Maidanin vuosipäivä

Kiovaan on tänään langennut talven ensimmäinen lumipeite. Säät kylmenivät jo paria viikkoa ennen, sen jälkeen kun kuun vaihteen jälkeen oli ollut yllättävänkin lämmin jakso. Kaupunki on märkä ja kylmä.

Perjantaina oli Maidanin kansannousun käynnistymisen vuosipäivä, jota kiovalaiset juhlistivat monin tapahtumin. Maidanilla, Mikaelinaukiolla, Eurooppa-aukiolla ja muilla keskustan paikoilla nähtiin jälleen lippumeriä ja palavarintaisia puheita. Maidanilla olevalta skriiniltä näytettiin videoita ja lyhytelokuvia kuluneen vuoden tapahtumista. Näin kymmenien ihmisten, myös raavaiden miesten, itkevän, aina kun esitettiin Janukovitšin venäläisten tarkk'ampujien Maidanilla murhaamien mielenosoittajien, ns. taivaallisen sadan (Nebesna Sotnia), muistolle omistettu laulu. Tässä vielä toinen tunteellinen laulu, jolla muistetaan noita tapahtumia.

Sillä välin Venäjä on jälleen kiihdyttänyt armeijansa hyökkäystä Ukrainan asemia vastaan Donbasin miehitettyjen alueiden reunoilla. Tavoitteena on ilmeisesti paitsi terrorisoida Ukrainaa, myös laajentaa miehitysvyöhykettä. Samaan aikaan miehitetyillä alueilla Donbasissa ja Krimillä on meneillään kampanjoita, joissa pidätetään ja teloitetaan ihmisiä, laaditaan uusia propagandaohjelmia väestön aivopesemiseksi sekä militarisoidaan alueita. Venäjä on tuonut terrorin vallan miehittämilleen alueille, ja joukkojen sekä raskaan sotilaskaluston kuljetuksista päätellen Venäjä ei aio pysähtyä näille alueille. Venäjää rohkaisee länsimaiden osoittama heikkous ja haluttomuus auttaa Ukrainaa kovan maanpuolustuksen asioissa.

Mikäli Venäjä onnistuu tavoitteissaan Ukrainassa ja Moldovassa, sillä on kaksi pääasiallista intressikiilaa Eurooppaa vastaan: Balkanin niemimaa ja Itämeren alue. Venäjän pyrkimyksenä on saada itselleen läntisten suurvaltojen tunnustama etupiiri näillä alueilla ja sitten ulottaa haastamaton vallankäyttönsä kaikille niille alueille, jotka sen etupiiriin on luovutettu.

Näillä alueilla, Suomi mukaan lukien, Venäjän vallan lisääntyminen tulee tarkoittamaan vähemmän vapautta ja ihmisoikeuksia, enemmän mielivaltaa, korruptiota, manipulointia ja terroria. Suomella on noista ajoista pehmeämpi kokemus kuin useimmilla muilla Venäjän etupiiriinsä laskemilla mailla, mutta ilmankin kommunismia luulisi Suomen saaneen maistaa suomettumista riittävästi, ettei enää haluaisi palata samaan. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole, ainakaan strategiseen ajatteluun kyvyttömän poliittisen eliittimme mielestä.

On pötypuhetta hokea, ettei kukaan muka tiedä, mihin Putin pyrkii. On pötyä myös väittää, että Krimin ja Donbasin tapahtumat olisivat tulleet yllätyksenä. Puhumattakaan siitä yllätyksestä, joka eurooppalaisille on muka ollut, että Venäjä käyttääkin energia-asioita silkkana geopoliittisena aseena.

Jos Länsi olisi yhtenäinen ja sillä olisi poliittista tahtoa, Putinin pysäyttäminen ei olisi kovinkaan vaikeaa. Putin pelkää kuollakseen tappioita ja kasvojensa menettämistä. Pienikin, taktisen tason tappio on Putinin näkökulmasta niin pelottava, ettei hän todennäköisesti sellaista riskiä ottaisi. Niin kauan kuitenkin, kun tappion riskiä ei hänelle aseteta, hän voi jatkaa käytännössä rangaistuksetta - ja jatkaakin, koska miksi ei jatkaisi.

Ukraina ei kykene yksinään lyömään Venäjää sotilaallisesti, mutta jopa Ukraina on ollut kykenevä Venäjän patoamiseen. Valitettavasti siellä, missä Venäjän aggressio on jo käynnistynyt, patoaminen ei ole mahdollista ilman, että tapetaan venäläisiä sotilaita, terroristeja, desantteja ja diversantteja. Ukrainalla ei ole sitä mahdollisuutta, että Venäjä voitaisiin padota pelkillä diplomaattisilla tai taloudellisilla keinoilla yhdistettyinä kovan turvallisuuden strategiseen lisäämiseen vaara-alueilla. Koko Euroopan näkökulmasta nuo mahdollisuudet olisivat vielä olemassa.

Ei kulu kuitenkaan kovinkaan pitkää aikaa siihen, ennen kuin Suomi, Baltian maat ja ehkä eräät Balkanin maat ovat samassa tilanteessa, jossa Ukraina ja Georgia ovat tänä päivänä - näin siis, jos mitään ei tehdä Venäjän patoamiseksi. Suomessa jos missä tulisi kerrata huolellisesti Kennanin pitkää sähkettä sekä Cliffordin-Elseyn raporttia, jotka hahmottelivat suuntaviivoja kylmän sodan voittaneelle strategialle, patoamispolitiikalle. Vaikka me emme suurin surminkaan haluaisi olla kylmässä sodassa, haluttomuudellamme ei ole kuin kielteisiä seurauksia niin kauan kuin Venäjä käytännössä sitä sotaa meitä vastaan käy.

Yleisistä asioista yksityisiin. Kiovassa on puhuttu jonkin verran siitä, kuinka sota ja Venäjän invaasion aiheuttamat taloudelliset seuraukset ovat lisänneet rikollisuutta maassa. Tänään koin sen ensimmäisen kerran henkilökohtaisesti, kun taskuvaras onnistui anastamaan lompakkoni päällystakkini taskusta eräässä kantapubeistani. Jonkin verran käteistä katosi - ehkä noin 200 euron verran rahaa Ukrainan hryvnjoissa ja Turkin liiroissa - mutta paljon ikävämpää on tietysti joutua kuolettamaan ja uusimaan kaikki luottokortit, henkilökortit, vakuutus- ja autokortit, jollaisia kaikkia nykyään on pakko kanniskella mukanaan, kun mikään ei nykyään toimi ilman muovia. Varas oli epäilemättä taitava asiassaan, sillä en tehnyt hänestä minkäänlaista havaintoa. Kameroitakaan ei tietysti siinä osassa pubia ollut.

Tämä vuosi saattaa jäädä historiaan tähänastisen elämäni rikollisimpana, sillä vasta elokuussa varkaat onnistuivat tunkeutumaan myös autooni Italiassa ja varastamaan sieltä ainakin yhden minulle kuuluneen optisen laitteen sekä ystävättäreni autoon jättämästä käsilaukusta sinne kätkettyä käteistä. Autooni on elämäni aikana kerran aiemminkin murtauduttu, Latakiassa, mutta sillä kerralla ei ollut mitään varastettavaa sisällä. Sen sijaan tämäniltainen taskuvarkaus oli ensi kerta elämässäni, kun olen menettänyt lompakkoni - ihme kyllä, ottaen huomioon missä kaikkialla olen matkustellut.

Hevosenpäiden politiikkaa

Ukrainan niin kutsuttu tulitauko on ollut alusta asti fiktiota, sillä vain ukrainalainen osapuoli on sitä noudattanut. Ja miksipä Venäjä olisi sitä noudattanutkaan, ovathan YK, EU, ETYJ ja muut kansainväliset kerhot kohdistaneet neuvomisensa ja painostamisensa lähinnä Ukrainaan.

Nyt kun edes ETYJ ei enää pysty salaamaan sitä, että Venäjä eskaloi hyökkäyssotaansa Ukrainassa, tuoden maahan peittelemättömästi uusia joukkoja, panssarivaunuja, miehistönkuljetusvaunuja, ilmatorjuntakalustoa ja ohjuksia, asiaan on yhtäkkiä herätty Suomenkin tiedotusvälineissä, aivan kuin kyseessä olisi jokin uutinen. Venäjä jatkaa samaa, mitä se on tehnyt koko tulitauon ajan, valmistautuen seuraaviin hyökkäyksiin ja lisäten sotatoimiensa volyymia, kun ukrainalaiset ovat onnistuneet pitämään asemiaan Donetskin lentokentällä, Debaltsevon liikenneristeyksissä ja Luhanskin pohjoispuolella näinkin kauan.

Koska keskustelu siirretään seuraavaksi tähän uuteen vaiheeseen, kaikki entinen unohdetaan jälleen. Entiseen kuuluu nykyään jo taannoinen ikävä koneturma. Sillä ei tunnu enää olevan suurempaa merkitystä, että julkistenkin todisteiden avulla voidaan todistaa Venäjän syyllisyys malesialaisen matkustajakoneen alasampumiseen.

Venäjän toimintatavassa infosota on eturintama. Sotilas- ja erikoisoperaatiot tukevat sitä. Propagandalla luodaan fiktiivistä maailmaa - sellaista vaihtoehtotodellisuutta, joka sopii tukemaan Venäjän strategisia tavoitteita. Sotilas- ja erikoisoperaatioilla muutetaan tuota fiktiota todellisuudeksi. Nyky-Venäjän tavasta nähdä asia saa hyvän käsityksen tästä Vladislav Surkovin henkilökuvasta.

Siitä ei pitäisi tänä päivänä enää olla sokealla Riitallakaan epäilystä, mitä putinilaisen Venäjän strategiset tavoitteet ovat. Tiivistin ne aiemmassa kirjoituksessani neljään sanaan: vallan vertikaali, imperiaalinen ekspansio. Venäjän toimet tähtäävät siihen, että kotimaassa saadaan toimeenpannuksi autoritäärinen järjestys, vastustajiksi luokitelluissa naapurimaissa taas kaaos, joka tukee imperiaalista ekspansiota.

Venäjän imperiaalisessa ekspansiossa suorat anneksiot, kuten Abhasian, Etelä-Ossetian, Transnistrian, Krimin ja Donbasin miehitys, ovat vain sisin rengas. Imperiaaliseen maailmankuvaan kuuluvat sisärenkaan lisäksi vasallivaltiot ja etupiirit. Venäjä pyrkii näiden muodostamiseen ja laajentamiseen niin suuriksi kuin se katsoo mahdolliseksi. Kun yhdessä paikassa onnistutaan, se rohkaisee tavoittelemaan yhä laajempaa valtapiiriä.

Venäjä haluaa saattaa Euroopassa voimaan uuden etupiirijaon. Ensi kädessä se haluaa itselleen etupiirin, joka on kiellettyä aluetta länsimaisille kansainvälisille järjestöille - aluetta, jossa eivät päde kansainväliset vaan Venäjän sanelemat pelisäännöt. Jos tällainen etupiiri Venäjälle myönnetään, se pyrkii etupiirin laajentamiseen, niin kauan kunnes raja tulee vastaan länsimaisen voimankäytön muodossa. Sellainen voima, jota ei voida käyttää, ei Venäjään vaikuta.

Aiemmin Venäjä saattoi unelmoida lähinnä entisen Neuvostoliiton palauttamisesta etupiirikseen, poislukien Baltian maat, jotka olivat jo ehtineet liittyä Natoon. Nyt kun länsimaat ovat olleet toimettomia sekä Georgian että Ukrainan suvereniteettien törkeiden loukkausten suhteen, Venäjä on alkanut liittää fiktiiviseen etupiirimaailmaansa yhä laajempia alueita. Tavoitteina on nyt ainakin koko ortodoksinen Balkan, Suomi sekä Baltia. Jos Nato ei vastaa voimankäytöllä Baltian maiden ja Romanian osalta, Venäjä tulee tavoittelemaan myös Puolaa ja Keski-Eurooppaa. Mainitsin jo edellisessä kirjoituksessani, että syy Ruotsin pelotteluun on Suomen ja sitä ympäröivien Itämeren lahtien merkitseminen osiksi Venäjän etupiiriä.

Jos Venäjän luomaa fiktiivistä maailmaa ei haasteta infosodassa, se alkaa muuttaa sitä todellisuudeksi sotilaallisin ja erikoisoperaatioin. Näiden tuloksena paljastetaan Lännen heikkous, pyyhkäistään kansainvälisten pelisääntöjen luomat fiktiiviset punaiset viivat kartalta ja luodaan de facto Venäjän sanelema uusi todellisuus.

Hyvä esimerkki putinilaisen Venäjän toimintatavasta oli Georgian sota. Se oli propagandaoperaatio, jota lopulta tuettiin konventionaalisella sotilaallisella invaasiolla. Yhdysvaltain silloisen hallinnon sotilas- ja erikoisoperaatioilla saatiin Venäjä pysäytettyä ja se tyytyi luomaan de facto todellisuuden vain Abhasiaan ja Etelä-Ossetiaan, jotka olivat Venäjän miehityksen alla jo ennen sotaa, sekä muutamiin näitä ympäröiviin laaksoihin. Infosodassa saavutettu hegemonia yli Georgian ulko- ja turvallisuuspoliittisten ratkaisujen oli kuitenkin merkittävämpi voitto Lännestä.

Ukrainassa vastassa on ollut heikompi Länsi kuin Georgiassa, vaikka tällä kertaa Länsi on hitaasti heräillyt Venäjän infosodankäynnin todellisuuteen. Jos siihen olisi herätty jo Georgiassa tai viimeistään Syyriassa, suursota ei nyt ehkä uhkaisi Pohjois- ja Keski-Eurooppaa. Georgian, Ukrainan ja Libanonin värivallankumouksissa Venäjä oli vielä perääntynyt, sillä länsimaisen voimankäytön mahdollisuus oli uskottava. Syyria oli kuitenkin Venäjälle opetus päinvastaisesta, ja ratkaiseva rohkaisu ajaa aggressiivisella linjalla täysillä eteenpäin.

Länsimaisen voiman uskottavuus mureni jonkin verran jo Syyriassa, Libanonissa ja Iranissa, kun Haririn murhatutkimuksia ei haluttu viedä loppuun, Hizbullahia ei haluttu pysäyttää ja Iranin annettiin murskata vihreä vallankumouksensa Venäjän neuvonannolla. Seuraavaksi Ukrainassa palautettiin valtaan Venäjän vasallihallinto, joka ryhtyi tarmolla palauttamaan maata autoritääriseen mafiamuottiin. Turkki ja Israel etääntyivät länsimaiden heikkoutta hyveenä pitävistä arvoista ja epävakaus lisääntyi.

Arabikevät olisi voinut olla länsimaiden suurin geopoliittinen voitto sitten vuosien 1989-1992 Itä-Euroopan vapautumisen, mutta länsimaiset yhteiskunnat poliittisine johtajineen olivat täysin valmistautumattomia ottamaan tapahtumista vaarin. Libyan interventio jäi viimeiseksi onnistumiseksi; sen jälkeen jopa al-Qa'idan annettiin elpyä ja palata näyttämölle. Senkin marginalisoimiseen arabikevät olisi yhdessä Osama bin Ladenin eliminoinnin kanssa tarjonnut erinomaisen mahdollisuuden, joka missattiin.

Venäjän propagandan annettiin sanella uusi fiktio arabikeväästä, ja ryhtyä sitten Syyriassa ja Irakissa toimeenpanemaan sitä sotilaallisin ja erikoisinterventioin. Obaman punaviivat paljastuivat silkaksi bluffiksi ja Venäjä sai Syyriasta täyden propagandavoiton, joka valoi uskoa röyhkeän voimankäytön voittoisuuteen geopoliittisen unelmansa toteuttamisessa.

Satojatuhansia syyrialaisia ja tuhansia ukrainalaisia on nyt kuollut siksi, että Lännellä ei ole ollut halua ottaa infosodan rintamaa haltuun - eikä halua haastaa Venäjää. Seurauksena Venäjän nälkä on kasvanut; uho sitäkin enemmän. Venäjä toimii täysin rangaistuksetta eikä sen johtajilla ole edes kasvojen menettämisen pelkoa.

Syy, miksi Venäjä liittolaisineen käytti kemiallisia aseita syyrialaissiviilien murhaamiseen ja ampui alas malesialaisen matkustajakoneen Donbasissa, oli Lännen nöyryyttämisessä. Näin osoitettiin, että Venäjä liittolaisineen voi ja saa tehdä mitä tahansa rangaistuksetta. Ne saavat pelata eri säännöillä; sellaisilla, jotka eivät tulisi kuuloonkaan minkään länsimaan tai länsimaihin tukeutuvan siirtymämaan toiminnassa.

Tällaisen röyhkeyden edessä länsimaat ovat perääntyneet ja vaienneet. Siispä se toimii. On lapsellista uskotella, että miedot taloussanktiot tepsisivät, varsinkaan kun niitä ei länsimaissakaan oteta vakavasti. Länsimainen julkisuus viestittää jatkuvasti, että sanktioista haluttaisiin hetimiten eroon eikä niitä edes haluta noudattaa. Punaiset linjat ovat lumetta.

Ajatellaanpa nyt kokeeksi vaikka, että Venäjä haluaisi osoittaa länsimaille Suomen kuuluvan etupiiriinsä. Nykytilanteella se onnistuisi viikossa. Venäjä voisi vaikka ampua alas suomalaisen koneen Suomen ilmatilassa. Hornetit nousisivat toki ensin ilmaan, mutta Venäjä tietäisi ennalta, ettei niillä olisi lupaa ampua. Venäjä voisi ampua alas itseään ärsyttäneen Hornetin, tai jos viesti ei mene perille, vaikka Finnairin reittilennon.

Mitä tästä seuraisi? Venäjä olisi tietysti jo ennalta käynnistänyt mittavan propagandaoffensiivin, jossa syyllistettäisiin Suomea. Suomi uhosi ja ärsytti. Suomalaiskoneet nousivat ilmaan, vaikka tiesivät venäläiskoneiden olevan siellä. Suomen media keskittyisi suremaan kuolleita ja vatvomaan toissijaisia kysymyksiä: Miksi Suomen viranomaiset eivät varoittaneet koneita? Kuka mokasi tiedottamisessa?

Venäjän hyväksi toimivat suomalaiset vaikuttaja-agentit toimittajia, poliitikkoja ja päivystäviä upseereja myöten uskottelisivat, että tämä "onnettomuus" ja "tragedia" oli jollain tavoin Suomen ellei peräti Naton vika. Salaliittoteoreetikot todistelisivat kuinka tunnistamaton Naton hävittäjä itse asiassa ampui koneen alas. Venäjää haluttiin eristää. Ainakaan emme voineet mitenkään tietää, että koneen ampui alas juuri Venäjä. Vaikka tietäisimme, ainakaan emme voineet sitä todistaa. Ja jos ampuikin, se oli varmasti ikävä vahinko ja nyt olisi nopeasti normalisoitava välit Moskovaan, hattu kourassa.

Yksi seuraus tapauksesta olisi kuitenkin selvä: vastedes Hornetit pysyisivät maassa ja Venäjä olisi saanut de facto herruuden Suomen ilmatilaan. Yksikään Finnairin reittilento ei enää lentäisi kuin Venäjän luvalla - sikäli kuin Finnair muutenkaan pysyisi suomalaisessa hallinnassa. Ikävien onnettomuuksien välttämiseksi Venäjä tarvitsisi pääsyn kaikkiin suomalaisten matkustajatietoihin, yhteysupseerit Suomen lentokentille ja tietysti takeet ettei Suomi lähenny Natoon.

Olisivatko nämä vaatimukset suomalaisten mielestä kohtuuttomia, mikäli suomalaisia olisi pehmitetty massiivisella infosodalla? Jos olisivatkin, mitä Suomi sitten tekisi? Sitähän minäkin.

Seuraavaksi voitaisiin avata neuvottelut laivalinjoista Tallinnaan ja Tukholmaan, ne kun voivat aiheuttaa häiriöitä tuntemattomien valtioiden sukellusveneliikenteelle merialueillamme. Ne myös häiritsevät Venäjän presidentin ja hänen oligarkkilähipiirinsä maa- ja kiinteistöomistuksia Suomen saaristossa. Venäjän tapa neuvotella sisältää yleensä valehtelua julkisuudessa samalla kun viestinnän kohteelle lähetetään muita reittejä pitkin hevosenpää tai pari. Pahimmassa tapauksessa yksi laiva pitää upottaa viestin perille saamiseksi. Sen jälkeen myös merialueet siirtyisivät de facto Venäjän valvontaan.

Venäjälle sopisi mainiosti, että Suomi suomettuisi samoin kuin kylmän sodan aikana. Samalla tavoin Venäjälle sopi mainiosti se, että Janukovitšin hallinto korruptoi Ukrainan oikeuslaitoksen, siirsi omistukset suosikkioligarkeille, salli Venäjän turvallisuuspalvelujen hegemonian Krimillä ja sabotoi Ukrainan maanpuolustuskyvyn minimiinsä. Suomi, jonka talous on joidenkin tietojen mukaan ajautunut pahempaan jamaan kuin Kreikan ja Italian, olisi tällaisessa tilanteessa erittäin heikko.

Haluammeko siis päätyä Ukrainan tilanteeseen vai haluammeko ottaa oppia niistä maista, jotka ovat Ukrainan kohtalon onnistuneet välttämään? Tämä riippuu osittain itsestämme, vaikka niin kutsutussa isossa kuvassa asia riippuukin Lännestä kokonaisuutena. Jos länsimainen yhteisö ei kokonaisuutena toimi, silloin jonkun yksittäisen Suomen, Viron tai Puolan ponnistelut eivät loppuun asti kanna. Kuviossa on kuitenkin pahin kohtalo varattu niille, jotka ovat heikoimpia lenkkejä. Vahvoilla olisi mahdollisuuksia toimia toisin.

Johtopäätöksiä kannattaisi jo tehdä. Putinin kriitikoksi lähtenyt venäläinen šakkimestari Garri Kasparov varoittaa pahoilla seurauksilla, mikäli Putinin pysäyttämiseksi ei nyt ryhdytä toimiin.

Vaaleja ja valintoja

Amerikkalaiset ovat äänestäneet murskavoiton republikaaneille senaatin vaaleissa. Jää nähtäväksi tuoko se mitään muutosta Obaman ajan Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa hallinneeseen ponnettomuuteen. Maailmanpoliittisesti Yhdysvalloilla ei liene miesmuistiin mennyt huonommin, sillä värivallankumousten ja arabikevään jättämä voitokas perintö on tärvätty lähes täydelliseen katastrofiin. Kolme haudatuiksi kuviteltua petoa on kaivettu syvyyksistä maan pinnalle riehumaan: Neuvostoliittoa herätellään henkiin nyt fasistisessa muodossa, ja samaan aikaan myös jihadististen kiihkoilijoiden kalifaatti on muuttunut houreisten illuusioiden maailmasta todellisuudeksi.

Ukrainassa pidettiin vapaat ja demokraattiset parlamenttivaalit. Ilmoittauduin niihin itsekin vapaaehtoiseksi vaalitarkkailijaksi ja kiertelin Dneprin itäpuolella olevia Koillis-Kiovan neuvostolähiöitä. Tuli nähtyä monta koulua ja katsastettua myös Kiovan kolmas, ja ainoa joen itäpuolinen, liettualainen Klaipeda-baari. Kaksi muuta sijaitsevat Podilissa ja keskustassa Maidanin kupeessa.

Länsimieliset ja demokraattiset puolueet voittivat vaalien valtakunnallisen osuuden kirkkaasti, muodostaen selvän enemmistön uuteen parlamenttiin. Sen pitäisi auttaa hallitusta viemään läpi runsaasti lainsäädännöllisiä uudistuksia, puhumattakaan korruption kitkemisestä ja lustraatiosta, joita maa tarvitsee päästäkseen eroon Viktor Janukovitšin mafiahallinnon jälkeensä jättämästä perinnöstä.

Suurimmaksi vaalivoittajaksi nousi pääministeri Arseni Jatsenjukin perustama uusi puolue Kansanrintama, joka muodostui lähinnä vanhasta Batkivštšynasta loikanneista poliitikoista. Jatsenjukin lisäksi Kansanrintaman kärkinimiin lukeutuvat mm. parlamentin puhemies Oleksandr Turtšynov, sisäministeri Arsen Avakov, oikeusministeri Pavlo Petrenko ja kansallisen turvallisuusneuvoston entinen pääsihteeri Andri Parubij. Kansanrintama otti riveihinsä myös useita tunnettuja Maidanin aktivisteja, kuten toimittaja-aktivistit Viktoria Sjumar, Tetjana Tšornovil ja Dmytro Tymtšuk.

Presidentti Petro Porošenkon tueksi koottu blokki, joka muodostui pääosin vanhan Udar-puolueen pohjalle, menestyi valtakunnallisessa vaalissa paljon huonommin kuin mielipidemittauksissa, jääden niukasti jälkeen Kansanrintamasta. Se sai kuitenkin parlamenttiin enemmän kansanedustajia kuin Jatsenjukin puolue, koska Janukovitšin aikana tehty vaalilain muutos, jonka mukaan puolet parlamentista valitaan yhden edustajan vaalipiireistä henkilölistavaalilla, oli yhä voimassa.

Vanha Janukovitšin ajan epärehellisissä vaaleissa valtaan tullut parlamentti ei saanut vaalilakia muutettua. Suurin osa henkilölistavaalilla valituista on paikallisesti tärkeitä oligarkkeja, liikemiehiä ja vastaavia. Koko menettelyn tarkoitus olikin Janukovitšin aikana varmistaa, että presidentillä olisi aina enemmistö parlamentissa. Tällaiset henkilöt hakeutuvat parlamenttiin lähinnä omien liiketaloudellisten etujensa vuoksi ja myyvät mielellään kannatuksensa vallassa olijoille (tai eniten maksaville). Onkin kuvaavaa, että henkilölistavaalilla valittiin parlamenttiin lähinnä vanhaa valtaa edustavia "riippumattomia" oligarkkeja. Myös istuvan presidentin blokki ja entisen valtapuolueen reinkarnaatio Oppositioblokki hyötyivät henkilölistalla valituista edustajista.

Yhdessä demokraattisen leirin puolueilla on kuitenkin selvä enemmistö, joten Oppositioblokki ja riippumattomina valitut oligarkit eivät voine liikaa sabotoida parlamenttityötä. Jonkin verran epäilemättä tulevat sitä tekemään, kunnes vaalilaki toivottavasti saadaan muutettua.

Kansanrintaman ja Porošenkon blokin jälkeen kolmanneksi eniten ääniä sai vaalien suurin yllättäjä, länsiukrainalaisen Lvivin suositun pormestarin Andri Sadovyin perustama Samopomitš, jonka nimi merkitsee oma-apua. Tämä puolue kokosi riveihinsä erityisen paljon Maidanin aktivisteja, kansalaisyhteiskunnan edustajia, nuoria ja naisia, ja sitä voidaankin pitää uuden parlamentin selvästi uudistusmielisimpänä ryhmänä. On odotettavissa, että Samopomitš pääsee mukaan hallituskoalitioon, joka muodostettaneen viikon sisällä.

Mahdollisesti hallituskoalitioon pääsisivät mukaan myös äänikynnyksen yli päässeet Julia Tymošenkon johtama Batkivštšyna (se mitä siitä on jäljellä) sekä oikeistopopulistinen Radikaalipuolue, joka profiloituu myös maaseudun edunvalvojana. Radikaalipuolueen johtaja Oleh Ljaško on kontroversaali ja poliittisesti melko epävakaa hahmo, joka on vetänyt voimakkaan kansallismielistä kampanjaa ja esiintyy venäläisvastaisena, mutta jota on rahoittanut yksi Janukovitšin ajan keskeisimmistä venäläismielisistä oligarkeista, Serhi Ljovotškin. Ljovotškin itse meni läpi Oppositioblokin listoilta. Radikaalipuolueen lisäksi myös Batkivštšyna teki varsin voimakkaasti kansallismielistä kampanjaa. Se selvisi kuitenkin vain vaivoin viiden prosentin äänikynnyksen yli. Jatsenjuk peittosi vaaleissa selvästi entisen valtiattarensa.

Vanhan valtapuolueen venäläismieliset äänet keräsi lähinnä Juri Boikon johtama Oppositioblokki. Se jätti jälkeensä ja kauas äänikynnyksen alapuolelle sekä maltillisemman vastineensa, Serhi Tyhypkon johtaman Silna Ukrajinan, että radikaalimman, Petro Symonenkon johtaman Ukrainan kommunistipuolueen, joka edustaa lähinnä putinilaisen Venäjän etuja, ei niinkään vasemmistoa. Kaikki Janukovitšin Alueiden puolueen perilliset ovat oligarkkipuolueita, jotka saavat kannatuksensa lähinnä Itä- ja Etelä-Ukrainan suurista raskaan teollisuuden kaupungeista - juuri tuon neuvostoteollisuuden omistajia oligarkit ovat.

Äänikynnyksen alle jäi myös perinteistä ukrainalaista kansallismielisyyttä edustava Svoboda, mutta puolue sai kuusi edustajaa parlamenttiin henkilövaalitavalla valituista. Myös radikaalimpi Oikeistosektori sai läpi johtajansa Dmytro Jarošin, joka valittiin henkilövaalitavalla eräästä Dnipropetrovskin läänin piirikunnasta. Ikävä kyllä vaalikynnyksen alle jäi myös länsimielinen ja uudistusmielinen, entisen puolustusministerin Anatoli Hrytsenkon johtama Kansalaispositio, joka ei saanut ainuttakaan edustajaa edes henkilövaalitavalla valituista. Kansalaisposition tappio johtui epäilemättä siitä, että se vetosi samaan äänestäjäsegmenttiin, joka päätyi äänestämään Samopomitšia. Jälkimmäisen suosio siis koitui edellisen kohtaloksi.

Ukrainan uudessa parlamentissa on nyt siis todennäköisesti selvä pragmaattisen uudistusmielinen, ulkopoliittisesti selkeän länsimielinen enemmistö, ja sen vastapainona kaksi hyvin erilaista oppositiota - toisaalta vanhoja regionäärejä ja oligarkkeja edustava venäläismielinen oppositio ja toisaalta joukko jyrkemmin kansallismielisiä ryhmiä, joista suurin edustus on Radikaalipuolueella. Jos Ljaškon joukkue päätyykin hallitukseen, se saattaa kesyyntyä ja ohjautua ajamaan maaseudun etuja.

Ukrainalla voisi olla edessään eteenpäin menon, uudistusten ja aktiivisen jälleenrakentamisen kausi, ellei sitä kohtaisi samanaikaisesti hengenvaara idän suunnalta. Venäjän sotatoimet Ukrainaa vastaan eivät ole päättyneet, vaikka lännessä teeskennelläänkin tulitaukoa. Venäjän armeija ja sen masinoimat laittomat asejoukkiot Donbasissa muodostavat useamman kymmenen tuhannen miehen vihollisjoukot Ukrainan alueelle - minkä lisäksi Venäjällä on viisikymmentätuhatta sotilasta lisää jatkuvasti keskitettyinä Ukrainan itärajalle. Venäläiset rikkovat tulitaukoa joka päivä kranaatti-, tykistö- ja ohjustulella ukrainalaisia joukkoja ja siviilejä vastaan. Vain Ukraina joutuu sopimuksia noudattamaan. Venäjä ei noudata mitään sitoumuksiaan.

Ukrainan onnistuneiden vaalien jälkeen Venäjä siirsi runsaasti lisää panssari- ja ohjuskalustoa Ukrainan alueelle ja sen joukkojen keskitykset viittaavat valmisteluihin seuraavaa suurhyökkäystä varten. Tähän asti Venäjä on toiminut käytännössä rankaisematta, joten se on rohkaistunut tavoittelemaan maksimaalista etupiiriä Itä-Euroopassa. Venäjän yhä röyhkeämmät operaatiot myös Balkanilla ja Itämerellä ovat osa samaa strategiaa, jolla Venäjä pyrkii piirtämään itselleen etupiirirajan Pohjanlahdelta Adrianmerelle, saaden vähintään Suomen, Baltian ja Balkanin ortodoksimaat hegemoniansa alle.

Ruotsia ei pelotella siksi, että Venäjä valmistelisi välitöntä hyökkäystä Ruotsiin, vaan Suomen markkeeraamiseksi Venäjän hegemoniseen etupiiriin. Suomen oman politiikan käytännössä tukiessa tätä tavoitetta on todennäköistä, että Länsi tyytyy vanhaan tapaan takaamaan vain Ruotsin.

Balkanilla Venäjän liittolainen on lyhyestä länsisuuntautuneesta kaudestaan takaisin putinilaiseen fasismiin palannut Serbia, jota Venäjä jo jälleenvarustaa tuleviin operaatioihinsa. Tässä kuussa käytävät Romanian presidentinvaalit ja Moldovan parlamenttivaalit tulevat ratkaisevasti vaikuttamaan Venäjän seuraaviin siirtoihin Kaakkois-Euroopan alueella.

Lähi-idässä Venäjä pyrkii edelleen vahvistamaan asemiaan, tukeutuen ennen kaikkea liittolaisiinsa Iraniin ja Assadin Syyriaan, mutta tukemalla samalla ei-valtiollisia toimijoita kuten PKK:ta ja erilaisia länsivastaisia islamistiryhmiä, jotka hämmentävät entisestään länsimaalaisten tilannekuvaa. Venäjän vuosia jatkunut aggressiivinen propaganda on muutenkin vääristänyt länsimaalaisten käsityksiä siitä, mitä arabikeväässä ja sen jälkeen tapahtui, eikä näitä käsityksiä ole kumma kyllä yritetty korjata senkään jälkeen, kun Ukrainan tapahtumien myötä Lännessä viimeinkin herättiin Venäjän propagandasodan laajuuteen ja totaalisuuteen. Luultavasti tähän asti tehdyn vahingon korjaamiseen kuluu vuosikymmeniä ellei vieläkin kauemmin.

Tämä tuli varsin hyvin esille, kun vierailin hiljattain Brysselissä. Tilaisuuksissa, joihin osallistuin, ja keskusteluissa, joita kävin, puhuttiin jatkuvasti milloin Ukrainasta, milloin Irakista ja Syyriasta. Silti kaikkia noita keskusteluita hallitsi oikeastaan Venäjä. Lännessä ei edelleenkään ymmärretä, että Ukrainassa, Syyriassa ja Irakissa on oikeastaan kyse samasta geopoliittisesta pelistä, jossa on sama pääasiallinen vastustaja, vaikka eri statistit. Sama sylttytehdas vaikka hieman erivärinen syltty.

En sentään Brysselissä puhunut pelkkää politiikkaa. Kävin myös Parc du Cinquantenairen sotamuseossa, salaisen armeijan muistomerkillä Frère Orbanin puistikossa, Rue des Sablesin sarjakuvamuseossa (jonka myymälästä tuli ostettua sen verran albumeja, että ranskan kieleni saattaa tämän myötä elpyä) ja lukuisissa miellyttävissä olutpaikoissa, ravintoloissa ja kahviloissa.

Brysselissä oli paljon lämpimämpää kuin sisämaisessa Kiovassa - siellä oli +18 astetta ja väki istui iloisesti terasseilla tuoppejaan kallistelemassa. Talvilinnustostakin voisi kuvitella olevansa jossain paljon lämpimämmässä paikassa, Brysselissä nimittäin on vahvat kannat sinne villiintyneitä kauluskaijoja ja munkkiaratteja, ja puistolampien laitamilla käyskentelee afrikanhanhia ja mandariinisorsia.