Hersonista ajoimme harmaassa ja tihkuisessa säässä Kahovkan piirikuntaan ja tarkemmin sanottuna nykyisin Zmijivkan nimellä tunnettuun kylään, joka oikeastaan koostuu kolmesta kylän osasta, kaikki peräkkäin Dneprin varrella. Ensimmäisenä tulee vastaan Schlangendorf, sitten Milosz ja kolmantena Gammalsvenskby.
Saavuimme Zmijivkan bussiseisakkeelle ja näimme pellon toisella puolen kovin protestanttisen näköisen kirkon, joten pysäköimme ja kävelimme peltoja erottavaa kannasta kirkolle. Kengät kastuivat, mutta tulimme paikalle parahiksi kuullaksemme kirkosta käytävälle purkautuvien mummojen puhuvan ruotsia. Olimme löytäneet ensimmäiset merkit Dneprin vanharuotsalaisista.
Lukijaa voi yllättää, että kaukana eteläisen Ukrainan peltoaukeiden keskellä on saksalaisia ja ruotsalaisia kyliä. Vastuussa näistä oli Katariina Suuri, joka valloitti aikanaan eteläisen Ukrainan sitä hallinneilta ukrainalaiskasakoilta ja krimintataareilta. Kasakat ja tataarit joutuivat laajamittaisten karkotusten ja kansanmurhan uhreiksi, mikä autioitti Euroopan hedelmällisimpiin maatalousalueisiin kuuluneita arotasankoja suuren joen molemmin puolin ja aina Mustaanmereen saakka.
Saksalaistaustaisen Katariinan suureellisiin suunnitelmiin lukeutui luoda eteläiseen Ukrainaan ja Krimille "Uusi-Venäjä" (Novorossija), jonka kulisseja rakentamaan hän saattoi suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin. Olen sivunnut asiaa syksyllä 2013 Krimille ja Askania Novaan tekemäni matkan yhteydessä. Uuden-Venäjän piti toimia sillanpääasemana Katariinan vyöryessä valloittamaan Mustanmeren herruutta. Hän haaveili koko Turkin valloittamisesta, oman jälkeläisensä istuttamisesta keisariksi Konstantinopoliin ja Jerusalemin valloituksesta Venäjälle. Nämä haaveet eivät koskaan toteutuneet - Etelä-Ukrainan ja Krimin valloitus sen sijaan onnistuivat, ja ikävä kyllä Putinin hyökätessä Krimille ja Donbasiin Uuden-Venäjän haamu on palannut kummittelemaan Euroopan tietoisuuteen.
Uutta-Venäjää luotiin kansanmurhin, mutta myös rakentamalla tilalle uutta kansaa. Potjomkinin kulisseihin kuuluivat rannikolle perustettujen uusien kaupunkien valekreikkalaiset nimet, kuten Mariupol ja Simferopol, joille ei ollut varsinaista historiallista pohjaa. Turkkilaisperäistä paikannimistöä hävitettiin ja siitä onkin jäljellä vain rippeitä - ruoka- ja tapakulttuurista jäi toki jäljelle paljon enemmän jäänteitä, jotka jatkuvat alueella meidän päivinämme.
Uudelle-Venäjälle piti saataman myös uusi väestö. Katariina oli saksalainen ja suhtautui siksi skeptisesti hallitsemansa venäläisen rodun kykyihin maatalouden mittavan modernisoinnin alalla. Ei Katariina tässä tosin poikkeuksellinen ollut - maaorjuudessa ja yleisessä takapajuisuudessa eläneen keisarikunnan eliitti, joka itse jäljitteli länsimaiden hoveja ja puhui mieluummin ranskaa kuin venäjää, halveksui yleisesti valtakuntansa alamaista kansaa ja kadehti läntisiä kilpailijoitaan. Yksi Katariinan ajatuksista olikin siirtää germaanisen rodun edustajia kotiseuduiltaan eteläisen Venäjän ja Ukrainan aroille kehittämään valtakunnan maataloutta. Saksalaisia hän houkutteli maalaisaateliksi niin Volgalle kuin Etelä-Ukrainan valloitusmaillekin. Saksalaisilla oli yliedustus myös armeijan upseeristossa.
Venäjä oli valloittanut myös aiemmin Ruotsille, Tanskalle ja Saksalaiselle ritarikunnalle kuuluneet Viron, Liivinmaan ja Kuurinmaan. Viron valloittamisen yhteydessä Venäjän keisarikunta sai alamaisikseen etnisiä ruotsalaisia, jotka vielä tuolloin asuttivat Saarenmaata, Hiidenmaata ja muita Länsi-Viron saaria. Venäjän imperiumi harjoitti monien muiden imperiumien tavoin hajottamista ja hallitsemista - ja Venäjä teki sitä erityisen voimallisesti väestön pakkosiirroilla.
Tässä tapauksessa Viron saarten ruotsalaiset pakkosiirrettiin Krimille, eteläiseen Ukrainaan ja kolmannelle rintamalle Etu-Kaukasian kasakka- ja tataariaroille. Myös virolaisia päätyi näiden väestönsiirtojen myötä esimerkiksi Krimille, vallattuihin osiin sittemmin Kubanina tunnettua vanhan Tšerkessian rannikkoa ja Abhasiaan asti. Zmijivkan Gammalsvenskbyn ruotsalaiset eivät siis tulleet nykyisestä Ruotsista, vaan he tulivat Hiidenmaalta (viroksi Hiiumaa, ruotsiksi Dagö).
Näin ollen Dneprin ruotsalaisten kohtalot kiinnostivat minua ja virolaista matkakumppaniani. Suvuistamme löytyy ruotsalaista verta ja molemmat myös puhumme ruotsia ja olemme siellä aikanaan opiskelleet. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vielä Gammalsvenskbyn kirkko, vaan kylän saksankielisen osan Schlangendorfin saksalainen kirkko. Vanha ruotsalainen kirkko oli aikaa sitten muutettu ortodoksiseksi ja toimi nykyään kylän ukrainalaisena kirkkona. Venäläisillä oli omansa. Ja saksalainen kirkko toimi kaikkien protestantismissa pysyneiden perheiden kirkkona, eli ruotsalaisetkin kävivät nykyään saksalaisten kirkossa.
Meidät otettiin sydämellisesti vastaan, kestitettiin ja kahvitettiin kirkon tiloissa, sillä samaan aikaan kylässä sattui olemaan kylässä myös Skoonesta tulleita perinneyhdistyksen ihmisiä. Diakonina toimiva osin saksalaistaustainen nainen esitteli meille historiallisia papereita tilojen sijainneista ja kehotti sitten menemään kylänraitin "suomalaiseen taloon" erään vanhanrouvan puheille, joka kuulemma tietäisi eniten ruotsalaisten historiasta. Miksi talo oli "suomalainen", ei selvinnyt, mutta sinivalkoinen se oli, ja löysimme kuin löysimmekin 80-vuotiaan mummon. Paikallisen tavan mukaan taloon ei voi mennä tyhjin käsin, joten veimme kaiken mitä meillä autossa oli, vaatimattomia piknik-tarpeita, jotka olivat sateisen päivän vuoksi jääneet käyttämättä.
Mummo kertoili vanhalla ruotsilla omasta, sukulaistensa ja naapuriensa historiasta. Kuinka esivanhemmat oli tuotu tänne Katariinan aikana ja he olivat tyhjästä rakentaneet pellot, kirkon ja talonsa. Sitten ruotsalaisten osuus oli vähitellen huvennut saksalaisiin, venäläisiin, puolalaisiin ja ukrainalaisiin verrattuna. Sodasta oli selvitty, mutta Stalinin vainot olivat koskeneet: kahdeksantoista kyläläistä (seitsemäntoista miestä ja yksi nainen) oli viety pois, eivätkä he koskaan palanneet. Näille stalinilaisen tyrannian uhreille on nykyisin vanhan ruotsalaisen kirkon pihamaalla perinneyhdistyksen pystyttämä kivipaasi, jossa kaikki kahdeksantoista on nimetty: "Till minne av de oskyldiga svenska bybor som bortfordes och försvann - 1937-1938."
Mummo oli ollut kahdeksanvuotias tyttö, kun hänet ja suurin osa muista kyläläisistä oli viety Siperiaan ja jätetty neljänkymmenen asteen pakkaseen vailla talvivaatteita. Monet pienimmistä lapsista olivat kuolleet kuljetusten aikana tai perillä Siperiassa. Toisin kuin tšetšeenit, krimintataarit, volgansaksalaiset ja monet muut Stalinin karkotusten uhreiksi joutuneista kansoista, ruotsalaiset olivat ilmeisesti olleet sen verran pieni ja vaarattomaksi tulkittu vähemmistö, että heidän oli onnistunut palata kyläänsä jo ennen Stalinin kuolemaa. Kun Stalin kuoli, äiti oli antanut selkäsaunan, kun tyttö oli halunnut mennä muiden lasten tavoin julkisesti itkemään Isä Aurinkoisen kuolemaa. Jopa nyt vuonna 2015 mummon oli kuiskattava puheessaan sanat "oli hyvä, että hän kuoli". Asia, jonka hän oli oppinut vasta selkäsaunasta, koska Siperiassa asiasta ei saanut puhua.
Neuvostoliiton hajotessa moni saksalaisista oli muuttanut Saksaan. Ruotsissa oli nyt saanut käydä, mutta Ruotsilla ei ollut Saksan ja Suomen kaltaista paluumuuttajapolitiikkaa. Kuulemma Ruotsin Moskovan-suurlähetystössä ei ollut aluksi - elettiin Gorbatšovin aikaa - edes uskottu, että jossain Ukrainan aroilla asui etnisiä ruotsalaisia. Neuvostoliitto oli taitava hävittämään historialliset muistot länsimaidenkin tietoisuudesta - asia, johon myös nyky-Venäjä propagandassaan pyrkii.
Jatkoimme Schlangendorfissa asuneen mummon luota varsinaiseen Gammalsvenskbyhyn, kävimme entisessä ruotsalaiskirkossa ja muistomerkeillä. Puhuimme sielläkin paikallisten kanssa ja kohtasimme saman ilmiön kuin aiemmin miehitetyssä Karjalassa - kyliin asutetut venäläiset neuvostoihmiset eivät yleensä edes tienneet, välittäneet tietää tai halunneet tietää, että täällä asui ruotsalaisia. Neuvostoperinne eli lujassa: ei ollut hyvä tietää sellaisista asioista kuin vähemmistöt tai kielletyt osat historiaa.
Zmijivkan kyläkeskuksen baarissa katseltiin nyrkkeilymatsia. Alateini-ikäiset pojatkin vetivät kaljaa, vähän vanhemmat vodkaa. Joillain lapsilla näkyi yhä kummallisen skandinaavisia piirteitä, mutta nuoriso on pääosin kadottanut ruotsin ja saksan kielitaitonsa. Näitä kieliä puhuvat enää vanhukset. Se on sääli, sillä jos näistä lapsista osa joskus päätyy yliopistoon (lähin lienee Hersonissa, tosin Kahovkassakin on ainakin maataloustekninen korkeakoulu), he arvostaisivat varmaan ylimääräisen eurooppalaisen kielen taitoa.
Ajoimme viljelyseutujen halki yhä harmaassa säässä ja koska sellaisessa olisi ollut kurjaa tutustua Askania Novaan tai Mustanmeren suojelualueeseen Hersonin läänissä, päätimme lähteä etsimään aurinkoisempaa ilmanalaa lännestä, Odessasta. Söimme ja joimme matkan varrella Hersonin pohjoispuolella majatalossa, jolla oli strutseja puutarhassaan ja oma viinitarha. Illaksi ajoimme puolimatkaan Mykolajivin telakkakaupunkiin, käyskentelimme siellä joensuulahden rannoilla ja kävimme oluella.
Monet kadunnimet oli maidanisoitu, eli neuvostosymboliikan purku oli pantu alulle Mykolajivin kadunnimistössä. Tsaarinaikaiset nimet, kuten Potjomkinin, Makarovin ja muiden amiraalien mukaan nimetyt kadut, olivat kuitenkin ennallaan. Baarikatu taisi olla Puškinska, ellei sitten Ševtšenka. Kristillinen hotellimme (ei alkoholia) oli Euroopan neuvoston aukion laidalla ja lähellä oli myös paikallisten Maidanin marttyyrien muistomerkki, katedraali ja synagoga.
Saavuimme Zmijivkan bussiseisakkeelle ja näimme pellon toisella puolen kovin protestanttisen näköisen kirkon, joten pysäköimme ja kävelimme peltoja erottavaa kannasta kirkolle. Kengät kastuivat, mutta tulimme paikalle parahiksi kuullaksemme kirkosta käytävälle purkautuvien mummojen puhuvan ruotsia. Olimme löytäneet ensimmäiset merkit Dneprin vanharuotsalaisista.
Lukijaa voi yllättää, että kaukana eteläisen Ukrainan peltoaukeiden keskellä on saksalaisia ja ruotsalaisia kyliä. Vastuussa näistä oli Katariina Suuri, joka valloitti aikanaan eteläisen Ukrainan sitä hallinneilta ukrainalaiskasakoilta ja krimintataareilta. Kasakat ja tataarit joutuivat laajamittaisten karkotusten ja kansanmurhan uhreiksi, mikä autioitti Euroopan hedelmällisimpiin maatalousalueisiin kuuluneita arotasankoja suuren joen molemmin puolin ja aina Mustaanmereen saakka.
Saksalaistaustaisen Katariinan suureellisiin suunnitelmiin lukeutui luoda eteläiseen Ukrainaan ja Krimille "Uusi-Venäjä" (Novorossija), jonka kulisseja rakentamaan hän saattoi suosikkinsa kreivi Grigori Potjomkinin. Olen sivunnut asiaa syksyllä 2013 Krimille ja Askania Novaan tekemäni matkan yhteydessä. Uuden-Venäjän piti toimia sillanpääasemana Katariinan vyöryessä valloittamaan Mustanmeren herruutta. Hän haaveili koko Turkin valloittamisesta, oman jälkeläisensä istuttamisesta keisariksi Konstantinopoliin ja Jerusalemin valloituksesta Venäjälle. Nämä haaveet eivät koskaan toteutuneet - Etelä-Ukrainan ja Krimin valloitus sen sijaan onnistuivat, ja ikävä kyllä Putinin hyökätessä Krimille ja Donbasiin Uuden-Venäjän haamu on palannut kummittelemaan Euroopan tietoisuuteen.
Uutta-Venäjää luotiin kansanmurhin, mutta myös rakentamalla tilalle uutta kansaa. Potjomkinin kulisseihin kuuluivat rannikolle perustettujen uusien kaupunkien valekreikkalaiset nimet, kuten Mariupol ja Simferopol, joille ei ollut varsinaista historiallista pohjaa. Turkkilaisperäistä paikannimistöä hävitettiin ja siitä onkin jäljellä vain rippeitä - ruoka- ja tapakulttuurista jäi toki jäljelle paljon enemmän jäänteitä, jotka jatkuvat alueella meidän päivinämme.
Uudelle-Venäjälle piti saataman myös uusi väestö. Katariina oli saksalainen ja suhtautui siksi skeptisesti hallitsemansa venäläisen rodun kykyihin maatalouden mittavan modernisoinnin alalla. Ei Katariina tässä tosin poikkeuksellinen ollut - maaorjuudessa ja yleisessä takapajuisuudessa eläneen keisarikunnan eliitti, joka itse jäljitteli länsimaiden hoveja ja puhui mieluummin ranskaa kuin venäjää, halveksui yleisesti valtakuntansa alamaista kansaa ja kadehti läntisiä kilpailijoitaan. Yksi Katariinan ajatuksista olikin siirtää germaanisen rodun edustajia kotiseuduiltaan eteläisen Venäjän ja Ukrainan aroille kehittämään valtakunnan maataloutta. Saksalaisia hän houkutteli maalaisaateliksi niin Volgalle kuin Etelä-Ukrainan valloitusmaillekin. Saksalaisilla oli yliedustus myös armeijan upseeristossa.
Venäjä oli valloittanut myös aiemmin Ruotsille, Tanskalle ja Saksalaiselle ritarikunnalle kuuluneet Viron, Liivinmaan ja Kuurinmaan. Viron valloittamisen yhteydessä Venäjän keisarikunta sai alamaisikseen etnisiä ruotsalaisia, jotka vielä tuolloin asuttivat Saarenmaata, Hiidenmaata ja muita Länsi-Viron saaria. Venäjän imperiumi harjoitti monien muiden imperiumien tavoin hajottamista ja hallitsemista - ja Venäjä teki sitä erityisen voimallisesti väestön pakkosiirroilla.
Tässä tapauksessa Viron saarten ruotsalaiset pakkosiirrettiin Krimille, eteläiseen Ukrainaan ja kolmannelle rintamalle Etu-Kaukasian kasakka- ja tataariaroille. Myös virolaisia päätyi näiden väestönsiirtojen myötä esimerkiksi Krimille, vallattuihin osiin sittemmin Kubanina tunnettua vanhan Tšerkessian rannikkoa ja Abhasiaan asti. Zmijivkan Gammalsvenskbyn ruotsalaiset eivät siis tulleet nykyisestä Ruotsista, vaan he tulivat Hiidenmaalta (viroksi Hiiumaa, ruotsiksi Dagö).
Näin ollen Dneprin ruotsalaisten kohtalot kiinnostivat minua ja virolaista matkakumppaniani. Suvuistamme löytyy ruotsalaista verta ja molemmat myös puhumme ruotsia ja olemme siellä aikanaan opiskelleet. Kyseessä ei kuitenkaan ollut vielä Gammalsvenskbyn kirkko, vaan kylän saksankielisen osan Schlangendorfin saksalainen kirkko. Vanha ruotsalainen kirkko oli aikaa sitten muutettu ortodoksiseksi ja toimi nykyään kylän ukrainalaisena kirkkona. Venäläisillä oli omansa. Ja saksalainen kirkko toimi kaikkien protestantismissa pysyneiden perheiden kirkkona, eli ruotsalaisetkin kävivät nykyään saksalaisten kirkossa.
Meidät otettiin sydämellisesti vastaan, kestitettiin ja kahvitettiin kirkon tiloissa, sillä samaan aikaan kylässä sattui olemaan kylässä myös Skoonesta tulleita perinneyhdistyksen ihmisiä. Diakonina toimiva osin saksalaistaustainen nainen esitteli meille historiallisia papereita tilojen sijainneista ja kehotti sitten menemään kylänraitin "suomalaiseen taloon" erään vanhanrouvan puheille, joka kuulemma tietäisi eniten ruotsalaisten historiasta. Miksi talo oli "suomalainen", ei selvinnyt, mutta sinivalkoinen se oli, ja löysimme kuin löysimmekin 80-vuotiaan mummon. Paikallisen tavan mukaan taloon ei voi mennä tyhjin käsin, joten veimme kaiken mitä meillä autossa oli, vaatimattomia piknik-tarpeita, jotka olivat sateisen päivän vuoksi jääneet käyttämättä.
Mummo kertoili vanhalla ruotsilla omasta, sukulaistensa ja naapuriensa historiasta. Kuinka esivanhemmat oli tuotu tänne Katariinan aikana ja he olivat tyhjästä rakentaneet pellot, kirkon ja talonsa. Sitten ruotsalaisten osuus oli vähitellen huvennut saksalaisiin, venäläisiin, puolalaisiin ja ukrainalaisiin verrattuna. Sodasta oli selvitty, mutta Stalinin vainot olivat koskeneet: kahdeksantoista kyläläistä (seitsemäntoista miestä ja yksi nainen) oli viety pois, eivätkä he koskaan palanneet. Näille stalinilaisen tyrannian uhreille on nykyisin vanhan ruotsalaisen kirkon pihamaalla perinneyhdistyksen pystyttämä kivipaasi, jossa kaikki kahdeksantoista on nimetty: "Till minne av de oskyldiga svenska bybor som bortfordes och försvann - 1937-1938."
Mummo oli ollut kahdeksanvuotias tyttö, kun hänet ja suurin osa muista kyläläisistä oli viety Siperiaan ja jätetty neljänkymmenen asteen pakkaseen vailla talvivaatteita. Monet pienimmistä lapsista olivat kuolleet kuljetusten aikana tai perillä Siperiassa. Toisin kuin tšetšeenit, krimintataarit, volgansaksalaiset ja monet muut Stalinin karkotusten uhreiksi joutuneista kansoista, ruotsalaiset olivat ilmeisesti olleet sen verran pieni ja vaarattomaksi tulkittu vähemmistö, että heidän oli onnistunut palata kyläänsä jo ennen Stalinin kuolemaa. Kun Stalin kuoli, äiti oli antanut selkäsaunan, kun tyttö oli halunnut mennä muiden lasten tavoin julkisesti itkemään Isä Aurinkoisen kuolemaa. Jopa nyt vuonna 2015 mummon oli kuiskattava puheessaan sanat "oli hyvä, että hän kuoli". Asia, jonka hän oli oppinut vasta selkäsaunasta, koska Siperiassa asiasta ei saanut puhua.
Neuvostoliiton hajotessa moni saksalaisista oli muuttanut Saksaan. Ruotsissa oli nyt saanut käydä, mutta Ruotsilla ei ollut Saksan ja Suomen kaltaista paluumuuttajapolitiikkaa. Kuulemma Ruotsin Moskovan-suurlähetystössä ei ollut aluksi - elettiin Gorbatšovin aikaa - edes uskottu, että jossain Ukrainan aroilla asui etnisiä ruotsalaisia. Neuvostoliitto oli taitava hävittämään historialliset muistot länsimaidenkin tietoisuudesta - asia, johon myös nyky-Venäjä propagandassaan pyrkii.
Jatkoimme Schlangendorfissa asuneen mummon luota varsinaiseen Gammalsvenskbyhyn, kävimme entisessä ruotsalaiskirkossa ja muistomerkeillä. Puhuimme sielläkin paikallisten kanssa ja kohtasimme saman ilmiön kuin aiemmin miehitetyssä Karjalassa - kyliin asutetut venäläiset neuvostoihmiset eivät yleensä edes tienneet, välittäneet tietää tai halunneet tietää, että täällä asui ruotsalaisia. Neuvostoperinne eli lujassa: ei ollut hyvä tietää sellaisista asioista kuin vähemmistöt tai kielletyt osat historiaa.
Zmijivkan kyläkeskuksen baarissa katseltiin nyrkkeilymatsia. Alateini-ikäiset pojatkin vetivät kaljaa, vähän vanhemmat vodkaa. Joillain lapsilla näkyi yhä kummallisen skandinaavisia piirteitä, mutta nuoriso on pääosin kadottanut ruotsin ja saksan kielitaitonsa. Näitä kieliä puhuvat enää vanhukset. Se on sääli, sillä jos näistä lapsista osa joskus päätyy yliopistoon (lähin lienee Hersonissa, tosin Kahovkassakin on ainakin maataloustekninen korkeakoulu), he arvostaisivat varmaan ylimääräisen eurooppalaisen kielen taitoa.
Ajoimme viljelyseutujen halki yhä harmaassa säässä ja koska sellaisessa olisi ollut kurjaa tutustua Askania Novaan tai Mustanmeren suojelualueeseen Hersonin läänissä, päätimme lähteä etsimään aurinkoisempaa ilmanalaa lännestä, Odessasta. Söimme ja joimme matkan varrella Hersonin pohjoispuolella majatalossa, jolla oli strutseja puutarhassaan ja oma viinitarha. Illaksi ajoimme puolimatkaan Mykolajivin telakkakaupunkiin, käyskentelimme siellä joensuulahden rannoilla ja kävimme oluella.
Monet kadunnimet oli maidanisoitu, eli neuvostosymboliikan purku oli pantu alulle Mykolajivin kadunnimistössä. Tsaarinaikaiset nimet, kuten Potjomkinin, Makarovin ja muiden amiraalien mukaan nimetyt kadut, olivat kuitenkin ennallaan. Baarikatu taisi olla Puškinska, ellei sitten Ševtšenka. Kristillinen hotellimme (ei alkoholia) oli Euroopan neuvoston aukion laidalla ja lähellä oli myös paikallisten Maidanin marttyyrien muistomerkki, katedraali ja synagoga.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti