Aloitimme seuraavan matka-aamun Mykolajivista, jossa katselimme katedraalia ja lähdimme sitten ajamaan kohti Odessaa, tuota Mustanmeren helmeä, joka toukokuun ensimmäisellä viikolla oli täyttynyt ukrainalaisista lomaviikon viettäjistä. Söimme mittavan aterian miellyttävällä terassilla ja sitten heitin virolaisen matkatoverini Odessan lentokentälle, koska hänen piti palata siksi illaksi Kiovaan.
Jatkoin sitten yksikseni Odessasta Etelä-Bessarabiaan. Tuo mielenkiintoinen alue on nykyisin laiminlyöty läntinen osa Odessan lääniä, mutta historiallisesti se oli osa Romaniaa. Kun Bessarabia vallattiin ja muusta osasta tehtiin Moldavian neuvostotasavalta, etnisesti kirjava Etelä-Bessarabia liitettiin osaksi Ukrainaa. Alue on maatalousvoittoista, viinitarhat vuorottelevat viljapeltojen ja hedelmätarhojen kanssa. Ukrainan- ja venäjänkielisten slaavien lisäksi alueella on yhä etnisiä romanialaisia sekä lisäksi mm. tataareja, juutalaisia, saksalaisia mennoniittejä ja kristillistyneitä tataareja, joita kutsutaan gagauuseiksi. Varsinkin Tonavaan rajoittuvalla jokisuistoalueella slaavilaisen asutuksen tausta on vanhauskoisissa lipovaaneissa, jotka pakenivat tänne rajamaiden kosteikoille tsaarinajan vainoja.
Olen useimmiten ajanut Romanian rajalle rantaa seurailevaa hieman pidempää tietä, joka kulkee Zatokan rantalomapaikan ja muiden vastaavien kautta. Nyt otin pohjoisempaa kulkevan isomman tien, joka kulkee osittain Moldovan alueella. Moldovan valtionalueen alkaessa otetaan ukrainalaiselta rajavartijalta valmiiksi leimattu paperilappu, joka toistakymmentä kilometria myöhemmin annetaan toiselle. Jos tieltä poikkeaisi lähimpään moldovalaiseen kylään, pitäisi kulkea Moldovan rajatarkastuksen kautta. Teoriassa olisi tietysti mahdollista ylittää rajajoki soutuveneellä ja päästä laittomasti Moldovaan.
Etelä-Bessarabian maalaismaisemissa näki taas parvittain punajalkahaukkoja. Laji tuntuu olevan erittäin yleinen alueella. Mielellään ne pesivät mustavaristen yhdyskuntien joukossa. Varikset ilmeisesti suojelevat tehokkaasti pesiä ja kun haukkojen pesät ovat varisten joukossa, varisten pesänryöstämisvaisto ei jotenkin toimi. Periaate lienee sama kuin niillä nokikanoilla, sorsilla ja sotkilla, jotka mielellään pesivät naurulokkiyhdyskuntien sisällä.
Olin yötä piirikunnan keskuksena toimivassa Kilijan pikkukaupungissa, jonka kaksoiskaupunki Tonavan toisella puolen Romaniassa on Chilia Veche eli Vanha-Kilija. Pääkylänraitti oli teoriassa vaihtanut nimeään Leninasta joksikin muuksi, mutta vanhat kyltit olivat yhä paikoillaan. Katu päättyi puistoon, joka ei enää ollut nimeltään Lenininpuisto, ja suureen patsaanjalustaan, josta Lenin oli vallankumouksen myötä kaadettu. Kylän harvoissa baareissa kitattiin olutta, nuoretparit istuskelivat romanttisesti puiston penkeillä ja kehrääjä surrasi joen yllä. Satakielet, viitasirkkalinnut ja luhtakerttuset lauleskelivat. Aamulla puistossa lauloi kultarinta.
Tie Kilijasta Tonavan suiston viimeiseen pikkukaupunkiin Vylkoveen (romaniaksi Vâlcov) oli varsin kammottavassa kunnossa, kraatterien täyttämä, mutta jeepillä siitä selvisi. Mikä tärkeämpää, kyseinen tieosuus on lintutieteellisesti mitä hedelmällisin. Toisella puolen tietä on Tonava, ja rantaan pääsee joka paikasta. Kyläasutus on harvaa ja hiljaista. Peltomaisemaa täplittävät lehdot ja lammet, joiden rannoilla on kahlaajia. Tolppien päässä on kattohaikaroiden pesiä, joiden risulinnoissa puolestaan pensasvarpuset ovat rakentaneet omia yhdyskuntiaan. En tiennytkään, että pensasvarpusen levinneisyys ulottuu Etelä-Bessarabiaan saakka. Muutenkin alueella näkee runsaasti sellaista välimerellistä linnustoa, jota on vaikea nähdä muualla Ukrainassa. Tuon tuosta näkyy joen ylittäviä pelikaanien tai pikkumerimetsojen parvia. Sininärhi oli napannut käärmeen ja teloi sitä autoni edessä ensin maassa, sitten puhelinlangalla.
Vylkovessa pikkukaupunki uinui turismisesongin ollessa vasta edessä. Kansallispuiston paikallinen toimisto oli kiinni. Sen edessä rihkamaa myynyt mummo vakuutteli, että kannattaisi käydä kahvilla jossain ja tulla uudelleen, josko kansallispuiston edustaja olisi palannut. No, kävin kahvilla kanavan rannalla ja todistin siinä yhteydessä, kun juoppojen ohjaama jokivene yritti kiinnittäytyä laituriin sillä seurauksella, että sählääjistä kaksi oli lopulta joessa. Sieltä kantautui runsaasti sanoja bljad, suka ja niin edelleen, mutta lopulta keski-ikäiset sedät saatiin ongittua turvallisesti takaisin veneeseen.
Vylkovea kutsutaan joskus suureellisesti Ukrainan Venetsiaksi. Tämä johtuu siitä, että pikkukaupunki on rakennettu osittain Tonavan kosteikon kanavien varsille, jolloin siellä liikutaan puoliksi teitä pitkin, puoliksi taas veneillä kanavia pitkin. Alun perin kalastus on ollut alueen pääelinkeino ja on kai edelleenkin merkittävässä osassa, vaikka maatalous onkin suistoalueella toinen tärkeä tulonlähde. Romanian puolella jo merkittävä osa tuloista saadaan ekoturismista, mutta Ukrainan puolella asia on vähän niin ja näin.
Joka tapauksessa kyllästyttyäni odottelemaan kansallispuiston toimiston avautumista ajoin eteenpäin etsimään yksityisten yrittäjien tiloja ja löysinkin sellaisen. Tapasin pian siviiliammatikseen opettajana toimivan paikallisen lintuharrastajan, joka oli jo ehtinyt sopia opastuksesta hollantilaisille lintuharrastajille. Lyöttäydyin näiden seuraan ja kävi ilmi, että meillä oli yhteisiä tuttuja Filippiineillä. Kiitin hollantilaisia erityisesti siitä, että heidän ansiostaan lajilistani kasvaa jatkuvasti ilman että käyn edes linturetkillä - hollantilaiset kun ovat kovia splittaamaan lajeja uusimpien taksonomisten selvitysten mukaan.
Opettaja vei meidät pienveneellään jokea yläjuoksuun Jermakovin saarelle, jonka keskiosat on vallannut makeavetinen kosteikko. Siellä kellui parvittain paikallisia pesiviä kyhmyjoutsenia ja merihanhia poikueineen, uiskenteli ruskosotkia ja punasotkia. Kosteikon yllä lenteli parvittain valkoposki- ja mustatiiroja sekä ruskosuohaukkoja. Merikotka näyttäytyi useaan otteeseen. Muutama pelikaani siellä ja kiharapelikaani täällä ilahduttivat suuresti. Joenvarsilehdosta löytyi suuria määriä kyseisestä habitaatista pitäviä varpuslintuja sekä useimmissa rantautumispaikoissamme harmaapäätikkoja.
Seuraavana aamuna hankkiuduin seitsemäksi etukäteen sovittuun tapaamiseen paikallisen metsänvartijan kanssa, joka osasi vain venäjää, mutta tulimme toimeen venäjäksi ja lintujen osalta latinalaisilla nimillä. Hän vei minut suiston uloimpaan osaan Mustanmeren rannikolle, jossa kävimme hiekkasärkillä. Yleisten riuttatiirojen ja aroharmaalokkien yhdyskuntien lisäksi siellä pesi yhdyskuntina harvinaisempia mustapäälokkeja samoin kuin monia muita lajeja. Pelikaaneja ja kiharapelikaaneja, merimetsoja ja pikkumerimetsoja, ristisorsia ja avosetteja näkyi runsaasti.
Iltapäivällä ajoin Vylkovesta takaisin Odessaan ja edelleen kohti Mykolajivin lääniä, sillä sään parannuttua halusin uudelleen matkustaa Hersonin läänin alueella sijaitseville suojelualueille. Matkan varrella tein hyvin tuotteliaan pysähdyksen Odessan ja Mykolajivin läänien rajalla Koblevessa sijaitseville laguuneille, joilla kahlaili runsain mitoin kaikenlaisia kahlaajia pitkäjaloista mustavikloihin, suokukoista suosirreihin ja kuovisirreihin. Särkillä lepäili kaitanokkalokkeja ja suola-altaan rantaniittyjen yllä lauloi pikkukiuru.
Jatkoin sitten yksikseni Odessasta Etelä-Bessarabiaan. Tuo mielenkiintoinen alue on nykyisin laiminlyöty läntinen osa Odessan lääniä, mutta historiallisesti se oli osa Romaniaa. Kun Bessarabia vallattiin ja muusta osasta tehtiin Moldavian neuvostotasavalta, etnisesti kirjava Etelä-Bessarabia liitettiin osaksi Ukrainaa. Alue on maatalousvoittoista, viinitarhat vuorottelevat viljapeltojen ja hedelmätarhojen kanssa. Ukrainan- ja venäjänkielisten slaavien lisäksi alueella on yhä etnisiä romanialaisia sekä lisäksi mm. tataareja, juutalaisia, saksalaisia mennoniittejä ja kristillistyneitä tataareja, joita kutsutaan gagauuseiksi. Varsinkin Tonavaan rajoittuvalla jokisuistoalueella slaavilaisen asutuksen tausta on vanhauskoisissa lipovaaneissa, jotka pakenivat tänne rajamaiden kosteikoille tsaarinajan vainoja.
Olen useimmiten ajanut Romanian rajalle rantaa seurailevaa hieman pidempää tietä, joka kulkee Zatokan rantalomapaikan ja muiden vastaavien kautta. Nyt otin pohjoisempaa kulkevan isomman tien, joka kulkee osittain Moldovan alueella. Moldovan valtionalueen alkaessa otetaan ukrainalaiselta rajavartijalta valmiiksi leimattu paperilappu, joka toistakymmentä kilometria myöhemmin annetaan toiselle. Jos tieltä poikkeaisi lähimpään moldovalaiseen kylään, pitäisi kulkea Moldovan rajatarkastuksen kautta. Teoriassa olisi tietysti mahdollista ylittää rajajoki soutuveneellä ja päästä laittomasti Moldovaan.
Etelä-Bessarabian maalaismaisemissa näki taas parvittain punajalkahaukkoja. Laji tuntuu olevan erittäin yleinen alueella. Mielellään ne pesivät mustavaristen yhdyskuntien joukossa. Varikset ilmeisesti suojelevat tehokkaasti pesiä ja kun haukkojen pesät ovat varisten joukossa, varisten pesänryöstämisvaisto ei jotenkin toimi. Periaate lienee sama kuin niillä nokikanoilla, sorsilla ja sotkilla, jotka mielellään pesivät naurulokkiyhdyskuntien sisällä.
Olin yötä piirikunnan keskuksena toimivassa Kilijan pikkukaupungissa, jonka kaksoiskaupunki Tonavan toisella puolen Romaniassa on Chilia Veche eli Vanha-Kilija. Pääkylänraitti oli teoriassa vaihtanut nimeään Leninasta joksikin muuksi, mutta vanhat kyltit olivat yhä paikoillaan. Katu päättyi puistoon, joka ei enää ollut nimeltään Lenininpuisto, ja suureen patsaanjalustaan, josta Lenin oli vallankumouksen myötä kaadettu. Kylän harvoissa baareissa kitattiin olutta, nuoretparit istuskelivat romanttisesti puiston penkeillä ja kehrääjä surrasi joen yllä. Satakielet, viitasirkkalinnut ja luhtakerttuset lauleskelivat. Aamulla puistossa lauloi kultarinta.
Tie Kilijasta Tonavan suiston viimeiseen pikkukaupunkiin Vylkoveen (romaniaksi Vâlcov) oli varsin kammottavassa kunnossa, kraatterien täyttämä, mutta jeepillä siitä selvisi. Mikä tärkeämpää, kyseinen tieosuus on lintutieteellisesti mitä hedelmällisin. Toisella puolen tietä on Tonava, ja rantaan pääsee joka paikasta. Kyläasutus on harvaa ja hiljaista. Peltomaisemaa täplittävät lehdot ja lammet, joiden rannoilla on kahlaajia. Tolppien päässä on kattohaikaroiden pesiä, joiden risulinnoissa puolestaan pensasvarpuset ovat rakentaneet omia yhdyskuntiaan. En tiennytkään, että pensasvarpusen levinneisyys ulottuu Etelä-Bessarabiaan saakka. Muutenkin alueella näkee runsaasti sellaista välimerellistä linnustoa, jota on vaikea nähdä muualla Ukrainassa. Tuon tuosta näkyy joen ylittäviä pelikaanien tai pikkumerimetsojen parvia. Sininärhi oli napannut käärmeen ja teloi sitä autoni edessä ensin maassa, sitten puhelinlangalla.
Vylkovessa pikkukaupunki uinui turismisesongin ollessa vasta edessä. Kansallispuiston paikallinen toimisto oli kiinni. Sen edessä rihkamaa myynyt mummo vakuutteli, että kannattaisi käydä kahvilla jossain ja tulla uudelleen, josko kansallispuiston edustaja olisi palannut. No, kävin kahvilla kanavan rannalla ja todistin siinä yhteydessä, kun juoppojen ohjaama jokivene yritti kiinnittäytyä laituriin sillä seurauksella, että sählääjistä kaksi oli lopulta joessa. Sieltä kantautui runsaasti sanoja bljad, suka ja niin edelleen, mutta lopulta keski-ikäiset sedät saatiin ongittua turvallisesti takaisin veneeseen.
Vylkovea kutsutaan joskus suureellisesti Ukrainan Venetsiaksi. Tämä johtuu siitä, että pikkukaupunki on rakennettu osittain Tonavan kosteikon kanavien varsille, jolloin siellä liikutaan puoliksi teitä pitkin, puoliksi taas veneillä kanavia pitkin. Alun perin kalastus on ollut alueen pääelinkeino ja on kai edelleenkin merkittävässä osassa, vaikka maatalous onkin suistoalueella toinen tärkeä tulonlähde. Romanian puolella jo merkittävä osa tuloista saadaan ekoturismista, mutta Ukrainan puolella asia on vähän niin ja näin.
Joka tapauksessa kyllästyttyäni odottelemaan kansallispuiston toimiston avautumista ajoin eteenpäin etsimään yksityisten yrittäjien tiloja ja löysinkin sellaisen. Tapasin pian siviiliammatikseen opettajana toimivan paikallisen lintuharrastajan, joka oli jo ehtinyt sopia opastuksesta hollantilaisille lintuharrastajille. Lyöttäydyin näiden seuraan ja kävi ilmi, että meillä oli yhteisiä tuttuja Filippiineillä. Kiitin hollantilaisia erityisesti siitä, että heidän ansiostaan lajilistani kasvaa jatkuvasti ilman että käyn edes linturetkillä - hollantilaiset kun ovat kovia splittaamaan lajeja uusimpien taksonomisten selvitysten mukaan.
Opettaja vei meidät pienveneellään jokea yläjuoksuun Jermakovin saarelle, jonka keskiosat on vallannut makeavetinen kosteikko. Siellä kellui parvittain paikallisia pesiviä kyhmyjoutsenia ja merihanhia poikueineen, uiskenteli ruskosotkia ja punasotkia. Kosteikon yllä lenteli parvittain valkoposki- ja mustatiiroja sekä ruskosuohaukkoja. Merikotka näyttäytyi useaan otteeseen. Muutama pelikaani siellä ja kiharapelikaani täällä ilahduttivat suuresti. Joenvarsilehdosta löytyi suuria määriä kyseisestä habitaatista pitäviä varpuslintuja sekä useimmissa rantautumispaikoissamme harmaapäätikkoja.
Seuraavana aamuna hankkiuduin seitsemäksi etukäteen sovittuun tapaamiseen paikallisen metsänvartijan kanssa, joka osasi vain venäjää, mutta tulimme toimeen venäjäksi ja lintujen osalta latinalaisilla nimillä. Hän vei minut suiston uloimpaan osaan Mustanmeren rannikolle, jossa kävimme hiekkasärkillä. Yleisten riuttatiirojen ja aroharmaalokkien yhdyskuntien lisäksi siellä pesi yhdyskuntina harvinaisempia mustapäälokkeja samoin kuin monia muita lajeja. Pelikaaneja ja kiharapelikaaneja, merimetsoja ja pikkumerimetsoja, ristisorsia ja avosetteja näkyi runsaasti.
Iltapäivällä ajoin Vylkovesta takaisin Odessaan ja edelleen kohti Mykolajivin lääniä, sillä sään parannuttua halusin uudelleen matkustaa Hersonin läänin alueella sijaitseville suojelualueille. Matkan varrella tein hyvin tuotteliaan pysähdyksen Odessan ja Mykolajivin läänien rajalla Koblevessa sijaitseville laguuneille, joilla kahlaili runsain mitoin kaikenlaisia kahlaajia pitkäjaloista mustavikloihin, suokukoista suosirreihin ja kuovisirreihin. Särkillä lepäili kaitanokkalokkeja ja suola-altaan rantaniittyjen yllä lauloi pikkukiuru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti