Kirjat

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Halki Itä-Euroopan

Ivano-Frankivskissa vierähti toinenkin päivä, se kun on niin viehättävä kaupunki. Kirjakaupan yhteydessä olevassa matkamuistomyymälässä kyselimme patrioottisia matkamuistoja ja paikkaa pitävä tyttö hymyili leveästi todeten, että olemme tulleet aivan oikeaan paikkaan. Sitten hän vei meidät takahuoneeseen, joka oli täynnä lippuja, vallankumoustavaraa, kansallismielisiä teepaitoja, mukeja ja muuta materiaalia.

Saimme myös kasan levyjä, jotka sitten tahdittivat pitkää ajomatkaamme Itä-Euroopan halki pohjoiseen. Kansanlauluja, joita kuulin laulettavan jo Karpaateilla kesällä 2009 ja moskoviittistä imperialismia vastaan suunnattuja kieli poskessa tehtyjä rallatuksia, kuten En ole moskali enkä sellaiseksi tule sekä Ah Bandera, ukrainalainen apostoli. Korvaviruksiksi tarttuvat rallatukset pitävät mukavasti virkeänä.

Ajoimme Ivanosta ensin Lviviin, jossa parkkeerasimme Stefanikalle. Siellä on krimiläisiä viinejä myyvä erikoisliike, josta saa maistiaisten jälkeen ostaa viinejä, konjakkeja ja portviinejä kanisteritavarana. On sitten Suomeen tuliaisia - nämä viinit lienevät tuodun Krimiltä ennen miehitystä, joten niiden ostamisella ei toivottavasti tuettu miehitystä. Kävelimme Džohar Dudajevin katua pitkin Ševtšenkon puistokadulle ja sieltä Vapauden puistokadulle, jossa Lvivin oma Maidan oli - Taras Ševtšenkon patsaalla.

Lvivistä jatkoimme Rava-Ruskaan Puolan rajalle ja saavuimme niin EU:n, Naton kuin Schengeninkin alueelle. Lublinin liepeillä käytiin ostoskeskuksessa ja sitten ajettiin Itä-Puolan läpi Białystokiin, jossa yövyttiin. Sieltä sitten eilen Liettuan ja Latvian halki entiseen kotikaupunkiini Tarttoon. Tartto oli hyvin vilkkaassa tilassa, sillä lukuisilla korporaatioilla ja muilla opiskelijajärjestöillä näytti olevan kaupungilla tapahtumia ja sinne oli tulvinut myös suomalaisia teekkareita, koska Tartossa oli jonkinlaiset teknologiamessut. Vanhoista paikoista ainakin Püssirohu kelder, Illegard ja Zavood olivat yhä elossa ja virkeinä.

Kevät on kaikkialla jo pitkällä. Romaniassa lehtimetsät viheriöivät, Virossakin suuri osa puista on jo vihreitä. Liettuan ja Latvian pelloilla näkyi hanhiparvia ja kurkia. Petolintuja näkyi koko matkalla yllättävän vähän - ilahduttava kiljukotka Romaniassa, paljon punajalkahaukkoja Etelä-Bessarabiassa, tavanomaisia hiirihaukkoja ja muutama suohaukka Puolassa ja Baltiassa. Mutta Ukrainaan ja Romaniaan olivat jo saapuneet tervapääskyt, räystäspääskyt ja kirjosiepot, haarapääskyjä näkyi Baltiassa saakka. Kesä on siis kovalla kohinalla tulossa.

Pitkäksi venähtäneen viime yön jälkeen viimeinen jäljellä ollut matkakumppanini jäi vielä Tarttoon, kun taas minä ajoin Tallinnaan, jossa ohjelmassa on nyt mielenkiintoista konferenssia ja huippuasiantuntijoiden kuuntelemista aina sunnuntaihin saakka. Joko sunnuntai-iltana tai maanantaina siirryn lahden yli Suomeen. Uutisia sekä Puolassa että Virossa näyttävät hallitsevan Ukrainan tapahtumat - ja niitä käsitellään huomattavasti asiantuntevammalla ja kriittisemmällä otteella kuin suomalaisissa televisiokeskusteluissa. Venäläisjoukot ja terroristit riehuvat yhä Donbasissa. Venäjän harjoittama terrori-, kiristys- ja pelottelupolitiikka jatkuu. Toivottavasti Ukraina kuitenkin pysyy pystyssä niin, että pääsen vielä palaamaan vapaaseen Ukrainaan.

Itä-Euroopassa huoli Venäjän rankaisemattomasta imperialismista on lisääntynyt. Puolassa on kutsuttu reserviläisiä harjoituksiin ympäri maata ja Virossa kansalaiset ovat oma-aloitteisesti liittyneet sankoin joukoin Kaitseliittoon, joka myös mainosti radiossa maanpuolustustoimintaansa, kutsuen ihmisiä osallistumaan ja tekemään osansa isänmaan suojelemiseksi. Toki Puolalla ja Baltian mailla on myös länsimainen tuki ja turvatakuut takanaan, toisin kuin Suomella, jossa luotetaan mieluummin epäuskottavien latteuksien hokemiseen.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pääsiäistä rajamailla

Pääsiäisen kunniaksi olen tehnyt kierroksen Kiovasta Odessaan, sieltä Etelä-Bessarabian kautta Romanian puolelle Galaţiin ja sitten Länsi-Moldovaa pitkin pohjoiseen, palaten takaisin Ukrainan puolelle Bukovinassa ja jatkaen Galitsiaan. Kyseessä ovat historialliset eurooppalaiset rajamaat, joilla monet imperiumit ovat aikojen saatossa mitelleet voimiaan ja jättäneet jälkensä näiden alueiden geneettiseen, kielelliseen, kulttuuriseen ja uskonnolliseen perimään.

Aloitin ajamalla yhden suomalaisen ja yhden virolaisen kanssa Kiovasta etelään. Pysähdyimme kahville ja lounastamaan Tšerkasyn läänin länsiosassa sijaitsevassa Umanissa, joka on tunnettu merkittävänä juutalaiskeskuksena. Umanissa sijaitsevalle rabbi Nahmanin haudalle tekevät juutalaiset yhäkin pyhiinvaelluksia. Siellä käytiin 1700-luvulla myös kasakoiden kansannousu aluetta hallinnutta puolalaista aatelia vastaan.

Jatkoimme Umanista Odessaan, jonne huhuttiin Venäjän seuraavaa hyökkäystä pääsiäisen aikana. Odessa on vuosisadat ollut monikansallinen satamakaupunki, johon kreikkalaiset, turkkilaiset, juutalaiset, romanialaiset, venäläiset, ukrainalaiset ja saksalaiset ovat jättäneet jälkensä, kuten moni muukin kansallisuus. Noin kolmannes väestöstä puhuu nykyään äidinkielenään venäjää, mikä on saanut monet puhumaan Odessasta "venäläisenä" kaupunkina. Venäläisten ollessa kyseessä kun "venäläisyyteen" ei vaadita venäläistä alkuperää eikä enemmistöä, kuten muiden kansallisuuksien kohdalla vaadittaisiin, vaan venäläiseksi julistetaan milloin mitäkin, missä venäläiset ovat joskus hallineet tai haluaisivat hallita.

Odessa oli jo puhjennut kevään vehreyteen tullessamme ja asettautuessamme paikalliseen loistohotelliin, koska yhdellä meistä oli keino hankkia meille huoneet sieltä erittäin edullisesti. Vieressä olivatkin sopivasti Richelieun patsas ja Potjomkinin portaat, joiden yläpäässä paikallinen Maidan osoittaa mieltään joka päivä Venäjän imperialistisia aikeita vastaan.

Venäjän propagandassa Odessaan on jo julistettu "kansantasavalta", mutta sellaisesta ei näkynyt kaupungissa todellisuudessa jälkeäkään. Odessalaiset liputtivat päinvastoin kaikkialla Ukrainan lipuin maan yhtenäisyyden puolesta. Useammat tapaamamme paikalliset kertoivat meille olevansa venäjänkielisiä ja tukevansa Ukrainan yhtenäisyyttä, vastustaen putinistista imperialismia. Odessaan johtavien teiden varsilla pitkin maakuntaa suojeluskuntalaiset ovat pystyttäneet pieniä tarkkailupisteitä, etteivät Venäjän joukot pääsisi valtaamaan strategisia liikennesolmukohtia huomaamatta. Näillä ihmisillä ei kuitenkaan ole mitään tai korkeintaan kevyttä aseistusta, joten vapaaehtoisvoimin ei kyllä raskaasti aseistettuja miehitysjoukkoja pysäytetä.

Seuraavana päivänä jätimme virolaisen Odessaan ja jatkoimme kahden hengen voimin Etelä-Bessarabian halki Romanian puolelle Galaţiin. Etelä-Bessarabia tunnettiin Osmanivaltakunnan aikana Akkermanin lääninä siellä sijaitsevan historiallisen Akkermanin eli suorana käännöksenä Bilhorodin (Belgorodin) linnan mukaan, jonka linnan mukaan on nimetty myös alueen suurin kaupunki.

Nykyisin Akkermanin lääni eli Bilhorodin alue kuuluu eteläisenä puoliskona Odessan lääniin, johon se liitettiin neuvostovallan aikana. Romanialaisesta Itä-Moldovasta eli Bessarabiasta oli ensin tehty neuvosto-Moldavia, mutta Bessarabian eteläosa ja Pohjois-Bukovina liitettiin Ukrainaan. Molemmat olivat perinteisesti hyvin monietnisiä alueita, eivät erityisen ukrainalaisia, vaikka noilla alueilla paljon slaaveja elikin. Etelä-Bessarabian etniseen kirjoon kuuluu slaavien ja romanialaisten lisäksi paljon muslimitataareja, vanhauskoisia venäläisiä, kristittyjä tataareja eli gagauuseja sekä onpa alueella jäänteinä vielä joitain kreikkalaisia, juutalaisia ja saksalaisia, vaikka nämä ryhmät ovatkin suuresti pienentyneet maastamuuton myötä.

Etelä-Bessarabian maasto on lämmintä Mustanmeren-rannikkoa ja maatalousvaltaista. Peltoja ja viiniviljelmiä, paljon pieniä kyliä ja rannikoilla jonkin verran uneliaita lomakohteita hiekkarantoineen. Ehkäpä tämä alue löydetään vielä jonain päivänä nyt kun Krim on ajautunut Venäjän laittoman miehityksen aiheuttamaan kaaokseen.

Asiaa edesauttaisi tietysti Romanian ja Ukrainan yhteyksien paraneminen. Länsiukrainalaiset pitivät sosialismin aikanakin tiiviit yhteytensä Puolaan, mutta lounaisukrainalaisten yhteydet Saksan liittolaisena aluetta hallinneeseen Romaniaan katkaistiin tietoisesti neuvostopolitiikan ja propagandan avulla. Vähemmistöjä jäi kuitenkin puolin ja toisin ja molemmat omien maidensa rajaseudut hyötyisivät avoimemmista yhteyksistä tällä rajaseudulla. Ukrainalaisten olisi myös hyvä nähdä se edistys, mikä Romaniassa on tapahtunut viimeisten kymmenen vuoden aikana, sillä ei ole niin kovin kauaa siitä, kun Romania oli vielä samanlaisessa tilassa kuin Ukraina nyt. Tosin ilman Venäjän suoria sotilaallisia hyökkäyksiä.

Euroopan suurimmasta kosteikkoalueesta Tonavan suistosta suurin osa sijaitsee Romanian puolella, mutta osa ulottuu Ukrainan puolelle saakka. Alue kuhisee lintuja. Vaikka ehdin niitä havainnoida vain muutamalla pysäkillä, ehdin nähdä useampia kymmeniä ruskosotkia, punapäänarskuja ja punajalkahaukkoja. Izmailin jälkeen eteläistä reittiä pitkin Renistä kuljimme lyhyen matkaa Moldovan tasavallan alueen läpi ja sitten Romanian puolelle.

Galaţiin saapuessamme oli jo pimeää, mutta löysimme mukavan hotellin ja ehdimme ihmetellä, missä kaikki ihmiset olivat, kunnes väkeä alkoi virrata kirkoista kynttilöiden kera. Söimme myöhään yöhön Cajou-nimisessä erinomaisessa ravintolassa, jossa viinikarahvit ja runsaat ateriat eivät maksaneet suomalaisittain juuri mitään. Romanialaiset ovat eräänlaisia Itä-Euroopan italialaisia; puhuvat romaanista kieltä, pitävät hyvästä syömisestä ja juomisesta mutta eivät ole kovin tarkkoja liikennesääntöjen suhteen.

Seuraavana päivänä aamiaisella paikallinen kontaktimme, joka opettaa historiaa Galaţissa ja Bessarabian puolella Cahulissa kampuksia omaavassa Ala-Tonavan yliopistossa, kertoi väen viettäneen yötä kirkoissa yökolmeen saakka. Pääsiäisen vietto näkyi muutenkin kaikkialla sekä Ukrainan että Romanian puolella. Ortodokseille pääsiäinen on ylivoimaisesti vuoden tärkein pyhä. Ihmiset tervehtivät toisiaan todeten "Kristus nousi kuolleista" ja toiset vastasivat siihen "totisesti nousi". Sukulaiset kierretään läpi ja pöydät notkuvat.

Seuraavana päivänä jatkoimme Galaţista pohjoiseen Romanian-puoleista Länsi-Moldovaa pitin, matkustaen valtavan uskonnollisten kohteiden keskittymän keskipaikkeilla sijaitsevaan Târgu Neamţin pikkukaupunkiin. Tuona iltana tutustuimme pikkukaupungin yöelämään, joka osaltamme päättyi Café Paris'ssa, ja seuraavana päivänä lähdimme kiertämään autolla ympäri aluetta sijaitsevia historiallisia luostareita, joita onkin tuolla seudulla kymmeniä. Samaa näyttivät tekevän lukemattomat paikalliset ja muualta maasta tulleet romanialaiset, jotka aiheuttivat pieniä liikennekaaoksia luostarikylien parkkipaikoille.

Saatuamme sielun pelastumisen kannalta riittävän annostuksen luostareita ja kirkkoja yhden pääsiäisen tarpeiksi, jatkoimme lopulta Neamţista pohjoiseen kohti Bukovinaa, pysähdyimme kahvilla Etelä-Bukovinan pääkaupungissa Suceavassa, ja jatkoimme sitten Siretistä rajan yli Ukrainan puolelle Pohjois-Bukovinaan. Tutustuimme siellä sievään ja monietniseen Tšernivtsin kaupunkiin, josta olen aiemmin kirjoittanut blogissani täällä. Söimme kävelykadulla Café Kärntenissä hyvän illallisen ja ajoimme sitten illaksi Galitsian puolelle Ivano-Frankivskiin.

Ivano-Frankivskin perin juurin länsiukrainalainen yliopistokaupunki, josta siitäkin olen kirjoittanut blogissani aiemmin täällätäällä ja täällä, toivotti meidät tervetulleeksi kauniina ja kesäisenä. Tapasimme jo ensimmäisenä iltana vanhoja tuttuja viiden vuoden takaa ja yö venähtikin taas varsin pitkäksi. Babylonia ei näemmä enää ole, mutta sen on korvannut kaksi uutta yökerhoa. Muutenkin ravintolat ja kahvilat ovat menneet uusiksi, mutta muuten Ivano on monin tavoin ennallaan. Täynnä tervehenkistä ukrainalaista kansallismieltä, mutta ei venäläisfasisteille ominaista vihamielisyyttä kaikkia muita kohtaan.

Yksikin vanhempi setä tuli Nezaležnostilla ilmoittamaan meille ilonsa siitä, että olimme kaupungissa vierailulla, ja halusi puhua meille sekaisin englantia, ranskaa, saksaa ja italiaa. Löysimme myös kansallismielisen matkamuistoliikkeen, josta sai kaikkea vallankumouksellisista paidoista ja mukeista ukrainalaiskansalliseen musiikkiin. Nyt tiedetään, mitkä levyt raikaavat autossa huomenna jatkuvalla pitkällä ajomatkalla Ukrainasta Puolan ja Baltian kautta Suomeen.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Hyökkäys Donetskiin ja Luhanskiin

Venäjän viime viikonloppuna alkanut hyökkäys Itä-Ukrainaan kiihtyi tänä viikonloppuna. Venäjän erikoisjoukot ottivat koordinoiduilla salamaoperaatioilla haltuunsa suuren määrän poliisin ja turvallisuuspalvelun rakennuksia, asevarastoja, rautatie- ja maantiesolmukohtia sekä tiedotusvälineiden ja tietoliikenteen yhteyskohtia Donetskin ja Luhanskin lääneissä. Menetelmät, joukot ja aseistus olivat samoja kuin Krimin miehitykseen käytetyt.

Venäläisjoukot valtasivat Donetskin läänin pohjoisosissa sijaitsevien teollisuuskaupunkien Slavjanskin ja Kramatorskin sekä pikkukaupunki Tšervonyi Lymanin poliisiasemat sekä hyökkäsivät Horlivkaan ja Shahtarskiin. Maantieyhteyksiä on katkaistu pystyttämällä Venäjän tunnuksia käyttävien raskaasti aseistettujen bandiittien miehittämiä tiesulkuja. Tietoliikenneyhteydet on katkottu. Sunnuntaihin mennessä ainakin kymmenen kaupunkia näyttäisi olevan olennaisilta osin Venäjän joukkojen miehittämiä.

On selvää, että Venäjän armeija on hyökännyt Krimin lisäksi nyt myös manner-Ukrainaan. Toki Venäjän aiemmatkin sabotaasi- ja subversio-operaatiot eri puolilla Ukrainaa ovat täyttäneet sotatoimien kriteerit. Nyt näyttäisi kuitenkin alkaneen varsinainen miehitysvaihe kahden läänin osalta. Sen sijaan Venäjä ei yrityksistä huolimatta onnistunut kapinaliikkeiden nostatuksessa samanaikaisesti muissa kohteissa, kuten Odessassa, Mykolajivissa, Hersonissa, Dnipropetrovskissa ja Zaporižžjassa. Harkovassa Ukrainan hallitus onnistui palauttamaan järjestyksen ja siellä tavalliset harkovalaiset uskaltautuivatkin eilen keskusaukion täydeltä osoittamaan tukeaan yhtenäiselle Ukrainalle.

Venäjän joukkojen ja heidän tukenaan olevien ekstremistien ja bandiittien haltuunsa ottamilla alueilla on terrori ryöstäytynyt valloilleen. Ukrainaa tukevia rauhanomaisia aktivisteja ja ukrainalaisia toimittajia on hakattu, uhkailtu ja kadonnut. Tunnettujen laillista järjestystä tukevien donbasilaisten autoja on tuikattu tuleen. Venäläiset bandiitit ja terroristit ovat ammuskelleet ja uhanneet räjäyttää panttivangeiksi ottamiaan paikallisia ihmisiä.

Terrorin tarkoituksena on pelotella venäjänkielisten itäukrainalaisten suuri passiivinen enemmistö pysymään passiivisina ja hiljaa. Silloin muutama tuhat raskaasti aseistettua, aggressiivista ja väkivaltaa kaihtamatonta venäläismielistä ekstremistiä rajan takaa tulleine ammattimaisine vahvistuksineen pystyvät helposti hallitsemaan katuja ja yleistä mielipidettä. Luultavasti länsimaiset toimittajat päästetään paikalle vasta, kun hyödyllisiä hölmöjä varten on rakennettu riittävä lavastus avainpaikoissa olevine maksettuine lausunnonantajineen ja "Venäjää kannattavine mielenosoittajineen". Tällä tavoin voidaan luoda ainakin omalle yleisölle se kuva, että donetskilaiset ja luhanskilaiset kannattaisivat tai vähintään hyväksyisivät Venäjään liittämisen, vaikka vasta hiljattain maaliskuussa tehdyt mielipidemittaukset todistivat päinvastaista.

Miksi Venäjä odotteli viikon ennen kuin kiihdytti Itä-Ukrainan operaatiota? Luultavasti syynä oli varautuminen länsimaiden toimenpiteisiin. Kun Venäjä havaitsi, etteivät länsimaat varaudu millään tavoin tukemaan Ukrainaa sotilaallisesti tai edes kalustollisesti, hyökkäystä jatkettiin. Venäjä keskittyy nyt Donetskin ja Luhanskin maakuntiin, mutta Slavjansk on solmukohta, josta käsin voi hyökätä sekä pohjoiseen Harkovaan että länteen Dnipropetrovskiin ja Zaporižžjaan. Venäjän propagandasta päätellen tähtäimessä on - mikäli pysäyttämiseen kykenevää voimaa tai sen uhkaa ei tule vastaan - 1800-luvulla Potjomkinin kulissipolitiikan avulla hahmoteltu "Uusi-Venäjä" (Novorossija), johon liitettäisiin koko Mustanmeren rannikko Mariupolista Odessaan. Odessan läänistä käsin olisi sitten kätevää tukea jo käynnistettyä Moldovan epävakauttamista.

Ukrainan presidentti Turtšynov kutsui koolle kansallisen turvallisuusneuvoston hätäistunnon lauantai-iltana. Jo aiemmin lauantaina sekä sisäministeri Avakov että puolustusvoimain varakomentaja Kabanenko olivat julkisuuteen antamissaan lausunnoissa kutsuneet Donetskin ja Luhanskin tapahtumia Venäjän hyökkäykseksi.

Ukrainan hallitus on kuitenkin tehnyt virheen osoittaessaan heikkoutta ja päättämättömyyttä aggression edessä sekä läntisten neuvojiensa ohjeiden mukaan ojennellessaan sovinnon kättä viholliselle, joka on jo miehittänyt Krimin ja ottamassa paraikaa haltuunsa itäisiä provinsseja. Esimerkiksi pääministeri Jatsenjukin donetskilaisille antama lupaus, että hallituksen aloittama hallinnon desentralisaatio-ohjelma toisi enemmän itsehallintoa alueille, oli muuten hyvä idea, mutta tapahtui nyt aivan väärään aikaan. Nyt se nimittäin antoi vaikutelman, että rikollinen kiristys kannatti, ja että tämä (jo yli kuukausi sitten hahmoteltu) myönnytys olisi ollut Venäjän operaatioiden ansiota.

Kun vastassa on röyhkeitä roistoja, jokainen heikkouden osoitus vain yllyttää kahmimaan enemmän ja entistä röyhkeämmin. Siksi mielistelypolitiikalla ei ole oikeastaan koskaan saavutettu Venäjän kanssa menestystä, yrittipä sitä sitten uhanalainen rajamaa tai Atlantin takainen suurvalta.

Venäjä on nyt tekemässä länsimaalaisille samoja temppuja kuin Syyriassa: se viivyttää länsimaiden reaktioita vilpillisellä pelillään, lykkäämällä neuvotteluita viikolla eteenpäin, jotta olisi siihen mennessä ehtinyt ottaa mahdollisimman paljon hallintaansa, kun samalla kiistää Itä-Ukrainassa operoivien erikoisjoukkojen olevan sen omia. Kuten Krimillä, nytkin on täysin ilmeistä, että joukot ovat venäläisiä erikoisjoukkoja, mutta samat vaikuttaja-agentit ja hyödylliset hölmöt vakuuttelevat meille taas länsimedioissa, että eihän Venäjä nyt voisi haluta puuttua Itä-Ukrainaan. (Venäjä on puuttunut sinne nyt jo vuosien ajan, ja viimeiset kuukaudet myös sotilaallisesti.)

Kun vastassa on paatuneita valehtelijoita, on heikkoutta lähteä mukaan valheiden peliin. Venäjän valheet on päinvastoin paljastettava ja Putinin on menetettävä kasvonsa, mikäli halutaan päästä johonkin rauhanomaiseen neuvottelutulokseen. Muutenhan tätä peliä voi jatkaa loputtomiin - tavalla, jota ainakin yksi suomalainen asiantuntija on osuvasti kuvannut täällä.

Ennustan siis, että tulemme näkemään tilanteen eskalaation. Ukrainalaisilla on kaksi vaihtoehtoa: joko Georgian kohtalo tai Krimin kohtalo. Jos he ryhtyvät voimatoimin palauttamaan järjestystä, Venäjä julistaa venäjänkielisten olevan ukrainalaisen fasismin uhan alla ja lähettää rajan yli raskaan kalustonsa, joita se tulee kutsumaan "rauhanturvaajiksi" ja edelleen kiistämään, että kyseessä olisi Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Monet länsimaalaiset hyödylliset idiootit uskovat tämän tai jos eivät usko niin kuitenkin omista syistään toistelevat Venäjän propagandaa. Niin he tekivät myös Georgian kohdalla Venäjän hyökätessä sinne samoin metodein ja yhtä valheellisella propagandalla kuin nyt Ukrainaan.

Jos taas ukrainalaiset eivät vastaa riittävällä voimalla, Venäjä miehittää alueen toisensa jälkeen, kohdaten vain yksityisten kansalaisten organisoimaa vastarintaa. Suurin osa väestöstä varsinkin Itä- ja Etelä-Ukrainassa on passiivista ja peloissaan. Suojeluskuntaliike on alkutekijöissään eikä siitä vielä ole keppeineen ja pamppuineen minkäänlaista vastusta raskaasti aseistetuille ja suojaliivitetyille spetsnazeille. Hallituksen toimettomuus vakuuttaa monia - erityisesti neuvostomentaliteetin linnakkeissa kuten miliisissä ja SBU:ssa - joko olemaan tekemättä töitään tai suorastaan loikkaamaan oletetun voittajan puolelle.

Kiovassa, Keski- ja Länsi-Ukrainassa maanpuolustushenki on paljon kovempi, mutta niissäkin vallitsee sama nurkkakuntaisuus kuin idässä, eli ihmiset välittävät ensisijaisesti omasta kotipaikkakunnastaan eivätkä ole halukkaita lähtemään puolustamaan toisella puolella maata olevaa aluetta. Hallituksen ja puolustusvoimain tulisi nyt ottaa asiassa aloitteellisuus ja johto, ja ulkovaltojen pitäisi antaa heille selkeä selkänoja, koska sitten Ukrainan nuorista miehistä ja vähän vanhemmistakin kyllä löytyisi tarmoa ja rohkeutta.

*      *      *

Se sodasta tällä kertaa. Tänä vuonna useimmat kirkkokunnat tuntuvat viettävän pääsiäistä samaan aikaan. On palmusunnuntai ja Kiovassa väki on viettänyt aamupäivän ja pitkälle iltapäivään kirkoissa. Ukrainalaiset ovat uskonnollista väkeä. Koska Ukraina on nyt menettänyt suurimman osan palmuistaan (Krimillä ne kasvavat), väki kanniskelee mukanaan pajunvitsoista koottuja kimppuja. Minun ovellani ei ole käynyt virpojia, joten ehkä se ei täällä ole tapana. Noidiksi pukeutuminen voisikin olla liian pakanallista menoa täkäläisen kristillisyyden makuun. Varsin vähän täällä muutenkin on suomalaistyylistä kaupallista pääsiäispupuhömppää. Pääsiäinen on ortodokseille vuoden tärkein kristillinen pyhä ja se pidetään nimenomaan kristillisenä.

Se, mihin olen pettynyt (sodan lisäksi), on kolea sää. Oikeastaan koko viime viikko oli inhottavan kylmää ja tänään sama jatkuu. Se ei houkuttele käyskentelemään Dneprin varsille muuttolintuja etsimään. Rastaita, peippoja ja mustaleppälintuja on kuitenkin kaupunkiin jo saapunut. Jos hyvin käy niin pitkänäperjantaina voin aloittaa etukäteen varatun lomani. Tie kutsuu. Pitää varmaankin ohjata auton keula tiukasti länsikurssille, jottei tule vastaan venäläisiä tankkeja.

Viimeisimmät kirjoitukseni Ukrainasta - aina Ukrainan vallankumouksen loppuvaiheen kuvaavasta kirjoituksesta alkaen - ovat saaneet poikkeuksellisen paljon lukijoita, koska niitä on jaettu erilaisille somesivustoille. Hauskaa jos ihmiset ovat kokeneet kirjoitukseni hyödyllisiksi ja informatiivisiksi. Saamaani palautteeseen viitaten muistutan kuitenkin, että tämä blogi on edelleenkin yksityishenkilön yksityinen blogi, joka on ensisijaisesti tarkoitettu oman Suomessa ja maailmalla olevan tuttavapiirini luettavaksi. Se ei ole tarkoitettu väittelyn avaukseksi Kremlin propagandaa levittävien trollien ja monenmoisten ääriaatteiden fanaattisten seuraajien kanssa.

Jos olet tuntematon ja koet tästä blogista löytäneesi helmen, niin seuraa kaikessa rauhassa, ja kommentoidakin saa. Mieti kuitenkin pari kertaa, haluatko varmasti heittää tämän helmesi sikolättiin, jollekin Verkkomedian ja Safkan hörhöjen riehuntafoorumille. Siellä kun ei yleensä ole halua kehittää omia näkemyksiä, vaan ainoastaan julistaa propagandaa. Jos taas et pidä tästä blogista ja se saa verenpaineesi kohoamaan, kehotan hakeutumaan muualle ja jättämään kirjoitukseni vastedes lukematta. Netti on täynnä kaikenlaista ja valikointi on luvallista.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Harkovan haamut

Venäjä käynnisti seuraavan toimintavaiheen hyökkäyksessään Ukrainaan. Viikonloppuna ulkomailta käsin tuetut ja organisoidut venäläiset ääriliikkeet käynnistivät Ukrainan kolmessa itäisimmässä maakunnassa Harkovassa, Donetskissa ja Luhanskissa väkivaltaisia mellakoita. Mellakoitsijat hakkasivat Ukrainan yhtenäisyyden puolesta rauhanomaisesti mieltä osoittaneita aktivisteja, vandalisoivat rakennuksia ja valtasivat maakuntahallintotalot sekä Luhanskissa turvallisuuspalvelun rakennuksen, josta varastivat suuria määriä aseita. Myös eteläukrainalaisessa Mykolajivissa venäläismieliset provokaattorit riehuivat viime yönä, mutta siellä paikalliset Maidanin tukijat onnistuivat karkottamaan heidät hallintorakennuksilta.

Osan riehujista kokosi kourallinen ukrainanvenäläisiä ääriliikkeitä - yleensä luonteeltaan joko fasistisia tai neuvostonostalgisia ja kannatukseltaan marginaalisia. Osa taas tuli todennäköisesti täydennyksinä naapurimaan puolelta. Harkovassa kaupungin paikallismaantieteestä ilmeisen pihalla olleet nahkatakkimiehet rynnivät hyökkäämään oopperatalolle ja teatteriin, koska luulivat niitä kaupungintaloksi ja maakuntahallinnoksi. Donetskissa osa hyökkääjistä oli unohtanut ylleen Venäjän maahanlaskujoukkojen kamppeita. Linja-autollinen hampaisiin asti aseistautuneita sotilaallisen näköisiä tyyppejä bongattiin kansalaisbloggarien toimesta lentokentän lähellä.

Kun aseistetut ekstremistit olivat vallanneet hallintorakennukset, he julistivat perustetuiksi "kansantasavallat" kussakin provinssissa ja ilmoittivat toukokuussa pidettävän kansanäänestykset niiden liittämiseksi Venäjään. Jos Ukraina puuttuisi asiaan, Venäjän armeija vyöryisi tankeilla 30 kilometrin päästä rajan takaa. Riehujat apinoivat kaikin tavoin ukrainalaisten aktivistien toimintatapoja, pystyttäen barrikadeja, käyttäen metallikilpiä ja hoilaten Venäjän kansallislaulua. Maidanistien moraalisista periaatteista näillä bandiiteilla ei kuitenkaan ollut tietoakaan: he hakkasivat ja nöyryyttivät kiinni saamiaan laillisen järjestyksen kannattajia ja levittivät hävitystä valtaamiinsa julkisiin rakennuksiin.

Ukrainan viranomaiset ryhtyivät tietysti yrityksiin palauttaa järjestys, vaikka Venäjä uhkailikin voimatoimilla, mikäli viranomaiset käyttäisivät voimaa. Turvallisuuspalvelun talo Luhanskissa saatiin vallattua takaisin ja samoin Harkovassa vallattu lääninhallinto. Ukrainan hallitus kutsui järjestystoimiaan "terrorisminvastaiseksi operaatioksi", mikä oli ehkä hieman liioittelua, sillä lopulta kelpo pamput ja riittävän ylivoiman tuominen paikalle taltuttivat talonvaltaajat, joita pidätettiin.

Kuulemma venäläisiä erikoisjoukkojen miehiä on myös saatu pidätettyä, mutta on epäselvää, olivatko he hallintorakennuksista pidätettyjen joukossa vai muualla kiinni saatuja provokaattoreita. Erilaisia salahankkeita valmistelleita Venäjän desantteja, diversantteja ja muita agenttejahan on saatu kiinni yksittäin ja pienissä ryhmissä viikosta toiseen. Tätä kirjoittaessani vakaus on ilmeisesti toistaiseksi palautettu Harkovaan, mutta Donetskissa ja Luhanskissa venäläiset bandiitit pitävät yhä hallussaan hallintorakennuksia, ollen aseistautuneita ja kieltäytyen poistumasta. He ovat tiettävästi myös ottaneet kymmeniä panttivankeja ja miinoittaneet rakennuksia, mitä voi pitää siirtymisenä terrorismiin.

Ukrainan viranomaiset ovat siepanneet radiosanomia, joissa yksi komentokeskus ohjasi kaikkia Itä-Ukrainan väkivaltaisuuksia. Harkovassa pidätysten yhteydessä saatiin yhden mellakoitsijan kalenteri, johon oli kirjattu ranskalaisin viivoin, mitä joukkojen piti Ukrainassa tekemän:
1. Julistettava hallitus laittomaksi. 2. Vietävä pohja vaaleilta. 3. Järjestettävä kansanäänestys. 4. Valtion budjetti federalisoitava. 5. Venäjä toiseksi viralliseksi kieleksi. 6. Järjestettävä nuorisolle militaristis-patrioottista koulutusta. 7. Liityttävä tulliliittoon. 8. Vaihdettava vallassa olijat kaikilla tasoilla.
Vaikuttaa siltä, että joku on ennen operaatiota briiffannut nahkatakkimiehet siitä, mikä "Harkovan kansantasavallan" tarkoitus on. Muistilista kuvastanee lähinnä sitä, etteivät likaisen työn tekijät ole kovin selvillä siitä, mitä asiaa teoillaan puolustavat. Sama näkyi joulukuussa ns. Anti-Maidanin mielenosoittajien kohdalla, jotka oli kerätty Kiovaan maksusta ja painostamalla silloisia valtaapitäviä tukemaan. Niitä ihmisiä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutta joku siitä maksoi ja käskyjä oli toteltava.

Joku vuoti Youtubeen myös videon, jossa putinismin ylipappi Aleksandr Dugin jakelee julistavaan sävyynsä ohjeita kotiarestissa istuvan venäläisen äärijärjestön, "Donbasin kansanmiliisin", johtajan Pavel Gubarjovin vaimolle, ilmeisesti jaettavaksi evästyksinä alueella mobilisoitaville viidensille kolonnille. Dugin on venäläinen äärikansallismielinen deržavnikki ja eurasianismin ideologinen isä. Hänen ajatuksiinsa pohjautuu Putinin tavoite perustaa imperiumi uudelleen Euraasian unionin nimellä vuonna 2015. Tulliliitto, johon Venäjä on toistaiseksi liittänyt Valko-Venäjän ja Kazakstanin ja painostanut Armenialta liittymislupauksen, on tarkoitettu Euraasian unionin esiasteeksi. Englanniksi Duginista voi lukea täältä ja täältä.

Dugin on vain yksi niistä venäläisfasistisen imperialismin edustajista, joiden ideologista ohjelmaa Putinin ympärilleen kokoama silovikkihallinto on viimeiset neljätoista vuotta toteuttanut - alkuun peitellymmin, sittemmin yhä peittelemättömämmin ja röyhkeämmin. Toinen Putinin hovi-ideologiksi usein mainittu nimi on 1900-luvun alkupuoliskolla vaikuttanut Ivan Iljin. Henkilökohtaisesti en usko kauan sitten kuolleen Iljinin kiihkokristillisen ajattelun vaikuttavan Putinin nykyregiimin ideologiassa lainkaan yhtä paljon kuin Duginin ajatusten, joissa pseudokristillisen uskonnollinen mystiikka on pikemminkin kaapuna tiukkaan hierarkkisuuteen valjastetulle imperialismille.

Duginkin lienee ainakin alkuaikojensa kirjoittelun osalta aivan liian esoteerinen Putinin kyynisten tšekistien makuun. Hänen jonkinlaisena pääteoksenaan pidetty Osnovy geopolitiki, jossa hahmotellaan muiden maiden muassa myös Suomen liittämistä takaisin Venäjän imperiumiin, on kuitenkin ollut putinilaisen voimakoneiston suosikkilukemistoa nyt parinkymmenen vuoden ajan. Putinin Venäjän ekspansiopolitiikka seuraa jotakuinkin tarkasti Duginin hahmottelemilla linjoilla. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että Duginin opit on valjastettu sopivaksi mystis-imperialistiseksi valtioaatteeksi KGB:n upseereista muodostuvan eliitin alastomien valtapyyteiden palvelemiseen.

Venäläisillä ääriajattelijoilla on monia eroja, mutta niin Panarin, Prohanov, Glazjev, Surkov, Kolarov, Rogozin, Setšin kuin Kiseljovkin - ja nimilistaa voisi nykyregiimiä tutkiessa pidentää varsin paljon - ovat ydinasioissa ideologisesti yhtä mieltä. Heidän isovenäläisen imperialisminsa tärkeimpiä päämääriä ovat valtion sisäinen autoritarismi ja ulkoinen ekspansionismi. Näihin kahteen tavoitteeseen Putinin politiikka voidaan palauttaa, ja siinä ei pitäisi olla mitään hämmentävää eikä vaikeasti ymmärrettävää, sillä kyse on imperiumin ikivanhoista perinteistä.

Itsevaltius voidaan säilyttää vain sortokoneistolla. Sortokoneisto voidaan rahoittaa vain korporatistisella talouselämän hallinnalla. Lisäresurssien saamiseksi ja imperiaalisen illuusion ylläpitämiseksi on valloitettava jatkuvasti lisää muiden maiden alueita, sillä imperiumi on aina sodassa ja sen johtajan täytyy lakkaamatta voittaa. Voittaminen on tietysti helpointa hyökkäämällä aina pienempiä vastaan - johtavia länsivaltoja vastaan Venäjä ei ole koskaan hyökännyt suoraan, ainoastaan salaisen sodan, subversion ja monenmoisen selkäänpuukotuksen keinoin.

Yksinvaltiutta ja imperialistista ekspansiota perusteltiin tsaarinaikana uskonnollisella missiolla ortodoksisen kristinuskon puolesta. Keisarikunnan lopulla niitä perusteltiin panslavismilla, jonka myötä Venäjän monikansallinen imperiumi astui etnisen nationalismin vaaralliseen miinakenttään ja tuhoutui sen seurauksena. Sitten seurasi totalitaristinen kokeilu, jossa samoja tavoitteita - yksinvaltiutta ja ekspansiota - perusteltiin kommunistisella maailmanvallankumouksella. Eräänlainen punaisen lohikäärmeen uskonto sekin.

Nyt vuorossa näyttää sitten olevan peto, jonka luultiin kuolleen, mutta jonka kuolinhaava parani. Venäjä yrittää nimittäin uudelleen perustaa ekspansionsa ja yksinvaltiutensa nationalismin varaan. Panslavismi on palannut vahvaksi osaksi Venäjän suorastaan hysteerisesti maailmalle markkinoimaa propagandaa, vaikka juuri monet slaavit - ukrainalaisista puolalaisiin, tšekkeihin ja slovakkeihin - näyttävät olevan sille kaikkein allergisimpia. Toissa vuosisadalla panslavistinen Venäjä kylvi joukkomurhillaan ja provokaatioillaan Balkanin ja Kaukasian sotien sekä lopulta modernin kansanmurhaamisen siemenet.

Oikeastaan putinilainen nationalistinen imperialismi on kehittynyt vielä perinteistä panslavismia synkempään suuntaan, alkaen muistuttaa yhä enemmän viime vuosisadan totalitarismeja, joissa kansanmurhaaminen vietiin teollisiin mittasuhteisiin. Monet ovat jo ehtineet verrata Putinin politiikkaa Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa Hitlerin politiikkaan Itävallassa, Tšekkoslovakiassa ja Puolassa. Jos Hitler-vertaukset tuntuvat liian järkyttäviltä ollakseen soveliaita, kannattaa vilkaista, millä tavoin Kremlin ihmisoikeusedustaja Andranik Migranjan äityi kehumaan Hitleriä, hyökätessään Putinia arvostellutta tunnettua venäläistä historioitsijaa Andrei Zubovia vastaan.

Kuulun niihin, jotka Jeltsinin aikana näkivät Venäjässä suuren toivon paremmasta. En koskaan ole hyväksynyt ajattelutapaa, että jokin maa tai kansakunta olisi ikiaikaisesti tuomittu tietynlaiseen valtiomalliin historiansa saati kulttuurinsa perusteella. Jeltsinin hallinnon 90-luvun alkupuoliskolla ottamat haparoivat askeleet eurooppalaisen demokratian ja avoimen yhteiskunnan suuntaan vain sattuivat taloudellisesti hyvin epäonnekkaaseen aikaan. Maailmanhistorian kyynisimpiin kuuluva instituutio, joka kylmän sodan aikana juurtui mieliimme kolmikirjaimisella yhdistelmällä, käytti suhdanteita ja keinottelua häikäilemättä hyväkseen murtaakseen Venäjän ja venäläisten turvallisuuden ja vakauden tunteen sekä kaapatakseen vallan. He olivat siinä epäonnistuneet aiemmin (Janajevin juntan kaatuessa), mutta onnistuivat lopulta vuonna 1999.

Koko 2000-luku onkin sitten ollut KGB:n restauraation aikaa. Kaikki, joilla Venäjän politiikassa tai talouselämässä on valtaa, tulevat joko itse turvallisuuspalveluista tai ovat turvallisuuspalvelujen liekanarussa toimivia oligarkkeja, älykköjä tai muita sätkynukkeja. Lilia Shevtsova on analysoinut asiaa syvällisesti. Venäjä ei ole vielä yhtä totalitäärinen kuin natsi-Saksa tai Neuvostoliitto, mutta olisi virhe olla näkemättä, mihin suuntaan se on menossa.

Yksi kerrallaan putinilainen Venäjä on poiminut valtakuntansa historiasta sen pahimmat piirteet: Tsaarinajan imperialismi ja neuvostoajan ideologinen missio on risteytetty uuteen kansalliskiihkoiseen muotoon, joka erittäin suuressa määrin vastaa sitä, miksi fasismi on toisen maailmansodan jälkeisessä politologiassa määritelty. Alkuperäisen italialaisen fascismin ajatus valtion rautanyrkistä, joka puristaa tiukassa otteessaan korporaatioita, elinkeinoelämää, tiedotusvälineitä ja vieläpä kulttuuriakin, toteutuu mitä suurimmassa määrin Putinin Venäjällä.

Putinia olisikin vuosikymmen sitten voinut luonnehtia Venäjän Mussoliniksi - Tšetšenian, Dagestanin, Georgian, Transnistrian, Karabahin ja Tadžikistanin sotaretket olisivat vastanneet fasistisen Italian "pieniä voitokkaita sotia" Albaniaa ja Abessiniaa vastaan. Syyriassa toistuivat Abessiniassa nähdyt kemiallisten aseiden kauhut aseettomia siviilejä vastaan. Mussolinilainen glooria ei kuitenkaan ole Putinille riittänyt, vaan hän on alkanut astua yhä enemmän Hitlerin jalanjälkiin. Tai tuoreempaa esimerkkiä käyttääksemme: Slobodan Miloševićin.

Tuolla tiellä pienet voitokkaat sodat eivät ole enää pelkkiä perinteisiä imperialistisia siirtomaasotia vaan anschlussien ja lebensraumien seuratessa toistaan jättävät yhä rumempia verijälkiä. Tuolla tiellä kansallismielinen uho ei ole enää vain menneen imperiumin nostalgista haikailua - kuten roomalaisaikoja muistelleella Mussolinilla - vaan siihen hiipivät patologiset vainoharhat ja "lopullisen ratkaisun" synkät varjot.

Venäläisestä fasismista tekee erityisen vaarallista se, että sitä toteuttamaan on valjastettu Putinin alkuperäisen uskonnon, tšekismin, epäjumala - tuo kauhua herättävä kolmikirjaiminen instituutio, jonka miekan ja kilven päälle on nyt punatähden sijaan sijoitettu lohikäärme ja arkkienkeli. Tšeka eli KGB, Putinin institutionaalisen uskollisuuden tyyssija, on kuitenkin kylmän kyyninen orgaani, jonka tavoitteena on vallanpitäjien pitäminen vallassa keinoja kaihtamatta. Aiemmin ohranan piti olla uskollinen tsaarille, sittemmin puolueelle. Nyt rengit ovat kuitenkin nousseet valtaan. Bisnestsaarit, papit ja puolueet joutuvat nyt kumartamaan KGB:tä, ottamaan sen kummisediltä suojeluksensa.

Kyseisen instituution kyyniset toimintatavat huomioiden ei ole ollenkaan outoa, että se veljeilee järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. On merkittävää huomata, että Venäjän valtaannostamat vasallit ja käskynhaltijat vallatuilla alueilla ovat alun perin hankkineet kannuksensa juuri mafian palveluksessa. Tällaisesta hallitsemisesta ovat ortodoksimystikkojen romanttisissa haaveissa heiluvat ritarit ja soturimunkit hyveineen hyvin kaukana. Mafia ylläpitää kyllä mielellään valheellisia kunniakulisseja, mutta todellisuudessa juonittelee, pettää ja valehtelee aina minkä ehtii. Kun liikekumppani on saanut luodin takaraivoonsa tai tikarin selkäänsä, möhömahaiset mafiosot nauraa röhöttävät ja kumoavat vodkašotteja päästellen samalla suistaan ilmoille alamaailmalle ominaisia kauhistuksia ja pilkkasanoja. Kovuuden ja pahuuden ihannointi on yhteistä mafiosoille ja tšekisteille.

Samanlaisia valtaan nousseita rikollisia olivat myös Saksan natsit. Ei ole sattumaa, että uskollisesti suursaksalaista imperialismia ja autoritarismia palvelleet preussilaiset aatelisupseerit lopulta ryhtyivät salaliittoon Hitleriä vastaan. Ihmiskunnan ja Saksan kansan epäonneksi he epäonnistuivat siinä. Venäjällä ritarilliset elitistivoimat ovat kuitenkin heikkoja tai puuttuvat, koska neuvostojärjestelmä teki varsin totaalista tuhoa vanhojen eliittien keskuudessa. Nykyiset vallanpitäjät ovat samanlaisia katkeria nousukkaita kuin saksalaiset kansallissosialistit tai tyypilliset mafiosot. Heillä on rahaa ja valtaa, he esittelevät mielellään kalliita lelujaan, mutta liituraita ei kykene tekemään moukkamaisesta plebeijistä jalosyntyistä patriisia. He tietävät sen alitajuisesti koko ajan, kokevat siitä selittämätöntä alemmuudentuntoa ja kostavat koko maailmalle.

Kulttuurin ja tieteiden puolelta ehkä löytyisi ritarillisempaa eliittiä. Näillä ihmisillä ei kuitenkaan ole aseita eikä usein edes poliittisia ambitioita. Jos sellaisia on, ne on terveellisempää pitää nyky-Venäjällä piilossa. Jotkut tuntemani venäläiset näkevät ritarillisuuden merkkejä blogistista oppositiojohtajaksi ponnistaneessa Navalnyissa. Itse olen enemmän šakkimestari Kasparovin tai suosikkikirjailijani Akuninin kannalla. Joskus 90-luvun lopussa olisi ehkä Tšetšeniaan rauhansopimuksen saaneella suositulla kenraali Lebedillä ollut mahdollisuuksia, mutta hän kuoli mystisessä helikopterionnettomuudessa. Mystiset onnettomuudet ja myrkytykset ovat sangen yleisiä KGB:n tielle asettuvien keskuudessa.

Länsimaalaiset eivät ymmärrä Venäjän nykyhallinnon fasistista luonnetta, koska eivät ymmärrä mitä fasismi on. Heillä on fasismista Hollywoodin luoma kuva: ylimaallisen sadistisia monokkelipäisiä univormufetisistejä ja pahuuttaan hekottelevia seonneita tiedemiehiä, jotka kaikki puhuvat vain saksalaisella aksentilla. Fasismin oletetaan olevan jotain tästä maailmasta ulkopuolista, demonisoitua pahuutta, jolla ei voi olla mitään yhtymäkohtia nykymaailmaan. Ei koskaan enää, niinhän. Liittoutuneiden propaganda iskosti tuon fasismikuvan sodan jälkeen tehokkaasti jälkipolviin.

Ikävä kyllä todellisuudessa fasismi oli banaalia, rujoa ja arkista. Sen massapropaganda sai miljoonat lietsottua joukkohysteriaan, uskomaan juutalaisten pankkiirien salaliittoihin sekä johtajan suureen tehtävään. Osa intelligentsiasta ei ottanut natseja vakavasti; he olivat pellejä ja marginaalihahmoja - kunnes olivat yhtäkkiä vallassa ohjelmaansa toteuttamassa, johon siihenkään ei haluttu uskoa. Osa intelligentsiasta taas lähti täysillä mukaan, vakavissaan ja kiiluvin silmin puolustamaan uuden ajan aatetta kaikenlaiselta vähättelyltä ja arvostelulta. Heidän mielissään kansallinen etu ja kansallissosialistien etu muuttuivat samaksi asiaksi.

Todellisen fasismin uho ja väkivalta myös koskivat tavallisia ihmisiä eivätkä jääneet näytösluontoisiin marsseihin. Fasistien vastustajat yleensä murhattiin. Vähintäänkin heidän maineensa tuhottiin häikäilemättömillä valheilla ja kompromaatilla, joita propagandalehdet työstivät. Naapurimaat joutuivat ensin propagandasodan, sitten provokaatioiden ja tahallisen epävakauttamisen uhreiksi, lopulta hyökkäyksen, miehityksen, putipuhtaiksi ryöstämisen ja joidenkin väestöryhmien osalta kansanmurhan kohteiksi. Historiaa keksittiin uusiksi ja karttoja piirreltiin vastaamaan uusia fiktioita. Ihmisiä alettiin kyyditä leireille ja tappaa teollisesti, mikäli heidän olemassaolonsa soti suuren unelman fiktiota vastaan.

Hitler ja Milošević jatkoivat tasan niin kauan kunnes heidät pysäytettiin. Siihen tarvittiin lopulta sota. Voidaan kysyä, olisiko sota voitu välttää, jos heille olisi asetettu rajat aiemmin. Jos Chamberlain ei olisi alkanut houria rauhasta meidän ajaksemme tai Clinton ylistää Miloševićiä mieheksi, joka voi tuoda vakauden "etnisesti sekavalle Balkanille". Voidaan kysyä, missä vaiheessa Putinille kannattaisi asettaa rajat, koska emme selvästikään Ukrainassa ole saamassa rauhaa meidän ajaksemme.

Harkovassa kummittelee tänä päivänä pahempi mörkö kuin siellä syntyneen Eugen Schaumanin haamu; pahempi kuin arolta ajoittain nouseva Iivana Julman haamu kuolleiden kasakoiden ratsuväen kärjessä. Nyt nostavat päätään samanlaiset haamut, jotka kaivautuivat esiin sata vuotta sitten Venäjällä sekä 75 vuotta sitten Saksassa. Edellisillä kerroilla Eurooppa syöksi itsensä tuhoon ja nousi sitten jumalhämärän kautta rampana uudelleen jaloilleen. Olemme niistäkin kauhuista selvinneet, mutta olemmeko oppineet mitään?