Merkintöjä Istanbulista

Koneessa Kiovasta Istanbuliin istui vieressäni puhelias ranskalainen setä, joka osasi vain ranskaa. Hänen toisella puolellaan istui turkkilainen liikemies ja hänen edessään venäläinen liikekumppaninsa. Turkkilainen osasi englantia ja saksaa, muttei ranskaa. Ranskalainen kertoili muille olleensa Kiovassa ja Odessassa liikeasioissa. Hänen bisneksensä olivat naiset. Hän hankki naisia Ukrainasta, Venäjältä ja Kiinasta ja myi Eurooppaan.

Ranskalainen alkoi esitellä naisten kuvia kännykästään. Turkkilainen oli ensin kovin vaivautunut, kuvat nähtyään hän kuitenkin innostui ja totesi, että näitä naisia pitäisi tuoda Turkkiinkin. Hän sattumoisin edusti firmaa, jolla oli suuri joukko hotelleja Turkin rantakohteissa ja peräti yhdeksän Istanbulissa.

Turkissa on AKP:n valtakaudella ollut käynnissä poliittinen venäläistyminen. Imperialistinen nostalgia, autoritarian ihailu ja katkeruus Länttä kohtaan ovat olleet nousussa. Vaurastuminen ja yhteiskunnallinen modernisaatio näkyvät kuitenkin yhä kaikkialla Turkissa. Ehkä juuri se on ollut osasyy etääntymiseen ylimielisestä Euroopasta: turkkilaisilla ei ole enää elintasokuilua Eurooppaan.

Jonkin maan yhteiskunnallisesta ilmapiiristä voi saada jonkinlaisen välähdyskuvan katsomalla, mitä keskiluokkaiset ja koulutetut ihmiset lukevat. Turkkilaisten kioskien valikoimat ovat tässä suhteessa mielenkiintoisia. Ne osoittavat, että kirjojen ostavat ovat kiinnostuneita toisaalta samanlaisesta pinnallisesta viihteestä, pseudohengellisestä huuhaasta ja oma-avusta, joita länsimaidenkin kirjakioskit myyvät, mutta toisaalta valikoimat ovat täynnä historiaa, yhteiskuntaa ja politiikkaa.

Eniten myytyjen hyllyt kertovat Turkin jatkuvasta lännettymisestä siinä suhteessa, että suosittujen listoilla on Harmaan 50 sävyjä, vampyyrejä ja muuta kansainvälistä roskaa turkiksi käännettynä, kaikki pehmoporno vapaasti saatavilla. Tietynlaisesta liberalismin hiljaisesta etenemisestä kertonee sekin, että Turkin vähemmistöjen historiaa löytyy nykyään avoimesti ja paikoista, jotka osoittavat, että niitä myös ostetaan ja luetaan - esimerkiksi Diyarbakırin historiallisesta armenialaisyhteisöstä ja kurdeista kertovia kirjoja.

Huolestuttavampaa on sen sijaan se, että turkkilaiset hyllyt notkuvat venäläisten tapaan salaliittoteorioita. On CIA:ta, Gladiota, Mossadia, unohtamatta Turkin omaa tiedustelupalvelua MIT:iä. On äärivasemmistolaisia, oikeistopopulistisia ja venäläismielisiä (eurasianistisia) geopoliittisia teorioita. Kaikki lännenvastaisia. Turkkilaiset lukevat petetyn tuntein siitä, kuinka ylimielisesti ja petollisesti EU on aina kohdellut Turkkia, ja kuinka turkkilaisten oman eliitin EU-hanke on ollut Turkin euraasialaisten etujen vastaista. Turkki on jaellut myönnytyksiä saamatta mitään vastineeksi.

Turkkilaiset ahmivat myös romanttisia ja nostalgisia historiakuvia Osmanivaltakunnan imperialismista, "kultaisista vuosisadoista". Aikana, jolloin Turkki on modernimpi, vauraampi ja länsimaisempi kuin koskaan ennen, on alettu uudelleen ajatella, että suuruuden ajat sittenkin olivat menneisyydessä. Tässäkin suhteessa turkkilaisissa on jotain samaa kuin venäläisissä. Keisarikuntien ajoista halutaan muistaa suuruus, loisto ja ylhäistön korskea loisto, ei suinkaan mainittujen valtakuntien väestön suuren enemmistön tosiasiallista takapajuisuutta läntisiin kilpailijoihinsa verrattuna.

AKP:n pitkän valtakauden myötä ei ole yllättävää, että myös panislamilaisuudesta julkaistaan ja luetaan taas enemmän kuin vuosisataan. Halutaan nähdä Turkilla uusi tulevaisuus johtamassa muuta islamilaista maailmaa. Kemalismin kukoistuskaudella turkkilaiset halusivat aktiivisesti unohtaa yhteytensä arabeihin ja persialaisiin ja keskittyä identifioimaan itsensä Eurooppaan. Samalla alettiin arabeja katsoa ylen, mistä ei nykyisissäkään isoveliasenteissa olla kaukana. Nyt Lähi-idän löytäminen uudelleen on kuitenkin jälleen muotia.

Toisaalta panturkkilaisten suosimista ilmansuunnista Kaukasiasta ja Keski-Aasiasta löytyvän kirjallisuuden määrä näyttää ainakin suhteessa edellä mainittuihin suuntauksiin kääntyneen laskuun, tai se ei ainakaan ole yhtä näkyvässä roolissa kuin vielä kymmenisen vuotta sitten. Euroopan ynseyden myötä lisääntynyt lähentyminen Venäjään ja Iraniin lienee vaikuttanut siten, että kaukasialaisista ja keskiaasialaisista ei ole enää muodikasta olla liian kiinnostunut. Jopa turkkilaisille periaatteessa erittäin läheisestä kansasta, krimintataareista, ei näe nyt sen enempää kirjallisuutta kuin vielä joitain vuosia sitten, vaikka juuri nyt krimintataarit ovat jälleen akuutin uhan alaisia, ja vaikka heitä ja heidän jälkeläisiään on Turkissa miljoonia käsittävä diaspora.

Aasia on noussut Euroopan ja Lähi-idän rinnalle kolmanneksi ilmansuunnaksi, josta Turkki jälleen ammentaa. Sekin lienee jonkinlaisessa yhteydessä yleiseen euraasialaiseen suuntaukseen. Kirja- ja DVD-kioskeista löytyy runsain määrin japanilaista mangaa ja animea sekä kiinalaista sotaseikkailufantasiaa turkiksi.

Turkki siis etääntyy aiemmasta yksipuoliseksi koetusta romanssistaan eurooppalaisuuden kanssa ja etsii jonkinlaista uutta tietä euraasialaisuudesta. Se ei silti ole menossa samaan suuntaan kuin fasistisessa kansallishysteriassa kiehuva Venäjä. Se ei myöskään ole kuten Iran, Arabia, Intia tai Kiina, vaan jotain aivan omaansa. Joka ilmansuunnasta otetaan nyt jotain, mutta jätetään muuta ottamatta.

Jatkoin Istanbulista kauas kaakkoon, Antepiin eli viralliselta nimeltään Gaziantepiin (Sankari-Antepiin). Käsittelen tätä viehättävää kaupunkia ja aluetta kuitenkin seuraavissa blogikirjoituksissani.