Tilhet

Vuoden tullessa loppuunsa lumihiutaleet putoilevat hiljalleen entisestäänkin poikkeuksellisen valkean kaupungin vaipaksi ja puistoissa sirisee tilhiä, englantilaisittain böömiläisiä vahasiipiä. En muistakaan koska viimeksi näin tilhiparvia. Kysymyksessähän on mitä erikoisin kolmilajiseen sukuun kuuluva lintulaji, jolla ei ole Euroopassa lähisukulaisia. Se pesii kesät syvällä taigan havumetsissä syöden hyönteisiä, mutta muuttuu syksyn tullen marjansyöjäksi, vaeltaen sitten etelää kohti sitä mukaa kuin pihlajat ja muut marjapensaat tyhjentyvät. Käyneiden marjojen prosessointiin linnulla on poikkeuksellisen tehokas maksa. Muuten tilhiparvet olisivatkin pysyvästi humalassa.

Vuodenvaihteen aiheuttamassa ajan kulumisen ahdistuksessa ja paossani nykyajan menosta olen hankkinut viime vuosisadan alkupuoliskolla kirjoittaneen suomalaisen dekkarikirjailijan Vilho Helasen koko tuotannon eli ns. Rauta-sarjan, jossa sodanjälkeisen pääkaupunkiseutumme rikosvyyhtiä selvittelee varatuomari Kaarlo Rauta. Opin uuden sanan - 40-luvulla ei puhuttu Helsingissä jengeistä eikä liigoista eikä vielä ilmeisesti lättähatuistakaan, jotka tulivat kuvioihin 50-luvulla, vaan järjestäytyneen rikollisuuden kentässä mellastivat keilit. Mihin tämä keili-sana sittemmin on kadonnut ja mistä se on alun perin johdettu?

Helasella oli värikäs elämä. Paitsi kirjailijana, hän ehti kunnostautua myös lehtimiehenä, tiedemiehenä, vakuutusyhtiömiehenä ja poliittisena aktivistina. Hän otti osaa Viron vapaussotaan 1919 ja oli sittemmin aktiivinen heimoaatteessa ja Akateemisessa Karjala-Seurassa. Hänen kansallismielisyytensä meni niin pitkälle, että hän tuki myös Lapuan liikettä, IKL:ää ja Suur-Suomi-aatetta sekä avusti välirauhan aikana saksalaisten hyväksi toiminutta tanskalaista vakoojaa Kyrreä. Tästä hänet sodan jälkeen tuomittiin maanpetoksellisena vankilaan, josta hän vapautui 1951. Kuollessaan vuotta myöhemmin Frankfurtissa äkilliseen sydänkohtaukseen (tai niin ainakin kerrotaan) hän toimi Helsingin Sanomain reportterina.

Ensimmäisessä lukemassani Helasen romaanissa on mielenkiintoinen kontrasti siihen saksalaismielisyyteen, joka vei hänet vankilaan asti, sillä tarinan roistoksi, järjestäytyneen rikollisuuden organisaatiota johtavaksi ja vakoiluunkin sekaantuneeksi Ristilukiksi paljastuu saksalainen entinen natsi, josta Helanen vielä kertoo, että tämä Tallinnan Gestapon komentajana oli armottomasti vainonnut eestiläisiä patriootteja.

Minulla on nyt viisi kilpailevaa kutsua uudeksivuodeksi, kolme niistä Helsingissä ja kaksi kaukaisemmissa paikoissa Latviassa ja Kehä III:n toisella puolen. Libanonissa vietetyn jouluviikon jäljiltä tuntuu kuitenkin paremmalta ajatukselta orientoitua nukkumiseen, muutamaan hyvään kirjaan ja tipattomaan tammikuuhun, ainakin mikäli sääennuste purevista pakkasista pitää paikkansa. Suomen ilmasto ja taksien hintataso tekevät bilehoppailusta täälläpäin aika epämiellyttävän ja vetäytyminen kaikista bilekutsuista olisi tasapuolisempi ratkaisu kuin valinnan tekeminen.

Joulu Libanonissa

Vietin jouluviikon Libanonissa, josta palasin sunnuntaina hankien peittämään Helsinkiin. Matkustin edellisenä sunnuntaina ja se olikin todella korkea aika. Habibi oli lentokentällä vastassa ja tuntui kuin en olisi aikoihin nukkunut yhtä sikeästi kuin sinä yönä. Jos olen nyt edes jotenkuten sielun voimissa, kaikki on Beirutissa vietetyn maanantain ansiota. Siihen kuului kaikkea, mitä Beirutissa pitääkin. Terapeuttinen ja äärettömän pitkä päivällinen habibin kanssa kaikkine libanonilaisine lisukkeineen alkuruoista ähween ja ärgileen. Sekavaa poukkoilua baarista toiseen Gemmayzéssa ja Hamrassa. Aamuyön ajelua pitkin jo tyhjentyneitä katuja ja Barbarin manussia.

Ensimmäisenä päivänä huomasin Libanonissa kaiken sen, mitä olin kaivannut; kaiken, mikä siellä on hyvää ja inspiroivaa. Seuraavina päivinä tulin toki sitten huomaamaan myös kaiken sen, mikä on stressaavaa ja ärsyttävää - alkaen liikenteestä. Libanon on erikoinen maa myös siinä suhteessa, että siellä on erityisen runsas määrä sellaisia asioita, jotka yhtä aikaa - tai mielentilasta riippuen - joko aiheuttavat kaipuuta tai ärsyttävät. Kuten esimerkiksi loputon merkityksetön sosiaalinen puheenporina, suunnitelmien ja lupausten joustavuus täydelliseen paikkansa pitämättömyyteen saakka ja ihmiselon sietämätön narsistinen tarkoitus.

Kahden päivän jälkeen roolini muuttui taas rentoutuneesta vastaanottajasta, josta joku muu piti huolen, matkaoppaaksi ja huolehtijaksi, jonka piti joka hetki laatia suunnitelmia, huomioida muita ihmisiä erilaisine ja ristiriitaisine tarpeineen ja olla selvillä kaikesta tulevasta, vaikka se oli mahdotonta. Niinpä varsinainen loma jäi pariin päivään ja loput matkasta oli sitä, mitä suurin osa lomamatkoista tuppaa olemaan: turismia, sosiaalisia velvollisuuksia, hymyilemistä, edustamista, matkakumppanista ja hänen tarpeistaan huolehtimista, laskujen maksamista (olenhan mies) ja eri tahojen kaikenlaisen palautteen sisäistämistä.

Mutta viis minun tuntemuksistani. Libanon oli kesäkuun jälkeen muuttunut yllättävän vähän, mutta vaikka sanonnan mukaan "Beirut ei ikinä muutu - sinä muutut", niin Beirut oli joissain suhteissa hyvinkin muuttunut. Ensinnäkin loputtomat määrät poliittisia julisteita oli kadonnut suur-Beirutin kaduilta, seiniltä ja muureista. Suoritus on ollut suorastaan uskomaton, koska jopa Dahiyen halki vievän valtatien varret on siivottu Hizbullahin julisteista. SSNP:n hakaristit ovat kadonneet Hamran kujilta. Geagean ja Aounin kannattajien kilpailevat julisteet eivät enää kyräile toisiaan Sassinella eivätkä riipu rue Gourod'n yllä.

Toinen silminnähtävä muutos Beirutissa on Hamran yöelämän merkittävä vilkastuminen ja diversifikaatio. Aiemmin Hamrassa oli toisaalta kahviloita, toisaalta hämyisiä ja maineeltaan kyseenalaisia yökerhoja, ja vain muutamia todella viihtyisiä pubeja ja sosiaalisia kahvilan ja baarin yhdistelmiä, jotka olisivat samalla olleet myös suosittuja. Nyt niitä on kymmeniä ja monet sijoittuvat Hamrakadun ja AUB:n välisille pienemmille yksisuuntaisille kaduille.

Hamran vilkastuminen lienee seurausta uusien sääntöjen lisääntymisestä Gemmayzéssa, jossa nyt suurin osa suosituimmista paikoista sulkee ovensa jo yhdeltä yöllä - libanonilaisittain kohtuuttoman aikaisin. Tämän jälkeen jäljelle jäävät enää tupaten täydet ja savuiset yökerhot - tai ajaminen Hamraan jatkamaan sellaisia sosiaalisia aktiviteetteja, jotka vaativat, että osapuolet myös kuulevat, mitä toinen sanoo. Hamran eduksi lienee koitunut myös Gemmayzén halki vievän yksisuuntaisen kadun ja vähien parkkipaikkojen kohtuuton kuormittuminen, joka tekee alueesta illasta pitkälle aamuyöhön erittäin rasittavan lähestyä ja navigoida.

Jouluviikko on Beirutin kiireisimpiä, koska tuhannet tai jopa miljoonat ulkolibanonilaiset tulevat silloin kotiin perheidensä luo. Jouluaatto ja joulupäivä vietetään yleensä perhepiirissä sekä poukkoillen automatkan päässä olevien ystävien ja tuttavien perheissä vieraissa. Muut päivät näitä ennen ja näiden jälkeen taas ovat sellaisia, että nuorempi väki pakkautuu Beirutiin ja muihin bilekaupunkeihin kuten Jouniéen ja Batrouniin. Tunnelma muodostuu varsin tiiviiksi.

Vietin jouluaaton sekä joulupäivän Beshmezzinin kylässä Kourassa, Pohjois-Libanonissa, ja joulumenot vastasivat pääpiirteissään kahta aiemmin siellä viettämääni joulua - 2006 ja 2007. Suunnattomia määriä ruokaa huuhdottiin alas erinomaisilla libanonilaisilla viineillä ja siinä sivussa annettiin ja vastaanotettiin lahjoja. Ihmisiä tuli ja meni, esitellen uusia tai vanhoja tyttö- ja poikaystäviä, sulhasia ja puolisoita, jotka sitten näiden lähdettyä tai käännettyä selkänsä joutuivat tarkan arvioinnin kohteiksi.

Joulupäivän myöhäisillaksi takaisin Beirutiin ja lisää baareja sekä kotibileitä. Lauantaina kävin Shufvuorilla, druusialueella, Dayr al-Qamarissa ja Beiteddinissä. Siellä oli varsin hiljaista. Kaikki olivat kai joko kotonaan tai Beirutissa bilettämässä.

Jouluaaton päivällä ehdin käydä myös Bybloksessa ja suoritin joulukirkkoni siellä, Kouran isännät huomioiden ortodoksisessa jumalanpalveluksessa, joka oli tietysti kokonaan arabiankielinen. Koska kirkonmenoissa käytetään kuitenkin muodollista kirjakieltä ja paljon käsitteistöstä on tuttua, ymmärsin siitä melkein kaiken, jopa Raamatun kohdat, joita luettiin. Ajankohtaisemmassa saarnaosuudessa pappi varoitteli vapaamuurareista ja saatananpalvojista. Muita vääräuskoisia kohtaan oltiin sensitiivisempiä.

Ilmat olivat kautta linjan kivoja. Vain vähän ennen matkaani Libanonissa oli koettu pahimpia myrskyjä ja talvisateita pitkään aikaan. Rahtilaivakin oli uponnut Tripolin edustalle vieden mukanaan toistakymmentä merimiestä sekä tuhansia lehmiä ja vuohia. Saapumistani seuraava maanantai oli kuitenkin poikkeuksellisen lämmin ja aurinkoinen ja seuraava viikkokin sateeton ja lämpötiloiltaan mukiinmenevä.

Mitä vielä sanoisin? Tulin huomaamaan, että eri kielet sopivat eri tarkoituksiin. Tunteista puhuminen on paljon helpompaa muilla kielillä kuin suomeksi, jolla kielellä sellaiset asiat muuttuvat raskaiksi ja ahdistaviksi. Suomi tuntuu sopivan paremmin asiakuvauksiin, analyysiin ja kronologiaan. Englanti on lyömätön kieli smalltalkiin ja kaikkihan sitä ymmärtävät äidinkielestään riippumatta.

Kohottava ilta

Mikä kaunis illallinen Lauttasaaressa: meksikolaista ruokaa, eettisesti valitut viinit, jälleen uhanalaisista demokratioista Georgiasta ja Libanonista. Ilolla panin merkille, että Stockmannin Alkon valikoimasta löytyy nykyisin myös Ksaran erinomainen Cuvet du Troisième Millénaire.

Illallisen jälkeen katselimme Mika Waltarin kansallishenkisen elokuvan Helmikuun manifesti, joka kertoo kansamme vapaustaistelun vaiheista. Tänä päivänä Suomessa ei saatettaisi tehdä tällaista lämminhenkistä elokuvaa lainkaan. Kuinka onkaan kohottavaa nähdä yläviistoon suunnattuja katseita, kun tuomari Kotkan ja poikansa oikeustieteen ylioppilas Kotkan perheen vaiheiden kautta läpikäydään kansallisia kohtalonhetkiämme. Nähdäänpä elokuvassa myös Eugen Schauman ampumaradalla harjoittelemassa ja useampia viittauksia ryssäläisiin ja polsulaisiin salahankkeisiin perustuslaillisia oloja vastaan. Ei kaihdettu esittämästä kirkasotsaisen nuorisomme panosta kansamme vapauden tiellä tahi paljastamasta tsaarinmielisten ja myöhemmin punakapinaan harhautettujen tiettyjen työväen kansankerrosten vahingollisia erheitä.

Voidaan vain toivoa, ettei enää joutuisi tämä kansa samaan tilanteeseen itäisen imperialistisen ikeen uhan alle, saatikka siihen surulliseen vaiheeseen, jossa joidenkin omien tahojen bolševistinen tai muu totalitäärinen joukkoharha saisi aikaan, että jotkin maanpetoksellisuuden versot menevät liian pitkälle ja olisi niiden juuriminen silloin ainoastaan väkivoimin tehtävissä. Aina on nimittäin kaikkien kansojen parissa niitä, jotka omien etujensa, kateutensa ja katkeruutensa vuoksi tahi joidenkin vieraan vallan ruhtinasten kumartamiseksi ovat valmiita vehkeilyin vahingoittamaan kansanvaltaista vapauttamme.

Venäjän hyökkäys Georgiaan kesällä 2008 ja edelleen jatkuva miehitys Georgian alueilla sekä jatkuvat toimet Georgian, Ukrainan ja Baltian maiden horjuttamiseksi muistuttavat myös suomalaisia, puolalaisia ja monia muita, kuinka hauraalla pohjalla kalliisti lunastettu vapautemme oikeastaan on. Abhasian ja Etelä-Ossetian "itsenäisyys" ei ole pelkästään "Naurun asia", kun muistetaan, ettei kyse suinkaan ole Venäjän, Nicaraguan ja Venezuelan vilpittömästä tuesta abhaaseille ja osseeteille, vaan venäläisistä eteentyönnetyistä sotilastukikohdista, jotka on tarkoitettu yksinomaan tuhoamaan vapauden ja kansanvallan ruusuvallankumouksesta lähtien nopeasti edennyttä kehitystä Georgiassa. On huolestuttavaa, missä määrin kauan tosiasioiden saatavuuden jälkeenkin monet johtavat tiedotusvälineet levittävät länsimaissa harhaanjohtavaa georgialaisvastaista ja balttivastaista propagandaa.

Itsenäisyyspäivänä oli hyvä silti nähdä monien nuorten kansalaistemme pitävän pääkaupunkiseudulla valkolakkeja, joilla miellyttävän perinteisillä symboleilla liittävät he elämänsä ja arvonsa osaksi akateemiseen elämään ja eurooppalaiseen sivistykseen pohjaavaa kansallista vapauttamme. Ikävä kyllä elämme maailmassa, jossa on myös osattava ampua. Niinpä näyttää maanosamme nykykehityksen vaiheessa välttämättömältä, että Suomi visusti huolehtisi uskottavasta maanpuolustuksestaan sekä asevelvollisuuden että aluepuolustuksen keinoin, mutta ryhtyisi myös viipymättä toimeen länsi-integraationsa tiivistämiseksi.

Lukiessani lehdistä uutisia venäläisten, pohjoiskorealaisten ja iranilaisten aselastien viimeaikaisista paljastumisista matkalla ruokkimaan salahankkein tuettuja liekkejä Lähi-idän, Etelä-Aasian ja Kaakkois-Aasian demokratioiden ja länsimielisten hallitusten epävakauttamiseksi, tulin myöskin lukemaan Suomessa paljastuneista viimeaikaisista järjestäytyneen rikollisuuden toimista. Oli sattunut hotellikuolemiakin.

Siitä tuli mieleeni hiljattainen saapumiseni lentokoneella Suomeen, jolloin koneessa kuulutettiin, että tulli tulisi tarkastamaan matkustajien passit jo koneen ovelle. Tällöin muut matkustajat lähtivät tavaroineen kohti ovea kun taas muutamat afrikkalaiset nuoretmiehet lähtivät joukolla lentokoneen vessaan. Ja olikin, että koneen ulosmenotunnelissa oli poliisi vastassa nuuskivan koiran kanssa.

Jäätävää

Kööpenhaminassa on puhuttu paljon ilmastonmuutoksesta, muttei tietenkään tehty mitään, millä olisi vaikutusta asiaan, ellei lasketa sitä kuinka paljon lentokonepetrolia on palanut korkean tason vieraiden lennättelyyn pitkin maailmaa.

Tanskalainen ympäristötutkija Björn Lomborg onkin sanonut, että Kööpenhaminan ilmastokokouksen päätyminen epäonnistumiseen voi olla paradoksaalisesti hyvä asia, koska se ehkä pakottaa viimein omaksumaan toisen lähestymistavan lähtökohtaisesti nurinkurisen nykylähestymistavan tilalle. Nykykatsannossa ilmasto on sotkettu kaikkeen mahdolliseen ja paljon puhetta syntyy niin kutsutuista kansainvälisistä sopimuksista, joita minkään valtion ei sitten tarvitse noudattaa. Paitsi ehkä Suomen, koska Suomi aina kiltisti noudattaa mitä tahansa. Samaan aikaan kehitysmaille syydetään miljardeja, jotta niiden ei tarvitsisi kantaa ympäristöstään huolta.

Helsingissä ilmaston lämpenemistä ei ainakaan ole huomannut. Olen joutunut nukkumaan öitäni talvitakki päällä ja seuraavaksi varmaan sormet putoilevat kuoliossa käsistä. Lumimyrskyt ovat riehuneet pitkin Eurooppaa Pariisista Ankaraan, lentokentät ovat olleet suljettuina ja karjalaiva upposi myrskyssä Libanonin rannikolle. Saa nähdä tuleeko joulun pakomatkasuunnitelmistani tätä menoa mitään.

Bangkok

Laosin edellä ja jälkeen kävimme Bangkokissa. Minulle se oli kolmas varsinainen matka Thaimaahan, joten kadut ja temppelit vaikuttivat jatkuvasti tutuilta, vaikkei muisti enää kaikkialla toiminutkaan tarkasti. Meillä oli miellyttävä butiikkihotelli, tällä kertaa uuden kaupungin puolella Silomissa, mikä oli hyvä asia, koska tuli nähdyksi vähän muutakin Bangkokia kuin turistialueita.

Bangkok on moderni aasialainen suurkaupunki, jossa on ja saa kaikkea, ja yleensä naurettavan edullisesti. Toki katseltiin temppelejä ja palatseja, mutta myös kauppoja, koska Luang Prabangissa toden teolla aloitetut joululahjaostokset jatkuivat, ravintoloita ja kaikenlaista muuta. Bangkokissa on metropoliksi niin paljon luontoa, ettei siellä malta olla kuvaamatta suuremmissa puistoissa, esimerkiksi Lumpini-puistossa, viihtyviä kymmeniä lintulajeja ja isoja varaaneja. Kävimme The Orientalin terassilla joen äärellä ja tietysti kirjakaupassa.

Viimeisen illan illallispaikaksi valikoitui libanonilainen ravintola Silomissa. Nimen olen jo unohtanut, mutta eihän niitä siellä kovin monia voi olla. Niinpä tuli todistettua, että Bangkokissakin osataan tehdä mutabbalia, humusta, viininlehtikääryleitä ja kaikkea muuta asiaankuuluvaa. Viini ei kuitenkaan ollut libanonilaista, mistä pieni miinuspiste. Taisi olla jotain eteläamerikkalaista. Vesipiippuakin tuli poltettua.

Kävin keskiviikkona luentomatkalla Turussa. Järkytyksekseni huomasin, että viime vierailustani vanhaan kotikaupunkiin oli jo kulunut kolme vuotta. Nostalgiataso oli korkealla, vaikka vierailu kestikin vain yhden illan, yön ja päivän. Kuten aina nykyisin kampuksilla käydessä, tuntui että opiskelijat nuortuvat vuosi vuodelta. Otetaanko yliopistoihin ihmisiä yhä nuorempina vai mistä kummasta tämä johtuu?

Helsingissä olen käynyt Esplanadin joulumarkkinoilla, perulais-afro-karibialaisessa konsertissa sekä katsomassa uuden elokuvaversion Täällä Pohjantähden alla. Se oli näemmä taas kerran punasävytteisesti tehty. Punakapinoitsijat oli esitetty hyvinä sankareina kun taas laillista järjestystä palauttavat valkoiset ja varsinkin jääkärit ilkeinä lahtareina, jotka silkkaa sadismiaan ja mielivaltaisuuttaan teloittivat kaikki viattomimmat polsut ja jättivät puolestaan punakaartilaiskomentajat henkiin. Sota on aina epäoikeudenmukaista, mutta tarvitseeko sitä aina vääristellä ja osoitella? No, toisaalta elokuvaan oli yritetty saada mukaan hieman sen osoittamista, että molemmilla puolilla oli sekä väkivaltaisempia riehujia että niitä, jotka yrittivät pitää kiinni moraalista.

Itsenäisyyspäivän kirja-arvostelu

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille, jotka lukevat tätä blogia sen sijaan että olisivat Hietaniemen hautausmaalla kynttilöitä jättämässä, ottamassa Marskin ryyppyjä tai katsomassa televisiosta linnan juhlia. Valtakuntamme on kestänyt itsenäisenä jo 92 vuotta.

Vaikka onkin itsenäisyyspäivä, käytän tämän tilaisuuden arvostellakseni ruotsalaisen kirjailijan Jan Guilloun romaanin Madame Terror. Se näyttää olevan markkinoilla myös suomeksi. Guilloun tuotanto sai tänä syksynä uuden buustin, kun kirjailija tunnusti maanpetoksensa: hän oli toiminut KGB:n vaikuttaja-agenttina. Myöhemmin hän selitteli toiminnan olleen lyhytaikaista ja motiivina olleen raha, mutta kirjailijan teokset eivät kyllä peittele hänen ideologisia vaikuttimiaan, usein radikaaliin vasemmistoon vivahtavaa perusnarratiivia maailmanpolitiikasta sekä polttavaa amerikkalaisvastaisuutta.

Mikä tekee Guilloun tapauksen mielenkiintoiseksi analysoida on hänen samanaikainen "oikeistolainen" taipumuksensa viehättyä suunnattomasti ritariromantiikasta, kunniamerkeistä, sotilasarvoista ja erilaisista aseista. Ellei hän olisi selvästi seurustellut niin paljon äärivasemmiston kanssa, hänestä olisi varmaan tullut erinomainen edusmies amerikkalaisvastaiselle oikeistokonservatismille. Nämä elementit hänen ajattelussaan auttavat selittämään sitä, miksi hän osoittaa niin suurta ihailua Putinia ja uuden Venäjän tiedustelupalveluja kohtaan, vaikkei toisaalta näytä elävän harhaluuloissa sen suhteen, millainen regiimi Putinin Venäjällä vallitsee.

Madame Terrorin pohjana on varsin mielikuvituksellinen ajatusleikki siitä, mitä tapahtuisi, jos palestiinalaishallinnolla olisi oma salainen ase, ylivertainen supersukellusvene, joka kykenisi upottamaan koko Israelin laivaston ja laittamaan vielä Yhdysvallatkin polvilleen. Tällainen supersukellusvene löytyy tietysti Venäjältä, joka muutenkin Guilloun kirjassa näyttäytyy länsimaihin nähden sekä teknisesti että moraalisesti ylivoimaisena mahtina.

Kirjassa on paljon oivaltavaa pohdintaa maailmanpolitiikan ja median pinnallisesta retoriikasta ja mielikuvien harhaanjohtavuudesta, mutta toisaalta sen epärealistisin kohta on juuri Venäjän rooli. Guillou tuntuu vakavissaan uskovan, että Venäjä voisi epäitsekkäästi auttaa palestiinalaisten asiaa ja vieläpä niin, että sen rooli on kiusallisen hyvin tiedossa Washingtonissa ja Lontoossa. Niin ikään Guillou tuntuu vakavissaan ajattelevan, että puoli maailmaa säntäisi sympatisoimaan ja auttamaan palestiinalaisia ja että vain amerikkalaiset ja heitä myötäilevät britit ovat pahoja. Jopa kirjan ainoa israelilainen henkilö esitetään sympaattisemmassa valossa kuin omilla nimillään kirjassa seikkailevat amerikkalaiset poliitikot ja mielipidevaikuttajat.

Guilloun sankareita ovat venäläiset sekä Lähi-idän äärivasemmistoa edustavat sekulaarit radikaalit PFLP:stä PKK:hon sekä tietysti PLO:n agentit. Hänen roistojaan ovat amerikkalaiset yleensä, uuskonservatiivit aivan erityisesti sekä kaikki heitä myötäilevät eurooppalaiset hallitukset, erityisesti Blair ja "merkityksettömät" Itä-Euroopan valtiot. Guilloun sankarit ovat täydellisen oikeamielisiä ja erehtymättömiä. Hänen roistonsa, varsinkin Rumsfeld, Cheney ja Bush, ovat täydellisen epärehellisiä, typeriä ja epäpäteviä. Maailma on mustavalkoinen paikka Guilloulle.

Lähi-idän historia ja politiikka on ammennettu vasemmistolaisista narratiiveista. Israelin ja Palestiinan historiaa on ilmeisesti opiskeltu ainakin jonkin verran, ja muita paikkoja Lähi-idässä ei juuri tässä maailmankuvassa olekaan. Islamismi näyttää olevan Guilloulle silkkaa amerikkalaisten ja israelilaisten luomusta, mistä muistutellaan siellä täällä, vaikkei kirjassa ole muutoin millään tavoin kyse Afganistanin vastarinnasta tai Hamasin syntyhistoriasta. Turkkia nälvitään paikka paikoin, koska Guillou on jo aiemmissa kirjoissaan paaluttautunut PKK:n ystäväksi, mutta koska kirjan tapahtumat sijoittuvat aikaan, jolloin AKP on ollut vallassa jo pitkään, Guilloun turkkilaisvastaisuudessa on auttamattomasti vanhentunut äärivasemmistolainen logiikka.

Kirja alkaa kiinnostavasti ja loppupuolella huipentuu jälleen keskinkertaisen kiinnostavuuden tasolle, mutta siinä välillä on sivukaupalla pitkästyttävää epäproosaa, jossa päähenkilöt pohdiskelevat kunniamerkkejä ja sukellusveneen gender-balanssia. Hämmästyttävällä tavalla kirja sivuuttaa operatiiviset huipennuksensa. Vaikka Guillou onkin kritiikittömästi rakastunut Hamiltoniinsa ja muihin päähenkilöihinsä ja hehkuttaa näiden saavutukset tyhmän Amerikan nöyryyttämisessä raamatullisiin mittoihin, lukijalle jää kirjan lopussa epäselväksi, kuinka mainitunlaiset seikkailut olisivat oikeasti auttaneet palestiinalaisten asiaa. Palestiinaa ei saatu kirjassa vapautettua ja superasekin palautettiin Venäjälle.

Ainakaan nyt en jaksa lukea jatko-osia, jos sellaisia on. Siirryn jonkun toisen kirjailijan pariin.

Phou Khao Khuai

Laosin matkan aikana kävimme kahtena eri päivänä Phou Khao Khuain kansallispuistossa, eri päivinä eri osissa. Ensin matkustimme Vientianesta maanteitse aina Ban Haar Khain kylään ja sieltä Namang-jokea pitkin veneellä kansallispuiston alueelle. Jatkoimme sieltä kävellen viidakon läpi vesiputouksille.

Trooppisen Aasian metsissä liikuttaessa tyypillinen ilmiö ovat lintuarmeijat, joissa aaltoina liikkuu paljon erilajisia lintuja. Liikkumalla suurina sekaparvina ne hyödyntävät paremmin eri ravintolähteet sekä saavat suojaa pedoilta. Lintuaaltojen välillä on usein hyvin hiljaista ja tyhjää. Muutenkin lintujen ja eläinten tarkkailu viidakossa on kärsivällisen ihmisen puuhaa. Ääniä kuuluu mutta mitään ei yleensä näy. Kun lopulta jotain näkee, havainnointiin on aikaa korkeintaan sekunteja kun se on taas jo kadonnut lehvästön joukkoon.

Näkyvimpiin lintuihin kuuluvat drongot, jotka ovat keskikokoisia ja elegantteja kiiltävän mustia lintuja. Syövät yleensä suuria hyönteisiä, isommat lajit myös liskoja ja muita pikkueläimiä. Useimmilla lajeilla on pitkä haarautunut pyrstö, kuten avomaiden yleisimmällä lajilla mustadrongolla. Viidakoissa näkee yleensä tuhkadrongoa sekä kahta isompaa lajia, peräsindrongoa ja viiridrongoa. Niin myös Phou Khao Khuaissa.

Tyypillisiä ovat myös monenlajiset timalit ja bulbulit. Suurin osa bulbuleista kuuluu vain pariin sukuun, mutta sen sijaan timalien monimuotoisuus on hyvin runsas eivätkä suvut ole kovin läheisiä toisilleen. Phou Khao Khuain viidakoissa näkyi erityisen runsaasti tiheikkötimaleja ja lymytimaleja, mutta myös keltaminloja ja joitain muita lajeja.

Joella oli paljon vesipuhveleita lepäilemässä joen penkereillä ja usein vedessä. Onnistuin näkemään muutamia mielenkiintoisia lintulajeja, kuten yhden raitavarpuspöllön keskellä päivää sekä arovarpushaukan, joka ei ole aro- vaan metsälintu suurimmassa osassa troopillista Aasiaa, ja isohaukkakäen. Myös smyrnankalastajia oli joella.

Toisena päivänä olimme liikkeellä autolla ja kävimme ensin katsastamassa useita paikkoja Vientianen pohjoispuolisilla kosteikoilla, jotka on lähinnä muutettu riisipelloiksi. Siellä näkyi muun muassa paljon riisikirvisiä, jonkin verran riisikiuruja ja aasiankiuruja, keltavästäräkkejä, mustapäätaskuja, mustadrongoja, kanelipikkuhaikara ja kultakurppo. Erikoista oli myös tavallisen töyhtöhyypän suorittama ylilento. Laji on täällä ilmeisesti talvivieras.

Kansallispuiston läntisissä osissa näkyi ikävä kyllä laajoja hakattuja aukeita ja sinne oli rakennettu tekojärvi toisensa perään, koska Laos haluaa tuottaa vesivoimalla sähköä vientiin, vaikka suurin osa omaa maata on sähköistämättä. Eksyimme vahingossa keskellä kansallispuiston alueita vuoristoheimon kylään, jossa oli kioskin myyjänä aivan valkoihoisen näköinen pikkutyttö. Ehkäpä jossain siellä savimajassa lojuu eurooppalainen lähetyssaarnaaja, joka on opettanut alkuasukkaat pelaamaan jalkapalloa (kuten todistimme) ja siittänyt kylällisen noitina pidettyjä valkoisia lapsia. Kylän kioskista sai Lao-olutta ja Pepsiä.

Luang Prabang

Olen palannut Suomeen ja matkalaukkuni jäivät panttivangeiksi Finnairin ja lentokenttäväen työtaistelussa. Sinne jäivät kaikki Luang Prabangista, Vientianesta ja Bangkokista ostetut joululahjat, jotka oli tarkoitettu jaettaviksi perheenjäsenille ja ystäville Suomessa ja Libanonissa.

Mutta kerrotaanpa ensin Pohjois-Laosin pääkaupungista ja entisestä valtakunnan pääkaupungista Luang Prabangista, joka sijaitsee Mekongin varrella ja metsäisten kukkuloiden siimeksessä. Laosin avautuessa viimeisen vuosikymmenen aikana Luang Prabangista on alkanut muodostua uusi Kaakkois-Aasiassa matkustavien reppumatkailijoiden mekka, vähän kuin Chiangmai on Pohjois-Thaimaassa. Luang Prabangissa vallitsee kotoinen ja leppoisa tunnelma, se on täynnä viihtyisiä majataloja ja ravintoloita. Jos osaa tinkiä niin Luang Prabangista saa halvemmalla silkkejä, kankaita ja muita matkamuistoja kuin Vientianesta. Tosin on syytä katsoa mitä ostaa, koska yömarkkinoilla tarjolla on myös uhanalaisista eläimistä ja sademetsäpuista tehtyä krääsää, kiinalaisen lääketieteen nimissä vodkapulloihin tungettuja käärmeitä ja gekkoja ja muuta kuvottavaa.

Todistimme sentään yöllä majatalossamme, että iso sininen ja punatäpläinen gekkolaji tokkee ei ole ainakaan vielä kuollut sukupuuttoon Luang Prabangista. Viimeksi olen nähnyt lajin öisellä temppelikukkulalla Phnom Penhissä muistaakseni joulukuussa 2000.

Laosin lintutiheys on paljon pienempi kuin Thaimaassa, koska laot ovat vuosikymmenten ajan syöneet lintunsa. Parhaita lintupaikkoja ovatkin temppelialueet, joissa lintujen tappaminen lienee rajoitettua. Sen sijaan temppeleiden riesana on toinen perinne, buddhalaisten tapa parantaa karmaansa vapauttamalla lintuja temppelikäyntiensä yhteydessä. Tätä varten lintuja tietysti pyydystetään massoittain luonnosta ja paitsi että linnut näin vangittuina traumatisoituvat ja pyydystettyjen emojen jälkeläiset kuolevat pesiinsä, myös monet häkkeihin ahdetuista linnuista kuolevat tai sairastuvat. Kyse on eläinrääkkäyksestä uskonnon nimissä. Suosituin vapautettava lintu on suomumanikki, koska nämä pienet loistopeipot viihtyvät tiiviissä parvissa ja joutuvat siten helposti koko parvi pyydystetyksi kerralla verkkoihin ja katiskoihin.

Luang Prabangin ympärillä on monenlaisia nähtävyyksiä, joihin tuktukit ja pickup-taksit rahtaavat repputuristeja. On pari kansallispuistoa, joissa on tarjolla norsusafaria, sekä rikkoutuneiden buddhien hautausmaana toimiva luola. Itse kaupungissa sijaitsevat vuoren päällä oleva kultainen stupa ja kuninkaan linna.

Vientiane

Ehdin palata Jordaniasta Suomeen yhdeksi illaksi, mutta Suomessa oli kylmä ja palvelut olivat huonoja. Esimerkiksi terveysasemalle en ollut tervetullut ennen kuin seuraavana aamuna ja se olisi vaatinut tarpomista sairaana loskassa ja rännässä, koska eihän Suomessa ole varaa ottaa taksia. Oli siis parempi matkustaa johonkin lämpimämpään paikkaan toipumaan. Sellaiseen paikkaan, jossa saa kunnon palveluja köyhällekin sopivilla hinnoilla eikä tarvitse itse tehdä kaikkea. Tällainen paikka on esimerkiksi Laos.

Niinpä perjantaiaamuna olin jälleen lentokentällä ja lensin Amsterdamin kautta Bangkokiin. Bangkokissa ilmasto olikin paljon kivempi kuin Suomessa ja tunsin heti itseni hieman terveemmäksi. Katselimme hieman temppeleitä ja nähtävyyksiä ja kävimme paikallisessa kalliissa ravintolassa syömässä. Se tietenkin maksoi paljon vähemmän kuin halpa ravintola Suomessa.

Neljän jälkeen iltapäivällä jatkoimme toisella koneella Udon Thaniin ja sieltä pikkubussilla Laosin rajalle. Ylitimme Ystävyyden sillan yli Mekongin ja kontaktimme olivat vastassa Laosin puolella. Tämä viikonloppu Laosin pääkaupungissa Vientianessa Mekongin rannalla on ollut hiljainen ja rauhallinen kuten koko kaupunkikin. Laosissa on vain vajaat kuusi miljoonaa ihmistä ja aluetta Suomen verran. Väentiheys on siis aasialaisittain pieni.

Laos on alikehittynyt kommunistinen valtio, joka on kuitenkin viimeisten kymmenen vuoden ajan avautunut paljon ulkomaailmaan, niin että siitä on naurettavan edullisen hintatasonsa vuoksi tullut repputuristien suosima seikkailukohde. Teollisuutta ei ole. Ihmiset syövät riisiä ja mitä ikinä sen kanssa saavatkaan, kuten koiria, kissoja, rottia ja uhanalaisia villieläimiä. Valitettavasti Laosin valtava biodiversiteetti uhkaa nopeasti kadota ihmisten suihin. Puolue omistaa kaiken.

Vientianessa on hämmästyttävän hyviä ravintoloita ja kahviloita. Genret kukoistavat. Erinomaisen ranskalaisen, italialaisen ja aasialaisen keittiön kanssa saa ranskalaisia tuontiviinejä edullisesti. Voi istuskella juomassa lao-olutta Mekongin rannalla. Ihmiset tekevät töitään verkkaisesti. Kellään ei ole kiire eikä missään toiminnassa ole tehokkuutta. Täydellinen toipumispaikka.

Kuollutmeri

Olen takaisin Jordanian puolella, Kuolleenmeren rannalla, yhdessä syvällä merenpinnan alapuolella sijaitsevan suolajärven koillispuolen monista hotelliresorteista. Ikävä kyllä onnistuin Palestiinassa hankkimaan flunssan, joka varmaankin johtui liian hyvistä ilmastoinneista joka puolella, ellei sitten ole kavala siionistinen salajuoni. Olen nyt vetäytynyt loputtomasta kokousrupeamasta aikaisin hotellihuoneeseeni saatuani turistikohteen päivystävältä hoitajattarelta kasan lääkkeitä.

Pillerien kanssa juon teetä ja katselen ikkunasta kuinka sadat tuhannet linnut kerääntyvät resortin vehreiden puutarhojen puihin ja pensaisiin, jotka ilmeisesti palvelevat yöpymispaikkana linnuille laajalta alueelta tätä muuten karua maisemaa. Suurin osa yöpuulle tulijoista on yleisiä lajeja: varpusia, palmukyyhkyjä, kottaraisia. Mutta ehdin jo nähdä puutarhoissa useita isopurppuramedestäjiä ja arabianbulbuleja sekä jonkin verran talvehtivia pikkulintuja kuten mustapäätaskuja ja punarintoja.

Edelliset kaksi yötä asuin yhdessä Itä-Jerusalemin legendaarisimmista paikoista, hotellissa, joka sijaitsee vanhassa osmanilaisen paššan palatsissa. Suuri määrä nimekkäitä kirjailijoita ja taiteilijoita, tunnetuista poliitikoista ja lehtimiehistä puhumattakaan on näemmä asunut samassa paikassa.

Vaikka käyntini Jerusalemissa ja miehitetyssä Palestiinassa olikin tällä kertaa vain kahden päivän pituinen, se oli muussakin mielessä merkillinen verrattuna edelliseen matkaani kyseiseen maahan, joka matka tapahtui tammikuussa 2002. Matkustin silloin ystäväni kanssa sekä varsinaista Israelia pitkin - Eilatista Tel Aviviin ja Länsi-Jerusalemiin - että Länsirannalla Itä-Jerusalemissa, Betlehemissä ja Hebronissa. Silloinkin ristiriidat toki vaikuttivat mieleen. Näimme Jerusalemissa kaikkien kolmen uskonnon pyhiä paikkoja. Jerusalemin vanhassakaupungissa jokainen senttimetri on kyllästetty uskontojemme historialla.

Betlehemissä vierailimme Jeesuksen syntymäpaikalle rakennetussa kirkossa, jossa olimme ainoat turistit, vain vähän ennen kuin palestiinalaisryhmä linnoittautui sinne pitkäksi aikaa. Hebroniin menimme taksilla, huolimatta siitä, että juutalaiset varoittivat menemästä koko kaupunkiin, koska siellähän asuu vain terroristeja ja kurkunleikkaajia. Olimme siellä aikamme, mutta kun halusimme takaisin Jerusalemiin, tiesulut olivat menneet kiinni eikä sieltä enää päässyt minnekään. Meille kuitenkin kerrottiin, että viereisestä Qiryat Arban siirtokunnasta menee koko ajan lähiöbusseja Jerusalemiin, ja siirtokuntalaisten bussit tietysti saavat kulkea aina esteettä. Palestiinalaiset varoittelivat menemästä Qiryat Arbaan, koska siellä asuu vain hulluja, jotka ampuvat jos tulemme lähelle.

Varoituksista huolimatta kävelimme absurdin ei-kenenkään-maan halki Hebronista, jonne kiviä heittelevät pikkupojat jäivät taakse, ja tulimme Qiryat Arban portille, jossa oli mustiin pukeutuneita lettipäisiä ja risupartaisia ortodoksijuutalaisia rynkkyjen kanssa. He osasivat vain venäjää, mutta päästivät meidät silti siirtokunnan bussipysäkille. Siellä tapasimme ryhmän israelilaisia sotilaita, jotka olivat täysin kypsyneitä siirtokuntalaisiin ja siihen, että joutuivat päivittäin kivisateeseen ja usein pahempaankin vain siksi, että äärijuutalaiset siirtokuntalaiset haluavat väkisin ja hampaisiin asti aseissa tunkeutua asumaan yhä syvemmälle palestiinalaisten alueille. Sitten bussi tuli ja matkustimme kovin absurdisti halki sodattoman sotatantereen siirtokunnasta takaisin Jerusalemiin.

Silloin melkein kahdeksan vuotta sitten päässä liikkuvat tunteet olivat kuitenkin olennaisesti erilaisia kuin nyt. Silloin olin ulkopuolinen: näin koko konfliktin älyttömyyden ja sen käytännön seuraukset, jotka sittemmin ovat moninkertaisesti pahentuneet, kun eristysmuuri on rakennettu ja suuria määriä lisää maata ja kaupunginosia vallattu laittomasti palestiinalaisilta asukkailtaan. Toki silloinkin näimme paljon epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä, mutta sitä katseli kuitenkin ulkopuolisen matkailijan näkökulmasta.

Asiat ovat muuttuneet. Olen asunut kolme vuotta Lähi-idässä ja ehkä noin viidennes lähimmistä ystävistäni on arabeja. Nyt Israelia ja Palestiinaa katselee hyvin toisenlaisilla tunteilla, sillä joka hetki tuntee ja ymmärtää, kuinka arabi asiat tuntisi ja ymmärtäisi. On ahdistavaa kävellä omilla kaduillaan ja omilla maillaan samalla kun kaikki säännöt, kiellot ja absurdi byrokratia ovat miehittäjän sanelemia ja palvelevat vain pyrkimyksiä vallata lisää maata, tuhota lisää alkuperäisten asukkaiden taloja tai vallata satoja vuosia vanhoja sukutaloja. On ahdistavaa nähdä kuinka samainen miehittäjä tuhoaa koteja, häätää perheitä ja rakentaa tilalle rumia neuvostoliittolaisen näköisiä betonikolosseja.

Kaikki maat on myllätty, ikivanhat oliivipuut on revitty juuriltaan puskutraktorein ja tilalla on loputtomiin uusia teitä, maavalleja, piikkilankoja ja betonimuureja. Moni hihhuloiva baptisti, afrikkalainen pyhiinvaeltaja ja amerikkalainen turisti voi toki vierailla Israelissa näkemättä koskaan tätä todellisuutta, vaan ainoastaan raamatullisia paikkoja ja hiljattain rakennettua keinotodellisuutta, jossa toki nostalgioidaan jotain tuhansien vuosien takaista. Mutta kun asioita katsoo toiselta puolen piikkilankoja, Israel on kaikkea muuta kuin raamatullinen. Se on muovia ja kitšiä, keinotekoinen luomus, joka on rakennettu puskutraktorein toisten ihmisten maalle. Se on hampaisiin asti militarisoitu kolonia, jonka on pakko sulkea pois mielestään Lähi-idän todellisuus, koska muutenhan myytit murtuisivat.

Alueen kristityt puhuvat arabiaa - suurin osa niistäkin, jotka jäljittävät juurensa Bysanttiin tai Armeniaan. Kristillinen Jerusalem jyrätään marginaaliin muovin ja betonin tieltä siinä missä islamilainenkin. Tilalle tulee jotain, mikä näyttää enemmän ateistiselta reaalisosialismilta ja muistuttaa fasistista ja kommunistista arkkitehtuuria eikä suinkaan vanhaa juutalaista historiaa. Mitä Johanneksen ilmestys kertoikaan Jerusalemin joutumisesta antikristuksen joukkojen käsiin?

Miltä suomalaisista tuntuisi jos he näkisivät tämän kaiken tapahtuvan Karjalassa mutta siten, että suomalaiset olisivat jääneet sinne rajan taakse loukkuun, ja ne jotka olisivat paenneet muuhun Suomeen, olisivat jääneet limbotilaan pakolaisleireille, loputtoman konfliktin työvälineiksi? Karjalaan jääneet suomalaiset joutuisivat elämään joka päivä nöyryytettyinä, venäläismiehittäjien ehdoilla, syrjittyinä toisen luokan kansalaisina. Kuten esimerkiksi virolaiset neuvostomiehityksen aikana ja tšetšeenit yhä tänä päivänä. Evakuoimalla miehitetyn Karjalan asukkaat, asuttamalla heidät pitkin jäljelle jäänyttä Suomea ja tekemällä heistä täysivaltaisia kansalaisia Suomi menetti Karjalan todennäköisesti lopullisesti, mutta vastikkeeksi evakot jälkeläisineen saivat tulevaisuuden, normaalin elämän suomalaisina. Jos Suomi olisi tehnyt kuten Israelin naapurimaat tekivät palestiinalaispakolaisille, karjalaiset jälkeläisineen viruisivat edelleen pakolaisleireillä pitkin Suomea ja keskittyisivät suremaan menetettyä kotimaata.

Joskus aikanaan palestiinalaiset olisi voitu asuttaa toisiin arabimaihin ja heistä olisi tullut täysivaltaisia jordanialaisia, libanonilaisia ja syyrialaisia. Mustaa syyskuuta ja Libanonin sisällissotaa ei olisi ehkä koskaan tullut. Mutta nykyisin niin ei tietenkään voi enää tehdä, sillä sukupolvien ajan palestiinalaisesta kansallisesta identiteetistä on jo tullut tosiasia, jota ei voi hallinnollisilla päätöksillä muuttaa. Israelilaisia ja palestiinalaisia yhdistää katteeton toiveajattelu, että jos konfliktia ja kiusantekoa vain jatketaan riittävän kauan niin toinen osapuoli katoaa itsestään jäljettömiin. Niinhän ei tietenkään tapahdu: väki sen kuin lisääntyy.

Palestiina on mieltä häiritsevä asiaintila. Mikään ratkaisu ei tunnu olevan mahdollinen. Nykyiset sukupolvet ovat jo syntyneet ja kasvaneet uusiin todellisuuksiin, jotka kerran luotiin. Vanha Jerusalem on yhä siellä, jakautuneena muslimien, kristittyjen, armenialaisten ja juutalaisten kortteleihin, mutta maailma, jota se edusti, on nyt turistien pällistelemää nostalgiaa; sen sosiaalisen todellisuuden on Israelin ja palestiinalaisten konflikti tuhonnut.

Kävin myös Ramallahissa, palestiinalaishallinnon nykyisessä pääkaupungissa. Se on vaurastunut viime aikoina kaikkien apuvirtojen myötä ja valitettavasti myös Itä-Jerusalemin kustannuksella, kun palestiinalaisten vauraimmat luokat on ajettu Jerusalemista Länsirannalle, josta he eivät pääse Jerusalemiin muutoin kuin erityisluvilla ja silloinkin lähinnä vain terveydellisistä syistä.

Palestiinalaisten omat rivit ovat yhä pahemmin hajalla. Hamas teki vallankaappauksensa Gazassa vuonna 2007 ja on siitä lähtien vahvistunut, pyrkien samanlaiseen asemaan kuin Hizbullah Libanonissa. Israel on saartotoimillaan ja viime joulu-tammikuiden sodalla auttanut Hamasia suuresti. Gazan kaistaleen elinkeinoelämä on tuhottu, 98 % yksityisistä yrityksistä on sulkenut ovensa. Gaza on ajettu riippuvaiseksi kansainvälisestä sosiaaliavusta ja Hamasista, joka on ottanut hallintaansa salakuljetuksen valvonnan ja verottamisen. Gaza on nyt Hamasmaata, Länsiranta taas Fatahmaata.

Petrasta Jerusalemiin

Saavuin perjantaina Ammaniin. Huolimatta siitä, että perjantai-iltaisin Ammanissa on aika hiljaista ja suljettua, se kun vastaa kristillisen maailman sunnuntai-iltaa, niin yö meni aika pitkäksi. Tyypillisiä erinomaisia levanttilaisia mezzejä, lisenssiolutta, varsin kauheaa Jordanin laakson punaviiniä ja vesipiippua. Hyvää seuraa ja monien poliittisten uutisten vaihtamista tietysti.

Lauantaina jatkettiin Suwayfiyyan puolella. Aamiaisella on bussilastillinen bosniakkeja matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaa kohti. Vanhempi väki oli jo tässä vaiheessa matkaa huivit ja muslimilakit päässä, mutta seurueen nuoremmilla naisilla oli vielä hiukset paljaana, meikit naamassa ja korkokengät. Ehkäpä vaihtavat vaatteita sitten kun bussi saavuttaa Saudi-Arabian rajan.

Jatkoimme kahvin merkeissä viihtyisässä Dardachat-kahvilassa, jossa voi lojua tyynyillä, polttaa vesipiippua, pelata backgammonia tai shakkia ja siellä soitetaan Feyrouzia.

Ajettiin Petraan. Tämä oli varmaan kymmenes kertani kyseiseen kohteeseen, mutta se on aina hieno paikka, ja pakkohan sellaisten matkaseuralaisten, jotka ovat ensimmäistä kertaa Jordaniassa, on se nähdä. Ammanista ajaa Petraan kolme ja puoli tuntia. Nopeampi ja tylsempi on Aavikkovaltatie, joka kulkee Ammanista suoraan Aqabaan saakka todennäköisesti maailman ikävystyttävimpiin kuuluvien maisemien halki.

Toinen tie puolestaan on pidempi ja mutkaisempi ja kylien halki ajaessa tiellä on harmistuttavan paljon hidastetöyssyjä, mutta tämä Kuninkaan valtatie kattaa henkeäsalpaavan hienoja maisemia: keskiaikaisia ristiretkeläislinnoja, pinjametsiköitä, aroja, Danan kanjoneja ja Kuolleenmeren marsilaisia maisemia ja vuoria, joiden onkaloihin voisi kätkeä loputtomiin kirjakääröjä.

Petran kupeessa oleva kaupunki, Wadi Musa eli Mooseksenlaakso, on konservatiivinen ja siellä on paljon Muslimiveljeskunnan jäseniä, mutta ei sillä ole oikeastaan muuta vaikutusta kuin että alkoholia halutessaan kannattaa pitäytyä hotellien ravintoloihin.

Yövyimme Petrassa ja kävimme kaksi kierrosta kanjoneissa ja nabatealaisilla kalliokaupungeilla. Ensin illalla ja uudelleen tänään aamulla. Turistien määrä lisääntyy vuosi vuodelta ja ikävä kyllä sillä on myös lieveilmiöitään Petrassa. Hinnat nousevat, matkamuistomyyjien kojut penetroituvat yhä syvemmälle kanjoneihin ja vielä kymmenen vuoden takainen tarunhohtoinen rauha on kadonnut kaukaisemmiltakin kohteilta, ellei mene niihin todella aikaisin aamulla tai viimeiseksi ennen pimeän laskeutumista, joina aikoina voi nauttia Petrasta itsekseen ilman turistilaumoja. Tosin ainoina olemisessa on se riesansa, että kilpailu kovenee matkamuistoja myyvien mummojen ja aaseja, kameleita ja hevosia ratsastavien poikien välillä viimeisistä turisteista.

Tämänkertaisella matkakumppanillani oli hieman huono nilkka, joten suostuimme aasikyyteihin ja niinpä teini-ikäinen opaspoika sai esittää koko repertuaarinsa vakiovitseistä ja ratsastustaidoista perinnelaulujen laulamiseen. Aasit tuntevat reitit jo ulkoa. Osaavat automaattisesti pysähtyäkin parhaissa näköalapaikoissa.

Melkein kaikki Petran vakiolinnut tuli taas nähtyä: lyhytpyrstökorppeja, aavikkokiuruja, rotkopunavarpusia, rotkorakkeleita, mustapyrstöjä, surutaskuja, arabianbulbuleja, palmukyyhkyjä ja berberihaukka.

Tuli hieman kiire Petrassa odottavalle autolle, joka veisi iltapäiväksi Kuningas Husseinin sillan raja-asemalle, joten menimme korkealla sijaitsevalta luostarilta laskeuduttuamme suoraan Umm Seyhunin beduiinikylään ja otimme sieltä auton Wadi Musaan. Sitten kiitäen halki Danan kanjonimaisemien ja Kuolleenmeren rannikon pohjoiseen Jordanjoen laaksoon.

Onnistuin vielä näkemään smyrnankalastajan, pikkumehiläissyöjiä, etelänisolepinkäisen ja kynsihyypän Jordanian puolella. Sitten käytiin läpi piinaavat rajanylitysproseduurit ennen kuin matka jatkui toisella autolla kohti Jerusalemia. Matkalla nähtiin köyhiä beduiinikyliä lohduttomalla aavikolla. Israel on hiljattain karkottanut nämä ihmiset kotialueiltaan eikä heillä ole edes palestiinalaisten asiakirjoja - valtiottomia beduiineja, jotka eivät tunnu olevan mihinkään tervetulleita.

Eristysmuuri ja loputtomat tarkastuspisteet ovat tehneet Länsirannan palestiinalaisten elämän niin vaikeaksi, että lukemattomat heistä ovat tulvineet takaisin Itä-Jerusalemiin, joka on tupaten täynnä ihmisiä ja autoja. Ihmiset ovat muuttaneet sinne kalliille vuokrille senkin vuoksi, etteivät menettäisi Jerusalemin henkilökorttejaan, kuten uhkaa käydä kaikille, jotka eivät uusi näitä korttejaan todistaen asuvansa jerusalemilaisissa osoitteissa.

Pienet arkiset asiat ovat usein ärsyttävimpiä. Miksei Itä-Jerusalemissa tunnu olevan kuin yksi pankkiautomaatti ja sekin toimimaton? Miksi byrokraattiset säännöt tekevät elämästä niin mahdotonta ja ne vieläpä muuttuvat viikoittain? Miksi yhdet saavat rakentaa ilmankin lupia mutta toiset eivät saa rakentamislupia mihinkään? Eikö olisi helpompi vain ampua ihmisiä, käydä sotaa tai tehdä perinteistä etnistä puhdistusta?

Näistä asioista huolimatta elämä soljuu kaduilla, kaupoissa ja ravintoloissa kuin missä tahansa Lähi-idässä - moninkertaisilla hinnoilla tosin. Palestiinalaiset haluavat puhua vieraille politiikkaa, koska sananvapaus heillä sentään on yhä parempi kuin vaikkapa syyrialaisilla. Kirjakaupoissa on vierekkäin Israelin ja Palestiinan konfliktin vastakkaisia ääripäitä edustavia alueen historian ja politiikan analyysejä. En hämmästyisi vaikka kirjakauppias olisi armenialainen tai kreikkalainen, mutten viitsi kysyä.

Ensimmäinen iltapäivä ja ilta Jerusalemissa ovat jo jotenkin aivan liikaa. Pieni läntti maata Välimeren itäpohjukassa. Ihmiset periaatteessa samanlaisia kuin muuallakin, olivatpa arabeja tai juutalaisia. Normaalia elämää historian ja uskontojen kyllästämässä maaperässä ja historiallisissa kortteleissa. Täällä on jatkuva sotatila ja kriisi ilman että se on oikeasti sotaa tai kriisiä. Täällä voi elää täysin länsimaista elämää orientaalisissa puitteissa eikä konflikti välttämättä vaikuta siihen siten kuin "oikeilla" kriisialueilla. Siitä huolimatta se aiheuttaa selittämätöntä ahdistusta. Yksityiskohtia, jotka huutavat sitä, että toisella osapuolella ei ole oikeutta olla edes olemassa. Elämää hankaloittavia älyttömyyksiä. Poliittisia piiloviestejä ja inttämistä kaikessa.

Ennen kaikkea tämän konfliktin aiheuttama ahdistus on psykologista. Ei suoranaista humanitääristä hätää - paitsi joidenkin kohdalla. Ei sellaista fyysistä ja materiaalista puutetta kuin joillain maailman konfliktialueilla. Ei jatkuvaa ampumista, tappamista tai väkivaltaa. Vaan psykologista ahdistusta, jota aiheuttavat tämän konfliktin ratkaisemisen mahdottomuus ja se, että itse ei voi tehdä oikeastaan millekään asialle mitään. Kaikki jauhavat loputtomiin samoja vanhoja väitteitä, ikään kuin konflikti ratkeaisi jos maailma vain tiedostaisi. Entä sitten? Kaikki täällä tiedostavat - tiedostavat oikein hyvin - ja vetävät johtopäätöksen, että mitään ei voi muuttaa. Suljetaan vain toisen osapuolen näkökulma kokonaan pois omasta, ettei tarvitse kärsiä ristiriitojen aiheuttamaa psykologista ongelmaa. Ryhdytään kaikki fanaatikoiksi, sehän on helpointa.

Eletään piikkilankojen takana kuten fanaattiset siirtokuntalaiset keskellä Itä-Jerusalemin arabikortteleita tai kuten palestiinaiset militantit, joiden mielestä vastarintaa on se, että joku räjäyttää itsensä keskellä satunnaisia sivullisia. Piikkilangan takana on pelkkiä vihollisia, ihmisiä joiden pitäisi vain kadota kokonaan olemasta.

Kun kysyy itseltään, olisiko parempi rakentaa hermeettisesti suljettu raja ja erottaa nämä ihmiset ikuisiksi ajoiksi kahteen eri valtioon, jotka todennäköisesti jatkaisivat toistensa vihaamista, vai olisiko parempi, että nämä ihmiset oppisivat jotenkin sietämään toisiaan, niin totta kai normaali ihminen vastaisi, että jälkimmäinen olisi parempi. Ikävä kyllä kaikki täällä tuntuu kuvastavan, että sellaista ei voi tapahtua, ei vaikka sukupolvet kuluisivat. Nämä ihmiset eivät halua elää siten, että toinen on olemassa.

Suurin ongelma on pariteetin puute. Israel on nöyryyttänyt arabeja ja se nöyryytys jatkuu palestiinalaisten elämässä joka päivä. He kulkevat omilla kaduillaan ja omassa maassaan, ja silti kaikessa pitää noudattaa miehittäjän sääntöjä; miehittäjän, joka valtaa talo talolta ja tarha tarhalta lisää alueita joka päivä, työntäen alkuperäisiä asukkaita pois ei-mihinkään. Nämä puolestaan lisääntyvät lisääntymistään maassa, jossa ei kohta ole tilaa enää kellekään. Muissa arabimaissa nöyryytys kätketään loputtomaan uhoon ja meuhkaan Palestiinan asiasta, mutta solidaarisuus ei ulotu siihen että esimerkiksi annettaisiin palestiinalaisille oma kansalaisuus ja uusi kotimaa. Rahaa virtaa ulkomailta molempien osapuolten hourupäille, jotta konflikti jatkuisi ja jatkuisi.

Ratkaisu Palestiinan ongelmaan ei löydy siitä, että maailma tiedostaa sen vielä nykyistäkin enemmän. Eihän mikään konflikti maailmassa saa muutenkaan yhtä paljon palstatilaa. Enemmän auttaisi jos maailma lakkaisi näkemästä tämän konfliktin jotenkin ainutlaatuisen keskeisenä ja ainoana, joka jotain merkitsee. Israelilaiset ja palestiinalaiset sekä ennen kaikkea heidän ulkomaiset tukijansa pitäisi pudottaa harhamaailmastaan johonkin, missä tämä maakaistale asukkaineen asettuisi realistisempiin mittasuhteisiinsa. Vasta silloin ihmiset alkaisivat miettiä tulevaisuuttaan ja maantiedettään. Lähi-itä on sata kertaa enemmän kuin Palestiina ja Israel.

Kahden valtion ratkaisu olisi tietysti jotain, mutta kun ei sekään näytä olevan mahdollinen, ennen kaikkea Itä-Jerusalemin takia. Kukapa tällaisesta paikasta haluaisikaan luopua? Pitäisi siis olla joku kolmas voima, joka tulee ja miehittää Jerusalemin ja julistaa sen demilitarisoiduksi kolmen uskonnon pyhäksi kaupungiksi, jolla voisi olla Vatikaanin tapainen status.

Palestiinalaisten pitäisi saada vähintään Palestiinan kansalaisuus ja passi, vaikka itse valtio sitten olisikin vain Länsiranta ja Gaza. Heitä ei voi enää nykyisin julistaa jordanialaisiksi, libanonilaisiksi tai syyrialaisiksi eivätkä he katoa minnekään, niin kuin ei kyllä katoa Israelkaan. Suurin osa palestiinalaisista ei haluaisi kansalaisuuden saatuaankaan muuttaa Palestiinaan, vaan eläisi elämäänsä naapurimaissa, Persianlahdella, länsimaissa jne. Mutta tarvitseeko valtion muka aina olla elinkelpoinen? Ei Palestiina olisi ensimmäinen valtio maailmassa, jonka kansalaisista suurin osa asuisi pysyvästi jossain valtion rajojen ulkopuolella.

Myöhemmin kaivattu pariteetti voisi sitten tulla siitä, että arabimaailma väistämättä vaurastuu ja voimistuu eikä Israel enää jatkossa tule olemaan sotilaallisesti ja poliittisesti yhtä ylivoimainen naapureihinsa verrattuna. Sen olisi pakko alkaa elää muiden kanssa maantieteensä mukaisesti. Silloin arabeillekin olisi helpompaa sulattaa pienen maakaistaleen menetys, niin kuin lukemattomat kansat kautta aikojen ovat menettäneet menneitä maita ja rajoja ja ryhtyneet tekemään uusista todellisuuksista omansa näköisiä.

Mutta se myös edellyttää, että tämä maakaistale lakkaisi olemasta koko maailmalle niin yliarvokas, että sen vuoksi valtavien ihmismäärien elämät pilataan kehdosta hautaan propagandalla ja piinalla.

Lunta

Helsinki näki ensimmäisen lumisateensa viime viikolla, mutta loskaahan siitä tuli alta aikayksikön. Sen sijaan kävin nyt viikonloppuna sisämaassa Hyvinkäällä ja Lopella ja sinne oli tullut jonkinmoinen lumipeite, joka sai maaston näyttämään vähemmän pimeältä.

Talvi on virallisesti alkanut sitenkin, että Lopen paikassa oli kuluneella viikolla aloitettu lintujen talviruokinta. Paikalla oli jo tali-, sini-, kuusi- ja töyhtötiaisia sekä oravia. Tiaisparvien mukana kulki myös hippiäinen ja puukiipijä, mutta ne elävät hyönteisravinnolla läpi talvenkin eivätkä käy ruokinnoilla. Näiden erittäin pienten lintujen on lakkaamatta etsittävä kohmeisia hyönteisiä ja hämähäkkejä kaarnankoloista ja muualta, mihin hyönteiset ovat vetäytyneet talvehtimaan.

Kun Irlanti ja Tšekki ovat viimein hyväksyneet Lissabonin sopimuksen, tarkoittanee se, että Euroopan unioni saa pian presidentin, ulkoministerin ja ulkosuhdepalvelun. Haluaisiko Eurooppa presidentikseen kontroversaalin ja sooloilevan Blairin vai tylsän byrokraatin Junckerin? Suomessa paikalle on yritetty spekuloida lähinnä Lipposta, mutta tuskinpa Euroopassa halutaan unionin korkeimpaan tehtävään Venäjän valtiollisen kaasuyhtiön asiamiestä.

Toistaiseksi paras korkean tason ehdokas EU:n presidentin tehtävään on itse asiassa nainen - Vaira Vīke-Freiberga, Latvian entinen presidentti. Hän lähti vanhempiensa mukana pakolaisina Riiasta vuonna 1944 ja kasvoi nuoruusvuosiaan Länsi-Saksassa ja Marokossa. Hän opiskeli psykologiksi Kanadassa ja eteni professoriksi saakka Montréalin yliopistossa. Latvian presidentiksi hän tuli melkein täysin politiikan ulkopuolelta, työskenneltyään ulkolatvialaisia edustaneessa instituutissa ja tullessaan valituksi kompromissinä presidentiksi, kun Latvian puolueet eivät olleet päässeet sopuun.

Ikävä kyllä Brysselin ja eurooppalaisten pääkaupunkien kabineteissa Vīke-Freibergalla on oma rasitteensa, käänteinen Lipposeen nähden. Nimittäin Venäjä on varmasti fanaattisesti häntä tai ketä tahansa Baltian maista tulevaa ja Venäjän toimiin kriittisesti suhtautuvaa ehdokasta vastaan. Samoin jos Blairin rasitteena pidetään liian hyviä länsisuhteita, niin samaa voi toki sanoa Atlantin takana suuren osan elämästään asuneesta Vīke-Freibergasta. Kysyä tietysti sopii, miksi Euroopassa on rasite olla länsimielinen - mikä mantereen ilmapiirissä on niin epäterveellä pohjalla, että läntisiä arvoja kohtaan nykyisin nyrpistellään nenää?

Kylmyys

Helsingissä on koko ajan pimeää ja kylmä. Tämä on ensimmäinen talveni Suomessa neljän vuoden jälkeen ja puhun jo talvesta, vaikka loka-marraskuun vaihteen pitäisi olla vielä syksyä. Asuntoni on ison kivitalon pieni ahdas jääkaappi. Tietenkään tätä puolta ei voinut tietää kun asunnon osti kesällä, jolloin kysyin itseltäni, onko täällä liian kuuma kuten toimistossani ja paistaako aurinko suoraan sisään. Kunpa olisikin ollut, ja kunpa paistaisi! Risukasaankin päivä paistaa joskus, mutta ei tänne. Asun Rubikin kuutiossa, jossa yhden asian siirtäminen edellyttää lukuisia siirtoja kunnes en jaksa enää yrittää vaan jätän ne niille sijoilleen.

Luonto tuntuu kuolleen lukuun ottamatta puistossa loikkivia kaneja, jotka viis veisaavat arktisesta ilmastosta. Kuolleiden päivänä kaupunki todella oli kuollut. Ei ristin sielua missään. Harvat auki olevat paikat olivat maahanmuuttajien pitämiä - kiitos niistä - ja niinpä söin pyhäinpäivänä Iskender-kebabia kurdien valmistamana ja vieruspöydässä istui virolaisia työläisiä. Puiston toisella puolen Istanbulin lounastarjous taas onneksi sunnuntaisinkin jatkuu kuuteen saakka. Siellä oli tällä kertaa kieliharjoitteluvaihtoehtoina turkkia ja venäjää.

Ihmiset ovat selviytyjiä. Pohjoismaalaiset ovat viimeisen puoli vuosisataa tottuneet ajatukseen, että valtion pitää huolehtia kaikesta tai ainakin melkein kaikesta, ja ihmisten pitää puolestaan itse huolehtia naurettavuuksiin asti kotitaloustöistä ja palveluista, joiden ostamisesta rangaistaan. Ajattelemme, että kriisit, nälänhädät ja pakolaisvirrat johtuvat siitä, että valtio on romahtanut tai että kenelläkään ei ole kontrollia. Todellisuudessahan niin ei ole. Nälänhädät johtuvat siitä, että joku on saanut kontrollin ja pystyy siten estämään ihmisiä saamasta ruokaa.

Esimerkiksi Somaliassa markkinat toimivat. Helsingissä voi nähdä vieri vieressä paikkoja, joista Somaliaan voi lähettää rahaa niin että kun on kuitannut sen hawalapisteeseen Itä-Helsingissä sen voi seuraavana päivänä nostaa toisesta pikkukaupasta tai kännykkäliikkeestä Mogadishussa, Boosaasossa tai Hargeisassa. Ruoka-apukuponkeja saa nyt tekstiviesteinä ja kännykän kanssa siis lähikauppaan ostoksille, tai missä nyt tekstiviesti muuttuukaan takaisin rahaksi. Kaikki Somalian kaupungit ovat kännykkäverkkojen kattamia ja suurin osa maaseudustakin.

Ongelma ei ole, että "kenelläkään" ei ole kontrollia, vaan että joillain nimenomaan on kontrolli. Se tarkoittaa, että joku, joka kontrolloi teitä, toreja tai satamia, pystyy keräämään itselleen osan kaikesta siellä tapahtuvasta taloudellisesta toiminnasta. Somalian suojelurahamarkkinoilla nähdään konkreettisesti, missä valtion alkuperä ylipäätään on: järjestäytyneessä rikollisuudessa. Joku, jolla on riittävästi tulivoimaa, kontrolloi resursseja ja verottaa ihmisten taloudellista toimintaa, tuottaen vastineeksi epämääräistä turvallisuutta. Vakiintuneen tilanteen ja epävakaan kriisitilan suurin ero koskee luottamusta. Samalla kadulla yrittää aika ajoin useampi jengi kerätä veroja ja välillä ammuskelee toisiaan reviirirajojen määrittämiseksi. Turvattomuus on sitä, ettei voi luottaa itseensä ja omiin kykyihinsä tehdä oikeat ratkaisut. Jos maksan tänään tälle, tuleeko huomenna tuo tappamaan.

Hiljattain eräässä keskustelussa muuan suomalainen asiantuntija perin pohjoismaiseen tapaan kauhisteli sitä, kuinka nuoret pojat ryhtyvät pyssymiehiksi ash-Shabaabin tai jonkun muun lähimpien viikkojen oletetun voittajan riveihin. Eivätkö he tiedä ja ymmärrä, että heidän etunsa olisi mieluummin käydä koulua? Eivätkö he tiedä paremmasta? Ikävä kyllä todellisuus on usein se, että nämä pojat tietävät paljon paremmin oman etunsa ja mikä on parempaa elämää kuin me täällä kaukana. Sosiaalinen nousu alkaa viidakkoveitsestä, jatkuu AK-47:llä ja huipentuu ehkä jonain päivänä avolava-autoon, jonka lavalla on konekivääri. Se on todellista elämää se, eikä kukaan siitä ainakaan rankaise. Neuvottelemaan pääsevät vain ne, joilla on neuvotteluasemia. Koulupoikakin tietää, etteivät takapihalla päde opettajien säännöt.

Voi olla että rahalla saa, mutta aseella saa paremmin. Jos annat yhdelle rahaa ja toiselle aseen, pian huomaat, että sekä rahat että ase ovat jälkimmäisellä eikä suinkaan niin, että rahat saanut olisi suostutellut asetta kantaneen vääntämään aseestaan auran ja sitten jakanut rahat kristillisesti tasan.

Hämmästyttävän monet ihmiset tuntuvat ajattelevan, että rauhanprosessien kannalta olennaista on antaa YK:ssa paheksuvia ja tuomitsevia päätöslauselmia ja sitten jakaa rahaa kriisialueelle ja siirtää vastuu konfliktin varsinaisten osapuolten toisiaan vastaan tekemistä teoista kansainväliselle yhteisölle eli länsimaille. Tiedotusvälineet auttavat meitä uskomaan, että kun kiljumme Afganistanissa olevan sota ja lähdemme sieltä hännät koipien välissä pois "sotimasta", niin tällä tavoin asiaa jotenkin autetaan.

Yleiset olosuhteet eivät murhaa ihmisiä. Terrori-iskut eivät ole seurausta yleisestä sosiaalisesta turhautumisesta. Vaikka tuntuukin emotionaalisesti helpolta inflatoida voimakkaita sanoja kuten "sota" ja "terrori" tarkoittamaan kaikkea, mikä ei ole kivaa, niin kyllä sota on aseistettujen osapuolten välistä taistelua vallasta ja resurssien kuten vaikka valtion, kaupungin tai kaupunginosan hallinnasta.

Aseettomiin siviileihin, paikallisiin tai ulkomaalaisiin, kohdistunut joukkomurha tai terrori-isku voi liittyä sotaan ja olla osa sodan taktiikkaa, mutta se ei ole legitiimiä sodankäyntiä. Se on murha, joukkomurha, terrori-isku, sotarikos, pogromi tai jotain muuta, mutta ei sotaa vaan tuomittavaa rikollista toimintaa. Vetoaminen "yleiseen kaaokseen" ja muuhun puppuun ei saisi estää keskittymästä siihen, että näiden tekojen tekijät ja suunnittelijat otetaan kiinni ja tuomitaan ja heidän taustavoimansa paljastetaan. Sellainen onnistuu vain jos ammattilaiset ovat läsnä, kentällä, ja kovat piipussa.

Sotaa käyvä taistelija - olipa hän virallisen armeijan sotilas tai omaa asiaansa legitiiminä pitävän sissiryhmän ja taistelujärjestön militantti - suuntaa väkivaltansa vihollisensa väkivaltaa ja voimaa vastaan. Terroristi ja sotarikollinen sen sijaan piiloutuvat "yleisten olosuhteiden" taakse, vierittävät vastuunsa teoistaan muille ja maalittavat lähinnä heikompiaan eli aseettomia siviilejä.

Terrori-iskut ovat marginaalisia tekoja, joilla ei ole perinteistä sotilaallista merkitystä. Niiden kannattavuus perustuu subjektiivisiin asioihin, kuten huomion saamiseen, vastustajan nöyryyttämiseen ja yleiseen pelkoon. Suomalaisia vastaan kannattaa tehdä Afganistanissa terrori-iskuja ainoastaan siksi, että suomalaiset tiedotusvälineet ja poliitikot reagoivat niihin täsmälleen terroristien haluamilla tavoilla. Nykyaikaista terrorismia ei olisi olemassa ilman nykyaikaista joukkotiedotusta.

Vanhanaikaisessa sodankäynnissä esiintyi toki terrorin ja joukkomurhien käyttöä, mutta se tapahtui siten että valloittaja terrorisoi valloitettujen alueiden väestöä. Mitä järkeä olisi ollut taistella "Irakin miehitystä" vastaan räjäyttämällä ilmaan irakilaisia siviilejä ympäri Irakia? Vasta nykyaikainen asiat päälaelleen kääntävä logiikka tekee irakilaisten murhaamisesta Irakissa aseen kaukaista suurvaltaa Yhdysvaltoja vastaan. Jos kaikki amerikkalaisjoukot vedettäisiin Irakista ja Afganistanista, se ei tietenkään lopettaisi vaan kiihdyttäisi irakilaisten ja afgaanien murhaamista, mutta saattaisi lopettaa murhien uutisoinnin kokonaan, sillä ketä kiinnostaa jokin "paikallinen konflikti", ellei voida kääntää sitä niin, että Amerikka "ei tee mitään" ja "ummistaa silmänsä".

Ajatellaanpa kokeeksi, että Yhdysvaltain presidentti ja hallitus ottaisivatkin vaarin kritiikistä ja ryhtyisivät toimimaan kaikkialla maailmassa siten kuin eurooppalaisen ja Itärannikon älymystön mediaäänitorvet haluavat: siis täysin suunnitelmattomasti ja reaktiivisesti. Tällä hetkellä "Darfur on hylätty", koska se on rauhoittunut huomattavasti, joten amerikkalaisten pitäisi vetää joukkonsa "Irakin suosta" ja heittää ne Sudaniin. Internationalistiset jihadistit pakkaisivat laukkunsa ja lähtisivät perässä.

Ei varmaankaan kuluisi montaa viikkoa, kun media alkaisi syyttää Yhdysvaltoja imperialismista Afrikassa ja Bashirista tulisi äkkiä Saddamiin ja Cháveziin verrattava sankari vasemmistoälymystölle. Amerikkaa vaadittaisiin heti pois Sudanin suosta, jossa vain ajaudutaan ikuisesti syvemmälle kaaokseen. Venäjän ja Kiinan vuosikymmenten tuki ja aseistus Sudanin hallitukselle unohtuisi ja sen sijaan kaivettaisiin taustoja nykyiselle konfliktille brittiläisestä siirtomaavallasta ja ehkäpä niistä parista ajanjaksosta, jolloin Bashir yritti tehdä länsimaiden kanssa yhteistyötä.

Maailma on merkillinen paikka. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että kaksikymmentä vuotta sitten, syksyllä 1989, kylmä sota Euroopassa tuli viimein tiensä päähän ja kommunistiset regiimit romahtivat. Se oli suuri vuosi vapaudelle ja demokratialle! Suuria asioita saavutettiin. Maailma on paljon parempi paikka ilman kommunistisia diktatuureja. Jopa Venäjä on paljon parempi paikka. On hämmästyttävää, kuinka nopeasti eurooppalaiset ovat unohtaneet kaiken, mitä silloin saavutettiin ja miksi, ja kuinka kaikki nyt ruikuttavat kuorossa jostain talouslamasta.

Kassala

Khartumista matkustin jeeppiletkassa itäiseen Kassalaan Eritrean rajan tuntumaan. Tie vie ensin halki Geziran eli al-Jaziran - merkitsee saarta arabiaksi ja sekä Kaksoisvirtainmaassa että Kahden Niilin maassa sillä viitataan myös kahden joen väliin jäävään alueeseen. Sudanissa, kuten Egyptissäkin, lausutaan yleensä j-kirjaimella merkittävä dž- tai ž-äänne tavallisimmin g:nä, joten Džäzīrasta tulee Gezīra ja Džamalista tulee Gamal.

Gezira on Keski-Sudanin vilja-aittaa, täynnä viljavia tasankoja, joita kastellaan Niilin vesillä. Maatalous on varsin pitkälle kehittynyttä. Kiinalaiset ynnä muut ulkomaalaiset investoijat ovat hankkineet täältä Ranskan kokoisia maa-alueita käyttöönsä. Muuten Sudanissa, kuten useimmissa Afrikan maissa, valtio omistaa kaiken maan ja niinpä hallitus päättää, ketkä milloinkin saavat vuokraa vastaan viljellä sitä. Viljelijät eivät saa omistaa omaa maataan, joten heidän kannattaa riistää siitä irti mahdollisimman paljon vuokrakaudellaan. Sosialistinen maanomistuspolitiikka onkin kaikkialla Afrikassa johtanut aavikoitumiseen ja nopeaan maa-alueiden degradaatioon.

Geziran pääkaupunki on Wad Madani, johon vastanaineet nuoretparit tulevat Khartumista viettämään kuherruskuukautta käyskennellen Niilin rannoilla ja puistoissa. Muuten maakunnassa kaikki pyörii hirssin, durran, maissin ja puuvillan ympärillä.

Seuraava maakunta Geziran jälkeen on Gedaref (Qadarif), jonka halki kulkee Atbarajoki, virraten ennen pitkää Niiliin Khartumista pohjoiseen Atbara-nimisen kaupungin kohdalla. Gedarefin läänin pääkaupunki on samanniminen kuin lääni. Atbaran rannalla on maakunnan toinen merkittävämpi paikkakunta, Shuwak. Sekä Gedaref että Shuwak vaikuttivat vilkkailta kauppapaikoilta, joissa on paljon elinkeinoelämää ja runsaasti Eritreasta tullutta väkeä.

Gedarefista haarautuu tie Gallabatiin, joka on samalla rajakaupunki matkalla Etiopiaan ja niin ikään vilkas laillisen ja laittoman rajakaupan keskus. Tie jatkuu sieltä eteenpäin, ylämaille nousten, Gondariin, josta olen kertonut tässä blogissa huhtikuussa.

Shuwakista pohjoiseen tie puolestaan seurailee Atbarajoen laaksoa ja maisemissa vaihtelevat silmänkantamattomiin ulottuvat viljapellot, joiden tarkkoja hallintosuhteita kukaan ei halunnut lähteä kertomaan eivätkä mitkään Afrikassa tavallisesti nähtävät viljelykorporaatioiden kyltit niiden laitoja merkinneet. Joku näitä valtavia viljavaroja hallitsee. Varmaa on, että paikalliset viljelijät saavat pitää vain osan tuloista.

Viljelymaiden lisäksi Itä-Sudanin maisemaa hallitsevat akaasiaa kasvavat puusavannit ja pensaikkomaat, jotka ovat yleisesti ottaen säilyneet paremmin kuin Etiopian puolella, jossa melkein kaikki on hakattu tai ylilaidunnettu. Jokaisessa tuppukylässä joku muisti kertoa, kuinka täällä on joskus maailmanaikaan metsävarojen ja ympäristön hallintaa kehittänyt suomalainen hanke, jossa on ollut mukana sekä yliopistoväkeä että iso suomalainen metsäfirma. Tuntui absurdilta, että Suomi oli niin tunnettu Itä-Sudanin takamailla, vaikka hanke ilmeisesti on loppunut jo aikaa sitten, kun kehitysyhteistyössä on haluttu siirtyä äärimmäiseen keskittämiseen: mahdollisimman paljon mahdollisimman harvoille. Tuntuu kuitenkin hyvältä ajatella, että ehkä suomalaiset ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että akaasiaa on säilynyt ja uudelleen istutettu niinkin paljon. Erityisen hyvä on, että metsityshankkeissa on käytetty afrikkalaisia puulajeja eikä vierasperäistä eukalyptusta.

Vähän väliä aromaiden halki ajettaessa teiden lähellä on kamelien ja vuohien juottopaikkoja, pieniä lampia, jotka olivat keränneet valtavia määriä kahlaajia ja vesilintuja, lähinnä pohjoisesta Euroopan suunnalta tulleita muuttolintuja. Hiljattain on saatu selville, että Sudanin tasangot ovat tärkein talvehtimisalue uhanalaisille keskiaasialaisille lajeille kuten arohyyppä ja kaspiantylli. Niitä on siellä paikoin valtavina kerääntyminä, mutta tämä tekee ne hyvin haavoittuviksi, sillä kokonainen populaatio on helposti yhden metsästysretkikunnan surmattavissa.

Lopulta tie vie Kassalan kaupunkiin (Qasala), joka on samannimisen läänin pääkaupunki Eritrean rajalla. Kassalasta on kotoisin yksi Sudanin omintakeisista ja vaikutusvaltaisista suufilaisista veljeskunnista, Khatmiyya, ja samoin Kassala on tunnettu eritrealaisista yhteyksistään. Siellä on paljon tigren ja tigrinjan puhujia, mutta on epäselvää, missä määrin nämä ovat vanhaa väestöä ja missä määrin viime aikojen valtavien muuttovirtojen tulosta. Joka kuukausi lähes kaksi tuhatta eritrealaista tulee laittomasti rajan yli Sudaniin paremman elämän toivossa. Vain harvat heistä haluavat jäädä Sudaniin, vaan toiveissa välkkyvät rikkaammat arabimaat tai lopulta Eurooppa. Osa ei koskaan pääse perille, sillä salakuljettajien ja muun järjestäytyneen rikollisuuden armoille heittäytyminen ei ole vaaratonta. Tuhannet hukkuvat vuosittain yrittäessään ylittää laittomasti Adeninlahtea tai Välimerta.

Suurin osa alueen vanhasta eritrealaisväestöstä on muslimeja ja osaa sujuvasti arabiaa, kun taas suurin osa uusista tulijoista on ylämailta ja Asmarasta kotoisin olevia kristittyjä, joiden motivaatio opetella arabiaa ei ole kovin korkea. Basaareissa raikaa eritrealainen ja etiopialainen musiikki. Kassalan suq on kuuluisa. Sieltä saa mitä vain, sillä tarjolla on runsain mitoin sekä laillista että laitonta tavaraa. Afrikan sarven salakuljetuskauppa yhdistyy siellä paimentolaisten Punaisenmeren rannikolta salakuljettamiin Arabian tuontitavaroihin. Lisäksi basaareissa myydään omnipresenttiä kiinalaista tuontitavaraa ja länsimaista ruoka-apua, josta suuri osa aina jotenkin kummasti päätyy harmaan talouden markkinoille.

Seudun kantaväestön muodostavat pääosin kaksi paimentolaiskansaa: bežat ja rašaidat. Bežat ovat vanha soturikansa, joka on asuttanut Sudanin Punaisenmeren rannikkoa ja Kassalan seutua iät ajat. Rašaidat taas ovat ilmaantuneet joskus myöhemmin ja heidän sanotaan olleen beduiineja Arabian niemimaan puolelta. Molemmilla oli aiemmin kapinaliikkeet Sudanin keskushallitusta vastaan: Bežakongressi ja Rašaidan vapaat leijonat. Liikkeet liittyivät kuitenkin joitain vuosia sitten saavutettuun rauhansopimukseen, joka rauhoitti huomattavasti Kassalan aluetta.

Kuten Afrikan konflikteissa tavallisesti käy, asiat eivät ole niin yksinkertaisia, vaan bežat ja rašaidat tappelivat myös toisiaan vastaan ja eri ryhmittymistä irtosi sirpaleryhmiä, jotka toimivat milloin Sudanin, milloin Eritrean, milloin Etiopian ja milloin muiden hämärien voimien agentteina. Afrikassa on tapana, että naapurimaat tukevat toistensa alueilla olevia kapinaliikkeitä ja siten ruokkivat konfliktien jatkumista ikuisuuksiin, niin että kukaan ei enää ole täysin varma mistä taistellaan ja kuka olikaan kenenkin liittolainen.

Kassalan näköalaa hallitsevat merkilliset pöytävuoret, Takavuoret, jotka ovat samanlaisia kuin Etiopian puolella Gondarin ympäristössä. Maisemat ovat hienot. Takavuorten lähimpien huippujen juurella on Toteil-niminen paikka, jossa on pyhänä pidetty lähde, lähellä jonkin suufin hauta, ja runsaasti etiopialaista musiikkia soittavia kahviloita, joissa saa etiopialaista - vai pitäisiköhän täällä sanoa eritrealaista - kahvia asianmukaisen naisten tarjoileman seremonian mukaan.

Vuori näyttää olevan samanlainen paikka kaupungin nuorille rentoutua ja seurustella kuin vastaavat vuoret Iranin suurkaupunkien lähellä. Siellä voi nähdä nuorten naisten ja miesten tapaavan toisiaan intiimeissäkin merkeissä ja kaikki tapahtuu ilmeisesti poliisin ja moskeijan katsoessa läpi sormiensa. Kaupungin julkisilla paikoilla ei moinen kävisi.

Vuorella oli vaikuttavia korppikotkayhdyskuntia, mutta kuuluisista paviaaneista ei näkynyt jälkeäkään. Onkohan ne hävitetty vai ovatkohan ne joutuneet väistymään lisääntyneiden ihmismassojen tieltä. Sen sijaan paikalla näyttäytyi pari nokihaukkoja ja ne järjestivät pienen luonnonnäytelmän, kun hämärän laskeutuessa tuhannet lepakot purkautuivat ylhäällä vuorenjyrkänteessä olevasta luolasta. Haukat olivat odottamassa sitä hetkeä. Ilmeisesti muutama lepakko joka ilta kohtaa tässä loppunsa, mutta kun lepakot kaikki säntäävät luolasta yhtä aikaa ja hajaantuvat sitten nopeasti Kassalan yötaivaalle, muutama yksilö on pieni hinta, joka tästä on maksettava.

Khartum

Olin myös Kenian pääkaupungissa Nairobissa, mutta siellä vain yhden yön ja yhden päivän, ja se päivä oli juoksemista kokouksesta toiseen. Ehdin sentään aamuvarhain tarkistaa kahden hotellin puutarhat ja erikoisimpia löytämiäni lintuja olivat afrikankeisarikalastaja ja nuori rosvohaukka.

Olin puolitoista viikkoa Sudanissa. Täytyy sanoa, että odotin paljon pahempaa. Aivan ensiksi on mainittava, että Sudanissa on vaurautta, varmaan suurelta osin öljytuloista, ja se myös näkyy varsinkin Khartumissa mutta muuallakin Sudanissa. Infrastruktuuri ja maatalouskin ovat kehittyneempiä kuin Etiopiassa. Ympäristön osalta on mainittava, että akaasiaa kasvavat puusavannit ovat monin paikoin säilyneet paljon paremmin kuin Etiopiassa. Mutta puhutaanpa ensi alkuun Khartumista, Sudanin pääkaupungista.

Khartumilla on vanhat juuret, mutta se kasvoi pääkaupungiksi vasta Muhammad Alin Egyptin valtakaudella 1800-luvulla. Khartum sijaitsee sopivasti Sinisen ja Valkean Niilin yhtymäkohdassa, jota voi tarkkailla joko keskustan puolelta Mughranin perhepuistosta tai sitten Omdurmanin puolelta Kahden Niilin moskeijasta. Kahden Niilin vedet virtaavat yhteisuomassa hetken aikaa vierekkäin, sekoittumatta.

Kävin Omdurmanissa Mahdin haudalla ja Khalifan synnyintalolla. Mahdi ja hänen seuraajansa Khalifa onnistuivat mahdilaisliikkeen aikana ravisuttamaan perinpohjaisesti koko islamilaista maailmaa ja vieläpä Eurooppaakin. Khartumin valtaus ja Sudanin päätyminen mahdilaisten valtaan pitkäksi ajaksi olivat suuri nöyryytys niin viktoriaaniselle Englannille kuin Egyptille ja Turkin sulttaanillekin. Mahdi ja Khalifa uhosivat marssivansa seuraavaksi Kairoon, Mekkaan, Medinaan ja Konstantinopoliin. Sen sijaan he marssivatkin Etiopian keisaria vastaan, jonka kylläkin voittivat ja surmasivat, mutta heikentyen niin, että pohjoisesta Niiliä myöten taas etelään vyörynyt englantilais-egyptiläinen armeija lopulta kukisti mahdilaiset, niittäen kymmeniätuhansia maahan Maxim-konekivääreillä.

Sattumoisin samalla taistelukentällä Omdurmanissa käytiin myös hiljattain taistelu Darfurista Khartumiin hyökänneitä kapinallisia vastaan.

Länsimaissa elää sellainen käsitys, että Sudania hallitsevat pohjoisen valkoiset arabit, jotka rasistisesti sortavat etelän, Darfurin ja idän mustia afrikkalaisia. Käsitys on varsin hullunkurinen, kun Niilinlaakson arabit pohjoiseen aina nuubialaisten alueille saakka ovat aivan yhtä mustia kuin Darfurin tai Nubavuorten kansat, mustempia kuin idän bežat ja rašaidat ja vain pieni osa väestöstä edustaa ulkonäöltään pohjoisafrikkalaisia rotupiirteitä. Sudan oli aikoinaan Afrikasta Välimeren alueelle suuntautuneen orjakaupan kauttakulkumaa ja Sudania nykyisin hallitsevat Niilinlaakson arabit lienevätkin arabeiksi kasvatettujen afrikkalaisten orjien jälkeläisiä.

Tai voi olla, että sudanilaiset arabit polveutuvat suhteellisen pienistä joukoista valloittajina saapuneita arabeja, mutta valloittajat koostuvat yleensä nuorista sinkkumiehistä, jotka paikoilleen asettuessaan ottavat paikallisia vaimoja ja niinpä mitokondriaalinen geeniperimä tulee äideiltä. Joka tapauksessa Sudanin kohdalla on suorastaan koomista puhua rasismista tai roduista, kun alue on kautta aikojen ollut erittäin voimakkaiden muuttoliikkeiden ja erisuuntaisten valloitusretkien temmellyskenttää.

Tiesittekö, että Sudanissa on enemmän pyramideja kuin Egyptissä? Sudanin alueelle nimittäin sijoittuvat muinaiset Kushin ja Meroen valtakunnat, jotka jatkoivat muinaisen Egyptin kulttuurisia ja uskonnollisia perinteitä sellaisinakin aikoina, jolloin varsinainen Egypti oli tilapäisesti milloin hyksojen, milloin assyrialaisten vallassa. Meroviittien imperiumi Sudanissa oli vielä roomalaisajalla itsenäinen imperiumi, Rooman eteläinen ja Etiopian pohjoinen naapuri. Nykyisin unohduksiin tuntuu painuneen myös Sudanin merkittävä kristillinen kausi, kun koptilaisuuteen kääntyneet nuubialaiset hallitsivat alueella kolmea kuningaskuntaa ennen kuin arabivalloittajat saapuivat Egyptistä käsin ja suufilaiset veljeskunnat käännyttivät vähitellen nuubialaiset islamiin.

Sudan on ollut islamilaisesta vallankumouksestaan vuonna 1989 lähtien yksi maailman kolmesta valtiosta, jossa islamistit ovat virallisesti islamilaisen vallankumouksen kautta saaneet vallan. Ne toiset kaksi olivat Iran vuodesta 1979 sekä Afganistan Talibanin valtakaudella 1995-2001. Kuitenkin jo 1990-luvun puolivälissä Sudanin islamismi väljähtyi yleiseksi autoritääriseksi sotilasvallaksi ja Hasan at-Turabi joutui epäsuosioon.

Islamilainen säännöstö on Sudanissa yhä tiukempaa kuin monessa muussa arabimaassa, muttei sittenkään kovin ahdasmielistä. Vaikka suurin osa naisista näytti käyttävän huivia, he käyttivät vain varsin vapaamielisiä huiveja, enkä puolentoista viikon aikana nähnyt ainuttakaan burkhaa. Eurooppalaisilta naisilta ei vaadittu huivin pitämistä. Alkoholia ei virallisesti saa Sudanissa, mutta asioista perillä olevat tiesivät, mistä pimeää arrakkia ja eritrealaisten salakuljettamaa viinaa ja olutta sai. Vesipiippukin on virallisesti kielletty, mutta vain virallisesti.

Vaikka Sudan on virallisesti islamistinen ja wahhabilaiset moskeijat loistavat valkeuttaan, suufilaiset veljeskunnat näkyvät ja kuuluvat kaikkialla erittäin selvästi. Eri veljeskunnilla on erivärisiä moskeijoita: sinisiä, vihreitä, kellanruskeita ja niin edelleen. Qadirilaiset ovat levinneet koko Sudaniin ja omintakeiset tifanilaiset ja khatmilaiset ovat peräti keskittyneet juuri Sudaniin. Pyörivät dervissit pitävät transsitanssejaan joka perjantai auringonlaskun aikaan Omdurmanissa.

Khartumissa on miljoonia kristittyjä. Heistä jotkut kuuluvat pieneen egyptiläis-koptilaiseen yläluokkaan, mutta suurin osa on Etelä-Sudanista, Etiopiasta ja Eritreasta tulleita köyhiä laittomia siirtolaisia ja pakolaisia, jotka kansoittavat alimpia ja huonoiten palkattuja ammatteja pääkaupungissa sekä yrittävät kerätä pimeillä töillä rahaa matkustaakseen salakuljettajien mukana eteenpäin Egyptiin, Libyaan ja kohti parempaa elämää, jonka uskovat löytyvän Persianlahdelta tai Euroopasta. Sudan on valtava kauttakulkumaa. Antiikin, keskiajan ja vielä 1800-luvun aikana sitä kautta kulki miljoonia orjia pohjoisille leveysasteille. Nyt sitä kautta kulkee ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti haluavat ala-arvoisiin töihin Eurooppaan ja arabimaihin.

Darfur on pikkuhiljaa rauhoittumassa mutta Etelä-Sudan taas kiihtyvässä määrin epävakautumassa, kun eteläsudanilaiset ovat jälleen alkaneet sotia toisiaan vastaan. Rauhansopimuksen jälkeen Etelä-Sudan on ollut käytännössä itsenäinen valtio. Entinen kapinapuolue pitää siellä nyt samantapaista yksinvaltaa kuin pohjoisen valtapuolue Khartumissa ja muiden etnisten ryhmien suuttumus Sudanin kansanvapautuspuoluetta hallitsevia etnisiä dinkoja vastaan on lisääntynyt. Samaan aikaan kansanvapautuspuolue osallistuu hallitukseen ja öljyrahojen jakamiseen Khartumissa, mutta öljyvarat ovat kummallisesti kadonneet ja Etelä-Sudan edelleen jäänyt rakentamatta, kansa ruokkimatta ja kansainvälisten humanitääristen avunantajien varaan. Afrikan pahimpia riistäjiä ovat jälleen kerran omat vallanpitäjät.

Kaiken huipuksi jälleen nostaa päätään jo monta kertaa lyödyksi uskottu piru: Pohjois-Ugandasta lähtöisin oleva Herran vastarinta-armeija, joka pitää itseään kristillisenä, mutta soveltaa merkillistä Raamatun tulkintaansa muun muassa ryöstämällä, raiskaamalla, pakkovärväämällä lapsia pahamaineisiin nuorisoarmeijoihinsa ja katkomalla viidakkoveitsin käsiä ja jalkoja vastustelijoilta. Nykyisin Herran vastarinta-armeijan johtajan uskotaan piileksivän Keski-Afrikan tasavallan alueella. Sieltä ja Kongosta käsin joukkio tekee iskuja Etelä-Sudaniin - aina sattumalta samana tai seuraavana päivänä kun jokin kylä on saanut humanitäärisen avustuslastin. Viidakkorumpu toimii.

Boston

Olen aika lailla jäljessä blogini kanssa, mutta mitä tehdä kun viimeiset kolme viikkoa olen ollut jälleen tien päällä pysyvästi. Amerikasta paluun jälkeen ensin Suomessa, sitten kahdesti Genevessä, sitten taas Suomessa, sitten Keniassa ja Sudanissa.

Joka tapauksessa, matkani Bostoniin oli monen asian summa. Näytti yhtäkkiä siltä, että suuri määrä Beirutissa tuntemiani ihmisiä oli toisistaan riippumatta samanaikaisesti Bostonissa ja sen rinnakkaiskaupungissa Cambridgessä, jossa Harvardin yliopisto sijaitsee. Tämä oli toinen kerta kun olen viettänyt aikaa Bostonissa ja jälleen se oli yhtä akateemisissa piireissä, vaikkakin eri ihmiset tällä kertaa. Harvardin lisäksi vierailin myös Tuftsin yliopistossa ja Massachusettsin yliopistossa. Bostonin alue on melkoinen akateemisen erinomaisuuden keskittymä.

Paitsi yliopistoelämästä, Boston on tunnettu irlantilaisista ja puolalaisista, jotka molemmat ovat miehittäneet kaupunkia sankoin joukoin. Siellä on erinomainen pubielämä ja kirjakauppoja, joissa voisi viettää kokonaisia päiviä. Erinomaisia ravintoloita ja museoita, panimoita ja merellisiä ympäristöjä.

Metroasemalla vanhempi rouvashenkilö havaitsi eräässä vaatekappaleessani leijonatunnuksen ja ilmoittautui suomalaiseksi, joka tosin oli elänyt suurimman osan elämästään Bostonissa. Tuftsin lähistöllä taas seisoin kahden kontaktini kanssa risteyksessä, kun äkkiä vastaan tuli tuttuja Beirutin amerikkalaisesta yliopistosta. Eivätkä yhteensattumat siihen jääneet, sillä paluumatkalla Chicagoon lentokoneessakin viereisessä penkissä istui sattumoisin tuttu Beirutin ajoilta, matkalla Chicagossa pidettävään Iran-konferenssiin.

Nobelin rauhanpalkinnon antaminen Obamalle ei ollut mikään kovin fiksu veto. Näyttää siltä, että Nobel-komitealla on kihahtanut jokin päähän niin että kuvittelevat voivansa palkinnoilla etukäteisesti määrätä Yhdysvaltain presidentin tulevaa politiikkaa ja samalla näpäyttää edellistä presidenttiä. Obama on varmaan ihan hyvä jätkä, mutta olisi nyt kuitenkin kannattanut odottaa ensin, että hän olisi ehtinyt jotain saada aikaankin. Vasta kahdeksan kuukautta virassa, ja kuten kuka tahansa Yhdysvaltain presidentti, Obamakin on toistaiseksi saanut aikaan vasta linjapuheita. Miksei voitu odottaa kolmea vuotta, jolloin Obama olisi ehkä ehtinyt saada aikaan oikeita saavutuksia rauhan saralla?

Nyt palkittiin pelkistä mielikuvista ja eurooppalaisten turhautumisesta Bushiin, ja tällainen ei ole hyväksi ei Obamalle eikä Nobel-palkinnon maineelle. Kaiken huipuksi Obama tulee varmasti joutumaan vielä useisiin vaikeisiin haasteisiin, jotka myös edellyttävät sotilaallisten keinojen käyttöä.

On tietysti huhuja, että Obama olisi kulissien takana tehnyt jotain merkittävää. On vaikea uskoa, että häntä olisi palkittu puolustuksellisen ohjuskilpihankkeen peruuttamisesta ja siten Venäjän aggressiiviselle ulkopolitiikalle annetusta myönnytyksestä, joka lisää epävakautta Euroopan itälaidalla. Palestiinan ja Iranin suhteen Obama ei ole saanut aikaan ihmeitä - jos hän siihen tulevaisuudessa pystyy, se kyllä sitten olisikin palkinnon arvoinen, mutta eihän samaa henkilöä sitten enää voi palkita.

Jäljelle jää siis lähinnä kaksi merkittävää kiistakysymystä, joissa Obama on ollut kulissien takana aktiivinen, mutta joita eurooppalaiset ovat tuskin huomanneet. Ensinnäkin Obama on jatkanut Bushin aloittamia pyrkimyksiä saada aikaan liennytystä Intian ja Pakistanin välille. Toiseksi, Obama oli aktiivinen yrityksissä saada Turkki ja Armenia normalisoimaan välejään. Molemmissa tapauksissa rauhanpalkinto on kuitenkin räikeästi ennenaikainen niin kauan kuin Kashmirin ja Karabahin ruutitynnyrit pysyvät pattitilanteissaan.

Mutta nyt on jo aika saada Amerikka pois alta tämän blogin agendalla ja siirtyä seuraavaksi Afrikkaan. Kunhan ajatukset kaiken viime viikolla koetun jälkeen hieman kasautuvat ja tiivistyvät...

Lippujen tarkastus

Genevessä on koko viikko ollut kesäistä. Suurin osa ajasta on tosin mennyt sisätiloissa kokouksissa, mutta olen ehtinyt myös kävellä kaupungilla eri puolille, kulkea Genevejärven ja Rhônen rantoja pitkin pitkällekin keskustasta ja tietysti milloin lounastaa ja milloin illallistaa ravintoloissa: espanjalaisessa, portugalilaisessa, libanonilaisessa, korealaisesssa...

Geneven ratikoissa ei ilmeisesti tarkastuksia tehdä kovin taajaan tai sitten ihmiset ovat muuten vain epärehellisiä, mikä on omituista kun Sveitsistä on kyse, mutta toisaalta Geneve on monissa muissakin asioissa ranskalaisen epälooginen ja leväperäinen verrattuna varsinais-Sveitsiin. Ensin todisti muuan kollegani tapausta, jossa suuri somaliperhe - useampia miehiä, naisia ja kymmenisen lasta - oli ahtautumassa raitiovaunuun, mutta havaittuaan tarkastajien tulon alkoi perheen parissa valtava hälinä ja ahtautuminen ulos raitiovaunusta, missä ironista kyllä tarkastajat lopulta auttoivat.

Tänään taas tuli vastaan tarkastus ratikassa, jolla itse matkustin ja lähes puolet vaununi matkustajista oli ilman lippua. Kaikki liputta olevat olivat habitukseltaan vauraanpuoleisia nuorehkoja jakkupukunaisia, ja kaikki alkoivat tietysti heti hirveän puheenpulputuksen ja selitysten tulvan, koska katsoivat kaikki olevansa niin erikoisia tapauksia, että heidän ei nyt ainakaan tarvitse mitään tarkastusmaksua maksaa. Tarkastajat saivat lopulta muut paitsi yhden jakkupukunaisen nielemään sakkolappunsa. Tämä yksi oli puolisen tuntia muiden matkustajien kärsimykseksi huutanut ja selittänyt sujuvalla ranskalla omaa tärkeyttään, mutta sitten kun piti lähteä aseman poliisille asiaa selvittämään, hän menettikin kokonaan ranskan kielen taitonsa ja väitti olevansa ulkomainen turisti. Oli ilmeistä, että valehteli.

Surullisinta tässä on, että nämä jakkupukunaiset olivat todennäköisesti kaikki töissä joko YK:n organisaatioissa tai pankeissa. Molemmissa tapauksissa he ovat ihmisiä, jotka liikuttelevat suuria määriä muiden ihmisten rahaa. He olivat myös kaikki todennäköisesti erittäin hyvätuloisia. On vastenmielistä, että tällaisessa asemassa olevat ihmiset katsovat olevansa oikeutettuja matkustamaan julkisissa kulkuneuvoissa ilman lippua, joka maksaa alle kaksi euroa. Sellaisesta ei tule kuin vihaiseksi.

Genevejärvi on kuuluisa suurista talvehtivista vesilintumääristä. Nyt niitä ei järvellä ainakaan vielä näkynyt. Vasta silkkiuikkuja oli isoina kerääntyminä ja niiden lisäksi paikallisia ympärivuotisia lajeja kuten sinisorsia, nokikanoja ja kyhmyjoutsenia. Muutama isokoskelo ja punapäänarsku. Merimetsoilla oli ilmeisesti meneillään läpimuuttoa.

Chicago

Olen jälleen Genevessä ja on jo korkea aika kirjoittaa Chicagosta. Chicago on kiistatta Yhdysvaltain tärkeimpiä kaupunkeja ja eräänlainen Keskilännen sekä Suurten Järvien alueen pääkaupunki. Silti vielä itää. Nykyisin se on tainnut kaupunkien suuruusjärjestyksessä tippua kolmannelle sijalle New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen. Kuitenkin vielä 1800-luvun vaihduttua 1900-luvuksi Chicago oli New Yorkin kilpailija "tulevaisuuden kaupunkina" tai "maailmankaupunkina". Maailman ensimmäiset pilvenpiirtäjät rakennettiin Chicagoon ja rakentaminen jatkui ja jatkui niin että aivan näihin päiviin saakka Sears Tower, jonka nimeksi hiljattain muuttui uuden haltijayrityksen mukaan Willis Tower, oli maailman korkein rakennus.

Chicago oli amerikkalaisen kapitalismin kehtoja mutta samalla myös amerikkalaisen sosialismin kehto. Siellä on tahkottu rahaa ja tehty työtä vuosikymmeniä ja merkittävä osa amerikkalaisesta strategisesta teollisuudesta sijoittuu Suurten Järvien alueelle. Samalla Chicago on ollut erilaisten kaupunkisuunnittelun uusien tuulien kokeilukenttä, usein aikaansa edellä, kuten esimerkiksi sosiaalisessa suunnittelussa ja viherrakentamisessa. Erilaisista suuntauksista on jäänyt jäljelle sekä menestystarinoita että vähemmän menestyksekkäitä ja mielellään unohdettuja hankkeita.

Chicagon yliopisto, jonka kampus leviää Oxfordin mallin mukaan rakennettuina goottilaisina palatseina Hyde Parkin kaupunginosassa keskustasta etelään, on tuottanut maailmalle enemmän nobelisteja kuin mikään muu yliopisto. Siellä sijaitsevat Fermin laboratoriot, joissa tehtiin maailman ensimmäinen hallittu atominhalkaisukoe. Myöhemmin chicagolaiset fysiikan opiskelijat saivat aikaan kansallisten turvallisuusviranomaisten paniikin rakennettuaan tiedekilpailuun oman ydinreaktorinsa yliopistokursseilta saaduilla opeilla. Epäilemättä he saivat myöhemmin allekirjoittaa vaitiolositoumuksia ja muuta mukavaa.

Myös taloustieteissä Chicagon yliopisto on aikoja ollut merkittävä uranuurtaja, joka ei ole kaihtanut älyllisesti rehellistä keskustelua. Siellä ovat vaikuttaneet sellaiset merkittävät ja hyvin erilaiset taloustieteilijät kuin Milton Friedman ja Amartya Sen, nobelisteja molemmat. Myös Yhdysvaltain uusimman presidentin Barack Obaman tausta on Chicagon talous- ja yhteiskuntatieteiden akateemisessa ilmapiirissä.

Teologisen seminaarin päärakennuksen kellarissa on erinomainen akateeminen kirjakauppa, legendan maineessa, ja joidenkin mukaan Amerikan ellei maailman paras. Kirjojen tieteellinen tai keskustelullinen merkitys arvioidaan huipputieteilijöistä muodostuvin raadein, jotka määräävät kirjojen paikan. Parhaat pääsevät keskuspöydälle, jonka ympärillä opiskelijat parveilevat. Lähellä on ravintola, joka oli Obaman kantapaikka. Chicagon yliopiston Orientaalinen instituutti museoineen on tunnettu muinaisten Egyptin, Assyrian, Babylonian, Persian ja muiden itämaiden valtakuntien kokoelmista ja Indiana Jonesin esikuva työskenteli aikoinaan professorina täällä.

Chicagon keskusta on pilvenpiirtäjien, lasin ja metallin maailmaa ja helposti käveltävissä. Kapitalistiset rakennukset ja kaikkialla liehuvat Amerikan liput ovat seesteisiä ja kauniita. Kieltolain aikaisten gangsterisotien maineeseen verrattuna nykyinen Chicago on hämmästyttävän avoin ja turvallinen kaupunki. Siivousta on tehty, koska osa chicagolaisista kontakteistani muistaa vielä lapsuudestaan ajan, jolloin nykyisin suosittu ostosalue Loop oli rikollisuuden johdosta no-go-aluetta. Chicagosta löytyy erinomaisia museoita ja ravintoloita, niin kuin tietysti voi arvatakin. Rantabulevardeja ja puistoja hallitsevat näkymät Michiganjärvelle, joka on yksi maailman suurimmista järvistä.

Keskustan laidoilla on runsaasti etnisiä alueita. Chicagosta löytyy tietysti mustien ja meksikolaisten kortteleita, mutta myös omia alueita, joilla on historialliset leimansa eri siirtolaisryhmistä: On ruotsalainen kaupunginosa Andersonville, johon on pystytetty ruotsalaisia kulttuuritaloja ja Taalainmaan hevosia. On kreikkalaisten ja romanialaisten suosima kreikkalaiskatolinen alue. On italialaisten, arabien ja slaavien alueita. Pohjois-Chicagosta löytyy Amerikan suurin iranilaisperäisen ja islamista erkautuneen baha'i-uskonnon temppeli.

Chicago oli aikoinaan amerikkalaisen neekerikulttuurin kehittymisen kehtoja. Sinne virtasi orjuuden lopettamisen jälkeen runsaasti uutta tulevaisuutta etsiviä mustia etelävaltioista ja heidän muassaan kehittyi jazz, josta Chicago yhäkin on tunnettu. On paikkoja, joissa edelleen aistii 20-30-lukujen tunnelmaa.

Toisaalta eteläisten kaupunginosien pikimustissa kortteleissa on nyttemmin si'innyt vankiloista rekrytoiva mustien islamistien liike, Islamin kansakunta, jolla on moskeija aiemmin ortodoksisella alueella, josta valkoiset ovat pääosin muuttaneet pois.

Kävin myös kontaktien kanssa persialaisessa ravintolassa ja sen jälkeen egyptiläisessä vesipiippupaikassa, jossa ei tarjoiltu alkoholia, arabimiehet pelasivat backgammonia, joivat teetä ja polttivat shishaa, puhuen matalalla äänellä, mutta toisaalta paikassa oli myös tarjoilijoina kauniita venäläisiä ja ukrainalaisia tyttöjä. Vähän paikan ulkopuolella oli helppo havaita ryhmä Muslimiveljeskunnan edustajia, ilmeisesti lähinnä egyptiläisiä ja sudanilaisia. Jotkut poliittiset kuppikunnat vain loistavat olemuksellaan sadan metrin päähän.

Tästä tuli mieleen pitkin poikin Illinois'n ja Indianan seutuja ajellessa, että kaikesta hysteriasta huolimatta Amerikka on yhä varsin viaton, sinisilmäinen kulttuuri. Ihmiset uskovat suuren vapauden ja moninaisuuden maailmaan eikä Amerikassa ilmenevä rasismi ole yhtä kategorista ja ilkeää kuin Euroopassa. Kaikilla, ehkä intiaaneja lukuun ottamatta, on siirtolaistausta, ja kun ryhmiä on aina niin monia, ei pääse syntymään jyrkkiä jakoja kahteen tai kolmeen leiriin, eikä toisaalta kukaan pienistä ryhmistä tunne itseään täysin eristetyksi, kun ympärillä on aina suuri moninaisuus muita pienryhmiä. Kaikki kukat saavat kukkia, vaikka rajatkin ovat tietysti olemassa.

Eurooppalaisten on amerikkalaisten terrorisminvastaista sotaa parjatessaan hyvä muistaa, että yhtään ainoata terrori-iskua ei syyskuun yhdennentoista jälkeen ole onnistuttu tekemään Yhdysvaltain maaperällä. Se ei varmastikaan johdu siitä, etteivätkö jotkut ihmiset haluaisi iskeä juuri Amerikkaa vastaan. Esimerkiksi Suurten Järvien alueella suuret määrät öljynjalostamoita ja jopa strategisen tärkeitä avaruusteknologian tehtaita on helposti saavutettavissa ja singon etäisyyden päässä valtateistä. Amerikka on haavoittuva ja täynnä kohteita sille, joka ei kaihda väkivaltaa.

Nefriittirukoushelmet

Ennen kuin jatkan kirjoituksia Amerikasta, on mainittava, että viime viikolla kävin jälleen Genevessä ja tulen sinne taas ensi viikollakin menemään. Syyskuu on vuoden kiireisintä aikaa, juoksemista paikasta toiseen ja turhautumista kiirehtimiseen. Aika loppuu koko ajan käsistä ja kaikki se, mikä piti kiireellä tehdä, muuttuu saman tien valmistuttuaan turhaksi, ikään kuin pyyhkiytyy ohi. Tällaisina aikoina ei mitään tärkeää tule tehdyksi. Käsitelläänpä vaihteeksi hieman kirjallisuutta.

Jokin aika sitten luin loppuun Boris Akuninin novellikokoelman Nefriittirukoushelmet, vai pitäisikö se kääntää Jaderukoushelmet (viroksi Nefriitpalvehelmed). Se tilkitsee aukkokohtia Akuninin sankarin Fandorinin elämästä 1800-luvun loppuaikoina vyöryttäen eteen pienempiä ja hieman suurempia tarinoita, jotka sijoittuvat Moskovaan, Venäjän provinsseihin, Japaniin, Amerikkaan, Englantiin ja Ranskaan.

Suoraan sanottuna tämä kirja oli jonkinmoinen pettymys. Akunin ratsasti Fandorinin maneereilla ja tarinat saivat christiemäisen kaavamaisia piirteitä. Kuin mikä tahansa Poirot-kokoelma. Kirjan ideana oli, että kukin tarina on kirjoitettu jonkun dekkarien klassikon tyyliin, pastissiksi. Monen kohdalla tämä on kuitenkin jäänyt ideoiden, elementtien ja viittausten asteelle. Parissa paikoin hieman lapsellisella tasolla, toisaalla oivaltavammin.

Tulee kysyneeksi itseltään, että jos jopa kosmopoliitti Grigori Tškhartišvili (Akunin) on länsimaiden kulttuurin detaljien suhteen tällainen, onko Venäjä vielä epäeurooppalaisempi kuin oli luultu. Näyttää kuin Akunin olisi tarkoittanut Amerikan-seikkailut sekä kohtaamisen Sherlock Holmesin ja Arsène Lupinin kanssa kovinkin nerokkaiksi, mutta ne ovat minusta huonoimmin onnistuneita tähän astisista Akuninilta lukemistani tarinoista, eikä pelkästään Lännen detaljien puutteellisen ymmärtämisen vaan myös tarinoiden loogisten epäjohdonmukaisuuksien vuoksi. Näistä tarinoista paljastuu se häkellyttävä seikka, että Akunin ei ehkä tarinoita kirjoittaessaan ole miettinyt niitä loppuun saakka, lyhyitäkään, vaan loppua kohti tulee aiempien vaiheiden kanssa pienissä mutta sitäkin kiusallisemmissa yksityiskohdissa epäjohdonmukaisia ratkaisuja, vaikka aiemmasta kuultaa selvästi toinen looginen ratkaisu.

Kirjan tarinoihin mahtuu sentään kohtuullisen hyvä aloitusjuttu Shigumo sekä yksi varsinainen helmi, Maailmanlopun edellä vai mikä sen nimi olikaan. Tämä jälkimmäinen pelasti koko kirjan. Siinä Fandorin on pitkien Lännessä vietettyjen vuosien jälkeen palannut Venäjälle ja liittynyt retkikuntaan, jonka tarkoitus on tehdä suurta edistyksellistä väestönlaskentaa vanhauskoisten kylissä jossain provinssissa, joka ehkä on kuvitteellinen. Tässä tarinassa päästään taas Akuninin omimpaan tunnelmaan ja symboliikkaan. Tarina onkin tarkoitettu Umberto Econ pastissiksi.

Olen kuullut, että Timanttivankkuri olisi erinomainen. Mutta Tornin vangin jälkeen tarvitaan ensin tauko Akuninista ja olenkin jo keskellä Jan Guilloun lupaavalta vaikuttavan Madame Terrorin lukemista ruotsiksi. Kirja löytyy kirjakaupoista myös suomennettuna.

Lucrezia ja Gary

Chesterton, Indiana. Minulla ei ole tästä paikasta paljonkaan sanottavaa. Tavallinen amerikkalainen pikkukaupunki, jossa on kylänraitti, kauppoja, pubeja ja niin edelleen. Mutta se on mainittava, että kaupungin paras italialainen ravintola on nimeltään Lucrezia ja siellä on vieläpä kuva Lucrezia Borgiasta. Tämä on varsin hämmentävää. Kun sitten lukee tekstistä, että kuka tämä henkilö oli, niin siellä kerrotaan, kuinka Lucrezia oli merkittävä renessanssiruhtinatar, taiteiden suosija ja nimetty erään siveän pyhimyksen mukaan.

Mutta ravintolan esitteessä ei mainita sanallaakaan, mistä Lucrezia Borgia tuli erityisen tunnetuksi: hänen aviomiehensä kuolivat taajaan ruokamyrkytykseen, minkä jälkeen Borgian suku sai heidän maansa ja palatsinsa haltuunsa. Lucrezian isä oli tunnetusti paavi Aleksanteri VI, vaikka eihän paaveilla pitäisi olla poikia ja tyttäriä. Paavin poika ja Lucrezian veli oli kuuluisa sotapäällikkö Cesare Borgia, jonka avulla Kirkkovaltio laajensi merkittävästi alueitaan Italiassa. Suvun alamäki alkoi, kun Borgiat saivat maistaa omaa lääkettään ja paavi myrkytettiin, Cesarekin myrkytettiin, jäi henkiin, mutta heitettiin sittemmin uuden paavin Julius II:n toimesta vankilaan, lähti maanpakoon Espanjaan ja kuoli Navarran kuninkaan joukoissa eräässä taistelussa.

Vielä Indianan puolella hieman ennen Chicagoa on kaupunki nimeltä Gary, josta oli kotoisin Michael Jacksonin perhe. Kaupunki tekee terästä. Siellä kokeiltiin aikanaan erityistä sosialistis-tyyppistä yhteiskuntasuunnittelua ja rakennettiin ultramodernistisia rakennuksia. Työläisten sosiaalietuisuudet olivat kaupungissa legendaarisen hyvällä tolalla. Teollisuus kuitenkin taantui ja kaupunki veti puoleensa vääränlaisia elementtejä. Se vajosi välillä Amerikan synkimpiin rikollislukuihin ja jengisodat riehuivat sen kaduilla. Keskiluokka muutti sankoin joukoin pois. Edelleen kaupunki on poikkeuksellisen neekerivaltainen, 84 % asukkaista ollessa mustia. Kaupunki on prosentuaalisesti Amerikan afroamerikkalaisin yli sadantuhannen asukkaan kaupunki.

Indiana Dunes

Indiana Dunesin kansallispuisto seurailee suojeltujen alueiden nauhana Michiganjärven eteläistä rannikkoa Indianan osavaltiossa, Illinois'n osavaltion rajalta aina Michiganin osavaltion rajalle. Suojeltujen vyöhykkeiden väliin jää niin teollisuusalueita kuin pieniä taajamiakin. Amerikkalaiseen tapaan luontopolut ovat sellaisia, että pyörätuolillakin pääsisi niissä liikkumaan. Muutenhan joku voisi vaikka vetää oikeuteen syrjinnästä.

Syyskuun alku oli muutamaa koleaa ja sateista päivää lukuun ottamatta lämmintä ja kesäistä. Kukissa pörräsi paljon rubiinikurkkukolibreja. Nämä pikkiriikkiset mettä imevät linnut lentävät joka vuosi huikean matkan Kanadasta ja Yhdysvalloista talvehtimaan Etelä-Amerikkaan ja ylittävät muuttomatkallaan Meksikonlahden. Tämän pitäisi olla fyysisesti mahdotonta, se on laskettukin, mutta siitä huolimatta kolibrit tekevät sen. Kahdesti joka vuosi.

Koska oli vielä kesäistä, mutta syysmuutto oli jo alkanut, pääsin näkemään paljon amerikkalaisia hyönteissyöjälintuja, joita en edellisellä Amerikan-matkalla nähnyt, koska olimme liikkeellä maaliskuussa. Silloin Massachusettsista Virginiaan ulottuvalla alueella. Amerikkalaisia hyönteissyöjälintujen ryhmiä ovat kerttulit, vireot ja tyrannit, joita kaikkia näkyikin lukuisia eri lajeja. Bongasin puuttuneina lajeina muitakin kesävieraita, kuten lehtotrupiaaleja, sinikkoja, pääskyjä ja piippukiitäjiä.

Indiana Dunesin kansallispuiston eri osat kattavat monenlaisia habitaatteja, järvenrannikon hiekkaisista dyyneistä tiheisiin lehtimetsiin, amerikkalaisiin tammisavanneihin ja soisiin kosteikkoihin. Nisäkkäitäkin näkyi - esimerkiksi harmaaoravia, kettuja, valkohäntäpeuroja, pesukarhuja ja pumpulihäntäkaneja.

Amerikan muistoja

Olin päättänyt elokuun lopun ja syyskuun ensimmäisen viikon Amerikan-matkallani mennä sellaisiin paikkoihin, joissa en ollut aiemmin käynyt. Edellisellä matkallani Amerikkaan olinkin ollut pääosin Washingtonissa, New Yorkissa ja Bostonissa sekä käynyt joissain pienemmissä paikoissa, joissa minulla oli kontakteja, lähinnä Virginian ja New Jerseyn osavaltioissa. Pohjois-Amerikan sisäosissa en ollut koskaan vielä käynyt. Niinpä olin alun perin suunnitellut lentäväni Chicagoon, vuokraavani auton, ajavani Suurten Järvien pohjoispuolitse Ottawaan ja sitten takaisin Suurten Järvien eteläpuolitse.

Mutta niin kuin aina, suunnitelmat menevät uusiksi. Ajaminen olisi vienyt suurimman osan käytettävissä olevasta viikosta ja olisin ehtinyt tavata vain kaksi tavattavista kontakteista, yhden Chicagossa ja yhden Ottawassa. Lisäksi minua lobattiin tulemaan jälleen Bostoniin - tai oikeammin Massachusettsin Cambridgeen - mutta tapaamaan tällä kertaa eri ihmisiä kuin edellisellä kerralla. Näytti siis järkevämmältä käyttää Amerikan sisäisiä lentoja. Ottawaan ei saanut mistään järkevän hintaisia lentoja - yksi keikaus sinne ja takaisin Chicagosta olisi maksanut yli tuhat dollaria. Niinpä Kanada jäi väliin. Siitä huolimatta onnistuin saamaan yhteen viikkoon mahtumaan jotakuinkin niin paljon kuin saatoin haaveilla ja silti ilman erityistä kiireen tuntua.

Olin jo lentomatkoilla onnekas, sillä toisin kuin paluumatkalla, jolloin vieressäni istui ensin levoton lapsi ja sitten flunssainen mieshenkilö, menomatkalla vieressäni istui Helsingistä Lontooseen tuppisuu (aina hyvä niin - voi nukkua) ja matkalla Lontoosta Atlantin yli Chicagoon vieressäni istui romaniankielistä kirjaa lukeva nuorimies. Hän osoittautui moldovalaiseksi, joka tuhansien muiden nuorten koulutettujen moldovalaisten tavoin lähti kotimaastaan ensin Romaniaan. Hän odotteli saavansa Romanian kansalaisuuden vielä tämän vuoden aikana. Silloin hänestä tulisi samalla EU-kansalainen. Joillekin se merkitsee enemmän kuin suomalaisille...

Hän oli hiljattain valmistunut Bukarestin teknillisestä korkeakoulusta ja onnistunut saamaan hyvän työpaikan Chicagon pörssistä. Hän osoittautui erittäin monitietoiseksi, joten keskustelimme pitkän Atlantin-ylityksen aikana Moldovan, Ukrainan, Romanian ja Georgian politiikasta, Euroopan integraatiosta, maailmanlaajuisesta talouskehityksestä, poliitikkojen opportunismista sekä moldovalaisesta luostarista, joka on erikoistunut demonien manaamiseen pois riivatuista.

Kun laskeuduimme Chicagon O'Haren lentokentälle, satunnainen matkakumppanini lahjoitti keräykseen köyhien afrikkalaislasten hyväksi merkittävän summan rahaa, vaikkei ollut itse varoissaan eikä esimerkiksi katsonut itsellään olevan varaa taksiin. Hän kertoi siskonsa antaneen parhaimmillaan puolet pienestä palkastaan hyväntekeväisyyteen, koska sisko, toisin kuin vierustoverini, oli uskonnollinen.

Myöhemmin tapasin moldovalaisen matkatoverini uudelleen Chicagossa päivällisen merkeissä ja esittelin hänet sekä amerikkalaisen kontaktini toisilleen. Minä ja amerikkalainen kontaktini olemme samanlaisia: Olemme syntyneet ja kasvaneet perheissä, joissa ei ole ollut erityistä kansainvälisyyttä emmekä ole perineet vanhemmiltamme mitään laajoista kansainvälisistä verkostoistamme, vaan rakentaneet ne vähitellen itse. Ainoastaan yhtä asiaa on kiittäminen siitä, että olemme saaneet aikaan niin paljon: uteliaisuutta. Olemme aina olleet kiinnostuneita kaikesta, mitä maailmalla tapahtuu ja siksi etsineet siitä lakkaamatta tietoja ja kontakteja. Emme ole pantanneet tietojamme emmekä kontaktejamme, vaan jakaneet kaikkea eteenpäin. Se kaikki on ollut investointia, joka on poikinut lisää. Kuten amerikkalainen kontaktini totesi, "oma kontaktiverkosto on sitä parempi, mitä paremmin ystävät menestyvät".

Kontaktini oli antanut Chicagoon laskeutumistani varten ohjeet soittaa tiettyyn numeroon, josta saisin ohjeet. Numerosta kävi ilmi, että minua vastaan oli lähetetty limusiini, jossa oli Yhdysvaltain lipuin varustetut kilvet ja kuljettaja. Auto ajoi saman tien ulos Chicagosta ja pois Illinois'n osavaltiosta Indianaan.

Kontaktini vanhempien kartano sijaitsee Indianan osavaltion pohjoisosassa Michiganjärven rannassa, Dune Acresin kylässä, joka on Chestertonin pikkukaupungin pohjoispuolella. Parvekkeelta ja katolta näkee Michiganjärven yli Chicagon kaupungin pilvenpiirtäjien silhuetit, ellei järvellä ole liian sumuista. Mikä parasta, huvila on paikassa, jota ympäröi kaikilta suunnilta Indiana Dunesin kansallispuisto. Siitä kuitenkin enemmän erillisessä kirjoituksessa.

Minun on vielä syytä palata moldovalaiseen vierustoveriini, jonka minä ja amerikkalainen kontaktini tapasimme pari päivää myöhemmin yhdessä Chicagon parhaista gurmeeravintoloista, hyvän viinin ja erinomaisen ruoan merkeissä. Hän lausui silloin saman ajatuksen, jonka myöhemmin kuulin niin monelta muultakin niistä kontakteista, joita tapasin: "Olisin voinut jäädä, mutta siellä ei olisi ollut niitä mahdollisuuksia, joita minulla on täällä. Olen nuori, minun täytyy luoda uraa, näyttää, että pystyn johonkin. Ehkä sitten jonain päivänä menen takaisin ja pystyn tekemään jotain kotimaani hyväksi."

Tapasin pakistanilaisen huippututkijan, joka on Harvardilla. Turkkilaisen tutkijan, joka on Berkeleyssä. Kolme libanonilaista ja yhden japanilaisen, jotka ovat Fletcherin diplomaattikoulussa Tuftsin yliopistolla. Vielä yhden libanonilaisen, joka hakee jatko-opiskelupaikkaa yrittäen valita parhaista professoreista. Kaikki nämä nuoret huippuasiantuntijat ovat ajatelleet samalla tavoin: "Ehkä jonain päivänä menen takaisin ja pystyn tekemään jotain kotimaani hyväksi." Kukaan heistä ei ole mennyt takaisin.

Ei ole Amerikan vika, että se vie parhaat päältä muualta maailmasta. Se on niiden maiden vika, joista kaikki nämä ihmiset tulevat, koska ne eivät ole pystyneet tai edes halunneet tarjota nuorille lupauksilleen sitä, mikä Amerikalla on ollut tarjolla. Ja kun on kerran rakentanut kansainvälistä uraa, huomaa äkkiä, ettei kotiin enää ole menemistä. Siellä ei arvosteta saavutettua osaamista, vaan kysytään "kuka sinä luulet olevasi" ja ihmetellään, miksi nyt haluat tulla takaisin jos kerran ruoho oli Atlantin takana vihreämpää.

Jo saapumistani seuraavan päivän illalla pääsin osalliseksi periamerikkalaisista puutarhakutsuista. Siellä oli intialaissyntyinen kansainvälisyyskasvatuksen opettaja, egyptiläissyntyinen huippumatemaatikko, joka on suunnitellut myös osia avaruusaluksiin, Etiopiassa syntynyt ja kasvanut ihmisoikeuksiin erikoistunut professori, kunnan yhteiskunnallisissa asioissa aktiivisia ihmisiä ja niin edelleen. Amerikka on itsessään monikulttuurinen joten amerikkalaiset ovat eurooppalaisiin verrattuna yleensä automaattisesti suvaitsevaisempia ja ottavat jo puheissaankin huomioon, etteivät ne vain loukkaisi mitään rotua tai ryhmää.

Jostain syystä eurooppalaiset kuvittelevat aina amerikkalaisten olevan arrogantteja, vaikka asia on yleensä aivan päinvastoin. Eurooppalaisethan esiintyvät yleensä kaikkialla ylimielisinä oppimestareina, varsinkin amerikkalaisten suuntaan, ja pitävät omia kulttuureitaan ja poliittisia järjestelmiään automaattisesti maailman parhaina. Euroopassa ei yleensä näe puutarhakutsuja, joihin mahtuisi neljä tai viisi rotua ja saman verran eri uskontoja samaan seurueeseen. Eurooppalaiset ovat valmiita vaatimaan yhteiskunnalta kaikenlaisia asioita, mutteivät valmiita soveltamaan niitä omaan elämäänsä, kuten amerikkalaiset päivittäisessä elämässään tekevät.

Ei Amerikassa kaikki tietenkään ole täydellisesti ja hyvin. Se on luokkayhteiskunta, kuten tosin suurin osa Eurooppaakin. Siellä on köyhiä asuma-alueita ja vauraita. Ihmistä arvioidaan sen mukaan, mitä kouluja ja yliopistoja hän on käynyt - mutta toisin kuin Euroopassa, häntä arvioidaan hyvin paljon myös sen mukaan, mitä hän osaa ja mitä hän on ehtinyt tehdä elämässään. Sosiaaliturva on parempi kuin Euroopassa - niille, jotka ovat ymmärtäneet laittaa osan tuloistaan vakuutuksiin eivätkä ole törsänneet kaikkea heti. Jälkimmäisille sosiaaliturva on huonompi kuin Euroopassa.

Amerikka on liian suuri, että siitä voisi sanoa kovin paljon yleistyksiä. Se on kuin puhuisi Euroopasta yhtenä kokonaisuutena. Samoin kuin eri Euroopan valtioiden välillä, Amerikan osavaltioiden välillä on suuria eroja lainsäädännössä, sosiaaliturvassa, säännöissä jne. Yhdessä piirikunnassa on viina kielletty, toisessa uhkapeli tai ilotulitteet. Jos ajaa puoli tuntia toiselle alueelle, lait ovatkin erilaiset. Yhdysvaltain osavaltioiden välillä on usein suurempia lainsäädännöllisiä eroja kuin Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä.