Olin yötä keskiaikaisen ritariromantiikan henkeen järjestetyssä majatalossa keskellä maaseutua Mykolajivin ja Hersonin puolivälissä, Ševtšenkoven kylän liepeillä. Jatkoin sitten matkaani Hersonin ohi ja Dneprin mutkan eteläpuolelle.
Päivä oli tällä kertaa aurinkoinen ja silloin kun maisemaa eivät hallinneet viljelymaat, maasto koostui suurimmaksi osaksi hiekkapohjaisesta puuarosta, jossa kasvoi suuria tammia ja muita jaloja lehtipuita ruohokasvien täyteisten ketojen lomassa. Välillä dyynejä oli suorastaan näkyvissä. Tällaisesta maastosta löysi samalla kertaa sekä lauhkean lehtimetsävyöhykkeen lajeja, kuten tiklejä, turturikyyhkyjä, nokkavarpusia ja mustapääkerttuja, että aromaisen avomaaston tyyppilajeja, kuten arokiuruja, sininärhiä ja kaikkialla siriseviä harmaasirkkuja. Vanhojen puiden läsnäolon ansiosta harjalintu ja käenpiika olivat yleisiä.
Nähdäkseni enemmän taurialaista luonnonaroa, matkustin Askania Novan suojelualueelle pidempää reittiä Tškaloven seisakkeen kautta. Askania Novasta enemmän, mm. historiallisesta taustasta, voi lukea tästä aiemmasta kirjoituksestani. Matkalla oli tietä reunustavissa vanhojen lehtipuiden riveissä valtavia mustavarisyhdyskuntia ja niissä viihtyviä punajalkahaukkoja. Arolla lauloivat runsain määrin harmaasirkut ja arokiurut, yli pyyhki tuulihaukkaa ja muuttava kiljukotka.
Poimin tien varresta kyytiin liftaavan ornitologin, joka osoittautui suojelualueella töissä olevaksi biologiksi ja samalla paikallisen luonnonsuojelu- ja ekoturismiyhdistyksen nuorisojaoston puheenjohtajaksi. Kommunikoimme taas venäjäksi ja korvasimme vaikeat lajispesifit nimet latinankielisillä nimillä. Itä-Euroopassa ne onneksi kuuluvat alan koulutukseen toisin kuin tieteelliset nimet säännöllisesti unohtavissa anglosaksisissa maissa. Ornitologi oli kaksikielinen ja ukrainalainen patriootti. Hän kertoi suojelualueella pesivän nykyisin tusinan verran arohiirihaukkoja, joiden tieltä tavallinen hiirihaukka on saanut pienempänä lajina väistyä - sille sopivia peltomaisemia Etelä-Ukrainassa riittää kyllä yllin kyllin, arohiirihaukka taas on Euroopassa uhanalainen. Sen sijaan arokotka ei ole enää moneen vuoteen pesinyt suojelualueella, mutta esiintyy yhä läpimuuttavana.
Erityisen kiinnostukseni kohteena olivat trapit, joita en ole vielä onnistunut näkemään Euroopassa muualla kuin Espanjassa. Ornitologi kertoi, että pikkutrappeja saattaa pesiä arolla muutamia vuodessa - hyvin harvinainen ja vaikea nähdä. Sen sijaan isotrappi on joinakin vuosina runsas talvehtija, kun linnut kerääntyvät Itä-Ukrainan ja Venäjän aroilta tänne ja Kertšin niemimaalle Krimillä. Kesäaikaan joutuisin trappeja nähdäkseni matkustamaan yhä itään, Melitopolin ja Asovanmeren välisille alueille, ja sielläkin niiden näkeminen voisi olla vaikeaa.
Kiitokseksi biologin kyyditsemisestä Askania Novan suojelualueen keskukseen sain ilmaiseksi sekä sisäänkäynnin että opastetun ornitologisen kierroksen lintupuiston takana oleville lammille ja kurganeille (aluetta taannoin asuttaneiden iraanisten ja turkkilaisten kansojen hautakummuille), joista oli hyvä näköala seeprojen, villiaasien, antilooppien ja biisonien laiduntamalle arolle. Suurten sorkka- ja kavioeläinlaumojen lisäksi aron kosteissa osissa oli vielä parvittain kurkia, joukossa yksi neitokurki. Niitä oli kuulemma vielä pari viikkoa aiemmin ollut enemmän. Pysähtyivät täällä nykyisin vain läpimuuttajina. Tavallinen kurki oli ylivoimaisesti yleisempi.
Ruostesorsa on alueella runsas, ja useimmat lintupuistossakin hengailevista ovat villejä. Sen sijaan hanhet ja joutsenet ovat Friedrich Falz-Feinin peruja. Lampareiden reunamilla kahlaili arojen kahlaajalajistoa, kuten pitkäjalkoja ja pikkutyllejä.
Iltapäivällä alkoi uudelleen sataa kaatamalla, joten päätin ajaa Askania Novasta takaisin kohti Hersonia ja lähemmäs seuraavan päivän kohdettani Mustanmeren biosfäärinsuojelualuetta, joka sijaitsee Hersonista etelään ja lounaaseen, varsinaisen rannikon ja Krimin välissä länteen työntyvällä Kinburnin niemimaalla. Yövyin majatalossa Tsjurupynskin laidalla - pikkukaupunki on alkuperäiseltä nimeltään Oleški, mutta nimetty neuvostoaikana sieltä kotoisin olleen kommunistin Aleksandr Tsjurupan mukaan. Tällaisista nimistä voisi uusien kommunistilakien myötä palata takaisin kaupunkien vanhoihin nimiin, varsinkin kun sekä Tsjurupa että metropoli Dnipropetrovskille neuvostonimensä antanut Grigori Petrovski osallistuivat aktiivisesti Ukrainan kansanmurhan, tahallisen nälänhädän holodomorin, aiheuttamiseen.
Seuraavana aamuna lähdin jo varhain ajamaan kohti Kinburnin niemimaata (Kinburnska Kosa). Niemimaa kuuluu muuten Hersonin lääniin, mutta jostain syystä sen uloin kärki, jossa sijaitsee kolme tuppukylää upottavien hiekkateiden päässä, kuuluukin lahden toisella puolen olevaan Mykolajivin lääniin. Kinburn on ilmeisesti saanut nimensä niemenkärjessä aiemmin olleesta turkkilaisesta Kılburunin linnoituksesta, jonka Venäjän keisarikunta valtasi vuonna 1787 (valtaajana legendaarinen Suvorov), ja jossa taisteltiin uudelleen Krimin sodan loppuvaiheessa vuonna 1855, sillä kertaa Venäjä vastaan brittiläis-ranskalainen laivasto.
Jo matkalla Hola Prystanin kautta Rybaltšeen on paljon linnustollisesti mielenkiintoisia kohteita. On lampia ja ruovikkoisia lahtia, lehtoja ja kuivia hiekkapohjaisia nummia, joilla lauloivat kangaskiurut. Seutu muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi matkalla Rybaltšesta eteenpäin kohti Herojivskeä, joka on viimeinen kylä, johon niemimaalla pääsee asfaltoitua tietä pitkin. Siitä eteenpäin en suosittele henkilöautolla yrittämään - minun jeeppini sen sijaan selvisi upottavista hiekka- ja mutateistä vallan mainiosti, aina niemimaan kärkeen Pokrovskeen saakka.
Mustanmeren suojelualueeseen kuuluvat osat niemimaasta ovat maisemallisesti yllättäviä. Voisi luulla olevansa jossain Lapin erämaissa, ellei tunturijärviltä näyttiven lampien rannoilla kahlailisi jalohaikaroita ja pitkäjalkoja, ja elleivät ilmassa leikkiä lyövät leivoset olisi arokiuruja. Ensimmäiset parvet mehiläissyöjiä olivat saapuneet muuttomatkoiltaan ja samoin mehiläishaukka. Hiekkapohjaisia nummimaisemia täplittivät milloin kolmen-neljän metrin korkuiset tunturikoivua erehdyttävästi muistuttavan koivulajin muodostamat metsiköt sekä paljon peippoa ja metsäkirvistä sisältävät mäntymetsät.
Lapin tunnelmaa lisäsivät runsaat sääskiparvet, joten alueella retkeillessä kannattaa varata hyttysmyrkkyä mukaan ja pitkälahkeisia vaatteita. Rannikoiden ruovikoista löytyi useita lajeja kerttusia ja sirkkalintuja, pussitiaisia ja muuta tyypillistä. Pikku- ja mustaotsalepinkäisiä väijyi joka puolella. Useaan kertaan suorittivat pienet ryhmät pelikaaneja näyttäviä ylilentoja, saaden harmaa- ja jalohaikarat näyttämään kovin pieniltä ja siroilta.
Samana iltana alkoi taas sataa, joten hylkäsin viimeisen kohteeni, jonka piti olla Mykolajivin läänin alueella sijaitseva suojeltu Jelanetsin aro, mutta alueelle päästessäni sää oli liian synkkä. Ajoin sieltä sen sijaan Kirovohradin kautta Kiovaan, ottaen matkan varrelta risteyksestä kaksi liftaria, englantia osaavan keski-ikäisen sedän ja ukrainaa puhuneen teinipojan. He olivat mielissään kun levykokoelmastani löytyi Okean Elziä. Jätin pojan marxilaisen kommunistisen etujoukon käsitteen mukaan nimettyyn Avangardin tuppukylään ja sedän Kirovohradin kaupunkiin. Söin illalliseni ravintola Huljai-Poljessa, joka on nimetty ukrainalaisen anarkistijohtajan Nestor Mahnon Zaporižžjan läänissä sijaitsevan synnyinpaikan mukaan. Ravintola sijaitsi kuitenkin Tšerkasyn läänin Smilan laitamilla. Kiovaan ehdin vähän ennen puoltayötä.
Sen pituinen on tämä matkakertomus, mutta eteläiseen Ukrainaan jäi vielä paljon luontokohteita, joita pitäisi käydä katsastamassa. Erityisesti tulevat mieleen Hersonin lääniä ja Krimiä erottava valtava marskimaa Sivaš, jonne voi tosin nyt olla vaikea päästä, kun se on rintamavyöhykkeenä laillisen hallinnon hallitseman Hersonin läänin ja vihollisen miehittämän Krimin välillä. Toinen alue, johon pitäisi tutustua, ovat Asovanmeren rannikon arot Melitopolista Mariupoliin, lähinnä Zaporižžjan läänin alueella. Mariupol on sekin tosin nyt rintamavyöhykettä, johon Venäjän tukemat terroristit tekevät jatkuvasti iskuja.
Päivä oli tällä kertaa aurinkoinen ja silloin kun maisemaa eivät hallinneet viljelymaat, maasto koostui suurimmaksi osaksi hiekkapohjaisesta puuarosta, jossa kasvoi suuria tammia ja muita jaloja lehtipuita ruohokasvien täyteisten ketojen lomassa. Välillä dyynejä oli suorastaan näkyvissä. Tällaisesta maastosta löysi samalla kertaa sekä lauhkean lehtimetsävyöhykkeen lajeja, kuten tiklejä, turturikyyhkyjä, nokkavarpusia ja mustapääkerttuja, että aromaisen avomaaston tyyppilajeja, kuten arokiuruja, sininärhiä ja kaikkialla siriseviä harmaasirkkuja. Vanhojen puiden läsnäolon ansiosta harjalintu ja käenpiika olivat yleisiä.
Nähdäkseni enemmän taurialaista luonnonaroa, matkustin Askania Novan suojelualueelle pidempää reittiä Tškaloven seisakkeen kautta. Askania Novasta enemmän, mm. historiallisesta taustasta, voi lukea tästä aiemmasta kirjoituksestani. Matkalla oli tietä reunustavissa vanhojen lehtipuiden riveissä valtavia mustavarisyhdyskuntia ja niissä viihtyviä punajalkahaukkoja. Arolla lauloivat runsain määrin harmaasirkut ja arokiurut, yli pyyhki tuulihaukkaa ja muuttava kiljukotka.
Poimin tien varresta kyytiin liftaavan ornitologin, joka osoittautui suojelualueella töissä olevaksi biologiksi ja samalla paikallisen luonnonsuojelu- ja ekoturismiyhdistyksen nuorisojaoston puheenjohtajaksi. Kommunikoimme taas venäjäksi ja korvasimme vaikeat lajispesifit nimet latinankielisillä nimillä. Itä-Euroopassa ne onneksi kuuluvat alan koulutukseen toisin kuin tieteelliset nimet säännöllisesti unohtavissa anglosaksisissa maissa. Ornitologi oli kaksikielinen ja ukrainalainen patriootti. Hän kertoi suojelualueella pesivän nykyisin tusinan verran arohiirihaukkoja, joiden tieltä tavallinen hiirihaukka on saanut pienempänä lajina väistyä - sille sopivia peltomaisemia Etelä-Ukrainassa riittää kyllä yllin kyllin, arohiirihaukka taas on Euroopassa uhanalainen. Sen sijaan arokotka ei ole enää moneen vuoteen pesinyt suojelualueella, mutta esiintyy yhä läpimuuttavana.
Erityisen kiinnostukseni kohteena olivat trapit, joita en ole vielä onnistunut näkemään Euroopassa muualla kuin Espanjassa. Ornitologi kertoi, että pikkutrappeja saattaa pesiä arolla muutamia vuodessa - hyvin harvinainen ja vaikea nähdä. Sen sijaan isotrappi on joinakin vuosina runsas talvehtija, kun linnut kerääntyvät Itä-Ukrainan ja Venäjän aroilta tänne ja Kertšin niemimaalle Krimillä. Kesäaikaan joutuisin trappeja nähdäkseni matkustamaan yhä itään, Melitopolin ja Asovanmeren välisille alueille, ja sielläkin niiden näkeminen voisi olla vaikeaa.
Kiitokseksi biologin kyyditsemisestä Askania Novan suojelualueen keskukseen sain ilmaiseksi sekä sisäänkäynnin että opastetun ornitologisen kierroksen lintupuiston takana oleville lammille ja kurganeille (aluetta taannoin asuttaneiden iraanisten ja turkkilaisten kansojen hautakummuille), joista oli hyvä näköala seeprojen, villiaasien, antilooppien ja biisonien laiduntamalle arolle. Suurten sorkka- ja kavioeläinlaumojen lisäksi aron kosteissa osissa oli vielä parvittain kurkia, joukossa yksi neitokurki. Niitä oli kuulemma vielä pari viikkoa aiemmin ollut enemmän. Pysähtyivät täällä nykyisin vain läpimuuttajina. Tavallinen kurki oli ylivoimaisesti yleisempi.
Ruostesorsa on alueella runsas, ja useimmat lintupuistossakin hengailevista ovat villejä. Sen sijaan hanhet ja joutsenet ovat Friedrich Falz-Feinin peruja. Lampareiden reunamilla kahlaili arojen kahlaajalajistoa, kuten pitkäjalkoja ja pikkutyllejä.
Iltapäivällä alkoi uudelleen sataa kaatamalla, joten päätin ajaa Askania Novasta takaisin kohti Hersonia ja lähemmäs seuraavan päivän kohdettani Mustanmeren biosfäärinsuojelualuetta, joka sijaitsee Hersonista etelään ja lounaaseen, varsinaisen rannikon ja Krimin välissä länteen työntyvällä Kinburnin niemimaalla. Yövyin majatalossa Tsjurupynskin laidalla - pikkukaupunki on alkuperäiseltä nimeltään Oleški, mutta nimetty neuvostoaikana sieltä kotoisin olleen kommunistin Aleksandr Tsjurupan mukaan. Tällaisista nimistä voisi uusien kommunistilakien myötä palata takaisin kaupunkien vanhoihin nimiin, varsinkin kun sekä Tsjurupa että metropoli Dnipropetrovskille neuvostonimensä antanut Grigori Petrovski osallistuivat aktiivisesti Ukrainan kansanmurhan, tahallisen nälänhädän holodomorin, aiheuttamiseen.
Seuraavana aamuna lähdin jo varhain ajamaan kohti Kinburnin niemimaata (Kinburnska Kosa). Niemimaa kuuluu muuten Hersonin lääniin, mutta jostain syystä sen uloin kärki, jossa sijaitsee kolme tuppukylää upottavien hiekkateiden päässä, kuuluukin lahden toisella puolen olevaan Mykolajivin lääniin. Kinburn on ilmeisesti saanut nimensä niemenkärjessä aiemmin olleesta turkkilaisesta Kılburunin linnoituksesta, jonka Venäjän keisarikunta valtasi vuonna 1787 (valtaajana legendaarinen Suvorov), ja jossa taisteltiin uudelleen Krimin sodan loppuvaiheessa vuonna 1855, sillä kertaa Venäjä vastaan brittiläis-ranskalainen laivasto.
Jo matkalla Hola Prystanin kautta Rybaltšeen on paljon linnustollisesti mielenkiintoisia kohteita. On lampia ja ruovikkoisia lahtia, lehtoja ja kuivia hiekkapohjaisia nummia, joilla lauloivat kangaskiurut. Seutu muuttuu yhä mielenkiintoisemmaksi matkalla Rybaltšesta eteenpäin kohti Herojivskeä, joka on viimeinen kylä, johon niemimaalla pääsee asfaltoitua tietä pitkin. Siitä eteenpäin en suosittele henkilöautolla yrittämään - minun jeeppini sen sijaan selvisi upottavista hiekka- ja mutateistä vallan mainiosti, aina niemimaan kärkeen Pokrovskeen saakka.
Mustanmeren suojelualueeseen kuuluvat osat niemimaasta ovat maisemallisesti yllättäviä. Voisi luulla olevansa jossain Lapin erämaissa, ellei tunturijärviltä näyttiven lampien rannoilla kahlailisi jalohaikaroita ja pitkäjalkoja, ja elleivät ilmassa leikkiä lyövät leivoset olisi arokiuruja. Ensimmäiset parvet mehiläissyöjiä olivat saapuneet muuttomatkoiltaan ja samoin mehiläishaukka. Hiekkapohjaisia nummimaisemia täplittivät milloin kolmen-neljän metrin korkuiset tunturikoivua erehdyttävästi muistuttavan koivulajin muodostamat metsiköt sekä paljon peippoa ja metsäkirvistä sisältävät mäntymetsät.
Lapin tunnelmaa lisäsivät runsaat sääskiparvet, joten alueella retkeillessä kannattaa varata hyttysmyrkkyä mukaan ja pitkälahkeisia vaatteita. Rannikoiden ruovikoista löytyi useita lajeja kerttusia ja sirkkalintuja, pussitiaisia ja muuta tyypillistä. Pikku- ja mustaotsalepinkäisiä väijyi joka puolella. Useaan kertaan suorittivat pienet ryhmät pelikaaneja näyttäviä ylilentoja, saaden harmaa- ja jalohaikarat näyttämään kovin pieniltä ja siroilta.
Samana iltana alkoi taas sataa, joten hylkäsin viimeisen kohteeni, jonka piti olla Mykolajivin läänin alueella sijaitseva suojeltu Jelanetsin aro, mutta alueelle päästessäni sää oli liian synkkä. Ajoin sieltä sen sijaan Kirovohradin kautta Kiovaan, ottaen matkan varrelta risteyksestä kaksi liftaria, englantia osaavan keski-ikäisen sedän ja ukrainaa puhuneen teinipojan. He olivat mielissään kun levykokoelmastani löytyi Okean Elziä. Jätin pojan marxilaisen kommunistisen etujoukon käsitteen mukaan nimettyyn Avangardin tuppukylään ja sedän Kirovohradin kaupunkiin. Söin illalliseni ravintola Huljai-Poljessa, joka on nimetty ukrainalaisen anarkistijohtajan Nestor Mahnon Zaporižžjan läänissä sijaitsevan synnyinpaikan mukaan. Ravintola sijaitsi kuitenkin Tšerkasyn läänin Smilan laitamilla. Kiovaan ehdin vähän ennen puoltayötä.
Sen pituinen on tämä matkakertomus, mutta eteläiseen Ukrainaan jäi vielä paljon luontokohteita, joita pitäisi käydä katsastamassa. Erityisesti tulevat mieleen Hersonin lääniä ja Krimiä erottava valtava marskimaa Sivaš, jonne voi tosin nyt olla vaikea päästä, kun se on rintamavyöhykkeenä laillisen hallinnon hallitseman Hersonin läänin ja vihollisen miehittämän Krimin välillä. Toinen alue, johon pitäisi tutustua, ovat Asovanmeren rannikon arot Melitopolista Mariupoliin, lähinnä Zaporižžjan läänin alueella. Mariupol on sekin tosin nyt rintamavyöhykettä, johon Venäjän tukemat terroristit tekevät jatkuvasti iskuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti