Kettu, kaniini ja kotisirkka

Viikonloppuna piipahdin taas Ammanissa. Se oli jo kolmas kerta vuoden sisällä, mutta Kiovasta on kätevät suorat lennot sinne, eikä ole kallista. Lensin suoraan töiden jälkeen perjantaina, palasin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Jordanian pääkaupunki on aliarvostettu: se ei ole yhtä eksoottinen kuin Kairo tai Damaskos, yhtä trendikäs kuin Beirut eikä yhtä ultramoderni kuin Dubai, mutta se on kuitenkin sopivassa määrin niin levanttilainen, arabialainen kuin länsimaistunutkin paikka. Sopii mainiosti esimerkiksi arabimaailman ensikävijöille pehmeäksi laskuksi alueelle. Sitä paitsi Amman on rauhallinen, turvallinen eikä liian kallis. Siellä ei ole niin paljon nähtävyyksiä turistin kannalta kuin monissa muissa Jordanian osissa, mutta siksipä siellä ei myöskään ole turistilaumoja eikä kimpussa hääräävää härdelliä rihkamanmyyjineen ja palveluntarjoajineen. Hinnat ovat niitä mitä ovat (paitsi basaarissa) ja kaikki toimii.

*   *   *

Varsinainen syy matkaani oli kuitenkin tavata poika ja tyttö. Poika on 17-vuotias irakilaisen isän ja algerialaisen äidin jälkeläinen, joka on syntynyt ja kasvanut Jordaniassa. Abiturientti, jolla edessä viimeinen tenttisarjansa ja sitten ylioppilaaksi valmistuminen ja samoihin aikoihin 18-vuotissyntymäpäivänsä. Tyttö on 19-vuotias hammaslääketieteen opiskelija Irbidistä, isän puolelta jordanialainen ja äidin puolelta venäläinen. Hitunen tataarivertakin, esivanhemmat taistelivat valkoisessa armeijassa polsuja vastaan.

Poika oli tämän kokoontumisen järjestänyt. Ainoat vieraat olimme minä ja tyttö. Me olimme valittuja. Me olimme ne, jotka poika tilaisuuteensa halusi, ja sai. Toinen meistä matkusti paikalle lentokoneella Kiovasta, toinen bussilla Irbidistä. Tyttö toi suuren kukkakimpun. Minä järjestin meidät ravintolaan. Ikäraja oli 23, mutta tunnen sedän, joka paikkaa pitää - hän on nähnyt minut ja pojan monta kertaa terassillaan šakkia pelaamassa. Setä tuntui myös tietävän, että päivä oli jotenkin erityinen. Kukaan ei nipottanut iästä, tai tarjoilusta.

Poika oli hankkinut kolme riipusta, yhden meistä kullekin. Hän sanoi laittaneensa niihin pienet palaset sieluaan, ja pitäisimme ne aina lähellä sydämiämme, jotta emme koskaan joudu eroon. Minä ja tyttö saimme myös runot kumpikin. Molemmissa on keskellä eläimen kuva ja sen neljällä puolella neljä säettä, kussakin neljä riviä. Kaikki saksaksi, koska runsas vuosi sitten poika alkoi huvikseen lukea saksaa ja nykyään kirjoittaa tuolla kielellä faustisia runoja, vanhahtavaan tyyliin. Saksasta on tullut hänelle yksi saari lisää. Pakopaikka, jossa hän voi olla vapaa.

*   *   *

Pojan älykkyysosamäärä huitelee jossain 145:n yläpuolella. Tyttö ei jää siitä paljon jälkeen, mutta hänellä on ollut suurempia ongelmia mielensä kanssa. Ongelmia, jotka ovat vähitellen tasaantuneet hänen päästyään yliopistoon ja tavattuaan pojan netissä. Pojalla on ihmeellinen kyky niin nuoreksi, puhua ihmisille kuin ihmisille - mutta erityisesti älykkäille ihmisille - ja tehdä heihin syvä vaikutus. Tyttö on arrogantti kapinallinen, joka mielellään provosoi ihmisiä ja yhteiskuntaa. Mutta hän on myös tyttö. Tyttöystävän olemassaololla on valtava itsetuntoa vahvistava merkitys nuorelle pojalle, varsinkin sellaiselle, joka on viettänyt suurimman osan teinivuosiaan hyljeksittynä nörttinä.

Ehkä pojan kyky tehdä vaikutus johtuu osaltaan hänen omista vaikeuksistaan. Hän oli vuosikausia koulukiusattu. Älyllisesti lahjattomat kiusaajat ovat nyt jääneet taakse, mutta poika kokee yhä eksistentiaalista yksinäisyyttä outolintuna nörttiydelleen ilkkuvien koulukaveriensa keskellä. Lisäksi ovat vaikeat vanhemmat. Vastuusta vetäytyvä isä ja epävakaa, uskonnollisesti fanaattinen, vainoharhaisuuteen asti poikaansa kontrolloimaan pyrkivä äiti, joka on ajoittain myös väkivaltainen. Pienempänä poikaa kiusattiin usein siitä, että äiti oli hakannut hänet siniseksi ja sulki tuon tuosta kotiarestiin.

Nyt kun täysi-ikäisyys, ylioppilaaksi valmistuminen ja seuraavaksi yliopistoelämään siirtyminen ovat jo niin lähellä, luulisi pojalla olevan syytä helpotukseen ja juhlaan. Valitettavasti itsenäisyyden häämötys horisontissa on tuntunut sysäävän äidin kokonaan raiteiltaan ja tilanne on loppua kohti vain pahentunut. Toivon, että tuo nainen vielä jonain päivänä - kun pojastaan on tullut maailmankuulu tiedemies tai teknologi tai kirjailija - ymmärtää, mitä omien tekojensa vuoksi menetti.

*   *   *

Poika otti minuun taannoin yhteyttä saman foorumin kautta, josta olen tullut tuntemaan monta kaltaistaan nuorta. Kuten pian tajusin, hän oli silloin vasta 15-vuotias. Runsas vuosi sitten meistä tuli ystäviä oikeilla henkilöllisyyksillämme ja viime kesänä tapasin hänet ensi kerran elävänä. Paljon on vettä virrannut Jordanjoessa (ja Dneprissäkin) jo tuona aikana. Mutta vielä paljon enemmän tulee virtaamaan. Voin vain kuvitella, mitä ihmeitä poika on saavuttanut vaikkapa kymmenen vuoden kuluttua, ollessaan 27-vuotias. Hän on jo nyt harvoja ihmisiä, joiden kanssa voin keskustella aivan mistä tahansa. Hän puhuu suvereenisti luonnontieteistä, keinoälyn kehityksestä, evoluutiosta, psykologisesta testaamisesta, Nietzschestä, maailmanhistoriasta, runoudesta, vaihtoehto-oikeiston tai arabialaisten marxistien meemeistä, tai siitä, miten hän haluaa antaa ystävilleen kuolemattomuuden sitten kun on kehittänyt siihen keinot.

Mistä teinipoika on saanut ammennettua kaiken tuon tiedon? Ei suinkaan koulusta. Silloin kun häntä huvittaa, hän lukee valtavia tieteellisiä tiiliskiviä muutamassa päivässä, mutta useinkaan häntä ei huvita. Sen sijaan hänellä on avovankilaelämässään ylen määrin aikaa seikkailla tärkeimmällä maagisella saarellaan, internetissä. Yleensä hän esiintyy nimimerkillä ja ihmiset pitävät häntä ehkä amerikkalaisena, ehkä eurooppalaisena, mutta vähintäänkin kymmenisen vuotta vanhempana kuin mitä hän todellisuudessa on. Ja niinpä hän on etsinyt ystävikseen enemmän omalla tasollaan olevia ihmisiä, kuten evoluutiotutkijoita, futurologeja ja kielitieteilijöitä. Joskus katsoessani hänen nettikeskustelujaan tulee mieleeni Raamatun tarina Jeesuksesta, joka lapsena käveli synagogaan ja imponeerasi rabbeja kysymyksillään ja tiedoillaan.

Nettihenkilönä poika on itsevarma ja sosiaalinen; hänen on helppo vakuuttaa tietolähteitään, hän hallitsee useimmat vakuuttamis- ja vaikuttamistekniikat erinomaisesti. Netissä kasvaneena hän on hyvä ja nopea tiedonetsimisessä aiheesta kuin aiheesta - mutta monista muista nettikansalaisista poiketen myös harvinaisen vahva kriittisessä arviointikyvyssään. Hän on humoristinen, usein jopa hävytön, koettelee mielellään normeja ja konventioita, ja heittäytyy omaksi älylliseksi huviksensa eri alojen väittelyihin. Sillä tavalla saa nopeasti hämmästyttävän määrän tietoa - jos on hänen tapaansa kykenevä käsittelemään sen analyyttisesti ja kriittisesti.

Minuun on aina tehnyt vaikutuksen hänen hämmästyttävä tietoisuuden tasonsa. Hän analysoi ja tarkastelee maailmaa ja itseään kypsyydellä, joka on ennenkuulumatonta tuon ikäiselle, mutta jota tasoa suurin osa aikuisistakaan ei koskaan saavuta. Usein minusta tuntuu kuin hän suorastaan lukisi ajatuksia. Joskus hän huvikseen sanookin niin tekevänsä.

*   *   *

Mutta ne runot. Minun saamani runo kertoo kotisirkasta - Heimchen. Keskellä on pojan piirtämä kuva kyseisestä hyönteisestä. Koska poika on mieltynyt viittauksiin, monitasoisiin merkityspeleihin ja sanaleikkeihin, ei varmasti mikään sana runon kuudellatoista rivillä ole sattumaa. Heimchen on kielellisesti vähän kuin englannin homie. Ja kotisirkan viite on minulle selvä: Samu Sirkka (il Grillo Parlante), Pinocchion ulkoistettu omatunto.

Tyttö sai runon kaniinista, ja sen keskellä pojan piirtämän kuvan luppakorvaisesta kanista. Poika itse on aina ollut kettu. Sisäpiirijuttu, mutta se sai alkunsa kauan sitten hänen käyttämästään avattaresta ja Saint-Exupérystä.

*   *   *

Ennen tytön bussin saapumista kävimme pojan kanssa kahvilla ja söimme suklaaseen kuorrutettuja vohveleita. Keskustelimme kirjallisuudesta ja tieteestä, omasta käsikirjoituksestani (jonka parissa poika on minua suuresti auttanut - hänen vaikutuksensa on ollut vahva varsinkin saarella tapahtuvaan toiseen osaan) ja pojan tulevaisuudensuunnitelmista. Kävimme kirjastossa katsomassa saksalaisten klassikoiden osastoa ja poika halusi näyttää minulle mitä kaikkea oli viimeksi tutkinut. Kun tuli ajankohta, jolloin hänen äitinsä tavallisesti kulkee kirjaston ohi, hän halusi meidän piileksivän hetken ajan kirjaston takana, elokuvateatterilla. Pian sen jälkeen tyttö tuli.

Vietimme kauniin illan pubissa ja sitten yötä myöten hipsterikahvilassa. Poika pääsi vauhtiin. Hehkui, loisti, selitti ja puhui meille vapautuneena, kaikesta mahdollisesta.

Tyttö kertoi minulle siinä sivussa elämäntarinansa ja miten poika oli hänet pelastanut pahasta masennuksesta. Nettituttavuutemme perusteella odotin keskusteluja Kropotkinista tai Ayn Randista, mutta tyttö halusikin keskustella slaavien historiasta, kasaarivaltakunnasta, kasakoista ja Ukrainasta. Millaista täällä oikeasti oli? - tytön äidin välittämä kuva oli kovin yksipuolinen. Annoin tytölle mukanani olleet ukrainalaiset sanomalehdet, joista hän olikin hyvin kiinnostunut. Hän halusi kuulla Laatokalla olevasta Mantsinsaaresta, josta äidinäitini suku oli kotoisin, ja hän osoitti tietävänsä paljonkin tsaarinajan historiasta, vanhauskoisista ja Suomen rajaseudusta, joka hänen mielikuvitustaan oli aina kiehtonut.

Puolenyön aikaan saatoimme pojan kotikatunsa päähän, jossa hän hyvästeli meidät, jottei kukaan hänen äitinsä tunteva naapuri näkisi meitä, juoruilisi ja aiheuttaisi kohtausta äidin taholta. Siihen asti poika oli ollut iloinen, mutta lopulta pois pimeisiin varjoihin kävellessään oli kuin yllään olisi ollut myös syvän ahdistuksen varjo. Saari oli sulkeutunut, valot sammuneet. Siltä kerralta.

Puhuimme asiasta hiljaa tytön kanssa, kun saatoin hänet taksiasemalle. Me, kaksi vierasta, olimme pojan valittuja, joten emme ikinä hylkäisi häntä. Saari olisi aina olemassa, silloinkin kun sinne käsillä olevalla hetkellä ei päässyt. Me tiesimme, ja ymmärsimme toisiamme, koska eri aikoina olimme kaikki käyneet sen läpi.

*   *   *

Poika kävi aamulla uudelleen tapaamassa minua, istumassa terassilla, kertomassa ilostaan. Varmistamassa, että riipus ja runo olivat hyvässä tallessa. Hän halusi niistä valokuvatodisteet vielä sittenkin kun olin palannut Kiovaan. Kyllä ne pysyvät tallessa. Mutta se, mitä ne edustavat, pysyisi ilmankin niitä sydämessäni ja mielessäni.

Ystävyys on meidän raadollisena aikanamme aliarvostettua. Mukavuuksia ja ruumiin nautintoja himoitseva kuolleen Jumalan kulttuuri on vieläpä tehnyt ystävyydestä pilkkasanan - friendzone. Jos joku olisi meitä kolmea katsellut pubissa tai kahvilassa, hän olisi todennäköisesti ihmetellyt, mikä meitä oikein yhdisti. Mutta väliäkö sillä. Ihmiset käykööt kulkuaan onttoutta kumisevin sydämin. Meillä on saaremme. Silloinkin kun olemme eri puolilla maailmaa.

Villihanhien matkassa

On talven viimeinen ilta, huomenna koittaa kevät. Vaikkei siltä vielä näyttäisi, ilmassa on jo ollut kevään merkkejä. Virallisesti kevätkauden katsotaan Itä-Euroopassa alkavan naistenpäivästä eli vasta ensi viikolla.

Helmikuun puolivälin puolin ja toisin olin taas toisella puolen Tonavan. Kansanlaulun sanoin sinne on paljon poikia haudattuina Balkanin santaan. Mutta mikä vielä tärkeämpää omalta kannaltani, Mustanmeren rannikkovyöhykkeen järvet Romaniassa ja Bulgariassa toimivat miljoonien tundralta ja taigalta saapuvien hanhien talvehtimisalueena. Oli aika lähteä villihanhien perään, ei tosin peukaloisena vaan pitkässä harmaassa afgaanitakissa ja tryzubilla varustetussa pipossa, jeepin ja kaukoputken kera.

Yleisiä hanhilajeja ovat tundrahanhi ja merihanhi. Pääkohteinani olivat kuitenkin kaksi maailmanlaajuisesti erittäin uhanalaista lajia, kiljuhanhi ja punakaulahanhi. Belgialainen lintuharrastajatuttuni ehätti alueelle ensin ja kertoi minulle suurimman osan punakaulahanhen maailmankannasta olevan talvea viettämässä Bulgariassa, Burgasin kaupungin kupeessa sijaitsevan Vajajärven ympäristössä. Talvehtivista kiljuhanhista sen sijaan näkyi raportteja sekä Bulgariasta että Kreikan puolelta Evroksen suistosta.

Suuntasin Kiovasta etelään Odessan valtatietä varsin arktisissa tunnelmissa. Lumi viuhui ympärillä ja nietokset olivat korkeita. Talvehtivia piekanoita näkyi talven tunturimaisiksi muuttamissa maisemissa useita runsaampien hiirihaukkojen joukossa. Lisäksi räkättirastaiden ja urpiaisten talviparvia siellä täällä. Pulmusia ei näkynyt; lievätkö jo suunnanneet pohjoista kohti.

Vasta Odessan ympäristössä alkoi näkyä paljaampia maita. Pakkanen silti paukkui ja tuuli puhalsi mereltä hyytävänä. Ukrainan puolella Etelä-Bessarabiassa käytännössä kaikki järvet olivat vielä jäässä, mutta eräille jokisuulahdille oli kerääntynyt suuria massoja talvehtivia arktisia vesilintuja, varsinkin telkkiä, puna- ja tukkasotkia, isokoskeloja ja uiveloja.

Etelä-Bessarabian peltomailla liikkui suurina talviparvina mm. peippoja ja järripeippoja, kottaraisia, räkätti- ja punakylkirastaita, tiklejä, viherpeippoja ja urpiaisia, kelta- ja harmaasirkkuja. Hiirihaukkoja ja piekanoita täälläkin. Taivaan pimentäviä mustavaris- ja naakkaparvia, pienempinä kerääntyminä sepel- ja uuttukyyhkyjä.

Moldovan rajalla virkailijatar ei ensin millään tajunnut kuka olen, joten jouduin seisomaan porteilla ja soittamaan aikani auton ikkunasta rajavartiostolle Tin Sontsjan kappaleita Sontsetšolovik ja Kosari, ennen kuin asia lopulta juolahti hänelle mieleen ja pääsin jonojen ohi. Minulla nimittäin oli jo kiire Galaţin kantapaikkaani Ca Jouhun, mättämään lihaa ja viiniä erinomaisen edullisesti. Tuntee itsensä aurinkoisemmaksi.

Minua miellyttävät Romanian vähemmän matkailijoiden suosimat itäiset rajakaupungit, kuten Iaşi, Galaţi ja Brăila. Turistit keskittyvät Romaniassa Transilvaniaan, Karpaateille ja Bukarestiin, kesäisin myös muutoin alikehittyneelle Mustanmeren-rannikolle. Silti mainitut kaupungit ovat hämmästyttävän vilkkaita ja miellyttäviä, eivätkä todellakaan hinnoilla pilattuja. Galaţissa ja Brăilassa oman viehätyksensä tuo myös se, että ne ovat Tonavan jokisatamia. Ehkä olen muodostanut myönteisen tunnesiteen näihin paikkoihin myös siksi, että ne – samoin kuin Puolan Lublin – ovat usein toimineet ensimmäisinä portteinani Ukrainasta EU:n ja NATO:n alueelle.

Galaţista ei ole kuin kolmen tunnin ajomatka Bukarestiin, mutta melkein saman verran aikaa tuhrautui parkkipaikallisen hotellin löytämiseen miljoonakaupungin autoruuhkissa. Sopiva löytyi lopulta läheltä Gara de Nordia. Vietin Bukarestissa kaksi päivää, oppaanani korruptiota ja kaikkea pahaa vastaan taisteleva sankarillinen toimittaja-historianopiskelija. Suurmielenosoitukset olivat tosin laantuneet pienemmäksi päivystykseksi Piaţa Victorieilla. Bukarestkin on hintatasoltaan käsittämättömän edullinen kaupunki, ja pääsin perehtymään myös kirjakauppojen tarjontaan.

Bukarestista jatkoin Bulgarian jokisatamaan Ruseen, poimin kaksi belgialaista mukaan ja jatkoin sitten kohti Varnaa. Bukarestin päivieni aikana kevät alkoi jo näyttää naamaansa, vaikka lunta riitti Bulgariaan saakka. Tämä talvi on ollut ankara, ja alun perin pelkäsinkin, että kilju- ja punakaulahanhet olisivat lentäneet Kreikkaan, Turkkiin tai peräti Irakiin saakka, kuten ne kylmimpinä talvina tekevät. Ensimmäisten lämpimämpien päivien jälkeen tilanne kuitenkin eteni nopeasti päinvastaiseen suuntaan ja osa hanhimassoista alkoi asteittain siirtyä pohjoiseen, kohti Romaniaa.

Ajoin Varnan kautta kohti Burgasia ja kohtasin jo rannikon tulvittuneilla pelloilla joitakin tuhansia tundra- ja merihanhia, laulujoutsenia ja joukosta löytyi yksi metsähanhikin, joka etelässä on harvinainen, suurin osa kannasta kun talvehtii Länsi-Euroopassa. Lisäksi löysin suuria parvia töyhtöhyyppiä ja kapustarintoja, sinisuohaukan ja useamman arohiirihaukan sekä Romanian että Bulgarian puolelta. Kulttuurikohteena pysähdyin Nesebarin historiallisessa pikkukaupungissa, joka oli aavemaisen autio näin talvella. Toi silti hieman mieleen Bybloksen. (Nesebar on muinainen kreikkalainen siirtokunta Mesembria.)

Tärkein operaatiotoimialueeni sijaitsi molemmin puolin Burgasia. Pohjoispuolella on parissa paikassa suola-altaita, joilla olin hämmästynyt löytäessäni – jo helmikuussa – pieniä parvia suosirrejä samoin kuin yksittäisiä eri lajien vikloja, mustajalkatyllejä, tundrakurmitsoja ja isokuoveja. Näytti, että kahlaajat ovat jo liikkumassa kovasti pohjoista kohti, vaikka samaan aikaan oli lunta maassa.

Vajajärvi on varsin imponeeraava paikka, puhuttiinpa sitten järvellä lepäilevistä vesilintulautoista tai järveä ympäröivillä kumpuilevilla peltomailla laiduntavista sadoistatuhansista hanhista, joista ylivoimaisesti suurin osa tundrahanhia. Tuhansien hanhien takana laidunsi laulujoutsenia ja niiden joukossa pikkujoutsenia, joten totuin jo pitämään hanhien joukossa olevia suuria valkoisia lintuja joutsenina.

Kun sitten skannasin järvellä kelluvia yli miljoonaa tundrahanhea etsiäkseni joukosta harvinaisia kilju- ja punakaulahanhia, ajattelin mielessäni niiden takana kelluvien valtavien valkeiden lintujen, joiden päät olivat piilossa siiven alla, olevan kyhmyjoutsenia, joita oli järvellä paljon. Linnut kuitenkin osoittautuivat kiharapelikaaneiksi. Sittemmin laskin Burgasin ympäristön järviltä ja kosteikoilta yhteensä parikymmentä kiharapelikaania.

Järven etelärannalla Gorno Jezerovon kylässä jouduin keskelle mitä merkillisintä näytelmää. Kaduilla juoksi keppien kanssa lapsia pelottelevia piruja ja zombeja, joita lapset yrittivät puolestaan lyödä kepeillä, mutta useimmiten pelkäsivät liikaa ja säntäsivät viime hetkillä karkuun. Tästä groteskista karnevaalista läpi pääsemiseksi minulta vaadittiin lahjuksia. Onneksi symbolinen kolikkokasa kelpasi.

Vajajärven eteläpuolella oleva Mandrajärvi oli yhä melkein kokonaan jäässä – toisin kuin pääosin sula Vajajärvi – mutta senkin ympäristöstä löytyi runsaasti talvehtivia vesilintuja, etenkin Podan kosteikosta, jossa on myös lintukeskus; ystävällinen mies opasti kaikkien lähistöllä oleilevien harvinaisuuksien koordinaateille, näytti mistä löytyivät mustapäälokit ja kovin aikainen mustaviklo.

Lopulta lomaviikkoni kääntyi päätökseensä ja alkoi paluumatkani, ei tosin ilman, että ehdin katselemaan hanhia, joutsenia ja sorsamassoja myös Romanian puolella Constanţan alueella. Vietin viimeisen matkayön Constanţassa ja ajoin sitten sieltä yhdessä päivässä Galaţin ja Odessan kautta Kiovaan. Mukaan tuli laatikoittain ja kanistereittain hyviä viinejä Bulgarian, Romanian ja Ukrainan Mustanmeren-puoleisilta tiloilta – odottamaan viimeistä kevättäni Kiovassa ja siivittämään loppurutistukseensa ehtinyttä romaanikäsikirjoitusta.