ilmeisesti hieman pohjoiseurooppalaisen näköisiä, kun taas pääsaaristojen asukkaita kuvaillaan kirjoissa ruskeaihoisiksi. Myös kylien rakenne ja elinkeinot tuovat mieleeni enemmän Itä- ja Kaakkois-Aasian saaristojen kulttuurit kuin intiaaniheimot tai viikingit.

Kirjat on julkaistu suomeksi nimillä, jotka ovat hyvin uskollisia alkuteoksille, joten ei ole ongelmaa kirjoittaa niistä suomalaisilla nimillään. Ensimmäinen kirjoista, Maameren velho, kertoo Gedin tarinan paimenpojasta velho-oppilaaksi ja lopulta asiansa oppineeksi maagiksi. Kuvio ja kaava ovat hyvin perinteisiä - tätä monomyyttisen sankarin matkan versiota on myöhemmin varioitu lukemattomasti fantasiakirjallisuudessa Tähtien sotaa ja Harry Potteria myöten. Japanilaisessa animessa maagisen sankarin opintie ylpeästä ja kulmikkaasta pojasta kyvyiltään ylivertaiseksi sankariksi on suosituimpien kehystarinoiden joukossa. 

Tarinaan kuuluu myös sarja samankaltaisia arkkityyppejä ja tapahtumia. Ged kohtaa nämä kaikki hyvinkin uskollisesti: Poika löytää poikkeukselliset kykynsä vahingossa ja käyttää niitä kriisin kohdatessa yhteisöään - kun kargien ryöstöretkikunta uhkaa kotikylää, hän eksyttää nämä nostattamalla sankan sumun. Sitten pojan elämään astuu vanha, kunnianarvoisa mestari. Gedin tapauksessa mestariksi tulee hänelle tosinimen antava velho, Re Albin maagi Ogion. Ogion haluaisi opettaa pojalle kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja itsensä hallintaa, jotta tämä ei liian varhain ja valmistumattomana säntäisi seikkailuihin ja altistuisi suotta pimeyden voimille. Nuori Ged on tietysti liian kärsimätön ja ylpeä, haluaa kiirehtiä tekoihin ja suuruuteen, ja joutuu niin ollen myös käymään taistelunsa pimeyttä vastaan. Sitä edeltää kuitenkin opiskelujakso Roten saaren velhokoulussa, johon Ogion hänet vastahakoisesti passittaa. Ged käy läpi ylpeyden ja lankeemuksen eikä kuolonuhrien aiheuttamiseltakaan vältytä. Päästettyään valloilleen varjonsa, hän elää ensin tätä paeten, mutta sisuuntuu sitten suorittamaan varjotyönsä ja jahtaa varjoaan maailman ääreen, jotta saa tämän lopulta kukistetuksi ja vapautuu itselliseksi, yksilöityneeksi maagiksi.

Se osa tarinasta, joka tapahtuu Osskilin saarella, on usein jäänyt sivuun katsauksista, jotka keskittyvät Gontin ja Roten osuuksiin. Se on kuitenkin mitä mielenkiintoisin, sillä Terrenonin hovissa Gedille valkenee voimien korruptoiva vaikutus. Hän myös oppii lukemaan intuitiotaan, joka varoittaa siitä, ettei kaikki ole maagisen kiven tapauksessa kohdallaan. Myös haaksirikkoutuminen pelkkää heinää kasvavalle pikkusaarelle, jossa Ged tapaa kaksi pakolaista ja saa haltuunsa myöhemmissä kirjoissa Erreth-Akben sormuksen puolikkaaksi osoittautuvan esineen, on unohdettu helmi - osoitus Le Guinin ennakoivasta mielikuvituksesta, ikään kuin kaikki tuleva tuotanto olisi ollut hänen mielessään jo ensimmäisiä kirjoja kirjoittaessaan.

Toinen kirja, Atuanin holvihaudat, katselee asioita teini-ikäisen ylipapittaren Tenarin silmin. Maisemakin on karu, Atuanin sisäosien ylänköinen aavikko ja holvihautojen pimeys. Henkilöitä on vain muutama, dialogi ja hautoja varjelevien naisten elämä maiseman tavoin karua. Le Guinin nerous piilee yksityiskohdissa, jotka tarjoavat väläyksiä suureen ja syvään tarinoiden taustalla. Ged ei ole enää kovin nuori tullessaan Atuanille etsimään Erreth-Akben sormuksen puuttuvaa puolikasta ja päätyessään pelastamaan Tenarin lohduttomasta elämästään fanaatikkona, joka alun perin haluaa surmata Gedin. Orastava ja hauras rakkaustarina ei saa tavanomaista täyttymystään, vaikka sankari pelastaakin neidon - tässäkin Le Guin osoittaa tuntevansa maagin taakkaa, mitä teemaa avataan vielä ihmisläheisemmin neljännessä kirjassa Tehanussa. Gedin ja Tenarin vuorovaikutuksen lisäksi Atuanin holvihaudat käsittelee myös uskontojen ja kulttien rakennetta ja raadollista vallankäyttöä niihin pyhittyneiden ihmisten keskuudessa. Suurisilmäiset siivekkäät ihmishahmot hautaholvien seinämaalauksissa ovat hyvä esimerkki yksityiskohdissa piilevästä lahjasta.

Kolmas kirja, Kaukaisin ranta, on kirjoista se, jonka varaan japanilainen anime-elokuva oli ehkä eniten rakentanut, vaikkei ollutkaan missään määrin uskollinen kirjoille. Enladin nuori prinssi Arren, teini-ikäinen poika, saapuu Roten saarelle ja vaikka onkin vielä monin tavoin epäkypsä, arkkimaagiksi ylennyt Ged näkee hänessä piilevän suuruuden ja haluaa hänet matkalleen etsimään ja lopulta kohtaamaan saaristoa uhkaavan pimeyden lähde. Pimeyden lähteeksi osoittautuu langennut velho Cob, mutta ennen kuin sankarit kohtaavat hänet kaukaisimmalla rannalla Selidorin saarella, koetaan monenlaisia mielenkiintoisia seikkailuja muualla. Ged on nyt vanhan ja kokeneen mestarin roolissa ja Arren puolestaan ylpeä ja kärsimätön nuorukainen, joka kuitenkin lopulta kykenee ylittämään itsensä. Arren oppii ammentamaan itsestään sitkeyttä ja sankaruutta - vaikkei osoittaudukaan maagiksi. Kyseessä on klassinen kohottava kasvutarina, ja hyvin tehty sellainen. Seikkailut Hort Townissa, Lorbaneryllä, ruokolautoilla vaeltavan kansan parissa sekä lopulta lohikäärmeiden ja kuolleiden valtakunnissa ovat myös legendaarista fantasiaa parhaimmillaan.

Kaukaisin ranta on kirjasarjasta ehkä esoteerisin, sillä se käsittelee monitasoisesti kuoleman kysymystä, alun ja lopun, elämän ja kuoleman kiertokulkua, ja sitä, miksi tuo kiertokulku on hyvää ja välttämätöntä - ja miksi kuolemattomuuden tavoittelu voi johtaa pahuuteen ja kaiken mielekkyyden katoamiseen. Näen kiehtovia yhteyksiä siihen, mitä olen tavoitellut Titaanien aika -trilogiassani, ja tavallaan myös Cobin ja Hierofantin hahmoissa, mukaan lukien heidän motiiviensa psykologiset alkulähteet. Osa Kaukaisimman rannan esoteerisistä säikeistä jää tässä kirjassa vielä hieman auki, mutta niihin annetaan avaimet Tehanussa.

Neljäs kirja, Tehanu, on tyylillisesti jossain määrin erilainen, kuvastaen ehkä myös kirjailijan ikääntymistä ja vahvistunutta naisnäkökulmaa. Vaikka myös Atuanin holvihaudoissa oli naisnäkökulma, se oli vielä kovin perinteinen - Tehanussa ollaan jo voimaantuneempia, ja esiin marssitetaan useampiakin hyvin erilaisia vahvoja naisia Tenarin uudesta tulemisesta (nyt keski-ikäisenä leskenä) kauheuksia kokeneeseen nuoreen tyttöön Therruun (josta tulee nimensä tarinalle antanut Tehanu, aamutähti) ja vieläpä maalaisnoita Mossiin, joka jakelee häpeilemättömiä viisauksia miehistä, varsinkin velhomiehistä. 

Tehanu myös solmii joitakin aiemmissa kirjoissa mysteereinä auki jääneitä säikeitä elegantein tavoin, kuitenkaan vesittämättä mysteerisyyden jännitteitä. Sekä Gediin että Arreniin (nyt nuori kuningas Lebannen) luodaan tässä kirjassa ulkopuolinen naisnäkökulma, joka tekee heistä arkisempia ja paljon vähemmän ylimaallisia, vaikkakin kumpaakin yhä tarkastellaan sympaattisesti. Tarinan roistoja ovat sekä banaali joukko alhaisia rosvoja, jotka tyttöä alun perinkin kaltoin kohtelivat, että hienostuneempi paha uuden korruptoituneen velhon Aspenin muodossa. Koko kirja tapahtuu Gontin saarella. Le Guiniä pidetään usein feministisenä kirjailijana, mutta Maameri-sarjassa tämä ulottuvuus näkyy oikeastaan vain Tehanussa, eikä se siinäkään pistä silmään kuin sellaiselle lukijalle, joka sitä osaa tarinasta etsiä. Nimihenkilö Tehanu itse on selvästi lupaus muutoksesta siihen Maameren perinnetietoon, että naisten taikuus olisi heikkoa taikuutta.

*   *   *

Toinen sarja, johon tänä kesänä panostin, on Virpi Hämeen-Anttilan Björk-sarja - 1920-luvun Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa murhia ja muita rikoksia ratkoo sisäministeriön pikkuvirkamies (ja entinen diplomaatti) Karl Axel Björk. Sarjan avauskirja Yön sydän on jäätä kertoo jääkäri- ja heimoaktivistien salaseuran, Valaveljien jäsentenvälisestä mustasukkaisuusrikoksesta, jonka uhri päätyy tuntemattomista syistä kärrätyksi Vesilinnaan. Taustalla kulkevat myös pirtua salakauppaava rikollisliiga sekä venäläinen viettelijätär, joka vaikuttaa ilmeiseltä vakoojalta. Toinen kirja, Käärmeitten kesä, jatkaa osaa ensimmäisen kirjan säikeistä, mutta siinä esitellään lisäksi murhien liepeiltä kahta ajalle tyypillistä hengellisen elämän ilmiötä: teosofiasta lohjennutta esoteeristä liikettä ja tulikivenkatkuista karismaattista uskonlahkoa.

Lähdin tätä sarjaa lukemaan erityisesti miljöön ja aikakauden vuoksi, jotka ovat erittäin otollisia historialliselle dekkarisarjalle - ja ansaitsivat sellaisen. Tiesin Hämeen-Anttilan lukeneeksi ja oppineeksi henkilöksi, jolta odotin terävää aikalaiskuvausta. Sitä olikin. Kirjojen ansioihin kuuluu ehdottomasti se, että niissä esitellään 20-luvun Helsinkiä tavallaan omilla ehdoillaan - nykyajan näkökulmaa ei ole liikaa ympätty päälle, vaikka kokonaan siltä ei olekaan vältytty, varsinkaan mitä tulee poliittiseen moralisointiin. Kirjoissa on otettu huomioon, millä nimellä katuja, paikkoja ja rakennuksia tunnettiin tarinoiden tapahtuma-aikoina.

Lisäksi erinomainen asia on se, että tarinoihin on nivottu vahvasti mukaan kiinnostavia aikalaisilmiöitä: ensimmäisessä kirjassa aktivistisen oikeiston salahankkeita ja kieltolain ajan viinarallia, toisessa kirjassa taas antroposofiaa ja herännäislahkolaisuutta. Nämä on myös ripoteltu melko tasaisesti tarinoiden sisään, niin ettei synny vaikutelmaa väkisin ymppäämisestä.

Yön sydän on jäätä herätti minussa jonkin verran ärtymystä laadullisilla puutteillaan, mutta ne eivät koskeneet miljöötä tai ajankuvaa, vaan kirjallista tyyliä. Kirjallisuudessa on väistämätöntä, että menneistä ajoista kirjoitettaessa ei voida käyttää tuon menneen ajankohdan kieltä, vaan käytetään kirjoitusajankohdan kieltä. Kukaan ei oleta, että historiallinen romaani pitäisi kirjoittaa sen ajankohdan kielellä, josta se kertoo. Ajankuvaa on toki luvallista elävöittää vanhahtavilla sanoilla ja ilmauksilla ja näin Hämeen-Anttila juuri tekeekin - mutta ei aina täysin johdonmukaisesti. Järkevintä olisi käyttää melko ajatonta ja neutraalia kieltä kertojaäänenä - ja säästää slangi ja muu puhekieli henkilöiden repliikkeihin.

Ensimmäisessä Björk-kirjassa Hämeen-Anttila on kuitenkin tehnyt sen kielikorvaan ikävästi tökkivän ratkaisun, että läpi koko kirjan ihmisistä käytetään kertojaäänessä puhekielistä se-muotoa - paitsi päähenkilöstä Björkistä, joka on aina hän. Valinta on hyvin kummallinen, ja onneksi Hämeen-Anttila näyttää itsekin tajunneen tämän, sillä toisessa kirjassa, Käärmeitten kesässä, kertojaääni puhuu jo ihmisistä hän-muodossa ja muutenkin kirjoitustyyli on parantunut.

Mutta siitä kummallisuudesta vielä: Kirjojen päähenkilö, Björk, on korostetusti sivistynyt nuorimies, taipuvainen keikarimaisuuteen ja hienosteluun, mitä tulee pukeutumiseen ja tapakulttuuriin. Samalla hän on verrattain köyhissä oloissa kasvanut ja viihtyy työväenluokan parissa, sympatisoi usein punaisia ajatuksia enemmän kuin valkoisia. Hän ei kuitenkaan ole mikään duunari tai katupoika. Jos siis puhekielisen kertojaäänen oli tarkoitus jotenkin simuloida hänen ajatuksiaan, pitäisi tuon äänen kuulostaa Björkiltä. Ensimmäisen kirjan kertojaääni ei kuulostanut Björkiltä.

Muutenkin on jossain määrin arveluttavaa käyttää kertojaäänessä tietyistä asioista 20-luvun kieltä simuloivia ilmauksia - sellaisia kuin filosoofia tai ekspeditsiooni - jos näiden ympärillä olevat sanat ja lauseet ovat kuitenkin tyystin 2000-lukua. Henkilöiden sitaatit ovat eri asia - niihinhän aikalaiskieli ja puhetavat sopivat kuin nyrkki silmään. Nyt kuitenkin dialogi vaikutti usein aivan tarpeettoman kirjakieliseltä ja siihen oli ympätty selittelyjä, jotka kuuluisivat kertojaäänelle - eivät ihmiset oikeasti puhu noin. Tämä on toki kirjailijoiden helmasynti ylipäätään.

Kakkoskirjassa teinipoika bamlaa repliikeissään stadin slangia, mutta sitten kuitenkin kirjoittaa Björkille pitkiä, kirjakielisiä kirjeitä, joiden tyyli vastaa enemmän EK:n etsiväin tiedusteluraportteja kuin 13-vuotiaan pojan asemalla paperinpaloille rustaamia merkintöjä. Olisi ehkä ollut uskottavampaa, jos poika olisi antanut seikkaperäiset raporttinsa Björkille suullisesti (ja siinä olisi päässyt hyvin viljelemään myös stadin slangia). Poika on muutenkin sen verran lahjakas sekä tiedustelutyössä, aikuisten asioiden ja motiivien analysoinnissa että rosvojen fyysisessä kukistamisessa, että hänestä olisi ehkä kannattanut uskottavuuden vuoksi tehdä muutaman vuoden vanhempi. Hän puhuu ja toimii kuin 16-17-vuotias (tai vielä vanhempi).

Yön sydän on jäätä -kirjassa rikokset ovat luonteeltaan varsin raadollisia eikä tekijöitä tarvitse arvailla kovinkaan monimutkaisesti - toisin sanoen, ilmeisin osoittautuu useimmiten todeksi. Käärmeitten kesässä sekä rikokset että rikolliset ovat mielikuvituksellisempia, hipoen lopulta realismin rajoja. Silti pidin kirjana ja tarinana enemmän Käärmeitten kesästä. Siinä oli enemmän lihaa luiden ympärillä. Henkilöt saivat syvyyttä - monellakin tapaa. Murhaajan arvasin kirjan puolivälin paikkeilla - ennen kaikkea siitä, miten ja miksi hänet on tarinaan laitettu. Itse salapoliisikertomuksia kirjoittanut kiinnittää väistämättä huomiota tällaisiin kirjoilijoiden totunnaiskikkoihin - maallikko ehkä koki ratkaisun yllätyksellisenä.

Björkin hahmossa on paljon hyvää, mutta siinä on myös epäjohdonmukaisuuksia. On hyvä, että hän on jossain määrin kliseitä ja kategorioita pakeneva hahmo - esimerkiksi poliittisesti, luokkaidentiteetiltään ja uskonnollisesti ambivalentti. Hän ei ole immuuni turhamaisuuksille ja rahan houkutuksille, muttei myöskään nousukas tai kiipijä. Naisten suhteen hänessä on ilmeistä häntäheikin vikaa - molempien kirjojen ajan hän heilastelee useiden eri naisten kanssa eikä ole tosissaan kenenkään heistä kanssa - paitsi hullaantuessaan vakoojattareen. Lukijassa herää väistämättä kysymyksiä Björkin moraalista tai motiiveista Idan ja rahakkaan pikkuserkkunsa suhteen. Lisäksi Björkin muutoin huolitellussa ja sivistyneessä käytöksessä on joitain silmiinpistäviä tyylirikkoja. Ei ole kovinkaan tavanomaista kuvailla miehen tarvetta masturboida, mutta Hämeen-Anttila on sisällyttänyt tällaiset kohtaukset kumpaankin kirjaan. Ehkä hienovaraisempi tapa kuvata Björkin ihastumista Jelenaan tai Katjaan olisi ollut ajanhengelle uskollisempaa.

Kirjoissa on jonkin verran tarpeetonta toisteisuutta, erityisesti Björkin toistuvasti märehtimissä yksityiselämänsä ja sukusuhteidensa dilemmoissa, joilla ei ole merkitystä juonen kannalta, vaan ne ovat enemmänkin päähenkilön hahmon rakentamista. Kerta kutakin ehkä riittäisi, varsinkin kun samoja säikeitä kuljetetaan kirjasta toiseen eikä suljeta.

Kirjaan sisältyy dramaattinen jakso, jossa Björkiä itseään koetetaan kehystää punikkien suosijaksi ja vakoojien kanssa vehtaajaksi. Tätä tarinan osaa olisin itse kasvattanut ja korostanut. Ei tosielämässä moisista syytöksistä selviä noin vain sillä, että joku lähettää tämän puolustukseksi paketin omia tiedustelutietojaan. On epäuskottavaa, että esimies noin vain jo ennalta oli valmis uskomaan syytösten kohteeksi joutunutta alaistaan no matter what, ja on myös epäuskottavaa, että virkamiehen maineen mustaamiseen lähteneet vaikutusvaltaiset henkilöt noin vain perääntyisivät ja luopuisivat käsityksistään. Tuskinpa mikään tosielämän Dreyfus-tapaus on edennyt sillä tavoin, että suurisuuntaisia syytöksiä esittäneet henkilöt olisivat vuorokaudessa muuttaneet mielensä ja pahoitelleet olleensa väärässä. Ihmisluonto vain ei toimi siten. Tässä olisi ollut mainio tilaisuus osoittaa, kuinka poliittisten mielipiteidensä sokaisemat toimijat sivuuttavat kylmästi eteensä kannetut todisteet, jos ne eivät sovi heidän kuvittelemaansa narratiiviin. Tämä tilaisuus jäi nyt käyttämättä - ehkäpä siksi, että kirjailijalla oli kiire palata poliittisesta intriigistä takaisin murhamysteerin tutkimuksiin.

Kaiken kaikkiaan tarinat kuitenkin kulkevat, ja ajanhenkinen Helsinki niiden mukana. Taustalla vilahtelee todellisen historian henkilöitä, kuten sisäministeri Heikki Ritavuori ja suojeluskuntakomentaja Paul von Gerich. Tässä kirjassa ei päästy vielä Ritavuoren murhaan - mielenkiinnolla odotan, nivoutuvatko sarjan seuraavat osat tiiviimmin poliittiseen historiaan myös rikostapaustensa osalta. Ainakin Käärmeitten kesä näyttäisi valmistelleen sellaiseen. Luen siis luultavasti Björk-sarjaa edelleen.