Se tapahtuu taas

Syyskuu lähenee loppuaan ja niin eräät muutkin asiat, kuten se aika edeltäneinä vuosikymmeninä, jolloin Lännessä pidettiin mahdottomana, että "koskaan enää", ja maailman piti liikkua alati kohti parempaa, vakaampaa ja demokraattisempaa. Toisen maailmansodan jälkeen sanottiin "ei koskaan enää" suursodalle ja fasismille. Kylmän sodan jälkeen sanottiin "ei koskaan enää" Euroopan kahtiajaolle ja kommunistisille diktatuureille. Jos ei muualla niin ainakin Suomessa ja Länsi-Euroopassa vapauden ja hyvinvoinnin piti nyt olla ikuisesti voimassa.

Kesä loppui ja syyssää alkoi täällä Kiovassa syyskuun toisella viikolla. Moni päivä on yhä viehättävä ja valoisa, mutta yleistunnelmaa hallitsee alakulo. Venäjä on miehittänyt Donbasin ja jatkaa alueidensa laajentamista sekä ukrainalaisten tulittamista, sillä niin kutsuttu tulitauko, jota eurooppalaisetkin painostavat Ukrainaa noudattamaan, koskee vain Ukrainaa. Venäjän kätyreineen ei tarvitse piitata sopimuksista eikä säännöistä. Ukrainalaisilla on käsky olla ampumatta vastaan, mikä puolestaan herättää lisääntyvää pettymystä ja mielenilmauksia nykyhallintoa vastaan. Venäjä valmistelee jo uusia operaatioita muilla Ukrainan alueilla sekä Moldovassa, jossa operaatiot saavuttanevat huippunsa myöhemmin syksyllä, pian Ukrainan vaalien jälkeen, Romanian ja Moldovan vaalien yhteydessä.

Sinä yönä kun Estonia upposi, näin unta, jossa seisoin hämärässä harmaalla sotilassaaren rannalla ja katselin merelle. Ja katso, mereltä alkoi kävellä hiljaisia ihmisiä, jotka eivät puhuneet, kävelivät vain eteenpäin, ohitseni ja jatkoivat saaren sisäosia kohti. Seuraavana aamuna sain kuulla, mitä merellä oli sinä yönä tapahtunut. Outoa kyllä, laivalla ei tiettävästi ollut ketään tuttuani.

Muuan ystäväni, amerikkalainen toimittaja, murhattiin Da'ishin (ISIS) toimesta, jonka panttivankina hän oli ollut jo pitkään ennen kuolemaansa videokameroiden edessä. Hän ei ollut mikään amatööri - puhui sujuvaa arabiaa, oli viettänyt paljon aikaa Libanonissa, Israelissa, Libyassa ja viimeksi syyrialaisten maanpakolaisyhteisöjen parissa Turkissa ennen kohtalokasta matkaansa rajan yli sotatoimialueelle.

Tapasin hänet ensi kerran ikuisuus sitten Captain's Cabinissa läntisen Beirutin Hamrassa, jossa amerikanlibanonilainen ystäväni esitteli meidät toisillemme. Vaikka moni tiedostava islamvihaaja piti häntä partoineen ja sujuvine arabialaisine fraaseineen liiaksi tutkimaansa kulttuuriin uppoutuneena, toiset levittivät kaikkien alueesta kiinnostuneiden toimittajien ja tutkijoiden riesana olevia salaliittoteorioita. Hänen mieltymyksensä hyvään viskiin ja olueen ei todellakaan viitannut siihen, että hän olisi ollut kryptoislamisti, eikä hän toisaalta olisi köyhänä freelancerina joutunut asumaan libanonilaisen ystäväni sohvalla, jos olisi ollut jonkun agentuurin palkkalistoilla. Tiesin hänen juutalaisuudestaan, joskaan hän ei koskaan vaikuttanut siinä suhteessa erityisen uskonnolliselta, mutta hänen kuolemansa jälkeen lehdissä olleet tiedot Israelissa koetusta herätyksestä ja maan kansalaisuuden ottamisesta hän piti visusti piilossa ystäviltäänkin.

Sillä välin kun uusi amerikkalaisten johtama liittouma tekee ilmaiskuja kaikkia muita vastaan paitsi todellisia vihollisiaan eli Syyrian roistohallintoa ja sen venäläis-iranilaisia tukijoukkoja, Da'ish näyttää nopeasti nousevan Assadin regiimin kilpailijaksi ystävieni vainoamisessa. Muuan syyrialaisen toimittajaystäväni veli on joutunut Da'ishin käsiin ja nämä kiristävät häntä nyt lopettamaan vääristä asioista kirjoittamisen sekä eroamaan lehtensä palveluksesta, tai muuten veli kuolee.

Totesin ystävälleni, että on hyvin mahdollista, että Da'ish tappaa hänen veljensä joka tapauksessa, ja että hänen kannattaisi ottaa viranomaisiin yhteyttä. Ystäväni on kuitenkin varma, että jos hän ottaa yhteyttä nykyisen maanpakolaismaansa viranomaisiin, terroristit tappavat hänen veljensä ja hänet karkotetaan silti. Jos hän nimittäin eroaa lehtensä palveluksesta, hänet karkotetaan nykyisestä asuinmaastaan, koska maassa oleskelun ehtona on työpaikka. Hän on jo päättänyt erota, mutta siitä eteenpäin kaikki on auki. Hänellä ei ole kotimaata, mihin mennä, eikä veljenkään vapauttamiseen kannata luottaa. Da'ish ja venäläiset ovat siinä suhteessa samanlaisia, että heidän kanssaan ei kannata uskoa sopimuksiin, ne kun eivät koskaan koske kuin vain toista osapuolta.

Olin viime viikonloppuna Vinnytsjassa. Se on Kiovasta lounaaseen sijaitseva miellyttävä ja viihtyisän oloinen kaupunki, jossa on jäljellä merkittävä määrä vanhaa puolalaisvaikutusta. Kaupungin nähtävyyksiin kuuluvat katedraali, luostari, katolinen kirkko ja ravintoloiden ja baarien terasseja sisältävällä aukiolla sijaitseva kellotorni. Lisäksi kaupungin halki virtaavalle joelle, Etelä-Bugille, on rakennettu maailman suurin musikaalinen suihkulähde, joka näyttää valoshowesityksiä vesiverholla ja soittaa musiikkia. Suihkulähde tunnetaan Porošenkon suihkulähteenä. Sen takana sijaitsevat presidentiksi nousseen oligarkin suklaatehtaat, joilla hän loi omaisuutensa.

Kävin kahdessa koulussa. Pienimmille lapsille en tohtinut puhua sodasta ja kuolemasta, joten puhuin rauhasta ja solidaarisuudesta. Pikkutyttö toi minulle slaavilaisen perinneseremonian mukaisesti Ukrainan kansalliskudelmiin käärityn leivän. Lupasin tulla kymmenen vuoden kuluttua katsomaan heidän istuttamaansa omenapuuta eurooppalaiseen Ukrainaan. Lapset hurrasivat. Vähän vanhempia, 14-17-vuotiaita lapsia tervehdin sanomalla Slava Ukraini! ja he vastasivat kaikki, opettajansa mukaan lukien, yhteen ääneen, epäröimättä Herojam slava! Kaksi sen koulun poikaa oli lähetetty rintamalle heidän täytettyään kahdeksantoista.

Vinnytsja on ollut jo pitkään leninvapaa. Nyt myös jäljellä olleet vähäisempien kommunistijohtajien mukaan nimetyt aukiot on nimetty uudelleen Itsenäisyyden ja Maidanin sankarten aukioiksi. Lenininkadusta on tullut Katedraalinkatu. Eräällä jäljellä olevalla kommunistisella monumentilla oli meneillään paikallisten kommunistien mielenosoitus, jossa he heiluttelivat Neuvostoliiton lippua ja mölisivät jotain venäjäksi. Heitä oli noin seitsemän ja keski-ikänsä oli seitsemänkymmenen paikkeilla. Kukaan ei yrittänyt estää heidän mielenilmaustaan, mutta eipä myöskään välittänyt siitä. Ihmiset kulkivat ohi arkiaskareissaan.

Vinnytsja vaikutti patrioottiselta kaupungilta ja mitä nuorempaa ikäluokkaa väki edusti, sitä isänmaallisempaa. Koulut, autot, aidat ja mikä vain oli maalattu kansallisiin väreihin. Koululaiset keräsivät rahaa ja vaatteita suojeluskuntalaisille. Rintamalta lomilla olevat sotilaat ja suojeluskuntalaiset kertoilivat puistossa koululaisille jotain toivottavasti kohottavaa. Eilen kaadettiin myös Harkovassa Ukrainan suurin Lenin.

Pakkasin lopulta leipäni ja muut kamppeeni rakkaaseen jeeppiini ja otin kyytiin erään Vinnytsjassa asuvan ystäväni. Ajoimme sitten läheiseen Stryžavkan kylään, jonka liepeillä sijaitsevat Hitlerin Wehrwolf-tukikohdan bunkkerien rauniot. En tiedä, pitäisikö nimi kääntää ihmissudeksi vai taistelusudeksi, kun molempia kirjoitusasuja näkee. Sinne oli vapaa pääsy, koska oli partisaanien päivä, mutta tästä huolimatta lisäksemme alueella käyskenteli vain yksi ukrainalainen nuoripari.

Hämärtyvän iltapäivän apeassa ilmanalassa ajoittaisine tihkuineen käyskentelimme Kolmannen valtakunnan vähitellen heinään ja kasvillisuuteen hautautuvien betonisten kolossien jäännösten keskellä ja keskustelimme Mordorista. Oli kuin Twin Peaksin kummitus olisi silloin ollut läsnä ja lausunut loputtoman surullisuuden leimaamilta huuliltaan pahaenteiset sanat: "Se tapahtuu taas."