Vaaleja ja valintoja

Amerikkalaiset ovat äänestäneet murskavoiton republikaaneille senaatin vaaleissa. Jää nähtäväksi tuoko se mitään muutosta Obaman ajan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa hallinneeseen ponnettomuuteen. Maailmanpoliittisesti Yhdysvalloilla ei liene miesmuistiin mennyt huonommin, sillä värivallankumousten ja arabikevään jättämä voitokas perintö on tärvätty lähes täydelliseen katastrofiin. Kolme haudatuiksi kuviteltua petoa on kaivettu syvyyksistä maan pinnalle riehumaan: Neuvostoliittoa herätellään henkiin nyt fasistisessa muodossa, ja samaan aikaan myös jihadististen kiihkoilijoiden kalifaatti on muuttunut houreisten illuusioiden maailmasta todellisuudeksi.

Ukrainassa pidettiin vapaat ja demokraattiset parlamenttivaalit. Ilmoittauduin niihin itsekin vapaaehtoiseksi vaalitarkkailijaksi ja kiertelin Dneprin itäpuolella olevia Koillis-Kiovan neuvostolähiöitä. Tuli nähtyä monta koulua ja katsastettua myös Kiovan kolmas, ja ainoa joen itäpuolinen, liettualainen Klaipeda-baari. Kaksi muuta sijaitsevat Podilissa ja keskustassa Maidanin kupeessa.

Länsimieliset ja demokraattiset puolueet voittivat vaalien valtakunnallisen osuuden kirkkaasti, muodostaen selvän enemmistön uuteen parlamenttiin. Sen pitäisi auttaa hallitusta viemään läpi runsaasti lainsäädännöllisiä uudistuksia, puhumattakaan korruption kitkemisestä ja lustraatiosta, joita maa tarvitsee päästäkseen eroon Viktor Janukovitšin mafiahallinnon jälkeensä jättämästä perinnöstä.

Suurimmaksi vaalivoittajaksi nousi pääministeri Arseni Jatsenjukin perustama uusi puolue Kansanrintama, joka muodostui lähinnä vanhasta Batkivštšynasta loikanneista poliitikoista. Jatsenjukin lisäksi Kansanrintaman kärkinimiin lukeutuvat mm. parlamentin puhemies Oleksandr Turtšynov, sisäministeri Arsen Avakov, oikeusministeri Pavlo Petrenko ja kansallisen turvallisuusneuvoston entinen pääsihteeri Andri Parubij. Kansanrintama otti riveihinsä myös useita tunnettuja Maidanin aktivisteja, kuten toimittaja-aktivistit Viktoria Sjumar, Tetjana Tšornovil ja Dmytro Tymtšuk.

Presidentti Petro Porošenkon tueksi koottu blokki, joka muodostui pääosin vanhan Udar-puolueen pohjalle, menestyi valtakunnallisessa vaalissa paljon huonommin kuin mielipidemittauksissa, jääden niukasti jälkeen Kansanrintamasta. Se sai kuitenkin parlamenttiin enemmän kansanedustajia kuin Jatsenjukin puolue, koska Janukovitšin aikana tehty vaalilain muutos, jonka mukaan puolet parlamentista valitaan yhden edustajan vaalipiireistä henkilölistavaalilla, oli yhä voimassa.

Vanha Janukovitšin ajan epärehellisissä vaaleissa valtaan tullut parlamentti ei saanut vaalilakia muutettua. Suurin osa henkilölistavaalilla valituista on paikallisesti tärkeitä oligarkkeja, liikemiehiä ja vastaavia. Koko menettelyn tarkoitus olikin Janukovitšin aikana varmistaa, että presidentillä olisi aina enemmistö parlamentissa. Tällaiset henkilöt hakeutuvat parlamenttiin lähinnä omien liiketaloudellisten etujensa vuoksi ja myyvät mielellään kannatuksensa vallassa olijoille (tai eniten maksaville). Onkin kuvaavaa, että henkilölistavaalilla valittiin parlamenttiin lähinnä vanhaa valtaa edustavia "riippumattomia" oligarkkeja. Myös istuvan presidentin blokki ja entisen valtapuolueen reinkarnaatio Oppositioblokki hyötyivät henkilölistalla valituista edustajista.

Yhdessä demokraattisen leirin puolueilla on kuitenkin selvä enemmistö, joten Oppositioblokki ja riippumattomina valitut oligarkit eivät voine liikaa sabotoida parlamenttityötä. Jonkin verran epäilemättä tulevat sitä tekemään, kunnes vaalilaki toivottavasti saadaan muutettua.

Kansanrintaman ja Porošenkon blokin jälkeen kolmanneksi eniten ääniä sai vaalien suurin yllättäjä, länsiukrainalaisen Lvivin suositun pormestarin Andri Sadovyin perustama Samopomitš, jonka nimi merkitsee oma-apua. Tämä puolue kokosi riveihinsä erityisen paljon Maidanin aktivisteja, kansalaisyhteiskunnan edustajia, nuoria ja naisia, ja sitä voidaankin pitää uuden parlamentin selvästi uudistusmielisimpänä ryhmänä. On odotettavissa, että Samopomitš pääsee mukaan hallituskoalitioon, joka muodostettaneen viikon sisällä.

Mahdollisesti hallituskoalitioon pääsisivät mukaan myös äänikynnyksen yli päässeet Julia Tymošenkon johtama Batkivštšyna (se mitä siitä on jäljellä) sekä oikeistopopulistinen Radikaalipuolue, joka profiloituu myös maaseudun edunvalvojana. Radikaalipuolueen johtaja Oleh Ljaško on kontroversaali ja poliittisesti melko epävakaa hahmo, joka on vetänyt voimakkaan kansallismielistä kampanjaa ja esiintyy venäläisvastaisena, mutta jota on rahoittanut yksi Janukovitšin ajan keskeisimmistä venäläismielisistä oligarkeista, Serhi Ljovotškin. Ljovotškin itse meni läpi Oppositioblokin listoilta. Radikaalipuolueen lisäksi myös Batkivštšyna teki varsin voimakkaasti kansallismielistä kampanjaa. Se selvisi kuitenkin vain vaivoin viiden prosentin äänikynnyksen yli. Jatsenjuk peittosi vaaleissa selvästi entisen valtiattarensa.

Vanhan valtapuolueen venäläismieliset äänet keräsi lähinnä Juri Boikon johtama Oppositioblokki. Se jätti jälkeensä ja kauas äänikynnyksen alapuolelle sekä maltillisemman vastineensa, Serhi Tyhypkon johtaman Silna Ukrajinan, että radikaalimman, Petro Symonenkon johtaman Ukrainan kommunistipuolueen, joka edustaa lähinnä putinilaisen Venäjän etuja, ei niinkään vasemmistoa. Kaikki Janukovitšin Alueiden puolueen perilliset ovat oligarkkipuolueita, jotka saavat kannatuksensa lähinnä Itä- ja Etelä-Ukrainan suurista raskaan teollisuuden kaupungeista - juuri tuon neuvostoteollisuuden omistajia oligarkit ovat.

Äänikynnyksen alle jäi myös perinteistä ukrainalaista kansallismielisyyttä edustava Svoboda, mutta puolue sai kuusi edustajaa parlamenttiin henkilövaalitavalla valituista. Myös radikaalimpi Oikeistosektori sai läpi johtajansa Dmytro Jarošin, joka valittiin henkilövaalitavalla eräästä Dnipropetrovskin läänin piirikunnasta. Ikävä kyllä vaalikynnyksen alle jäi myös länsimielinen ja uudistusmielinen, entisen puolustusministerin Anatoli Hrytsenkon johtama Kansalaispositio, joka ei saanut ainuttakaan edustajaa edes henkilövaalitavalla valituista. Kansalaisposition tappio johtui epäilemättä siitä, että se vetosi samaan äänestäjäsegmenttiin, joka päätyi äänestämään Samopomitšia. Jälkimmäisen suosio siis koitui edellisen kohtaloksi.

Ukrainan uudessa parlamentissa on nyt siis todennäköisesti selvä pragmaattisen uudistusmielinen, ulkopoliittisesti selkeän länsimielinen enemmistö, ja sen vastapainona kaksi hyvin erilaista oppositiota - toisaalta vanhoja regionäärejä ja oligarkkeja edustava venäläismielinen oppositio ja toisaalta joukko jyrkemmin kansallismielisiä ryhmiä, joista suurin edustus on Radikaalipuolueella. Jos Ljaškon joukkue päätyykin hallitukseen, se saattaa kesyyntyä ja ohjautua ajamaan maaseudun etuja.

Ukrainalla voisi olla edessään eteenpäin menon, uudistusten ja aktiivisen jälleenrakentamisen kausi, ellei sitä kohtaisi samanaikaisesti hengenvaara idän suunnalta. Venäjän sotatoimet Ukrainaa vastaan eivät ole päättyneet, vaikka lännessä teeskennelläänkin tulitaukoa. Venäjän armeija ja sen masinoimat laittomat asejoukkiot Donbasissa muodostavat useamman kymmenen tuhannen miehen vihollisjoukot Ukrainan alueelle - minkä lisäksi Venäjällä on viisikymmentätuhatta sotilasta lisää jatkuvasti keskitettyinä Ukrainan itärajalle. Venäläiset rikkovat tulitaukoa joka päivä kranaatti-, tykistö- ja ohjustulella ukrainalaisia joukkoja ja siviilejä vastaan. Vain Ukraina joutuu sopimuksia noudattamaan. Venäjä ei noudata mitään sitoumuksiaan.

Ukrainan onnistuneiden vaalien jälkeen Venäjä siirsi runsaasti lisää panssari- ja ohjuskalustoa Ukrainan alueelle ja sen joukkojen keskitykset viittaavat valmisteluihin seuraavaa suurhyökkäystä varten. Tähän asti Venäjä on toiminut käytännössä rankaisematta, joten se on rohkaistunut tavoittelemaan maksimaalista etupiiriä Itä-Euroopassa. Venäjän yhä röyhkeämmät operaatiot myös Balkanilla ja Itämerellä ovat osa samaa strategiaa, jolla Venäjä pyrkii piirtämään itselleen etupiirirajan Pohjanlahdelta Adrianmerelle, saaden vähintään Suomen, Baltian ja Balkanin ortodoksimaat hegemoniansa alle.

Ruotsia ei pelotella siksi, että Venäjä valmistelisi välitöntä hyökkäystä Ruotsiin, vaan Suomen markkeeraamiseksi Venäjän hegemoniseen etupiiriin. Suomen oman politiikan käytännössä tukiessa tätä tavoitetta on todennäköistä, että Länsi tyytyy vanhaan tapaan takaamaan vain Ruotsin.

Balkanilla Venäjän liittolainen on lyhyestä länsisuuntautuneesta kaudestaan takaisin putinilaiseen fasismiin palannut Serbia, jota Venäjä jo jälleenvarustaa tuleviin operaatioihinsa. Tässä kuussa käytävät Romanian presidentinvaalit ja Moldovan parlamenttivaalit tulevat ratkaisevasti vaikuttamaan Venäjän seuraaviin siirtoihin Kaakkois-Euroopan alueella.

Lähi-idässä Venäjä pyrkii edelleen vahvistamaan asemiaan, tukeutuen ennen kaikkea liittolaisiinsa Iraniin ja Assadin Syyriaan, mutta tukemalla samalla ei-valtiollisia toimijoita kuten PKK:ta ja erilaisia länsivastaisia islamistiryhmiä, jotka hämmentävät entisestään länsimaalaisten tilannekuvaa. Venäjän vuosia jatkunut aggressiivinen propaganda on muutenkin vääristänyt länsimaalaisten käsityksiä siitä, mitä arabikeväässä ja sen jälkeen tapahtui, eikä näitä käsityksiä ole kumma kyllä yritetty korjata senkään jälkeen, kun Ukrainan tapahtumien myötä Lännessä viimeinkin herättiin Venäjän propagandasodan laajuuteen ja totaalisuuteen. Luultavasti tähän asti tehdyn vahingon korjaamiseen kuluu vuosikymmeniä ellei vieläkin kauemmin.

Tämä tuli varsin hyvin esille, kun vierailin hiljattain Brysselissä. Tilaisuuksissa, joihin osallistuin, ja keskusteluissa, joita kävin, puhuttiin jatkuvasti milloin Ukrainasta, milloin Irakista ja Syyriasta. Silti kaikkia noita keskusteluita hallitsi oikeastaan Venäjä. Lännessä ei edelleenkään ymmärretä, että Ukrainassa, Syyriassa ja Irakissa on oikeastaan kyse samasta geopoliittisesta pelistä, jossa on sama pääasiallinen vastustaja, vaikka eri statistit. Sama sylttytehdas vaikka hieman erivärinen syltty.

En sentään Brysselissä puhunut pelkkää politiikkaa. Kävin myös Parc du Cinquantenairen sotamuseossa, salaisen armeijan muistomerkillä Frère Orbanin puistikossa, Rue des Sablesin sarjakuvamuseossa (jonka myymälästä tuli ostettua sen verran albumeja, että ranskan kieleni saattaa tämän myötä elpyä) ja lukuisissa miellyttävissä olutpaikoissa, ravintoloissa ja kahviloissa.

Brysselissä oli paljon lämpimämpää kuin sisämaisessa Kiovassa - siellä oli +18 astetta ja väki istui iloisesti terasseilla tuoppejaan kallistelemassa. Talvilinnustostakin voisi kuvitella olevansa jossain paljon lämpimämmässä paikassa, Brysselissä nimittäin on vahvat kannat sinne villiintyneitä kauluskaijoja ja munkkiaratteja, ja puistolampien laitamilla käyskentelee afrikanhanhia ja mandariinisorsia.