Lintujen kokouksista

Dara Janglanin luontopolulta - tai oikeammin kuivasta puronuomasta, jota polun asemesta seurasin, koska oli viikonloppu ja polulla oli aivan liikaa jengiä - löytyi sinikurkkusieppo, kaunis sininen ja oranssirintainen sinisieppolaji, joka on Margallakukkuloilla kesävieras. Metsänvartijain puutarhan liepeillä oli useampia viitakerttusia, joka on tähän aikaan vuodesta yleinen läpimuuttaja Islamabadissa.

Odottelin myös pimeään saakka yölintujen varalta ja pian pimeän langettua pitkäpyrstökehrääjä alkoikin taas lonksuttaa tutulla alueella pyhäkön ja metsänvartijain majan takamaastossa. Pöllösiä ei kuulunut eikä yleistä brahmanpöllöäkään, vaikka jälkimmäisen näin samana iltana matkalla takaisin asuinalueelleni.

Rawaljärven itäpäässäkin piti käydä uudemmiten, koska edelliskerralla siellä oli niin paljon hyviä lintuja. Ja oli tälläkin kertaa. Kokonaan uutena lajina Pakistanin listoilleni tuli valkosiipitiira - komea pesimäpukuinen yksilö, joka oli kymmenien valkoposkitiirojen joukossa. Lisäksi vesipääskyjä oli jälleen, tällä kertaa kokonaista kuusi saapui rantaveteen auringon jo painuessa. Mustavikloja kahlaili iso parvi, taisi olla tällä kertaa yleisin viklo.

Myös sorsia oli yllättävästi varsin suuri esiintymä, vaikka ollaan jo kuumassa kesäsäässä. Suurin osa oli tällä kertaa heinätaveja, mutta joukossa lapa- ja jouhisorsaa, haapanaa ja punasotkaa. Ruostesorsat olivat jatkaneet matkaansa, mutta yksinäinen merihanhi oli yhä paikalla. Se saattaa olla jotenkin siipirikkoinen tai heikkokuntoinen, kun on jäänyt noin pitkäksi aikaa jälkeen kauan sitten pohjoiseen muuttaneista lajitovereistaan.

Pronssi-iibiksiä oli nyt vieläkin isompina parvina kuin aiemmin. Tuntuu, että ne tulevat joka vuosi yleisemmiksi. Silkki-, riisi-, lehmä-, yö- ja harmaahaikaroita oli isoja parvia. Sen sijaan jalo- ja pikkujalohaikarat olivat kadonneet.

*   *   *

Päädyin pyydettynä puhujaksi suufilaiseen konferenssiin, jossa käsiteltiin monitieteellisesti Jalaluddin Rumin ja Sultan Bahoon perintöä maailmalle, universaalia rakkautta ja muita tyypillisen suufilaisia teemoja. Yritin vedota järjestäjiin, ettei mestarien runouden lukeminen mitenkään pätevöitä minua asiantuntijaksi teologiassa, suufilaisessa oppineisuudessa tai edes runousopissa, varsinkin kun paikalla oli suuri määrä noiden aihepiirien virallisia oppineita. Mutta kaipa siinä on aina lisäarvonsa, että valkoinen länsimaalainen kertoo omia käsityksiään paikallisesti korkealle arvostetuista historiallisista hahmoista ja heidän opetuksistaan.

Tapasin siinä yhteydessä mm. erään kuningassuvun jäsenen sekä Suomessakin olleen kvanttifyysikon, joka yritti omassa puheessaan sovitella saumattomasti yhteen tieteellistä ja mystistä kosmologiaa. Samaa teemaa jatkoi usea muukin tiedemies omien alojensa näkökulmasta. Se oli mielenkiintoista, koska eivät sortuneet kreationistiseen huuhaahan, vaan esimerkiksi evoluutio ja avaruuden rakenne otettiin ainakin kautta puhujiston tosina. Yleisökin vaikutti harvinaisen sivistyneeltä.

Tilaisuus sai minut muistelemaan, miten itse joskus muinaisina aikoina tulin tutustuneeksi itämaisiin mystikoihin. Ihan ensimmäinen oli Omar Khayyam, joka lienee Suomessa Rumin ohella kaikkein tunnetuin orientaalinen runoilija-ajattelija. Muuan lukio-opettajani antoi minulle lahjaksi ja opastukseksi kokoelman Khayyamin suomennettuja runoja. Khayyam ei toki ollut vain runoilija, vaan aikansa merkittävä yleisnero ja tiedemies. Jalaluddin Rumin löysin pian sen jälkeen puolivahingossa itse. Ja sitten Fariduddin Attarin, Sa'adin sun muut. Samoihin aikoihin perehdyin myös kristityn maailman edistyksellisiin renessanssihahmoihin, jotka ammensivat itämaisesta viisaudesta - sellaisiin kuin Marsilio Ficino ja Pico della Mirandola.

Yliopisto-opiskelijana minua inspiroi suuresti joulukuussa edesmenneen Jaakko Hämeen-Anttilan kirja Mare nostrum (Otava 2006), joka osoitti lukijoilleen sen, mihin tulokseen olin jo itse tullut muutenkin - että kuvittelemamme suuri sivilisaatiojuopa kristillisen Euroopan ja islamilaisten Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan välillä oli paljolti veteen - siis Välimereen - piirretty viiva. Välimeri taasen oli valtaosan ajasta yhdistäjä eikä erottaja, jollainen Sahara enemmänkin oli. Paljon realistisempi käsitys maailmankulttuurien kehityksestä olikin, että kristillinen ja islamilainen kulttuuri olivat itse asiassa antiikin päälle rakennettuja variantteja samasta läntisestä sivilisaatiosta, joka oikeastaan kumpusi täältä nykyisen Pakistanin seutuvilta, eli Induksen jokilaaksosta, ja jalostui sitten parhaiten tuntemiimme antiikin muotoihin Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan sivilisaatioissa.

Hämeen-Anttila julkaisi elämänsä aikana suuren määrän varmaan paljon vakavampaakin tutkimuskirjallisuutta, mutta Mare nostrum oli oikeasti tuiki tärkeä kirja. Sellainen, jota sekä eurooppalaisten että muslimien pitäisi lukea laajasti kouluissa ja rahvaankin parissa. Samalla pitää toki mainita, että Hämeen-Anttila oli usein vastuussa myös edellä mainitsemieni suufilaisten runoilijoiden suomennoksista, joita sain käsiini. Suomennokset olivat usein parempia kuin englanninnokset, mm. siitä syystä, että suomen kielessä on sukupuolineutraali hän-pronomini, jonka avulla voi - suufilaisten mystikoiden tavoin - kirjoittaa pitkään ja lyyrisesti rakkaudesta paljastamatta sen enempää rakastajan kuin rakastetunkaan sukupuolta. Tai sitä, toimiiko maallinen rakkaus metaforana jumalsuhteelle - vai jumalallinen rakkaus metaforana maalliselle rakkaudelle.

Blogikirjoituksen otsikko viittaa tietysti Fariduddin Attarin suureen suufilaiseen runoeepokseen Mantiq at-Tair, jonka Hämeen-Anttila suomensi Lintujen matkaksi. Useimmissa käännöksissä se on Lintujen konferenssi tai Lintujen kieli. Tuon eepoksen sankari on harjalintu - hudhud - joka on lintujen suufi ja johdattaa kolmenkymmenen linnun muodostaman retkikunnan seitsemän laakson kautta vuorelle etsimään myyttistä Simorghia. Lopussa linnut löytävät kirkkaan vuoristojärven ja näkevät siellä omat kuvajaisensa - kolmekymmentä lintua, persiaksi si morgh.

"Jos Simorgh paljastaa teille kasvonsa, valkenee,
että kaikki linnut, oli heitä kolme- tai neljäkymmentä tai enemmän,
ovat vain varjoja, jotka tuo paljastaminen heittää.
Mikä varjo konsaan on erillään luojastaan?
Ettekö jo näe?
Varjo ja luojansa ovat yksi ja sama,
joten heretkää tuijottamasta pintaa ja sukeltakaa salaisuuksiin."

Kirja-arvostelu: Sömnö

Riudun yhä toipilaana, joten kirjallinen tuotanto jatkukoon. Kovimmassa flunssassa kun en oikein uskalla edes pelata šakkia, koska vastustajani ovat niin hyviä, että sairauden vaikutus keskittymiskykyyn muodostaa helposti ratkaisevan heikkouden, joka kääntää pelit tappiokseni. Samasta keskittymiskyvyn häiriintymisestä johtuen tiiliskivien lukeminenkaan ei oikein onnistu. Sen sijaan kirjoittaminen onnistuu. Tämä johtunee siitä, että kirjoittaminen ohjaa ajattelua itsestään - kirjailija ajattelee kirjoittamalla - ja pitää keskittymisen automaattisesti sanoissa ja lauseissa, joita haluan kirjoittaa.

*   *   *

Tämän kirjoituksen aiheena on aiemmin mainitsemani Heikki Kännön romaani Sömnö (Sammakko, 2018), joka on ensimmäinen Kännöni, muttei takuulla viimeinen. Kännö nimittäin on nero. Sanon tämän siksi, että kun kirjoitan analyysejä kirjoista, kuulostan väistämättä kriittiseltä. Joten parempi todeta heti tähän alkuun, että Sömnö menee heittämällä parhaiden elämäni aikana lukemieni kirjojen suppeaan joukkoon. Sömnön jälkeen vakaa aikeeni on nyt lukea miehen koko muukin tuotanto - nykyinen ja tuleva.

Jos minun pitäisi tiivistää, mistä Sömnössä minun mielestäni oli kyse, päätyisin samaan, mitä olen sanonut, kun minulta kysytään, mistä oma romaanitrilogiani kertoo: ihmisyydestä. Ihmisyyden ja erityisesti jumaluutta tavoittelevan taiteilijuuden ja tieteilijyyden myyttiä ei voi kertoa ilman väkevää paneutumista kuolemattomuuden ja kuolevaisuuden teemoihin, joten ei ole millään tapaa yllättävää, että niihin Kännökin Sömnössä paneutuu. Ja paneutuupa antaumuksella. Haastattelujen mukaan hän kirjoitti romaaniaan kahdeksan vuotta - ja tuli siinä ohessa koonneeksi aineistoja, joista työsti seuraavat romaaninsa, koska yhteen romaaniin ei olisi mahtunut kaikki se asia.

Asiaa Kännöllä totisesti on. Se ei toki avaudu ihan joka lukijalle, vaan vaatii jonkin verran kulttuurihistoriallista oppineisuutta - vähintäänkin taidehistoriasta, kirjallisuudesta, myyteistä ja mystiikasta. Mutta ei hätää - se, joka lukee Kännön kirjan ilman tuollaista oppineisuutta, ei hänkään tule pettymään. Ei ainakaan, jos kirjaa lukiessaan tulee googlettaneeksi hahmoja ja asioita ja siinä sivussa oppineeksi runsaasti uutta kulttuurihistorian sivupoluista.

Kirjan lopun kommenteissa Kännö kertoo kimmokkeen kirjaan tulleen hänen näkemästään näystä, jota en voi tässä kertoa, koska se paljastaa Sömnön teatraalisen loppunäytöksen. Kännö tiesi siis aluksi kirjansa lopun, ja käytti sitten kahdeksan vuotta kootakseen ympärille kaiken sen, mikä tuohon loppukohtaukseen lopulta johti. Tieto kirjan syntyhistoriasta oli minulle henkilökohtaisesti vavahduttava, koska oma Titaanien aikani jatko-osineen syntyi myös suurelta osin unimaisten näkyjen pohjalta, jotka sitten yhdistyivät - aivan kuten Kännö eräässä haastattelussaan kuvaa - "ikään kuin itsestään" toisiinsa, muodostaen toisiinsa linkittyviä kausaaliketjuja.

Näinhän ihmismieli toimii. Tietoisuutemme ei ole luonteeltaan matemaattis-loogista vaan emotionaalis-assosiatiivista, vaikka älykapasiteettimme riittää siihen, että pystymme myös ajattelemaan abstrakteja matemaattis-loogisia päättelyketjuja. Se, miten ajattelustamme muodostuu tietoa, on puolestaan luonteeltaan narratiivista - ja siksi kirjoittamisen ja kirjojen lukemisen taidot ovat tietoisen ajattelutaidon kehitykselle niin keskeisiä. Assosiaatioiden rajattomien tähtiporttien kautta rakentuvaa narratiivista viisautta, jonka luonteenomainen piirre on kaiken liittyminen kaikkeen, ei voi hankkia skrollaamalla Instagramin loputonta emotionaalisten väläysten virtaa.

Kännö kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka sekoittavat proosassaan historiaa ja fiktiota. Fiktiivisten henkilöiden ohessa tarinoissa seikkailevat todelliset historialliset henkilöt - ja väliin on pakko tarkistaa, ovatko fiktiivisetkään henkilöt sittenkään fiktiivisiä. Kännö tuntuu myös jotenkin ennakoineen sen, että lukijansa tekevät näin - päätyen samojen lähteiden ääreen, joista Kännö lienee taustatutkimusta tehdessään ammentanut yksityiskohtia. Niinpä kirjaa lukiessani minulta menivät välillä mielessä sekaisin se, mitä Kännö oli kirjoittanut, ja se, mitä olin lukenut muualta googlettaessani Kännön mainitseman henkilön ja lukiessani hänen elämästään ja teorioistaan. Tulin Sömnön myötä tutustuneeksi esimerkiksi George Gurdjieffiin, joka identifioitui armenialaiseksi, vaikka hänen sukunimensä on venäläistetty muoto turkinkielisestä georgialaisiin viittaavasta sanasta (Georgia on turkiksi Gürcistan). Mutta sekin vain vahvisti käsitystä synkreettisestä mystikosta, joka eli kummallisen elämän kummallisina aikoina.

Tulin etsineeksi ja löytäneeksi myös Kännön kirjassa esiintyvän Friedrich Tieckin, mutta kun tämä Kännöllä oli itäberliiniläinen runoilija-mystikko, oikea Tieck oli 1700-1800-luvuilla elänyt saksalainen kuvanveistäjä. Minun on vaikea uskoa, että Kännö olisi nimennyt henkilöitään - tai mitään muutakaan - vahingossa, joten tuohon kaksoisolennollisuuteen täytyy kätkeytyä vielä jotain, mikä vaatisi lisätutkimuksia. Niin ikään itselleni uusi tuttavuus kirjan myötä oli kimbangulaisuus ja Simon Kimbangun perintö Sömnön Kongoon sijoittuvissa osuuksissa.

*   *   *

Kirjalliselta tyyliltään ja juonenrakentamiseltaan Kännö on täysin suuren maailman sanataitureiden, kuten vaikka Salman Rushdien tasoinen. Se, mikä Kännön kuitenkin nostaa useimpien nykykirjailijoiden yläpuolelle, on hänen laaja yleissivistyksensä yhdistyneenä detaljitason syvällisyyteen hänelle itselleen tärkeillä alueilla. Yksityiskohdat ovat tärkeitä. Mutkat suoraksi vetelevä kirjailija on yksinkertaisesti tylsä, vaikka olisi keksinyt vetävän juonen. Kännöstä tylsyys on kaukana. Hänen yksityiskohdissa näkyvä yleissivistyksensä ei rajoitu taiteeseen ja kulttuuriin, vaan ulottuu myös tieteiden puolelle. Hän nimeää kirjassa esiintyvät lokit ja rastaat sekä hautakivien kivilajit tarkasti.

Paneutuminen yksityiskohtiin ja huolellisuuteen muistuttaa toista suurta suomalaista tiiliskivikirjailijaa, Mika Waltaria. Waltarin tapaan Kännöltä on vaikea löytää faktavirheitä - paitsi sellaisia, joissa on tahallisesti otettu taiteellisia vapauksia, kun oikeaa historiaa on kaunokirjallistettu. Aivan täydellistä ei Kännönkään teksti kuitenkaan juonen kannalta merkityksettömissä yksityiskohdissa ollut: esimerkiksi latvialaiselle naiselle oli annettu liettualainen nimi ja ruotsalaisella eläkeläisrouvalla oli qatarilainen kotihoitaja. (En usko, että yksikään Qatarin, maailman rikkaimman maan, kansalainen koskaan muuttaa Ruotsiin kotihoitajaksi, joten todennäköisempi kansallisuus moiselle kotihoitajalle olisi ollut jokin Ruotsin suurista siirtolaiskansallisuuksista.)

Kännön tyyliin kuuluu myös tiheä viittauksellisuus, joka vaihtelee alleviivatusta huomaamattomaan, rivien välissä sanottuun. Kännö viittaa taajaan eurooppalaisen kulttuurihistorian suuriin myytteihin, varsinkin niiden saksalais-klassisissa muodoissaan. Muinaiseen Kreikkaan ja Roomaan Kännö ei ilmeisesti ole ainakaan vielä perehtynyt samalla syvällisyydellä, vaikka tarinassa käydäänkin välillä Syyriassa Palmyran arkeologisilla kaivauksilla. Syyrialaissivupolku on sinänsä tarinaan, juoneen tai päähenkilöön liittymätön ja koskee kirjan kertojahahmoa, joten mahdollisesti se on tullut Kännön teokseen kirjoittamisaikaan tapetilla olleesta Syyrian tragediasta.

Afrikka näyttäisi teoksessa edustavan eräänlaista ihmiskunnan kunttaa, josta kaikki kasvoi. Se on alkukoti ja värikäs mutta väkivaltainen alkuvoima, josta ihminen on siinnyt. Afrikka on Kännöllä väkevä, ihmeellinen ja julma, mutta hän ymmärtää nykykirjailijana välttää Afrikasta kirjoittaessaan rasistista tai ylen kolonialistista katsantoa. Pikemminkin hän kertoo Afrikasta samoin kuin kertoo Euroopasta - syvää viisautta kuvastavalla sympaattisuudella, joka ulottuu myös ilmeisen vastenmielisiin ja kauhistuttaviin puoliin ihmisyydessä. Afrikka-osuudet toivat mieleeni myös Boris Akuninin tavan kertoilla epätavallisissa paikoissa kohtaavista epätavallisista ja epätodennäköisistä hahmoista, jotka yksityiskohtaisuudessaan ovat kuitenkin uskottavia.

Kirja loikkii ajassa ja paikoissa, mutta ei kadota lukijaansa. Kännö olisi voinut selvitä työstään yksinkertaisemmin ja nopeammassa ajassa kirjoittamalla tarinan yksinkertaisesti kronologiseen muotoon. Heittelehtivä ratkaisu on tässä tapauksessa kuitenkin perusteltu, sillä Kännö ei ole kiinnostunut fiktiivisten henkilöidensä tarkasta jäljittämisestä vaan teemoista ja vaikutelmista, jotka selittävät toisiaan. Kehystarinassa tämä on ratkaistu siten, että kirjan fiktiivinen kertojahahmo, Isak Severin, on jo aiemmin julkaissut päähenkilön Werner Bergerin virallisen elämäkerran - ja vasta tämän kuoleman jälkeen päättänyt koostaa toisen kirjan kaikesta siitä esoteerisesta, rujosta ja kiusallisesta, mistä ei saanut alun perin puhua.

*   *   *

Sömnön henkilökaarti on laaja ja ulottuu yli neljän sukupolven. Itseäni henkilöiden paljous viehättää, sillä heidän kauttaan voi kertoa asioista niin monesta näkökulmasta, kuten Kännö onkin mestarillisesti tehnyt, sepittäen höysteeksi esimerkiksi Wernerin runoilijavaimon Mian runoja ja henkilöiden päivä- ja vieraskirjamerkintöjä. Eläytyessään hyvin erityyppisten henkilöiden sielunelämään - usein näiden taustatarinoita myöten, jotka osaltaan selittävät heidän myöhempiä vaiheitaan tarinassa - Kännö osoittaa laajan kulttuurintuntemuksen lisäksi myös hyvää ihmistuntemusta. Ymmärtäväistä sellaista.

Kirjan kertoja, Isak Severin, ei ole päähenkilö, vaan kirjuri. Ja verrattuna muihin henkilöihin hän jääkin lukijalle etäiseksi. Hänen menneisyydestään ei kerrota juuri mitään ja hänen nykyisyydestäänkin vain fragmentteja, vaikka nuo fragmentit ovatkin usein hyvin henkilökohtaisia ja tunnepitoisia. Olisiko todellinen elämäkerturi kirjoittanut Bergerien elämästä kertovaan kirjaan itsestään vain kaikkein arkaluontoisimpia asioita, kuten useat viittaukset homoseksuaalisuuteensa? Toisaalta Kännö tuntuu vihjaavan jotain Severinin mefistofelisyydestä Wernerin näyssä, jossa tämä kohtaa vanhan vihtahousun ja tämä saa Severinin kasvot. Muutoin Severin on kirjassa pohjavireen antaja, koska toimii kertojaäänenä - ja tuo kertojaääni on yhtä laajasti oppinut kuin Kännö itse, raadollistenkin asioiden puoli-ironinen kuvaaja mutta myös haastattelemiensa hahmojen sympaattinen ymmärtäjä.

Kirjan varsinaisia päähenkilöitä ovat Bergerin suvun jäsenet, joita käsitellään neljässä sukupolvessa, joskin toinen ja neljäs jäävät muutamaan anekdoottiin. Pääpainon saavat kirjan alkupuolella isoisä Samuel ja kirjan loppupuolella kuvataiteilija Werner. Nämä myös asettuvat toistensa vastinpareiksi, mikäli romaanista haluaa hakea moraalista opetusta. Kännö tuntuu sellaisesta antavan vihjeitä Wernerin näyissä, joissa tämä kohtaa isoisänsä, isänsä ja setänsä haamut muistipalatsina toimivan huvilansa eri osissa.

Samuel on suuri seikkailija, joka on elämänsä ehtoopuolella valaistunut ja asettunut, eläen lopulta erittäin pitkän ja - siltä näyttää - onnellisen elämän. Tuo elämä on ehtinyt viedä hänet Itävallasta Saksan ja Ranskan kautta Kongoon, sieltä takaisin Ranskaan, sitten Itävaltaan, ja lopulta natsimiehitystä pakoon puolueettomaan Ruotsiin, josta myös kirjalle nimen antanut kesäpaikka, Sömnön saari, on hankittu. Samuel on sinut itsensä ja vanhuutensa kanssa, hänessä on viisautta, jota taiteilijanero Werner ei onnistu faustisen elämänsä aikana tavoittamaan. Juuri Samuel on kuitenkin luonut liikemiehenä sen vaurauden, jolla kaikki myöhemmät Bergerit ovat rahoittaneet taiteilijaelämänsä.

Werner toteaa Venetsiassa, että lapsuus on hamuavaa aikaa ja aikuisuus taas tyytyvää. Hän pyrki siihen, ettei hamuava lapsuus koskaan loppuisi, mikä johtikin hänet lopulta Faustin tielle. Dorian Grayn muotokuvaa ei varmasti sattumalta mainita kirjassa useaan kertaan. Werner kieltäytyy vanhenemasta ja reagoi fyysiseen heikentymiseensä päinvastoin kuin oikeasti ikinuoruuden saavuttanut isoisänsä. Samuel tyytyi siihen, mitä oli saavuttanut, ja iloitsi. Vaikka Lucrèce oli lähtenyt vanhoilla päivillään takaisin Afrikkaan, jossa kuoli, Samuel ei ollut siitä millänsäkään, vaan katsoi Lucrècen olevan koko ajan hänen kanssaan, sielujen yhteydessä.

Werner sen sijaan, vaikka elääkin täyttä elämää ja väkevästi kuten taiteilijan kuuluu, ei sittenkään saata iloita siitä kaikesta, mitä hänellä oli, vaan juoksee virvatulten perässä, muodostaa Manishasta pakkomielteen ja käy loppua kohti yhä pikkusieluisemmaksi ja vaarallisen mustasukkaiseksi.

Samuelin poika ja Wernerin isä, Maximilien, jää etäiseksi, vaikka seikkaileekin isänsä jalanjäljissä Afrikassa ja kirjoittaa seikkailuviihdettä. Sukurutsaan - veljen ja siskon kiellettyyn rakkauteen - törmätään kirjassa jostain syystä sekä afrikkalaisten alkumyyttien kohdalla että Bergerin suvun elämässä, joten sillä täytyy olla merkitys, jota Kännö on halunnut alleviivata.

Wernerin oma poika Jonathan, joka on jätetty huomiotta koko lapsuutensa ajan, vanhempiensa keskittyessä taiteelliseen luomistyöhönsä, vaikuttaa autistiselta ja elää rinnakkaistodellisuudessa. Hänestä kerrotaan muutama samoja piirteitä kuvastava anekdootti. Tämäkin hahmo on kuitenkin kirjoitettu taidokkaan uskottavaksi, paljastaen myös sen, että Kännö seuraa historian lisäksi myös omaa aikaansa ja nuorisokulttuuria.

Kirjassa on lisäksi koko liuta värikkäästi ja toisinaan jopa karikatyyrisesti kirjoitettuja sivuhenkilöitä, joista yksityiskohdat kuitenkin tekevät eläviä ja kaikessa merkillisyydessäänkin uskottavia. Moni kirjassa vilahtavista hahmoista toi mieleeni eläviä ihmisiä, joita olen tavannut omassa kummallisessa elämässäni.

*   *   *

Tästä tulemmekin lopulta viimeiseen asiaan, josta halusin kirja-arvostelussani kirjoittaa, nimittäin kirjan voimakkaisiin synkronisiteetteihin oman elämäni kanssa. Varsinkin sen merkillisimpien tasojen. Epäilemättä tämä henkilökohtaisuus on muuan syy, jonka vuoksi Kännön tapa kirjoittaa - ja tämä kirja nimenomaisesti - teki niin suuren vaikutuksen.

Välillä tuli mieleen aavemainen ajatus, onko Kännö lukenut minun ajatuksiani - blogiani, tuolloin vielä luonnoksena ollutta romaanitrilogiaani... Mutta eihän toki. Ihmeelliset yhteneväisyydet johtuvat todennäköisemmin siitä, että Kännö ja minä olemme omilla tahoillamme, toisistamme autuaan tietämättöminä, ajatelleet hyvin samanlaisia ajatuksia, tavanneet samantapaisia massasta poikkeavia ihmisiä ja kuitenkin siinä sivussa eläneet samassa ajassa, samojen uutisten keskellä.

Eräässä haastattelussaan Kännö toteaa kirjoistaan: 

"Taide on ikään kuin ihmisyyden perimmäisin olemus; se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Muilta ominaisuuksiltammehan me emme oikeastaan poikkea muista eläimistä. Taide, kyky abstraktiin ajatteluun sekä peukalo-etusormi-ote ovat ihminen. Ehkä siihen pakettiin voisi vielä laskea uskonnollisuuden, mutta pohjimmiltaan uskonto on abstraktin kuvittelukyvyn lopputulos."

Hän on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä Kädet, joten voi olla, että hän elaboroi ihmisyyden tätä ulottuvuutta vielä lisää. Titaanien ajassa Roland, joka on poikkeusyksilö, yhtä aikaa hengeltään tieteilijä ja mystikko, selittää Mikaelille käsistä - kuinka ne, eivätkä aivot, tekivät ihmisestä maailmojen herran, ympäristönsä manipuloijan. Ikuisen hamuajan eikä vain tyytyjää.

Kun Severinin kirjailijakammiona toimivaan kesämökkiin tehdään tuhopoltto, jolle annetaan ainakin kolme vaihtoehtoista selitystä, vaikkei yksikään niistä ratkea (ainakaan tässä kirjassa) lopulliseksi, tunsin vavahduksen itsessäni, sillä tuo tapahtuma muistutti minua oman trilogiani loppusuoralla tapahtuneesta keittiöni tulipalosta, jossa kaikki muistiinpanot, kartat ja piirrokset tuhoutuivat. Se ei tosin estänyt minua saattamasta kirjoitustyötä loppuun - kuten se ei lannistanut myöskään Kännön sinnikästä kertojahahmoa.

Olisi mielenkiintoista lukea, mitä Kännö ajattelee Suomesta ja suomalaisesta kulttuurista. Sömnössä vältellään Suomea ikään kuin tahallisesti. Ruotsissa vietetään paljon aikaa, Pietarissa ja Tallinnassakin piipahdetaan, mutta Suomessa ei koko romaanin aikana käydä eikä yhdelläkään sen henkilöhahmoista tunnu olevan mitään sidoksia sinne. Kun ratkaisu on näin kategorinen - suomalaiskirjailijan kohdalla poikkeuksellinen - sen täytyy tarkoittaa jotain. Kännö on ehkä halunnut alleviivata Suomen eräänlaista vähäpätöisyyttä Euroopan suurten tarinoiden kartalla.

Tai sitten hän on halunnut kirjoittaa niin, ettei osuisi liian lähelle omaa kotia.

Kevään ja tulten valpuri

Koska joudun oleilemaan kotona miesflunssan kourissa, ehdin kirjoittaa toisenkin postauksen heti edellisen perään. Näin asiat tulevat myös sijoitetuiksi omiin kirjoituksiinsa eikä yksi raskaudu liikaa siitä, että siinä käsitellään kaikkea. 

Hyvä asia Aasiassa asumisessa on se, että kaikkea ei tarvitse itsepalvella: niin ruoka kuin lääkkeetkin tulevat 15-20 minuutissa kotiovelle ilman, että siitä tarvitsisi maksaa yhtään enempää kuin jos vääntäytyisi ostarille tekemään ostoksia itse - pahentaen flunssaa rasituksella ja tartuttaen siinä sivussa muita ihmisiä, kuten Suomessa edellytetään toimittavan. Valtavat määrät nuoria ja välillä vanhempiakin ihmisiä saavat päivittäiset kulutusrahansa ruoka- ja muista lähetyksistä.

Olin myös iloisesti hämmästynyt, että Titaanien aika -romaanitrilogiani englanninkieliset painokset tulivat ongelmitta ja viikossa painopaikasta Connecticutin North Havenistä suoraan kotiovelleni Pakistaniin. Suomalaisilla painoksilla on eri kustantaja ja ne on painettu Pohjois-Saksan Norderstedtissä. Euroopan korkeampien tuotantokustannusten ja verojen vuoksi ne harmi kyllä ovat myös tuplasti englanninkielisiä versioita kalliimpia ja olisivat epäilemättä vielä kalliimpia, jos ne olisi painettu Suomessa.

Titaanien oli arvioitu tulevan vasta kaksi viikkoa myöhemmin. Suomessa tällaista olisi voinut tapahtua joskus entisaikaan, muttei enää viimeisiin kymmeneen vuoteen: siellä olisi pitänyt päivystää useampi viikko kryptisiä robottiviestejä vastaanottaen ja arvuutella, milloin ja mihin kaupunginosaan paketti on suvaittu tällä kertaa viedä. Myös sen saaminen ulos olisi vaatinut salaperäisiä koodeja, jotka olisivat ehkä olleet sellaisissa tekstareissa, jotka eivät koskaan tulleet perille. Ja kaiken huipuksi käytäntö on joka kerralla erilainen, joten ikinä ei voi luottaa siihen, että nyt jo tietäisi ja osaisi sellaisen yksinkertaiselta kuulostavan asian kuin oman postinsa vastaanottamisen.

Suomalaisilla on maailman kansojen joukossa erityinen vimma muuttaa koko ajan kaikki - nekin asiat, joihin kaikki olisivat olleet tyytyväisiä. Tämä kaiketi johtuu siitä, että työelämässämme henkilöresurssit panostetaan hallinnollisille tahoille - ihmisille, joiden tehtävänä on hallinnoida, päsmäröidä, pelleillä konsulttien kanssa, kehitellä seurantatyökaluja ja keksiä kaikenlaisia uusia hallinnollisia harjoituksia, joita jonkun muun - viime kädessä asiakkaan - odotetaan sitten tekevän omalla ajallaan. Sen sijaan suorittavasta portaasta vähennetään kaikki, mikä vain lähtee, koska kaikenhan voi teettää digitalisaatiolla - eli jättää asiakkaiden vaivaksi. Tästä huolimatta kustannukset onnistutaan saamaan moninkertaisiksi vaikka vain Saksaan, saati Amerikkaan tai Aasiaan verrattuina.

*   *   *

Mutta nyt se vappu, jotten taas eksy kaikkeen mahdolliseen muuhun.

Useimpien maailmankulttuurin eli ihmiskulttuurin uskontojen ja myyttien muinaisperusta on yleensä sidottu kansan tasolla vuodenkiertoon ja asioista perillä olevan eliitin tasolla taivaankappaleiden liikkeisiin, jotka merkitsevät ja viitoittavat mm. juuri vuodenkiertoa. Juhlien, pyhien ja rituaalien ajoitus on hyvin harvoin sattumaa. Ne myös pysyvät vuosituhansista ja -sadoista toiseen suunnilleen samoilla paikoilla, säilyttäen aina vähintään jotain vanhoista perinteistään. Korkeintaan ne heittävät käytännöllisistä syistä joitain päiviä, kun kalentereita on vaihdettu ja hallitsijat ovat halunneet siirrellä juhlintaa itselleen sopiviin ajankohtiin (esim. Suomessa kansan harmiksi viikonloppuihin, jottei työpäiviä menisi).

Kysytäänpä uuden aikamme oraakkelilta eli keinoälyltä, mitä se tietää vapun taustasta: 

Vappu sijoittuu todella merkittävään kohtaan vuodenkiertoa, sillä se osuu kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen puoliväliin. Tämä ajanjakso on historiallisesti ja symbolisesti ollut keskeinen hetki juhlistaa kevään täyttä tuloa ja luonnon elpymistä. Monissa esikristillisissä kulttuureissa tämä aika oli tärkeä maagisten rituaalien ja juhlien aika, joka liittyi hedelmällisyyteen, puhdistukseen ja suojeluun.

Esikristillisen Euroopan eri alueilla juhlittiin kevään saapumista monin eri tavoin. Usein mainittu kelttiläinen beltane oli yksi tällainen juhla. Beltaneen liittyi olennaisesti tuli, joka oli puhdistava ja suojeleva elementti. Ihmiset sytyttivät suuria kokkoja, kulkivat niiden läpi tai hyppäsivät niiden yli uskoen sen tuovan onnea ja suojelua. Myös eläinten vieminen kokkojen ohi oli osa rituaaleja, joiden tarkoituksena oli varmistaa karjan terveys ja hedelmällisyys.

Nykyiset wicca- ja noituususkonnot, jotka ammentavat paljon esikristillisestä symboliikasta ja rituaaleista, pitävät myös beltanea yhtenä tärkeimmistä vuotuisista juhlistaan. Beltanessa juhlitaan kevään huippua, hedelmällisyyttä ja elämän voimaa. Modernit wiccat ja noituusperinteet käyttävät tulta, yrttejä ja muita luonnon elementtejä osana juhliaan, mikä kuvastaa syvää yhteyttä luontoon ja sen kiertokulkuun.

Monet vanhat tavat ovat sulautuneet tai muuntuneet osaksi nykyistä vapunviettoa. Esimerkiksi:

• Tulen käyttö: Vaikka nykyaikainen vappu ei keskity enää avotulien sytyttämiseen, ilotulitukset ja muut valon ja tulen näytökset ovat yleisiä.
  
  
• Kevään ja luonnon juhlinta: Vappuna koristellaan usein ympäristöä keväisin kukin ja vihrein oksin, mikä kytkee juhlan selvästi luonnon heräämiseen.
  
  
• Yhteisöllisyys ja ulkoilma-aktiviteetit: Vappuna järjestetään usein piknikkejä ja muita ulkoilma-aktiviteetteja, jotka korostavat yhteisön ja yhdessäolon merkitystä, mikä on ollut tärkeä osa myös muinaisia rituaaleja.

Näin ollen vaikka nykyiset vapunviettotavat eivät suoraan vastaakaan muinaisia rituaaleja, niissä elää edelleen vahvasti esikristillisten juhlien henki ja perinne.

Toinen vastaus samasta aiheesta, hieman eri näkökulmasta: 

Vapun ajankohta, toukokuun ensimmäinen päivä, on astrologisesti merkittävä, koska se sijoittuu Härän merkkiin. Härkä on maa-elementin merkki, joka on yhdistetty kevään saapumiseen, luonnon uudistumiseen ja hedelmällisyyteen. Astrologisesti tämä ajanjakso symboloi kasvua, vakautta ja aistillisuutta, jotka ovat ominaisuuksia, jotka sopivat hyvin kevään juhlinnan teemaan.

Pakanallisessa perinteessä toukokuun alku on aikaa, jolloin luonto on voimakkaasti heräämässä talven jälkeen ja maan hedelmällisyys on keskeisellä sijalla. Esimerkiksi kelttien beltane-juhla, joka sijoittuu huhtikuun lopulle ja toukokuun alkuun, on täynnä rituaaleja ja symboleita, jotka juhlistavat elämän ja valon voittoa pimeydestä. Tähän aikaan sytytettiin suuria kokkoja, joiden uskottiin suojelevan ja puhdistavan sekä ihmisiä että karjaa. Ihmiset tanssivat ja lauloivat tulien ympärillä, ja jotkut perinteet kertovat ihmisten hyppivän tulten yli onnea ja suojelusta toivoen.

Muinaisessa Kreikassa ja Roomassa toukokuun alkuun sijoittuivat myös kevään juhlat, vaikkakin ne olivat hieman erilaisia kuin nykyinen vappu.

Muinaisessa Kreikassa toukokuun ensimmäisenä päivänä vietettiin anthesteria-juhlaa, joka oli omistettu Dionysos-jumalalle. Tämä juhla keskittyi uuden viinin juomiseen, ja siihen liittyi myös rituaaleja, jotka liittyivät kuolleiden henkien maailmaan ja elämän uudistumiseen.

Roomassa puolestaan toukokuun alkuun sijoittui floralia, kevään juhla, joka oli omistettu Flora-jumalattarelle, kukkien, kevään ja hedelmällisyyden suojelevalle hahmolle. Floralian aikana roomalaiset koristelivat kaupunkinsa kukilla, pukeutuivat värikkäisiin asuihin ja nauttivat teatteriesityksistä, kilpailuista ja muusta huvittelusta. Juhlaan liittyi myös villiä karnevaalimaista käytöstä, joka symboloi luonnon villiä ja vapaata henkeä.

Nämä muinaiset juhlat heijastavat selvästi sitä, miten eri kulttuurit ovat nähneet kevään uudistumisen ja hedelmällisyyden juhlimisen keskeisenä osana yhteisöllistä ja henkistä elämäänsä.

Lukijat voivat huvikseen vertailla kelttiläisiä, kreikkalaisia ja roomalaisia pakanamenoja siihen, mitä kirjoitin helmikuussa ystävänpäivän kulttuurihistoriasta: Suden ja sydämen päivä. Esikristilliset uskonnot Euroopassa ja Välimeren alueella olivat leimallisen kiinnostuneita nimenomaan vuodenkierrosta, hedelmällisyydestä ja puhdistusriiteistä - alkuun paimentolaisen ja  myöhemmin muuntuneena maatalousyhteiskunnan maalliset arvot ja intressit yhdistyivät henkimaailmaa ja sen läsnäoloa koskeviin uskomuksiin.

Siirrytäänpä tällä kertaa hieman nopeammin ajassa eteenpäin, kristillistyneisiin vappuperinteisiin. Kuten tiedämme, kristinuskolle - eikä vain sille vaan valtaan nouseville uskonnoille ylipäänsä - on tyypillistä se, että ne pyrkivät yhtäältä hävittämään itseään edeltänyttä "väärää" uskontoa, jollainen laajalle levinnyt monijumalainen taikuus- ja henkiuskojärjestelmä oli Eleusiin rituaaleista tulen yli hyppiviin keltteihin ja kurdeihin. Toisaalta ne pyrkivät edistämään omaa leviämistään ja vanhan uskonnon korvaamista antamalla uuden uskonnon mukaiset sisällöt ja myytit vanhoille pakanatavoille. Uusi uskonto menestyi käännytystyössään huomattavasti paremmin, kun se antoi paikallisväestöjen pitää pakanatapojaan - niille vain annettiin uusia kristillisiä merkityksiä.

Suomi ei ollut poikkeus - poikkeuksellista oli vain nykyisin Suomeksi kutsutun maamme eurooppalaisesta näkökulmasta syrjäinen ja vähäväkinen perifeerisyys, samoin kuin hapan maaperä, joka ei ollut otollinen myöhempien arkeologien kannalta. Näistä unohdusta lisäävistä piirteistä huolimatta samainen perifeerisyys ja erikoinen kieli ovat kuitenkin säilyttäneet kaikenlaista jopa vielä arkaaisemmassa muodossa kuin Euroopan, Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan muodostaman kokonaisuuden suuret kulttuurikansat.

Keinoäly sanoo seuraavaa: 

Vappu, tunnettu myös nimellä valpuri, on juhla, joka on yhdistelmä vanhoja pakanallisia kevään juhlintatapoja sekä kristillisiä perinteitä, kuten pyhän Valpurin eli Walburgan muistopäivää.

Kristinuskon levitessä Eurooppaan, monet pakanalliset juhlat kristillistettiin tai yhdistettiin kristillisiin pyhimystarinoihin. Vappu ei ole poikkeus. Vapunpäivä, 1. toukokuuta, on myös pyhän Valpurin eli Walburgan muistopäivä. Walburga oli synnyintaustaltaan anglosaksinen nunnaluostarin johtaja eli abbedissa, joka vaikutti Frankkivaltakunnassa, aluksi nykyisen Ranskan ja sittemmin nykyisen Saksan alueilla ja kanonisoitiin kuolemansa jälkeen. Hänestä tuli suosittu pyhimys, ja hänen muistopäiväänsä alettiin viettää kevään juhlana.

Nykyään vappu on yleiseurooppalainen juhla, joka yhdistää sekä kristillisiä että pakanallisia elementtejä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa vappu on erityisen tärkeä opiskelijajuhla, johon liittyy siman juonti, munkkien syönti ja ilmapallojen sekä serpentiinin käyttö. Opiskelijoiden yllään näkyvät ylioppilaslakit ovat myös osa tätä juhlaa ja niillä on perinteensä pakanallisessa pään valkealla tuhkalla peittämisen tavassa, joka liittyi osana pakanallisiin toukokuun alun menoihin.

Vappuun liittyvät pakanalliset elementit näkyvät edelleen juhlan ulkoilmassa vietetyssä luonteessa ja kevään juhlimisessa. Kristillinen perinne elää puolestaan katolisissa maissa vahvana pyhän Walburgan muistamisessa, vaikkakin se on monille juhlijoille taustalla oleva historiallinen yksityiskohta, ei juhlan pääfokus.

Juhlan nimikkopyhimyksestä keinoäly kirjoittaa: 

Pyhä Walburga syntyi noin vuonna 710 Dumnoniassa nykyisen Devonin paikkeilla ja kuoli vuonna 777 tai 779. Hän oli osa merkittävää uskonnollista perhettä; hänen isänsä oli Winibald-niminen pappi ja veljensä Willibald ja Winibald olivat myös tunnettuja kirkonmiehiä. Walburga lähetettiin nuorena nunnaksi ja hän vietti osan elämästään Wimbornen luostarissa Dorsetissa, Englannissa. Myöhemmin hän lähti lähetystyöhön Saksaan, missä hän jatkoi työskentelyä nunnaluostarin johtajana Heidenheimissa, jossa hänen veljensä Winibald oli perustanut luostarin.

Walburga kuoli 25. helmikuuta, mutta hänen muistopäiväkseen vakiintui toukokuun 1. päivä. Tämä johtuu osittain siitä, että hänen jäännöksiään siirrettiin uuteen leposijaan tämän päivän aikana vuonna 870, mikä sattui olemaan aika, jolloin myös pakanallisia kevätjuhlia vietettiin. Walburgan haudasta kerrottiin vuotavan parantavaa öljyä, mikä vahvisti hänen pyhimysmyyttiään ja yhdisti hänet ihmeisiin ja parantamiseen.

Walburgan valinta kevään juhlan kristilliseksi symboliksi ei välttämättä ollut suunniteltua, vaan enemmänkin ajoituksen ja olemassa olevien pakanallisten perinteiden yhteensattuman tulosta. Kuten monissa muissakin tapauksissa, kristillistäminen tapahtui osittain synkretismin kautta, eli yhdistämällä ja sekoittamalla uskontoja ja kulttuureja. Kevätpäiväntasauksen ja kesäpäivänseisauksen välissä sijaitseva aika oli jo merkitty pakanallisissa kalentereissa tärkeäksi ajankohdaksi, ja kristillisen pyhimyksen muistopäivän ajoittaminen tähän kohtaan vuotta auttoi kristinuskon leviämistä ja juurtumista pakanallisten perinteiden joukkoon.

Walburgan nimi ja hänen yhdistämisensä ihmeisiin ja parantavaan öljyyn saattoivat myös symbolisoida uudistumista ja elämää, teemoja, jotka sopivat hyvin yhteen kevään hedelmällisyyden ja kasvun kanssa. Näin ollen hänen päivänsä muodostui luontaiseksi kohdaksi juhlistaa sekä kristillisiä että pakanallisia kevään teemoja.

Walburga kuoli Heidenheimissa vuonna 777 tai 779 ja haudattiin alun perin sinne, mutta sata vuotta kuolemansa jälkeen hänen luunsa siirrettiin Eichstättiin ja Pohjois-Euroopassa tuo tapahtuma sijoitettiin 1. toukokuuta, minkä vuoksi siitä olisi tullut Walburgalle omistettu juhlapäivä. 

Valpurinyön merkityksestä noituususkossa keinoäly kertoo varsin pinnallisesti: 

Toisaalta Valpurinyö on tunnettu myös noitien juhlana. Tämä perinne juontaa juurensa vanhoihin eurooppalaisiin uskomuksiin, joiden mukaan juuri tähän aikaan vuodesta noidat ja yliluonnolliset olennot ovat vahvimmillaan ja kokoontuvat määrättyihin kokoontumispaikkoihin. Saksassa tämä yö tunnetaan nimellä Walpurgisnacht, ja sen uskottiin olevan aikaa, jolloin noidat lentävät luudillaan Kyöpelinvuorelle (Blocksberg tai Brocken) juhlimaan ja harjoittamaan taikojaan.

Päällekkäisyys juhlan merkityksissä on osin synkretismin tulosta, prosessi, jossa eri kulttuurien uskomukset ja rituaalit sulautuvat yhteen. Kun kristinusko levisi Eurooppaan, monet pakanalliset juhlat, kuten kevään hedelmällisyyttä juhlistavat rituaalit, saivat kristillisen tulkinnan tai ne yhdistettiin kristillisiin pyhimyspäiviin. Samalla vanhat uskomukset ja rituaalit säilyivät kansanperinteessä, usein kristillisen juhlan rinnalla tai osana sitä.

Valpurinyön kaksijakoisuus heijastaa näiden kahden perinteen – kristillisen ja pakanallisen – rinnakkaiseloa ja vuoropuhelua. Walburgan suojelus ja parantavat voimat yhdistyivät mielikuvituksessa vanhoihin uskomuksiin noitien voimasta ja yliluonnollisista olioista, luoden yön, joka on täynnä sekä pyhyyttä että mystiikkaa. Tämä ilmenee edelleen monissa nykyaikaisissa Valpurin yön viettoon liittyvissä tavoissa ja uskomuksissa.

Miten vapusta sitten tuli opiskelijoiden juhla Suomessa ja työläisten ja työväenliikkeen juhla ympäri maailmaa? Korvattiinko pakanallinen ja sittemmin kristillistynyt perinne seuraavaksi uuden poliittisen uskonnon tunnuksilla?

Vapun evoluutio opiskelijoiden ja työväenliikkeen juhlaksi on osoitus siitä, miten juhlapyhät voivat saada ajan myötä uusia merkityksiä ja rooleja yhteiskunnassa. Sekä Suomessa että kansainvälisesti vapun juhlinta heijastaa laajempia yhteiskunnallisia muutoksia ja kulttuurisia virtauksia.

Suomessa vappu alkoi saada nykyistä muotoaan tuhat ja sata vuotta pyhän Walburgan jälkeen, 1800-luvulla, jolloin se alkoi vakiintua yliopisto-opiskelijoiden kevätjuhlaksi. Tämä muutos alkoi Helsingin yliopiston ympärillä, kun opiskelijat ottivat käyttöön erilaisia kevään juhlintaan liittyviä rituaaleja ja symboleita. Vuodesta 1908 lähtien vappu on ollut virallinen promootiopäivä, jolloin uudet ylioppilaat saavat ylioppilaslakkinsa, mikä on keskeinen osa suomalaista vappua. Opiskelijaperinteisiin kuuluvat muun muassa siman juominen, piknikit puistoissa, sekä laulaminen ja serpentiinien heittely, jotka kaikki juhlistavat kevään saapumista ja opiskelijaelämän riehakasta henkeä.

Se, että työväenliike omaksui vapun omaksi juhlakseen, oli kansainvälinen ilmiö, joka alkoi 1800-luvun lopulla. Vuonna 1889 toisen internationaalin perustava kokous päätti, että toukokuun 1. päivä olisi kansainvälinen työväen juhlapäivä, joka omistettaisiin työväen ja työntekijöiden oikeuksien edistämiselle. Tämä päätös tehtiin muistoksi Chicagon Haymarketin mellakasta (1886), joka oli työväen oikeuksien puolesta järjestetyn mielenosoituksen väkivaltainen loppuhuipennus.

Entä mitä pitäisi ajatella patsaiden lakittamisesta? Nimenomaan valkoisen lakin asettaminen päihin - sekä initiaattien että symbolisten jumalpatsaiden - samoin kuin esimerkiksi puhtauden suojaaminen haalariperinteellä vaikuttavat muinaisten puhdistautumisriittien toisinnolta. Joillain paikkakunnilla maailmalla opiskelijat myös juoksevat vappuna mereen, mikä ei ilmastollisista syistä olisi Suomessa kovin mukavaa.

Patsaiden lakittaminen vappuna on suosittu perinne, erityisesti Suomessa, jossa opiskelijat koristelevat julkisia patsaita ylioppilaslakit päähän asettaen. Tämän perinteen suora yhteys pakanallisiin rituaaleihin ei ole erityisen selvä, mutta se kytkeytyy laajemmin juhlan luonteeseen ja merkitykseen kulttuurisessa kontekstissa.

Patsaiden lakittaminen on nykyajan ilmentymä, joka symboloi kunnioitusta, muistoa ja juhlaa. Tämä tapa voi myös olla keino tuoda leikkisyyttä ja yhteisöllisyyttä julkiseen tilaan, mikä on yhteneväistä monien pakanallisten perinteiden kanssa, jotka korostavat yhteisöllisyyttä, luonnon kiertokulkua ja elämän juhlistamista.

Vaikka suora yhteys pakanallisiin rituaaleihin voi olla hankala todentaa, patsaiden koristeleminen ja erityisten esineiden, kuten päähineiden, käyttö rituaaleissa on yleistä monissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Muinaiset roomalaiset ja kreikkalaiset samoin kuin keltitkin koristelivat usein patsaita ja alttareita juhlien yhteydessä, mikä saattoi sisältää seppeleiden, vaatteiden tai muiden koristeiden asettamisen patsaille.

Pakanalliset perinteet ovat usein korostaneet luonnon ja ihmisyhteisön välistä symbioosia, ja juhlallisuuksissa on pyritty vahvistamaan yhteisön ja ympäristön välistä sidettä. Tässä mielessä patsaiden lakittaminen voi nähdä symbolisena eleenä, joka yhdistää yhteisön jäsenet ja heidän kulttuuriperintönsä nykyhetkeen.

Nykyään patsaiden lakittaminen vappuna on enemmänkin leikkisä ja symbolinen ele, joka kunnioittaa paitsi ylioppilaita ja heidän saavutuksiaan, myös laajemmin yhteiskunnallisia arvoja ja historiaa. Se on tapa tuoda juhlaa ja näkyvyyttä vappuun osana opiskelijaperinteitä ja kevään juhlintaa.

Vappukuulumisia

Palattuani Lahoresta istuin terassillani lukemassa ja vastailemassa viesteihin, kun viereen tuli turkinkyyhky ja alkoi kiivaasti killistellä minua toisella silmällään. Vasta silloin tajusin, että Lahoressa ollessani linnuille tarkoitetut ruokakipot olivat tietysti tyhjenneet, enkä ollut tajunnut niitä heti saavuttuani täyttää uudelleen. Kyyhky näytti siltä, että oli jo tulossa perässäni sisälle, kun kävin hakemassa siemenpussin ja täytin kipot. Se menikin saman tien ahtamaan siemeniä kupuunsa, joten nälkä mitä ilmeisimmin oli. Seuraavan kerran katsoessani olikin turkin- ja palmukyyhkyjä kippojen ääressä jo useita ja tavanomainen varpusparvikin oli ehtinyt paikalle.

Jakarandapuut kukkivat ja kokonaiset puistovyöhykkeet ovat muuttuneet purppuraisiksi, kuten tähän aikaan vuodesta Islamabadissa tapahtuu. Jakaranda ei alun perin ole eteläaasialainen puu, vaan se on kotoisin Etelä-Brasilian ja Pohjois-Argentiinan chacolta. Koska se on kuitenkin lämpimissä maissa erittäin suosittu puisto- ja puutarhapuu, se on levinnyt käytännössä ympäri maailman.

Toinen leimallinen asia tähän aikaan vuodesta on variskäen huutelu, usein yötä päivää. Sillä on kaikenlaisia huutoja, mutta yleisimmin kuultavat kaksi varianttia ovat äänekäs kuueu-huuto, josta lintu on saanut englanninkielisen nimensä (Koel), sekä wauku-wauku-huuto, jota niin ikään kuulee variskäen elinalueilla yhtenään. Variskäen isäntälaji on kaikkialla läsnä oleva intianvaris, joten sen ongelmana ei ole löytää varisten pesiä, joihin naaras voi munansa sujauttaa, vaan lähinnä se, että varikset ovat älykkäitä. Ne tuntuvat tunnistavan käen, sillä usein näkee, kuinka variskäki saa niin kutsutusti tulta munille variksilta, jotka ajavat sitä takaa jakarandojen ja muiden suurten puiden lehvästöjen läpi.

Käkien lisäksi muita yöhuutelijoita, jotka eivät varsinaisesti ole yölintuja, mutta soidinaikaansa huutavat paljon öiseenkin aikaan, ovat kenttähyyppä ja mustadrongo. Molempia kuulee tähän aikaan vuodesta usein yön pimeimpinäkin hetkinä.

Pihalinnustossa on näinä viikkoina meneillään viitakerttusen ja aavikkokultarinnan läpimuutto, kun taas koko talven puissa hilluneet kashmirinuunilinnut ovat lopulta huhtikuun mittaan kadonneet vuoristoisemmille pesimäseuduilleen. Käsittämättömiä määriä niitä aina Pakistaniin ja Pohjois-Intiaan talveksi riittää.

*   *   *

Huhtikuun lopulla Suomi oli jääkautisen takatalven kourissa. Se tappoi tuhatpäin Suomeen saapuneita muuttolintuja ja sai epäilemättä aikaan myös monenlaista harmia ihmisten keskuudessa. Minä tulin siitä osalliseksi vain somevirran kautta, mutta kukapa voisi unohtaa moista koettelemusta, joka sukupolvikokemuksena asettunee johonkin talvisodan ja tsunamin välimaastoon. Unohtamatta sitä, että persupoliisikansanedustaja kävi mutka matkassa ammuskelemassa Ihku-baarin edessä Kampissa.

Vapuksi taivaiden Herra kuitenkin armahti suomalaisia, päätellen aurinkoisen keväisistä somepäivityksistä. Prinssikin kirmasi Kivikon kävelyteitä šortsit jalassa pommerilaisensa perässä. Hän hankki talvella koiranpennun, josta on nyt kasvanut tomera pikku koiraversio isännästään, ilmeisen samoilla luonteenpiirteillä. Koira on yhtä ylivilkas kuin isäntänsä, tietää ennalta, milloin joku on aikeissa mennä ulos tai keittiöön, on suuri herkkusuu, nirso sekä ihmisten että toisten koirien suhteen ja haluaa huomionsa enemmän kissamaisesti kuin koiramaisesti.

*   *   *

Olin viikonloppuna konferenssimatkalla Lahoressa, jonne menin jo perjantaiaamuna. Oli ollut tarkoitus käydä työmatkalla myös Karachissa, mutta siellä pidettäväksi tarkoitettu konferenssi peruuntui viranomaisten varoituksiin viiden tähden hotelleihin kohdistuvista uhista ja japanilaisten insinöörien pikkubussia vastaan tehtyyn terrori-iskuun. 

Lahoren yleensä vuosittain pidettävää Asma Jahangir -konferenssia ei sen sijaan peruttu. Se on nimetty jo edesmenneen tunnetun ihmisoikeusaktivistin ja sankarijuristin mukaan, jonka perikunnan vetämä säätiö nykyisin konferenssia pyörittää.

Suurin osa ajasta Lahoressa meni töiden parissa konferenssissa, illallisilla ja sidosryhmätapaamisissa, mutta koska ehdin kaupunkiin jo varsin hyvissä ajoin perjantaina, ehdin sentään käydä myös Bagh-e Jinnah'n puistossa, joka siirtomaa-aikaan tunnettiin Lawrencen puutarhoina (aikoinaan Punjabin kuvernöörinä ja myöhemmin Intian varakuninkaana toimineen John Lawrencen mukaan). Siellä on runsaasti ikivanhoja lehtipuita, joissa roikkui sadoittain lenkkoja eli lentäviäkoiria päiväpuillaan. Löysin puistosta melko lyhyessä ajassa kolme Lahoren seudun erikoisuutta: huiluviherkyyhkyjä, intiantokon ja kirsikaksi kakun päälle lajin, jota en ollut odottanut - rusohuppusepän. Nämä ovat kaikki intialaisia lajeja, joita Pakistanissa löytää vain Punjabin ja Sindin osavaltioiden itäosista.

*   *   *

Islamabadissa olen edellisen blogimerkinnän jälkeen retkeillyt lähinnä tutuilla Margallakukkuloiden Dhok Jeevanin ja Dara Janglanin poluilla. Mitään järisyttävää ei kuitenkaan ole tullut vastaan. Himalajalta talvehtimassa olleet lajit ovat vähitellen kadonneet ja kesälinnut puolestaan saapuneet. Lintukonsertti on aamuvarhain ja loppuiltapäivällä korviahuumaava, mutta ei se päivän kuumimpinakaan aikoina kokonaan vaikene.

Koska vappu on vapaapäivä, ehdin tänään orastavasta kevätflunssasta huolimatta käydä Rawaljärven itäpohjukassa Bani Galan pikkukaupungin liepeillä. En ollut odottanut mitään kovin erityistä, koska sorsien, lokkien, nokikanojen ja monien muiden talvehtijoiden parvet ovat jo jatkaneet pohjoiseen. Yllätyksekseni oletus, että järvellä olisi hiljaista, osoittautui kuitenkin vääräksi. Laguuneilla lepäili yhdeksän ruostesorsaa, muutama lapasorsa, yksinäinen merihanhi ja lukuisten yleisempien haikaroiden lisäksi siellä kahlaili kolmattakymmentä pronssi-iibistä. 

Valtavat parvet surviaissääskiä aivan rantavesien pinnassa olivat kattaneet myös pikkukahlaajille loputtomat pitopöydät. Lapinsirrejä sirisi suurina parvina, pikkutylleillä oli jo jälkikasvua, hyypät huutelivat kaikkialla ja tavanomaisia palearktisia vikloja oli kohtalaisina parvina. Harvinaisin löytämäni laji oli kuitenkin Islamabadissa satunnaisvieraaksi luokiteltu vesipääsky, joita oli kaksin kappalein. Pakistanin rannikon edustalla Arabianmerellä tämä laji kuitenkin talvehtii suurina lauttoina, eivätkä ne keväällä arktisille pesimäseuduilleen sentään Atlantin kautta kierrä, joten on loogista, että niiden täytyy mennä Pakistanin ja Keski-Aasian yli ja silloin tällöin putoilla matkan varrella oleville järville ja kosteikoille ruokailemaan.

Lisäksi, kun lokit ovat kaikonneet, tiirat ovat puolestaan saapuneet. Valkoposkitiiroja oli parvittain ja joukosta löytyi myös huomattavasti harvemmin Rawaljärvellä vieraileva mustavatsatiira. Se on paljon yleisemmän jokitiiran ohella Induksen ja muiden Etelä-Aasian suurten jokien hiekkasärkille erikoistunut kookas tiiralaji. Jokitiira on Induksella yleinen, mutta sekään ei ole Rawaljärvellä tavallinen, vaikka säännöllisesti siellä vieraileekin.

Rantaniityillä kirmasi yhä melko paljon västäräkkejä, niin tavallista västäräkkiä kuin myös kelta-, sitruuna- ja mustavästäräkkejä. Talvikirviset ovat kadonneet - paikallinen pesimälaji riisikirvinen sen sijaan oli yleinen. Heinäherttujen monotonisen laululentoäänen ohella sirkuttivat kaikkialla ruso- ja sinipriiniat ja pari aasiankiuruakin suoritti laululentoaan.

Vanhus paimenteli puhveleita, joiden selistä drongot syöksyivät sorkista pakenevien hyönteisten kimppuun, ja vapaapäivä oli tuonut sekä paikallisia että kiinalaisia seurueita kaloja onkimaan. Niin ikään vapunviettoon tuli vakiostaijauspaikkani kylkeen kolmen nuorenmiehen seurue, joka kaivoi repustaan pullon laitonta viinaa, jonka olivat sekoittaneet johonkin esanssinpunaiseen limsaan, ja olisivat halunneet tarjota minullekin kuultuaan, etten ollut muslimi vaan kristitty. Eivätkös kaikki kristityt juo? Kieltäydyin kuitenkin huikasta ja toivotin pojille hyvää illanjatkoa, lähtiessäni auringon painuessa katsastamaan vielä muutaman syrjäisemmän laguunin.

Eid-aamun varpunen ja muita vierailijoita

Kaikista joululauluista koskettavin on minulle aina ollut sisällöltään erikoisen esoteerinen ja epäkristillinen Varpunen jouluaamuna, joka jostain selittämättömästä syystä liikuttaa minua vuosi toisensa jälkeen. Ilmankin sanoja, pelkällä sävelmällä, eikä varmaan vain siksi, että siinä esiintyy lintu. Epäkristillinen tuo laulu on siksi, että esiintyyhän siinä ajatus, että varpunen olisikin ollut tytön kuolleen veljen sielun ilmentymä. Toki siemenen antaminen sille vastaa Jeesuksen opetusta siitä, että antamalla köyhälle lähimmäisellemme annamme Herralle eli teemme hyvää ja oikein. 

Laulun sanat kirjoittanut Sakari Topelius oli kristillisen vakaumuksen mies, mutta ilmeisesti myös aikansa hengessä hyvin kiinnostunut esoteerisistä salatieteistä, mikä näkyy runsaassa symbolien ja arkkityyppien käytössä - ja oikeastaan koko topeliaanisessa eetoksessa, vaikka perinteinen kristillisyys sen kantavana voimana onkin. Jouluaamun varpusen sävellys on Otto Kotilaisen, joka oli 1930-luvulla kuollut heinävetinen säveltäjä. Hän näyttää säveltäneen myös Laulun ihmisyydelle.

Muslimien paastokuukauden päättävän pyhän, eid al-fitrin, toisen päivän aamuna, istuessani kotona etätöissä kotikoneen ääressä, avoimen terassinoven päästäessä luokseni raitista ilmaa ja lintujen laulua, lensi tuosta samaisesta terassinovesta sisälle olohuoneeseeni varpusnaaras, jääden sitten pällistelemään vierasta ympäristöä ja tuijottamaan minua syyllistävästi paikasta, jossa vain hetkeä aiemmin olin teilannut herhiläisen.

Yleensä päästän huoneistoon eksyvät hyönteiset ja hämähäkit vahingoittumattomina ulos, mutta herhiläisten kohdalla teen poikkeuksen ja tapan ne, sillä ne ovat näitä valtavia, aasialaisia mandariininaamarisia lentäviä tankkeja, jotka lahtaavat hetkessä pesällisen hunajamehiläisiä ja ovat ihmiselle vaarallisia, sen verran tuimaa myrkkyä niiden pistimessä on. En siis voi ottaa riskiä, että ne hengailisivat yhtenään matoilla, joilla kävelen paljain jaloin, tai sohvissa, joihin istun. Pihapiirin gekot ja linnutkaan eivät noihin herhiläisiin juuri koske, hyvästä syystä. Tarvittaisiin lepinkäisiä tai mehiläissyöjiä, mutta ne ovat olleet tänä vuonna vähissä.

Varpusnaaras ei osannut itse takaisin ulos samasta terassinovesta, josta oli tullut, koska se pettyi yritettyään pari kertaa ulos ikkunoiden läpi, onneksi ei kuitenkaan niin suurella vauhdilla, että olisi pökertynyt. Niinpä peitin verhoilla kaikki ikkunat jättäen vain terassinoven avoimeksi, ja jätin varpusen lepäilemään ilmastointilaitteen päälle, josta se myöhemmin siirtyi verhotangolle ihmettelemään. Se saattoi olla nuori ja tyhmä, koska siltä kesti vielä pitkä tovi, ennen kuin se näki valon ja uskoi, ettei terassinovessa ollut ikkunaa.

*   *   *

Minua muistivat eidin edellä myös monet yritykset ja yhdistykset lähettelemällä perinteisiä eid-koreja, joissa on makeisia, suolaisia ja jokin uusi kangas, johon verhoutua. Minulla vain ei ole omaa ompelijatarta, joka voisi noista kankaista tehdä jotain mielekästä, joten päätynen niin ikään perinteen hengessä lahjoittamaan ne edelleen. Vieläpä muisti minua paikallinen suufilainen veljeskuntakin, joka lähetti minulle kolme mystis-hengellistä kirjaa täynnä 1600-luvulla eläneen mestarinsa Sultan Bahun ajatuksia. 

Kirjat ovat nimiltään (suomennettuina) Ayn al-Faqr - hengellisen erinomaisuuden silmä, Elävä perintö sekä Sydän valtamerta syvempi. Ovat kääntäneet Ayn al-Faqrin nimenomaan silmäksi, mikä on toki aivan oikein, mutta arabian sana ayn on monimerkityksinen, sillä silmän lisäksi se merkitsee ainakin lähdettä, tietynlaista kylää (varmaankin kaivonpaikkaa) ja vakoojaa. Faqr-sanan taas monet muistavat brittisiirtomaaherrojen Intiassa tapaamista fakiireista, jotka olivat askeesissa ja köyhyydessä eläneitä mystikkoja. Arabiankielisen sanan alkumerkitys on köyhyys, yksinkertaisuus, mutta se, että kirjan toimittajat ovat päätyneet kääntämään sen "hengelliseksi erinomaisuudeksi" kertoo sanan saamasta kokonaan uudesta merkityksestä Intian niemimaan suufien parissa.

Faqrin käsitteelle omistautunut suufilainen sivusto kertoo: 

"Vaikka kirjaimellisesti sana faqr tarkoittaa köyhyyttä, islamissa faqr on tapa, joka poistaa kaikki verhot Jumalan ja Hänen palvelijansa väliltä. Siten se antaa ihmiselle jumalallisen näkemyksen (deedar-e elahi) ja yhteyden (visal) sekä kokemuksen esoteerisesta ylösnousemuksesta Jumalan tykö. Faqr on todellakin islamin sielu, joka annettiin profeetta Muhammedille taivasmatkansa iltana (miraj).

Nykyaikaiset oppineet ja länsimaalaiset, joille suurten suufilaisten pyhimystemme tie on vieras, ovat ohjanneet ihmiset eksoteeriseen islamiin. Kaikki pyhimykset ovat kuitenkin yksimielisiä, että faqr on islamin sielu. Siksi [eksoteerisen islamin harjoittajat] ovat unohtaneet suhteensa Herraan. Lisäksi he sotkeutuivat vain rituaaleihin ja rukouksiin. Valitettavasti tämän päivän muslimit ovat siis faqrista yhtä vieraantuneita kuin ei-muslimit."

*   *   *

Tälle blogille ominaisen matkamiesmäisen aasinsiltamenetelmän hengessä siirrymme varpusesta ja faqrin silmästä seuraavaan esoteeriseen teemaan eli Heikki Kännöön.

Minun on jo usean vuoden ajan pitänyt lukea Kännön koko tuotanto, sillä ei ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi eräs kulttuurimuistin kannalta merkittävimmistä tämän hetken suomalaisista kirjailijoista. Olen hankkinut hänen kirjojaan yksi kerrallaan siitä alkaen, kun muuan ystäväni vertasi Titaanien aika -trilogiaa Kännöön ja oletti minun itsestäänselvästi tietävän hänet ja lukeneen häntä. Häpeäkseni en silloin vielä tiennyt Kännöstä oikein mitään. Mutta pian tiesin. Olin hankkinut Mehiläistien, Ihmishämärän ja Sömnön ja epäilemättä tulen vielä hankkimaan häneltä muutakin. Ystäväni, joka hänestä minulle puhui, lienee ajatellut lähinnä Ihmishämärää ja tiettyä yhteistä teemaa siinä ja Titaanien ajassa.

Havaitsin nopeasti, ettei ihmishämärän teema ollut ainoa yhdistävä asia välillämme, kuten ei punainen partakaan. Luettuani vähän hänen tekstejään tunsin aavemaista tuttuuden tunnetta. Samoin kävi katsoessani hänen kuvaansa. Näytin kirjailijakuvan näkyjä näkevälle ystävälleni, joka valokuvista näkee ihmisten menneisyyden ja tulevaisuuden - kun sille päälle sattuu - ja hän sanoi Kännöstä, että kyseessä on entinen synnintekijä, joka on kuitenkin löytänyt tien, joka voi viedä hänet vielä pidemmälle kuin missä on nyt. Hän totesi myös: 

"Kuvan mies on tosiaan hyvin erityinen. On ihmisiä, jotka voivat vaikuttaa karkeilta, mutta ovat itse asiassa hyvin lämpimiä sisältä. Herkkiä. Hän yrittää uudistaa elämänsä. Menneisyydessään hän teki jotain, mitä häpeää, ja haluaa [uudistaa elämänsä siten, että voi] elää häiritsemättä mieltään menneisyydellään."

Vaikka keskustelumme Kännöstä käytiin jo pari vuotta sitten, nuo sanat palasivat mieleeni nyt, kun viimein pääsin aloittamaan luku-urakan. Tässä kohdin on ehkä hyvä lisätä, että koska en itse tunne kirjailijaa, en tiedä, osuivatko ystäväni intuitiot lainkaan oikeaan. Se ei ole tällä kertaa olennaista, vaan vain se, millaisen alavireen ne antoivat lukiessani Kännön paikoin hyvinkin lyyristä, paikoin kieliposkikulturellia ja viittaussakeaa tekstiä.

Suurin syy, miksi vasta tänä eidinä aloitin Kännön lukemisen kunnolla ja systemaattisesti, oli hänen tiiliskiviensä fyysinen koko. Elämäntapani ovat siinä mielessä ristiriitaisia, että vaikka pidän pitkistä tarinoista ja arvostan sitä, että kirja on pitkä, tapani lukea on sellainen, että kirjan pitäisi kulkea aika lailla mihin tahansa mukana. Se ei onnistu, jos kirja on sitä kokoluokkaa kuin Waltari, Tolkien, Kännö tai oma trilogiani. Täytyy panna tämä viisaus muistiin jos vielä kirjoitan romaaneja - lyhyydellä on ehkä sittenkin arvonsa.

Nyt se, että olen muutaman päivän etätöissä paikallisen pyhän vuoksi, on kuitenkin mahdollistanut Kännön tiiliskivien lukemisen, enkä ole toistaiseksi katunut. Kaikissa Kännön teoksissa näytään käsiteltävän esoteeristä tematiikkaa samoin kuin tuon tematiikan ympärillä pyörineitä liikkeitä ja kulttuurihahmoja - ja mikä parasta, käsittelytapa on terveen itseironinen. Siinä on sisältä nähdyn vire, jota kirjailijan on vaikea väärentää. Ironia puolestaan vakuuttaa lukijan siitä, että kertoja kykenee suhteuttamaan näkemänsä ja kuulemansa myös kriittiseen, tieteellisestä maailmankuvasta lähtevään kehykseen. Hänen huomionsa henkilöhahmoistaan voisivat olla ilkeitä, mutta eivät ole - ne ovat päinvastoin sympaattisia silloinkin kun kuvaavat moraalisesti kyseenalaisia motiiveja. Tämä on merkki vahvasta ja kypsästä ajattelija-kirjoittajasta, jolla on sopiva yhdistelmä humanistista ja ihmiskriittistä näkemystä maailmanmenosta ennen ja nyt.

Shogranissa ja Shahdarassa

Pääsiäisenä olin Shogranissa, Kaghanin piirikunnassa Khyber-Pakhtunkhwassa. Kaghanin vuoriharjanteet ja niiden väliin jäävät laaksot sijaitsevat Murreevuoristosta pohjoiseen ja rajoittuvat idässä Azad Kashmiriin siten, että heti lähimpien lumihuippujen takana on Kashmir. Niinpä Shogranista löytyykin paljon leimallisesti kashmirilaista faunaa. Laajemmassa katsannossa nämä vuoret kuuluvat kiinteästi Länsi-Himalajaan.

Pitkänperjantain jälkeen lauantaina alkoi takatalvi, myrsky ja mekkala. Puiden ja katulamppujen kaatuilu valtateille katkaisi Abbottabadin moottoritienkin niin, että jouduimme ajamaan pohjoiseen pienempiä teitä pitkin. Tässä oli pari pientä onnea onnettomuudessa, sillä huoltoaseman luona olleesta vehreästä rotkosta Ferozabadissa löysimme sulokkaasti ilmassa kisailevia paratiisimonarkkeja pitkine valkeine pyrstöjouhineen ja kevään ensimmäiset tuhkadrongot. Shahkheil Garhissa oli pikkunauruleita, virtaväiski ja naisia pyykillä. Balakotin rotkossa vastaan tuli parvittain kaartelevia himalajankorppikotkia, mutta pian Balakotin jälkeen sää muuttui sateiseksi.

Kiwain jälkeen kiivetessämme serpentiinitietä kohti Shogranin kukkula-asemaa, saimme havaita Himalajan luonnonvoimain armottoman mahdin, kun olosuhteet muuttuivat suorastaan suomalaisiksi: tuli vuoroin vettä, lunta ja räntää, väliin vaakatasossa. Tie sortuili paikka paikoin ja alkoi epäilyttää, olisiko se siinä enää maanantaina, kun meidän oli määrä palata vuorilta laaksoon. Räntäsateessa kukkula-aseman ympäristöstä löytyi silti jonkin verran lintuja, kuten runsaina esiintyneet kanelivarpuset ja paksunokkavarikset sekä metsän puolella jonkin verran tiaisia.

Sunnuntaiaamuna kaikki oli jo sään osalta toisin. Hyytävä kylmyys oli väistynyt, aurinko nousi ja paistoi siitä alkaen täydeltä terältä seuraavat päivät. Lumimyrskystä oli ollut meille se hyöty, että se oli piiskannut vuoristolajeja etsimään suojaa ja ravintoa suojaisemmilta rinteiltä kukkula-aseman molemmin puolin. Se oli myös pudottanut maastoon runsaasti muuttolintuja. Niinpä löysimme varsinkin sunnuntain ajan toinen toistaan yllättävämpiä lintuesiintymiä: Parvittain peippoja ja järripeippoja, jotka kummatkin ovat Pakistanissa harvinaisia talvivieraita. Satojen esiintymän mustakaularastaita, joukossa runsaasti harmaahuppurastaita ja muutama kulorastas. Pikkuvuoripeippojen satapäiset parvet olivat laskeutuneet yleensä alpiinisilta elinalueiltaan sänkipelloille ruokailemaan.

Edellisen iltapäivän pudotuskeli oli todennäköisesti vastuussa myös siitä, että sunnuntaiaamuna näimme joidenkin isojen lajien lentävän matalalla yli: kaksi neitokurkea, kaksi pikkukotkaa ja kasapäin haarahaukkoja olivat ehkä joutuneet edellispäivänä sään pakottamina jonnekin alueen laaksoihin ja kipusivat nyt ilmavirtauksissa hitaasti kohti säällisiä muuttokorkeuksiaan.

Tärkeimpiä kohdelajejamme olivat tällä matkalla kuitenkin ne Himalajan lajit, joille Margallakukkulat ja Murreevuoret ovat liian matalia, ja joita siksi pitää lähteä etsimään Shogranin ja Naranin kaltaisista paikoista. Shogranin tähtilajeja ovat eräät näyttävät Himalajan peippolinnut, erityisesti okratulkku ja mäntynokkavarpunen, jotka molemmat osoittautuivat yleisiksi. Niiden lisäksi näkyi oikein mukavasti mm. kirjonauruleita, harmaahuppurastaita ja himalajansinipyrstöjä.

Metsälinnustolle luonteenomaiseen tapaan Shogranissa monet lajit liikkuivat lintuaalloissa, suurissa sekaparvissa, joihin liittyy erilaisia lajeja. Kun Margallakukkuloiden subtrooppisissa lehtimetsissä tärkeimpiä parvenmuodostajia ovat töyhtöbulbuli, metsätimali ja aasianrilli, Shogranin alpiinisissa havumetsissä - joiden valtapuita ovat mänty ja deodar (himalajanseetri) - tärkeimpiä parvenmuodostajalajeja ovat tiaiset. 

Tiaisparvien valtalaji oli pakistanintiainen (Parus melanolophus), joka muodosti useimpien tiaisparvien rungon. Parviin oli sitten liittynyt pienempiä määriä vihertalitiaista, mustatöyhtötiaista (katajatiaista) sekä suureksi iloksemme kaikkia kolmea lajia Pakistanissa esiintyviä Aegithalos-suvun pyrstötiaisia, nimittäin harlekiini-, tamariski- ja himalajanpyrstötiaista. Näistä tamariskipyrstötiainen on yleensä alimpana ja lehtimetsissä viihtyvä laji, joka on Margallakukkuloillakin yleinen, mutta Shogranissa se oli vähälukuisin kolmesta pyrstötintistä. Runsain oli veikeä harlekiinipyrstötiainen. Meitä ilahdutti kuitenkin kaikkein eniten valkokurkkuisen himalajanpyrstötiaisen esiintyminen, sillä se on Pakistanissa kolmesta lajista harvinaisin ja hankalin löytää - kashmirilainen endeemi.

Tiaisparviin liittyi - kuten eurooppalaisissakin metsissä - myös muita vakiolajeja, kuten raitapyrstökiipijöitä, mustalakkinakkeleita, kashmirinnakkeleita, kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä hippiäisiä. Myös viitasiepot ja merkillinen vuorivireo näyttivät viihtyvän tiaisten matkassa. Vuorivireo oli okratulkun ja himalajanpyrstötiaisen lisäksi kolmas uusi elämänpinnani tältä reissulta. Aiemmin Pteruthius-suvun lintuja kutsuttiin lepinkäistimaleiksi ja pidettiin timaleina, mutta myöhempi tutkimus on linkittänyt ne (samoin kuin yhden aiemmin juhinana pidetyn Erpornis-lajin) Uuden maailman vireoiden yhteyteen, aasianvireoiksi.

Yöllä rinteessä huuteli vuoripöllönen. Maanantain retkeilymme tuotti kolme rinteissä rääkkyvää töyhtöfasaania, joka on nykyisin Pakistanissa liikametsästyksen vuoksi vaikea löytää mistään lähempää ihmisasutusta. Himalajankäpytikat olivat hyvin yleisiä. Niiden lisäksi löytyi jonkin verran liekkiniska- ja suomuvatsatikkoja. Suomuvatsatikan kiljahtelu sekoittui kauempaa kailottaviin kuningasseppiin.

Paluumatkan varrelta Balakotista on mainittava se, että kyseinen pikkukaupunki on yksi Pakistanin muutamista tunnetuista naakan pesimäpaikoista ja siellä tuntuikin olevan iloinen ja hyvinvoiva populaatio, vähän kuin Algerian Constantinessa. Joten tämän Euroopasta tutun varislinnun pääsi Balakotissa pysähtyessä helposti lisäämään Pakistanin maapinnoihin. 

*   *   *

Pääsiäistä seuranneena eli viime viikonloppuna kävin pariinkin otteeseen Margallan viitospolulla, löysin uudelleen siellä huutelevat idänkyläpöllösen ja sepelpöllösen samoin kuin yössä tuksuttavan pitkäpyrstökehrääjän. Taisinpa myös tulla lopulta kuulleeksi leopardin, sillä tämänkertainen karjahtelija ei ollut muntjakki. Viitospolun kuivassa puronuomassa oli käynnissä kivikkouunilintujen massaesiintyminen muutollaan - ja sunnuntai-iltapäivällä sieltä löytyi myös harvinainen läpimuuttaja, kaukasianuunilintu, joka pesii Kaukasuksella mutta talvehtii Intiassa. Läpimuuttajia lienevät olleet myös pikkuparvet punavarpusia ja itselleen epätyypillisessä habitaatissa hengailleita vuori- ja mustakurkkusirkkuja, jotka kumpikin yleensä viihtyvät enemmän ylemmillä piikkipensaisilla rinteillä.

Kävin pindiläisen valokuvaajattaren kanssa myös Shahdarassa. Tienvarren välipysäkillä Bajranin maitotilojen maastossa mainittavaa olivat pikkusieppo (lyhyen aikaa keväisin runsas läpimuuttaja) ja kolme kaartelevaa idänmehiläishaukkaa melko matalalla. Shahdarasta itsestään löytyi lähinnä tavanomaisia lajeja, tosin myös kevään ensimmäinen intiankuhankeittäjä. Tänä vuonna lepinkäiset ja mehiläissyöjät ovat sen sijaan olleet todella vähissä.

Shahdaran viehättävissä joenvarsiravintoloissa ei voitu tällä kertaa syödä, koska yhä eletään ramadania ja kaikki paikat ovat kiinni auringonlaskuun saakka. Huomenna tai ylihuomenna - kuun näköhavainnosta riippuen - pitäisi alkaa ramadanin päättävä eid al-fitr, islamilaisen vuoden suurin juhla, joten ensi viikolla tämä paastokoettelemus on ohi ja elämä Pakistanissa palautuu takaisin kaoottisille raiteilleen.

Pihalintuja ja pöllöjä

Eletään yhä muslimien paastokuukautta ramadania, jonka aikana paikalliset eivät päiväsaikaan syö eivätkä juo. Paikalliset kristitytkin paastoavat samanlaisen päivärytmin mukaan, vaikka tekevätkin sen pääsiäisen eivätkä ramadanin vuoksi. Kaltaiseni synnissä elävät ulkomaalaiset puolestaan hoitavat syömisen ja juomisen päiväsaikaan häveliäästi niin, ettei paastoväki joutuisi sitä näkemään ja siten kiusaukseen vietellyksi. Ruokalähettisovellukset, joiden markkinajohtaja tässä kaupungissa on nimestään huolimatta saksalainen Foodpanda, toimivat ja toimittavat päiväsaikaankin ruoat tilaajille kysymyksittä.

Palattuani Kaakkois-Aasian reissusta en ole poistunut Islamabadin liittovaltiopiirikunnan alueelta. Miksi olisinkaan, kun maaliskuu on täällä vuoden parasta aikaa, ainakin mitä säihin tulee. Töiden jälkeen on yhä valoisaa ja mukava istua iltapäivän lempeässä auringossa, toki varjon alla, terassilla ja katsella taivaalla ja puissa näkyviä muuttolintuja. Tai ruoka- ja juomakipoilla käyviä jokapäiväisiä pihalintuja - varpusia, pihamainoja, turkin- ja palmukyyhkyjä, punaperäbulbuleita, kauluskaijoja. Kilkkuseppä on kaivertanut takapihan kuolleeseen puuhun pesäkolon. Harjalintu on lehahdellut pihalla silloin tällöin. Laulutaituri harakkatasku lurittelee matkintojaan joka iltapäivä, sepät toistelevat monotonisia sarjojaan ja pitkäpyrstöräätäli säksättää. 

Milloin tahansa kääntää katseen taivaalle, siellä leijailee satoja haarahaukkoja. Niiden paljous johtaa siihen, että hyväkin petomuutto saattaa Islamabadissa jäädä huomaamatta, kun haarahaukkojen yleisyys saa normaalin petotutkan herpaantumaan. Eräänä päivänä satuin kiikarit kaulassa vessaan ja satuin sen ikkunasta näkemään, että jotkut taivaalla leijailevista eivät näyttäneetkään samoilta. Kiikarein tarkemmin katsottuina sieltä tulikin uusiksi huussipinnoiksi ja samalla pihapinnoiksi idänmehiläishaukka (kaksin kappalein), arokotka ja pikkukotka. 

Tämä oli hyvää jatkoa hyville huussipinnoille Balin majapaikassamme Ubudissa, jossa vessan ikkunasta näkyi milloin varaaneja, milloin leukaliputtavia liitoliskoja ja milloin heinänsäikeitä kantavia mustakaulamanikkeja. Jaavankalastaja nappasi gekon ja teloi sen oksaan hakkaamalla silmieni edessä.

Gekoista puheen ollen, yksi vaalean oliivinvärinen sellainen on jälleen muuttanut asuntooni Islamabadissa. Se on tervetullut, koska kuumempien aikojen koittaessa monenlaiset hyönteiset yrittänevät taas tunkeutua sisätiloihin, faaraomuurahaisista alkaen.

Viikonloppuna kävin taas läpi kolme lintupaikkaa. Järveä katselin tällä kertaa Lake View Parkista käsin, nähden satapäisiä nokikanojen, jouhi- ja lapasorsien parvia ja pienempiä määriä kaikenlaisia muita vesilintuja. Kahlaajisto oli melko yllätyksetöntä, joskin haikaralintujen joukossa oli taas pronssi-iibiksiä. Yöpuille kerääntyi valtavia parvia intianmainoja, joiden joukosta löytyi taas kyseisen puiston erikoisuutta, harmaasiipikottaraisia. Mustadrongo on nyt saapunut.

Margallakukkuloiden luontopolulla voi tähän aikaan vuodesta nähdä kullanhohtoisen valon kimallusta lehvästön läpi ja purppuranväristen kukkien loistoa - niissä myös parveilee maaliskuun lopulla Zygaena-sukuisia perhosia, joilla on psykedeeliset värit. Ilahduttavana lintulajina nelospolulla näkyi useampia muutolla olevia kivikkouunilintuja. Viitospolulla huusivat jo varis- ja haukkakäet. Teräsfasaaneja alkoi taas illan langetessa käyskennellä kuivan puron pohjilla, kun ihmiset olivat kaikonneet iftareilleen. Jälleen näin läheltä myös muina miehinä polkua ylittäviä muntjakkeja.

Mutta varsinainen jymylintu tuli vastaan palmusunnuntain iltana pimeän langettua: Pitkäpyrstökehrääjät ovat minulle jo tavanomaista kauraa viitospolulla, sillä ne ovat siellä maaliskuusta syyskuuhun säännöllisiä. Samoin etäämmältä kuulunut brahmanpöllön ääni oli tuttua tavaraa. Sen sijaan jyrkänteiden suunnasta huuteli jokin muu pöllö ja se aiheutti minulle päänvaivaa, kun en löytänyt sitä lainkaan ladattujen nauhoitusten joukosta. Merlin kuitenkin konetunnisti sen idänkyläpöllöseksi, jota ei löytynyt lainkaan Pakistanin alta eBirdin listoilta. Lintukirjoista se kuitenkin löytyi ja mainittiin harvalukuiseksi läpimuuttajaksi Margallakukkuloilla - ääninäytteet olivat identtiset sen kanssa, mitä olin kuunnellut, joten Merlin oli osunut oikeaan. Tästä tuli vuoden kolmas elämänpinna ja kaiketi myös ensimmäinen havainto Pakistanista vähään aikaan.

Välttämättä kyse ei kuitenkaan ole suurharvinaisuudesta, vaan vain siitä, että useimmat yölinnut ovat Pakistanissa aliraportoituja, koska paikallinen lintuharrastajaskene koostuu lähes kokonaan valokuvaajista, eivätkä he kiinnitä huomiota lintujen ääniin - eivät myöskään tunne niitä juurikaan. Niinpä melko yleiset pitkäpyrstökehrääjä ja sepelpöllönen ovat yhä eBirdin kirjoissa harvinaisuuksina, jotka pitää erikseen perustella - ja kuten mainitsin, idänkyläpöllöstä ei löytynyt sieltä lainkaan.

Dohassa, Kuala Lumpurissa ja Balilla

Islamabadissa kevät on parhaimmillaan. Päivisin on lämmintä, muttei vielä liian kuuma. Kukat kukkivat, vehreys vallitsee, vaikka talvi onkin ollut kuiva ja monet aiemmin vettä virranneet purot kuivina. Tällä viikolla saapuivat Islamabadiin monet odotetut kesälinnut - ensin nokitaskut, pari päivää sitten purppuramedestäjät. Nyt medestäjiä onkin jo kaikkialla. Niiden terävät ja sirisevät äänet samoin kuin pajulintumainen lauluntapailu kuuluvat joka pusikosta, jossa jokin kukkii. Drongot eivät sen sijaan ole vielä saapuneet Islamabadiin, vaikka kuumemmassa Punjabissa niitä oli läpi talven.

Kuten edellisessä blogimerkinnässä mainitsin, olin pari viikkoa lomalla. Siitä muutaman päivän katselin lintuja täkäläisten kontaktieni kanssa Pakistanissa. Sitten lensin Dohaan, jossa päivän verran odotin samana iltana saapuvaa puolisoani. Meillä oli ollut suunnitelma, että hän olisi tullut luokseni Pakistaniin, mutta viisumiprosessi oli liian hankala eivätkä Pakistanin sen enempää kuin Tunisiankaan turvallisuusviranomaiset ymmärtäisi kenenkään alle kolmekymppisen nuorukaisen turistimatkaa Pakistaniin. Niin epäilyttävästä matkailusta vaarantuisivat oleskeluluvat ja viisumit Euroopassa ja seuraisi aiheettomia pidätyksiä ja seurantatoimia lentokentillä. Kaikki vain siksi, etteivät maailman tiedustelupalvelut tee oikeita kotiläksyjään ja tiedä, kuka on kukin, vaan kohtelevat ihmisiä kansallisuuksiensa, ikiensä ja sukupuolensa määrittäminä kategorioina. Paitsi tietysti oikeasti vaarallisia ihmisiä - sellaisilla on rahaa, resursseja ja lakimiehiä ja siten avoimet ovet kaikkialle, olivatpa tehneet mitä tahansa.

Niinpä matkustimme molemmat omilta tahoiltamme Dohaan, joka on lentoliikenteellisesti korvannut Dubain Suomesta Aasiaan suuntautuvan liikenteen solmukohtana, ja siten kummankin meistä matkustaminen sinne on turvallisuusviranomaisten mielikuvituksessa ymmärrettävää. Puolisoni sai Qatarin viisumin helposti muutamalla Whatsapp-viestillä, koska tunsin jonkun, joka tunsi jonkun. Tavalliselle tunisialaiselle sekin olisi ollut viikkojen ellei kuukausien piina, jossa olisi kyselty leimoja Suomen virallisilta edustajilta ja muuta sellaista, mitä Suomesta yleisesti ottaen ei saa, koska suomalaisten mielestä sellaisia ei tarvita, koska eihän Suomessa kukaan ota vastuuta jostakusta toisesta, vaan kaikki ovat kollektiivisesti veronmaksajain vastuulla. Suomalaiset taas eivät enää nykyisin tarvitse viisumia Qatariin, sillä maa toivoo tervetulleiden kansallisuuksien (eli rikkaiden) pysähtyvän matkoillaan päiväksi tai pariksi Dohaan. Onhan siellä ostoskeskusten lisäksi muutama nähtävyyskin, kuten kultasormi, kierrekorkkimoskeija ja islamilaisen taiteen museo, jossa sittemmin Ranskaan emigroitunut syyrialaiskristitty ystäväni oli vuosikausia töissä.

Olen matkaillut puolisoni kanssa jo parissakymmenessä Euroopan maassa sekä lisäksi tietysti Tunisiassa, mutta puolisoni ei ollut vielä koskaan käynyt Euroopan ja Välimeren piirin ulkopuolella. Pari vuotta sitten hän ei ollut muusta maailmasta juuri kiinnostunutkaan - kaikki hänen intohimonsa kohdistuivat arabimaailmaan, josta hän halusi pois, ja Eurooppaan, jota hän tarkasteli ihannoivasta ja epärealistisesta paratiisinäkökulmasta. Pari vuotta Euroopassa asumista on muuttanut hänen perspektiivejään. Ihan kaikki Pohjois-Afrikassa ei olekaan niin huonosti ja toisaalta ihan kaikki Euroopassa ei olekaan niin täydellistä ja hienoa kuin silloin, kun arabimaailma oli hänen synnyintuomionsa ja Eurooppa häneltä kielletty. Koska puolisoni ei ole tyhmä (hänen älykkyysosamääränsä määrittynee nerojen luokkaan), hän ei turhautumisistaan vetänyt niitä surullisia johtopäätöksiä, joita jotkut Euroopassa radikalisoituneet siirtolaiset ovat vetäneet, vaan tuloksena on toistaiseksi ollut melko realistinen ja nyansoitunut vertaileva analyysi. Hän näkee maailman laajemmasta mittakaavasta. Turhautuminen ei kohdistu enää yksipuolisesti arabimaihin eikä yksipuolisesti Eurooppaan, vaan siihen, miksi mikään paikka maailmassa ei yhdistä molempien hyviä puolia, vaan kaikkialla on jotain, mikä on perseestä.

Olen koettanut kertoa hänelle, että planeettamme on yhtä aikaa melko suuri ja melko pieni paikka, kaikkialla saman ihmislajin asuttama, mutta kuitenkin aika vaihteleva. Siitä kannattaa nähdä mahdollisimman paljon, vaikkei elinikämme riitäkään kaiken näkemiseen. Niinpä päätimme, että koska nykyään olen töissä Aasiassa, hän tutustuisi näinä talvina Aasiaan, kun taas kesät varaisimme aiempien vuosien tapaan rakkaassa Euroopassa matkailemiseen. Tunisiassa puolisoni joka tapauksessa käy pari kertaa vuodessa - nuo vierailut on pidettävä lyhyinä, koska jos matka menee päivääkään yli Suomen viranomaisten määrittämän rajan, perutaan puolisoni oleskeluoikeus Suomessa ja kaikki pitää hakea alusta alkaen uudelleen.

Aasia on vielä paljon suurempi kuin Eurooppa. Siellä on kuitenkin onneksi maita, jotka eivät ole hankalia kuten Pakistan, vaan jotka toivottavat meidät kummatkin tervetulleiksi viisumivapaasti. Tällaisia maita ovat esimerkiksi Malesia ja Indonesia, kummatkin myös hyvin miellyttäviä ja edullisia matkailumaita. Niinpä lensimme Dohasta ensin Kuala Lumpuriin ja sieltä myöhemmin Balille, sitten Balilta takaisin Dohaan, ja sieltä erkanimme tahoillemme Islamabadiin ja Helsinkiin.

*   *   *

Kuten mainitsin, Doha on korvannut Dubain Suomen ja Aasian välisenä lentosolmukohtana. Tämä johtuu Finnairin ja Qatar Airwaysin välisestä diilistä, joka puolestaan lienee seurausta Ukrainan sodasta, joka sulki Venäjän valtavan ilmatilan länsimaisilta lennoilta ja niinpä Finnair joutui etsimään korvaavat yhteydet eteläisiltä, Venäjän kiertäviltä reiteiltä. Oletan, että viime vuosina Doha on tästä syystä tullut tutuksi muillekin suomalaisille kuin niille monille, jotka ovat siellä hyväpalkkaisissa töissä.

Doha on ennen kaikkea työ- ja bisneskaupunki. Mitään vanhaahan siellä ei ole. Historiallista jäljittelevä basaarikujien kerääntymä Souq Waqif on sekin oikeastaan melko uusi. Qatarilaisia on kaupungin ja koko maan väestöstä enää pieni vähemmistö, sillä kaikki paikat ovat täynnä työperäisiä maahanmuuttajia. Suurin osa näistä tulee Etelä-Aasiasta - Intiasta, Pakistanista, Bangladeshista, Nepalista, Sri Lankalta ja Filippiineiltä. Lisäksi on toki maahanmuuttajia kaikkialta maailmasta: Euroopasta, Amerikoista, Afrikasta, muista arabimaista. Koska suurin osa duunariportaasta on kuitenkin eteläaasialaisia, heitä kohtaa ja heihin törmää kaikkialla. 

Ennen puolisoni tuloa ehdin jo kuljeskella pitkin Souq Waqifia, syödä, ostaa muutaman tarveasian ja ikävystyä, kunnes muistin, että syyrialaisen ystäväni lähdettyäkin minulla oli yhä Qatarissa ystäviä - nimittäin Floresin saarelta kotoisin oleva indonesialainen ystäväni, joka oli nämä vuodet tehnyt hyvää tiliä Qatarin paremmissa hotelleissa. Viestitin hänelle ja hän ilmaantuikin alta aikayksikön ravintolapöytääni - häntä kun vaivasi sama, mikä useimpia Qatarissa töissä olevia ekspättejä: kaikki oli taloudellisesti hyvin, hienoa ja laadukasta, mutta pohjattoman ikävystyttävää. Kävimme öisellä dhow-purjehduksella lahdella, josta näkee Dohan eri puolet pilvenpiirtäjineen ja valoineen.

Ystäväni kertoi olevansa aikeissa palata Balille ja siirtyvänsä sitten töihin Euroopassa operoiville risteilyaluksille. Kaikki olivat pitäneet häntä ihan hulluna, koska parhaimmat rahat sai Qatarissa ja työ risteilyaluksilla oli kovaa. Mutta ystäväni oli niin hullu, että oli vapaa-ajallaan vieläpä opiskellut viininmaistajaksi ja tunsi niin ranskalaiset, italialaiset kuin espanjalaisetkin viinit. Qatarissa näille taidoille oli ani harvoin käyttöä, kun taas eurooppalaisilla risteilyaluksilla hän oletti pääsevänsä viinitietoisuudellaan loistamaan. En olisi odottanut, että Floresin trooppisen saaren poika jokin päivä esitelmöisi minulle Dueron viineistä, joita olemme vuosikaudet Itä-Helsingissä kuluttaneet. Mutta nyt olen hänestä ylpeä, sillä hän on osoittanut olevansa oman tiensä kulkija ja siis piristävä hullu. Tästä huolimatta hän aasialaisena toki uskollisesti lähettää Qatarissa ja Euroopassa tienaamansa rahat vanhemmilleen erääseen Rutengin piirikunnan kylään. He tarvitsevat ne saadakseen ystäväni siskon kunniallisiin naimisiin.

Vähän ennen puoltayötä sain viestin, että puolisoni oli laskeutunut Dohaan, joten hyvästelin indonesialaisen ystäväni ja riensin prinssiä vastaan hotellille. Emme ole nähneet reaalielämässä sitten marraskuun Suomen-matkani. Voi iloa!

Seuraavana päivänä kävimme läpi Dohan ihmeitä. Indonesialaisen ystäväni vinkistä tiesimme myös, millä kattoterasseilla sai kunnollisia eurooppalaisia viinejä veristen pihvien kera. Souq Waqifissa puolisoni teki vaikutuksen parfyymi- ja suitsukekauppiaisiin tietämällä yhdellä nuuhkaisulla kaikki tuotteessa käytetyt ainesosat, ja sai siksi alennusta. 

*   *   *

Kuala Lumpuriin saavuimme illalla. Varaamamme hotelli oli ollut epäilyttävän edullinen, mutta perille päästyämme karisivat kaikki epäilykset: se oli täysin kunnollinen paikka ja mitä keskeisimmällä paikalla Merdeka-aukion ja kiinalaisen kaupunginosan basaarikatujen välissä. Kävimme syömässä mitä malesialaisimmassa katuruokapaikassa.

Seuraavina päivinä vietimme paljon aikaa ihmetellen alhaisia hintoja niin Petaling-kadulla kuin muuallakin kaupungissa. Pariinkin otteeseen söimme Dotty's -kahvilassa Petronas-kaksoistornien lähellä. Kävimme myös Selangorin puolella Batun temppeliluolissa, jossa oli myös makakeja ja henkiolentoja.

Malesiasta jatkoimme muutaman päivän kuluttua Balille. Valitettavasti lento Kuala Lumpurista Balille oli painajainen, koska matkustamon ilmastointi oli säädetty jäätäväksi. Sairastuimme kumpikin ja se haittasi ikävästi seuraavia päiviä Balilla. Onneksi asuinpaikkamme Ubudissa - perinteikäs majatalo, jossa olin ollut aiemminkin, joten tiesin, mitä suosittaa - oli sangen miellyttävä paikka kärsimysten läpikäymiseen. Kokonainen huoneisto itsellemme, terassi, josta avautuivat näkymät trooppiseen kasvillisuuteen, pienelle purolle ja sen takana avautuvalle riisipellolle. Kylpyhuoneessa, joka oli yhteydessä viidakkoon, kasvoi orkideoja. Uima-allas oli hyvin hiljainen paikka yöuinneille.

Samainen lento, joka jäädytti meidät, onnistui myös hukkaamaan puolisoni matkalaukun, ja vaikka se seuraavana päivänä löytyi, jouduimme palaamaan Denpasariin sitä hakemaan. Se hyvä puoli tuosta ylimääräisestä reissusta oli, että taksikuski vei meidät sukulaistensa omistamaan ravintolaan, joka osoittautui mitä parhaimmaksi. Karppien ja ankkojen katsellessa söimme ja joimme hyvin.

Myös Ubudissa elämä tuntui hymyilevän. Puolisoni muuntautui basaarista löytämillään batiikkivaatteilla balilaiseksi prinssiksi ja söimme La Cantinessa japanilaista wagyu-pihviä italialaisella ja argentiinalaisella viinillä. Tuota marmoroitua pihvilihaa tuottaville naudoille syötetään pähkinöitä ja lausutaan haikuja, joten energiavärähtelyjen pitäisi olla jotakuinkin kunnossa.

Paikan maagisuudesta osoituksena oli se, että eräänä yönä puolisoni kävi terassillamme tupakalla ja pisti sieltä päänsä takaisin sisään sanoen minulle: "Täällä on jokin iso nisäkäs terassillamme. Vähän kuin karhu." Siitäkös hämmästyin. Mutta loppujen lopuksi otus ei kuitenkaan ollut sentään malaijikarhu, vaan sen sijaan binturongi - karhumaisen pönäkkä ja karvainen sivettikissojen sukulainen.

Eräänä päivänä kävimme Balilta käsin myös pienemmällä naapurisaarella Nusa Penidalla. Se oli itselleni uusi saari. Penidalla oli vähän hiljaisempaa kuin Balilla, vaikka sekin on jo pitkälle turistoitunut - varsinkin indonesialaisia kotimaanturisteja näkyi olevan paljon. Eräällä Penidan rannoista näimme paholaisrauskuja. Nusa Penidan päivä oli kokonaan puolisoni järjestämä ja hyvin olikin. On hienoa matkustaa ihmisen kanssa, joka ei pelkästään odota minun hoitavan kaikkea ja lukevan siinä sivussa ajatuksia, vaan pystyy järjestämään kaiken myös paikoissa, joissa ei ole koskaan aiemmin ollut. Crystal Beachillä oluet ottaessamme valkomerikotka lipui ohi.

Paluumatkalla Dohassa puolisoni lähti aamulennolla Suomeen ja minä vasta samana iltana. Käytin sen päivän hiljaisesti ja raukeasti kaupungilla vetelehtien. Luin loppuun Sofi Oksasen Koirapuiston, joka vuosia sitten jäi kesken, kun kirja jonkun muuton yhteydessä joutui hetkeksi hukkaan mutta löytyi myöhemmin.

*   *   *

Pian Islamabadiin palattuani ramadan alkoi, mutta eipä se minun elämääni kovin paljon häiritse. Kristitty palvelijani paastoaa hänkin, muttei ramadanin vaan lähestyvän pääsiäisen vuoksi. Ramadanissa on se hyvä puoli, että auringonlaskun iftarin lähestyessä luontopolut tyhjenevät ihmisistä jo paria tuntia ennen, kun kaikki ryntäävät perheidensä pariin häsläämään jokailtaista mässäilyä.

Margallakukkuloiden polulla viisi löysin illansuussa sepelpöllösen ja pitkäpyrstökehrääjän. Valoisan aikaan löysin sieltä parven teräsfasaaneja ja kaikkia tavanomaisempia lajeja. Ensimmäistä kertaa näin myöskin muntjakin vain parin metrin päästä. Se löntysteli minusta piittaamatta polun yli aivan editseni, kuin ei olisi nähnyt minua lainkaan. Seuraavana päivänä polulta neljä löysin harmaasiipirastaan ja rätiseviä tulirintatimalien parvia. 

Jinnantien kosteikolla yritin etsiä siellä toissa viikolla nähtyä lehtokurppaa, mutten löytänyt sitä. Sen sijaan löysin sieltä mm. parven aasianvihervarpusia ja pikkuparvet liekkiminivettejä ja pakistanintiaisia - kaikki nämä lajeja, joita olisi ennemmin odottanut Margallakukkuloilta tähän aikaan vuodesta.

Kinarapuiston durbarilta avautui hyvät kaukoputkinäkymät järven keskellä kelluville suurille sorsaparville, joista löytyi varsin kattava otos palearktisia sorsa- ja sotkalajeja samoin kuin muutama narsku ja silkkiuikku sekä satoja nokikanoja.

Rawaljärven itäpäässä oli sadoittain liroja ja pienempiä määriä muita vikloja. Runsaasti lapinsirrejä ja pikkutyllejä. Lukuisien silkki-, jalo-, harmaa- ja riisihaikaroiden lisäksi oli varsin iso parvi pronssi-iibiksiä. Mutta kaikkein ilahduttavin lintu oli pikkupääskykahlaaja, joka on nähty samassa paikassa epäsäännöllisesti kerta toisensa jälkeen, mutta olen aiemmin aina missannut sen. Tällä kertaa se näyttäytyi minulle - ja hyvin näyttäytyikin. Mielenkiintoisena kuriositeettina mainittakoon, että kyseinen laji oli ensimmäinen pääskykahlaajalaji, jonka ylipäätään elämässäni näin - jo vuonna 1995 Intiassa. Eurooppalaisen pääskykahlaajan näin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1998 Turkissa ja aropääskykahlaajan vasta 2000-luvulla Romanian puolella Tonavan suistoa.

Helmikuun lopun retkiä

Kävinpä puolisoineni Kaakkois-Aasiassa - Malesiassa ja Indonesiassa - mutta siitä kirjoitan hieman myöhemmin. En nimittäin kerennyt kirjoittaa helmikuun lopun retkistäni, joihin minulla oli käytettävissä neljä linnustollisesti sangen produktiivista päivää ennen lentämistäni Dohaan, jossa tapasimme ja josta jatkoimme Kuala Lumpuriin.

Lauantaina 24. helmikuuta menin eläköityneen pataanimajurin kanssa Angurin laaksoon, joka on Punjabin pohjoisimmassa osassa, Murreevuorten eteläreunalla. Mäntymetsää kasvavan laakson tärkeimpiin lintunähtävyyksiin kuuluvat nakkelit ja kultasinipyrstöt, mutta näitä ei tällä kertaa näkynyt missään pysähdyspaikoistamme. Anguri on parhaimmillaan silloin, kun sääolosuhteet ylempänä Murreevuorilla ovat niin talviset, että ne työntävät Himalajan lintuja alas Angurin kaltaisiin suojaisempiin laaksoihin, muttei kuitenkaan ihan Margallakukkuloille saakka. Nyt kävi kuitenkin niin, että edellisviikonloppuna pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kokemani takatalvi oli jo päättynyt, aurinko paistoi ja linnut kiirehtineet takaisin ylempiin laaksoihin.

Eipä silti, olihan Angurissa silti kaikenlaista nähtävää. Tiaisparvia oli maastossa ihan hyvin - paljon harmaa- ja vihertalitiaisia, pakistanintiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia. Joukossa kulki raitapyrstökiipijää sekä tavanomaisia fyllareita: kashmirin- ja tiibetinuunilintuja sekä himalajansieppokerttuja. Vuoripuroissa oli virta- ja jokileppälintuja sekä sinijokirastaita. Vastaan tuli myös ilahduttava parvi himalajankaijoja, joita olen aiemmin nähnyt lähinnä ylempänä Murreevuorilla. Kivikkoleppälintuja oli liikkeellä. Nähtiin myös korppeja ja arokotkia.

Iltapäivällä kävimme katsastamassa tilannetta Lake View Parkissa, jonka oikeanpuoleinen, kalastajien ja lintumiesten suosiossa ollut villiintynyt niemenkärki on nyt valitettavasti suuren raivauksen kohteena. Esimerkiksi idänpikkusieppojen perinteinen talvehtimispaikka oli niitetty sileäksi. Selvästikin aikovat rakentaa sinne hoidettua virkistysaluetta, mikä on huono uutinen tämän jokisuun tiheälle linnustolla - samoin kuin koko Rawaljärven luonnolle, joka ajetaan alati ahtaammalle kaupungin virkistys- ja huvila-alueiden ottaessa vähitellen haltuunsa viimeisetkin rakentamattomat rannat. Löysimme silti kaksi mustapikkuhaikaraa, parven idänturturikyyhkyjä samoin kuin harmaasiipikottaraisia lukuisain yleisempien lajien joukosta.

Sunnuntaina lähdin aamuvarhain pindiläisen valokuvaajattaren kanssa kohti erillisellä kanjoniharjanteella sijaitsevaa Tanazajärveä Punjabissa, Rawalpindin lounaispuolella. Pian lentokentän alueet kierrettyämme aloimme tehdä lintupysähdyksiä punjabilaiseen maatalousmaastoon Katarianin ja Paswal Sharifin kylien ympäristössä. Ne osoittautuivat mitä tuottoisimmiksi. Punjabin tasankojen lajisto on monin paikoin sen verran erilaista kuin Islamabadin että uusia lajeja rapisi ihan tavallisilta pelloiltakin mukavasti. 

Kriikkuvia mustafrankoliineja oli kaikkialla ja kevään ensimmäiset nokitaskut ja purppuramedestäjä olivat saapuneet. Nokitaskuja olikin Punjabin puolella jo kaikkialla. Oli yhdyskuntaa rakentavia pensasvarpusia ja parvina liikkuvia pikku- ja liekkiminivettejä. Yleisten vuori- ja mustakurkkusirkkujen suurista talviparvista löysin itselleni uuden elämänpinnan - vyösirkun. Laji on melko säännöllinen talvehtija Pakistanissa, mutta ei vain ole tullut vastaani aiemmin. Intianisolepinkäinen oli kivaa vaihtelua kaikkialla läsnä oleviin ruosteperälepinkäisiin. Tavanomainen liitohaukka päivysti akaasian latvassa - paljon harvinaisempi sinisuohaukka suoritti ohilennon ja johti valokuvalla tuettuun rariraporttiin, vaikka melko säännöllinen talvivieras Punjabin tasangoilla onkin.

Tanazajärvellä on itsessään sievän järven takana erikoisen muotoisia kalliomuodostelmia ja väliin jää leveät kaistaleet jangalia eli puu- ja pensasaroa, josta suuri osa piikkipensaikkoa. Linnut tästä maastosta pitävät. Järven ympäristössä on nähty paljon mielenkiintoisia talvi- ja muuttolajeja ja se on säännöllinen esiintymispaikka siperianleppälinnulla, jota löysimmekin yhden yksilön. Suurin osa muista löydetyistä lajeista oli varsin tavanomaisia. Tosin mustakaularastaan seurasta löytyi siperiansieppo. Järvellä oli muutama liejukana, jaavanmerimetso ja pikku-uikku.

Sunnuntai-iltapäivällä Islamabadiin palattuani ehdin vielä käymään nelospolulla, jossa mainitsemisen arvoisin löytämäni laji oli tammikuulta tuttu chibisilmäinen söpöläinen, keltainen keijukainen eli keltaviuhko, joka oli parin viikon katoamistempun jälkeen palannut paitsi samaan paikkaan, myös täsmälleen samaan kuivaan puuhun, jota se piti sääskijahtinsa tukikohtana. Oli tietysti myös tavanomaisia parvia timaleita, bulbuleita, uunilintuja ja polulla säännöllinen pari aasiankirjotikkoja.

Maanantaina lähdin jälleen ensivalon aikaan valokuvaajattaren kanssa kohti Punjabia, tällä kertaa Kalar Kahariin. Sattumalta päivämäärä oli aivan sama, jona vierailimme Kalar Kaharissa vuosi sitten. Tällä kertaa sää oli paljon koleampi kuin tuolloin ja siten myös lintumassat vähäisempiä. Järven tyyppilajit löytyivät kuitenkin helposti: sulttaanikanoja, ruskohaikaroita, ruskosotkia. Paljon muita vesi- ja rantalintuja, muttei niin paljon kuin vuotta aiemmin - ja harmillisesti rantakanoja ei tullut näkyville lainkaan samassa määrin. Tulin kuitenkin pelastaneeksi ruskohaikaran, joka oli sotkeutunut roskariekaleisiin ja jota kalastajat roikottivat mukanaan. Vapauttaessani linnun takaisin kosteikkoon, johon se kuuluu, sattumalta paikalle osunut chakwalilainen Tiktok-influensseri ikuisti kaiken ja sankarityöni on kaiketi sittemmin jo levinnyt eetteriin. Ruovikoiden pikkulinnustosta näkyi runsain määrin viirupensastimaleja ja kultasilmätimaleja, papyruskerttusia, kelta-, ruso- ja sinipriinioita. Osmankäämikerttusia kuului mutta ne eivät suostuneet millään näyttäytymään.

Kalar Kaharin yläpuolisilta kuivilta ylängöiltä ei tällä kertaa löytynyt näyttäviä kotka- ja korppikotkaparvia, koska ilmeisesti läheinen kanala ei ollut hiljattain dumpannut laittomasti kuolleita kanojaan sinne (kuten viime vuonna). Muutama arokotka sentään löytyi. Päätimme jatkaa ylänköjen ja maapähkinää viljelevien tasankojen kautta itään aina Khabekijärvelle saakka, joka tunnetaan mm. flamingojen epäsäännöllisenä esiintymispaikkana.

Eräältä Jabban ja Khushubin väliseltä maapähkinäpeltoaukealta löysimme valtavan esiintymän kiuruja ja kirvisiä - kiinnitettyämme alun perin huomiota siellä parveileviin suuriin turkinkyyhkyparviin. Pääosassa olivat yleiset lajit kuten töyhtökiuru ja riisikirvinen, mutta löytyipä sieltä myös lyhytvarvaskiuruja sekä erityisen ilahduttavana lajina kaksin kappalein intianaavikkokiuruja, joka ei ole varsinaisesti aavikkolaji, ja joka on kiuruksi harvinaisen punaruskea. Se oli minulle tämän retkirupeaman toinen elämänpinna. Samoja peltoja reunustavasta puurivistä löytyi myös pakistanintikka, joka on Sindin ja Punjabin avomaiden versio syyriantikasta.

Khabekijärveltä löysimme alkuun tuulihaukan ja järvenpohjukasta myös runsaina esiintyminä haikaroita, pitkäjalkoja, pikkutyllejä, vikloja ja muuta mukavaa. Nokikanoja ja jouhisorsia oli suurina lauttoina, samoin yllättävästi silkkiuikkuja, joka on Pakistanissa yleensä varsin vähälukuinen laji. Naurulokkejakin oli kerääntynyt satapäin - mitään harvinaisempia lokkeja ei valitettavasti joukosta löytynyt. Eikä flamingoja. Mutta olihan tuossakin yllin kyllin pitämään meidät tyytyväisinä päivän saldoon.

Tiistaina kävin Gilgit-Baltistanissa majataloa pitävän entisen YK-virkamiehen ja kaupunkimme lintuharrastajaporukan uuden hollantilaisvahvistuksen kanssa kierroksen Rawaljärven eteläpuolisiin lintupaikkoihin alkaen Korangjoen sillasta, josta ei löytynyt mitään ihmeempää. Toisin oli Jinnantien pikkukosteikon laita. Sieltä löysimme melkein heti Islamabadin tähän asti ensimmäisen osmankäämikerttusen, joka saatiin vieläpä esille ja kuvattavaksi, kun oli asettunut niin naurettavan pieneen kaislikonkaistaleeseen. Turhaan olimme yrittäneet samaa lajia saada kuvatuksi Kalar Kaharissa, vaikka siellä niitä oli monin kappalein.

Löysimme myös jälleen aiemmin samasta paikasta löytyneen intiantokon. Näitä harmaita sarvinokkia oli nyt paikalla kokonaista kolme - mikä antaa ymmärtää, että ne pesivät jossain tuossa maatalousvaltaisessa Rawaljärven pohjukassa, jossa on peltomaisemassa jäljellä melko paljon vanhoja lehtipuita. Kaikenlaista muutakin mukavaa löytyi. Pindiläinen valokuvaajatar ja ranskalainen lintumies löysivät sieltä myöhemmin samalla viikolla myös lehtokurpan, joka on Islamabadissa tosi kova laji.

Menimme vielä viimeiseksi kohteeksi Rawaljärven itäpohjukkaan Bani Galan kylän rantaan, joka on Islamabadin parhaita lintupaikkoja, vaikka siellä onkin taas niitetty kaikki ruovikko rehuksi. Katseltuamme pitkään tavanomaisia kahlaajia, pääskyjä ja naurulokkeja, löytyi jokisuun viereisestä laguunista lopulta päivän paras laji - aasiankääpiösorsa. Tämä pieni sievä valkeavoittoinen sorsalaji on itselleni siitä erikoinen, että olen onnistunut näkemään sen ensimmäistä kertaa elämässäni mitä epätavallisimmassa paikassa - Sokotran saarella, jossa se on satunnaisvieras. Sen koommin en lajia ollutkaan nähnyt, vaikka se on Intiassa varsin tavallinen. Pakistanissa se on varsin harvinainen ja esiintyy lähinnä vain Sialkotin ja Lahoren kaistaleen kosteikoilla. Jäljissämme moni valokuvaaja riensikin etsimään ja kuvaamaan löytämäämme yksilöä.

Nuo olivat hyviä retkiä ja lintuonni oli meille suotuisa.

Margallakukkuloilla ja Murreevuorilla

Kuten blogin lukijat ovat tulleet tietämään, Islamabadin pohjoispuolella kohoaa pari ketjua metsäisiä kukkuloita, jotka Suomen mittapuulla toki täyttäisivät vuoren kriteerit, mutta parempi kun jatkamme niiden kutsumista kukkuloiksi erotukseksi Himalajan, Pamirin ja Hindukushin vuoriketjuista, jotka kaikki kohtaavat pohjoisen Pakistanin alueella.

Varsinaisen Himalajan ja Margallakukkuloiden välillä sijaitsee pohjois-eteläsuuntainen vuoriketjujen rykelmä, jonka itäpuolelle jää Kashmir, ja joka pohjoisessa kohoaa lopulta Länsi-Himalajan jylhiksi lumihuippuisiksi rinteiksi. Näitä pakistanilaisittain kukkuloiden ja vuorten välimaastossa olevia muodostelmia kutsutaan Murreevuoriksi - pakistanilaisittain nekin tosin ovat "kukkuloita". Islamabadista Murreevuorille johtava Murreentie saapuu aluksi Murreen pikkukaupunkiin, entiseen brittisiirtomaavallan kukkula-asemaan, joka sijaitsee vielä Punjabin osavaltion puolella. Murreen kaupunki (lausutaan Mari) on erittäin suosittu paikallisten viikonloppukohde, joten se on täynnä ravintoloita ja kahviloita, muttei sitten kovin paljon muuta. 

Luonnonystävän kannalta varsinaiset houkutukset alkavatkin vasta kun tietä jatkaa Murreen kaupungista edelleen pohjoiseen. Heti kaupungin jälkeen ylitetään osavaltioraja Khyber-Pakhtunkhwan puolelle ja pian saavutaan Ayubian kansallispuiston laajoille alueille. Tien varrella Murreen ja Abbottabadin kaupunkien välissä on ketju pittoreskejä vuoristokyliä, joista suurimman osan nimessä on paikallinen vuorten väliin jäävää solaa tarkoittava sana gali, ja niinpä niitä kutsutaan kollektiivisesti nimellä Galiyat: Khairagali, Changlagali, Kuzagali, Ayubia, Dungagali, Nathiagali, Baragali, Bagnoter, Harnoi,  Azizabad, Dhamtour ja lopulta tullaan Abbottabadiin. 

Kylien alkuperäiskansa, karlalit, puhuu äidinkielenään pääosin hindkoa. Hindko on pakistanilaisittain pieni kieli, koska puhujia on vain noin 7 miljoonaa - Galiyatin alueen lisäksi varsinkin Abbottabadissa ja Peshawarissa, suurten pataanienemmistöisten alueiden ympäröiminä. Abbottabad on Hazaran läänin nykyinen ja Haripur sen historiallinen pääkaupunki. Hazaran maisemat ovat rinteiden ja laaksojen kumpuilevaa ja esteettisesti silmää miellyttävää vaihtelua, kunnes tullaan Kohistanin jylhän rotkoisiin ja patavanhoillisiin maisemiin.

Varhain sunnuntaiaamuna ajaessamme ylös Murreevuorille muuttuivat sääolosuhteet kuitenkin mitä ankarimmiksi. Changlagaliin päästessämme raivosi ympärillä lumimyrsky. Siitä huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - näimme lukuisia parvia pakistanintiaisia ja vihertalitiaisia hyvin läheltä, samoin lumipyryssä oksiltaan meitä tarkkailevia paksunokkavariksia.

Lumisadetta seurasi loska ja sitten taas lumipyry, kun kuljimme vuorille Dungagalista käsin kuuluisaa Vesiputkipolkua (Pipeline Track) pitkin. Säästä huolimatta lintuja oli kyllä maastossa, mutta ne eivät välittäneet juurikaan näyttäytyä - paitsi ne harvat, jotka olivat niin lähellä, etteivät sitten oikein vaivautuneet liikkumaan pois, vain puikkelehtivat kasvillisuuteen yrittäen päästä meistä eroon. Oli pikkunauruleita, mustakurkkurautiaisia ja harlekiinipyrstötiaisia, parvi aasianvihervarpusia ja kaikkialla raakkuvia paksunokkavariksia. Harvinaisin löytämämme laji oli pikkukäpylintu, joita puuhaili pikkuparvi käpyisten mäntyjen ja deodarien eli himalajanseetrien latvoissa.

Runsaan tunnin kuluttua olimme linnuista huolimatta saaneet sen verran tarpeeksemme sääolosuhteista että palasimme Dungagalin kylään ja menimme kahville ja köyhille ritareille asianmukaisesti nimettyyn Snowland-majatalo-kahvilaan. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että polunvarren nyt miehittämättömänä olleeseen kahvikojuun olivat jotenkin ihmeessä löytäneet tiensä Pauligin Juhlamokka-pakkaukset. Kaikkialle sitä suomalaiset ehtivätkin. Täällä Islamabadissahan on muuten myös suomalaisen Robert Pauligin perustaman Robert's Coffeen haarakonttori jollain kummalla yhteydellä liisattuna, vaikka perheyrityksen omat sivut ilmoittavatkin haarakonttoreista Suomen lisäksi vain Ruotsissa, Virossa ja Japanissa.

Lämmiteltyämme itsemme kahvilla, parathoilla, omeleteilla ja köyhillä ritareilla taas retkeilykuntoon, päätimme ajaa kokeilemaan onneamme alemmille korkeuksille, josko löytäisimme suotuisamman sään ja enemmän lintuja. Nathiagalin jälkeen tie alkaa laskeutua suojaisempiin laaksoihin, joissa lumi vaihtui ensin rännäksi, sitten vesisateeksi. Bagnoterin jälkeen koukkasimme samaan Karlanin putousten laaksoon, jossa olin käynyt joulukuussa. Pian autosta noustuamme alkoi sateenkeskeytysloitsu vaikuttaa, piiskaava vihma muuttui ensin siedettäväksi tihkuksi ja lopulta herkesi kokonaan. Heti alkoi lintujen konsertti kuin taikaiskusta. Kuningasseppä alkoi kailottaa, parvittain himalajanloistoharakoita liikehti laakson molempain puolten rinteillä äänekkäästi räksytellen ja kilahdellen.

Virran varsilla oli taas paljon virtalintuja, mutta ehkäpä olosuhteiden johdosta vähemmän kuin joulukuussa. Jokileppälintuja oli taas eniten, virtaleppälintuja hyvänä kakkosena, ja mikä ilahduttavinta, myös komeita pitsihaarapyrstöjä oli jälleen asemissa. Ruskokoskikaroja ei tällä kertaa näkynyt, mutta uljas keisarikalastaja sen sijaan näyttäytyi moneen otteeseen. Tiaisparvia oli täälläkin liikkeellä oheisuunilintuineen, samoin pikkunauruleita, vuorisirkkuja ja kivikkoleppälintuja. Yksi parhaista havainnoistamme Karlanin laaksossa oli läheltä nähty keltarintanäätä, joka laskeutui ensin puusta, tuijotti meitä pariinkin kertaan rinteestä, ja hyppelehti vielä harjunharjaa pitkin siluettinsa paljastaen ennen kuin katosi lopullisesti näköpiiristä. Keltarintanäätä on muiden näätäeläinten tapaan peloton tappaja, joka saalistaa jyrsijöiden ja lintujen lisäksi mm. makakeja.

Palatessamme autolle lipui vuorten yllä arokotka, jota ahdisteli jokin jalohaukka - jälkimmäinen jäi tunnistamatta pitkän etäisyyden vuoksi ja kotkakin tuli lajilleen tunnistettua vain suurentamalla matkakumppanini ottamia ammattimaisia valokuvia. Palasimme Abbottabadin ja Haripurin kautta valtatietä pitkin. Matkalla näkyi isoja haarapääskyparvia, jotka kertovat siitä, että sateiden myötä koittaa nyt myös kevät Islamabadiin.

*   *   *

Mutta se tuiskussa tehdystä Murreen retkestä. Sitä edelsi useampi seesteinen retki Margallakukkuloille. Talvi oli sunnuntaihin saakka poikkeuksellisen vähäsateinen, mistä johtuen Margallakukkuloiden purot ovat olleet pääosin kuivillaan. Niinpä viitospolun alkupäässä oleva pieni lähde puroineen muuttui erityisen tärkeäksi lintujen juomapaikaksi. Sieltä löysimme toissa viikonloppuna säännöllisenä mutta vähälukuisena talvilintuna Margallakukkuloilla esiintyvän hopealakkisiepon, jota yleensä kutsumme niltavaksi lajin sukunimen perusteella. Niltavat ovat aasialaisia sieppoja, urokset aina sinisiä ja naaraat yleensä ruskeita, kuten täkäläiselläkin lajilla. Opin, että sen latinalainen nimi, Niltava sundara, on oikeastaan molemmilta osin sanskritia - kaunis sinilintu.

Muutakin lähteen ja puronpätkän maastosta löytyi: sinipyrstöjä, kivikkoleppälintuja, paljon töyhtö- ja punanokkabulbuleita, aasianrillejä, metsä- ja tulirintatimaleita. Seurasimme myös kuivaa puronuomaa ja löysimme satojen bulbulien lisäksi pikkuparvina kultasilmätimaleita ja marjovissa puissa mässäileviä rastaita, jotka osoittautuivat enimmiltään mustakaula- ja harmaasiipirastaiksi, molempia lajeja kiitettävän runsaasti. Oli myös pikkuparvina tamariskipyrstötiaisia, tavanomaisia harmaatalitiaisia, himalajansieppokerttuja ja kashmirinuunilintuja. Yllättävä löytö oli variskäki - kuten kaikki käet, se on yleensä kesälintu, mutta tätä lajia jää aina pieni määrä talvehtimaan.

Lauantaina menimme kahden vakiopakistanilaisen sekä uuden hollantilaisen lintuharrastajavahvistuksen kanssa erääseen vakiopaikoistamme, Talharin harjulle, laaksoon ja virranvarteen Margallan ensiharjanteiden toiselle puolen. Talharin harjulla oli mukavasti lintuelämää huolimatta siitä, että joku oli joko tahallaan tai tahattomasti kulottanut koko polunvarren eräästä sen parhaasta paikasta. Tavanomaisten bulbulien, rillien ja uunilintujen lisäksi löytyi mm. raitavarpuspöllö, useampia liekkiniskatikkoja ja suomuvatsatikkoja, raitapyrstökiipijä, tamariskipyrstötiaisten ja pakistanintiaisten parvia, tulirintatimaleita, molempia viidakkoharakoita ja kivikkoleppälintuja.

Talharin virranvarresta löytyi tavanomaiset joki- ja virtaleppälinnut, virtavästäräkkejä, harmaa- ja pihataskuja. Islamabadin puoleisen rinteen lähteellä oli jälleen siellä yleensä viihtyvä peukaloismaisen oloinen pensassilkkikerttunen, samoin pikkunauruli ja muuta mukavaa. Talharin kylässä liputettiin yhä toissaviikon parlamenttivaalien toksisissa jälkitunnelmissa puoluetunnuksin, joita oli niin PML:n, PTI:n kuin radikaalin TLP:nkin väreissä.