Olin perjantaina Birecikissä ja sen ympäristössä. Kyseinen pikkukaupunki sijaitsee Eufratin rannalla Antepin ja Urfan suurkaupunkien puolivälissä, jossa sijaitsee myös kyseisten maakuntien raja. Birecikistä jokea pitkin pohjoiseen sijaitsevat Yenihalfetin ja Eskihalfetin kylät eli uusi ja vanha Halfeti. Jälkimmäinen on osittain vajonnut Eufratin patoamisesta syntyneen tekojärven alle. Birecikistä jokea myöten etelään sijaitsee puolestaan Karkemişin pikkukaupunki, joka on Turkin-puoleinen rajakaupunki. Syyrian puolella on Jerablus.
Birecik tuskin on tavallisten kansalaisten keskuudessa kovin tunnettu kaupunki, mutta lintuharrastajien keskuudessa sillä on jonkinlainen kulttimaine, sillä tällä pätkällä Eufratia voi nähdä Turkin puolella monia Syyrialle ja Irakille ominaisia mesopotaamisia lajeja, joita ei löydä mistään Euroopasta eikä niitä näe edes lintuharrastajien suosimassa muutontarkkailupaikassa Eilatissa. Lisäksi Birecikin kaupungin pohjoispuolen rotkojyrkänteillä pesii yksi viimeisistä äärimmäisen uhanalaisen töyhtöiibiksen yhdyskunnista. Viimeinen täysin villi itäisen populaation yhdyskunta on Syyrian Palmyrassa (sikäli kun se vielä on hengissä). Marokossa elää vielä muutama läntisen populaation yhdyskunta.
Töyhtöiibisten saattoikin nähdä tulevan ja menevän jyrkänteiltä ruokailupaikoilleen ja lentävän Eufratin yli pienissä parvissa. Niitä voi katsella vaikkapa kahvin siemailun lomassa. Jyrkänteiden yllä kaarteli myös parvittain haarahaukkoja sekä pienempiä määriä muita petolintuja, kuten hiirihaukkoja, arohiirihaukkoja ja pikkutuulihaukkoja.
Ajomatkallani pohjoiseen kohti Halfetia jouduin tahtomattani keskelle PKK:n mielenosoitusta. Halfetiin menevä tie oli täynnä kurdeja, jotka olivat saapuneet alueelle bussilasteittain, heilutellen PKK:n lippuja ja Öcalanin kuvia sekä näyttäen juhlivan jotakin. Luulin newrozin olleen jo pari viikkoa aiemmin, jolloin kaikki kurdikaverini lähettelivät newrozin toivotuksia toisilleen. Ehkäpä Halfetissa oli meneillään jokin muu merkkipäivä. Aseita en nähnyt, mutta muuten toiminta vaikutti melko militantilta ja provokatiiviselta. Turkkilaiset santarmit tyytyivät seuraamaan tapahtumia etäältä panssariajoneuvojen suojista.
PKK:n kannattajat olivat tukkineet koko Yenihalfetin, joten en päässyt etenemään Eskihalfetiin, kuten olin halunnut. Kurdit neuvoivat ajamaan itään, joka tie kuitenkin johti pieneen kylään. Sieltä neuvottiin ajamaan takaisin Yenihalfetiin. Yrittäessäni lännen kautta jokea myöten oli tie puolestaan tukossa poliisien vuoksi. En viitsinyt hankkiutua minkään selkkauksen osalliseksi, joten ajoin takaisin Birecikiin ja seurasin jokea etelään kohti Syyrian rajaa.
Birecikin kaupungin eteläosan kohdalla on Eufratissa lintusaari, jonka puut ovat täynnä pikkumerimetsojen, silkkihaikaroiden, lehmähaikaroiden, rääkkähaikaroiden ja yöhaikaroiden pesiä. Joukossa näytti pesivän myös naakkoja ja lokkeja. Kuvatessani saarta joenvarsibulevardilta tuli ympärilleni joukko poikia, jotka tavalliseen tapaan halusivat ihmetellä mitä teen, ja katsoa kiikareideni läpi. Olen käynyt läpi saman proseduurin paikallisten lasten kanssa rajan toisella puolella Syyrian Jerablusissa, jossa paikallisnuoret olivat ylen otettuja nähdessään kosteikoissaan kelluvat sorsalautat Swarovskin läpi täysissä väreissään.
Muut tämänkertaisen poikajoukon jäsenet olivat normaaleja - kertoivat lähinnä sellaisia asioita kuin mistä itse tai vanhempansa ovat kotoisin: Diyarbakırista, Antepista, Birecikistä. Yksi pojista oli kuitenkin kiinnostunut lähinnä käännyttämisestä. Hän kysyi olenko muslimi, ja kun sanoin olevani kristitty, hän ryhtyi esitelmöimään siitä, että minun pitäisi kääntyä muslimiksi tai muuten en pääsisi paratiisiin. Hän kysyi, olenko lähdössä Syyriaan taistelemaan. Hän olisi halunnut minun toistavan perässään islamilaisen uskontunnustuksen sanoja, mihin en kuitenkaan ryhtynyt, vaikka toki kyseisen rimssun osaan varsin hyvin arabiaksi. Teologiseen väittelyyn ryhtyminen noin 12-vuotiaan pikkuvanhan saarnamiehen kanssa ei kuitenkaan kiinnostanut minua ja pojan uskonnollinen paatos alkoi käydä hänen tovereidensakin hermoille. Valokuvaa varten kyseinen poika teki vielä Muslimiveljeskunnan käsimerkin - neljä sormea, mikä juontaa Egyptin hiljattaisista tapahtumista. Käsimerkin tosin libanonilainen ystäväni huomasi vasta jälkeenpäin valokuvistani.
Vastaavaa ei aiemmin tapahtunut, vaan lapset, jotka halusivat katsella kiikareitani ja kaukoputkiani tai otattaa itsestään valokuvia, olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja välttivät tämäntapaisia saarnoja tuntemattomille, oltiinpa sitten Turkissa, Syyriassa, Marokossa tai Pakistanissa. Tuonkin pojan toverit olivat normaaleja lapsia, joita kiinnosti lähinnä sanoa jokin primitiivinen lause englanniksi tai kuulla minun sanovan jotain primitiivistä turkiksi tai arabiaksi. Ja varmaa on, että kyseinen pikkupoika ei ole itse oppinut dogmaattisia uskonhöpinöitään eikä puoluekäsimerkkejään, vaan niiden taustalla on takuulla isä tai muu vanhempi sukulainen. Surullista ja huolestuttavaa.
Birecikin eteläpuoleisilta jokivarsikosteikoilta ja läheisiltä viljelymailta ja aroilta löysin kuitenkin jotakuinkin kaikki hakemani lintulajit. Turkissa näkemieni lintulajien määrä nousi yli kolmensadan ja samalla keräsin sekä uusia Euroopan-pinnoja (töyhtöiibis, persiantimali, peltotulkku, tamariskivarpunen) että uusia Aasian-pinnoja (jänkäkurppa). Toki tiesin mitä etsiä, koska olin nähnyt esimerkiksi juuri persiantimaleja, peltotulkkuja ja tamariskivarpusia Jerablusissa. Muuta eläinmaailmaa noilla Eufratin kosteikoilla edustivat lukuisina esiintyvät suokilpikonnat.
Perjantai-iltaa vietimme Antepissa baarikeskittymässä, jossa on useampi "sosiaalisiksi fasiliteeteiksi" kutsuttuja baareja, joista kukin tunnetaan kirjainlyhenteillä, koska niiden nimet ovat niin pitkiä. Näiden "sosiaalisten fasiliteettien" konsepti oli kaikilla sama. Alakerrassa on baari alkoholitarjoiluineen, on elävää musiikkia ja on erillisiä huoneita ja looseja, joissa kaveriporukat voivat juoda olutta tai rakia, laulaa, pelata tawilaa tai syödä. Musiikki oli yleensä joko turkkilaista tai latinalaista (espanjankielistä), joista jälkimmäinen on suosittua Lähi-idän maissa.
Meidän sosiaalisessa fasiliteetissamme suurin osa pöytäseurueesta oli syyrialaisia boheemeja ja intellektuelleja maanpaossa sodan kourissa kärsivästä kotimaastaan. Antepissa on erityisesti aleppolaisia ja raqqalaisia, mutta myös väkeä Damaskoksesta saakka. Loput olivat pääosin syyrialaisten kanssa töitä tekevien kansalaisjärjestöjen turkkilaisia ja kansainvälisiä edustajia sekä Antepin yliopistossa opettavia ulkomaalaisia. Suurin osa seurueen naisista oli huivitta, useimmat myös joivat alkoholia. Bändi soitti vuoron perään turkkilaisia kestohittejä ja latinalaisia, joista monet vallankumouslauluja.
Vaikka Antep on kohtuullisen vapaamielinen kaupunki, päätimme joka tapauksessa lähteä viikonlopuksi lännen suuntaan, päästäksemme Välimeren rantaan ja sille vyöhykkeelle, jossa oluen ja rakin juominen ei ole piilossa hämyisissä fasiliteeteissa ja enemmistö naisista on hiukset paljaina. Samalla toivoimme pääsevämme eroon Antepin sateisesta säästä. Alku oli kaatosadetta, mutta Nurvuorten toisella puolen aurinko paistoi.
Suuntasimme Välimeren pohjukan Mersiniin, satamakaupunkiin, joka palvelee erityisesti Adanan suurkaupunkia. Mersin ei ole turistikaupunki vaan kaupallinen satama, mutta sen pitkän rantabulevardin varrelta löytyy lukuisia ravintolalaivoja. Otimme kalojemme ja katkarapujemme kanssa estoitta rakia ja olutta. Tavatessamme teemme yleensä asioita, joita emme tee yleisesti muiden ystäviemme kanssa, joten kävimme myös huvipuistossa, ja erityisesti laitteessa, joka kieputtaa ihmisiä ympäri kiihtyvällä vauhdilla. Kävimme juomassa kahvia ja polttamassa vesipiippua toisessa rantapaikassa, jossa havaitsimme, että myös Mersin oli täynnä syyrialaisia.
Sunnuntaina Habibi palasi junalla Adanaan ja sieltä Antepiin, sillä hänellä oli kiireisiä työrupeamia edessä. Minä jatkoin puolestani autolla Mersinistä Silifkeen, antiikin Seleukiaan, ja sieltä Göksun suistoon, joka on merkittävä luontoalue. Olen kirjoittanut Göksun suistosta blogissani myös aiemmin - silloin käyntini huipentui harvinaisen suokissan näkemiseen lintutornista.
Vietin käytännössä koko päivän Göksun suistoalueen eri osissa. Tällä kertaa en suokissaa nähnyt, mutta kylläkin runsain määrin lintuja ja maakilpikonnia. Akgölin vesialueet olivat yllättävän hiljaisia lukuun ottamatta suuria nokikanalauttoja, mutta paikalla oli sentään kaksi pelikaania. Niitä saattoi verrata etäällä kelluvaan kyhmyjoutseneen (joka ei ole Turkissa mikään yleinen laji). Ruskosuohaukkoja kaarteli joka puolella aluetta, muita petolintuja tällä kertaa vähänlaisesti. Nummilla kriikkuivat jälleen mustafrankoliinit yleisinä ja sirkuttivat priiniat monotonista säettään.
Vaikka ollaan vasta huhtikuun alussa, myöhäisinä pidettäviäkin muuttolintuja oli jo sangen paljon liikkeellä. Kosteilta niityiltä löytyi kasapäin keltavästäräkkejä, eri alalajeja, ja missä vain kasvoi hyviä tamariskipensaita, sieltä löytyi useita lajeja sylviakerttuja sekä jo ensimmäisiä vaaleakultarintoja. Herne- ja pensaskerttuja ja pajulintuja tuntui olevan joka puolella.
Göksun suistoalueen maatalousvaltaisessa osassa näytti olevan muutama pakolaisleiriltä näyttävä telttakylä, joiden teltoista osa vieläpä oli UNHCR:n tunnuksilla varustettuja. Väki ei kuitenkaan näyttänyt syyrialaispakolaisilta, vaan pikemminkin mustalaisilta tai muilta nomadeilta, jotka lienevät tulleet maatalouden kausityöläisiksi.
Asetuin illaksi Taşucun pikkukaupunkiin, joka toimii Silifken satamana ja samalla hiljaisena lomakylänä. Rannat ovat hienoja, mutta rantalomakausi ei ole vielä alkanut. Muutenkin Taşucu on paikka, jossa ei näe Antalyan tai Alanyan ulkomaalaislaumoja, vaan täällä käy lähinnä kotimaisia turisteja. Parin kilometrin rantabulevardin toisessa päässä on kaupunki, toisessa päässä huvilakylä ja sen jälkeen häämöttävä kaupallinen satama.
Birecik tuskin on tavallisten kansalaisten keskuudessa kovin tunnettu kaupunki, mutta lintuharrastajien keskuudessa sillä on jonkinlainen kulttimaine, sillä tällä pätkällä Eufratia voi nähdä Turkin puolella monia Syyrialle ja Irakille ominaisia mesopotaamisia lajeja, joita ei löydä mistään Euroopasta eikä niitä näe edes lintuharrastajien suosimassa muutontarkkailupaikassa Eilatissa. Lisäksi Birecikin kaupungin pohjoispuolen rotkojyrkänteillä pesii yksi viimeisistä äärimmäisen uhanalaisen töyhtöiibiksen yhdyskunnista. Viimeinen täysin villi itäisen populaation yhdyskunta on Syyrian Palmyrassa (sikäli kun se vielä on hengissä). Marokossa elää vielä muutama läntisen populaation yhdyskunta.
Töyhtöiibisten saattoikin nähdä tulevan ja menevän jyrkänteiltä ruokailupaikoilleen ja lentävän Eufratin yli pienissä parvissa. Niitä voi katsella vaikkapa kahvin siemailun lomassa. Jyrkänteiden yllä kaarteli myös parvittain haarahaukkoja sekä pienempiä määriä muita petolintuja, kuten hiirihaukkoja, arohiirihaukkoja ja pikkutuulihaukkoja.
Ajomatkallani pohjoiseen kohti Halfetia jouduin tahtomattani keskelle PKK:n mielenosoitusta. Halfetiin menevä tie oli täynnä kurdeja, jotka olivat saapuneet alueelle bussilasteittain, heilutellen PKK:n lippuja ja Öcalanin kuvia sekä näyttäen juhlivan jotakin. Luulin newrozin olleen jo pari viikkoa aiemmin, jolloin kaikki kurdikaverini lähettelivät newrozin toivotuksia toisilleen. Ehkäpä Halfetissa oli meneillään jokin muu merkkipäivä. Aseita en nähnyt, mutta muuten toiminta vaikutti melko militantilta ja provokatiiviselta. Turkkilaiset santarmit tyytyivät seuraamaan tapahtumia etäältä panssariajoneuvojen suojista.
PKK:n kannattajat olivat tukkineet koko Yenihalfetin, joten en päässyt etenemään Eskihalfetiin, kuten olin halunnut. Kurdit neuvoivat ajamaan itään, joka tie kuitenkin johti pieneen kylään. Sieltä neuvottiin ajamaan takaisin Yenihalfetiin. Yrittäessäni lännen kautta jokea myöten oli tie puolestaan tukossa poliisien vuoksi. En viitsinyt hankkiutua minkään selkkauksen osalliseksi, joten ajoin takaisin Birecikiin ja seurasin jokea etelään kohti Syyrian rajaa.
Birecikin kaupungin eteläosan kohdalla on Eufratissa lintusaari, jonka puut ovat täynnä pikkumerimetsojen, silkkihaikaroiden, lehmähaikaroiden, rääkkähaikaroiden ja yöhaikaroiden pesiä. Joukossa näytti pesivän myös naakkoja ja lokkeja. Kuvatessani saarta joenvarsibulevardilta tuli ympärilleni joukko poikia, jotka tavalliseen tapaan halusivat ihmetellä mitä teen, ja katsoa kiikareideni läpi. Olen käynyt läpi saman proseduurin paikallisten lasten kanssa rajan toisella puolella Syyrian Jerablusissa, jossa paikallisnuoret olivat ylen otettuja nähdessään kosteikoissaan kelluvat sorsalautat Swarovskin läpi täysissä väreissään.
Muut tämänkertaisen poikajoukon jäsenet olivat normaaleja - kertoivat lähinnä sellaisia asioita kuin mistä itse tai vanhempansa ovat kotoisin: Diyarbakırista, Antepista, Birecikistä. Yksi pojista oli kuitenkin kiinnostunut lähinnä käännyttämisestä. Hän kysyi olenko muslimi, ja kun sanoin olevani kristitty, hän ryhtyi esitelmöimään siitä, että minun pitäisi kääntyä muslimiksi tai muuten en pääsisi paratiisiin. Hän kysyi, olenko lähdössä Syyriaan taistelemaan. Hän olisi halunnut minun toistavan perässään islamilaisen uskontunnustuksen sanoja, mihin en kuitenkaan ryhtynyt, vaikka toki kyseisen rimssun osaan varsin hyvin arabiaksi. Teologiseen väittelyyn ryhtyminen noin 12-vuotiaan pikkuvanhan saarnamiehen kanssa ei kuitenkaan kiinnostanut minua ja pojan uskonnollinen paatos alkoi käydä hänen tovereidensakin hermoille. Valokuvaa varten kyseinen poika teki vielä Muslimiveljeskunnan käsimerkin - neljä sormea, mikä juontaa Egyptin hiljattaisista tapahtumista. Käsimerkin tosin libanonilainen ystäväni huomasi vasta jälkeenpäin valokuvistani.
Vastaavaa ei aiemmin tapahtunut, vaan lapset, jotka halusivat katsella kiikareitani ja kaukoputkiani tai otattaa itsestään valokuvia, olivat poikkeuksetta ystävällisiä ja välttivät tämäntapaisia saarnoja tuntemattomille, oltiinpa sitten Turkissa, Syyriassa, Marokossa tai Pakistanissa. Tuonkin pojan toverit olivat normaaleja lapsia, joita kiinnosti lähinnä sanoa jokin primitiivinen lause englanniksi tai kuulla minun sanovan jotain primitiivistä turkiksi tai arabiaksi. Ja varmaa on, että kyseinen pikkupoika ei ole itse oppinut dogmaattisia uskonhöpinöitään eikä puoluekäsimerkkejään, vaan niiden taustalla on takuulla isä tai muu vanhempi sukulainen. Surullista ja huolestuttavaa.
Birecikin eteläpuoleisilta jokivarsikosteikoilta ja läheisiltä viljelymailta ja aroilta löysin kuitenkin jotakuinkin kaikki hakemani lintulajit. Turkissa näkemieni lintulajien määrä nousi yli kolmensadan ja samalla keräsin sekä uusia Euroopan-pinnoja (töyhtöiibis, persiantimali, peltotulkku, tamariskivarpunen) että uusia Aasian-pinnoja (jänkäkurppa). Toki tiesin mitä etsiä, koska olin nähnyt esimerkiksi juuri persiantimaleja, peltotulkkuja ja tamariskivarpusia Jerablusissa. Muuta eläinmaailmaa noilla Eufratin kosteikoilla edustivat lukuisina esiintyvät suokilpikonnat.
Perjantai-iltaa vietimme Antepissa baarikeskittymässä, jossa on useampi "sosiaalisiksi fasiliteeteiksi" kutsuttuja baareja, joista kukin tunnetaan kirjainlyhenteillä, koska niiden nimet ovat niin pitkiä. Näiden "sosiaalisten fasiliteettien" konsepti oli kaikilla sama. Alakerrassa on baari alkoholitarjoiluineen, on elävää musiikkia ja on erillisiä huoneita ja looseja, joissa kaveriporukat voivat juoda olutta tai rakia, laulaa, pelata tawilaa tai syödä. Musiikki oli yleensä joko turkkilaista tai latinalaista (espanjankielistä), joista jälkimmäinen on suosittua Lähi-idän maissa.
Meidän sosiaalisessa fasiliteetissamme suurin osa pöytäseurueesta oli syyrialaisia boheemeja ja intellektuelleja maanpaossa sodan kourissa kärsivästä kotimaastaan. Antepissa on erityisesti aleppolaisia ja raqqalaisia, mutta myös väkeä Damaskoksesta saakka. Loput olivat pääosin syyrialaisten kanssa töitä tekevien kansalaisjärjestöjen turkkilaisia ja kansainvälisiä edustajia sekä Antepin yliopistossa opettavia ulkomaalaisia. Suurin osa seurueen naisista oli huivitta, useimmat myös joivat alkoholia. Bändi soitti vuoron perään turkkilaisia kestohittejä ja latinalaisia, joista monet vallankumouslauluja.
Vaikka Antep on kohtuullisen vapaamielinen kaupunki, päätimme joka tapauksessa lähteä viikonlopuksi lännen suuntaan, päästäksemme Välimeren rantaan ja sille vyöhykkeelle, jossa oluen ja rakin juominen ei ole piilossa hämyisissä fasiliteeteissa ja enemmistö naisista on hiukset paljaina. Samalla toivoimme pääsevämme eroon Antepin sateisesta säästä. Alku oli kaatosadetta, mutta Nurvuorten toisella puolen aurinko paistoi.
Suuntasimme Välimeren pohjukan Mersiniin, satamakaupunkiin, joka palvelee erityisesti Adanan suurkaupunkia. Mersin ei ole turistikaupunki vaan kaupallinen satama, mutta sen pitkän rantabulevardin varrelta löytyy lukuisia ravintolalaivoja. Otimme kalojemme ja katkarapujemme kanssa estoitta rakia ja olutta. Tavatessamme teemme yleensä asioita, joita emme tee yleisesti muiden ystäviemme kanssa, joten kävimme myös huvipuistossa, ja erityisesti laitteessa, joka kieputtaa ihmisiä ympäri kiihtyvällä vauhdilla. Kävimme juomassa kahvia ja polttamassa vesipiippua toisessa rantapaikassa, jossa havaitsimme, että myös Mersin oli täynnä syyrialaisia.
Sunnuntaina Habibi palasi junalla Adanaan ja sieltä Antepiin, sillä hänellä oli kiireisiä työrupeamia edessä. Minä jatkoin puolestani autolla Mersinistä Silifkeen, antiikin Seleukiaan, ja sieltä Göksun suistoon, joka on merkittävä luontoalue. Olen kirjoittanut Göksun suistosta blogissani myös aiemmin - silloin käyntini huipentui harvinaisen suokissan näkemiseen lintutornista.
Vietin käytännössä koko päivän Göksun suistoalueen eri osissa. Tällä kertaa en suokissaa nähnyt, mutta kylläkin runsain määrin lintuja ja maakilpikonnia. Akgölin vesialueet olivat yllättävän hiljaisia lukuun ottamatta suuria nokikanalauttoja, mutta paikalla oli sentään kaksi pelikaania. Niitä saattoi verrata etäällä kelluvaan kyhmyjoutseneen (joka ei ole Turkissa mikään yleinen laji). Ruskosuohaukkoja kaarteli joka puolella aluetta, muita petolintuja tällä kertaa vähänlaisesti. Nummilla kriikkuivat jälleen mustafrankoliinit yleisinä ja sirkuttivat priiniat monotonista säettään.
Vaikka ollaan vasta huhtikuun alussa, myöhäisinä pidettäviäkin muuttolintuja oli jo sangen paljon liikkeellä. Kosteilta niityiltä löytyi kasapäin keltavästäräkkejä, eri alalajeja, ja missä vain kasvoi hyviä tamariskipensaita, sieltä löytyi useita lajeja sylviakerttuja sekä jo ensimmäisiä vaaleakultarintoja. Herne- ja pensaskerttuja ja pajulintuja tuntui olevan joka puolella.
Göksun suistoalueen maatalousvaltaisessa osassa näytti olevan muutama pakolaisleiriltä näyttävä telttakylä, joiden teltoista osa vieläpä oli UNHCR:n tunnuksilla varustettuja. Väki ei kuitenkaan näyttänyt syyrialaispakolaisilta, vaan pikemminkin mustalaisilta tai muilta nomadeilta, jotka lienevät tulleet maatalouden kausityöläisiksi.
Asetuin illaksi Taşucun pikkukaupunkiin, joka toimii Silifken satamana ja samalla hiljaisena lomakylänä. Rannat ovat hienoja, mutta rantalomakausi ei ole vielä alkanut. Muutenkin Taşucu on paikka, jossa ei näe Antalyan tai Alanyan ulkomaalaislaumoja, vaan täällä käy lähinnä kotimaisia turisteja. Parin kilometrin rantabulevardin toisessa päässä on kaupunki, toisessa päässä huvilakylä ja sen jälkeen häämöttävä kaupallinen satama.
"Ja varmaa on, että kyseinen pikkupoika ei ole itse oppinut dogmaattisia uskonhöpinöitään eikä puoluekäsimerkkejään, vaan niiden taustalla on takuulla isä tai muu vanhempi sukulainen. Surullista ja huolestuttavaa."
VastaaPoistaNiinpä niin.
Tykkään kovasti joskus lukemastani vertauksesta että ihmisen mieli on kuin lasten palikkalaatikko jonka kannessa on jokaiselle palikalle sopiva reikä ja väärän muotoiset palikat mene sisään vaikka kuinka käyttäisi voimaa.
Iän myötä ihmisen päähän tuppaa syntymään erilaisia ennakkokästyksiä, ennakkoluuloja, lokerointeja sun muita suodattimia joilla korvaamme ajattelun. Kun kohtaamme elämässämme uutta ja ihmeellistä, lyömme siihen valmiin leiman ja varastoimme mielemme lokeroon asiaa ihmettelemättä.
Se, että joku työntää lapsen mieleen valmiin sapluunan ja maailmanselityksen on pahin mahdollinen rikos ihmisyyttä vastaan. Ja Jumalaakin, jos minulta kyytään.
Se maailma jossa elämme on suurimmaksi osaksi mielemme yritystä ymmärtää kaikkea sitä mitä ympärillämme tapahtuu. Aika moni on ottanut käyttöön jonkin valmiin patenttiselityksen kaikelle ympärillään tapatuvalle.
Luin tänään jutun maahanmuuttajataustaisesta eduskuntavaaliehdokkaasta jonka naamakirjatili täyttyi mamu-nuorten kommenteista joiden mukaan ei kannata koska Suomi on täynnä rasisteja.
Mamu-nuorille maailma on takuulla täynnä rasisteja koska heille on pienestä pitäen opetettu hyvää tarkoittavien kantaväestön edustajien toimesta rasismin havainnointia. Niinpä pahantuulinen ihminen viestittää heille rasismia ja hyväntuulinen piilorasismia. Putinisti näkee russofobiaa kaikkialla, persu islamisaatiota, laitavasemmistolainen hyvinvointivaltion alasajoa ja tuloerojen räjähtämistä. Kaikille heille nämä asiat ovat tosia koska niiin uskominen antaa luvan olla ajattelematta ja ennen kaikkea syttää elämään kuuluvista vastoinkäymisistä jotain toista.
Me luomme suurelta osin oman maailmamme. Aika moni on luonut itselleen maailman jossa voi asettautua urin rooliin. Uhrihan on aina pikkuisen oikeassa ja saa tuntea oikeutettua vihaa.
Mutta se poika. Voiko ihminen tehdä suureman synnin kuin riistää lapselta tämän avoimen mielen ja uteliaisuuden?
Ja minkämuotoinen sapluuna meillä on itsellämme oman mielemme kantena?
Ehkäpä paras palvelus minkä ihminen voi itselleen tehdä on pyrkiä eroon siitä sapluunasta ja pitää boxi avoimena?
Elämä pitäisi osata nauttia raakana, päivä kerrallaan, mitään siihen lisäämättä, suodattamattomana.
(Tämmöisiä ajatuksia kohtuu raskaan päivän jälkeen tuosta 12 vuotiaasta saarnaajasta)
Kiitos pitkästä ja pohtivasta kommentista, johon olen matkan päällä jotenkin unohtanut vastata. Asiaa.
VastaaPoistaEikö kuitenkin ole niin, että useimmat vanhemmat ymppäävät lapsiinsa omia käsityksiään, tai yrittävät ainakin. Lapset sitten persoonallisuutensa ja ikäkautensa mukaan joko omaksuvat niitä kirkkain silmin tai kapinoivat niitä vastaan ja omaksuvat täsmälleen päinvastaisia käsityksiä.
Avoimessa yhteiskunnassa, jollainen Suomi on ja jollainen Turkkikin pääosin on, lapsella on kuitenkin lähes aina vaihtoehtoisia todellisuuksia, joista voi löytää vastapainoa vanhempien indoktrinaatiolle: kavereita, opettajia, nykyään myös netin alakulttuureja, joissa lapset ja nuoret muodostavat varsin paljon käsityksiään.
Älkäämme kuitenkaan sortuko lasten viattomuuden harhaan. Lapset ovat kykeneviä fanaattisuuteen siinä kuin myös vapaamielisyyteen, ilkeyteen, hyvyyteen ja julmuuteen. Usein he ilmentävät noita kaikkia avoimemmin kuin aikuiset, jotka ovat oppineet teeskentelemään ja olemaan tekopyhiä.
Rasismiteema on asia, joka sekin herättää voimakkaita tunteita sekä rasismin kohteissa että niissä suomalaisissa, joiden mielestä heillä pitää saada olla oikeus olla rasisteja. On tyhmää jättää huomiotta se, miten ikävällä tavalla syrjinnän ja ennakkoluulojen kohteeksi joutuminen rotunsa, uskontonsa tai muun taustansa vuoksi sattuu ihmiseen, varsinkin nuoreen ihmiseen, joka ei ole millään tavoin syyllinen siihen millaisena on syntynyt.
Valitettavasti rasistista kohtelua seuraa defenssireaktioita, joista yksi on se joukkotunne, jossa annetaan samalla mitalla ja leimataan puolestaan suomalaisia ennakkoluuloilla sen perusteella, että joistain suomalaisista on huonoja kokemuksia.
Oma kokemukseni Suomessa asuvista mamunuorista on, että eivät he ainkaan kovin fanaattisilta vaikuta, pikemminkin samanlaisilta nuorilta kuin suomalaisnuoretkin, hyvine ja huonoine tapoineen, sopeutumisineen ja sopeutumattomuuksineen. Mutta olen myös huomannut, että rasismi oikeasti on olemassa oleva ongelma - asia, jota ei kovin herkästi huomaa jos on ulkoisesti ja kielellisesti kantaväestöön sulautuva.