Paluu Kiovaan

Vapun tapahtumat Ukrainassa palauttivat mieleeni Odessassa tapaamamme muotitoimittajattaren, joka hipsteristisessä Central-baarissa lähellä herttuan patsasta - haluttuaan alun perin kuulla meiltä tarinoita, mielellään romanttisia - kiihtyi kansalliseen ylpeydentuntoon. Hän oli venäjänkielinen, mutta luetteli molemman käden sormin kansoja, joiden verta hänen suonissaan virtasi. Toimittajatar totesi olevansa valmis vaikka ase kädessä puolustamaan kaupunkiaan moskoviittisia provokaattoreita vastaan. Jos Ukrainan armeijan ja poliisin miehet eivät sitä tee, naiset tekisivät.

Viikko pari sen jälkeen, kun olimme lähteneet Odessasta, moskalit pääsivät odotetusti taas kylvämään terroriaan sielläkin, Transnistriasta tuoduin erikoisvahvistuksin. Venäjä hankki oman Reichstagin palonsa ja osa länsimaisista tiltuista lähti oitis syyttämään Odessan tapahtumista ukrainalaisia fasisteja ja natseja. Nyt kuitenkin näyttää jälleen siltä, ettei Venäjä saa lisää Krimin tapaisia anneksaatioita ainakaan ilman verenvuodatusta ja virallisten joukkojensa lähettämistä. Siihen saatetaan Lännen heräillessä tarvita muutakin kuin estotonta valehtelua. Putin ei nimittäin halua julkisuuteen mitään, mikä näyttää venäläisjoukkojen tappiolta, ja tämä on hänen heikko kohtansa. Ihmisten tappaminen ja venäläisten asuintalojen räjäyttely onnistuu Kremlin bandulta lämpimikseen, mutta kasvojen menettämistä he aidosti pelkäävät, mafiamiehiä kun ovat.

Odessan tulipalosta seurannutta pöyristelyä on hyvä verrata siihen välinpitämättömyyteen, jolla samat tahot suhtautuivat, kun Venäjän nukkehallinto poltti Maidanin ammattiyhdistystalon ja lähetti pommeja aktivisteille. Kumman kauan on herääminen ilmeisiin tosiasioihin muutenkin kestänyt. Yhä puhutaan "Kiovan fasisteista" ikään kuin sellaisia olisi olemassa, ja vältetään kutsumasta Moskovan fasisteja fasisteiksi.

Aiemmin puolustettiin Janukovitšin roistohallinnon väkivaltaa "legitiiminä", vaikka vastassa oli demokratiaa vaativia rauhanomaisia mielenosoittajia, joilla oli astaloita korkeintaan itsepuolustukseksi. Nyt sen sijaan vastassa on Venäjän ohjaamia ja raskaasti aseistamia terroristeja, jotka eivät kaihda murhaamasta, kiduttamasta ja kidnappaamasta, mutta Kiovan laillinen hallinto ei muka saisi käyttää mitään toimia puolustaakseen kaupunkejaan ja kunnon kansalaisiaan silmittömästi terrorisoivilta venäläisiltä terroristeilta.

Ukrainan tapahtumien taustalla on Venäjän pyrkimys tuhota järjestelmällisesti naapureinaan olevien demokraattisten valtioiden suvereniteetti: Georgia, Ukraina ja Baltian maat eivät saisi käyttää laillista voimaa ekstremistejä ja provokaattoreita vastaan edes omilla alueillaan. Sen sijaan Venäjällä pitäisi olla oikeus niin voimankäyttöön kuin mihin tahansa mielivaltaiseen aseelliseen riehuntaan ja terrorismin tukemiseen paitsi omalla alueellaan, myös kaikkien muiden alueilla.

Jos seurattaisiin johdonmukaisia kansainvälisiä pelisääntöjä, Venäjän kaltaisella roistovaltiolla ei pitäisi olla mitään oikeutta suvereenisuuteen ja koskemattomuuteen edes omalla alueellaan niin kauan kuin se ei vähimmässäkään määrin kunnioita muiden suvereenisuutta ja koskemattomuutta.

Kiovan nykyhallinto on vaikeassa asemassa ja yksi puolue (Batkivštšyna) ei selvästikään yksin kykene Ukrainaa hallitsemaan, mutta Kiovan hallinto on silti legitiimi. Se myös pyrkii luotsaamaan Ukrainaa demokratiaan ja valitsemaan uuden demokraattisen presidentin rehellisillä vaaleilla, siitä huolimatta, että uusi presidentti kannatuslukujen perusteella todennäköisesti ei ole Batkivštšynan ehdokas Julia Tymošenko. Sen sijaan Venäjä pyrkii kaikin keinoin estämään Ukrainan demokraattiset vaalit.

Putinin hallinnolla ei ole senkään vertaa legitimiteettiä kuin Kiovan nykyhallinnolla. Putinin kannatuksesta voi esittää mitä tahansa väitteitä, mutta ainoa asia, jonka siitä varmasti tiedämme, on ettei hän ole vielä koskaan suostunut mittauttamaan omaa, hallintonsa tai politiikkansa kannatusta rehellisissä demokraattisissa vaaleissa. Tämän pitäisi jo kertoa paljon tuon hallinnon ja sen harjoittaman imperialistis-ekspansionistisen sotapolitiikan legitimiteetistä.

Putin on tullut valtaan epälegitiimisti, kun KGB vuonna 1999 pakotti Jeltsinin nimittämään hänet pääministeriksi. Heti nimityksen jälkeen KGB alkoi toteuttaa omaa visiotaan Venäjän politiikaksi, rikkoen Jeltsinin hallinnon Tšetšenian kanssa laatiman rauhansopimuksen. Päästäkseen hyökkäämään Tšetšeniaan KGB räjäytti tavallisten venäläisten asuttamia kerrostaloja Moskovassa ja Volgodonskissa ja jäi kiinni vielä yhden asuintalon räjäyttämisen yrityksestä Rjazanissa.

KGB on lähtökohdiltaan ja toimintatavoiltaan diktatorinen, rikollinen organisaatio, joka on vastuussa miljoonien venäläisten murhaamisesta ja sanoinkuvaamattomista rikoksista ihmiskuntaa vastaan. Nimenvaihdoksesta huolimatta se on yhä sama organisaatio kuin neuvostopainajaisen punaisina vuosikymmeninä. Niin kauan kuin se on vallassa Moskovassa, Venäjä on mafiavaltio.

KGB harjoittaa estoitta ja rangaistuksetta salamurhia ja terrorismia myös länsimaiden alueilla. Tätä on koko kylmän sodan jälkeisen ajan katsottu läpi sormien, paitsi silloin, kun Venäjä on jäänyt kiinni poikkeuksellisen peittelemättömästi eikä murhien ja terrori-iskujen piiloon vaikeneminen onnettomuuksiksi, itsemurhiksi tai jonkun muun muka tekemiksi enää ole ollut mahdollista. Jos CIA tekisi jotain vähänkään vastaavaa (eikä vain ampuisi ohjuksia miehittämättömistä lentolaitteista Pakistanin ja Jemenin vuorilla), länsimaailmassa nousisi asiasta käsittämätön kohu.

On jostain syystä muodikasta olla demokratiakriittinen ja ainakin periaatteellisesti johtavia länsivaltoja ja niiden maailmanpoliittista roolia vastaan. Tästä ei ainakaan koskaan seuraa nykylänsimaissa kielteisiä seurauksia henkilölle - ei työpaikan menetystä, ei viisumikieltoja, eikä kukaan tule pimeällä kujalla hakkaamaan tai viiltele koulusta palaavan lapsen kasvoja viestiksi. Ei vaikka levittäisi mitä absurdeimpia valheita Amerikasta tai EU:sta tai hyllaisi maailmanhistorian pahimpia diktaattoreita ja massamurhaajia. Vaikka tämän vielä tekisi samassa lauseessa vapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien näennäisen puolustamisen kanssa, siinä ei nähdä arvoristiriitaa.

Nämä länsimaita haukkuvat ja diktaattoreita hyllaavat länsikriittiset ihmiset saavat rauhassa esiintyä uskottavina poliitikkoina, toimittajina, tutkijoina tai kulttuurihenkilöinä. Heidän kanssaan eri mieltä olevat ehkä kritisoivat heitä, mutta minkäänlaista eristämistä tai julkista ajojahtia ei heihin kohdistu. Sen sijaan auta armias, jos joku erehtyy arvostelemaan Putinin Venäjää, Assadin Syyriaa tai vaikka vain puolustamaan heidän uhriensa oikeutta puolustautua. Silloin syntyy välitön mediakohu, ajojahti, hysteerinen hyssyttely; väärin ajattelevat saavat tappouhkauksia ja pahempiakin viestejä, vaikka luulivat elävänsä sananvapaudesta nauttivissa länsimaissa.

Jos uhkauksista tekee tutkintapyynnön, se jätetään tutkimatta - leimataan samaan kategoriaan kuin kremlobottien tehtailemat terroritutkintapyynnöt, "toiseksi ääripääksi". Länsimainen moraalirelativismi on siis edennyt vaiheeseen, jossa perustavaa laatua olevien länsimaisten arvojen ja ihmisoikeuksien puolustaminen nähdään "toiseksi ääripääksi" ja siten samanarvoiseksi kuin demokratian tuhoamiseen pyrkivä fasismi, terrorismi ja tappouhkailu.

Jostain syystä, vaikka ihmiset ovatkin heräilleet Ukrainan tapahtumista päivittelemään maailman menoa, Lännen arvojen ja yhtenäisyyden puolustamisesta ei vieläkään ole tullut muodikasta. Sellaiseen suhtaudutaan yhä kielteisellä selkäydinreaktiolla. Sen koetaan vievän uskottavuutta enemmän kuin diktaattorien ja massamurhaajien hyllaaminen tai järjestäytyneen rikollisuuden näkeminen normaalina yhteiskunnallisena toimijana.

Periaatteellisella tasolla anarkia on oikein - on aina epäilyttävää, että ihmisiä vaaditaan luopumaan itsemääräämisoikeudestaan ja integriteetistään, luovuttamaan suvereenisuutensa pienelle joukolle vallankäyttäjiä, joista vain perustuslaillinen oikeusvaltio sekä paremmin tai huonommin toimiva demokraattinen valvonta tekee parempia ja luotettavampia kuin autoritäärisen valtion kollegansa.

Valitettavasti vain niin kauan kuin elämme reaalimaailmassa, jossa on Venäjän ja Pohjois-Korean kaltaisia roistovaltioita, tarvitsemme paitsi kansallisvaltioiden puolustusvoimia, myös Lännen yhtenäisyyttä ja Naton kaltaista puolustusliittoa, jonka ansiosta Venäjä ei voi kohdella koko Eurooppaa samoin kuin se kohtelee Georgiaa ja Ukrainaa. Niin kauan kuin maailmassa rellestävät alati vallanhimoiset mafiat ja muut kiristäjät, tarvitsemme myös poliiseja ja sisäisen turvallisuuden orgaaneja.

Kansalaisten on kuitenkin aina oltava vigilantteina lainvalvojien suhteen. Muuten näistä tulee itsestään mafioita, kuten Venäjällä on tapahtunut. Demokratia ja siihen elimellisesti linkittyvät kansalaisvapaudet ja oikeusvaltio ovat toistaiseksi paras maailmanhistoriassa kehitetty keino valvoa ja rajoittaa vallankäyttäjiä.

Demokratia, kansalaisvapaudet ja oikeusvaltio ovat niin kutsuttuja läntisiä arvoja. Ne toteutuvat nykymitassaan vain länsimaissa. Itse asiassa niiden toteutuminen määrittää, mitkä maat ovat länsimaita. Esimerkiksi Japani ja Kanada ovat länsimaita siinä kuin EU:n jäsenmaat. Kun arvioimme, onko Turkki, Israel, Etelä-Korea tai Meksiko länsimaa, tulisi meidän arvioida juuri demokratian, kansalaisvapauksien ja oikeusvaltion toteutumista - ei kaukasoidisia kasvonpiirteitä tai valtauskonnon pyhiä kirjoituksia. Idän ja Lännen välinen railo aukeaa Euroopassa siellä, missä nuo kolme loppuvat. Harmaavyöhyke on siellä, missä yksi tai kaksi kolmesta on vakavasti toteutumatta.

Luulisi olevan selviö, miksi läntisiä arvoja kannattaa puolustaa ja miksi niitä on puolustettava yhtenäisenä rintamana, läntistä integriteettiä menettämättä. Demokratia, oikeusvaltio ja kansalaisvapaudet ovat nyt suurimman, sofistikoituneimman ja järjestäytyneimmän hyökkäyksen kohteena sitten natsi-Saksan ja Neuvostoliiton. Tarvittaisiin kiireesti uusia George Kennanin pitkiä sähkeitä ja Cliffordin-Elseyn raportteja.

Kummatkin edelliset hyökkäykset onnistuttiin torjumaan ja Länsi saavutti vähintään torjuntavoitot, mutta hinta oli masentavan korkea. Vaadittiin toinen maailmansota natsi-Saksan pysäyttämiseen ja kylmä sota Neuvostoliiton patoamiseen. Näiden sotien aikana miljoonat menettivät henkensä, mutta vielä useammat riutuivat vuosikymmenestä toiseen julmien diktatuurien alamaisina, vailla mahdollisuutta sellaiseen elämään, jota me länsimaissa olemme alkaneet pitää normaalitilana, melkein itsestäänselvyytenä.

Usein kuvittelemme alitajuisesti, että länsimainen elämämme on etuoikeus, joka seuraa jotenkin rodustamme, uskonnostamme, kulttuuristamme tai maantieteellisestä asuinpaikastamme. Nyt on aika herätä noista unelmista. Länsimainen elämämme johtuu länsimaisesta poliittisesta järjestelmästä - vapaudesta, demokratiasta ja oikeusvaltiosta. Niiden kadotessa katoaa myös länsimainen elämämme. Maailmansodan ja kylmän sodan veteraanit taistelivat niiden puolesta ja heitä meidän on kunnioittaminen länsimaisesta elämästämme.

Läntistä poliittista järjestelmää on puolustettava samoin kuin länsimaista elämäämmekin. Jo Perikles lausui hautajaispuheessaan 431 eKr, että onni on vapauden ja vapaus rohkeuden hedelmä. Jos rohkeus katoaa, katoaa ennen pitkää vapaus. Jos vapaus katoaa, katoaa ennen pitkää se onni, joka osaksemme on länsimaisen elämämme muodossa tullut, ja jota valitettavan moni ymmärtää arvostaa vasta, kun se on uhattuna.

Ukrainalaiset ja georgialaiset taistelevat nyt eturintamanamme samojen arvojen puolesta Mordorin leviävää pimeyttä vastaan. He ansaitsisivat kunnioituksemme, etenkin koska he joutuvat nyt taistelemaan suurelta osin siksi, että länsimaissa välillä laiskistuttiin, nukahdettiin ja lakattiin puolustamasta länsimaisia arvoja. Autettiinpa jopa Mordoria rakentamaan uudelleen mustan torninsa ja tuomaan punasilmäiset kristallipallot mediataloihimme ja kabinetteihimme.

Nyt edessä on uusi taistelu, koska emme ottaneet edellisistä opiksemme. Tämäkään koittava taistelu ei todennäköisesti ole mikään viimeinen taisto. Historialla on tapana jatkua, vaikka se julistettaisiin kuinka päättyneeksi. Mutta taistelu on kuitenkin taistelu, ja se tulee pitkälle määrittämään, millaista elämää me, lapsemme ja lapsenlapsemme elämme huomispäivän Euroopassa.

*   *   *

Mutta palataanpa Suomeen. Vapunpäivää seuranneeseen perjantaihin mennessä merkittävä osa automatkalla Ukrainasta Suomeen kootuista nestemäisistä tuliaisista oli jo huvennut Suomen-verkostojen ahnaisiin kitoihin. Perjantaista alkaen sää oli harmaa. Vuorotellen satoi vettä, räntää, lunta ja paistoi aurinkoa. Luonnonvoimia uhmaten lähdin kuitenkin perjantaina Helsingistä ja ajoin ensin Suomessa asuvan syyrialaisen ystävän kanssa Turkuun, jossa kävimme yliopistolla kantamassa kirjakasoja autoon ja sitten kahvilla Aurajoen partaalla Art Caféssa. Turku oli oma viehättävä itsensä.

Ajoin Turusta edelleen Pohjanmaalle, pysähtyen matkalla kuvaamaan pelloilla ruokailevia joutsenparvia. Kaskisissa kävin isäni kanssa katsastamassa saaren eri osissa sijaitsevia lampia ja niemenkärjen tuulisia kalliorantoja. Löytyihän sieltä jonkin verran vesilintuja: ainakin kolme paria mustakurkku-uikkuja ja lisäksi sinisorsia, taveja, tukkasotkia, telkkiä, haahkoja ja isokoskeloita. Tiirat olivat ilmaantuneet tänne asti sankoin joukoin. Ensimmäiset pajulinnut ja kirjosiepot virittelivät säkeitään vielä lehdettömissä metsissä. Pääskyt eivät Pohjanmaalle asti olleet vielä lentäneet, vaikka jo Liettuan tasalla niitä parveili kolmea lajia.

Koska ukrainalainen ystävätär ei aiemmista suunnitelmista poiketen tullutkaan vielä Suomeen (hän sai viisuminsa myöhässä ensimmäiseen aikaikkunaan ja on väitöskirjansa kanssa sidottu oman lomani loppuun saakka), ratkaisin amerikkalaisen ystäväni häihin liittyneen logistisen ongelman lähtemällä jo sunnuntaina ajamaan Pohjanmaalta kohti Kiovaa. Näin saisin autoni ja kaiken siihen Suomesta lastatun perille saakka itse ja ehtisin lentää Kiovasta Amerikkaan ja takaisin ennen lomani loppua. Häävieraissa on paljon toimittajia, aivoriiheläisiä ja policyntekijöitä, joten katson parhaaksi viedä sinne hieman Ukrainan, Romanian, Baltian ja Suomen terveisiä. Nykyisen propagandavyörytyksen keskellä henkilökontakteilla on yhä väliä sen suhteen, miten ihmiset maailman näkevät.

Lähdin siis puoleltapäivin ajamaan Pohjanmaalta Helsinkiin, pysähtyen matkalla Humppilassa lounaalla, kahvilla ja Suomi-ostoksilla, ja ehdin hyvissä ajoin Tallinkin puoli kahdeksan laivaan. Tallinnasta ajoin vielä yöksi Pärnuun, jossa yövyin. Maanantaiaamuna ehdin käydä Pärnussa mukavasti kaupassa, kirjakaupassa ja aamiaisella. Löysin Mart Laarin kirjan Georgian kesän 2008 sodasta - se on nyt entistä ajankohtaisempi. Yhä oli kylmä ja Pärnussakin satoi väliin räntää. Samat säävaihtelut jatkuivat matkallani läpi Latvian, minkä vuoksi en oikeastaan pysähdellyt kuin Salaspilsissä lounaalla ja Bauskassa ostoksilla. Bauska on kaunis pikkukaupunki Memelin varrella Zemgalessa.

Pohjois-Liettuassa ilmat olivat yhtä huonot kuin siihen asti, mutta Kaunasin jälkeen alkoi selkiytyä. Aikaa oli hyvin ehtiä seuraavaan kohteeseeni Vilnaan, joten tein yhden metsäretkenkin luonnonsuojelualueella. Matkalla Vilnaan sain kaksi uutta lajia Liettuan listalleni: mustahaikaran ja turturikyyhkyn. Asetuin varsin porvarilliseen hotelliin vanhaankaupunkiin ja vietin illan Vilnassa. Vilna nimittäin on hyvin miellyttävä kaupunki. Ei ihme, että siellä tuntui pyörivän brittien ja ranskalaisten lisäksi paljon suomalaisia matkailijoita.

Koska Vilna ei Pärnun, Riian ja Kaunasin tavoin ole Via Baltican reitillä Tallinnasta kohti Puolaa ja Saksaa, se ei usein ole automaattisesti reitin varrella Euroopassa matkailtaessa. Suosittelen kuitenkin siihen tutustumista. Siellä on hieno yliopisto ja kaunis vanhakaupunki, entisen Puola-Liettuan imperiumin historiaa riittää ja hinnat ovat paikoillaan.

Nuorena opiskelijana kävin siellä muutamia kertoja - järjestöasioissa, vaalitarkkailijana (jolloin tapasin Paksaksen ja Brazauskaksen) ja huvikseni. Opiskelijana minulla oli yleensä rahapula, mutta nykyistä paremmin aikaa ja mahdollisuuksia luoda niitä eurooppalaisia ja kansainvälisiä yhteyksiä, joiden varassa yhä pitkälle toimin. Opiskelijana kannattaa tehdä niin paljon kuin pystyy - opiskella kieliä ja mahdollisimman monia muita asioita, luoda verkostoja ja eritoten matkustaa - koska myöhemmin näihin ei välttämättä enää riitä aikaa. Budjettirajoituksetkin voi kääntää edukseen. Minä matkustin usein jo pelkästään siksi, että Itä-Euroopassa, Turkissa ja arabimaissa oli halvempaa elää kuin Suomessa.

Huomasin Vilnassa monia sieltä muistamiani asioita, kuten lietukkaiden laulavan aksentin, hyvät pienpanimo-oluet ja ihmisten kohteliaan pidättyväisyyden, vaikka kaikkialla puhutaankin politiikasta ja sodasta. Tiistaiaamuna lähdin ajamaan Vilnasta kohti Kiovaa, Valko-Venäjän halki. Minulla kului jonkin aikaa Vilnassa ja katsellessa vähän Minskiä. Kävinpä Valko-Venäjälläkin luonnonsuojelualueella ja katselin lisäksi tulviville laitumille tuhatpäin kerääntyneitä suokukkoja, joista urokset jo soidinvalmiissa sotisovissaan.

Matkantekoni taustanauhana toimi Segesta (Buddha Barin kokoelmalevyjä), johon liittyy erityinen nostalgia, sillä rakas ystäväni hankki sen minulle kahdeksan vuotta sitten Damaskoksessa vapaamielisten suosimasta musiikkikauppa Astartesta, joka vuosia myöhemmin joutui hallituksen sulkemaksi. Se oli osa hänen suunnitelmaansa muuttaa elämäni kaikenlaisilla pienillä (ja suuremmillakin) asioilla, jotka tekevät elämästä kauniimpaa ja parempaa. Musiikkikaupasta menimme ravintola Azariyaan, jossa hän sai tarjoilijan soittamaan koko illan samaa levyä. Elokuva Casablancan lentävä lause kauniin ystävyyden alusta oli lausuttu jo tuon vuoden keväällä Beirutissa, mutta sillä illalla Damaskoksessa, ennen maanalaisten runoilijoiden, dokumentaristien ja muiden tapaamista, oli syventävässä merkityksessä oleva kauaskantoiset vaikutukset elämiemme luonteen muodostumiselle.

Auringon painuessa mailleen taipaleella Homelia kohti oli aika vaihtaa jotain aggressiivisempaa, jollaiseksi kävi hyvin Galaţista huoltoasemalta löytynyt moldovalaisbändi Zdob şi Zdubin levy Basta Mafia. Mutta kun pitkä jonotus Valko-Venäjän puolella raja-asemalla ennen Ukrainaan pääsyä oli vaihtanut hämärän illaksi ja tulli ohitettu, oli aika vaihtaa taas Orest Ljutyin ukrainalaiskansallisiin rallatuksiin. Tšernihivin läänissä huoltoaseman pitäjä kyseli toiveikkaasti, olinko lehtimies ja tullut kertomaan maailmalle totuutta siitä, mitä moskalit tekevät. Jokien yllä leijaili sumua ja satakielet lauloivat.

Joidenkin kaupunkien sisääntuloväylillä valvoi yksin tai pieninä ryhminä parikymppisiä suojeluskuntalaisia taskulamppujen kera tai normaaleja miliisejä, mutta armeijaa ei näkynyt missään - ei Ukrainan omaa eikä vihollisen. Saapuessani Kiovaan soi Slava Ukraini. Oikaisin huonon tapani mukaisesti Podilista yläkaupunkiin öisin hiljaiseksi muuttuvaa Andrejevski uzvizia pitkin.