Suomalaisittain lustraatiosta

Suomessa ilmestyi tänä vuonna mielenkiintoinen kirjanen Lustraatio, jonka ovat kirjoittaneet kirjailija ja aktivisti Jukka Mallinen, toimittaja Martti Puukko sekä Venäjän-tutkija Arto Luukkanen. Kirjan on toimittanut nuori kustannusyrittäjä Pekka Virkki. Nykyisestä kotimaastani Ukrainasta käsin oli mielenkiintoista lukea suomalaisten ajatuksia lustraatiosta ja periaatteen soveltamisesta suomettumisen pesänsiivoukseen tai sen tarpeeseen.

Lustraatio on sana, joka on tullut parin vuoden aikana tutuksi Maidanin mielenosoittajien vaatimuksista ja Ukrainan arvokkuusvallankumouksen jälkimainingeista, sikäli kuin sana ylipäätään on suomalaisille tuttu. Sana on johdettu antiikin Rooman puhdistautumisriiteistä, mutta sitä käytettiin aktiivisesti Itä-Euroopassa kommunististen regiimien kaatuessa ja yhteiskuntien halutessa tehdä tiliä menneisyytensä kanssa.

Esimerkiksi Baltian maiden, Puolan ja Tšekin lustraatioprosesseissa oli tarkoitus puhdistaa virkakoneistoja ja valtiollista eliittiä KGB:n ja sen paikallisten sisarorgaanien kätyreistä. Syntien tunnustaminen antoi usein vapautuksen rikossyytteistä, kun taas salattu toiminta salaisen poliisin kätyrinä johti erottamiseen. Lustraatio oli tärkeää myös korruption kitkemisen kannalta - se kun liittyi useimmiten suoranaisesti entisen kommunistihallinnon ja varsinkin sen turvallisuusorgaanien valtasuhteisiin. Näin salaisuudet eivät myrkyttäisi yhteiskunnan ja valtion jälleenrakentamista demokraattisiksi, eurooppalaisiksi avoimiksi yhteiskunniksi.

Kirjan toinen avainkäsite on suomettuminen, alkujaan länsisaksalaisen lehdistön antama nimi Suomen harjoittamalle kummalliselle Moskovan mielistelylle, jonka puitteissa maamme poliittinen eliitti itse rajoitti Suomen itsenäisyyttä ja yhteiskunnallista vapauttamme. Tiedotusvälineet ja akateemiset piirit taas oppivat itse sensuroimaan itseään, syrjimään väärin ajattelevia ja ehdollistamaan ajattelunsa Moskovalle mieleiseksi.

Ongelmana kirjassa nähdään se, että toisin kuin monissa Itä-Euroopan maissa, Suomessa ei ole kylmän sodan jälkeen selvitetty poliittisen, byrokraattisen, taloudellisen ja sotilaallisen eliittimme kytköksiä ja kompromettaatiota Neuvostoliiton turvallisuuspalvelujen otteessa. Salailu myrkyttää edelleen Suomen yhteiskuntaelämän puhdistumista ja on antanut aseet Venäjällä uudelleen valtaan palanneen KGB:n käsiin. Venäjän tiedetään ryhtyneen jälleen käyttämään KGB:n hankkimia kiristysruuveja Suomen ja muiden Euroopan maiden vaikuttajiin.

On myönnettävä, etten ollut vielä ehtinyt lukea kirjaa kokonaisuudessaan, kun mielenkiintoani sitä kohtaan lisäsivät eräiden suomalaisten tahojen oudohkot älähdykset. Yksi tällainen oli professori Vihavaisen vihjaileva kommentaari blogissaan, jossa ei rohjennut suoraan nimetä kirjaa eikä sen kirjoittajia. Toinen oli Kansallisarkiston johtajan Nuortevan yhtä kummeksuttava avautuminen Luukkasen arkistotutkimuksia vastaan arkistolaitoksen asiakaslehdessä Aktissa - ydinajatuksena kaiketi se, että Ukrainan arkistojen avaaminen oli ukrainalaisilta epäviisasta ja jos suomalaistutkija tutkisi niitä, voisi yhteistyö Venäjän turvallisuuspalvelun arkistojen kanssa vaikeutua. Jos jostain, tällaiset reaktiot kertovat siitä, mikä Suomen ilmapiirissä suomettumisen ajan käsittelyn suhteen on pielessä.

Mallisen, Puukon ja Luukkasen Lustraatio-kirja keskittyy käsittelemään suomettumisen perinnön selvittämistä - tai pikemminkin selvittämisen puutetta - Suomessa. Esille vieritetään kuitenkin runsaasti taustoittavaa historiallista analyysiä sekä Suomen suuriruhtinaskunnan ajoista että nykylustraation taustoiksi Puolan 1990-luvun kokemuksista. Luukkanen heittelee ilmaan esimerkkejä myös Saksan menneisyydenhallinnasta (Vergangenheitbewältigung) ja Etelä-Afrikan totuuskomissiosta.

Puukko kirjoittaa Puolan lustraatiokokemuksista, joita on ollut todistamassa aikalaisena. Ukrainassa ja paljolti Suomessakin on tavattu ajatella, että nimenomaan Puola on ollut suuri menestystarina järjestelmänsä lustroimisessa ja uudistamisessa eurooppalaiseksi demokratiaksi. Puukon ansiokas osuus muistuttaa kuitenkin, ettei se ihan näin mennyt.

Meiltä unohtuu usein ajan kuluminen: Puolalla oli kivuliaaseen menneisyys- ja reformityöhönsä aikaa 1990-luvun alusta alkaen, ja tuolloin Venäjällä oli vielä vallassa Jeltsinin hallinto, joka itsekin pyrki reformoitumaan eurooppalaisempaan suuntaan. Vuosikymmen myöhemmin, Putinin tullessa valtaan Venäjällä, Puola oli jo saanut kriittisen etumatkan länsi-integraatioon. Ukrainalla tällaista etua ei ollut, sillä oranssivallankumous tapahtui siellä vasta vuoden 2004 lopussa. Sen jälkeen mentiin vielä vuonna 2010 takapakkia Janukovitšin valtaan, josta pääsemiseksi tarvittiin uusi vallankumous. Jälkimmäinenhän alkoi kansannoususta marraskuussa 2013 ja huipentui vallankumouksen toteutumiseen helmikuussa 2014.

Parempi vertauskohta Ukrainalle voisikin olla toinen iso itäeurooppalainen maa, Romania, joka 1990-luvulla jäi aluksi selvästi jälkeen Puolasta ja muusta itäisestä Keski-Euroopasta. Securitaten arkistoissa tapahtui Ceauşescun kukistumisen jälkeen mystisiä tulipaloja, joissa kriittistä aineistoa tuhoutui, ja vanha valta sinnittelikin aina vuosien 1995-1996 suurmielenosoituksiin, joiden siivittämänä valta vaihtui ja lustraatio sai alkunsa. Muistan kuitenkin, kuinka vielä 90-luvun lopulla monet valittelivat minulle Romanian surkeaa tilaa, korruptiota, ja sitä, kuinka siitä ei voi siksi ikinä tulla EU:n jäsentä. Toisin kävi. Ja vaikka Romania ja Bulgaria ovat yhä EU:n köyhimpiä jäsenmaita, ovat reformit niissä toteutuneet ja maat muuttuneet merkittävästi siitä mitä olivat vielä 90-luvulla.

Puukko kertoilee joka tapauksessa vakuuttavasti siitä, mitä ongelmia puolalaiselle yhteiskunnalle koitui kommunistiperinnön käsittelyn puutteista, lustraation heikkoudesta, Lech Wałęsan taustan varjoisempien puolten salailusta ja siitä, että kommunistisen turvallisuuspalvelun edustajat pystyivät hyötymään vanhoista valtasuhteista ja ihmisiä koskevista tiedoistaan. Olisi ollut kiva lukea Puukon näkemyksiä myös nyky-Puolasta, Puolan aktiivisesta roolista Kroatian, Georgian ja Ukrainan tapahtumissa sekä Smolenskin lentoturmasta.

Mallisen tyylikäs esseeosuus hahmottelee jonkinlaista kulttuurista ruumiinavausta suomettumiselle ja sen historiallisille taustoille, jotka ulottuvat tsaarinajan autoritäärisiin perinteisiin. Luukkanen koskettelee samaa aihepiiriä esimerkiksi kuvatessaan piispa Jacob Tengströmin (1755-1832) elkeitä Venäjän hyödyllisenä yhteystoimintamiehenä ja Suomen suomettajana jo ennen kuin termiä tunnettiin. Suomettuneessa Suomessa rakennettiin jälkiviisaasti perusteluja sille, miksi Tengströmin toiminta piti nähdä myönteisesti - ajoihan hän Venäjän asiaa - vaikka objektiiviselta kannalta katsoen hän toki toimi maanpetoksellisesti Ruotsin valtakuntaa vastaan.

Esseessään Asioiden pakosta yleisiin syihin Mallinen jäljittää suomettumisen tsaristisia juuria Porvoon maapäiville, jossa Suomen säätyläiset - maanpetoksellisesti silloista kotimaataan Ruotsia kohtaan - hyllasivat tsaaria, sekä Ruotsin kuninkaaksi istutetun marsalkka Bernadotten tapaamiseen tsaarin kanssa Turussa 1812, jossa Napoleonin marsalkka suomalaisilta kyselemättä lupasi, ettei Ruotsi enää tavoittele Itämaan palauttamista. Uussuomettajat ovat kuitenkin ylistäneet "vuoden 1812 politiikkaa" Suomen aseman ikuisena perustana - ilmeisesti he haluavat palauttaa Venäjän etupiirirajan Pohjanlahdelle.

Mallisen katsaus muistuttaa siitä, kuinka maan myöntyväisyysmielinen eliitti takoi tsaarinajalta alkaen suomalaisten päihin Pietarin ja sittemmin Moskovan tahtoa välttämättömyytenä, joka myöhemmin opittiin tuntemaan monilla muillakin kiertoilmauksilla, kuten yleiset syyt, maantiede tai ystävälliset suhteet. Vasta sortokaudet herättivät todenteolla kansan vastarintaan, joka loi liikevoimaa kansakuntaan. Mallisen kuvaukset suomettumisen ilmentymistä suomalaisessa tiede- ja kulttuurielämässä ovat suoranaisesti kiusallista luettavaa. Valitettavasti lukuisat esimerkit kertovat karua tarinaansa siitä, kuinka samoihin elkeisiin on palattu Putinin aikana.

Kirjassa ei valitettavasti tehdä viittauksia siihen aineistoon, jonka toimittaja Juha-Pekka Tikka kokosi Cambridgessä KGB-loikkari Vasili Mitrohinin arkistosta, koskien KGB:n kontakteja Suomessa. Tikka raportoi löydöksiään mielenkiintoisessa sarjassa artikkeleja Verkkouutisissa pitkin loppukesää ja syksyä 2014. Vaikka Mitrohinin arkiston aineisto olisi ollut suomalaistenkin tutkijoiden saatavilla jo pitkään, sitä ei jostain syystä ole haluttu Suomessa kunnolla käsitellä. Niin ikään kirjassa ei ole sivuttu itsekin vasemmistotaustan omaavan tiedusteluhistorian tutkijan Kimmo Rentolan käsittelemiä tietoja, jotka osittain pohjasivat Tikan paljastuksiin.

Olisi niin ikään ollut paikallaan noteerata Alpo Rusin mittava työ ja artikkelituotanto, jonka sysäyksenä toimi hänen oma kiirastulensa vakoiluepäilyjen kohteena - epäilyjen, joista oikeus hänet sittemmin vapautti. Rusi on julkaissut viime vuosien varrella runsaasti löytöjä KGB:n itäsaksalaisen filiaalin arkistoista. Hänen tapauksensa toimii myös hyvänä muistutuksena siitä, etteivät kaikki KGB:n tai Stasin arkistoihin kontakteiksi tai kehittelykohteiksi kirjatut tehneet mitään väärää, vaan saattoivat päätyä sinne, koska olivat esimerkiksi työnsä kautta kiinnostavia vieraan valtion tiedusteluorgaaneille. Tämän seikan ei pitäisi kuitenkaan estää tekemästä rehellistä selkoa KGB:n penetraatiosta Suomeen - päinvastoin, asioiden selvittämättömyys jättää epäluottamuksen varjot kummittelemaan.

Se Suomessa usein hoettu asia, että Suojelupoliisista ei suomettumisen vuosikymmeninä (eikä sen jälkeen) paljastunut ainoatakaan itävakoojaa, ei ole hyvä uutinen. Paino on sanalla paljastunut. Tikan paljastukset viittaavat Supon johtotason kompromettoitumiseen, mitä myös Rentola käsitteli artikkelissaan Tieteessä Tapahtuu -lehdessä. Tämä herättää kieltämättä ajatuksia siitä, miksi Suomessa maanpetosjutut näyttävät osuneen lähinnä tunnettujen länsimielisten uran tuhoamiseen tai muutenkin palaneisiin tai työnantajansa kannalta harmillisiksi koituneisiin kontakteihin, samalla kun arkistojen kautta itäblokin agenteiksi paljastuneet ovat tuntuneet yhä nauttivan koskemattomuutta.

Kirjasta hahmottuu se suomalainen perinne, että Suomen poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat tehneet diilin paholaisen kanssa. Eliitin edustajat ovat saaneet tästä itselleen etuja, rahaa ja rauhaa, mutta Suomen kansakunnan sielu on prosessissa vaurioitunut useaan otteeseen. Suomalaisen poliittisen kulttuurin patologiat ja fetissit ovat tästä sielunvauriosta oireita.

On vaiheita, jolloin yksi paha on auttanut Suomea vapautumaan toisesta, tai rauhasta on oltu valmiita maksamaan järisyttävän kova hinta. Tästä ei kuitenkaan pidä erehtyä vetämään johtopäätöstä, että Aleksanteri II, Kerenski, Lenin tai Hitler olisivat olleet suuria hyväntekijöitä ja Suomen-ystäviä. Suomen asia vain sattui tietyillä hetkillä sopimaan näiden johtajien valtapoliittisiin laskelmiin.

Suomi voi hyötyä tiettyyn rajaan asti pelistä ja tasapainoilusta isompien välissä. Ajatus aidalla istumisesta on saanut pelottavassa määrin suosiota nykyisessäkin valtionjohdossa. Se vain pitäisi muistaa, että tyhmä ei tällaisessa pelissä saa olla. Muuten sama peli vie nopeasti sotaan - tai vielä pahempaan, Suomen kansakunnan perikatoon. Suomalaisten osaksi on "ystävien" taholta jo useaan otteeseen kaavailtu kansanmurhaa, Siperiaan siirtämistä, sulauttamista "merkittävämpään" kansakuntaan - tai vain yksinkertaisesti puskuriksi ja rintamaksi muuttamista.

Suomalaisten on pelattava vapaudestaan ja olemassaolostaan kuten afgaanit, tšetšeenit ja georgialaiset ovat tehneet vuosituhansia isompien imperiumien puristuksissa - jo kauan ennen kuin sama peli, ja ylipäätään sivistys, oli tullut pohjoisiin metsiimme. Pelissä ei auta olla sinisilmäinen eikä tyhmä. Toisaalta ei kannata luulla liikoja omasta oveluudestaan, koska oveluus voi tuoda vain taktisia voittoja - strategiassa jylläävät yhä resurssit ja voima.

Suomi on kompuroinut ja nöyristellyt tavoilla, joilla kansakunnan tulevaisuus on jo useaan otteeseen joutunut vaakalaudalle. Suomella on saattanut olla onnea matkassa, mutta sen varaan ei geopolitiikassa kannata paljoa laskea. Ei auta luottaa tyhjiin: sopimus, eto tolko bumaga, kuten todettiin Helmikuun manifestissa. Ei auta kumarrella kruunupäitä ja muita toteemieläimiä, kuten eräät akateemiset pönöttäjät, kunniamerkkien ja suosionosoitusten lumossa. Eikä varsinkaan auta luottaa sokeasti poliittiseen ja taloudelliseen eliittiimme, joka on osoittanut olleensa jo monta kertaa valmis uhraamaan kansansa vapauden omien lyhytaikaisten etujensa alttarille.

Vapaiden aseistettujen talonpoikien ansiosta on Suomi sen sijaan paljolta pahemmalta säästynyt. Samantapaisista asioista, hivenen eri olosuhteissa, saavat georgialaiset ja tšetšeenitkin kiittää sitä, että ovat yhä kansoina olemassa.

Lustraatio-kirjan toimitustyö on ollut kelvollista, mutta olisi voinut olla huolellisempaa. Artikkeleihin ja varsinkin Luukkasen osuuksiin on jäänyt luvattoman paljon kirjoitus-, sananpuuttumis- ja translitterointivirheitä, jotka viimeistään kustannustoimittajan olisi pitänyt käydä läpi ja korjata. Asiavirheitä kirjasta löytyy paljon vähemmän. Tosin Tanskassa opiskelijoidensa vakoilemisesta Venäjän tiedustelupalvelun hyväksi vakoilutuomion saanut Timo Kivimäki ei tullut tuomionsa jälkeen tietääkseni pestatuksi Aleksanteri-instituuttiin vaan Maailmanpolitiikan laitokselle.