Taivaanputooma

Vietin kymmenen päivää eteläarabialaisessa Omanin sulttaanikunnassa, ehtien tuona aikana ajaa maan päästä päähän kahdesti. Tarkoitukseni on lähipäivinä kirjoitella myös blogini lukijoiden iloksi Omanista ja sen kiehtovasta luonnosta. Sitä odotellessa laitetaan kuitenkin väliin pieni kulttuurijuttu, eli uusimman James Bond -elokuvan Skyfallin arvostelu.

Palatessani Omanista minulla oli yksi ilta ja yö aikaa Emiraateissa. Lentoni olivat Kabulista Shariqaan ja takaisin ja Shariqasta Masqatiin. Shariqa (eli Sharqa) on Dubain konservatiivisempi ja vaisumpi naapuriemiraatti, joka yleisemmin tunnetaan englanninkielisellä nimellään Sharjah. Menomatkalla ehdin käydä kolme ostoskeskusta läpi Shariqan puolella löytämättä niistä etsimääni spesifiä elektroniikkaa, joten paluumatkalla otin taksin suoraan Dubain ja ilmeisesti koko maailman suurimpaan ostoskeskukseen Dubai Malliin. Siellä tulikin tehtyä paljon ostoksia ja varustehankintoja Afganistaniin, ja kun lento Kabuliin lähti viiden jälkeen aamuyöstä, yökin tuli sopivasti kulutettua elokuvateatterissa.

Skyfall oli Bond-leffana ilahduttava, sillä Casino Royalea lukuun ottamatta viime vuosien Bondit ovat olleet aika tylsiä ja pinnallisia rymistelyjä. Skyfallissa oli kuitenkin tehty tietoinen paluu juurille, monessakin mielessä. En ole ikävä kyllä koskaan lukenut Ian Flemingin alkuperäisiä Bond-kirjoja, joten minulla on ilmeisiä tapauksia lukuun ottamatta vain hämärä käsitys siitä, mihin kirjoista (jos mihinkään) mikäkin elokuva perustuu. Aiheeseen voi tutustua vaikka tässä wikiartikkelissa.

Skyfallissa tuntuu kuitenkin olevan taustalla sama tarina kuin vanhassa leffassa nimeltä The Man with the Golden Gun, jossa pahis on latinalaissyntyinen kylmäverinen palkkamurhaaja Francisco Scaramanga, joka on KGB:n erikoiskoulutuksen jälkeen ajautunut rikoksen polulle. Skyfallissa taustoiltaan samankaltaisesta, mutta briteiltä koulutuksensa saaneesta roistosta on tehty skitsompi ja pervompi kuin kultaisen aseen omistanut kylmän sodan henkinen tunteeton tappajarobotti. Tarinan superkonna Raúl Silva, jonka nimi kuulostaa todennäköisesti tarkoituksellisesti Silveriltä, onkin oidipaalisista komplekseista kärsivä tyypillinen lonewolf-terroristi, ei kovin erilainen kuin Breivik.

Skyfallissa tähänastisten leffojen ikinuori (vaikkakin keski-ikäisten näyttelijöiden esittämä) Bond on oikeasti vanhentunut, disillusoitunut ja ajautuu välillä ryypiskelemään Bosporinsalmen rantakapakoissa. Istanbulin jälkeen hän pääsee kuitenkin jahtaamaan palkkamurhaajaa Shanghaihin, jossa koetaan varsin ovelasti muokattuja déjà vu -kohtauksia Golden Gunista. Silver-Silva on rakentanut pahuuden tukikohtansa Nagasakin edustalla sijaitsevalle Hashiman aavesaarelle, jossa todellisessa elämässä oli hylätty kaivosyhteisö.

Hashimalta matkustetaan Lontooseen ja varsin nykyaikaiseen menoon, mutta kun turvallisuushysteerinen nörttiriippuvuus pettääkin pahan kerran, päädytään ihannoimaan kaikkea vanhanaikaista, englantilaisesta patriotismista vanhan ajan Skotlannin ylämaalaiseen sisuun ja vanhanaikaisiin autoihin ja aseisiin. Elokuvaelämyksen pilaamisen välttämiseksi jätettäköön paljastamatta, miten uusbondien naispuoliselle M:lle lopulta käy, mutta hänenkin kohdallaan on Silvan tavoin hauska sanaleikki, koska Em muuttuu kartanoa vartioivan skotin suussa Emmaksi. Elokuvan lopussa toteutetaan vielä näyttävä paluu Bond-elokuvien sarjan aivan alkuun. Terrori-iskun uhriksi joutuneessa parlamenttikuulemisessa itse pyssyllä paukuttelemaan ryhtynyt valtiosihteeri muuttuu uudeksi M:ksi ja neiti Moneypenny palaa kuvioihin hänen sihteerinään.

Monessakin suhteessa minua miellytti Skyfallissa sen vanhanaikaisuus ja paluu juurille - Bondin juurille, Flemingin näkemyksiin ja koko genren juurille. Jospa myös tulevat Mission Impossiblet ja muut leffasarjat olisivat yhtä onnistuneita kylmän sodan ajan ilmiöiden modernisoimisessa tyylikkäällä tavalla 2000-luvulle. Bond-leffoista tosin nykydiskurssissa varsinkin kylmän sodan loikkaritapauksiin ja Afganistanin sotaan sijoittunut The Living Daylights, joka myös oli yksi parhaista ja sisällyksekkäimmistä vanhoista Bond-leffoista, tulee tuottamaan vaikeuksia, sillä ymmärrys afgaanien oikeutetun vapaustaistelun tukemisesta neuvostoimperialismia vastaan on nykyisin yhtä islamofobian ja amerikkalaisvastaisuuden sekasotkumössöä.

Feministit eivät kyllä tule Skyfallista tykkäämään. Naispuolinen M tekee hätiköityjä päätöksiä ja äksyilee. Parlamenttikuulemisessa diletanttinen nuori naisministeri räksyttää viisaammilleen ja kuuntelee vain omaa ääntään. Kaunis nuori naisagentti ymmärtää, että hänen paikkansa ei olekaan kentällä pyssyhommissa, vaan siististi sisätiloissa vanhanaikaisen upseerismiehen sihteerikkönä. Skyfallissa postmodernismi on viimeinkin taittunut jonkinlaiseksi uuskonservatiiviseksi postpostmodernismiksi, jossa aletaan taas arvostaa sitä, että miehet ovat miehiä ja naiset naisia, että sankareilla on suora selkäranka ja rosvot taas ovat kieroutuneita uhriutujia, jotka epäoikeutetusti purkavat traumojaan viattomiin sivullisiin, ja jotka siksi pitää pysäyttää. Tässä ollaan paljon uskollisemmin Flemingin hengessä kuin oikein missään viimeisinä kahtena vuosikymmenenä tehdyssä saman genren elokuvassa.

Mainostetaanpa tässä sivussa, että myös The Ulkopolitistin nimimerkki Synkeä yksinpuhelu on kirjoittanut analyyttisen arvion Skyfallin pohjalta, sivuten samalla koko Bond-genreä. Kannattaa ehdottomasti lukea.

Venäjän varjo

Sunnuntaina tapasin venäläisiä kollegoita ja myös erään kuuluisan kirjoittajan, joka nykyisin työskentelee suurelle länsimaiselle lehdelle. En tiennytkään, että hänkin on päätynyt tänne Afganistaniin. Mainitsin tietysti lukeneeni ja suuresti arvostaneeni hänen tunnetuimman kirjansa, joka kertoo eräistä vuoden 1979 tapahtumista, erään messiaanisen liikkeen noususta ja tuhosta. Tarkkamuistinen lukija voi päätellä, kenestä on kyse, koska olen aikoinaan tässä blogissa kyseisestä kirjasta kirjoittanut.

Siinä venäläisiä perinnesnäksejä syödessä ja maljaa nostellessa tuli mieleeni, että nykyinen nuori suomalainen sukupolvi on ensimmäinen, joka yleisesti ottaen suhtautuu Venäjään neutraalisti, kuin mihin tahansa isoon maahan. Isoisovanhempieni sukupolvi vihasi ryssiä. Isovanhempieni sukupolvi pelkäsi Venäjää ja miehityksen vaara häilyi vielä alitajunnassaan. Vanhempieni sukupolvi taas kaunisteli sitä, luoden valheellisen YYA-todellisuuden, johon osa vielä täysin punarinnoin uskoi.

Minun ikäpolveni on rajatapaus, jolla on lapsuuden hämäriä muistikuvia Neuvostoliiton olemassaolosta, mutta joka kasvoi 90-luvun Venäjän kanssa. Mielikuvissa ovat vahvoina kaoottisuus, mafia sekä Balkanin ja Kaukasian sodat. Minua nuoremmat, 2000-luvulla aikuisiksi kasvaneet, sen sijaan eivät oikeastaan ole sisäistäneet lainkaan sitä, että Neuvostoliitto oli kerran olemassa. Se on heille vitsi, jota ei missään tapauksessa pidä ottaa vakavasti. He eivät vihaa eivätkä ihannoi Venäjää, eivät pelkää eivätkä nöyristele. Heille Venäjä, sikäli kuin sitä on olemassa, on lähinnä neutraalisti ymmärretty hassu "toinen", josta joku Viro ja Georgia ovat syyttä suotta huolissaan.

Georgiasta puheen ollen siellä oli vaalit ja oligarkki Bidzina Ivanišvilin johtama oppositiopuolue Georgialainen unelma, jonka siniliput loppukesällä siellä matkustellessamme liehuivat joka paikassa, voitti vaalit. Presidentti Mihail Saakašvili ja hänen puolueensa Yhdistynyt kansallisliike myönsivät mukisematta vaalitappionsa ja uusi hallitus on jo muodostettu. Tämän pitäisi viimeistään osoittaa, että jos ei Venäjä jatkaisi maan jatkuvaa vainoamista sekä Georgiaan kuuluvien Abhasian ja Etelä-Ossetian miehittämistä, maa olisi valmis liittymään Baltian maiden ja Moldovan jatkoksi demokratisoitumisen suhteen transitiokoulunsa päättäneiden entisten neuvostotasavaltojen joukkoon.

Ukraina kävi tuossa joukossa, mutta luisui oranssikoalition tappion jälkeen takaisin autoritariaan Venäjään tukeutuvien oligarkkien kammettua vallan takaisin vanhan vallan edustajille, politrukeille ja turvallisuuspalvelulle. Toivottavasti Georgiassa ei käy näin, vaan Ivanišvili lunastaa lupauksensa ja pitää maan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja länsi-integraation linjoilla. Saakašvili oletettavasti jatkaa presidenttinä vielä kautensa loppuun, jolloin presidentinvaalit taas vuorostaan testaavat puolueiden kansalaisluottamusta.

Saakašvilin flambojantille tyylille on naurettu, samoin kuin hänen tempauksilleen kuten viinipullojen jakaminen turisteille, kaupunkiaukioiden ehostaminen hellenistisillä patsailla ja poliisiasemien rakentaminen läpinäkyviksi (symboliksi korruptionvastaiselle taistelulle). Kuitenkin tosiasia on, että Saakašvili jää historiaan yhtenä suhteellisesti merkittävimmistä uudistajista, joka vajaassa vuosikymmenessä onnistui kitkemään alatason korruption, avaamaan vahvoihin miehiin tottuneen yhteiskunnan aidolle demokratialle ja tekemään Georgiasta kansainvälisesti houkuttelevan turistimaan.

On ymmärrettävää, että kuten kaikilla demokraattisilla johtajilla, myös Saakašvilillä on aikansa, jonka jälkeen hänen on omankin perintönsä kannalta viisainta väistyä. Johtajien vaihtuminen kuuluu olennaisesti pluralistiseen demokratiaan, heidän korvaamattomuutensa ei. Vasta kun sekä kansa että johtajat tottuvat siihen, että johtajat tosiaan vähän väliä vaihtuvat normaaleilla vaaleilla, alkaa demokratia olla kypsää. Turvattua se ei toki silloinkaan ole. Riippuu sekä Ivanišvilistä että hänen liittolaisistaan ja kannattajistaan, pystyykö hänen puolueensa jatkamaan uhanalaisen demokratian suojelemista, vai taantuuko Georgia ukrainalaiselle tielle. Varmaa on, että Venäjä ei tule jättämään Georgiaa rauhaan, vaan käyttää monia keinoja pienen naapurimaansa itsenäisyyden heikentämiseksi.

Yksinäinen ruusu

Syksy on tullut Kabuliin. Yöt alkavat olla kylmiä ja lehtipuut saada keltaista ja ruskeaa väriä. Hernekerttujen massiivinen läpimuutto näyttää lokakuun alkaessa lakanneen; niiden joukossa meni yksittäisiä kirkasäänisiä fyllareita, lähinnä ilmeisesti kashmirinuunilintuja. Nyt jäljellä on sitten ilmeisesti tyypillisiä kabulilaisia talvilintuja: pikkuvarpusia, palmukyyhkyjä, harakoita ja - hämmästyttävää kyllä - papukaijoja.

Aamuauringon ollessa yhä viileämpi on epätodellista kuunnella kauluskaijojen kiljahtelua robinioiden latvoissa, joissa ne puiden vähitellen kellastuessa menettävät suojavärinsä ja loistavat kirkkaanvihreinä. Olen aina tiennyt, että kauluskaija on karaistunut otus, eläähän se melko korkealle saakka myös Himalajalla sekä selviää talvet Brysselissä, Lontoossa, Innsbruckissa ja Wiesbadenissa. Ei ole sattumaa, että juuri tämä papukaijalaji on kotiutunut moneen eurooppalaiseen kaupunkiin kerran niihin villiinnyttyään. Toinen talvenkestävä papukaija on eteläamerikkalainen munkkiaratti, joita elelee runsaasti ainakin Chicagossa ja Madridissa. Ne kuitenkin selviävät lämmittämällä joukkovoimalla suuria katettuja yhteispesiään. Kauluskaija taas pesii puunkoloissa pareittain.

Afganistanissa kauluskaijat lienevät luonnonvaraisia eikä villiintyneitä. Onhan laji yleinen kaikkialla Intiassa ja Pakistanissa, ja Afganistan on luontaisen levinneisyyden reunaa. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, jäävätkö ne tänne tosiaan koko talveksi vai muuttavatko pakkasten ja lumihankien tullessa jonnekin etelämmäs, kuten bramiinikottaraiset tekivät jo elokuun lopussa. Viime talvena täällä oli kuulemma ollut kaksikymmentä pakkasastetta ja putket olivat jäätyneet. Kabul on sen verran korkealla ylängöllä, että talvet ovat todellisia. Bamiyanissa oli jo tullut lunta vuorille.

Iltojen kylmenemisestä huolimatta näin viimeksi sunnuntaina pikkuruisen kotigekkoni juoksemassa keittiössä. Oletan, että se jossain vaiheessa vetäytyy talvihorrokseen, koska taloa on talvella lämmitettävä kaminoilla ja takalla. Talot eivät ole kovin hyväkuntoisia eivätkä hyvin rakennettuja täällä. Kylpyhuoneesta on suora tuuletusaukko ulos pihalle, joten suihkussa käymisestä tulee ainakin lämpötilan laskiessa nollan alapuolelle mielenkiintoista. Viime viikolla varauduin syksyn lankeamiseen hankkimalla huopia ja hamstraamalla kaappeihin energiapitoisia ja säilyviä elintarvikkeita.

Eilen tein myös varustehankintoja kaupungin ulkopuolella ja näin suuren parven haarahaukkoja ja arohiirihaukkoja paikalla, johon oli ilmeisesti dumpattu jotain niiden ruoaksi kelpaavaa. Kumma kyllä, korppeja ja variksia ei Kabulin alueella näy, vaikka Bamiyanissa ne olivat tavattoman yleisiä. Kabulissa näkee lähinnä harakoita, eikä niitäkään kovin paljon. Veikkaan, että isot ja näkyvät linnut on sotavuosina ammuttu ja syöty. Haukat ovat muuttolintuja, joten ne ehtivät lentää kauempaakin. Puutkin katosivat polttopuiksi sotavuosina, ja nyt on sitten joka paikkaan istutettu nopeakasvuista amerikkalaista vieraslajia robiniaa. Monissa osissa maailmaa siitä on tullut yhtä suuri vitsaus kuin eukalyptuksesta. Euroopassa robinia uhkaa tammea.

Oman asuintaloni chawkidarit kastelevat siellä olevaa minipuutarhaa ylenpalttisesti - niin, että usein siinä on pikemminkin suo kuin nurmikko. Jatkuva veden tuhlaaminen autojen, betonin ja katukiveyksen pesemiseen (pölyn sitomiseksi) tuntuu harmittavalta maassa, joka kärsii kroonisesta vesipulasta. Se hyöty chawkidarien mielipuuhasta kuitenkin on, että kotipihani miniatyyrinen gulistan, ruusutarha, kukoistaa edelleen kukkeana. Sen sijaan toimiston pihalla ikkunakaltereideni ulkopuolella kasvava yksinäinen ruusu näyttää riutuvan.

Tavoitteeni on ollut siivittää persian kielen opiskeluani sillä, että kirjoitan säännöllisesti runon persiaksi tuolle yksinäiselle ruusulle, jota päivittäin kaltereiden läpi katselen. Olen aloittanut äärimmäisestä yksinkertaisuudesta ja toivoakseni kuukausien ja vuosien vieriessä ajatus ja ilmaisu vähitellen syvenevät.