Kirjat

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Merkintöjä Istanbulista

Koneessa Kiovasta Istanbuliin istui vieressäni puhelias ranskalainen setä, joka osasi vain ranskaa. Hänen toisella puolellaan istui turkkilainen liikemies ja hänen edessään venäläinen liikekumppaninsa. Turkkilainen osasi englantia ja saksaa, muttei ranskaa. Ranskalainen kertoili muille olleensa Kiovassa ja Odessassa liikeasioissa. Hänen bisneksensä olivat naiset. Hän hankki naisia Ukrainasta, Venäjältä ja Kiinasta ja myi Eurooppaan.

Ranskalainen alkoi esitellä naisten kuvia kännykästään. Turkkilainen oli ensin kovin vaivautunut, kuvat nähtyään hän kuitenkin innostui ja totesi, että näitä naisia pitäisi tuoda Turkkiinkin. Hän sattumoisin edusti firmaa, jolla oli suuri joukko hotelleja Turkin rantakohteissa ja peräti yhdeksän Istanbulissa.

Turkissa on AKP:n valtakaudella ollut käynnissä poliittinen venäläistyminen. Imperialistinen nostalgia, autoritarian ihailu ja katkeruus Länttä kohtaan ovat olleet nousussa. Vaurastuminen ja yhteiskunnallinen modernisaatio näkyvät kuitenkin yhä kaikkialla Turkissa. Ehkä juuri se on ollut osasyy etääntymiseen ylimielisestä Euroopasta: turkkilaisilla ei ole enää elintasokuilua Eurooppaan.

Jonkin maan yhteiskunnallisesta ilmapiiristä voi saada jonkinlaisen välähdyskuvan katsomalla, mitä keskiluokkaiset ja koulutetut ihmiset lukevat. Turkkilaisten kioskien valikoimat ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia. Ne osoittavat, että kirjojen ostavat ovat kiinnostuneita toisaalta samanlaisesta pinnallisesta viihteestä, pseudohengellisestä huuhaasta ja oma-avusta, joita länsimaidenkin kirjakioskit myyvät, mutta toisaalta valikoimat ovat täynnä historiaa, yhteiskuntaa ja politiikkaa.

Eniten myytyjen hyllyt kertovat Turkin jatkuvasta lännettymisestä siinä suhteessa, että suosittujen listoilla on Harmaan 50 sävyjä, vampyyrejä ja muuta kansainvälistä roskaa turkiksi käännettynä, kaikki pehmoporno vapaasti saatavilla. Tietynlaisesta liberalismin hiljaisesta etenemisestä kertonee sekin, että Turkin vähemmistöjen historiaa löytyy nykyään avoimesti ja paikoista, jotka osoittavat, että niitä myös ostetaan ja luetaan - esimerkiksi Diyarbakırin historiallisesta armenialaisyhteisöstä ja kurdeista kertovia kirjoja.

Huolestuttavampaa on sen sijaan se, että turkkilaiset hyllyt notkuvat venäläisten tapaan salaliittoteorioita. On CIA:ta, Gladiota, Mossadia, unohtamatta Turkin omaa tiedustelupalvelua MIT:iä. On äärivasemmistolaisia, oikeistopopulistisia ja venäläismielisiä (eurasianistisia) geopoliittisia teorioita. Kaikki lännenvastaisia. Turkkilaiset lukevat petetyn tuntein siitä, kuinka ylimielisesti ja petollisesti EU on aina kohdellut Turkkia, ja kuinka turkkilaisten oman eliitin EU-hanke on ollut Turkin euraasialaisten etujen vastaista. Turkki on jaellut myönnytyksiä saamatta mitään vastineeksi.

Turkkilaiset ahmivat myös romanttisia ja nostalgisia historiakuvia Osmanivaltakunnan imperialismista, "kultaisista vuosisadoista". Aikana, jolloin Turkki on modernimpi, vauraampi ja länsimaisempi kuin koskaan ennen, on alettu uudelleen ajatella, että suuruuden ajat sittenkin olivat menneisyydessä. Tässäkin suhteessa turkkilaisissa on jotain samaa kuin venäläisissä. Keisarikuntien ajoista halutaan muistaa suuruus, loisto ja ylhäistön korskea loisto, ei suinkaan mainittujen valtakuntien väestön suuren enemmistön tosiasiallista takapajuisuutta läntisiin kilpailijoihinsa verrattuna.

AKP:n pitkän valtakauden myötä ei ole yllättävää, että myös panislamilaisuudesta julkaistaan ja luetaan taas enemmän kuin vuosisataan. Halutaan nähdä Turkilla uusi tulevaisuus johtamassa muuta islamilaista maailmaa. Kemalismin kukoistuskaudella turkkilaiset halusivat aktiivisesti unohtaa yhteytensä arabeihin ja persialaisiin ja keskittyä identifioimaan itsensä Eurooppaan. Samalla alettiin arabeja katsoa ylen, mistä ei nykyisissäkään isoveliasenteissa olla kaukana. Nyt Lähi-idän löytäminen uudelleen on kuitenkin jälleen muotia.

Toisaalta panturkkilaisten suosimista ilmansuunnista Kaukasiasta ja Keski-Aasiasta löytyvän kirjallisuuden määrä näyttää ainakin suhteessa edellä mainittuihin suuntauksiin kääntyneen laskuun, tai se ei ainakaan ole yhtä näkyvässä roolissa kuin vielä kymmenisen vuotta sitten. Euroopan ynseyden myötä lisääntynyt lähentyminen Venäjään ja Iraniin lienee vaikuttanut siten, että kaukasialaisista ja keskiaasialaisista ei ole enää muodikasta olla liian kiinnostunut. Jopa turkkilaisille periaatteessa erittäin läheisestä kansasta, krimintataareista, ei näe nyt sen enempää kirjallisuutta kuin vielä joitain vuosia sitten, vaikka juuri nyt krimintataarit ovat jälleen akuutin uhan alaisia, ja vaikka heitä ja heidän jälkeläisiään on Turkissa miljoonia käsittävä diaspora.

Aasia on noussut Euroopan ja Lähi-idän rinnalle kolmanneksi ilmansuunnaksi, josta Turkki jälleen ammentaa. Sekin lienee jonkinlaisessa yhteydessä yleiseen euraasialaiseen suuntaukseen. Kirja- ja DVD-kioskeista löytyy runsain määrin japanilaista mangaa ja animea sekä kiinalaista sotaseikkailufantasiaa turkiksi.

Turkki siis etääntyy aiemmasta yksipuoliseksi koetusta romanssistaan eurooppalaisuuden kanssa ja etsii jonkinlaista uutta tietä euraasialaisuudesta. Se ei silti ole menossa samaan suuntaan kuin fasistisessa kansallishysteriassa kiehuva Venäjä. Se ei myöskään ole kuten Iran, Arabia, Intia tai Kiina, vaan jotain aivan omaansa. Joka ilmansuunnasta otetaan nyt jotain, mutta jätetään muuta ottamatta.

Jatkoin Istanbulista kauas kaakkoon, Antepiin eli viralliselta nimeltään Gaziantepiin (Sankari-Antepiin). Käsittelen tätä viehättävää kaupunkia ja aluetta kuitenkin seuraavissa blogikirjoituksissani.

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Pikamatka Emiraatteihin

Viime viikonloppuna eteeni tuli yllätysmatka Abu Dhabiin eräässä yksityisessä asiassa. Otin perjantaina iltakoneen Dubaihin ja lauantaiaamuna vuokra-auton, jolla ajoin Emiraattien pääkaupunkiin Abu Dhabiin. Saavuin Cornichelle hyvissä ajoin päivällä ja ehdin katsella tätä vaurasta kaupunkia rannikon puolelta, paikallistaa hotellini ja siirtää tavarani sinne ennen sovittua tapaamistani.

Vietimme iltapäivän puhuen asioista. Siihen kunnes taivas muuttui oranssiksi ja punaiseksi. Noina päivinä Emiraateissa oli pilvistä ja lämpötila sangen ihanteellinen, jossain 25-28 asteen välimaastossa. Hyvin pian olisi kuuma.

Sunnuntaina ajoin Saadiyatin ja Yasin saarille, mutta siellä oli autiota ja aavemaista, jokunen merimetso, riuttahaikara ja punapyrstölepinkäinen. Vaikka olen iloinen, että tein tuon matkan, olin henkisesti sen verran väsynyt, etten jaksanut mennä enää sunnuntaina tapaamaan Dubaissa asuvia ystäviäni, vaan ajoin ohi pilvenpiirtäjien ja ostoskeskusten, jatkaen yhä eteenpäin läpi Sharqan ja ohi Ajmanin, kunnes tulin Umm al-Quwainiin.

Kohteenani oli Khor al-Beyda, laguunialue sen niemen mutkassa, jolla Umm al-Quwain sijaitsee. Löysin perille päämäärääni ilman karttoja ja navigaattoreja jonkinlaisen päänsisäisen autopilotin ohjaamana. Asfaltoidun tien päättyessä näin ja muistin jo dyynien päällä ennen laguunia häämöttävät keskeneräiset palatsit.

Kyltit sanoivat asiaton pääsy ja kalastus kielletty, mutta alue oli autio ihmisistä, samoin kuin edelliselläkin käynnilläni, joten ajoin hiekkatietä laguunin rantaan ongelmitta, ja sen jälkeen koko hiekkatie aina niemenkärkeen oli täysin tyhjää, ei ainuttakaan muuta ihmistä.

Matalan mangroven ja tamariskin reunustama laguuni oli rauhaisa paikka. Matalikolla kahlaili pieniä ryhmiä flamingoja, silkki- ja riuttahaikaroita, jokunen jalo- ja harmaahaikara. Lietteillä kuhisi punajalkavikloja, iso- ja pikkukuoveja, pienempinä määrinä muita vikloja, sirrejä, tyllejä, punakuireja, tundrakurmitsoja ja rantakurveja. Hiekkatöyräiden ympärillä smaragdinvihreät arabianmehiläissyöjät saalistivat hyönteisiä ilmasta. Priiniat sirkuttivat ja papyruskerttuset raksuttivat laguunin kasvustoissa. Vetten yllä lenteli hietatiiroja ja valkoposkitiiroja.

Kun laskeva aurinko alkoi värjätä taivasta punaiseksi, lähdin takaisin ja ajoin Dubaihin. Aamuyöstä minulla oli paluulentoni Kiovaan, ja menin lentokentältä suoraan toimistolle. Viikko oli kiireinen. Aamulla lähden taas lentokentälle, tällä kertaa suuntana Istanbul.

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Tallinnasta takaisin

Kirjoitin edellistä blogikirjoitusta tarttolaisessa kahvilassa. Yliopiston kirjakauppa oli siirtynyt alkuperäiseltä paikaltaan Raekojaplatsin oikealle laidalle, divarit olivat sentään entisellään.

Mukaan tuli esimerkiksi virolaisten tuoreita muistelmia Irakista, Ukrainasta ja Burmasta. Vaaleissa kansanedustajaksi Tarton ääniharavana valitun kenraali Ants Laaneotsan tutkimus Venäjän hyökkäyssodasta Georgiaan kesällä 2008. Kirjoja hiljattaisista vakoilutapauksista samoin kuin eräiden merkittävien jo neuvostoajalla toimineiden oligarkkien operaatioista länsimaissa. Myös tutkimus virolaisten pakolaisopiskelijoiden toiminnasta maanpaossa neuvostomiehityksen aikana. Näitä lukiessa ei viro pääse ruostumaan. Käytän sitä tosin Kiovassa lähes päivittäin muutenkin.

Majoituspaikkani emäntä vei minut ystävällisesti autolla Tarton linja-autoasemalle. Liekö sitten ajatellut seuraavaan bussiin ehtimistä vai nähnyt kirjakassini. Tarton ja Tallinnan välisillä pikalinjoilla on bussin varustukseen kuuluva ilmainen nettiyhteys. Saavuin illaksi Tallinnaan ja asetuin vanhaankaupunkiin. Ilta ja yö venähtivät pitkälle aamun puolelle, kuten Tallinnassa tuppaa perjantai-iltaisin tapahtumaan.

Lauantaina olin lounaalla Kalamajassa, johon on kehkeytynyt viimeisten vuosien aikana Tallinnan hipsterialue ravintoloineen, baareineen, kahviloineen ja biletiloineen. Suomalaisturistien keskuudessa se näyttää tulleen suosituksi. Virolaiset ystävättäreni selittivät asiaa sillä, että alue on ollut Suomessa paljon esillä lehdissä viime vuosina.

Kalamajasta siirryin Vapaudenaukion lähelle baijerilaisbaariin puhumaan politiikkaa, sillä Virossa oli seuraavana päivänä eli viime sunnuntaina vaalit. Huolta oli herättänyt venäläismielisen Edgar Savisaaren johtaman Keskerakonnan nousu gallupeissa jopa suurimmaksi puolueeksi, mikä ei kuitenkaan Viron onneksi toteutunut. Tilanne vertautui jossain määrin Suomen huolta herättäviin näkymiin, paitsi että Viro on sentään turvallisesti Natossa ja muiden puolueiden konsensus koalition muodostamisesta ja Keskerakonnan jättämisestä oppositioon oli varsin vakaa.

Syötiin pitkä päivällinen vanhankaupungin intialaisravintola Elevantissa ja sieltä palattiin taas Kalamajaan, koska siellä oli vaalibileet. Sunnuntaina Viro sitten äänesti. Reformipuolue voitti ja nuori pääministeri Taavi Rõivas jatkanee siis toimessaan jonkinlaisella koalitiolla. Sotsit menestyivät myös varsin hyvin, perinteikkäälle Isamaan ja Res Publican liitolle taas neljäs sija lienee ollut pettymys. Puolueen kannatusta söivät monet loikkaukset, joiden osittaisena tuloksena Riigikoguun nousi nyt äänikynnyksen yli kaksi pienpuoluetta. (Tässä on hyvä suomalainen analyysi Viron vaaleihin.)

Minä en jäänyt kuitenkaan enää sunnuntain vaalivalvojaisiin, vaan lähdin Riikaan, kirjoitin siellä joitain roikkuneita kirjallisia askareita ja jatkoin sitten illaksi Kiovaan. Kiovassa alkoi viime viikolla olla jo hieman keväisempää. Aurinko paistaa, mustarastaat lauleloo. Silti kävelin perjantaina kaupungin läpi lumisateessa.

Olin tänään taas Podilissa teemestarin talossa teestä pitävän ukrainalaisen ystäväni kutsumana. Joimme vuoden 2001 vuosikerran teetä, vanhempi herrasmies soitti neljää eri orientaalista instrumenttia yhtä aikaa. Ystäväni mukaan tämän teen nauttimisen jälkeen ei ole hyvä polttaa tupakkaa tahi juoda alkoholia; hänellä oli tullut tästä merkillisiä näköaistimuksia. Tiedä sitten, mutta piristeitä siinä ilmeisesti ainakin oli unettomuuteen saakka.