Kun molempain kirkkokuntain pääsiäiset oli vietetty ja ramadan alkanut, lähdin ensimmäiselle retkelle kuukausikausiin pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaan ulkopuolelle. Naapurini biologit aloittivat sesonkinsa Öröllä ja lähdin samaan matkaan.
Säännöllinen yhteysalus ei vielä kulkenut, joten siirsimme sijaintimme ensin erääseen kämppään Kasnäsiin. Jo Kemiönsaaressa tehtiin joitain lintuhavaintoja: pelloilla oli kiuruja samoin kuin pari kurkea ja runsain mitoin töyhtöhyyppiä. Kasnäsissä huuteli palokärki. Salmissa oli isokoskeloita, telkkiä ja haahkoja.
Aamulla toinen Örön vakituisista asukkaista nouti meidät veneellä saareen. Haahkat olivat jo kansoittaneet sisäsaariston, johon ne ovat alkaneet palata ulkosaaristosta samaa tahtia kuin merikotka on yleistynyt. Tämä vaikuttaa haahkoihin kahdella tavalla: niiden elo on käynyt vaarallisemmaksi ulkosaariston paljailla luodoilla, mutta samanaikaisesti merikotkan vaikutus minkkeihin ja supikoiriin on puolestaan tehnyt sisäsaaristosta taas paremman paikan haahkoille elää ja saalistaa pääravintoaan, sinisimpukkaa.
Vietimme Öröllä viikonlopun ja maanantain. Maanantaina onnistuin vieläpä tekemään etätöitäni saaresta käsin, niin hyvin yhteydet toimivat eikä etäpalaverointia häirinnyt edes se, että mökin ikkunan editse kaarsi yhdessä vaiheessa ristisorsa, sillä työpäivän päätyttyä ehdin vielä hyvin sännätä sille saaren lahdelle, jossa ristisorsat viihtyvät, ja löytää sieltä niitä peräti nelin kappalein.
Örön luonto on suomalaisittain poikkeuksellista sen vuoksi, että saaren armeijatausta samoin kuin karjan laidunnus ovat ylläpitäneet muualta Suomesta - ojitetun mäntytaimikon monokulttuurista - kadonneita pleistoseeniarojen habitaatteja, kuten ketoja ja muita paahdeympäristöjä. Vaikkei saari suuren suuri olekaan, siellä voi ajoittain hetkellisesti kuvitella käyskentelevänsä alkuhärkäin, arovisenttien, villasarvikuonojen ja mammuttien muokkaamassa maisemassa, jollaista suurin osa pohjoista Euraasiaa oli ennen ihmisen mukanaan tuomaa suureläinten täystuhoa.
Arojen serengetimäisiä nisäkäslaumoja ei enää ole, mutta aroilla viihtyneet linnut, hyönteiset ja kasvit voivat Örön kaltaisissa paikoissa paremmin kuin talousmetsien ja happamien maaperien manner-Suomessa. Lintujen osalta Örön aromaisuus tulee kunnolla esille vasta toukokuun lopulta alkaen, kun kaukaa saapuvat hyönteissyöjät ovat kunnolla kansoittaneet kedot ja lehdot. Hyönteisten ja kasvien maailmassa pleistoseeniä pukkaa kuitenkin jo alkukeväällä. Ja lulluttelihan Örön arojen yllä äänimaailmaansa ilmoille sentään kangaskiuru, ainakin kaksin eri reviirein.
Tänä vuonna Öröllä ei ollut koko talvena lainkaan lunta, minkä huomasi saarella esimerkiksi siitä, että hippiäisillä ja puukiipijöillä meni erittäin hyvin. Nämä pienet, ympäri vuoden hyönteisiä syövät lajit kärsivät usein kovat tappiot kylminä ja lumisina talvina. Toisaalta Öröllä oli nyt huhtikuussa myös tavattoman suuria parvia urpiaisia ja vihervarpusia koko saaren täydeltä.
Kaikkia edellä mainittuja runsaampina oli saareen saapunut punarintoja ja laulurastaita, joita kumpiakin näkyi olevan tuhansittain. Ne ovat jo saapuneet hyvin, mutta mieltyneet toistaiseksi viipyilemään hyönteisrikkaalla Öröllä, kun mantereella takatalvet ovat raivonneet. Toisaalta, kesäisemmät hyönteissyöjät - kuten kertut, siepot, lepinkäiset ja pääskyt - eivät vielä ole kansoittaneet saarta, joten varhaisemmilla saapujilla on vielä paljon ravintoa ja vähän kilpailua. Kesäisemmistä tulijoista vasta ensimmäiset tiltaltti ja pajulintu olivat tulleet.
Kahlaajiakin oli saapunut jo ihan hyvin ristisorsain lahden Storvikenin lietteille. Oli kymmenittäin töyhtöhyyppiä, metsä-, valko- ja punajalkavikloja, kymmenisen taivaanvuohta. Länsirannikon tuulisille luodoille olivat tulleet runsaina kiljuvat meriharakat sekä ensimmäiset tyllit ja kalatiirat. Rannoilla näkyi jälkiä talven eloonjäämiskamppailuista: kahden harmaahylkeen raadot saaren eri puolilla samoin kuin kahden merikotkien talvella surmaaman ja syömän kyhmyjoutsenen maalliset jäänteet.
Tikat ovat ahkeroineet saaren lahopuiden kimpussa koko talven. Erityisen paljon oli valkoselkätikan porautuvia jälkiä - kuitenkin saaressa ilmeisesti elää vain yksi yksinäinen naaraspuolinen valkoselkätikka. Kolmantena päivänä löysin sen lyöttäytyneenä käpytikkakoiraan seuraan ja se pysyi suosiollisena valokuvattavaksikin. Myös pikkutikkoja kuului saaressa. Haavikoista yritettiin etsiä harmaapäätikkaa, mutta sitä ei tällä kertaa ollut.
Saaren eteläkärjen metsiköstä pöllähti liikkeelle sarvipöllö, joka oli ilmeisesti jäänyt lepäämään ensimmäiseen vastaan tulleeseen metsikköön pöllön saavuttua yöllä meren yli. Päiväpetolintuja edustivat varpushaukka, sinisuohaukka ja tuulihaukka. Parin sepelkyyhkyn tuoreet jäänteet viittasivat myös kanahaukan läsnäoloon saarella. Sepelkyyhkyjen lisäksi saaressa huhuili uuttukyyhkyjä.
Ihmisiä oli saarella tähän aikaan vähän. Saaren vakituisen pariskunnan lisäksi paikalla oli jo matkailijainfraa hallinnoivan yrityksen edustajia, samoin taiteilijain talolle koronaa pakoon asettuneet kaksi elokuva-alan tyttöä ja amerikkalainen poika, joka haluaa kirjoittaa romaanin. Viimeksi mainittu oli tullut saareen ilman talvitakkia ja varustuksenaan vain pizzalaatikko. Romaani liittyy jotenkin mielisairaalaan ja liftaukseen, mutta hän ei ole kyennyt vielä aloittamaan. Hän totesikin minulle vaikeinta romaanin kirjoittamisessa olevan aloittamisen ja sitten loppuun saattamisen. Rohkenin olla tästä eri mieltä; minusta paljon vaikeampaa on kustannetuksi tuleminen. Örön taiteilijoille se ei kai ollut ongelma - jokuhan heidän oleskelunsa siellä maksaa, joten jokin apuraha lienee olemassa.
Saarella oli viikonloppuna myös kolme venekuntaa varsinaisia turisteja. Unessani näin kolme isoa mustaa kyytä, joista yhden päälle vahingossa astuin, mutta se ei silti onnistunut minua puremaan. Otin niistä unessa kuvan ja postasin instaan. Aamulla en sieltä sellaista löytänyt, joten käärmeet olivat olleet uniolentoja, toisin kuin bunkkerissa roikkunut lepakko. Oikeassa elämässäkin Örö tosin on mustien kyiden saari. Niitä on siellä aurinkoisemmilla kesäsäillä paljon, mistä on saanut alkunsa myös myyttisen örökondan legenda.
Paluumatkalla näimme veneestä eräällä autiolla luodolla yksinäisen kolmijalkaisen kauriin. Se lienee hakeutunut sinne haavoittumisensa myötä, suurpedoilta suojaisempaan paikkaan. Syrjässä on joskus hyvä olla.
torstai 30. huhtikuuta 2020
keskiviikko 22. huhtikuuta 2020
Kontujen kätköistä
Posti oli tuonut paketin ja sen johdosta jouduin panemaan päälleni hengityssuojaimen, pipon, pitkän harmaan afgaanivillapalttoon ja kaulaliinankin, ja tekemään etätyöpäiväni ruokatunnilla ekskursion levottomaan Kontulaan, pääkaupunkiseutumme pahamaineiseen villi-itään.
Edellisviikon lumimyrskyt olivat jo hellittäneet, aurinko pilkahteli taivaalla kulkutaudeista onnellisen piittaamattomana taivaankappaleena ja metsissä heläjivät punarintain ja mustarastasten keväiset luritukset.
Kontulan ostarilla tunnelma muistutti jo puoleltapäivin zombiapokalypsiä, mutta se ei johtunut koronaviruksesta vaan sellaiseltahan Kontulassa aina tahtoo näyttää. Tummanpuhuvat uudisasukkaat kyräilevät pelonsekaisina sinne tänne hortoilevia seisovasilmäisiä alkuasukkaita, joista osalla naama veressä, osa kaatuillen kilisevine kasseineen ja osa tatuoituina ja kaljupäisinä pysähdellen räyhäämään itse teosta, notkuvasta oleilusta tapaamilleen normivärityksestä poikkeaville kanssaihmisille. Olin nähdäkseni ainoa, joka käytti kasvomaskia.
Postin tuoma paketti osoittautui Ruotsista tulleeksi ja piti sisällään tuoreen kirjan, Lena Breitnerin ja Gunnar Ekbergin kirjoittaman teoksen Det hemliga Malmö. Kirja kattaa entisen parivuotisen kotiseutuni Skoonen - tai tarkemmin sanoen sen pääkaupungin Malmön - vakoilu- ja tiedusteluhistoriaa aina 1600-luvulta nykypäiviin. Kirja alkaakin lupaavasti jo esipuheessa:
Mutta ruotsalaiskontaktini ei suinkaan lähettänyt kirjasuositustaan minulle 1600-luvun seikkailijoita ajatellen, vaan kirjan viimeisen luvun vuoksi, jossa käsitellään 1990- ja 2000-lukujen tapahtumia, tarkemmin sanoen Ruotsin onnistuneita tiedusteluoperaatioita vasta jälkineuvostolaistuneella Venäjänmaalla. Sieltä hankittiin niihin aikoihin konteittain salaista aineistoa ja teknologiaa, joka merkittävästi ja nykypäiviin saakka paransi Pohjolan puolustuskykyä.
Suomessa oltiin noihin aikoihin kovin huolissaan siitä, kuinka saataisiin Venäjä auttamaan pyrkimyksissä estää suomalaistutkijoita ja tutkivia journalisteja saamasta haltuunsa kaikkea sitä, mitä neuvostotiedustelu oli arkistoihinsa kasannut suomalaisista poliitikoista, virkamiehistä, sotilaista, professoreista, päätoimittajista ja elinkeinoelämän vaikuttajista. Oli kyllin kiusallista, että saksalaiset ja amerikkalaiset lähettelivät Suomeen kasapäin ei-tervetulleita aineistoja edesmenneen Itä-Saksan savuavilta arkistoraunioilta.
Minulta ei kestänyt kauan arvata, kuka luvussa ilman nimeä esiintyvistä hahmoista oli tuo kontaktini itse. Muistinkin sitten, että hän oli entisessä elämässään ollut tiedustelumies, ennen päätymistään nykyiselle, ei välttämättä yhtään vähemmän levottomalle uralleen.
Samalla Kontulan-retkellä ostin banaaneja, omenoita sekä erinomaisen tuoreen leivän, jonka sisään oli leivottu karpaloa.
Koronakaranteenin aikana olen editoinut englanninkielistä versiota romaanitrilogiastani Wattpadiin ja pari päivää sitten koitti viimein se merkkihetki, jolloin vastaanotin hengentuotoksiini tuolla alustalla ihka-aitoja kommentteja - sellaisia, jotka eivät olleet peräisin keneltäkään ystävältäni tai tutultani vaan ventovieraalta lukijalta, joka oli omin avuin ja riippumatta löytänyt tarinani ja ryhtynyt sitä lukemaan. Kaikista maailmankolkista näyttää kommentaattorini olevan kotoisin Haitilta. Hänestä voi olla jonain päivänä apua zombeja koskevan woodootiedon tullessa tarpeeseen.
Harkovalaisilta kaduilta vuokra-asuntoon pelastamani tunisialainen oli jälleen edistynyt asioissaan. Hän oli tosin joutunut poliisien pidättämäksi herätettyään huomiota liikkumalla ulkona ilman selvää syytä ja shortseissa, mutta lopulta poliisitkin olivat havainneet hänet kunnon nuorukaiseksi ja pahoitelleet kovasti hänen kovaa kohtaloaan.
Kun sain yksityispostia hänen vuokraisännältään (minähän olin kämpän virallinen varaaja), pelkäsin jo saavani valituksia tai rahallisia vaatimuksia, mutta kelpo mies sen sijaan halusikin vain ylistää tunisialaista vierastaan. Niin kunnollinen. Pojalta itseltään kuulin vuokraisännän auttaneen häntä monissa asioissa, etsien jopa lääketieteellistä apua, kun pojalla oli oireita parin päivän ajan - luultavasti joko tavanomainen flunssa, tai sitten hän kävi nopeasti läpi koronan oireettoman version.
Voi olla, että sekä vuokraisäntää että poliiseja herkisti lopulta se, että poikkeusolot johtivat tunisialaisnuorukaisen kosimaan vasta muutamaa viikkoa aiemmin löytämäänsä harkovalaista tyttöystävää, joka olikin jonkin aikaa emmittyään suostunut kosintaan. Seuraavana päivänä nuoripari jo filmasi itseään notaarin luona neuvoja hankkimassa. Ehkä kaikki ei sittenkään ole vielä menetettyä tässä maailmassa. Rakkaus voittaa kuoleman, ja jotain sellaista.
Ja piha-arollanikin kasvaa taajaan sinisiä kellokukkia, etupihan puolella muutama keltainen krookus. Lokit jo huutelevat taivaalta yli lentäessään.
Edellisviikon lumimyrskyt olivat jo hellittäneet, aurinko pilkahteli taivaalla kulkutaudeista onnellisen piittaamattomana taivaankappaleena ja metsissä heläjivät punarintain ja mustarastasten keväiset luritukset.
Kontulan ostarilla tunnelma muistutti jo puoleltapäivin zombiapokalypsiä, mutta se ei johtunut koronaviruksesta vaan sellaiseltahan Kontulassa aina tahtoo näyttää. Tummanpuhuvat uudisasukkaat kyräilevät pelonsekaisina sinne tänne hortoilevia seisovasilmäisiä alkuasukkaita, joista osalla naama veressä, osa kaatuillen kilisevine kasseineen ja osa tatuoituina ja kaljupäisinä pysähdellen räyhäämään itse teosta, notkuvasta oleilusta tapaamilleen normivärityksestä poikkeaville kanssaihmisille. Olin nähdäkseni ainoa, joka käytti kasvomaskia.
Postin tuoma paketti osoittautui Ruotsista tulleeksi ja piti sisällään tuoreen kirjan, Lena Breitnerin ja Gunnar Ekbergin kirjoittaman teoksen Det hemliga Malmö. Kirja kattaa entisen parivuotisen kotiseutuni Skoonen - tai tarkemmin sanoen sen pääkaupungin Malmön - vakoilu- ja tiedusteluhistoriaa aina 1600-luvulta nykypäiviin. Kirja alkaakin lupaavasti jo esipuheessa:
"I denna bok har vi flera överlevande agenter. Karl XII:s spion Stefan Löfving var sannerligen en sådan. Likt Frans G. Bengtssons Röde Orm for han fram i dagens Finland. Han blev tillfångatagen många gånger och klarade sig alltid. Han frös, seglade, kapade fartyg, fäktades och hade ihjäl en mängd ryssar. Men han var också smart, kunde många språk och förhandlade sig fram. Ena dagen hälsade han på hos Sveriges ärkefiende Danmark. Andra dagen hade han förtroliga samtal med Karl XII strax utanför Malmö."
Mutta ruotsalaiskontaktini ei suinkaan lähettänyt kirjasuositustaan minulle 1600-luvun seikkailijoita ajatellen, vaan kirjan viimeisen luvun vuoksi, jossa käsitellään 1990- ja 2000-lukujen tapahtumia, tarkemmin sanoen Ruotsin onnistuneita tiedusteluoperaatioita vasta jälkineuvostolaistuneella Venäjänmaalla. Sieltä hankittiin niihin aikoihin konteittain salaista aineistoa ja teknologiaa, joka merkittävästi ja nykypäiviin saakka paransi Pohjolan puolustuskykyä.
Suomessa oltiin noihin aikoihin kovin huolissaan siitä, kuinka saataisiin Venäjä auttamaan pyrkimyksissä estää suomalaistutkijoita ja tutkivia journalisteja saamasta haltuunsa kaikkea sitä, mitä neuvostotiedustelu oli arkistoihinsa kasannut suomalaisista poliitikoista, virkamiehistä, sotilaista, professoreista, päätoimittajista ja elinkeinoelämän vaikuttajista. Oli kyllin kiusallista, että saksalaiset ja amerikkalaiset lähettelivät Suomeen kasapäin ei-tervetulleita aineistoja edesmenneen Itä-Saksan savuavilta arkistoraunioilta.
Minulta ei kestänyt kauan arvata, kuka luvussa ilman nimeä esiintyvistä hahmoista oli tuo kontaktini itse. Muistinkin sitten, että hän oli entisessä elämässään ollut tiedustelumies, ennen päätymistään nykyiselle, ei välttämättä yhtään vähemmän levottomalle uralleen.
Samalla Kontulan-retkellä ostin banaaneja, omenoita sekä erinomaisen tuoreen leivän, jonka sisään oli leivottu karpaloa.
* * *
Koronakaranteenin aikana olen editoinut englanninkielistä versiota romaanitrilogiastani Wattpadiin ja pari päivää sitten koitti viimein se merkkihetki, jolloin vastaanotin hengentuotoksiini tuolla alustalla ihka-aitoja kommentteja - sellaisia, jotka eivät olleet peräisin keneltäkään ystävältäni tai tutultani vaan ventovieraalta lukijalta, joka oli omin avuin ja riippumatta löytänyt tarinani ja ryhtynyt sitä lukemaan. Kaikista maailmankolkista näyttää kommentaattorini olevan kotoisin Haitilta. Hänestä voi olla jonain päivänä apua zombeja koskevan woodootiedon tullessa tarpeeseen.
Harkovalaisilta kaduilta vuokra-asuntoon pelastamani tunisialainen oli jälleen edistynyt asioissaan. Hän oli tosin joutunut poliisien pidättämäksi herätettyään huomiota liikkumalla ulkona ilman selvää syytä ja shortseissa, mutta lopulta poliisitkin olivat havainneet hänet kunnon nuorukaiseksi ja pahoitelleet kovasti hänen kovaa kohtaloaan.
Kun sain yksityispostia hänen vuokraisännältään (minähän olin kämpän virallinen varaaja), pelkäsin jo saavani valituksia tai rahallisia vaatimuksia, mutta kelpo mies sen sijaan halusikin vain ylistää tunisialaista vierastaan. Niin kunnollinen. Pojalta itseltään kuulin vuokraisännän auttaneen häntä monissa asioissa, etsien jopa lääketieteellistä apua, kun pojalla oli oireita parin päivän ajan - luultavasti joko tavanomainen flunssa, tai sitten hän kävi nopeasti läpi koronan oireettoman version.
Voi olla, että sekä vuokraisäntää että poliiseja herkisti lopulta se, että poikkeusolot johtivat tunisialaisnuorukaisen kosimaan vasta muutamaa viikkoa aiemmin löytämäänsä harkovalaista tyttöystävää, joka olikin jonkin aikaa emmittyään suostunut kosintaan. Seuraavana päivänä nuoripari jo filmasi itseään notaarin luona neuvoja hankkimassa. Ehkä kaikki ei sittenkään ole vielä menetettyä tässä maailmassa. Rakkaus voittaa kuoleman, ja jotain sellaista.
Ja piha-arollanikin kasvaa taajaan sinisiä kellokukkia, etupihan puolella muutama keltainen krookus. Lokit jo huutelevat taivaalta yli lentäessään.
lauantai 18. huhtikuuta 2020
Paastosta päästöön
En olisi vuoden alkaessa - hortoillessani valkenevassa aamussa meksikolaisen kaverini kanssa läpi tuolloin hetkeksi autioituneen Meksikonkaupungin, kohti sitä aluetta, jossa majapaikkani sijaitsi - että vuodesta 2020 tulisi niin ankea.
Afrikassa raivosivat valtakuntain kokoiset heinäsirkkaparvet. Syyriassa, Irakissa ja Ukrainassa valheen valtakunta vasalleineen kylvi tuhoa sotakoneillaan. Sitten tuli kulkutauti. Itselläni on kulunut nyt kuukausi siitä, kun koronaviruksen aiheuttaman sairauden oireet ilmaantuivat. Kolmas sairausviikko oli jo helpompi ja palasin tekemään etätöitä kotoa käsin. Neljännellä viikolla minua ovat vaivanneet lähinnä jälkitaudit: korvatulehdus, päänsärky, keuhkojen heikkous, sydämen rytmihäiriöt sekä fyysisen taudin aiheuttaman alennustilan myötäjäisenä kulkeva masennus.
Pääsiäisenä purkautui myös pahamaineinen Krakatau, tulivuorisaari Sundansalmessa Jaavan ja Sumatran välillä. Sen aiemmat purkaukset aiheuttivat maailmaan ydintalvea muistuttavat olosuhteet tuhkapilvillään ja vuorenkappaleita sinkoutui avaruuteen saakka, pudoten sieltä Borneolle. Samaan aikaan raivosi myös rutto, minkä vuoksi silloiset ihmiset näkivät lopun ajan merkkien täyttyvän ja syntyi uskonnollisia ja poliittisia levottomuuksia.
Seuraavina päivinä Krakataun pääsiäispurkauksesta aktivoitui peräti viisitoista tulivuorta niin kutsutun Tyynenmeren tulirenkaan kaikilla puolilla: Indonesiassa, Filippiineillä, Japanissa, Kamtšatkalla, Meksikossa, Guatemalassa, Kaliforniassa ja Etelä-Amerikan rannikolla. Seismisen aktiivisuuden vaarana ovat tulivuorenpurkausten lisäksi merenalaiset maanjäristykset, jotka aiheuttavat pahimmillaan tuhoisia tsunameja rannikoille. Mikäli Tyynenmeren tulirenkaan lisäksi aktivoituvat Islannin ja Atlantin keskiosien laattainväliset tulivuoriketjut, uhkaa tuho myös Länsi-Euroopan alavia rannikkoseutuja.
Jotteivät lopun ajan merkit jäisi tähän, sytyttivät laittomat kulottajat tuleen Tšernobylin suljetun ydintuhoalueen, jonka metsäpaloja ei ole saatu hallintaan. Tuhkapilvet ovat täyttäneet Kiovan, tehden siitä hiekkamyrskyn kaltaisen. Lähiaika näyttää, muuttuuko myös Dneprin vesi verenkarvaiseksi, kuten Ilmestyskirja ennusti. Paikkakunnan nimihän on kuvaava - Tšernobyl kun tarkoittaa ukrainaksi Koiruohoa.
Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenko uhkasi nousevansa haudastaan sinä päivänä, kun Dneprin vesi muuttuisi verenpunaiseksi - tosin hän toivoi sen muuttuvan sellaiseksi moskoviittien hurmeesta eikä metsäpalojen radioaktiivisista tuhkapilvistä.
Mutta niin - oma pääsiäiseni oli ankea. Joskin pitkänperjantain jälkeen lauantaina oli ensimmäinen kerta yli kolmeen viikkoon, kun kävin itse kaupassa, hengityssuojain naamallani. Ja punarinta oli saapunut tienoolle, helähdytellen lauluaan ne päivät, joina aurinko pilkisteli. Sitten lankesivat taivaalta lumimyrskyt, vesisateet, loska, rakeet ja taas uusi lumikerros. Sisälläkin on niin kylmä, että olen joutunut pitämään pipoa ja karvaviittaa.
Minulla oli keväälle ja alkukesälle suunnitteilla useampi lupaava matka, mutta nyt kaikki on peruuntunut. Hädin tuskin pääsee Uudenmaan lintupaikkoihin, kunhan fyysinen kunto sen sallii, ja kunhan pahimmat lumet ja jääkentät ovat maanteiltä sulaneet, niin että siitä kesärenkailla selviäisi. Yksi toisensa jälkeen lähestulkoon kaikki, minkä parissa olen työskennellyt viimeiset kolme vuotta, on peruutettu, rauennut, lykätty tai hylätty. Vaikea siis ottaa iloa irti edes siitä, että taudista on jotenkuten toipunut. Ei tosin ennalleen, mutta elossa kuitenkin.
Kai tällä elämällä kuitenkin vielä pitäisi jotain tehdä, kun kerran lähtöä ei tullut. Innostus kaiken suhteen on vähissä, sen verran vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.
Afrikassa raivosivat valtakuntain kokoiset heinäsirkkaparvet. Syyriassa, Irakissa ja Ukrainassa valheen valtakunta vasalleineen kylvi tuhoa sotakoneillaan. Sitten tuli kulkutauti. Itselläni on kulunut nyt kuukausi siitä, kun koronaviruksen aiheuttaman sairauden oireet ilmaantuivat. Kolmas sairausviikko oli jo helpompi ja palasin tekemään etätöitä kotoa käsin. Neljännellä viikolla minua ovat vaivanneet lähinnä jälkitaudit: korvatulehdus, päänsärky, keuhkojen heikkous, sydämen rytmihäiriöt sekä fyysisen taudin aiheuttaman alennustilan myötäjäisenä kulkeva masennus.
Pääsiäisenä purkautui myös pahamaineinen Krakatau, tulivuorisaari Sundansalmessa Jaavan ja Sumatran välillä. Sen aiemmat purkaukset aiheuttivat maailmaan ydintalvea muistuttavat olosuhteet tuhkapilvillään ja vuorenkappaleita sinkoutui avaruuteen saakka, pudoten sieltä Borneolle. Samaan aikaan raivosi myös rutto, minkä vuoksi silloiset ihmiset näkivät lopun ajan merkkien täyttyvän ja syntyi uskonnollisia ja poliittisia levottomuuksia.
Seuraavina päivinä Krakataun pääsiäispurkauksesta aktivoitui peräti viisitoista tulivuorta niin kutsutun Tyynenmeren tulirenkaan kaikilla puolilla: Indonesiassa, Filippiineillä, Japanissa, Kamtšatkalla, Meksikossa, Guatemalassa, Kaliforniassa ja Etelä-Amerikan rannikolla. Seismisen aktiivisuuden vaarana ovat tulivuorenpurkausten lisäksi merenalaiset maanjäristykset, jotka aiheuttavat pahimmillaan tuhoisia tsunameja rannikoille. Mikäli Tyynenmeren tulirenkaan lisäksi aktivoituvat Islannin ja Atlantin keskiosien laattainväliset tulivuoriketjut, uhkaa tuho myös Länsi-Euroopan alavia rannikkoseutuja.
Jotteivät lopun ajan merkit jäisi tähän, sytyttivät laittomat kulottajat tuleen Tšernobylin suljetun ydintuhoalueen, jonka metsäpaloja ei ole saatu hallintaan. Tuhkapilvet ovat täyttäneet Kiovan, tehden siitä hiekkamyrskyn kaltaisen. Lähiaika näyttää, muuttuuko myös Dneprin vesi verenkarvaiseksi, kuten Ilmestyskirja ennusti. Paikkakunnan nimihän on kuvaava - Tšernobyl kun tarkoittaa ukrainaksi Koiruohoa.
Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenko uhkasi nousevansa haudastaan sinä päivänä, kun Dneprin vesi muuttuisi verenpunaiseksi - tosin hän toivoi sen muuttuvan sellaiseksi moskoviittien hurmeesta eikä metsäpalojen radioaktiivisista tuhkapilvistä.
Kun mä kuolen — leposija Ukrainassa suokaa,Tämän kevään meemi ovat tanssahdellen arkkua kantavat ghanalaiset hautajaisseremoniamestarit. Taitaa muuten olla jo toinen kerta, kun maailman valloittanut meemi tulee - ainakin näennäisesti - mustasta Afrikasta. Muistakaamme sitä kärttyisää animaationokkasiiltä, joka kyseli Tietä ugandalaisella aksentilla. Muutenkin maailma tuntuu tanssahtelevan dance macabreaan iloisen ironisesti irvistelevien luurankojen kera apokalypson tahtiin. Ehkä se on tämä hilpeä 20-luku. Mutta olkoon sitten niin. Itkun ja hammastenkiristyksen aikaa ei tarvitse aikaistaa. Poliittisella taivaallahan ovat 30-luvun tummat pilvet kasautuneet jo pitkään.
aavan aron keskelle mun hautakumpuin luokaa.
Jotta Dneprin kohistessa nauttisin mä rauhaa,
jotta sinne kuulisin, kun joki vanha pauhaa.
Vihollisen verta alkaa virta viedä milloin,
Ukrainasta — haudastani minä nousen silloin.
Mutta niin - oma pääsiäiseni oli ankea. Joskin pitkänperjantain jälkeen lauantaina oli ensimmäinen kerta yli kolmeen viikkoon, kun kävin itse kaupassa, hengityssuojain naamallani. Ja punarinta oli saapunut tienoolle, helähdytellen lauluaan ne päivät, joina aurinko pilkisteli. Sitten lankesivat taivaalta lumimyrskyt, vesisateet, loska, rakeet ja taas uusi lumikerros. Sisälläkin on niin kylmä, että olen joutunut pitämään pipoa ja karvaviittaa.
Minulla oli keväälle ja alkukesälle suunnitteilla useampi lupaava matka, mutta nyt kaikki on peruuntunut. Hädin tuskin pääsee Uudenmaan lintupaikkoihin, kunhan fyysinen kunto sen sallii, ja kunhan pahimmat lumet ja jääkentät ovat maanteiltä sulaneet, niin että siitä kesärenkailla selviäisi. Yksi toisensa jälkeen lähestulkoon kaikki, minkä parissa olen työskennellyt viimeiset kolme vuotta, on peruutettu, rauennut, lykätty tai hylätty. Vaikea siis ottaa iloa irti edes siitä, että taudista on jotenkuten toipunut. Ei tosin ennalleen, mutta elossa kuitenkin.
Kai tällä elämällä kuitenkin vielä pitäisi jotain tehdä, kun kerran lähtöä ei tullut. Innostus kaiken suhteen on vähissä, sen verran vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.
sunnuntai 5. huhtikuuta 2020
Rintamaviestiä karanteenista II
Viikko sitten maanantaina olin lääkärissä. Ajoin keskustaan omalla jeepilläni, jotten tartuttaisi inhaa virusta viattomiin kanssaihmisiin. Radiosta tuli koko ajan karanteeniläppää ja kotimaisia lauluja, joiden sanoista aina jostain kummasta löytyi yhteys vankilaan, lääkkeisiin tai yksinäisyyteen. Saarrettu Uusimaa pääkaupunkeineen oli autiona, ei kuitenkaan ihan vielä kummituskaupunki. Askeleeni kaikuivat tyhjässä luolastossa, jonne kalliilla tuntitaksalla pysäköin. Kampissa vanhempi nainen halusi tietää, mistä olin saanut hengitysmaskini.
Lääkäri ymmärsi heti yskän; tiesi saman minkä minäkin. Koronavirushan se oli. Hänen mielestään testit olisi pitänyt tehdä jo viikkoa aiemmin, heti oireiden alettua, mutta viimeistään nyt. Testauskapasiteetti oli kaikki valmiina, sain jo ohjeet siihenkin, miten mennä testihuoneeseen tartuttamatta käytävillä lohduttomasti yskiviä sairaita, jos joku heistä vielä oli vailla virusta.
Pettymys olikin suuri, kun ylhäältä tuli yhtäkkiä mahtikäsky, ettei testiä saa minulle tehdä. Lääkäri yritti soitella korkeammille tahoille; kuulin, kun hän puhelimessa perusteli tuntemattomalle taholle, että eikö nyt yhden testin voisi tehdä; he ovat jo olleet äärimmäisen pidättyväisiä testaamisessa - viimeisistä 200 hengitystiepotilaasta (koodi koronapotilaille) oli testattu vain kymmenen. Vastaus oli kuitenkin ehdoton ei. En kuulu niin kutsuttuihin riskiryhmiin, enkä ole niin kutsuttu avainhenkilö.
Olin siis matkustanut sairaana keskustaan, vaeltanut autioiden parkkihallien ja ostoskeskusten kautta ja istuskellut odottelemassa sydäntäsärkeviä yskijöitä tungeksivissa käytävissä täysin turhaan. Minulle läiskäistiin käteen diagnoosi "tunnistamaton hengityselinsairaus", vaikka sekä lääkäri että minä aivan hyvin tiesimme, mikä tauti oli kyseessä.
Näin demarien johtama hyvinvointivaltio kohtelee veroja maksavia alamaisiaan. Se ei halua tietää tartuntojen laajuutta. Se ei halua tietää, mikä meillä on. Se haluaa vain, että katoaisimme koteihimme sairastamaan sairautemme pois ilman diagnoosia, jotta valtio ja työnantajani voivat pestä kätensä kaikesta vastuusta. Eipä taida vakuutusyhtiökään lämmetä "tunnistamattomalle hengityselinsairaudelle". Sillä välin THL:n johto jatkaa valehtelua ja harhaanjohtavaa viestintää. Luottamus järjestelmään kohosi taas suorastaan kohisten. Jos paranen, taidanpa laittaa saman tien alulle varallisuuteni siirtämisen ulkomaille.
Lääkäriseikkailuni jälkeen olen kitunut kotona toisen viikon putkeen, virallisesti työkyvyttömänä "tunnistamattomasta sairaudesta". Useimmiten tauti on mennyt pahemmaksi aina jos olen liikkunut liikaa - esimerkiksi tuona päivänä keskustassa käytyäni. Sellaisina päivinä, joina olen nukkunut suurimman osan päivästä, olen tuntenut itseni paremmaksi. Vaikkakin myös pelottavimmat hetket kuten rytmihäiriöt ja rintakivut ovat yleensä tulleet keskellä yötä, yrittäessäni nukkua.
Onneksi on ystäviä. Kun en saa itse mennä kauppaan ja kotiintilauksissa on monen päivän, jopa viikkojen odotusaika, muutamat ystäväni ovat tuoneet ruokakasseja asuntoni oven ulkopuolelle. Olen tervehtinyt heitä vain ikkunalasin läpi. Mutta yhtäkkiä pienet asiat kuten yhä lämmin keitto tai Fazerin suklaalevy lämmittävät kummasti sydäntä, ja ehkä keuhkojakin. Ehkä tämä tästä, jonain päivänä. Taudin aiemmin saaneet ja jo voiton puolelle päässeet tutut eripuolilla maailmaa ovat puhuneet jopa kuukauden itämisajasta ennen ilmeisiä oireita ja sairauden huippua seuraavasta kuukauden kestävästä hitaan toipumisen ajasta.
Olen edennyt Hessen tuotannon lukemisessa pitkälle Arosuteen, jota muistan lukeneeni jo joskus poikasena, mutta se lienee silloin vielä puhutellut minua vähemmän, koska en enää muista juuri muuta kuin maagisen teatterin. Sitäkin koskevat muistot ovat jotenkin sekoittuneet Lynchin teatteri Silencioon.
Olen ankarasti pelannut šakkia, mutta vaikka voitan 3-4 kertaa niin paljon pelejä kuin häviän, putoavat pisteeni yhä tasaista tahtia alaspäin, niin että olen jo sata elopistettä alempana kuin huipullani helmikuun alussa. Tämä on oikeastaan pelikaverieni syytä. Olen yrittänyt pitää samanaikaisesti meneillään olevien pelien määrän jotenkuten aisoissa, enkä siksi ole enää aloittanut juuri lainkaan pelejä tuntemattomien kanssa, vaan kaikki pelini ovat säännöllisten pelikaverien kanssa, ja näistä monet nykyisin jo hyviä ystäviä, joten en millään surmin vaihda heitä enää tuntemattomiin. On vain käynyt niin, että vaikka useimmat heistä yhä ovat todellisuudessa kanssani enemmän tai vähemmän tasaveroisia pelaajia (jotkut enemmän, jotkut vähemmän), heidän elopisteensä ovat säännöllisesti alempana kuin todellinen osaamisensa. Tai ehkä minun pisteeni pääsivät vahingossa liian korkeiksi, mene ja tiedä.
Naapurissa asuva serkkuni, jolla hänelläkin on virus, on yrittänyt pitää kiinni elämänlaadusta saarrossa ja sairaudessakin, niin että iltana muutamana on grillattu vanhaan hyvään tapaan entrecôtea ja juotu Coto de Imazin vuoden 2015 reservaa ja vuoden 2012 gran reservaa. Se ei ehkä aina ole ollut aivan viisasta, joskin olemme rajoittaneet juomisen yleensä yhteen pulloon, kun ei ole vieraitakaan.
Näin päivät vierivät - nukkuen, lukien, pelaten. Ja toivoin, että olisin pystynyt myös kirjoittamaan, mutta tässä suhteessa olen tuottanut itselleni pettymyksen. Päivät tuntuvat vain valuvan pois. Sentään huvitin itseäni suomentamalla erään vuodelta 2014 löytämäni apokalyptisen runon, jonka olen kirjoittanut Kiovassa. Ja olen koettanut kommentoida irakilaisen ystäväni novelleja ja puolalaisen ystäväni fantasiaromaania, kaikki yhä julkaisemattomia. Suomalaisen ystäväni tietokirja on odottanut omatuntoani soimaten pöydänkulmalla koko ajan, sekaisena printtikasana, jossa on eri versioita (ja se varmaankin syynä siihen, että kommentoimiseen tuntuu koko ajan olevan hankalaa ryhtyä).
Mutta mihin päivät sitten menevät? Niin yllättävältä kuin se tuntuukin, ne menevät lähinnä sosiaaliseen elämään. Viestitulva on jatkuva, koska ihmiset ympäri maailmaa ovat tylsistyneinä kodeissaan. Ja moni, joka tietää minun olevan sairas, koettaa piristää minua jutustelemalla, mitä tietysti kovasti arvostan. Toisin kuin normaaliaikoina ihmisten ollessa kiireisinä omissa askareissaan, näinä poikkeusaikoina jutut jatkuvat ja rönsyilevät ikuisuuksia, ja yhtäkkiä tunteja on vierähtänyt.
Lisäksi sairaana ollessani minulla on ollut mahdollisuus pelastaa ihmisiä pulasta. Ei vain rahapulasta, vaan maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamista tilanteista, joissa tuhannet ja taas tuhannet ovat jääneet jumiin eripuolille maailmaa. Esimerkiksi šakkiharrastukseni aloittanut tunisialainen nuorukainen, joka vasta hiljattain tänä talvena pääsi taloustieteilijöiden opiskelijajärjestön vaihtoon Harkovaan. Kun koronakriisi tuli Ukrainaan, lennot peruuntuivat (hänen paluulentonsa olisi ollut maaliskuun viimeisenä päivänä Rooman kautta), junatkaan eivät enää kulkeneet, ja heti kriisin alettua ulkomaiset opiskelijat heitettiin harkovalaisesta asuntolasta kadulle, käskien jotenkin hoitaa itse itsensä kotimaihinsa.
Tunisian konsulaatti ja suurlähetystö eivät ole auttaneet ystävääni millään tavoin, lentoyhtiö ja opiskelijajärjestö vielä vähemmän. Niinpä minun osakseni tuli taas kerran olla sosiaalinen turvaverkko. Onneksi sain hänelle AirBNB-asunnon, niin hänen ei tarvinnut värjötellä Harkovan hyytävillä kaduilla, jotka nekin ovat autioituneet, kun kaikki paikat ovat sulkeneet ovensa ja ihmiset piileksivät kodeissaan.
Kaverin yritteliäisyydessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, sillä hän on onnistunut löytämään itselleen harkovalaisen tyttöystävän, joka auttaa kieliongelmissa, sekä työpaikan huonekaluverstaasta, joka maksaa hänelle yhdeksän euroa päivässä. Sehän ei ole paljon, mutta ruokarahoihin Ukrainassa se riittää. Ukraina on myös onneksi säätänyt lain, jonka pitäisi taata, etteivät koronaviruksen vuoksi jumiin jääneet ulkomaalaiset joudu maksamaan viisumiensa ylittämisestä lankeavia sakkoja päästessään lopulta lähtemään kotimaihinsa.
Poikkeusolot paljastavat usein nopeasti, keihin ihminen voi luottaa ja keihin ei. Kokemukseni on aina uudelleen sama: ystäviin voi luottaa, valtioon ei. Hyvinvointivaltion pehmeä naamio on jälleen pudonnut paljastaen altaan eliitin kovan itsekkyyden. Vastuuta vältellään vaikka valehdellen, mutta henkseleitä paukutellaan kuitenkin ikään kuin kaikki olisi hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla, koska tärkeäähän on vain, mitä julkisesti näkyy, eikä se, millä tolalla tosiasiat ovat. Pahantahtoisesti sairastuvista ikävistä alamaisista ja syyttä suotta konkurssiin menevistä pienyrityksistä piittaamatta.
Lääkäri ymmärsi heti yskän; tiesi saman minkä minäkin. Koronavirushan se oli. Hänen mielestään testit olisi pitänyt tehdä jo viikkoa aiemmin, heti oireiden alettua, mutta viimeistään nyt. Testauskapasiteetti oli kaikki valmiina, sain jo ohjeet siihenkin, miten mennä testihuoneeseen tartuttamatta käytävillä lohduttomasti yskiviä sairaita, jos joku heistä vielä oli vailla virusta.
Pettymys olikin suuri, kun ylhäältä tuli yhtäkkiä mahtikäsky, ettei testiä saa minulle tehdä. Lääkäri yritti soitella korkeammille tahoille; kuulin, kun hän puhelimessa perusteli tuntemattomalle taholle, että eikö nyt yhden testin voisi tehdä; he ovat jo olleet äärimmäisen pidättyväisiä testaamisessa - viimeisistä 200 hengitystiepotilaasta (koodi koronapotilaille) oli testattu vain kymmenen. Vastaus oli kuitenkin ehdoton ei. En kuulu niin kutsuttuihin riskiryhmiin, enkä ole niin kutsuttu avainhenkilö.
Olin siis matkustanut sairaana keskustaan, vaeltanut autioiden parkkihallien ja ostoskeskusten kautta ja istuskellut odottelemassa sydäntäsärkeviä yskijöitä tungeksivissa käytävissä täysin turhaan. Minulle läiskäistiin käteen diagnoosi "tunnistamaton hengityselinsairaus", vaikka sekä lääkäri että minä aivan hyvin tiesimme, mikä tauti oli kyseessä.
Näin demarien johtama hyvinvointivaltio kohtelee veroja maksavia alamaisiaan. Se ei halua tietää tartuntojen laajuutta. Se ei halua tietää, mikä meillä on. Se haluaa vain, että katoaisimme koteihimme sairastamaan sairautemme pois ilman diagnoosia, jotta valtio ja työnantajani voivat pestä kätensä kaikesta vastuusta. Eipä taida vakuutusyhtiökään lämmetä "tunnistamattomalle hengityselinsairaudelle". Sillä välin THL:n johto jatkaa valehtelua ja harhaanjohtavaa viestintää. Luottamus järjestelmään kohosi taas suorastaan kohisten. Jos paranen, taidanpa laittaa saman tien alulle varallisuuteni siirtämisen ulkomaille.
Lääkäriseikkailuni jälkeen olen kitunut kotona toisen viikon putkeen, virallisesti työkyvyttömänä "tunnistamattomasta sairaudesta". Useimmiten tauti on mennyt pahemmaksi aina jos olen liikkunut liikaa - esimerkiksi tuona päivänä keskustassa käytyäni. Sellaisina päivinä, joina olen nukkunut suurimman osan päivästä, olen tuntenut itseni paremmaksi. Vaikkakin myös pelottavimmat hetket kuten rytmihäiriöt ja rintakivut ovat yleensä tulleet keskellä yötä, yrittäessäni nukkua.
Onneksi on ystäviä. Kun en saa itse mennä kauppaan ja kotiintilauksissa on monen päivän, jopa viikkojen odotusaika, muutamat ystäväni ovat tuoneet ruokakasseja asuntoni oven ulkopuolelle. Olen tervehtinyt heitä vain ikkunalasin läpi. Mutta yhtäkkiä pienet asiat kuten yhä lämmin keitto tai Fazerin suklaalevy lämmittävät kummasti sydäntä, ja ehkä keuhkojakin. Ehkä tämä tästä, jonain päivänä. Taudin aiemmin saaneet ja jo voiton puolelle päässeet tutut eripuolilla maailmaa ovat puhuneet jopa kuukauden itämisajasta ennen ilmeisiä oireita ja sairauden huippua seuraavasta kuukauden kestävästä hitaan toipumisen ajasta.
* * *
Olen edennyt Hessen tuotannon lukemisessa pitkälle Arosuteen, jota muistan lukeneeni jo joskus poikasena, mutta se lienee silloin vielä puhutellut minua vähemmän, koska en enää muista juuri muuta kuin maagisen teatterin. Sitäkin koskevat muistot ovat jotenkin sekoittuneet Lynchin teatteri Silencioon.
Olen ankarasti pelannut šakkia, mutta vaikka voitan 3-4 kertaa niin paljon pelejä kuin häviän, putoavat pisteeni yhä tasaista tahtia alaspäin, niin että olen jo sata elopistettä alempana kuin huipullani helmikuun alussa. Tämä on oikeastaan pelikaverieni syytä. Olen yrittänyt pitää samanaikaisesti meneillään olevien pelien määrän jotenkuten aisoissa, enkä siksi ole enää aloittanut juuri lainkaan pelejä tuntemattomien kanssa, vaan kaikki pelini ovat säännöllisten pelikaverien kanssa, ja näistä monet nykyisin jo hyviä ystäviä, joten en millään surmin vaihda heitä enää tuntemattomiin. On vain käynyt niin, että vaikka useimmat heistä yhä ovat todellisuudessa kanssani enemmän tai vähemmän tasaveroisia pelaajia (jotkut enemmän, jotkut vähemmän), heidän elopisteensä ovat säännöllisesti alempana kuin todellinen osaamisensa. Tai ehkä minun pisteeni pääsivät vahingossa liian korkeiksi, mene ja tiedä.
Naapurissa asuva serkkuni, jolla hänelläkin on virus, on yrittänyt pitää kiinni elämänlaadusta saarrossa ja sairaudessakin, niin että iltana muutamana on grillattu vanhaan hyvään tapaan entrecôtea ja juotu Coto de Imazin vuoden 2015 reservaa ja vuoden 2012 gran reservaa. Se ei ehkä aina ole ollut aivan viisasta, joskin olemme rajoittaneet juomisen yleensä yhteen pulloon, kun ei ole vieraitakaan.
Näin päivät vierivät - nukkuen, lukien, pelaten. Ja toivoin, että olisin pystynyt myös kirjoittamaan, mutta tässä suhteessa olen tuottanut itselleni pettymyksen. Päivät tuntuvat vain valuvan pois. Sentään huvitin itseäni suomentamalla erään vuodelta 2014 löytämäni apokalyptisen runon, jonka olen kirjoittanut Kiovassa. Ja olen koettanut kommentoida irakilaisen ystäväni novelleja ja puolalaisen ystäväni fantasiaromaania, kaikki yhä julkaisemattomia. Suomalaisen ystäväni tietokirja on odottanut omatuntoani soimaten pöydänkulmalla koko ajan, sekaisena printtikasana, jossa on eri versioita (ja se varmaankin syynä siihen, että kommentoimiseen tuntuu koko ajan olevan hankalaa ryhtyä).
* * *
Mutta mihin päivät sitten menevät? Niin yllättävältä kuin se tuntuukin, ne menevät lähinnä sosiaaliseen elämään. Viestitulva on jatkuva, koska ihmiset ympäri maailmaa ovat tylsistyneinä kodeissaan. Ja moni, joka tietää minun olevan sairas, koettaa piristää minua jutustelemalla, mitä tietysti kovasti arvostan. Toisin kuin normaaliaikoina ihmisten ollessa kiireisinä omissa askareissaan, näinä poikkeusaikoina jutut jatkuvat ja rönsyilevät ikuisuuksia, ja yhtäkkiä tunteja on vierähtänyt.
Lisäksi sairaana ollessani minulla on ollut mahdollisuus pelastaa ihmisiä pulasta. Ei vain rahapulasta, vaan maailmanlaajuisen pandemian aiheuttamista tilanteista, joissa tuhannet ja taas tuhannet ovat jääneet jumiin eripuolille maailmaa. Esimerkiksi šakkiharrastukseni aloittanut tunisialainen nuorukainen, joka vasta hiljattain tänä talvena pääsi taloustieteilijöiden opiskelijajärjestön vaihtoon Harkovaan. Kun koronakriisi tuli Ukrainaan, lennot peruuntuivat (hänen paluulentonsa olisi ollut maaliskuun viimeisenä päivänä Rooman kautta), junatkaan eivät enää kulkeneet, ja heti kriisin alettua ulkomaiset opiskelijat heitettiin harkovalaisesta asuntolasta kadulle, käskien jotenkin hoitaa itse itsensä kotimaihinsa.
Tunisian konsulaatti ja suurlähetystö eivät ole auttaneet ystävääni millään tavoin, lentoyhtiö ja opiskelijajärjestö vielä vähemmän. Niinpä minun osakseni tuli taas kerran olla sosiaalinen turvaverkko. Onneksi sain hänelle AirBNB-asunnon, niin hänen ei tarvinnut värjötellä Harkovan hyytävillä kaduilla, jotka nekin ovat autioituneet, kun kaikki paikat ovat sulkeneet ovensa ja ihmiset piileksivät kodeissaan.
Kaverin yritteliäisyydessä ei kuitenkaan ole mitään vikaa, sillä hän on onnistunut löytämään itselleen harkovalaisen tyttöystävän, joka auttaa kieliongelmissa, sekä työpaikan huonekaluverstaasta, joka maksaa hänelle yhdeksän euroa päivässä. Sehän ei ole paljon, mutta ruokarahoihin Ukrainassa se riittää. Ukraina on myös onneksi säätänyt lain, jonka pitäisi taata, etteivät koronaviruksen vuoksi jumiin jääneet ulkomaalaiset joudu maksamaan viisumiensa ylittämisestä lankeavia sakkoja päästessään lopulta lähtemään kotimaihinsa.
Poikkeusolot paljastavat usein nopeasti, keihin ihminen voi luottaa ja keihin ei. Kokemukseni on aina uudelleen sama: ystäviin voi luottaa, valtioon ei. Hyvinvointivaltion pehmeä naamio on jälleen pudonnut paljastaen altaan eliitin kovan itsekkyyden. Vastuuta vältellään vaikka valehdellen, mutta henkseleitä paukutellaan kuitenkin ikään kuin kaikki olisi hoidettu parhaalla mahdollisella tavalla, koska tärkeäähän on vain, mitä julkisesti näkyy, eikä se, millä tolalla tosiasiat ovat. Pahantahtoisesti sairastuvista ikävistä alamaisista ja syyttä suotta konkurssiin menevistä pienyrityksistä piittaamatta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)