Brittein saarilla III

Irlannista piti kirjoittamani. Angleseystä lähtenyt lauttani yli Irlanninmeren lipui Dublinin satamaan harmaassa tihkusateessa, jossa Irlannin tasavallan pääkaupunki ei alkuun näyttäytynyt viehättävimmillään. Auto oli varattuna vasta seuraavalle päivälle, sillä olin ajatellut ottaa ensimmäisen iltani Irlannissa kunnolla irlantilaisittain, tuoppeihin sylkemättä. Niinpä otin terminaalista taksin majatalolleni, eikä aikaakaan kun istuin bussissa kohti keskustaa.

Dublin oli täynnä espanjalaisia ja italialaisia - osa opiskelijoita ja kielikurssilaisia, osa turisteja halpalennoilla, joilla Brittein saarten asukkaat matkaavat Välimeren aurinkoon ja välimerenelävät puolestaan nauttimaan atlanttisten saarten sateisesta dekadenssista. Englannin kieltä opiskeleva nuoriso oli ylen sosiaalista minuakin kohtaan, joka kai näytän jossain määrin irlantilaiselta. Päässäni tosin oli baijerilaishattu, joka aikaansai, että pari kertaa kuulin jonkun turistityttösen selittävän saksaksi toiselle, että tuossa oli tosi saksalainen. Asiassa oli riskinsä - koskaan ei tiennyt, mitä ottelua milloinkin pubeissa katsottiin.

Dublin on melkoinen kesäkaupunki. Siellä parveili laumoittain brittejä, sillä Irlannissa on halvempaa kuin Iso-Britanniassa, mutta väkeä oli kaikkialta Euroopasta. Vaikka brittien lisäksi latinalaiset kansallisuudet tuntuivat dominoivan, saattoi kaupungissa taajaan kuulla myös suomea ja skandinaavisia kieliä, usein iloisesti humalassa. Erään ravintolan kunnollinen katolinen rouva varoitti minua, että täällä Dublinissa ei ollut turvallista iltaisin, koska "meikäläiset eivät vain juo vaan haluavat tapella". Suomalaisena vain nyökyttelin tähän.

Irlantilaisten maineesta huolimatta ainoa insidentti, joka minua kohtasi, oli parin sedän avautuminen minulle Wexfordin kaupungissa myöhemmin, koska baijerilaishattuni perusteella he luulivat minua amerikkalaiseksi ja halusivat sanoa lännen murteella "taidat olla väärässä kaupungissa, karjapoika - bäng-bäng". Pyssyn paikalla oli kuitenkin vain sormi, ja säästyin muutenkin alkuasukkaiden aggressioilta.

Täällä Euroopan läntisessä ääressä, mukavasti Iso-Britannian ja Atlantin välissä, on Irlanti voinut itsenäistymisestään alkaen voinut lepäillä varsin mukavasti tarvitsematta Nato-jäsenyyttä. EU:n jäsen maa on ollut jo pitkään ja käytössä on euro, toisin kuin punnassa pitäytyneellä isoveljellä. Irlanti kärsii kuitenkin yhä kulttuurisesta pikkuvelikompleksista brittejä kohtaan, mitä ei lainkaan helpota se, että Irlanti onnistuttiin vuosisatojen saatossa kolonisoimaan siinä määrin, että Dublin on käytännössä täysin englanninkielinen ja koko Irlannin itäosa puhuu englantia ykköskielenä.

Saaren länsirannikolla iiriä puhutaan laajemmalti, ja sitä joutuu jokainen oppimaan pakkopullana koulussa. Silti on tietyssä mielessä huvittavaa, kuinka kiivaat irlantilaisnationalistit agitoivat pelkästään englanniksi ja vetoavat auktoriteetteinaan anglosaksisen äärivasemmiston edustajiin kuten Chomskyyn. Sen lisäksi, että vallankumousromantiikasta näyttää muutenkin olevan vain pikkuaskel kommunismin ja terrorismin myötäjuoksuun. Kirjakaupoissa on hyllymetreittäin marxilais-leniniläisiä teoksia, Kuuban ja Venezuelan ihannointia ja länsimaista itsevihaa. Che Guevaran kuvia on pikkukylienkin seinillä ilmeisen sponsoroituina graffiteina. IRA:ta tukevien kannanottojen ohessa liehuvat Baskimaan, Korsikan ja Palestiinan liput. Radio-ohjelmissa sympatisoitiin Kreikkaa ja syytettiin kriisistä Saksaa ja Suomea.

Vaikka Irlannissa näkyy ja tuntuu vallankumousromantiikkaan liittyvä vasemmistohegemonia maailmaa selittävissä narratiiveissa, todellisuudessa saari on noussut kohisten kehitysmaa-asemasta talouskriisiensä kautta takaisin jaloilleen - ja tämä on tapahtunut tietysti kapitalismin avulla eikä sosialismin. Toisin kuin Kreikka, Irlanti pani asiat kuntoon ja olikin kohta jaloillaan. Niin ikään vasemmistoeetoksesta huolimatta Irlannissa ei ole pinnalle näkyvää venäläismielisyyttä. Venäjä on kaukana ja kaukainen; se ei jostain syystä tunnu olevan yhtä relevantti asia brittihegemonian vastustamisessa kuin se on antiamerikkalaisille manner-Euroopassa. Asiaan voi olla vaikutusta sillä, että Irlannissa on valtavia määriä puolalaisia ja pienempiä määriä baltteja, joista suuri osa on saanut Irlannin kansalaisuuden. Heihin ei voi olla törmäämättä esimerkiksi palveluammateissa Dublinissa.

Noudettuani seuraavana päivänä autoni, joka oli varsin paljon Iso-Britanniassa ajamaani vaatimattomampi, lähdin saaren toiselle puolen Claren kreivikuntaan. Sää vaihteli sateisen ja aurinkoisen välillä, ja saavuin ongelmitta Loop Headin niemimaalle, jonka tyvessä sijaitsevassa Kilkeen pikkukaupungissa oli majataloni. Niemimaa on yksi Euroopan läntisimmistä kolkista, Atlantin valtamerelle työntyvä sormi, jonka jylhillä rannikoilla on useita hyviä merilintupaikkoja. Niemimaan sisäosien nummet ja maatalousmaisema houkuttelevat varsinkin Atlantilta putoilevia muuttolintuja.

Kaksi parasta paikkaa merilintujen tarkkailuun ovat Rossin sillat niemimaan pohjoisosassa - sillat, joista paikan nimi tulee, ovat meren aaltojen uurtamia kivikaaria. Kallioiden edustalla kulkee suurin määrin liitäjämuuttoa. Siitä valtaosa on pikkuliitäjiä, mutta nokiliitäjää näkee täällä pitkin kesää, loppukesällä ja syksyllä myös isoliitäjiä ja keltanokkaliitäjiä, kaikkia kihulajeja ja paljon muuta. Delfiinejä ja jokin suurempi valas näyttäytyivät myös. Vähän niemenkärjen ulkopuolella näytti olevan liitäjien, suulien ja delfiinien ruokailualue, jossa ilmeisesti kuhisi kalaa. Loop Headin kärjessä on majakka ja merilintuyhdyskuntia, joiden runsaimpia lajeja olivat etelänkiisla, ruokki ja pikkukajava. Jyrkänteillä näkee myös läheltä myrskylintujen pesiä. Niemenkärjen ulkopuolella merellä suulat syöksyvät mereen kalastaessaan.

Seuraavana päivänä matkustin Claren kreivikunnasta etelään, pysähdyin kirjakauppaan ja kahville Kilrushissa, ylitin Shannonin lossilla Killimeristä ja ajelin kauniiden maisemien halki kohti Brandon Pointia, Dinglen niemimaalla Kerryn kreivikunnassa. Brandon Pointin maisemissa on hieno vaellusreitti nummien halki. Merilintuyhdyskunnassa oli tavanomaisia lajeja kuten pikkukajavia ja myrskylintuja, merellä suulia ja nummilla niitty- ja luotokirvisiä. Ilahduttavinta tässä paikassa oli nähdä kolmen muuttohaukan kisailevan taivaalla jyrkänteiden nousevissa ilmavirtauksissa. Brandonin kylässä kävin pubissa, joka taisi väittää olevansa lähimpänä New Yorkia sijaitseva pubi Euroopassa.

Lähdin seuraavaksi ajamaan sisämaan halki kohti Killarneyn kaupunkia. Pysähdyin matkalla Curracullenaghin hienoissa leppälehdoissa, joista löytyi kaikenlaisia metsälintuja, kuten tiaisia, hippiäisiä, pajulintuja ja sylviakerttuja. Pysähdyin myös Beheenaghin ylämaanummilla, toivoen löytäväni nummiriekon myös Irlannista. En löytänyt, mutta löysin kylläkin korppeja, taivaanvuohia ja tietysti jokapaikan niittykirvisiä ja hemppoja.

Killarneyhin päästessäni oli taas sateista, vaikka näinkin ylhäältä kukkuloilta kauniit järvimaisemat. Omistin kuitenkin illan kaupungille ja päätin mennä kansallispuistoon seuraavana päivänä. Erehdyin pariin erinomaiseen kirjakauppaan (kaksi kassia lisää kannettavaa) ja ravintolaan. Killarneyn kansallispuisto käsittää varsin peribrittiläisiä niitty- ja lehtimetsämaisemia, joista löytää paljon sellaisia lajeja, jotka Englannissa ja Keski-Euroopassa ovat yleisiä mutta Irlannissa melko harvinaisia. Lisäksi komeassa järvimaisemassa elää merikotkan kansallispuiston alueelle elvytetty jälleenistutuskanta. Näinkin merikotkan mukavasti Rossin keskiaikaisen linnan raunioilta.

Killarneysta tarkoitukseni oli ajaa etelään, Corkin kreivikunnan rannikon Mizen Headin ja Galley Headin niemille, mutta navigaattori johdattikin minut epähuomiossani Bearran niemimaata kiertämään, koska siellä oli samanniminen Toormoren kylä kuin mihin olin itseni seuraavaksi ohjelmoinut lähellä Mizen Headiä. En katunut kierrosta, sillä Bearran niemimaan maisemat olivat mitä kauneimpia. Sielläkin näkyi samoja merilintuja kuin muualla, suulat mukaan lukien, muutama korppi, tuulihaukka ja alppivaris. Samaa oli tarjolla myös Mizen Headissä, komeiden maisemien ja majakan kera. Pikkuliitäjiä pyyhki merellä paljon.

Ajoin illaksi pitkän matkan Wexfordin kaupunkiin, jossa sade piiskasi koko siellä oloni ajan. Seuraavan aamun kohteeni oli jällen merilintupaikka, Irlannin kaakkoiskärjessä sijaitseva Carnsore Point. Sää oli siinä määrin kurja, että elättelin toiveita jopa ulappakeijuista tai myrskykeijuista, mutta niitäpä ei taaskaan näkynyt. Sen sijaan näkyi kyllä runsain mitoin pikkuliitäjiä, myrskylintuja, suulia ja monenmoista muuta. Minua ilahduttivat erityisesti mustalintujen ketjumaiset parvet, jotka lensivät tihkusateessa niemenkärjen ohi kuin olisivat jo muuttomatkalla. Samoin oli sykähdyttävää nähdä harmaahylkeiden nousevan merestä aivan edessäni, hyvin lähellä. Kallioisilla rannoilla kipitti karikukkoja, pulmussirrejä ja suosirrejä.

Seistyäni tarpeekseni tuulessa ja sateessa staijaamassa - tällä kertaa sentään vedenpitävässä hupparissa - ajoin pubiin myöhäiselle aamiaiselle tai aikaiselle lounaalle, miten sen ottaa, ja kuuntelin naapuripöydän akateemisten henkilöiden vilkasta keskustelua Venäjän taholta koko itäiseen Eurooppaan kohdistuvasta uhasta ja siitä kuinka Obaman hallinto ajaa Amerikan panostusta alas kaikkialla maailmassa. Sateen hellittäessä ajoin Lady's Islandin pyhiinvaelluspaikkaan, josta lähtee pieni luontopolku tuolle saareksi kutsutulle niemelle. Niemen edustalla on saari, jossa pesii Irlannin suurin yhdyskunta ruusutiiroja yhdessä kala-, lapin- ja riuttatiirojen kanssa. Paikka sopii erinomaisesti tiirojen keskinäiseen vertailuun, ja ne ovat tosiaan helposti nähtävissä Neitsyt Marialle pyhitetyltä niemeltä, yhdessä lukuisain kahlaajain ja lokkien kera.

Illaksi ajoin pitkän matkan halki Irlannin takaisin luoteeseen, Mayon kreivikuntaan ja Susihurtan tavernaan Killalaan, jossa minulla oli huone yläkerrassa. Paikka oli täynnä kalamiehiä, mikä sinänsä on loogista, sillä siellä missä ovat valtamerten pikkukalaparvet, ovat yleensä sekä suurkalat että merilinnut lukuisina läsnä. Tavernassa kaikki tuntuivat puhuvan siitä, mitä oli saatu ja tietysti niistä todella isoista, jotka olivat päässeet pakoon.

Kilcumminin niemellä oli riskilöitä, myrskylintuja, suulia, pikkuliitäjiä ja kaikkia tavanomaisempia merilintulajeja. Niemimaan rantamien lahdilla oli jonkin verran kahlaajia. Tässä viimeisessä varsinaisessa päivässäni Irlannissa oli kuitenkin jo lähdön tuntua. Melkein koko päivän satoi, välillä kaataen. Siten ei tehnyt niin pahaa, että iso osa keskipäivästä kului autossa matkalla Ballinasta Dubliniin.

Minulla oli vielä viimeinen ilta hyvää aikaa Dublinissa ja hotellini tällä kertaa ydinkeskustassa Temple Barin ravintola- ja pubikeskittymän alueella, kveekareita vastapäätä. Palautin autoni. Hotellini portieeri osoittautui moldovalaiseksi toimittajaksi ja blogistiksi, joten lupasin kallistaa kanssaan tuoppia ja ottaa pari viskiä pyhässä ryssänvihassa, kunhan hänen työvuoronsa päättyisi. Ehdin sitä ennen valmistautua useammalla porterilla ja stoutilla sekä muistiinpanojeni kasaamisella.

Kukonlaulun aikaan jätin Dublinin haikeana taakseni lautalla kohti Holyheadiä. Irlanninmerellä kuhisi taas pikkuliitäjää ja pienempiä määriä muita merilintuja. Holyheadissä kävin lounaalla ja tuopillisella, jatkoin sitten junalla Pohjois-Walesin halki Pohjois-Englantiin, Manchesteriin. Minulle jäi vielä vapaa ilta Manchesterissä, joka vaikutti mainettaan paljon paremmalta. Viihtyisä kaupunki, paljon hyviä ravintoloita ja baareja.

Koska en ollut enää autolla liikenteessä, saatoin italialaisessa ravintolossa rauhassa nauttia pari pulloa parhaita Piemonten viinejä, mikä ei jäänyt italialaiselta tarjoilijattarelta vaille arvostusta, joten hän kehui vihkooni illan mittaan piirtyvää suunnitelmaa ja käsikirjoitusfragmentteja, ehkä käsialani vuoksi, koska tuskin ymmärsi kieltäni. Nummilla ja tuulisilla kallioilla nimittäin palautui mieleeni elävinä episodeja teini-ikäisenä suunnittelemastani skifihenkisestä joskin goldingilaiseksi äityvästä romaanista, jonka päätin rehabilitoida jälleen kirjoituskuntoon. Jos ehtisin. Mikä on valitettavan harvinaista nykyisin.

Viimeisenä aamunani Brittein saarilla taksikuskini oli lupsakka afrokaribialainen, joka jammaili radiosta soivan kappaleen mukana - Kaupunki ei koskaan nuku. Katsoi väliin minua ikään kuin varmistaen ymmärsinkö kappaleen sanojen osuvuuden. Bilettäjät vasta palailivat väsyneinä koteihinsa pitkin kaupunkia. Tummanpuhuvat partasuut luuttusivat vähäpukeisten pissisten oksennuksia, joiden antaminen ylen kaupungin kaduille oli alkanut jo kahdeksan aikaan edellisiltana. Ja saatoin vain aavistaa kuinka radikaaleja ajatuksia länsimaiden rappiosta noiden puhumattomien kasvojen takana kypsyi.

Brittein saarilla II

Kiovassa eletään työn puolesta melko hiljaista aikaa, sillä ympäri Eurooppaa on lomakausi parhaimmillaan ja toimeksiannot harvassa. Pari ukrainalaista ystävääni oli viikonloppuna luonani juomassa teetä, Tšornyi Printsiä, ja pelaamassa šakkia. Lähi-idässä asuessani alkuiltojen ja viikonloppujen perushuvituksiin kuului istuskella ystävien kanssa kahviloissa pelaamassa šakkia, tawilaa, juomassa mitä juotavissa oli, ja polttamassa silloin tällöin vesipiippua, vaikken tupakkamiehiä olekaan. Siitä on kuitenkin jo aikaa, joten pelitaitoni olivat päässeet ruostumaan. Hävisin kaksi ensimmäistä peliä, sitä seuraavat kaksi voitin, joten harjoitus selvästi auttaa.

Jatketaanpa kuitenkin Britannian matkakertomusta. Teesjoen varrelta palasin Yorkshiren ylämaanummille, yrittäen ensin löytää nummiriekkoja Commondalen nummilta, joita South Garella tapaamani lintumies suositteli. Kävelyni kanervaa kasvavien nummien ja niitä laikuttavien tupasvillaisten suomaiden halki oli ensin mitä miellyttävintä hiljalleen puhaltavan tuulen virvoittaessa mieltäni. Nummelta kantautui kapustarintojen ja kuovien huutoja, niittykirviset laululensivät kaikkialla, vaikka elettiin heinäkuuta, ja muutenkin maisema muistutti Lapin tuntureita paitsi että hyttyspilvet puuttuivat. Brittein saarten tuulisuus kai tekee soisista nummista sääskivapaita.

Mietittyäni vasta tuulisen ilmaston siunauksellisuutta verenimijäin suhteen, sain nopeasti muistutuksen siitä, miksi kantaväestö vihaa Brittein saarten ilmastoa. Alkoi taas sataa ja pian sitä tuli vaakasuorassa. Kaikki vaatteeni olivat kastuneet läpimäriksi siihen mennessä kun pääsin takaisin paikkaan, jonne olin jättänyt autoni. Tweed ja sen sellainen ovat kyllä lämpimiä, mutteivät vedenpitäviä. Pelastauduin Commondalen pubiin lounaalle, ja kun tuolla alueella ei näyttänyt sade hellittävän, päätin ajaa toiseen ylämaanummiseen kansallispuistoon sisämaassa, nimittäin Yorkshire Dalesin kansallispuistoon.

Majatalovaraukseni oli Reethin kylässä Arkengarthdalen alkupäässä. Viehättävä usean perinteikkään pubin ja majatalon kylä on mainio tukikohta eri suuntiin lähteville vaelluspoluille ja pikkuteille. Maisemat ovat kauniita ja ylämaakahlaajien huudot kantautuvat illansuussa kylään sitä ympäröiviltä kukkuloilta. Lähistöltä löytyvät myös kylät nimeltä Crackpot ja Cockayne. Ensin mainitusta kotoisin oleva muusikko selvitti illalla pubissa minulle, että alueella asuu paljon viikinkivalloituksen mukanaan tuomaa muinaisista skandinaaveista periytyvää väestöä, ja myös monien kylien nimet pohjaavat goottilaisiin nimiin, vaikka ne olisivat tuoneet muunlaisia mielleyhtymiä.

Seuraava päiväni oli varsin onnistunut, sillä jo varhain aamulla, pian Reethistä lähdettyäni, törmäsin ensimmäisiin nummiriekkoihin, minkä jälkeen niitä alkoi näkyä säännöllisesti, usein hyvällä kuvausetäisyydellä. Laji tuntui olevan Swaledalen ja Arkengarthdalen maastoissa todella yleinen. Paljon harvinaisempi kanalintu Britanniassa on teeri. Skotlannin ylämailta niitä vielä löytyy enemmän, mutta Englannin viimeiset kannat ovat juuri Arkengarthdalen ja Ylä-Teesdalen nummialueilla. Hyvien ohjeiden ja kärsivällisyyden avulla onnistuin löytämään useita teeriä Barninghamin alueelta. Se oli hyvä, sillä pari päivää myöhemmin en onnistunut löytämään varmempina pidettyjä Langdon Beckin teeriä. Yllättävänä kanalintulajina myös punapyy oli varsin yleinen nummilla.

Yorkshire Dalesin kansallispuiston alueella onnistuin myös yhden päivän aikana näkemään kuusi suopöllöä, joten lajin kanta on ilmeisen vahva siellä. Saatoin myöhemmin vitsailla kuulumisiani kysyvälle lontoolaiselle lintumiehelle, että ilma oli niitä niin sakeanaan, että hyvä kun sain väisteltyä. Auringon alkaessa hiljalleen painua oli hyvä päättää päivä Tan Hillin majataloon, joka on Britannian korkeimmalla sijaitseva pubi, kansallispuiston alueella.

Sieltä ajoin edelleen toiselle laajalle nummialueelle, Langdon Beckin ympäristöön Durhamin kreivikunnan Ylä-Teesdaleen. Pysähdyin vesiputouksilla, mutta taas alkoi sataa, piiskaten minut pian eteenpäin ja retkeilymajaan, jossa oli seuraava majoitukseni. Sateen lakatessa oli jo hämärää ja kävelin eristyksissä olevasta retkeilymajasta nummen halki lähimpään, tuskin kyläksi kutsuttavaan paikkaan, jossa on muutama maatalo, vanhan kalmiston ympäröimä kivikirkko ja tietysti pubi. Palatessani pimeässä kierteli lehtokurppa kurnuttaen aluetta.

Seuraavana päivänä löysin muun mukavan muassa merihanhia Cow Greenin tekojärveltä, koskikaroja ja rantasipiä sinne virtaavalta joelta, paljon nummiriekkoja, nummien kahlaajia ja muita ylämaalintuja. Penniinien maisemat kohottivat mieltä. Jatkoin iltapäivän puolella Skotlantia kohti. Siellä ensimmäinen kohteeni oli talvisista hanhi- ja vesilintumassoista tunnettu Caerlaverockin suojelualue. Heinäkuussa siellä oli kuitenkin hyvin hiljaista, lähinnä yleisiä lajeja. Samoin Nithjoensuun rannat ja särkät olivat ristisorsia ja isokuoveja lukuun ottamatta melko hiljaisia. Jokunen mustapyrstökuiri, edustaen islantilaista alalajia, oli jo lähtenyt etelää kohti.

Illaksi siirryin Southernessin niemenkärkeen, jossa majoituin paikalliseen pubiin ja ehdin vielä pitkälle kierrokselle molemmin puolin niemeä, löytäen rantakallioilta lepäämään asettuneiden kuovien ja kapustarintojen parvia ja muuta sen sellaista. Olin alun perin suunnitellut käyväni Gallowayssä saakka, mutta koska olin viettänyt edellisillä alueilla päivän kauemmin kuin olin alun perin ajatellut, katsoin parhaaksi lähteä Southernessistä seuraavana päivänä takaisin kohti Englantia ja etelää.

Seuraava kohteeni oli yksi Pohjois-Englannin kuuluisimmista lintupaikoista, Leighton Mossin kosteikkoalue lähellä Redmayneä ja Silverdaleä, Morecambenlahden rannikolla Lancashiressä. Kosteikkoalueen etsityimpiä lajeja ovat siellä pesivät ruskosuohaukka ja viiksitimali, molemmat Britanniassa harvinaisia, ja molemmat löysin suhteellisen vaivatta. Niiden lisäksi alueella oli jalohaikara ja useampia silkkihaikaroita - jälkimmäisestä on tullut Britanniassa viimeisten kymmenen vuoden aikana melko yleinen. Toisin kuin Caerlaverockin lampareilla, Leighton Mossissa oli heinäkuiseen päiväsaikaankin sangen runsaasti kosteikkolintuja ja kahlaajia, minkä lisäksi ympäröivät metsät osoittautuivat hyväksi alueeksi metsälintujen lisäämiseksi matkapinnalistalle. Näin yhden ainoan lahoavan puunrungon kimpussa lyhyenä aikana tali-, sini-, kuusi-, viita- ja pyrstötiaisia, pähkinänakkeleita, punarintoja ja käpytikan.

Leighton Mossin kosteikko myös halusi ottaa minut mukaansa, sillä yksi piilottelevien lajien valokuvausyritykseni oli loppua siihen, että lieju ahmaisi minut sisäänsä polvia myöten. Se ei estänyt minua kuitenkaan lähtemästä vielä Morecambenlahden rantalaguuneille, josta löytyi runsaasti kahlaajia sekä laulavina silkkikerttunen ja pensassirkkalintu. Kohtasin myös amerikkalaisen lintumiehen, joka oli tuonut vaahtosammuttimen kokoisen poikansa linturetkelle Atlantin toiselle puolelle, kun poika oli jo nähnyt niin paljon lajeja Yhdysvalloissa. Poika puhui linnuista siihen tyyliin (tietäen myös varsin harvinaisten amerikkalaisten kosteikkolajien äänet), että tunsin nostalgisia muistoja omasta pikkuvanhasta lapsuudestani.

Ajoin sitten illaksi Liverpooliin, joka taisi olla suurin Englannin kaupunki, jossa en ollut vielä käynyt. Sieltä matka jatkui Wirralin niemimaalle Cheshiren kreivikunnassa, sijoittuen Merseyn ja Deen jokisuulahtien väliin. Wirralissa kohteinani olivat rannikon rantaniityt ja kosteikkokaistaleet, joiden varrelta löytämistäni linnuista merkittävin oli huuteleva viiriäinen. Se on Britanniassa harvinainen ja arvaamaton laji, mutta minulle se sattui olemaan jo toinen Britanniassa, sillä vuonna 2012 olin kirjannut lajin havaintovihkooni Shropshiren aukeilta, sotaleikkien lomassa havaittujen lajien joukossa.

Iso-Britanniassa viettämäni viikko oli tulossa päätökseensä, joten oli aika suunnata saaren kolmanteen kuningaskuntaan, Walesiin. Nykyisin Walesin pohjoisosassa, Angleseyn niemimaaksi muuttuneella saarella sijaitseva Holyhead toimii tärkeimpänä Irlannin-lauttojen satamapaikkana, ja on lähes kokonaan korvannut Liverpoolista aiemmin kulkeneen lauttaliikenteen. Holyhead on melko mitäänsanomaton pikkukaupunki, mutta lintutieteellisesti paikka on hyvä, sillä Walesin rannikolla on runsaasti hyviä lintuniemiä.

Walesissä viettämäni yön majoituspaikan olin ottanut Llandudnon kaupungista, jonka pohjoispuolella sijaitsee yksi Walesin merilinnustollisesti hedelmällisistä niemenkärjistä, Great Ormes Head. Mutta jo matka Llandudnoon pitkin Walesin pikkuteitä, idyllisten kylien, ikitammisten metsäsaarekkeiden ja käsittämätöntä kymrin kieltä olevien kylttien kautta, alkoi jotenkin tuoda mieleen Tolkienin maisemat. Tolkienista muistutti myös monien walesiläisten paikkakuntien historia (lueskelen poikkeuksetta matkoillani paikallista historiaa silloin kun en aja autoa tai tähystele lintuja), jossa asettuivat vastakkain muinainen maalaisyhteisö ja alueen lopulta vaurastanut kaivosteollisuus. Sieltäköhän lienee Tolkien saanut innoituksen viattoman jumalaapelkääväisiin hobitteihinsa, ylevän muinaisiin haltioihinsa ja ahneisiin mutta ahkeriin kääpiöihinsä.

Tutustuin ensin Great Ormes Headin tuulisiin jyrkänteisiin, joiden lomaan jäivät historiallinen kirkko hautausmaineen ja paljon muinaiskelttiläisiä kivimuistomerkkejä, samoin kuin jyrkänteillä pesiviä merilintuyhdyskuntia, jotka näyttivät käsittävän runsaasti myrskylintuja ja merellä kalastavia suulia, mukavasti karimetsoja sekä paljon kiisloja, ruokkeja ja kajavia. Täällä näin myös matkan ensimmäiset alppivarikset, jotka nimestään huolimatta viihtyvät alpiinisten paljakoiden lisäksi myös Brittein saarten kalkkikivikallioisilla merenrantajyrkänteillä.

Koska heinäkuussa ovat Britanniassakin päivät yhä hyvin pitkiä ja yöt lyhyitä, minulle jäi illalla enemmän aikaa kuin olin odottanut, joten ajoin Pohjois-Walesin halki Angleseyn koilliskärkeen Point Lynasiin. Sinne päästessäni oli alkanut tihuttaa ja tuulla, mutten katunut matkaani, sillä huono sää on yleensä hyvä sää, mikäli haluaa nähdä valtamerilintuja. Joitain niistä näkee ylipäätään rannikoiden läheisyydessä vain jos sää on niin kurja, että myrskyt piiskaavat ne sinne. Nyt sää ei ollut tarpeeksi huono myrskykeijujen näkemiseen, mutta riittävä, jotta näin parissa tunnissa satoja ellei tuhansia pikkuliitäjiä. Sekä tietysti jo tavanomaisiksi muuttuneita pikkukajavia, etelänkiisloja, myrskylintuja ja suulia.

Varhain seuraavana aamuna ajoin Llandudnosta Holyheadiin, mutta saavuin sinne hyvissä ajoin, joten koska minulla oli yhä jäljellä auton vuokra-aikaa ennen sovittua palautusta laivaterminaaliin, lähdin vielä yhteen lintupaikkaan, Holyheadin länsipuolella olevaan niemenkärkeen South Stackiin, jossa on komeat maisemat, majakka, ja paljon merilintuja. Suurimmaksi osaksi samoja kuin aiemmissa vierailupaikoissani: etelänkiisloja, ruokkeja, pikkukajavia, myrskylintuja, jonkin verran suulia ja merimetsoja, nummen puolella kirvisiä, kiuruja ja hemppoja. Uutena lajina Britannian listalle täältä löytyi kuitenkin riskilöitä.

Yksi riskilä kalasteli lopulta myös Holyheadin laivaterminaalin satama-altailla, mutta tulipa aamun varhaiset tunnit käytettyä tuulisessa ulkoilmassa. Haikeana jätin jäähyväiset hyvin palvelleelle Volvolle ja kannoin tavarani lauttaan. Se oli kuin kopio Helsingistä Tallinnaan liikennöivistä aluksista, jopa ruokalista oli epäilyttävän samanlainen. Ja koska ollaan Brittein saarilla, eivät kanta-asukkaiden tavat olla ylittämättä leveää salmea kuivin suin nekään poikenneet niin paljon Suomenlahden ja Pohjanlahden ylittävistä lautoista.

Walesin ja Irlannin väliseltä lautalta näkee erittäin hyvin merilintuja - myös niitä harvinaisempia pelagisia lajeja, joita ei niemenkärjistä eikä välttämättä pikkusaaristakaan käsin pääse näkemään. Runsain laji avomerellä oli pikkuliitäjä, joita oli valehtelematta merenpinta sakeana. Joukosta saattoi bongata pieniä määriä luodin lailla eteneviä nokiliitäjiä. Lisäksi näin yhden isokihun ja yhden oletettavan baleaarienliitäjän - kyllin lähellä, että saatoin pitkään katsella sen ruskeanpuhuvaa alapuolta (laji ei ole täällä niin harvinainen kuin nimestä voisi luulla).

Mutta saavuttaessa Dublinin satamaan olikin edessä uusi maa, uusi aluevalloitus. Siitä enemmän matkakertomuksen kolmannessa ja viimeisessä osassa.

Brittein saarilla I

Heinäkuu heilui ohi niin nopeasti, että minulle ei jäänyt missään yhteydessä aikaa kirjoittaa blogiani. Tuon kuun alussa olin Kiovassa, mutta vietin sitten kaksi viikkoa heinäkuun alkupuoliskolta loppupuolelle Brittein saarilla. Minulla oli sinne menoon useampia syitä.

Ensinnäkin, Irlanti oli yksi viimeisistä neljästä valtiosta Euroopassa, jossa en ollut vielä käynyt. Nyt se on korjattu ja jäljellä ovat enää Islanti, Malta ja Andorra. En ollut käynyt aiemmin myöskään Skotlannissa enkä Walesissä, joten nekin tulivat kuitattua, Skotlanti tosin raapaisten ja vaatii uutta matkaa myöhemmin. Englannissa olen ollut sen sijaan monen monituista kertaa, mutta lähes kaikki matkat sinne ovat keskittyneet Lontoon, Cambridgen ja Oxfordin kolmioon, joiden lisäksi on ollut yksittäisiä reissuja Somersetiin, Berkshireen, Shropshireen ja Cheshireen.

Minun piti alun perin matkustaa erään ystäväni kanssa, mikä olisi mahdollistanut kaksi kuskia ja siten paremman paneutumisen mallasjuomien ja viskien ihmeelliseen maailmaan, mutta koska ystäväni oli työsyistä kiinni Ammanissa, matkustin yksin. Kuten usein yksin matkustaessani tapahtuu, painotus siirtyy vahvasti luontokohteiden ja pienempien paikkakuntien puoleen. Erityisenä lintuintressinä Brittein saarilla olivat atlanttiset merilinnut, joiden kohdalla minulla oli elämän ja Euroopan pinnalistoillani helposti paikattavia aukkoja. Matkalla saamistani neljästä uudesta eliksestä kolme olikin merilintuja (neljäs oli endeeminen nummiriekko).

Lentoni olivat Kiovasta Amsterdamin kautta Manchesteriin ja sieltä kaksi viikkoa myöhemmin Brysselin kautta takaisin. Matkan varrella olin yhden illan ja yön Amsterdamissa. Bilekaupunki oli heinäkuisena lauantaiyönä maineensa veroinen. Euroopan nuoriso hortoili keskustan katuja ja kanavanvarsia eriasteisen päihtymyksen ja transsin tiloissa, monet laumoittain pelkästään valkoisiin pukeutuneina. Itse tyydyin muutamaan tuoppiin, italialaiseen viiniin ja argentiinalaiseen pihviin.

Manchesterissä minua odotti varaamani vuokra-auto, mutta alun perin varaamani pikkuauton sijaan sainkin Volvon puoliurheiluauton, joka oli seuraavan viikon ajan varsin miellyttävä ajoelämys. Siinä oli myös sisään rakennettu navigaattori, joka löysi vaivatta lähes kaikki kohteeni, säästäen siten runsaasti aikaani. Ei muuta kuin klassista 60- ja 70-lukujen brittirokkia soimaan ja tien päälle. Vanhanaikaisena ihmisenä ostin kuitenkin ensimmäiseltä huoltoasemalta Brittein saarten tiekartaston ja ajoin Pohjois-Englannin läpi Yorkshiren kreivikunnan rannikolle. Kuten olen jo takavuosina oppinut Australiassa ja Kyproksella, vasemmanpuoleinen liikenne on yllättävän helppo oppia ja ainoastaan liikenneympyröissä täytyy muistuttaa itseään siitä, mistä suunnasta toiset tulevat.

Ensimmäinen kohteeni olivat Pohjanmeren rannikolla sijaitsevat Bemptonin lintuvuoret (Bempton Cliffs). Navigaattori vei Bemptonin kylään ja sieltä olikin viitoitus pikkutielle, joka johtaa rannikkojyrkänteille. Jyrkänteillä pesii yksi Britannian suurimmista keskittymistä merilintuja, yli 200'000 paria. Runsaimpia lajeja ovat kukin kymmenillä tuhansilla pareilla pikkukajava, etelänkiisla ja ruokki, joiden lisäksi jyrkänteillä pesii kuutisen tuhatta paria suulia sekä pienempiä määriä lunneja, myrskylintuja ja harmaalokkeja. Lunnit, nuo kirjavanokkaiset valtamerirannikoiden klovnit, ovat valitettavasti jatkuvasti vähentyneet täällä ja kadonneet kokonaan monilta entisiltä pesimäpaikoiltaan, ehkä siksi, että laji on niin erikoistunut tuulenkalan pyytämiseen. Maailman kalakannat ovat romahtaneet ryöstökalastuksen seurauksena. Bemptonin jyrkänteiden yläpuolisilla nummilla ja pelloilla näkee monia tyypillisiä brittiläisiä avomaalintuja, joista yleisimpinä niittykirvinen, kiuru, hemppo ja pajusirkku.

Majoituspaikkani oli majatalossa Sewerbyn kylässä, josta löytyi majatalon oman ravintolan lisäksi perinteinen pubi ja kartano, Sewerby Hall. Bridlingtonin pikkukaupunki on kävelymatkan päässä. Bemptonin kallioiden lisäksi merilintuyhdyskuntia löytyy pienemmässä mittakaavassa läheiseltä Flamborough'n niemenkärjeltä.

Käytyäni seuraavana aamuna vielä toisella täysimittaisella kierroksella Bemptonin kallioilla, jatkoin Yorkshiren rannikkoa pohjoiseen Fileyn pikkukaupunkiin, jonka kreivikunnanpuiston ulkoilualueelta parkkipaikkoineen pääsee polkuja pitkin pohjoisten kallioiden nummille sekä Carr Nazen niemelle, joka päättyy Filey Briggin kiviselle, mereen työntyvälle sormelle. Jyrkänteillä pesii etelänkiisloja, ruokkeja ja pikkukajavia, joskin vaatimattomia määriä verrattuna Bemptoniin. Sen sijaan niemenkärjeltä on paremmat mahdollisuudet nähdä mahdollisia muuttavia pelagisia lajeja, kuten liitäjiä. No, ei näkynyt - niiden muuttoaika Pohjanmerellä alkaa ilmeisesti vasta elo-syyskuussa. Sen sijaan niemenkärjellä oli runsaasti erilaisia lokkeja ja tiiroja, myrskylinnut leijailivat meren puolella, merimetsoja ja karimetsoja kalasteli ympäristössä, muutama lunni velloi jyrkänteiden alla vedessä, törmäpääskyt pesivät niemen lahdenpuoleisissa seinämissä, ja jokapaikan niittykirvisten lisäksi jyrkänteiden laella oli luotokirvisiä.

Fileysta jatkoin edelleen pohjoiseen Scarborough'n viehättävään pikkukaupunkiin, joka on ikuistunut haikeaan kansanlauluun Scarborough Fair, jossa luetellaan mausteyrttejä ja haikaillaan siellä asuvan tytön perään. Scarborough'ssa on näyttävä linna ja Marian kirkko. Linnavuori sijoittuu kahden lahden väliin. Niistä pohjoisemman pohjoisrannikon Scalbyssa sijaitsee merimaailma ja pubi nimeltä Scalby Mills, jonka luota lähtevältä polulta voi katsella kivikkoisen rannikon vuorovesialtaille kokoontuneita lokkeja ja kahlaajia (varsinkin meriharakoita, isokuoveja ja punajalkavikloja).

Scarborough'n luoteispuolella avautuvat Pohjois-Yorkin nummien kansallispuiston kanervaiset ylängöt. Sekä matkalla Scarborough'sta Whitbyyn että Whitbystä Guisborough'hun päätieltä erkanevat pikkutiet tarjoavat erinomaisia mahdollisuuksia pitkiin nummikävelyihin. Toivoin jo täältä löytäväni nummiriekon, mutta iltapäivä jatkui sateisena eikä onni juuri suosinut minua kävelyilläni, joilta palasin lopulta autolle märkänä kuin uitettu koira. Näin sentään jonkin verran nummilla pesiviä kahlaajia - kapustarintoja, isokuoveja ja meriharakoita - ja tietysti yleisiä pikkulintuja, kuten niittykirvisiä, kiuruja, hemppoja ja tiklejä. Yöksi hakeuduin suojaan perinteiseen tapaan pubin yhteydessä olevaan majataloon Guisborough'n pikkukaupungissa.

Pubit tarjoavat Brittein saarilla erinomaisen majoitusvaihtoehdon varsinkin maaseudulla ja pikkukaupungeissa. Ne ovat yleensä huomattavasti halvempia kuin varsinaiset hotellit ja lisäksi kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoisia. Niiden alkuperä on majataloissa, jotka majoittivat, syöttivät ja juottivat matkalaisia, ja tässä tarkoituksessa instituutio on yhä mitä suurimmassa määrin elossa. Monelle pubinpitäjälle ammatti kulkee yhä suvussa isältä pojalle, talot ovat historiallisia ja niissä tosiaan kuulee kylän juorut kuten Sherlock Holmesissa. Guisborough'n pubissa minulle tulivat avautumaan eläkkeellä oleva sotilasuran tehnyt setä, jonka mielestä kaikkialla maailmassa oli parempaa ja halvempaa kuin Britanniassa (oli käynyt myös Suomessa), sekä keski-ikäinen nainen, jolla oli sukulaisia Australiassa, Kanadassa ja Alankomaissa, ja joka unelmoi matkustamisesta, muttei koskaan ollut tullut lähteneeksi.

Seuraavana aamupäivänä kohteinani oli muutama paikka Teesjoensuussa. Redcarista luoteeseen sijaitseva Coathamin kosteikko oli sangen hiljaisessa tilassa eikä siellä näkynyt muuta kuin yleisimpiä eurooppalaisia kosteikkolintuja, kuten nokikanoja, liejukanoja, sinisorsia ja kyhmyjoutsenia. South Garen niemenkärjelle johtavan tien varrella olin onnekkaampi. Dyynien väliin jäävillä lätäköillä oli edellä mainittujen lisäksi pikku-uikkuja ja kanadanhanhia. Itse niemenkärjellä oli jälleen sateista, mutta tänne oli kerääntynyt varsin mukavasti vikloja, sirrejä, tyllejä ja kuoveja. Tapasin myös paikallisen lintumiehen, jolta sain uusia korvaamattomia vihjeitä parhaista lintupaikoista seuraavien päivieni aikana - samoin kuin vinkkejä, mitkä paikat kannatti jättää tähän aikaan vuodesta väliin.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että kun monessa muussa paikassa maailmalla lintuharrastajaa katsotaan kuin ulkoavaruudesta saapunutta outolintua, Brittein saarilla harrastus on jokseenkin yhtä valtavirtaa kuin koiran ulkoiluttaminen, eikä kukaan missään ihmettele kiikari kaulassa kulkijaa. Ei tainnut olla kuin pari kirjoissa mainittua lintupaikkakohdetta, jossa ei olisi törmännyt vähintään yhteen tai kahteen kanssaharrastajaan. Tuntemattomat saattavat polulla kysyä 'no, onkos lintua ollut?', mihin voi vastata esimerkiksi, että 'tuollahan se taisi huudella 300 metriä parkkipaikan jälkeen'. Kaikki ymmärtävät heti, ettei kyse ole mistä tahansa linnusta, vaan siitä nimenomaisesta, joka kyseisessä paikassa on mielenkiintoinen.