Etnisyys

Viettäessäni joulua eteläisen Pohjanmaan rannikolla, tuli mieleeni, että kun Ruotsi on vasiten määritellyt Torniojokilaakson suomalaiset erilliseksi etniseksi ryhmäksi, meänkielisiksi, joita pitää suojella Suomen ja suomen kielen sulauttavilta vaikutuksilta, niin miksei Suomi kostoksi määrittele närpiöläisiä erilliseksi etniseksi ryhmäksi, jonka kieltä ja kulttuuria on suojeltava ruotsalaisvaikutukselta? Ainakin närpiö on aivan riittävän kaukana osaamistani ruotsin kielen murteista kvalifioituakseen omaksi kielekseen (jos kerran meäkin). Lisäksi alueella on monia aivan omintakeisia kulttuuri- ja mentaliteettipiirteitä.

Kulttuuria jouluksi

Olen aloittanut joululomani katsomalla pari syvästi intellektuaalista elokuvaa, nimittäin Rare Exports ja Kick-Ass. Jälkimmäisestä ei ole oikeastaan mitään sanottavaa muuta kuin, että lievästi viihdyttävä sarjakuvasta tehty elokuva, jossa näkyivät Kill Bill -vaikutteet.

Rare Exportsille ei ole jostain syystä keksitty suomenkielistä nimeä - varmaankaan siksi, että kyseessä on suomalainen elokuva, vaikkakin se on kuvattu Norjan Lapissa, koska siellä oli kuulemma halvempaa kuvata ja Norjan tunturit näyttivät hienommilta. Kyseessä on hilariöösi ja absurdi väännös joulupukin myytin takana olevasta pakanallisesta mytologiasta Ior Bockin tyyliin - ja kieltämättä elokuvassa lapsia metsästävän ilkeän tontun yhdennäköisyys tänä vuonna murhatun Bockin kanssa on hämmästyttävä.

Muinaisten uskomustemme pukkihan oli tosiaan sarvipäinen piru, joka vuoden pimeimpään aikaan kaivautui jostain esiin ja lähti pelottelemaan lapsia. Sille uhrattiin ruokaa ja viinaa, ettei se riehuisi ja raiskaisi, niin kuin pukeilla oli tapana. Joku kylän miehistä puettiin rituaalisesti pukiksi vuohinaamareineen ja häntä seurasi pikku apulainen, joka oli musta pikkupiru risukimppuineen. Vielä edelleenkin jouluperinteisiimme kuuluu pukin muotoisia lyhteitä, puhumattakaan joulupukin suomenkielisestä nimestä.

Kun kristinusko valtasi tämän pakanallisen maan, kehiteltiin joulun kristillisen sanoman lisäksi sekasotku pakanallisesta pukkimyytistä ja myöhäisantiikin aikaan Anatoliassa eläneestä pyhästä Nikolauksesta. Myöhemmin katolisessa Saksassa pyhä Nikolaus popularisoitiin lahjojen tuojana ja keitos viimeisteltiin kansalle tarjoiltavaksi Amerikassa, jossa nykyisenkaltainen Coca-Cola-pukki syntyi. Tontut ovat ikivanhoja henkiolentoja, jotka lainattiin suoraan pohjoismaisesta mytologiasta.

Parin bloggarikohtalon kautta olen verestänyt surullisia muistoja Iranin murskatusta vihreästä vallankumouksesta ja pimeyden jatkumisesta edelleen. Lukija, joka piti aikoinaan Persepoliksesta ja haluaa tutustua Iranin myöhempiin vaiheisiin, arvostaa varmasti Zahran paratiisia, joka paikoin aiheuttaa unettomia öitä. Suosittelen lukemaan Zahran paratiisin klikkaamalla suoraan ensimmäiselle sivulle ja koko tarinan siitä eteenpäin. Jatkon voi tilata maksutta itselleen sähköpostitse samalta sivulta.

Sitä toivoisi joululahjaksi joitain valonpilkahduksia niihin maailmankolkkiin, joissa vapautta ja ihmiselämiä poljetaan säälittä ja korruptoituneet saastat hallitsevat. Mutta maailmahan on ikuinen taistelukenttä hyvän ja pahan välillä, joten miksikä asiat täällä muuttuisivat. Jos jossain joskus menee paremmin, jossain muualla vajotaan taas pimeyteen.

Facebook julkisti hiljattain maailmankartan ihmisten (siis pääsääntöisesti nuorten) verkostoitumisesta maailmanlaajuisesti. Kartta paljasti sen, minkä avoimin silmin maailmaa tarkastelevat ovat tietysti jo pitkään tienneet: mustat alueet maailmassa eivät suinkaan ole niitä köyhimpiä - koska jos tiedonvälitys on sallittu, Facebook-tiliä voi käyttää nettikahvilassakin eikä tarvitse omistaa omaa konetta. Mustia alueita maailmassa eivät ole Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän arabimaat (paitsi Syyria ja Libya) eivätkä Latinalaisen Amerikan ja Afrikan kehitysmaat (paitsi Kuuba ja Kongo), vaan mustia alueita ovat ennen kaikkea Venäjä, Kiina ja Iran. Nämä ovat ne maat, joissa Facebook-verkostoja löytyy vain suurkaupungeista ja niissäkin käyttäjistä luultavasti osa on vakoojia, jotka tarkkailevat maidensa nuorison netinkäyttöä.

Internetin vallankumouksellinen ja emansipatorinen aika alkaa tulla tiensä päähän, sillä sortovallat ovat kehittäneet keinot sen tukahduttamiseksi ja valvomiseksi, ja Wikileaksin kaltaiset yksisilmäistä poliittista agendaa ajavat tahot tulevat vain lisäämään karhunpalvelusta. Suomessakin keskustelu on alkanut mennä sananvapauden kannalta erittäin huolestuttavaan suuntaan.

Tätä taustaa vasten minun ei kai pitäisi olla yllättynyt siitä, että tasaisen suomalaislukijoiden joukon lisäksi tätä (suomenkielistä) blogiani luetaan eniten Yhdysvalloista ja Venäjältä. Näistä suurvalloista jotkut jaksavat käydä katsomassa aivoituksiani päivittäin. On tietysti mahdollista, että maailmalla on ulkosuomalaisia, jotka lueskelevat kirjoituksiani - ja imarreltuhan siitä pitää olla.

Robotit profiloivat meitä netinkäyttäjiä muutenkin jatkuvasti. Tällä viikolla eräässä toisessa palvelussa eteeni räväytettiin teksti: "Me tiedämme kuka olet ja mistä tulet! Ja me tiedämme millaista oli olla Afganistanissa ja Irakissa." Tämä oli hassua, koska tosiaankin olen ollut Afganistanissa ja Irakissa, mutta sitten kävi ilmi, että mainos olikin johonkin amerikkalaiseen sotaveteraaniyhdistykseen. Netin robottiprofiloijat ovat siis ilmeisesti käyttämieni sanojen frekvenssistä tai käydyistä sivuista päätelleet, että minun täytyy olla amerikkalainen sotaveteraani. No, onpahan vaihtelua tavanomaisiin "Sinä tahtoa kuuma päivämäärä?" -ilmoituksiin.

Teotihuacánista Tukholmaan

On aika päättää Keski-Amerikan matkakertomus Teotihuacánin mystiseen muinaiskaupunkiin Mexico Cityn koillispuolella, kuivalla ja karulla ylängöllä. En viitsi kirjoittaa enää lisää Meksikon pääkaupungissa viettämistämme kolmesta lisäpäivästä, koska kirjoitin kyseisestä kaupungista jo tämän matkakertomuksen alussa.

Teotihuacán on joskus ollut 150 000 asukkaan suurkaupunki ja Meksikon ylängön keskus, mutta espanjalaisten saapuessa alue oli atsteekkien hallinnassa ja Teotihuacán hylätty. Nimi Teotihuacán on nahuatlin kieltä, atsteekkien antama ja koska tämän suurkaupungin muinoin rakentaneista intiaaneista tiedetään hyvin vähän, heidät on nimetty teotihuakaaneiksi. Atsteekkien imperiumin pääkaupunki Tenochtitlán sijaitsi samalla paikalla, jossa nykyisin on Ciudad de México.

Teotihuacánin maisemaa hallitsevat kaksi valtavaa pyramidia, joista toista kutsutaan Auringonpyramidiksi ja toista Kuunpyramidiksi. Näiden välillä on suora Kuolleiden valtatie. Täytyy sanoa, että kuolleiden valtatie oli kaukana siitä, mitä Teotihuacánissa käydessämme tapahtui. Turisteja oli pilvin pimein, tosin valtaosa heistä meksikolaisia, mikä ei tietenkään ollut ihme, koska kyse oli vallankumouksen vuosipäivän jälkeisistä pyhistä ja Teotihuacán on suurista prekolumbiaanisista arkeologisista kohteista lähimpänä pääkaupunkia.

Ilmeisesti Teotihuacán on myös new age -väen ja ufouskovaisten suosiossa, onhan alueella paljon sellaisia maastoon luotuja kuvioita, jotka näkee kunnolla vasta "ufoperspektiivistä" taivaalta. Ja kieltämättä monet kivikasvot näyttävät siltä kuin niillä olisi päässä avaruuskypärä ja kädessä jonkinlainen laserpyssy. Ei ollutkaan ihme, että Auringonpyramidin huipulla kohtasimme suuren joukon meksikolaisia, jotka imivät pyramidin huipulta merkillisillä menoilla kosmista energiaa, ja alas tullessamme kohtasimme teinipoikia, jotka olivat pukeutuneet kuten Matrixin Neo.

Teotihuacán ei ole väenpaljoudesta huolimatta hullumpi paikka myöskään luontohavainnoille. Ensinnäkin raunioiden keskellä tuntuu elävän runsaasti siiseleitä. Toiseksi, raunioita ympäröivissä kaktuspusikoissa ja piikkipensaikoissa näkee monia kuivan maan ylänkölintuja, joita ei kovin yleisesti tapaa alempana: esimerkiksi kaktuspeukaloisia, kanjonipeukaloisia ja kalliopeukaloisia sekä ruskopipiloita ja kenttäsirkkuleita.

Mutta se Keski-Amerikan matkastani. Suomi on mittavien nietosten peittämä ja jos en olisi niin laiska ja pakkasinhoinen, rientäisin kyllä näinä päivinä kameran kanssa ulos - niinä harvoina tunteina siis kun on valoisaa. Tuossa viime viikolla itse asiassa kuvasinkin jonkin verran lumeen hautautunutta Kalliota. Eilen palasin lyhyeltä matkalta Tukholmaan, jossa sen sijaan oli loskakeli, vaikka lumivuorista saattoikin päätellä, että sielläkin oli vielä hiljattain ollut kunnon talvi. Kävin sillä paikalla Kuningattarenkadun ja Olof Palmen kadun kulmassa, jossa irakilaissyntyinen mutta täydellistä ruotsia puhunut ja Ruotsissa kasvanut hyvin koulutettu ja perheellinen nuorimies räjäytti itsensä.

Tietysti Tukholman matkallani oli todellisuudessa muita syitä. Työasioiden lisäksi ehdin tehdä pari joululahjaostosta ja käydä kirjakaupoissa sekä Bellmanin kahvilassa, jossa ryhdyin heti lukemaan ostamaani Gunnar Ekbergin elämäkertaa.

Laivalla oli joulupukki, muumeja sekä kauniita puolalaisia akrobaattityttöjä, jotka heittelehtivät trapetsilla Bond-tunnarin tahtiin. Viinakaupan tuote-esittelijä ryhtyi esitelmöimään minulle ilmaismaistiaisista ruotsiksi, mutta huomasi sitten omasta ruotsin kielestäni suomalaista aksenttia ja kysyi, voidaanko vaihtaa suomeen. Minä puolestani huomasin hänen suomen kielestään virolaisen aksentin ja viroksi vaihdettuamme kävi ilmi, että olimme opiskelleet samoja asioita samassa yliopistossa, joskin eri aikoina. Kannatuksen vuoksi ostin sitten koko laatikollisen häneltä ja mielessäni toivon, että se koulutus valmistaa parempaankin duuniin kuin alkoholituotteiden esittelijäksi.

Ja nyt alkavat olla ne päivät käsillä, ettei ketään enää tavoita, joten ehkä vihdoin sallin itsellenikin vetäytymisen joululomalle.

Popocatépetl

Piti kertomani Popocatépetlin kansallispuistosta, jotta tämä matkakertomus viimein saataisiin loppuunsakin. Popocatépetlin kansallispuisto, joka on nimetty samannimisen viiden ja puolen tuhannen metrin korkuisen tulivuoren mukaan, sijaitsee Ciudad de Méxicon itäpuolella, kolmen osavaltion alueilla: Méxicon, Pueblan ja Tlaxcalan. Suurin osa näkemistämme alueista muodostui mäntymetsistä ja ylänkönummista eli páramosta.

Matkustimme ensin Amecamecan pikkukaupunkiin, jossa oli käynnissä vallankumouksen vuosipäivän juhlinta. Zócalo oli täynnä marssivia lukiolaisia, jotka olivat kyhänneet erilaisia karnevaalilavoja, ja villavaatteiden ja muun talvikaman myyjiä, mikä olikin hyvä, koska Suomeen palatessa nämä ostokset tulivat välittömästi käyttöön.

Amecamecasta noustiin ensin maanviljelysmaiseman, sitten mäntymetsien ja väliin jäävien laitumien kautta Paso de Cortésiin, kahden tulivuoren väliin jäävään solaan, jossa on kansallispuiston toimisto, ja josta voi jatkaa eri polkuja pitkin joko alas mäntymetsiin tai ylös nummille. Alempana laitumen laidassa istui preeriapöllö aidalla keskellä päivää. Paso de Cortésia ympäröivällä páramolla näkyi paljon meksikonjunkkoja ja meksikonsirkkuja. Nummelta löytyi myös käärme: varsin pieni ja harmaa. Molemmin puolin on varsin hienot maisemat ja näkymät molemmille yli viisituhatmetrisille tulivuorille, Popocatépetlille ja Iztaccihuatlille.

Kävelimme páramolta mäntymetsiin, lammille ja vesiputoukselle. Jos korkeussuhteita ei oteta lukuun, maisemat olivat perin suomalaisia: mäntymetsää, aluskasvillisuutena usein lupiineja (jotka ovat Suomeen tulleet Amerikasta), linnustona tiaisia, puukiipijöitä, peukaloisia ja tikkoja. Lammen rannassa oli taas parvina junkkoja. Hirsimökkikin siellä oli, muttei saunaa.

Reittien viitoitukset olivat vähän niin ja näin. Ensin oli kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli 2 km, sitten arviolta yli 2 km käveltyämme toinen kyltti, jonka mukaan vesiputouksille oli edelleen 2 km. Kansallispuiston keskuksessa kuulemamme aika-arvio taisikin tarkoittaa jeepillä ajamista. Niinpä meille tuli paluumatkalla kiire Paso de Cortésiin, johon olimme sopineet tapaamisajan pikkubussin kanssa, ja liftasimme pueblalaisen perheen kyytiin. Mies oli töissä turistikaupunki Cancúnissa.

Cancún

Tänään olin Turussa yliopistossa ja sielläkin kaukana lännessä vallitsi kova pakkanen. Ja tämä Keski-Amerikan matkakertomus sekin lähenee pikkuhiljaa loppuaan. Ei kuitenkaan ihan vielä. Viimeinen paikka, johon menimme Jukatanilla oli Cancún - turistirysä, josta meillä oli lento takaisin Ciudad de Méxicoon. Saavuimme Cancúniin illalla ja siellä oli kaatosade ja myrsky.

Sateen hälvettyä seuraavana aamuna näimme kylliksemme Cancúnin könkäällä sijaitsevaa turistiosaa todetaksemme Cancúnin kaikkein vähiten sympaattiseksi paikaksi, jossa olimme Meksikossa olleet. Kyseessä oli täydellisen keinotekoinen muovimaailma, ylihinnoiteltu ja kitšillä kauttaaltaan peitetty. Turisteille on rakennettu keinotekoinen maailma, jossa ei ole mitään muuta kuin rahastusta: amerikkalaisia kauppaketjuja, Kiinassa valmistettua "meksikolaista" krääsää myyviä kauppoja (kaikissa samat tuotteet), baareja, persoonattomia silmänkantamattomiin jatkuvia hiekkarantoja, joiden jokainen senttimetri kuuluu jollekin maksulliselle hotellille.

No, tällaisia turistilandioita on ripoteltuina kaikkialle maailmaan lämpimäin merten ääreen, ja kaikkialla ne ovat yksityiskohtia myöten samanlaisia. Eihän nyt pakettimatkalaisten psyykeä voi rasittaa sillä, että matkakohteessa tulisi vastaan jotain, mikä ei ole entuudestaan tuttua, niin kuin suomalaiset viinakaupat ja tuntemattoman tähtösen "Pirjon" karaokeillat Kanarialla. Meksikolaisetkin on siivottu pois Cancúnin "turistivyöhykkeeltä", jotteivät olemassaolollaan uhkaisi turistien haurasta turvallisuudentunnetta. Heillä on turvallisempaa kun ympärillä hyörii vain lisensoituja huijareita.

Celestún

Méridan länsipuolella rannikolla sijaitsee pikkukaupunki nimeltä Celestún, niemellä, jota erottaa Jukatanista pitkä lahti tai laguuni, mangroverämeiden reunustama. Celestúnin mangroverämeet ja joukko lintusaaria on julistettu suojelualueeksi, joiden erityisenä maskottina on karibianflamingo. Nämä flamingot ovat huomattavasti kirkkaamman punaisia kuin Euraasiassa ja Afrikassa esiintyvät kaksi flamingolajia. Flamingojen lisäksi Celestúnissa on nähtävissä suuri kirjo erilaisia haikaralintuja sekä lintusaarilla yhdyskuntina pesiviä ruskopelikaaneja, amerikanmerimetsoja ja keisarifregattilintuja. Laguuneilla näkee myös runsaasti talvehtivia kahlaajia, tiiroja ja nokisiipilokkeja.

Linja-auton saapuessa Celestúnin keskustaan hyökkäsi heti kimppuun joku, joka halusi myydä laittomasti venematkaa niemen ympäri ja laguuniin, ylihinnalla tietysti. Luonnosta kiinnostuneen matkailijan on hyvä tietää, että kävelymatkan päässä takaisinpäin sillan kupeeseen on suojelualueen virallinen venelaituri, josta saa oikealla hinnalla veneen ja oppaan.

Laguunin rannoilla, erityisesti paikoissa joissa mangrovemetsästä laguuniin saapui jokin makeaa vettä tuova puro, oli suuria määriä jalo-, lumi-, sini-, karibian- ja amerikanharmaahaikaroita. Niin ikään valkoiibiksiä, ruusukapustahaikaroita ja metsähaikaroita oli paljon - ja tietysti omina kerääntyminään vedestä pieneliöitä siivilöivät karibianflamingot. Nokisiipilokkeja kellui suurina lauttoina ja lenteli ympäriinsä. Lintusaarilla näytti pesivän erityisesti fregattilintuja, ruskopelikaaneja ja merimetsoja. Kävimme myös mangrovemetsän sisällä, johon on rakennettu lankkupolkuja - etsimässä ruuhinokkaa, mutta emme tällä kertaa sitä onnistuneet löytämään. Oliivimerimetso sukelteli lähteessä.

Ei ollut ilmeisesti vielä sesonki, joten lahden toisella puolella sijaitseva erillinen suojelualue, jossa on lankkupolkuja mangrovemetsän sisään ja lintutorni, ei ollut auki, eikä oikein selvinnyt, milloin se avaisi ovensa.

Kannattaa tsekata myös erilliset pikkulammet, joita on tien molemmin puolin sillan ja kylän välissä. Näiltä löytyi sinisiipitaveja sekä runsaasti pohjoisamerikkalaisia kahlaajia, kuten rämekurppeloita, ruostekuireja ja erilaisia vikloja. Pensaikoissa, jotka reunustavat mangrovemetsiä kuivan maan puolelta, oli jukataninpeukaloisia, sääskikerttuja, punaolkatrupiaaleja ja erilajisia vireoita.

Celestún vaikutti viehättävältä ja rauhalliselta paikalta lomailuun myös sellaiselle, jota eivät kiinnosta ympäröivät mangroverämeet ja lintupaljous, sillä Celestúnin kylän rannikolla on rauhallisia hiekkarantoja ja pieniä hotelleja, jotka eivät olleet hinnalla pilattuja. Paljon miellyttävämpi kohde kuin vaikkapa Cancún. Busseja Méridan ja Celestúnin välillä meni puolen tunnin välein.

Campeche

Ajanpuutteen vuoksi Campechen osavaltioon tutustuminen jäi meillä yhteen vierailuun Campechen kaupungissa, ja sinnekin ehdimme vasta pimeän jo langettua, koska bussit myöhästelivät ja Méridan ja Campechen välisellä maantiellä oli runsaasti tietöitä.

Campeche on hieno historiallinen kaupunki Meksikonlahden puolella Jukatanin rannikolla. Hankkiuduimme siellä tietysti zócalolle, jota muiden meksikolaisten historiallisten kaupunkien tavoin ympäröivät katedraali ja mahtipontiset hallintorakennukset.

Campechessa viettämämme illan aikana ehdimme käydä jouluostoksilla - mm. kristillisessä kaupassa, joka myi kaikkea mahdollista katolista joulukrääsää - ja nähdä lasten karate-taisteluesityksen toisella aukiolla.

Chichén-Itzá

Niin ikään Yucatánin osavaltiossa, suunnilleen puolivälissä Méridan ja Cancúnin välissä, on Jukatanin niemimaan kuuluisin arkeologinen kohde, Chichén-Itzán valtavat tolteekkirauniot. Otimme tänne Méridasta paikallisbussin, joka kiemurteli mayakylästä toiseen. Intiaanit itse kutsuvat Jukatanilla itseään mayoiksi ja puhuvat ilmeisesti useampaa eri mayakieltä, mutta Guatemalassa oppaamme teroittivat kovasti päihimme, että Jukatanilla ei ole mayoja vaan ainoastaan Guatemalan ja Chiapasin rauniot on luettava mayaraunioiksi, kun taas Jukatanilla kyse on tolteekeista ja jukateekeista. Mene ja tiedä tuosta sitten.

Jaakko Anhava kirjoittaa teoksessaan Maailman kielet ja kielikunnat asiasta seuraavaa:

Mayakielet. Toinen historiallisesti tärkeä kielikunta Meksikon ja Guatemalan alueella (Guatemalassa väestön enemmistö, ehkä 75 %, on intiaaneja). Mayakulttuurin kieltä, klassista mayaa, on viime vuosikymmeninä yhä enemmän opittu tulkitsemaan. Jos atsteekit olivat muinaisen Keski-Amerikan imperialistisia "roomalaisia" tai "assyrialaisia" (verisiä menoja myöten), mayat olivat "kreikkalaisia" tai "sumerilaisia": he loivat klassisen kaupunkivaltiosivistyksen, jonka saavutukset periytyivät myöhemmille valtakansoille, ja kunnostautuivat tieteidenkin alalla, etenkin matematiikan, tähtitieteen ja ajanlaskun.

Tärkeimpiä nykykieliä ovat kaktšikel (...yht. yli 400 000 puhujaa, Guatemala), tšol (...yht. lähes 100 000, Meksiko), kanhobal (60 000, Guatemala), kektši (275 000, Guatemala), mam (...yht. 250 000, Guatemala ja Meksiko), kitše (yht. yli 800 000, Guatemala) ja jukateekki (...500 000, Meksiko ja Belize).

Chichén-Itzán rauniot olivat toki erinomaisen vaikuttavat, mutta vaikuttavuudelta tasi hieman terää se, että täällä oli turistilaumoja enemmän kuin missään aiemmin vierailemassamme kohteessa. Ilmeisesti pakettimatkalaisia kärrätään tänne bussilasteittain Cancúnista ja "Mayarivieralta" eli Quintana Roon itärannikolta. Samoin kaikki tila oli täytetty rihkamakaupustelijoiden pöydillä ja krääsävuorilla ja he puhaltelivat jaguaaripilleihin ja ylipäätään metelöitsivät minkä pystyivät. Metsiköt raunioiden ympärillä olivat täynnä rihkamakauppiaiden tilapäisiä varastoja, vaatteita ja vessoja, joten niistä ei oikein voinut etsiskellä endeemisiä jukataninnärheä ja jukataninpeukaloista. (Löysin onneksi molemmat lajit muualta.)

Vastaan tuli myös valtava suomalainen Aurinkomatkojen ryhmä, joka kulki parijonossa lippua kantavan oppaan perässä ja mökötti hiljaa. Ehkä hyvä niin. Muunmaalaiset ryhmät pitivät kyllä riittämiin meteliä.

Chichén-Itzassa oli paljon iguaaneja, joita kuljeskeli niin raunioilla kuin niiden ympärillä maassa ja puissa. Ne näyttivät syövän puista putoavia keltaisia kukkia.

Ostin Chichén-Itzán kirjakaupasta puolivahingossa Carlos Castañedan kuuluisan esikoisteoksen Don Juanin opetuksia, jota sitten myöhemmin pitkin matkaa lueskelin. Itse asiassa perusteeni ostaa kyseinen kirja liittyi haman nuoruuteni pinnallisiin tutkimuksiin šamanismin parissa, missä yhteydessä havaitsin omaksi voimaeläimekseni korpin; sellainen on myös Castañedan kirjan kannessa. Tosin kirjan kannessa olevalla linnulla on keltaiset silmät, joten se lieneekin Meksikossa kaikkialla nähtävä pitkäpyrstötrupiaali eikä korppi. Nuoruudessani oli aika, jolloin pari silloisista kämppäkavereistani oli innostunut Castañedasta, joka ilmeisesti juuri noihin aikoihin oli kuollut, mutta jota ei ollut vielä paljastettu todennäköiseksi huijariksi.

Selvisi vasta myöhemmin, että menestyskirjojensa jälkeen Castañeda oli luonut jonkinlaisen epämääräisen kultin ja asusteli kalifornialaisessa huvilassa lukuisien rakastajattariensa kanssa. Hänen kuoltuaan viisi rakastajattarista katosi mystisesti ja yhden luuranko tunnistettiin vasta vuosikausien päästä DNA-tutkimuksen avulla erään kansallispuiston Kuolemanlaaksosta. Katkerat antropologikollegat kääntyivät Castañedaa vastaan ja joku teki perusteellisen tutkimuksen, jolla osoitti Castañedan olleen Kalifornian yliopiston kirjastossa lukemassa hallusinogeenisistä kasveista samoina päivämäärinä, joina hän kirjojensa mukaan olisi ollut harjoittamassa šamanismia mystillisen jaki-intiaaniopettajansa don Juanin kanssa Sonoran autiomaassa.

Peruste sille, että Chichén-Itzássa myytiin Castañedan kirjoja, oli kai se, että kirjailija jaki-intiaanien šamanismin lisäksi oli tutkinut nimenomaan tolteekkien uskomuksia ja oppeja. Kirjassa Castañeda kuvailee psykedeelisiä kokemuksiaan erilaisten hallusinogeenisten kasvien käytössä osana šamaani don Juanin opetuksia, ja esittää tämän kaiken vakavana antropologisena tutkimuksena, mukaan lukien mittava selitysosa omien väitettyjen kokemustensa konseptualisoimiseksi.

Mérida

Olimme saapuneet San Pedroon veneellä Belize Citystä ja meritse myös jatkoimme Ambergris Cayltä pohjoiseen, Meksikoon. Saavuimme Quintana Roon osavaltion pääkaupungin Chetumalin satamaan veneessä, joka oli täynnä puolalaisia. Rajamuodollisuudet menivät nopeasti. Päivät olivat alkaneet huveta, joten meidän piti tiivistää tahtia alkuperäisistä suunnitelmista, joissa olisi pysähdytty päiväksi tai pariksi Chetumaliin, käyty Quintana Roon laajoilla kosteikkoalueilla Sian Kaanissa ja samoin Jukatanin keskiosissa Calakmulissa, johon pääseminen osoittautui kuitenkin yksityisautotta hankalaksi.

Käytettävissä olevan ajan puutteessa matkustimme kuitenkin Chetumalista suoraan Yucatánin osavaltion pääkaupunkiin Méridaan ja saatoin bussista kaihoisasti katsella Sian Kaanin kutsuvien rämeiden ja hetteiköiden perään. Voi mikä määrä lintuja, liskoja, käärmeitä, rapuja, hyttysiä ja iilimatoja siellä olisikaan odottanut!

No, täytyy kuitenkin sanoa, että Mérida oli kaupunkina erinomaisen viehättävä ja monipuolinen, luultavasti etenkin siksi, että se ei ole rannikolla ja niinpä kaiken maailman pakettimatkaturistit pysyvät poissa. Repputuristeja sen sijaan oli kasapäin, teineistä niihin vanhoihin setiin ja yksinmatkustaviin täteihin, jotka hengailevat nuorison hostelleissa.

Perusasetukset olivat Méridassa samanlaisia kuin muissa tähän asti näkemissäni historiallisissa meksikolaiskaupungeissa: iso ja kaunis zócalo, jota ympäröivät mahtipontiset historialliset rakennukset, komea yliopisto, joukko pienempiä puistoaukioita patsaineen ja ravintoloineen, eri suuntiin lähtevien bussien asemat kukin sillä suunnalla keskustasta katsoen. Niin, ja tietysti mayakamaa myyvät kaupat, joista osissa ilmeisesti aitoa (kallista) käsityöläistavaraa ja toisissa kiinalaisvalmisteisia feikkejä. Kuten kaikkialla, matkamuistomyymälöissä ei ole juuri mitään variaatiota, vaan kaikissa kaupoissa on täsmälleen samat tuotteet.

Koska olimme taas Belizen suhteellisen alhaisesta väentiheydestä Meksikon tungoksessa, kaikkialla oli tietysti massoittain väkeä. Meksikossa näyttää olevan yleistä, että jollain aukiolla on aina jokin julkinen konsertti, ja väkeä riittää pakkautumaan sinne satapäin, vaikka se olisi humppaa, kuten jonkun kadunmiehen meille mayakulttuurisena konserttina suosittelema tapahtuma osoittautui olevan.

Ambergris Caye

Belizen rannikon edustalla on suuri määrä koralliatolleja, joista useimpia suojaa mangrovemetsä, ellei sitä ole raivattu hotellien ja typerien hiekkarantojen tieltä - typerien siksi, että hiekkarannat ilman mangrovepuita johtavat siihen, että meri ja hurrikaanit vähitellen upottavat koko saaren. Meille kerrottiin, että Belizen edustan valliriutta on maailman toiseksi suurin, Australian jälkeen tietysti.

Suurinta osaa korallisaarista kutsutaan nimellä Caye (lausutaan samoin kuin Floridan edustan saarista käytettävä sana Key). Niistä suurin, Ambergris Caye, sijaitsee pohjoisen Belizen rannikolla ja on itse asiassa kapean salmen erottama jatke Meksikon Chetumalista etelään suuntautuvalle kynkäälle, joka on vähän samantapainen kuin Kuurinkynnäs ja muut Baltian rannikon kynkäät. Ambergris Cayen pääkaupunki on nimeltään San Pedro ja se on kuin onkin se sama San Pedro, josta Madonna lauloi laulussaan Isla Bonita.

San Pedro ja oikeastaan koko Ambergris Caye, ehkä lukuun ottamatta saaren pohjoisosassa olevaa kansallispuistoa, jonne pääsee vain veneellä, on koko Belizen turistoitunein alue, joka on resorttia ja ravintolaa toisensa perään, ja jonka kaduilla amerikkalaiset turistit ajelevat vuokraamillaan golfvaunuilla. Paikallisväestö on pääosin hispaanista ja myös näyttää meksikolaisilta.

Rämmittyämme pitkään viidakoissa ja mangroverämeillä, asuttuamme varsin vaatimattomissa majataloissa ja bungaloweissa siellä ja täällä, sallimme itsellemme pari yötä luksusta San Pedrossa. Mutta minä kun en pysty lainkaan olemaan suorassa auringossa trooppisten merten äärellä, saati ottamaan aurinkoa, rantalomailu on minulle hyödytöntä, joten matkatoverini paahtaessa itseään auringossa ja nauttiessa margaritoja palmunlehväin suojissa, vuokrasin sen sijaan veneen ja lähdin pienelle ulkoatollille Cayo Rosariolle etsimään joitain mangrovelintuja.

Cayo Rosariolta löytyikin pesiviä ruskopelikaaneja ja fregattilintuja, runsaasti keltakerttulin mangrovealalajia sekä muutama erikoisempikin laji, kuten mölymangrovekana ja mangrovekäki. Lisäksi saarella oli runsaasti iguaaneja ja muita liskoja - sekä ikävä kyllä hyttysiä.

Oppaani oli erityisesti kalojen asiantuntija ja asiakkaistaan ilmeisesti suurin osa suunnistaakin näille matalikoille merenalaisen eikä merenpäällisen elämän houkuttamina. Hän kertoi haaveistaan perustaa jonain päivänä kalanvientiyritys ja sitten muuttaa Yhdysvaltoihin. Hän kertoi myös siitä, että lahjomalla joitain viranomaisia matalikolle voi perustaa oman keinotekoisen saaren. Oman saaren rakentamiseen kuluu alle miljoona dollaria ja se vie vain pari vuotta. Suurin osa matalikkoalueista, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin, on niin matalia, että Ambergris Cayeltä voisi ilmeisesti varsin helposti myös kahlata ulkosaarille; syvimmillään vesi tuntui yltävän vain kaulaan asti.

Hotellimme aiempi omistaja oli ollut lintuharrastaja ja rakentanut pienelle viidakkotontille oman lintutornin, josta näki latvustoa, paljon kerttuleita, tyranneja, jukataninvireoita, Icterus-suvun trupiaaleja ja tropiikkimatkijoita. Kävin siellä useamman kerran kukonlaulun aikaan ja auringon juuri laskettua. Näin muun muassa ampuhaukan repimässä pyydystämäänsä sääskikerttua ja satoja hedelmälepakoita. Jukatanin erikoisuus, silkkimatkija, oli tolkuttoman yleinen. Yöllä pienessä metsikössä huuteli amerikanhuuhkaja.

Kaikesta turistisuudestaan huolimatta San Pedro oli sympaattisempi paikka kuin esimerkiksi Cancún, joskin monesta näkee, että infra ja logistiikka toimivat vähän heikommin kuin Meksikossa, ja hinnatkin ovat kalliimmat - paitsi tietenkin jos vertaa Cancúniin.

Kävimme San Pedrossa supermarketissa, jonka omistaja kysyi tietysti iänikuiseen tapaan, mistä olemme kotoisin. Vastattuani hän toisti ensin "Holanda? Irlanda? Aa, Finlanda!" Jolloin arvasin, että hän on arabi ja puhuttelin arabiaksi. Kävi ilmi, että "Bill" olikin oikeasti Bilal ja he olivat koko jengi Jordaniasta. Saimme 10 % alennuksen kaupungissa sijaitsevaan ravintola Ali Babaan, joka epäilemättä on sukulaisten omistama.

Välihuomio

Taustalla soi Cielito Lindo, joka kuulemma on meksikolainen kansanlaulu, vaikka minä olen nuorena oppinut tuntemaan sen aivan eri sanoilla: "Juo ystävä juo, juo itsesi täyteen kuin sika; omat viimeiset kopeekkasi kapakkaan vie, ja kerro mikä elämässä on vika."

Hyvä elämä ei ole välttämättä kiinni elämän pituudesta, koettujen sairauksien määrästä, normisuorituksista eikä muistakaan mitattavista asioista, vaan se on sitä, että voi kääntyä katsomaan taaksepäin jalanjälkiinsä ja olla jotenkuten tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan. Se antaa myös perspektiiviä kokea sen, mitä on nyt, ja mitä on tuleva.

Nuorempana laadin kaavion, jonka mukaan onnellisuus seuraa toiveiden toteutumisesta; ihmisen pitää tahtoa ja tavoitella niitä asioita, joita oikeasti toivoo, ja siten todennäköisimmin saavuttaa onnellisuutta. Mutta nykyisin olen tarkistanut teoriaani siltä osin, että onnellisuus onkin delikaatimmin preesensiin sidottu perspektiivi omien toiveiden, tahtotilojen ja toteutumien todennäköiseltä näyttävästä (ei siis välttämättä reaalisesta) suhteesta. Onnellisuutta on olla juuri nyt saavuttamaisillaan; sitä, että onni on juuri kulman takana edessä, niin, että sen jo tietää olevan siellä, mutta se ei ole vielä takana plakkarissa.

Elämä, jossa on paljon onnellisuutta, voi olla hyvä elämä, muttei välttämättä, koska hyvä elämä arvioituu retrospektissä, kun taas onnellisuus seuraa potentiaalista. Molemmissa (retrospektissä ja potentiaalissa) kuitenkin pätee se Theodor Fontainen lausuma, että ihmiset yleensä ottaen käyttävät liian suuren osan ajastaan ja resursseistaan murehtiessaan sitä, mitä heiltä puuttuu, ja liian vähän ajastaan ja resursseistaan sen kapitalisointiin, mitä heillä on.

Cockscomb

Kävelin Helsingin keskustaan asioille ja lounaalle. Mennessä oli lumimyrsky. Kadunkulmassa joku itäeurooppalainen setä soitti trumpetilla trooppista lambadaa lumipyryssä. Palatessa ohi kolisteli mustassa sohjossa punainen kuplavolkkari, jonka takaa roikkui kaljatölkkejä jonkun parin avioitumisen kunniaksi. Lienee aika jatkaa Belizen matkamuistoja. Vuorossa on Cockscomb.

Cockscombin suojelualue sijaitsee Dangrigasta ja Hopkinsista lounaaseen yli Sitteejoen ja läpi kylän nimeltä Maya Center, johon on siirretty "sivistyksen pariin" aiemmin hajallaan sademetsissä eläneet mayaintiaanit. Cockscombin suojelualue käsittää laajan alueen trooppista metsää, lähinnä uudelleen elpyneitä entisiä jalopuun hakkuualueita ja entisiä viljelyksiä - esimerkiksi kaakao ja kookospalmu kasvavat villiintyneinä pitkin alueen viidakoita. Alue käsittää myös Belizen korkeimman vuoren Victoria Peakin. Nimensä alue on saanut tästä Mayavuorten osasta, joka joidenkin mielestä muistuttaa kukonhelttaa.

Cockscombin perustamisen syy oli alueen poikkeuksellisen vahva jaguaarikanta, mutta jaguaarin lisäksi alueella elää koko maailman suurin kissapetojen diversiteetti - jaguaarin lisäksi myös ainakin puuma, oselotti, jaguarundi ja margai sekä muitakin petonisäkkäitä kuten tairoja, harmaakettuja, koateja ja saukkoja. Harmaakettuja näkyi estoitta kuljeskelemassa kansallispuiston keskuksen ympärillä keskellä kirkasta päivääkin, mutta jaguaarista löytyi tietysti vain raapimajälkiä.

Linnustollisesti Cockscomb oli varsin mielenkiintoinen paikka, jossa näki esimerkiksi momotteja ja jakamareja aika hyvin. Alueella elävät hokkokanat ja tukaanit pysyivät paremmin piilossa, mutta kuningaskondorin sain bongattua täältä. Erilaisten tyrannien kirjo oli ällistyttävä. Pääsin myös näkemään pari muuralajia hyvin ja läheltä.

Hopkins

Dangrigasta etelään Belizen rannikolla sijaitsee kylä nimeltä Hopkins, joka on nimetty jonkun lähetyssaarnaajan ja filantroopin mukaan, mutta on garifunakylä. Nyttemmin se on alkanut saavuttaa suosiota reppumatkailijoiden keskuudessa hipahtavana rantachillailukohteena. Kylän pohjoispuolelle on rakennettu muutama bungaloweja käsittävä resortti, eteläpuolelle taas keskittyy paikallinen asutus.

Päästäkseen Hopkinsiin on joko oltava oma auto, otettava ainoa sinne päivittäin menevä bussi, tai sitten hypättävä pois etelään Punta Gordaan menevästä bussista keskellä ei mitään, josta on lähteestä riippuen neljän tai kuuden tai kahdeksan mailin kävelymatka päällystämätöntä hiekkatietä pitkin Hopkinsin kylään. Paikassa, johon tämä hiekkatie saapuu, on King Cassava Culture Bar, jossa saa quesadilloja, olutta ja jossa soi tietysti puntarock. "Kuningas Kassava" on samalla myös matkanjärjestäjä.

Niin kuin kaikkiin tällaisiin paikkoihin maailmassa, Hopkinsiinkin on päätynyt joitain ekspättejä, kuten teksasilainen eläkeläissetä, joka asui pylväiden varassa olevassa perinteisessä belizeläismökissä parikymppisen mustan karibialaisnaisen kanssa, ja kanadalaisnainen, joka oli naimisissa tai ehkä avoliitossa Hopkinsin kuuluisan rumpalimestarin kanssa. Tämä jälkimmäinen herra oli erityinen syy miksi tulimme Hopkinsiin ja vuokrasimme hiekkarannalta palmujen katveesta mökin. Matkakumppanini ryhtyi absorboimaan tietoa paikallismusiikista ja sai ilmeisesti myös matkan parhaat kirjalliset lähteet.

Minä sen sijaan korkkasin kaljan ja istuin mökkimme terassille katselemaan edessä siintävää Karibianmerta, siellä edestakaisin lentäviä fregattilintuja, ruskopelikaaneja, kuningastiiroja ja nokisiipilokkeja, vieressä palmuissa riehuvaa keltarintakerttulia, joka on Dendroica-kerttuleista tyylikkäimpiä, ja ryhdyin järjestämään jäljessä laahaavia muistiinpanojani ja lintuhavaintojani, jotta ymmärtäisin omia merkintöjäni myös matkan jälkeen.

Jopa Hopkinsissa asti näyttävät kaupat ja baarit olevan kiinalaisten ja meksikolaisten omistuksessa. Ehkä siksi paikalliset tuntuivat suosittelevan meille joidenkin ekspättihippien omistamaa pizzeriaa, jota emme koskaan tulleet löytäneiksi, joten kiinalaisten ja meksikolaisten palveluja käytettiin. Kukonlaulun aikaan seuraavana aamuna Kuningas Kassavan mies vei meidät räjähtäneellä pakettiautollaan Cockscombin kansallispuistoon, joka tunnetaan myös jaguaarinsuojelualueena.

Dangriga

Dangriga on rauhallinen pikkukaupunki Belizen eteläisellä rannikolla. Se on tullut tunnetuksi garifunakansan pääkaupunkina, sillä on ainoa suurempi kaupunki, jossa garifunat ovat väestöstä (ainakin oman ilmoituksensa mukaan) enemmistönä, noin 60 prosenttia. Saapuessamme Dangrigan linja-autoasemalle tapasimme taksikuskin, jolla oli päässä rastat ja Etiopian värein varustettu löysä pipo, ja tietysti Siionin leijona roikkumassa karvanoppien tilalla.

Dangrigassa puhutaan mustaa englantia ja miehiä kutsutaan "mieheksi" tai "veljeksi" ja naisia "siskoksi" tai "leidiksi". Väki lampsii löysissä vaatteissa kiireettömästi pitkin kylänraittia ja polttelee gandžaa kadunkulmissa. Garifunien musiikista, erityisesti uudemmasta puntarockista, on tullut kansainvälinen "juttu", jota hipit tulevat etsimään Dangrigasta ja eteläisemmän rannikon pienistä garifunakylistä, kuten Hopkinsista.

Vaikka nykyisin useimmat garifunat puhuvat lähinnä englantia, garifunan kieli on kokenut jonkinmoisen renessanssin Belizen (entisen Brittiläisen Hondurasin) 1980-luvulla tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen, jolloin garifunien identiteetistä tehtiin jonkinlaista kansallisidentiteettiä koko Belizelle. Jos menet sanomaan, että garifunat ovat orjien jälkeläisiä, saat todennäköisesti turpiin, sillä tämä jos mikä on garifunille tärkeä osa identiteettiä - ja erottava asia suhteessa muuhun Karibian mustaan väestöön, jotka garifunien mielestä ovat kreoleja tai neekereitä.

Vaikka nykyiset garifunat näyttävät päästä kantapäähän tyypillisiltä länsiafrikkalaisilta, kuuntelevat jamaikalaista musiikkia, pukeutuvat kuin jenkkimustat, puhuttelevat toisiaan sanoilla "man" ja "brother", pitävät kiiltävistä esineistä, katsovat että naisen takapuolen on hyvä olla paksu, niin he eivät missään tapauksessa ole afrikkalaisia eivätkä neekereitä, vaan muuan intiaaniheimo.

Garifunat ovat mustia karibeja ja jäljittävät juurensa Saint Vincentin saarelle, josta britit väkisin karkottivat heidät, kun garifunat olivat riittävän kauan niskoitelleet, kieltäytyneet orjuudesta ja käyneet sissitaistelua vuoroin ranskalaisia ja vuoroin brittejä vastaan. Garifunien kieli muodostuu pääosin arawakin kielestä, johon on sekoittunut jonkin verran vaikutteita karibin kielestä, länsiafrikkalaisista kielistä, arabiasta, englannista ja ranskasta. Garifunien uskonto on nykyisin nimellisesti kristitty, mutta todellisuudessa pinnan alla sekoitus vaikutteita karibeilta, arawakeilta ja marabuilta eli länsiafrikkalaisilta suufimuslimeilta.

Miten on mahdollista, että on olemassa intiaanikieltä puhuva intiaaniheimo, joka kuitenkin ilmiselvästi koostuu länsiafrikkalaisperäisistä ihmisistä? "Mustien karibien" synty on selitetty siten, että aikoinaan Pikku-Antilleja asuttanut arawakkikansa joutui kahdesti karibien valloittamaksi. Ensin "punaisten karibien" ja sitten "mustien karibien". Karibit tulivat nykyisten Guyanan ja Venezuelan alueilta sekä Orinocolta. Punaiset karibit olivat varsinaisia alkuperäisiä karibi-intiaaneja, mustat karibit taas afrikkalaisten geneettisiä jälkeläisiä. Nämä surmasivat kummallakin kerralla arawakkimiehet mutta ottivat vaimoikseen paikallisia naisia, joten naisten kieli, arawakki, säilyi. Garifunien kieli on yksi harvoja kieliä maailmassa, jossa on olemassa "naisten kieli" ja "miesten kieli" - eri sukupuolet siis käyttävät mm. eri sanoja ja eri kielioppimuotoja.

Se, kuinka karibit alun perin "mustuivat", on hämärän peitossa. Ehkä Saint Vincentin rannikolle haaksirikkoutui orjalaiva tai ehkä orjat sittenkin pakenivat jostain muualta ja saivat valloitettua itselleen intiaaniheimon naiset. Ehkä myytit siitä, että länsiafrikkalaiset muslimit ylittivät Atlantin jo ennen Kolumbusta, pitävät sittenkin paikkansa. Tällaista ei tosin tietääkseni mainita edes Ibn Battutan matkoissa, vaikka Ibn Battuta matkusti melko laajalti Länsi-Afrikassa.

Dangrigan länsipuolella vähän kaupungin ulkopuolella on garifunamuseo ja sen yhteydessä koulu, joka opettaa lapsille garifunien omaa kieltä ja musiikkia. Ensimmäisellä kerralla, kun yritimme vierailla siellä, museo ei koskaan avannut oviaan, kun taas myöhemmin palatessamme Hopkinsista, museo oli auki ja kuultuaan, että matkakumppanini on Karibian alueeseen ja Latinalaiseen Amerikkaan erikoistunut etnomusikologi, hän kertoi vuolaasti garifunien historiasta ja kulttuurista.

Dangriga on leppoisa pikkukaupunki meren ja joen rannalla. Kuulimme useilta eri paikallisilta tuttavuuksilta, että tuloamme seuraavana iltana olisi tärkeä ilmainen konsertti, jossa soittaisi tunnettu hondurasilainen bändi puntarockia. Menimme tietysti sinne ja olimme ainoat valkoiset, kunnes sinne ilmaantui aiemmin tapaamamme taidekauppiaan seurassa myös joku keski-ikäinen amerikkalainen miesturisti. Kookkaat, rintavat ja persevät karibiattaret jaksoivat tanssia koko illan, mikä lienee ollut melkoinen fyysinen suoritus sinässään. Teimme kuten muukin yleisö, joimme toista Belizen kahdesta omasta olutmerkistä (joiden lisäksi saatavilla oli kaikkialla tietysti jamaikalaista Red Stripea).

Kaikkialla Belizessä näkyi vapaamuurariloošien taloja. Niiden seinissä oli usein suoraan sanottu, mikä looši oli kyseessä, ja harppien, pyramidien, silmien ynnä muiden kuvia. Erään talon ohittaessamme sisältä kuului äkillinen kovaääninen mumina, joka kuulosti siltä, kuin suuri joukko ihmisiä olisi yhtäaikaisesti mumissut loitsuja. Koko talo oli suljettu, kaikki sen ovet ja ikkunaluukut, ja pihalla vartioi vihaisen näköinen matroona. Arvelimme myöhemmin, että kyseisen talon kätkemät menot olisivat saattaneet olla myös garifunien perinneuskonnon harjoittamista, joka pitää tehdä puolisalaa, koska virallisesti kaikki ovat kovin kristillisiä.

Asuimme majatalossa, jonka aulassa oli kartta värillisine neuloineen osoittamassa, mistä kaikkialta oli aiemmin käynyt asiakkaita. Yllättyneinä totesimme, että täällä asti oli käyty aiemmin myös Suomesta ja Virosta. Mikä ettei. Matkamme aikana emme muutoin olleet tähän mennessä tavanneet muita suomalaisia kuin yhden El Panchánissa ovemme taakse koputtamaan ilmaantuneen tytön, joka oli jossain Jukatanin rantakohteista lyöttäytynyt italialaisten poikien seuraan ja lähtenyt näiden mukana johonkin Palenquessa järjestettävään hippijuhlaan.

Söimme Riverside Caféssa jotain, mikä oli sen päivän ainoa saatavilla oleva liha, ja emäntä kuvaili sitä joksikin possun tapaiseksi. Myöhemmin meille selvisi sanakirjoista, että kyseessä oli aguti, viidakoissa elävä kookas marsumainen jyrsijä, joita olimme nähneet paljon Tikalissa. Niin että tulipa sellaistakin sitten syötyä. Samaisen kahvilan edessä valokuvasin sellaisenkin ihmeen kuin pelikaanin istumassa puhelinlangalla. Fregattilinnut kaartelivat taivaalla. Äkillinen monsuuni kasteli meidät märiksi.

Belize City

Guatemalasta jatkoimme Belizeen. Kuten Guatemala, myös Belize on yleensä ottaen selvästi köyhempää seutua kuin köyhinkään osavaltio Meksikossa - ja sehän on Chiapas. Kaikkialla Belizessä näkee mitä erilaisimpien kirkkokuntien - lähinnä erilaisten baptistien ja tietysti myös katolisten - kirkkoja ja hoilaushuoneita. Meksikon väentäyteyden jälkeen Belize tuntuu jo pelkästään alhaisen väentiheytensä vuoksi rauhalliselta ja leppoisalta maaseudulta. Jopa suurin kaupunki, Belize City, on oikeastaan vain ylisuureksi paisunut sekava kalastajakylä.

Belizessä tuli heti afrikkalainen olo. Ei pelkästään siksi, että suuri osa väestöstä on mustia ja kaikkialla soiva musiikki on afrokaribialaista. Afrikkalaisuus näkyy myös siinä, miten pienet käytännön pulmat, infrastruktuuri ja logistiikka on ratkaistu - usein sangen "omaperäisesti". Kuinka ihmiset ovat köyhiä, mutta silti hymyilevät, ja heiltä tuntuu puuttuvan se jokin draivi, joka ajaa eurooppalaiset, libanonilaiset ja meksikolaisetkin heti parantamaan omia elinolojaan ja sitä, kuinka asiat on järjestetty. Belizeläiset tuntuvat olevan ihan tyytyväisiä, vaikka kaikki yritykset ja kaupat ovat kiinalaisten, arabien tai meksikolaisten pyörittämiä. Belizeläiset itse työskentelevät pääosin palveluissa, mutta sekin on usein vähän afrikkalaista: hymyillään kyllä, muttei välttämättä piitata siitä, saako asiakas oikean annoksen. Tai kuinka kauan se kestää. Tunnetilat ovat tärkeämpiä kuin konkreettiset teot.

Itse asiassa Belizen väestö jakautuu rodullisesti karkeasti kolmeen osaan: Ensinnäkin, rannikolla asuu pääasiassa mustia: Pohjois- ja Keski-Belizessä entisten orjien jälkeläisiä, etelässä taas garifunia, joille on tärkeää tehdä selväksi, että he eivät ole neekereitä kuten pohjoisemmat kreolimustat, vaan intiaaneja. Mustia intiaaneja kylläkin, mutta silti intiaaneja. Palaan tähän seikkaan myöhemmin. Toiseksi, Pohjois-Belizessä ja hajallaan kaupungeissa asuu espanjankielisiä mestitsejä, jotka muistuttavat Meksikon ja muun Keski-Amerikan väestöä. Ja lopuksi, Belizen sisämaan viidakoissa ja niihin raivatuilla "savanneilla" asuu intiaaneja.

Kun hurrikaanit olivat riittävän monta kertaa runnelleet Belize Cityn tuusannuuskaksi, hallitus päätti siirtää pääkaupungin sisämaahan ja vähän etelämmäs raivattuun Belmopaniin. Belmopan on kuitenkin edelleen vain kylä ja Belize City mitä ilmeisimmin maan taloudellinen keskus. Belize City on myös Belizen rikollisuuden keskus ja maan ainoa vaarallinen paikka. Tämän huomasi varsin pian kaupunkiin saavuttuamme, sillä siellä vallitsi kaikkialla epämääräinen tunnelma ja ohi lampsivat mustat kasvot tuijottivat valkonaamoja sillä silmällä, että raha kiinnostaisi. Niinpä emme kovin kauaa Belize Cityssä aikaa viettäneetkään, vaan hankkiuduimme bussiasemalle ja otimme Hummingbird Highwaytä pitkin etelään Dangrigaan, garifunien pääkaupunkiin, vievän linja-auton.