Kaniv

Sunnuntaina vietettiin Suomessa suven, runon ja kansallisen profeettamme Eino Leinon päivää. Leinon puutteessa lähdin käymään Kanivissa. Dnepriä alajuoksuun ja Tšerkasyn läänin pohjoisosaan. Siellä, suurella virralla katsettaan lepuuttavalla kukkulalla lepää mäen mullissa Ukrainan kansallisrunoilija Taras Ševtšenko, katsellen kaihoisasti Dneprille, kuullen sen pauhun ja odottaen joen muuttuvan punaiseksi vainolaisten verestä, joka viestisi Ukrainan olevan vapaa.

Oli verestettävä muistia sen suhteen, mitä Ševtšenkon kuuluisassa runossa sanottiinkaan:

Kun mä kuolen — leposija Ukrainassa suokaa,
aavan aron keskelle mun hautakumpuin luokaa.
Jotta Dneprin kohistessa nauttisin mä rauhaa,
jotta sinne kuulisin, kun joki vanha pauhaa.
Vihollisen verta alkaa virta viedä milloin,
Ukrainasta — haudastani minä nousen silloin.
Rukoilemaan Jumalan luo menen sitten vasta, —
siihen saakka välitä en minä Jumalasta.
Haudatkaa ja sorron kahleet lyökää voimain takaa.
Vihollisen kuumin hurmein arot pirskottakaa.
Ja kun yhteen yhtyy perhe uusi, suuri, vapaa —
muistolleni sana hellä, hyvä omistakaa.

Suomalaiset tuntevat hyvin oman kansallisrunoilijansa romanttiset runoelmat, ehkä muistavat myös hänen suomalais-isänmaalliset säkeensä. Vähemmän tunnettua Suomessa on, että Leino runoili aikanaan ahkerasti myös muiden reunamaiden oloista, samoin kuin imperiumin suomensukuisten kansojen. Viron, Karjalan ja Aunuksen lisäksi hän viittaili erityisen ahkerasti Permiin eli Permaan, komien maille. Opin vastikään Kiovan fennougristiikan luennoilla, että sana perma on seudun suomensukuisten kansojen vastine sanalle taiga, pohjoisille havumetsille. Ukraina oli yllättävän usein hänen runojensa aiheena.

Kesällä 1917 loihe Leino lausumahan Ukrainasta muun muassa näin:

Terve Ukraina! Kunnias soikoon,
Huutona huomenen valkenevan!
Voimasi, lempesi leimaus voikoon
vaatia, laatia maan vapahan!

Uljas Ukraina! Nyt älä horju!
Kerran se koittaa kansojen koi.
Tyynenä, vankkana vaarasi torju,
tai jos on tarpehen, niin salamoi!

Kaunis Ukraina, kansojen suola!
Sulla on lippu ja meillä on tie.
Myötäs on myrskyssä Suomi ja Puola,
Myös Viro, Lätti ja Liettua lie.

Eespäin, Ukraina! Et ole orja,
itse jos toivot ja tahdot sa sen.
Kuuletko kuoron, mi suur' on ja sorja
kuin meri kansojen kauhtuvien?

Uusi Ukraina, tenhoisa, uhkee!
Väljinä välkkyvät virtasi suut,
Vapauden purppurakukkihin puhkee
Mordva, Grusinia, Permi ja muut!

Hetki on Venäjän heimojen nousta;
katkoa kahlehet tsaarien yön.
Loista; Ukraina! Jännitä jousta,
valkaise tie tasavaltaisen työn!

Toisessa runossaan, jossa Leino otti kantaa maailmanpolitiikkaan, hän kiinnitti huomiota Woodrow Wilsonin julistamaan kansojen itsemääräämisoikeuden periaatteeseen:

Vielä muistan muutkin kansat:
kauniin Puolan heimon, maan,
itkenyt mi meidän kanssa
vuossadat on vapauttaan.
Muistan Lätin, Liettuankin,
Ukrainan myös urhean.
Tervetullut Suomen maahan
heimo heljän Gruusian.

Tervetullut, tähtilippu,
takaa meren myrskyisen!
Yhdyit meihin ystäväksi
aikaan suurten surujen.
Jää ei unhon järveen koskaan
täällä tähti Wilsonin,
kansakuntain veljeydestä
noussut verin, kyynelin.

Kun sitten Moskova teki mitä Moskovalla on tapana tehdä, Leino purki maailmanpoliittista epäoikeudenmukaisuuden tunnettaan runouteen:

Kuin syyttäjät seisomme aamussa ajan,
Ukraina, Puola ja Suomi ja Viro,
tuli tuiskavi myös Lätin, Liettuan pajan,
yks meillä on yhteinen tunnus ja kiro,
me selvän nyt vaadimme raakuuden rajan
kuin lieneekin valtioviekkaus sen siro,
näät Moskova pettää, on pettänyt ennen,
ja pettävi tuhanten vuosien mennen!

Toisin kuin Suomi, Puola ja Baltian maat, jotka onnistuivat pitämään itsenäisyytensä toiseen maailmansotaan saakka, Ukraina lankesi punaisen ikeen alle. Vuonna 1924 oli Ukrainan kohtalo Leinon runoissa jo muuttunut uljaasta surumieliseksi.

Hiljaisna, seesnä joulu-yönä kerran
kokohon kutsui tahto taivaan Herran
maan laajan lapset heille aikoin antaa,
mit’ ihaninta maa ja taivas kantaa.

Sai Saksan lapset Hältä järjen jäisen,
Helvetia hengen kestiystäväisen,
Italia taiteen, Ranska sanain sulon,
Englanti turvallisen toimeentulon.

Pois poistuivat he. Paratiisin koloon
yks oli jäänyt orpoutensa oloon,
risainen, itkeväinen lapsi Luojan. –
“Ken? Mistä?” sattui sanat Armontuojan.

“Ukrainan uljaan olen poika, mutta
kun näyttää nuttuain mä kulunutta
en uskaltanut Jumalalle taivaan,
siks itse suistunut lien suureen vaivaan.”

Jumalan kauhistuu jo kaikkivalta:
Hän jakoi aarteensa jo yltä, alta,
Ukrainan lapsellekin pyysi Pyhä
tuo antaa armoaan, mi säilyi yhä.

Hän siksi antoi laulun lahjan tälle,
se että loisi lohdun elämälle,
mi saattaa olla satu vangin vaikee,
mut jonka alla asuu haave haikee.

Mutta jos Leino eläisi tänä päivänä, hän muistaisi ehkä sittenkin hämmästyttävän enteellisen runonsa vuodelta 1919 – en ole varma, mihin hän viittaa, mutta tähtilipun yhdistäminen aurinkoon tuo mieleen noina aikoina taipaleensa aloittaneen Paneurooppa-liikkeen johtajan, kreivi Richard Coudenhove-Kalergin, liikkeellensä suunnitteleman tähtilipun, jossa oli keskellä Apollon kultainen auringonkehrä ja sen päällä punainen risti. Myöhemmin aurinko ja risti poistettiin, kun Eurooppa-liikkeessä haluttiin mahdollistaa myös Turkin tuleva mukana olo, ja kun varsinkin ranskalaiset sekularistit korostivat maallista unionia kristillisen sijaan.

Voi toki olla, että Leino tarkoittaa tässäkin runossa tähtilipulla Yhdysvaltoja, mutta Yhdysvaltain lipun tähdet eivät ole väriltään kultaisia. Ehkäpä joku lukijani voi valaista tämän nimenomaisen runon taustaa tarkemmin.

Tähtilippu

On maailman yö, toki maailman yllä
yks' viiri on tähtinen, voitollinen,
viel' äsken se hurmehin hulmusi kyllä,
nyt liehuu se lippuna lempeyden,
maan kansat se tahtovi yhtehen liittää,
nälän jäytävän jälkiä lääkitä pois,
sodat estää ja sorron, mi sortoa siittää,
kuin oikeuden korkeimman viitta se ois.

Sen tangossa viirin käsvarret on vankat,
eess' astuvi kuin pyhän auringon mies,
mut jäljessä joukkiot taajat ja sankat,
joill' yksi on aatos kuin liekkivä lies:
ei maailma nouse, jos nouse ei mielet
yli koston ja kaunan ja vainon ja yön,
jos kaiuta kansojen parhaiden kielet
ei kauneutta rakkauden, rauhan ja työn.

Ja katso! Mik' eilen ol' laulajan unta
tai ennettä tietäjän verhouneen,
nyt päämäärä on, mihin ihmiskunta
kaikk' katsoo kuin tähtehen kultahiseen,
ja tähdet ne tuikkii ja tuikkii yhä
läpi loistaen kansojen kamppailevain,
yli maailman lippu se liehuvi pyhä
kuin oikeus, kuin täyttymys laupeuden lain.

Siis ollut ei unta kuin ennen me luultiin,
ett' oikeus valtiot ohjata vois,
siis ollut ei totta kuin ennen me kuultiin,
väkivalta ett' ihmisten kunnia ois,
siis saa siitä haastaa myös runoniekka,
kun haastavat harmajat kansojen päät,
siis maan päällä kaikkea mahda ei miekka,
sen vierellä vienommat vallat jo näät.

Mut mies, joka juurella viirin sen kulkee,
min kourassa kansain nyt kohtalot on,
hän rintaansa maailmantuskan nyt sulkee,
yli-ihmisen taakan hän ottanut on.
Kuin kauan hän kestää? Kenties koska horjuu?
Taas silloin on tähdetön eessämme tie.
Hän päältämme yösydän-peikkoja torjuu,
suvun suuremman hän lipunkantaja lie.

Siirtykäämme jälleen runoudesta takaisin Dneprin varsille. Ajoin Kiovasta Kaniviin Dneprin itäpuolta pitkin. Tuon taipaleen varrelle sijoittuu näyttävä etnografinen ulkoilmamuseo historiallisessa Perejaslav-Hmelnitskin kaupungissa. Vähän sen jälkeen tullaan lääninrajalle ja sen jälkeen käännytään länteen, ajetaan joenvarsien hietapohjaisten metsäarojen halki joen partaalle ja sieltä patoa pitkin Kaniviin.

Kanivissa Tarasinvuori oli helppo löytää. Kukkakauppiaiden kansoittamalta juurelta pääsee kiipeämään metsäistä vuorenrinnettä ylös Ševtšenkon muistomerkille ja museolle. Metsät kuuluvat Kanivin suojelualueeseen, joka jatkuu Kanivista etelään, näemmä käsittäen juurikin metsäisiä kukkuloita. Joen keskellä sijaitsevissa saarissa oli suuria merimetsojen yhdyskuntia paskottuine puineen. Täällä ne eivät tunnu häiritsevän ketään. Kellekään ei tule mieleen, etteivät ne muka kuuluisi Dneprin jokiluontoon.

Palasin Kanivista pohjoiseen joen länsipuolta pitkin ajaen peltojen ja maalaismaisemien halki Ukrajinkan pikkukaupunkiin, josta pääsee siltaa myöten Dneprissä sijaitsevalle saarelle. Ajoin sinne nähdäkseni Dneprin varren kosteikoita ja suojelualueen. Löysin valkoposkitiirojen, mustatiirojen ja pikkutiirojen yhdyskuntia. Ruovikoissa oli kolmenlajisia kerttusia, ruokosirkkalintuja ja pussitiaisia. Mehiläissyöjiä ja törmäpääskyjä pyöri joen äyräillä.

Dneprin saarilla sijaitsi myös toinen toistaan pompöösimpiä linnoja, joiden ympäröivät varustukset olivat kuin Afganistanista turva-aitoineen, piikkilankoineen ja aseistettuine vartijoineen. Tänne ovat kasanneet rikkauksiaan Janukovitšin valtakaudella oligarkkitaloudesta ökyrikastuneet, sopivasti Kiovan ja vihaisten mielenosoittajien ulottumattomiin.

Idästä kuului viikonlopun aikana pitkästä aikaa hyviä uutisia, kun Ukrainan lailliset joukot vapauttivat Slavjanskin, Kramatorskin, Kostjantynivkan ja Artemivskin bandiittijoukkojen ikeestä. Bandiitit ovat nyt linnoittautuneet Donetskin ja Luhanskin kaupunkeihin, Snižneen ja muutamiin muihin kaupunkeihin yhä pienenevällä alueellaan.

Ilman minkäänlaista kansansuosiota nämä ääriryhmät eivät tule kovin kauaa pärjäämään, ellei Venäjä lähetä raskasta sotilaskalustoa ja yhä lisää palkkasotilaita heidän tuekseen. Sitä taas Venäjän on vaikea tehdä enää salassa. Venäjä tuntuu nyt punnitsevan kannattaako sen lähteä avoimeen suoraan sotaan Ukrainaa vastaan. Se tunnustelee sekä Ukrainan että länsimaiden päättäväisyyttä. Heikkouden merkit kannustavat sen jatkamaan, periksiantamattomuus taas voi saada sen laskelmoimaan siten, että koko roskan voi sysätä tehtävässään epäonnistuneiden agenttien niskaan ja keskittyä Krimin miehityksen de facto hyväksyttämiseen rauhan ehtona.