Vallankumousta räntäsateessa

Talvi on tullut Ukrainaan. Maanantaina Lvivissä satoi ensin kaatamalla vettä ja sitten alkoi tulla räntää. Sama toistui tänään Kiovassa, johon saavuin tiistaiaamuksi. Lvivin Ševtšenko-monumentilla nuoriso jatkoi reippaana ympärivuorokautista mielenosoittamista räntäsateesta huolimatta. Mielenosoittajaporukka koostuu suurimmaksi osaksi opiskelijoista ja nuorista, mutta suurimman yliopiston rehtori liittyi opiskelijoidensa rinnalle protesteihin ja alueparlamentti kiinnitti talon kokoisen EU-lipun historiallisen rakennuksensa seinään merkiksi siitä, missä Lviv seisoo. Myös tämän habitukseltaan keskieurooppalaisen viehättävän kaupungin lukuisat marmoriset nymfit ja poseidonit ovat saaneet kivikauloihinsa EU-liput.

Lvivistä puuttuvat kokonaan Kiovassa omnipresentit puolueliput, ja tämä johtuu siitä, että opiskelijat aloittivat Lvivissä ympärivuorokautisen mielenosoituksen jo ennen kuin Janukovitš laittoi pääministerinsä ilmoittamaan Ukrainan vetäytyvän Venäjän painostuksesta EU-neuvotteluistaan. Niinpä opiskelijoilla oli riittävä auktoriteetti pitää Ševtšenko-monumentin aukio omanaan ja laatia röyhkeä kieltonsa, että puoluelippuja ei saisi käyttää eivätkä puoluepoliitikot saisi kaapata vallankumousta puhumalla heidän lavaltaan. Kuulemma opiskelijat olivat fyysisesti estäneet Svoboda-puolueen kansanedustajaa tunkeutumasta lavalle ja poistaneet hänet. Ja hämmästyttävää kyllä, kaikki näyttävät tottelevan tätä spontaanisti annettua sääntöä: Lvivissä liputetaan vain Ukrainan ja EU:n lipuilla, ei puolueiden.

Pidemmän päälle tämä idealismi ei tietenkään ole aivan kestävää, sillä puolueet ovat olennainen osa demokratiaan kuuluvaa poliittista pluraliteettia, ja nuorison on turha kuvitella muuttuvansa epäpoliittisiksi poliittisissa vaatimuksissaan julistautumalla puolueisiin sitoutumattomiksi kansalaisyhteiskunnan edustajiksi. He tekevät politiikkaa, tahtoivat tai eivät.

Mutta tilapäisesti ratkaisu voi olla hyvä keino näytellä yhtenäisyyttä puolueiden välillä ja estää riitaisa varustelukierre, joka jo johti Kiovan mielenosoittajat konfliktien partaalle oppositiopuolueiden kilpaillessa aukioista ja siitä, kenen liput liehuivat näyttävimmin. Eräässä vaiheessa oli tilanne, jossa Maidanin ja Jevropeiskan leirit eivät puhuneet toisilleen ja Svobodalla oli vielä kolmas aivan oma leirinsä jossain, missä tuli yhteenottojakin mellakkapoliisin kanssa. Nopeasti tilanne kuitenkin havaittiin ja palautettiin Kiovassakin ainakin näennäinen linnarauha telttakuntien välille, yhteisen Ukrainan ja yhteisen Euroopan asialla kun kuitenkin ollaan.

Ajoittain mieleeni väistämättä hiipi Libanon - sama into ja tekemisen meininki, mutta ah, niin monta jakolinjaa ja poliittista kaunaa vaikeuttamassa yhteen hiileen puhaltamista. Vastapuolella ovat hallinnon, häntä rahoittavien oligarkkien ja Kremlin ja Lubjankan kyyniset manipulaattorit, jotka eivät jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta kylvää eripuraa opposition keskuuteen ja hyödyntää jokaista ukrainalaisten sisäistä skismaa propagandassaan.

Ajoittain tosin Kremlin trolleilta ja politteknologeilta karkaa mopo pahasti käsistä, kuten on Ukrainassa tapahtunut jo pitkin kesää ja syksyä, niin että sinänsä taitavasti laskelmoitu propaganda ja kiihotus ovat itse asiassa kääntäneet enemmän ukrainalaisia Venäjää vastaan ja nopean eurointegraation kannalle kuin päinvastoin. Yksi näitä absurditeetteja on ollut Venäjän uusi homohysteria, jota on Ukrainassa hyödynnetty antaumuksella. Venäjän edustajat ja heidän paikalliset lakeijansa vetävät yhtenään yhtäläisyysmerkit EU:n ja homopropagandan välille. Tienvarsia koristavat mainoskampanjat, joissa miespari ja naispari ovat käsi kädessä ja valistetaan, että jos Ukraina solmii EU:n kanssa assosiaatiosopimuksen, Ukraina homoseksualisoituu. Maanantaina oli marssitettu nopeasti ikääntyneistä laitapuolen kulkijoista kokoon kyhätty sateenkaarikulkue, jossa yli 60-vuotiaat alkoholisoituneet sedät olivat olevinaan EU:ta edustavia rappiohomoja.

Ilmeisesti samasta politteknologisesta sylttytehtaasta tämän kuningasidean kanssa olivat peräisin kiihkeitä antisemiittejä esittävät provokaattorit, jotka yrittivät huudella julki EU:n oletettuja fasistisia tarkoitusperiä vähemmistökansojen tuhoksi. Tämä on erityisen koomista, kun venäläisessä propagandassa EU ja Amerikka kuvataan perinteisten natsijulisteiden tapaan juutalaishahmoisiksi koukkunokkaisiksi ja ahneiksi käsiä hieroskeleviksi käärmeiksi ja hämähäkeiksi.

Mutta eivät venäläispuolen keinot suinkaan tökeröihin provokaatioihin jääneet. Myös kyberoffensiivi laukaistiin heti yli sadantuhannen mielenosoittajan täytettyä Maidanin sunnuntaina. Suosittu verkkolehti Ukrainska Pravda kaadettiin hakkeroinnilla ja palvelunestohyökkäyksillä ja oppositiojohtajien nimissä perustettiin valetilejä ja julkaistiin väärennettyjä lausuntoja. Disinformaation pilvi on sankka, ja Venäjän kykyä projisoida nimenomaan propagandasodankäynnillistä tulimassaa ei pidäkään aliarvioida. Ei Ukrainassa, ei Georgiassa, ei Suomessa. Yllättävän moni länsitoimittaja viikonlopunkin aikana haksahti alkeellisiin trikkeihin.

Ukrainan nuoriso on palannut oranssivallankumouksen päiviin. Sen veteraanit - tämän päivän uransa aloittaneet ja perheitä perustaneet kolmikymppiset - opastavat ja elävät uudelleen suuruudenhetkiään parikymppisinä historian tekijöinä. Uusi sukupolvi, nykypäivän parikymppiset, saavat puolestaan ottaa osaan siihen, mihin olivat hieman liian nuoria vajaa vuosikymmen sitten. Kuten silloin, nytkään ajankohta ei mielenosoittajia helli: marraskuinen viima, sade ja räntä pieksevät urheita laulajia ja liputtajia.

Valitettavasti maailmanpolitiikassa Putinin mielipide painaa yhä enemmän kuin Ukrainan kansan. Yhdessä vaakakupissa on ukrainalaisten sitkeys, mutta toisessa Venäjän röyhkeys ja häikäilemättömyys imperialististen intressiensä ajamisessa. Ukrainan hallinto yrittää tasapainoilla keskellä, Janukovitš rikosrekistereineen ja KGB:n arkistoista kaivettuine palveluksineen Putinin otteessa mutta monet hänen virkakoneistonsa jäsenet viittä vaille valmiina lähtemään opiskelijoiden, opettajien, muusikkojen, pienyrittäjien, lapsiperheiden ja muiden EU:sta toivoa halajavien kanssa barrikadeille, jos vain olisi uskottava toivo siitä, että painostus lopulta presidenttiin ja valtapuolueeseen tehoaisi.

Blogini lukijat voivat halutessaan liittyä suoraan Kiovan ja Lvivin Jevromaidanien seuraajiin. Osa aktivisteista päivittää myös englanniksi - ja käännösohjelmat auttavat, jos haluaa saada selkoa ukrainan- ja venäjänkielisistä päivityksistä. Tässä puolestaan Ukrainan eurointegraatiota puoltava eurooppalais-ukrainalaisen yhteiskampanjan sivu.

Lvivistä

Kiovassa illan tullen nuoriso otti vuoron Maidanilla ja Jevropeiskalla, jonne leiriytyivät telttoineen, huolimatta mellakkapoliisin parista yristyksestä häätää väki pois. Venäjän puolen tiedotussota syyti nettiin disinformaatiota ja vääriä lausuntoja tunnettujen oppositiojohtajien nimissä, kaatoi tärkeimpiä riippumattomia ukrainalaisia medioita, kuten Ukrainska Pravdan, ja pelotteli huhuilla joukkopidätyksistä ja tuloillaan olevasta hyökkäyksestä. Muutama tuttavani oli yöpynyt Kiovan mielenosoituspaikoilla ja olivat fyysisesti niin uupuneita, etteivät jaksaneet vastata toimittajien heti aamusta soittelemiin kysymyksiin siitä, että miltä nyt tuntuu.

Hallitus julisti paitsi nykyiset protestit laittomiksi, myös vuoden 2004 oranssivallankumouksen, joka alkoi törkeästä vaalivilpistä. Tämä kertoo jotain Janukovitšin hallinnon asennoitumisesta ja siitä, kuinka rehellisiä vaaleja ukrainalaiset voivat jatkossa odottaa, mikäli kansa nyt kiltisti luopuu vaatimasta huomioon ottamistaan ja antaa poliittisen eliitin hääriä rauhassa.

Lensin eilen illalla yhdestä vallankumouksesta toiseen, Kiovasta Lviviin. Koneessa oli myös joukko suomalaisia liikemiehiä. Vallankumous - kuten ukrainalaiset mielenosoituksia jo kutsuvat - jatkuu myös täällä Galitsian pääkaupungissa Lvivissä, Länsi-Ukrainassa. Muutama sata nuorta ja jokunen vähän vanhempi nostattivat henkeä Vapaudenesplanadin puistossa Taras Ševtšenkon monumentilla pitkälle yön pikkutunteihin. Prospekt Svobodyn molempia puoliskoja vaeltaa nuorisoa verhoutuneina Ukrainan ja EU:n lippuihin ja laulaen kansallismielisiä lauluja. Monumentille on nostatettu lava, jossa vuoroin bändit esittävät tukimusiikkiaan ja paikalliset poliitikot ja opiskelijajohtajat pitävät puheita moskoviittisen ikeen karistamisesta, Ukrainan kasakkalaisesta kunniasta, nuorison velvollisuudesta luoda kansakuntansa tulevaisuus, korruption syövästä ja Galitsiasta, joka kärsii Kiovan huonojen poliitikkojen edesvastuuttomista päätöksistä.

Koolla on historian tekemisestä jälleen innostunutta nuorisoa lippuineen ja adresseja keräävine kojuineen, ja he ovat iloisia ja ylpeitä kohdatessaan suomalaisen - että Eurooppa välittää heistä. Silti kyse täällä kuten Kiovassakin on paljon enemmän Ukrainasta kuin Euroopasta. Eurooppaan halutaan ja sitä korostetaan, koska se nähdään suojana Ukrainan omaa kansallista tulevaisuutta ja toivoa uhkaavaa venäläistä imperialismia vastaan. Siksi Kiovan Maidanilla ja Lvivin Vapaudenesplanadilla lauletaan ukrainalaisia isänmaallisia lauluja eikä kukaan laula Beethovenin Oodia ilolle, kuten olen saanut todistaa Tbilisissä ja Chişinăussa. Pari kitarapoikaa on tosin väsännyt omia uusia lauluja, joissa puhutaan Jevrosojuzista (Euroopan unionista) ja kaikenlaista myönteistä, nokkelaa ja modernia Euroopasta.

Tietysti täälläkin huudetaan Slava Ukraini ja kansa vastaa siihen Herojam slava. Siihen oikein vastaaminen ja kameraani Kiovasta asti koristanut Ukraina-EU-nauha herättävät paikallisten taholla lämmintä sympatiaa. Yksi halusi erityisesti kiittää minua, vaikka enhän minä tai Suomi tai EU juuri mitään ole tehnyt. Sympatia ja hieman kunnioitusta - siinä kaikki, mitä useimmat ukrainalaiset (ja syyrialaiset, georgialaiset, tunisialaiset ja monet muut) "meiltä" länsimaalaisilta haluaisivat. Ikävä kyllä juuri näitä asioita heille niin kovin nihkeästi annetaan, nihkeämmin kuin alentuvia dollari- tai eurovirtoja. Eivät he ole kuten maidensa poliittinen eliitti, joka useimmiten haluaa ja odottaa "meiltä" lähinnä miljardeittain rahaa, jotta heidän ei edelleenkään tarvitsisi toteuttaa tarpeellisia uudistuksia maidensa talouden kuntoon saattamiseksi.

Lvivissä ihmiset eivät suhtaudu vihamielisesti venäjän kielen puhumiseen, kuten usein väitetään, mutta kylläkin siihen, että heille puhutaan venäjää ylimielisellä asenteella ja automaattisesti. Kannattaa sekoittaa mukaan kaikki tuntemansa ukrainan sanat ja niiden loppuessa vaikka puolaa tai tšekkiä, ja vastaanotto on heti sydämellisempi. Länsi-Ukrainassa ei pidetä ryssistä, mutta se on seurausta venäläisten asenteista, ei ukrainalaisten. Venäläisille ei edelleenkään mene jakeluun, että naapureilla ei ole ongelmaa heidän rotunsa, kielensä, kulttuurinsa tai taustansa kanssa, vaan heidän imperialisminsa. Venäläinen, joka kykenee kunnioittamaan omansa lisäksi myös muiden historiaa, kulttuuria ja kansallisia pyrkimyksiä, on aina ollut tervetullut ukrainalaiseen kasakkaklaaniin, tšetšeenitaipin jäseneksi tai suomalaiseen saunailtaan. Eikä hänen silloin edellytetä luopuvan venäläisyydestään - mutta imperialistisesta öykkäröinnistä kyllä.

Euro-Maidan

Eilen Ukrainassa vietettiin holodomorin muistopäivää - siis 30-luvun kansanmurhan, jonka Neuvostoliitto toteutti ukrainalaisia vastaan tahallisesti aiheutetun nälänhädän, takavarikkojen, teloitusten ja kyyditysten keinoin. Tänään puolestaan vietetään vuoden 2004 oranssivallankumouksen vuosipäivää.

Molemmista vuosipäivistä, joista ensimmäinen edustaa epätoivon aikaa ja toinen suuren toivon, tuli tänä vuonna symbolisia, sillä niitä edeltävällä viikolla Ukrainan presidentti Janukovitš taipui Venäjän uhkailuun ja julisti kansansa yleisen mielipiteen vastaisesti, että Ukraina jäädyttää neuvottelunsa EU:n kanssa assosiaatiosopimuksesta ja vapaakauppa-alueesta ja sen sijaan lähentyy Venäjään. Ukrainalaisten selvälle enemmistölle, mutta myös suurelle osalle Janukovitšin omaa puoluetta ja hallintoa ilmoitus näyttää tulleen šokkina ja pettymyksenä, joka petti ukrainalaisten suuren toivon ja heittää Itä-Euroopan ylle uuden rautaesiripun synkän varjon.

Kolmen viime yön ajan mielenosoittajat ovat olleet Maidanilla protestoiden presidentin yksipuolista päätöstä vastaan ja tukien Ukrainan eurointegraatiota. Tänään musiikki ja palopuheet raikasivat aamusta saakka. Tein kierroksen Kiovan keskeisissä osissa ja kaduilla täytyy olla tällä hetkellä satojatuhansia ihmisiä, sillä niin Taras Ševtšenkon yliopiston edusta ja Ševtšenko-puisto, sieltä Bessarabskalle johtava Ševtšenkon bulevardi, Bessarabianaukio, Hreštšatyk, Euroopanaukio kuin Maidan ja Myhailivskakin ovat tupaten täynnä väkeä Ukrainan lippujen, kaikkien oppositiopuolueiden lippujen, EU-lippujen ja omien kaupunkiensa tai alueidensa, järjestöjensä tai ryhmiensä lippujen kanssa. Tiedotusvälineet ovat jo lanseeranneet vuosipäivän mielenosoitukset Euro-Maidaniksi.

Ihmiset lauloivat isänmaallisia lauluja ja hoilasivat iskulauseita, huusivat yleisölle Slava Ukraini! ja yleisö vastasi Herojam slava! Suurimmat oppositiopuolueet Batkivštšyna (Isänmaa) ja Udar (Isku) olivat liikkeellä lippumerin ja tietysti filiaalinsa ja nuorisoliikkeensä myös. Jopa Ukrainan persut, voimakkaasti kansallismielinen Svoboda, oli mobilisoinut joukkonsa vahvasti ja sulassa sovussa muiden puolueiden kanssa tukemaan euroassosiaatiota ja integraatiota. Heikäläiset tosin muistuttivat banderolleissaan haluavansa yhdentymistä mutteivät jäljittelyä.

Väki lauloi, huusi ja puheita pidettiin, mutta väkivaltaa en missään havainnut. Muutama mielenosoittaja tosin olisi halunnut kiivetä valtaamaan Leninin patsaan ja heille tuli sanaharkkaa Leniniä suojelleiden mellakkapoliisien kanssa, ja puiston laidalla yksinäinen venäläismielinen provokaattori viikatemieheksi pukeutuneena rähjäsi ohi kulkevalle ja huomiotta jättävälle kansalle, että EU oli juutalaisten, homojen ja riistäjien salaliitto.

Koko syksyn ajan Venäjän propaganda on absurdiudessaan pikemminkin vieroittanut kuin vakuuttanut ukrainalaisia. Tienvarsille on pystytetty mainoksia, joissa miespari ja naispari pitävät toisiaan kädestä kiinni ja kerrotaan, että jos Ukraina solmii EU:n kanssa assosiaatiosopimuksen, edessä on homoseksualisoituminen. Sosialistista realismia edustavat kalliit videomainokset vetoavat ukrainalaisiin talonpoikiin, että EU:n saksalaisfasistit tulevat ja vievät leipänsä. Ja kommunistipuolueen sponsoroimassa televisiomainoksessa EU ja Amerikka ovat muuttuneet juutalaiskarikatyyrisiksi siionin viisaiksi, joiden käärmeet luikertelevat myrkyttämään ukrainalaisten mieliä, mutta Venäjä saapuu salskeana uroona tuhoamaan kapitalistien juonet ja ottamaan Ukraina-neitosen syleilyynsä - joko hyvällä tai pahalla.

Kansalaismielipide olikin muuttunut kaiken aikaa eurooppalaismielisemmäksi - eikä ainoastaan perinteisesti länsimielisessä Länsi-Ukrainassa tai Kiovassa, vaan jopa perinteisesti venäläismielisillä alueilla Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Etnisesti venäläinen nuoriso tuki täysin rinnoin eurointegraatiota Donetskissa ja Simferopolissa ja jopa itäukrainalaiset oligarkit ilmaisivat vastustusta Venäjän ajamalle tulliliitolle, joka tekisi heistä pikkukaloja Venäjän oligarkkeihin verrattuna.

Tätä taustaa vastaan Janukovitšin ratkaisu oli ellei nyt suorastaan yllätys (olihan Janukovitš päinvastaisista puheistaan huolimatta aina ollut länsiskeptinen Venäjän mies) niin ainakin pettymys. EU-assosiaatiosopimuksen oli pitänyt olla se ainoa asia, josta Janukovitšin valtapuolue ja oppositio olivat yhtä mieltä, ja joka sai poliittisen eliitin hetkeksi puhaltamaan edes vähäsen yhteisen hiilen suuntaan. Janukovitš lähipiireineen - Venäjän propagandan auliilla avustuksella - yrittää toki vierittää syytä EU-neuvottelujen kariutumisesta opposition, EU:n ja IMF:n niskaan, mutta ainakaan kenellekään tänään Kiovan kaduilla olleista ei liene epäselvää, kenen tästä tulisi kantaa poliittinen vastuu.

Ongelma on, että poliittisen vastuun kantaminen vuoden 2015 presidentinvaaleissa voi olla nimenomaan se syy, miksi Janukovitš taipui Putinin tahtoon. Oppositio kun ei aio kannattaa Janukovitšia palkinnoksi vastahakoisesta EU-myönteisyydestä, vaan mielipidemittaukset näyttävät tällä hetkellä, että kumpi tahansa, Udarin ehdokas Vitali Klitško tai Batkivštšynan ehdokas Arseni Jatsenjuk, voittaisi Janukovitšin toisella kierroksella. Jos Ukraina EU:n vaatimien rehellisten vaalien sijaan soveltaakin venäläisiä sääntöjä, silloin Janukovitšin voittoon riittää Putinin kannatus, ja kansalaisista viis. Tästä näyttää tällä hetkellä olevan kysymys. Tosin Venäjä lienee motivoinut Janukovitšia vielä erikseen uhkailemalla Georgian 2008 kohtalolla ja muulla mukavalla.

Eurooppa on nyt toistaiseksi ottanut takkiin 0-4 ottelussaan Itä-Euroopan poliittisen kulttuurin suunnasta Venäjän edustamaa autoritarismia vastaan. Valko-Venäjä on syvällä diktatuurin suossa ja Azerbaidžan tekee öljyrahoineen pilkkaa eurooppalaisesta demokratiasta. Armenia painostettiin yllätyksettömästi Kremlin taakse ja nyt sama näyttää tapahtuneen Ukrainassa. Jäljellä on enää kaksi maaottelua, Moldova ja Georgia. Ne ovat paljon Ukrainaa pienempiä ja heikompia maita ja Venäjä on jo ehtinyt uhata molempia paitsi jo voimassa olevalla taloussaarrolla, myös sodalla, sillä Venäjän edustajat ovat muistuttaneet voivansa uudelleen aktivoida miehittämänsä alueet Abhasiassa, Etelä-Ossetiassa ja Transnistriassa jos Moldovan ja Georgian eurooppalainen suuntaus jatkuu.

Mikäli taas Venäjä voittaa kaikissa kuudessa, silloin Euroopan halki lankeaa jälleen rautaesirippu ja Mordorin punainen silmä kääntyy vääjäämättä Itämeren suuntaan. Se taas on hyvin huolestuttava uutinen Baltian maille ja Suomelle, jotka ovat seuraavina vuorossa, mikäli Georgia, Moldova ja Ukraina kaatuvat. Niinpä Maidanin mielenosoittajat seisovat tänä päivänä lippuineen ja banderolleineen marraskuisen koleassa tihkusateessa myös Suomen lähialueen vakauden suojana, ja ansaitsevat tästä hyvästä vähintäänkin kunnioituksen.

Suljinsaari

Viikonlopuksi tänne luvattiin talven tuloa, mutta vielä mitä. Kuin ennustajia pilkatakseen taivas näyttäytyi tänään pilvettömänä ja kuulaana auringon paisteessa. Lämmintä ei ole, mutta eipä erityisen kylmääkään. Suuri joki virtaa ja poliittinen kaupankäynti myrskyää vesilaseissa Vilnan viimeiseen tappiin. Sen jälkeen jossain muualla.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin sopii viimeöinen uneni, joka ilmestyi minulle palattuani myöhään Skybarista kaupungin halki Myhailivskalle nukkumaan. Kaupunki oli sunnuntaiöiseksi poikkeuksellisen vilkkaassa tilassa opiskelijoiden päättäjäisten johdosta. Aamuyön selkään tahi unia kyyditsevän yön villipedon seljässä minut passitettiin yksinäiselle saarelle kuin Dennis Lehanen loistavan kirjan Shutter Islandin sankari.

Unessa tapahtui, että olin residenttinä kallioisen rannikon niemenkärjessä sijaitsevassa majakanvartijan majassa, josta käsin minun oli määrä hoitaa velvollisuuksiani laivaliikenteen suhteen. Katselin tornista alusten liikettä hämärtyvässä illassa, mutta hysteerinen painostus minua kohtaan kasvoi, sillä rauhallinen valvontatoimeni ei riittänyt, vaan piti saada aikaan töpinää. Niinpä minut määrättiin lähtemään majakasta ulos pimenevälle niemelle sytyttelemään jonkinlaisia merkkivaloja saapuville lähetyksille. Ehkäpä sieltä oli tulossa salakuljetusviinoja tai jotain.

Samaan aikaan viestinlaitteet lakkasivat tietysti toimimasta ja kaiken kukkuraksi jättiläisalbatrossit saapuivat mereltä parvina pesimään niemelle, johon ne kaivoivat onkaloita ja söivät mereen yrittävien harvinaisten merinahkakilpikonnien poikasia, jotka nekin kuoriutuivat juuri sinä yönä.

Aamun valjetessa minut lähetettiin yhteysaluksessa kauas merelle, siellä sijaitsevalle yksinäiselle saarelle. Ei tosin yksinään, vaan kanssani sinne lähetettiin eräs vuosien takainen tuttavani sekä kolmas henkilö, jonka aamu pyyhki muististani. Ensimmäinen mielikuvamme aluksen kannelta katsellessamme oli, että eihän tämä nyt niin paha paikka ollut. Saari vaikutti seesteisemmältä ja jotenkin vakaammalta kuin niemenkärki. Majakan virkaa toimitti kokonainen kivitalo, jonka yhteydessä oli hevoshaka.

Olin tyytyväinen, että saari oli riittävän iso, että meillä oli hevoset sen kiertämiseksi, mutta sittenkin päätin lähteä ensimmäiselle partiokierrokselleni jalan, jättäen toverini siivoamaan majaa ja kolmannen henkilön alukseen, joka meidät oli saareen tuonut.

Havaitsin, että saarella kuljeskeli laumoina mufloneja. Pian ehdittyäni polulle, joka kulki katajaisten ketojen halki, havaitsin, että saarella eli myös sarvipuolia kuusipeuroja. Niiden toinen sarvi oli ylikasvanut, kun taas toinen jälkeenjäänyt ja surkastunut, aiheuttaen että ne kulkivat sarvien epätasapainosta johtuen päät kenossa ja ilmeisen häiriintyneinä mieliltään. Sarvipuolet kuusipeurat olivat myös turhan kesyjä ja yrittivät salakavalasti puskea ohikulkijaa eli minua isokokoisella sarvellaan, olivathan ne häiriintyneet häijyyden asteelle. Onneksi käteeni aineellistui jonkinlainen väline, jolla saatoin pitää sarvipäitä kauempana.

Se, miten selvisimme seuraavasta yöstä majakkasaarella, ja tulviko sinnekin mereltä albatrosseja ja kilpikonnia, ei selvinnyt, sillä heräsin ennen kuin saarella pimeni ilta.

Kunnioittamattomien kansa

Olen ollut Kiovassa kolme ja puoli kuukautta, kauemmin kuin vuodenajan. Aika rientää. Täksi viikonlopuksi ennustettiin talven tuloa. Ilma on viilentynyt, mutta ei täällä mitään lunta ole näkynyt. Ei tilhiäkään; mahtaako niitä näin etelään lentääkään. Toisia pohjoisia marjansyöjiä räkättirastaita sen sijaan pyöri.

Perjantaina autoni tuli viimein rekisteröidyksi. En silti pääse tänäkään viikonloppuna sillä ajelemaan, sillä vakuutuksia pitäisi vielä hankkia. Sitä paitsi viime illat ovat olleet sellaisia, että autolla ajelu on muutenkin ollut parasta jättää väliin: torstaina saunabileet, perjantaina työpaikan pikkujoulut, lauantaina kylässä toimittaja ja viinien maahantuoja, tänään sunnuntaina liettualaisbileet.

Marraskuista harmautta täplittävät monenlaiset kutsut ja maljannostajaiset - toiset aidompaa yhdessäolon iloa ja toiset tekopirteämpiä suorittamisia - eivät kykene peittämään tähän syksyyn liittyvää yleistä alakuloa. Siihen on monia syitä, joista raskaimpiin lukeutuu Syyria, muttei Syyria ole yksin.

Länsi on inertian ja alennuksen tilassa. Venäjällä kyynisyyden valtakunta paisuu paisumistaan, kunnes jotain hirveää tapahtuu. Koska Venäjä antoi Assadille lahjaksi täyden rankaisemattomuuden ja länsimaiden nöyryytyksen, Iran haluaa osansa. Amerikan kanssa leikitään kaikkien mahdollisten myönnytysten saamiseksi tarvitsematta luopua mistään, mutta Lähi-itään ei tietenkään tule vakautta niin kauan kuin vakaus merkitsisi öljyn ja maakaasun hintojen reilua laskua, mikä taas vetäisi maton Venäjää, Irania ja Saudi-Arabiaa hallitsevien regiimien savijalkojen alta.

Suomen kansan mielentila paljastuu netin kommenttipalstoilla, joissa suomalaisten kansallisiin ominaispiirteisiin kuuluvat kateus, katkeruus, ilkeys ja vahingonilo pääsevät oikeuksiinsa. Kunnia ja kunnioittaminen ovat Suomesta kuolleet. Jos Suomessa joskus arvostetaan jotain, valitaan arvostuksen kohteeksi jotain mahdollisimman tavallista ja keskinkertaista, ja silläkin viestitetään lähinnä epäarvostusta niitä kohtaan, jotka tekivät, yrittivät tai saavuttivat jotakin.

Suomessa ei enää kunnioiteta vanhuksia. Heidät jätetään surutta heitteille eikä heidän ääntään tarvitse kuunnella. Ei ihme, että niin monet eläkeläiset päätyvät suoltamaan pahaa oloaan yksinäisestä hämärästään netin neonvaloisen eloikkunan kaikkinieluun.

Mutta ei nuoriakaan kunnioiteta, heitä ei varsinkaan. Vertailevissa tutkimuksissa on selvitetty, että suomalaislapset leikkivät vähemmän ja lopettavat leikkinsä aikaisemmin kuin muut pohjoismaiset lapset. Suomalaisvanhemmat pelkäävät lastensa olevan liian lapsellisia. Vähän myöhemmin, kun lapset ovat kotoisen heitteillejättönsä ja koulukiusaamisensa myötä kasvaneet ulkoisesti koviksi varhaisnuoriksi, aikuisten keskustelupalstat täyttyvät valituksista, kuinka nuoret ovat liikaa läsnä julkisilla paikoilla. Hehän hengailevat esimerkiksi ostareilla ja muissa sellaisissa harvoissa tiloissa, joihin heillä on maksuton pääsy.

Nuoria aikuisia ei missään nimessä kunnioiteta, koska jos he kuvittelevat osaavansa jotain, niin aivan varmasti joskus maailmanaikaan joku on tehnyt saman asian aiemmin, joten mitä he oikein kuvittelevat olevansa. Uhkaavat sitä paitsi keski-ikäisten asemaa ja saavutettuja etuja.

Suomalaiset ovat kykenemättömiä ymmärtämään, että heidän paha olonsa johtuu heistä itsestään ja siitä kuinka he kohtelevat toisia ihmisiä. He kaipaisivat todellisuudessa minimimäärän välittämistä (ei holhousta) ja kunnioitusta (ei tekopyhää hymistelyä), mutta koska he eivät niitä saa, ei sitten saa saada kukaan muukaan. Kokonainen poliittinen puolue on rakennettu kollektiivisen purnauksen, ilkkuvien plebeijien paviaanimöykän ja kunnioituksen täydellisen puuttumisen varaan. Minun tuskin tarvitsee kertoa, mikä puolue. Ja sekin on vain esimerkki, sillä eiväthän asiat muiden puolueiden piirissä ole kovin paljon paremmin.

Kuinka paljon suomalaisten kansallinen itsetuntovamma paranisikaan, jos he saisivat lapsina leikkiä ja olla lapsia, jos heidän nuoruutensa aikana heitä kunnioitettaisiin nuorina ja aikuisuudessaan aikuisina, jos vanhukset saisivat olla viisaita ja kokeneita ja jos suomalaisen saadessa jotain aikaan hän saisi osakseen kunnioitusta ja arvostusta tuosta saavutuksesta, eikä siitä että hän on ymmärtänyt olla siitä hiljaa.

Emmekö haluaisi kansakuntaa, jossa olisi luontevaa tuntea iloa tai ylpeyttä itsestään ja ulottaa tästä säteilevä huomio myös kanssaihmisiin, tarvitsematta koko ajan pelätä, että joku ehkä luulee meidän kuvittelevan olevamme jotain, ja saattaisimme jopa herättää huomiota? Vaikkapa kehtaamalla hymyillä ratikassa.

No, emme. Tämä juuri on ongelma: suomalaiset eivät halua suurin surminkaan toisista suomalaisista sellaista kansakuntaa. Se ei käy päinsä, että suomalainen kuvittelee olevansa jotain epäsuomalaista. Itse asiassa epäsuomalaista on ylipäätään kuvitella olevansa mitään: on keskityttävä toisten nälvimiseen.

Martainen Suomi

Lennähdin lyhyelle matkalle Suomeen. Arkipäivät menivät tiiviisti töiden merkeissä, mutta viikonloppu oli sentään vapaa. Nyt silmäni ovat uupuneet liiasta valvomisesta ja mahani happoinen liiasta syömisestä ja juomisesta.

Suomessa käydessäni siellä satoi ja oli kylmä. Tuuli pieksi lehdettömiksi käyneitä puita, junan ikkunoista avautui martainen maa ja kurpitsoiksi tai luurangoiksi pukeutuneet martaat kulkivat pelottelemassa ihmisiä. Metrotunnelissa päivysti ryhmä vakavia setiä ja tätejä varoittelemassa Raamatun-lauseiden kera halloweenin saatanallisesta tosiluonnosta. Illat pimenivät nopeasti. Helsingin puistojen ja pihojen pihlajanmarjatertuissa sirisi sentään ilopilkkuina pieniä parvia tilhiä, noita taigan töyhtöpäisiä boheemeja teräsmaksoineen ja vaeltavine luontoineen.

Tapasin paljon ihmisiä, ammattikollegoja ja ystäviä. Jos en olisi asunut viimeisiä puoltatoista vuotta Afganistanissa ja Ukrainassa, voisin kauhistua siitä, miten asiat Suomessa makaavat: samoja tai samanlaisia turhautumisen ja hukkumisen hätähuutoja kuulee riippumatta siitä, onko kyse valtion laitoksista vai firmoista, toimituksista, poliiseista, oikeustaloista tai yliopistoista. Ei ihme, että keskityttäessä tohinaan ja töpinään perusasiatkin jäävät hunningolle tai vain romahtavat. Pahoinvointi lisääntyy; korruptiostakin kuulee yhä useammin. Suomi ei ole toki lähimainkaan siinä tilassa kuin Ukraina saati Afganistan, mutta olisi suhteeton sääli päästää Suomi sinne vajoamaan, sieltä kun ei kerran vajottuaan ole helppoa nousta enää takaisin pohjoismaiseksi tai länsimaiseksi avoimeksi oikeusvaltioksi.

Tein myös monia kivoja asioita. Tapasin kummilapsia. Katsoin viimeinkin uuden Sherlock Holmesin jaksoja - useampi ystäväni on minulle tätä sarjaa lobannut. Olivathan ne ihan kekseliäästi nykyaikaan sovellettuja, mutta olen silti yhä Arthur Conan Doylen hengessä paremmin kiinni olevan vanhemman brittisarjan ystävä. Eksentrisestä mutta silti elegantista Holmesista oli tehty sosiaalivammainen törppö. Enkä osaa mieltää synkkää Moriartya nuorehkoksi psykopaattiseksi hakkerinörtiksi. Baskervillen koirassa syyllinen oli vaihdettu ja fosforoitu koirakin korvattu hallusinogeeneillä.

Lisää kivaa oli tiedossa iltoina. Kalliolaisen turvataloni oikeamielisyyden varjelija oli järjestänyt kutsut Suomessa vierailemiseni kunniaksi - siitä hyvästä vatsani kärsii vieläkin happoisuudesta. Keskustelin pizzan ääressä liiketoimien tilasta yhtiökumppanini kanssa ja aamiaistin suomalais-libanonilaisessa seurassa. Ja ehdin myös käydä Tampereella, jossa syyrialais-kalevalaisen näyttelyn maalauksistaan järjestänyt ystäväni sairastuikin kurkkukipuun ja olin lisäksi myöhässä galleriasta, mutta tapasin ensi kerran elävänä erään toisen ystäväni, suomenirakilaisen. Hän vaikutti nuoremmalta kuin millaiseksi olin hänet ekstensiivisten nettikeskustelujemme kautta mieltänyt, mutta yhtä fiksulta ja sympaattiselta.

Mutta palatakseni Suomen tilaan - se on surullinen. Valitettavasti Suomi ei tässä suhteessa edusta poikkeusta, sillä suuri osa maailmaa tuntuu olevan jonkinlaisen kulttuuripsykoosin vallassa. Suomessa se vain näyttää räikeämmältä ja groteskimmalta, kun maa suurimman osan elinaikaani on ollut rauhallisuuden, hiljaisuuden, ujouden ja etäisen suvaitsemisen maaperää. Nyt suomalaisten keskustelupalstat pursuavat puheita keskitysleirien perustamisesta ja sisällissotaan ryhtymisestä. Hirvisaari sai lopulta potkut persuista, mutta mitään ei näemmä opittu, kun heti perään toinen persujen kansanedustaja Immonen julkaisi seitsensivuisen läpeensä vainoharhaisen islamvihan vuodatuksen, joka edustaa alusta loppuun Breivikin manifestin henkeä. (Ks. aiempi blogaukseni islamvihasta.)

Kiovassa pidettyjen elokuvajuhlien aikana katsoin kaksi suomalaista elokuvaa, jotka eivät vielä riittäne edustavaksi otokseksi suomalaisesta kulttuurituotannosta, mutta kaipa nekin jotain ajanhengestä kertovat.

Ensimmäinen oli Jan Forsströmin käsikirjoittama ja ohjaama Silmäterä, joka käsitteli nuoren ja epäkypsän äidin vähitellen obsessiiviseksi muuttuvaa suhdetta tytärlapsensa turvallisuuteen. Elokuva leikittelee katsojienkin jakamilla ennakkoluuloilla ja epäluulon tunteilla lapsen iranilaistaustaista isää kohtaan, kunnes lopulta alkaa käydä yhä selvemmäksi, että syvenevät vainoharhat ja pakkomielteet muuttavat nuoren äidin itsensä uhaksi lapselleen ja ympäröivälle yhteiskunnalleen. Elokuva on täynnä mestarillisia sivujuonteita, kuten Marjan vähitellen syvenevä suhde hankkimaansa aseeseen, joka näyttää kehittävän omaa tahtoa. Lukuisien katsojille paljastuvien mutta päähenkilöiltä salattujen väärinkäsitysten ketjut saavat traagisia seurauksia, kuten tanskalaisessa Jagtenissa.

Vielä pimeämpää suomalaisen yhteiskunnan kääntöpuolta käsitteli Aku Louhimiehen uusin elokuva Kasipallo, joka kuvasi huumepiirien alamaailmaa vankilasta vapautuvan nuoren äidin (jälleen), häntä otteessaan pitävän rikollisen sekä kahden kovin erilaisen poliisin kautta. Tämäkin elokuva oli ajatuksia herättävä, mutta edelliseen verrattuna suomalaiseksi elokuvaksi kovin amerikkalainen - toimintakohtauksineen ja jopa onnellisine loppuineen, jossa pahat tapetaan ja inhimillisen suhteen asiakkaaseensa kehittänyt poliisi näyttää saavan haluamansa.

Molemmissa elokuvissa on yllättävän paljon yhteisiä teemoja: Nuoren äidin yksinhuoltajuus ja valmiuksien puute selviämiseen kovassa maailmassa. Perheiden pirstaloituminen ja ylipäätään lähimmäisistä huolehtivan perheinstituution tuhoutuminen suomalaisilta ja korvautuminen kylmillä virallisilla suhteilla sosiaalityöntekijöihin ja poliiseihin. Yhteiskunnan järjestämien vuokra-asuntojen persoonaton kolkkous. Muukalaisten kyräily vihamielisin ja vainoharhaisin katsein - sitä katkerammin, mikäli muukalaisilla meneekin paremmin kuin itsellä. Rapautuvan elämänhallinnan ja kylmän holhouksen korvautuminen järjestäytyneen rikollisuuden ja omankädenoikeuden vahvistumisella - sekä ajatusten maailmassa että todellisuudessa.