Mihin kaikki tiet vievät III

Katselimme Ferraraa aamupäivän ja tapasimme galleriassa taiteilijan, joka oli viettänyt paljon aikaa Ukrainassa, erityisesti Krimillä. Hänen vaimonsa juuret olivat Sevastopolissa. Hän ei kuitenkaan puhunut venäjää sen enempää kuin englantiakaan; italiaksi keskustelimme siitä, mitä Krimillä ja muualla Ukrainassa on tapahtunut. Ilmeisesti hänen maalaamansa näkymät Ai Petrin maagisista metsistä ja muualta jäävät heidänkin perheensä osalta kaihoisiksi muistoiksi.

Ajelimme sitten Pojoen suistoalueelle, jossa on sekä historiallisia nähtävyyksiä että mielenkiintoisia kosteikkoja ja laguuneja. Parhaat löytyivät varsin etelästä läheltä Ravennaa. Siellä oli muutama laguuni tupaten täynnä sorsia, kahlaajia ja haikaralintuja. Rannoilla mussuttivat kaislaa runsaina esiintyvät rämemajavat - valitettavasti kyseessä on amerikkalainen vieraslaji, joka on villiintynyt alueelle turkistensa vuoksi. Se ei näyttänyt olevan ainoa Pon suistoon kotiutunut vieraslaji, sillä näin siellä myös pari afrikanhanhea sekä pyhäiibiksen.

Afrikassa yleinen pyhäiibis on historiallisena aikana ollut yleinen sekä Egyptin että Mesopotamian kosteikoissa, mutta kadonnut sittemmin lähes tyystin - Irakin mangroverämeillä sinnittelee vielä populaatio. Nyttemmin se on kuitenkin tarhoista karanneista linnuista alkuperänsä saaneena kotiutunut Välimeren toiselle puolelle muutamiin Etelä-Euroopan suurimmista kosteikoista. Camarguessa pesii nykyään ilmeisen hyvinvoivia yhteiskuntia ja havainnostani päätellen se on levittäytynyt myös Pojoen kosteikoihin Piemontessa tunnetusta populaatiostaan.

Afrikassa pyhäiibis on jo kauan sitten oppinut elämään ihmisasutuksen liepeillä kulttuurilajina, mikä on runsastuttanut sen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa hyvin yleiseksi. Sama tapahtui taannoin jo kovin harvinaiseksi käyneelle australianiibikselle, joka nykyisin on yleinen Australian kaupungeissa. Näiden aasialainen ja madagaskarilainen vastine sen sijaan harvinaistuvat kovaa vauhtia, koska eivät ainakaan vielä ole sopeutuneet ihmisen muokkaamiin ympäristöihin vaan pysytelleet alkuperäiskosteikkojen lajeina.

Emilia-Romagnasta ajoimme sisämaan vuorten halki Toscanaan. Maasto vaihtui Pojoen suiston laakeista maisemista kumpuilevaksi ja hyvin kauniiksi, lopulta metsäisiksi vuoriksi, joiden kylät ovat tunnettuja legendoistaan, kuten vampyyreista ja ihmissusista. Oikeat susikannat kuuluvat Italian sisäosissa Euroopan vankimpiin. Pysähdyimme Brisighellan kylässä, jossa löytyy hieno historiallinen linna vuoren huipulta. Söimme ja joimme majatalossa, jonka omistajat olivat mitä ystävällisimpiä. Harakkakäki ilahdutti meitä mölyämisellään.

Saavuimme illaksi Firenzeen, jonka keskusta-alueilta ei löytynyt vapaata sijaa majoituslaitoksista, mutta löysimme sellaisen kaupungin laidalta. Sieltä pääsi aamulla dösällä historialliseen keskustaan. Firenze on kieltämättä esteettisesti mitä miellyttävin paikka. Palazzot ja piazzat toinen toistaan näyttävämpiä. Arnojoen ylittävän katetun Ponte Vecchion toisella puolen ravintoloiden hinnat ovat huomattavasti edullisempia kuin keskustassa ja ollaan silti yhä historiallisessa miljöössä.

Kiertomatkamme kunnianhimoinen laajuus vaati, ettemme pysähtynyt mihinkään paikkaan yhtä päivää pidemmäksi aikaa, mutta Rooman kohdalla teimme sentään poikkeuksen. Ensin kuitenkin ajoimme sinne Firenzestä Toscanan ja Umbrian halki, saapuen sitten latinalaisten alkukotiin Lazioon. Olimme varanneet halvan majatalon edullisesti aivan rautatieaseman luota. Seuraavasta korttelista löytyi parkkitalo ja pesula.

Kaksi päivää Roomassa on tietysti pelkkä raapaisu. Sitä voisi kulkea viikkotolkulla pitkin antiikin, keskiajan tai uuden ajan maisemia Forumilta Vatikaaniin ja Pietarinkirkosta Pantheoniin. Illalla vietimme aikaa Tiberin rantojen lukuisissa ravintoloissa, joenvarsibaareissa ja kirjamarkkinoilla.

Olimme Roomassa saavuttaneet matkamme päätepisteen. Ystävättäreni sai äkillisen koti-ikävän puuskan kaiken sen esteettisen yliannostuksen jälkeen ja sitä lievitettiin kuuntelemalla matkamusiikkina Okean Elziä. Tämä Maidanilla aktiivisesti mukana ollut bändi on muuten tulossa esiintymään Tallinnaan ja Helsinkiin, joten suosittelen konsertissa käyntiä.

Paluumatkamme olisi ehkä pitänyt tehdä Assisin kautta, mutta ajoimmekin Abruzzien halki luksuurisen tyhjää valtatietä aina L'Aquilaan saakka. Muuallakin kuin Suomessa on kaupunkeja, joiden nimi on Kotka. Tulee myös mieleen kaupunki Venäjällä nimeltänsä Orjol, jonka nimi tarkoittaa kotkaa eikä kuhankeittäjää, ja sitten on tietysti Adler. Matkan varrella L'Aquilasta Teramoon ovat Gran Sasson kansallispuiston komeat vuoristo- ja kanjonimaisemat.

Italian itärannikolle saavuttiin Giulianovan kohdalla ja siitä alkoi matkan ainoa virhearvio. Nimittäin rannikkoa seuraava valtatie Anconan kautta Riminiin oli tupaten täynnä liikennettä. Olin kuvitellut, että lauantaina italialaiset matkustaisivat kyseistä valtatietä pikemminkin etelään kuin pohjoiseen, mutta olin erehtynyt ja niinpä suuri osa päivästä kului etenavauhtia matelemiseen maksullisella moottoritiellä. Kuuntelimme sentään lukuisia Firenzestä hankittuja italialaisia levyjä, tykästyen erityisesti calabrialaisiin serenadeihin ja vuoristolaisia bandiitteja ylistäviin tarinoihin. Olin ajatellut sinä päivänä näyttää pysähdyspaikkoina myös Riminiä ja Bolognaa, mutta ehdimme ottaa ohjelmaan vain San Marinon.

San Marino on itsenäinen kääpiövaltio Riminin yllä sisämaassa kohoavilla muutamalla vuorella. Samannimisen pääkaupungin lisäksi siihen kuuluu muutama pikkukaupunki ja kylä. San Marinon tasavalta mainostaa itseään maailman vanhimpana yhä olemassa olevana tasavaltana ja "ikiaikaisena vapauden maaperänä". Vapaus ilmenee siellä erityisesti vero- ja pankkivapautena, minkä vuoksi se onkin Italian keskeisimpiä rahanpesupaikkoja. Samoin vapaus ilmenee siten, että San Marinosta saa kaikkea sitä, mikä on Italiassa kiellettyä: kauppojen hyllyt tulvivat halpaa viinaa ja tupakkaa, absinttia, kannabisabsinttia, roolipeliharrastajien, vampyyrien ja muiden alakulttuurien rekvisiittaa, Hitlerin ja Mussolinin kuvia sekä tietysti aseita. Asekaupoissa tungeksi venäläisiä ja arabeja.

Seuraavana aamuna vierailimme Venetsian eteläpuolella olevassa eräänlaisessa pikkuvenetsiassa, Chioggian viehättävässä pikkukaupungissa, joka on rakennettu Venetsian tavoin laguuniin, ja jossa veneet kulkevat kanavia pitkin romanttisten siltojen ali. Ottaessamme kuvia lokeista tuli paikallinen iäkäs herra kyselemään, että mistä kaukaa, ja hänkin ilmaisi sitten myötätuntonsa Ukrainan kohtalon vuoksi. Tämä erityisesti ilahdutti mieliämme, sillä viimeisen vuoden aikana virallinen Italia on antanut itsestään niin putinistisen kuvan. On hyvä tietää, ettei Italian kansa ajattele asioista aivan samalla tavoin kuin kaikenlaiset Berlusconit ja Mogherinit.

Matkasimme Mestren ja Latisanan kautta Udineen, jossa täytimme auton megamarketista italialaisilla viineillä ja herkuilla. Laatikoittain Chiantia, Montepulcianoa, Chiarlia, Barberaa ja muuta mukavaa niiden jatkoksi, joita olimme matkan varrella hankkineet suoraan tiloilta. Udinen pohjoispuolella, kun Friulin Alpit alkoivat, kohtasimme iloisen yllätyksen: jyrkänteiden edustalla kaarteli suuri parvi hanhikorppikotkia ja tähystely paljasti rinteeltä yhdyskunnan. Korppikotkat ovat käyneet Euroopassa kovin harvinaisiksi - enää Espanjassa ja Kaukasuksella hanhikorppikotkan voi sanoa olevan nykyään yleinen. Italian puolen vuoristossa lensi myös pähkinähakki tien yli, ollen uusi laji Italian listalleni.

Olin alun perin suunnitellut ajavani takaisin Unkarin kautta, mutta ystävättäreni halusi kovin nähdä Wienin, joten suuntasimme Villachin ja Klagenfurtin suuntaan Itävaltaan, saapuen ensin Kärntenin vuoristoiseen osavaltioon ja sitten Steiermarkiin. Itävallassa on komeat maisemat mutta kovin kallista. Huoltoasemalta löytyi levy kotiseutua ylistäviä perinnelauluja, jodlauksen kera. Yövyimme majatalossa Loipersdorfissa.

Seuraavana aamuna ajoimme Wieniin ja vietimme siellä päivän, joka sisälsi Hofburgin, Tapaninkirkon ja Schönbrunnin lisäksi perhosnäyttelyä ja eläintarhaa, koska miksipä ei. Iltapäivän alkaessa hiljalleen viiletä suuntasimme automme nokan kohti Tšekkiä ja Brnon kaupunkia, joka on entinen Brünn. Sieltä edelleen Määrin halki Puolaan ja Katowicen kautta Krakovaan.

Sateen jumalatar Ester päätti kuitenkin revitellä kunnolla sinä yönä ja viimeinen matkapäivämme olikin ankea, harmaa ja kaatosateinen. Ehkä niin piti ollakin. Ikävä vain, että se jätti tutustumisemme viimeiseen matkan eurooppalaisen kulttuurihistorian helmistä, Krakovaan, aneemiseksi ja lyhyeksi, kun jo jatkoimme kohti Ukrainan rajaa. Kaatosade jatkui Ukrainassa emmekä niin ollen jääneet enää hengailemaan Lviviin, vaan söimme maantien varren perinneruokalassa ja ajoimme sitten yön yli ukkosmyrskyssä ja sateessa Kiovaan.

Matka päättyi samassa säässä kuin oli alkanut, ehkä enteellisenä. Onneksi siihen väliin mahtui lähinnä auringonpaistetta ja esteettisiä elämyksiä. Toivoisin, ettei tämän kesän matkailumme - alkukesästä pohjoiseen ja nyt loppukesästä etelään - jäisi viimeisiksi muistoiksi sellaisesta hyvän uskon Euroopasta, jossa sota ja totalitarismi vaikuttivat olevan jossain kaukana poissa. Mitä synkimmät varjot ojentuvat nyt ponnettoman ja puolustustahdottoman Euroopan ylle, kun idässä kohoavat Mordorin mustat sotapilvet taivaallemme. Muuan virolainen ystäväni kirjoitti naamakirjassa, että Euroopan historia ei koskaan tule unohtamaan tätä kesää.